Olen jo useammin kuin kerran maininnut, millaisen tympäisevän suojelija-asenteen hän aina otti minuun nähden ja miten monesti hän ehkäisi minun aikeeni. Tätä hän ei tietenkään tehnyt avoimesti, vaan neuvoin ja viittauksin. Kuuntelin näitä neuvoja vastenmielisesti, ja se tunne vuosien kuluessa kävi yhä voimakkaammaksi. Ja kuitenkin minun täytyy tällä hetkellä, niin paljon myöhemmin, tehdä hänelle oikeutta yksinkertaisesti tunnustamalla, etteivät hänen neuvonsa milloinkaan olleet sellaisia kuin kehittymättömältä ja kokemattomalta nuorukaiselta olisi odottanut ja että hänen moraalinen kehityksensä, samoin kuin myöskin hänen yleinen lahjakkuutensa ja elämänviisautensa, oli minulle ylivoimainen; olisin tänä päivänä parempi ja sen vuoksi myöskin onnellisempi ihminen, ellen olisi niin usein hylännyt noita ilmehikkäinä kuiskauksina annettuja neuvoja, joita minä silloin vain aivan liian katkerasti vihasin ja inhosin.
Mutta kävi niin, että minua päivä päivältä alkoi yhä enemmän tympäistä hänen vastenmielinen valvontansa, ja joka päivä tunsin yhä syvemmin loukkaantuvan! siitä, mitä pidin hänen sietämättömänä hävyttömyytenään. Olen aikaisemmin maininnut, että tunteeni häntä kohtaan olisivat toveruutemme alkuaikoina helposti voineet kehittyä ystävyydeksi; mutta kouluaikani loppupuolella nämä tunteet olivat hyvin lähellä todellista vihaa, vaikka hän silloin oli muuttanut käytöstään minua kohtaan jossakin määrin hillitymmäksi. Luulen, että hän eräässä tilaisuudessa näki sen ja senjälkeen vältteli tai oli välttelevinään minun seuraani.
Suunnilleen näihin aikoihin, erään kiivaan kiistan jälkeen, jossa hän oli ollut vähemmän varuillaan kuin tavallisesti ja vastoin tapojaan puhunut harvinaisen avomielisesti, minä huomasin tai olin huomaavinani hänen äänessään, hänen ilmeissään ja puheessaan jotakin sellaista, joka ensin tyrmistytti minua ja sitten kiinnitti mitä suurimmassa määrässä mieltäni herättämällä minussa hämäriä ja sekavia muistoja varhaisimmasta lapsuudestani, ikäkaudelta, jolloin muisti ja tietoisuus eivät vielä olleet syntyneet. En voi kuvata tätä vaikutelmaa paremmin kuin sanomalla, että vain vaivoin saatoin vapautua tunnosta, että olin tuntenut tämän nuorukaisen jonakin äärettömän kaukaisena ajankohtana. Tämä aistiharha haihtui kuitenkin yhtä äkkiä kuin oli syntynytkin, ja minä olen maininnut tapauksen vain määrätäkseni ajan, jolloin viimeisen kerran kouluaikanani keskustelin omituisen kaimani kanssa.
Tuossa suuressa vanhassa talossa lukemattomine kerroksineen ja osastoineen oli monta isoa, toisiinsa liittyvää huonetta, missä suurimmalla osalla oppilaita oli makuusijansa. Mutta siellä oli myöskin (niinkuin niin merkillisesti rakennetussa talossa täytyikin olla) monta pientä komeroa ja salasoppea, ja nämäkin oli, kiitos tohtori Bransbyn taloudellisen kekseliäisyyden, järjestetty makuuhuoneiksi, vaikka niihin korkeintaan mahtui yksi ainoa makuusija kuhunkin. Eräs näistä pikku huoneista oli kaimani Wilsonin makuuhuoneena.
Eräänä yönä viidennen kouluvuoteni lopulla ja heti yllämainitun kiistan jälkeen, kun kaikki jo nukkuivat, minä nousin vuoteestani ja hiivin lamppu kädessä kapeita käytäviä myöten kilpailijani makuuhuoneeseen. Minä olin jo kauan hautonut mielessäni hänelle tuollaista ilkeätä kepposta, jotka tähän asti olivat menestyneet niin huonosti. Aioin nyt toteuttaa suunnitelmani ja antaa hänen tuntea koko sen ilkeyden, joka täytti minut. Kun olin tullut hänen huoneensa kohdalle, astuin sisään jätettyäni lampun oven ulkopuolelle. Olin askelen eteenpäin ja kuuntelin hänen tyyntä hengitystään. Kun olin vakuuttautunut siitä, että hän todella nukkui, tartuin lamppuun ja lähestyin uudestaan hänen vuodettaan. Sitä verhosivat vuodeuutimet, jotka minä hiljaa vedin syrjään, jolloin valo lankesi kirkkaana nukkuvaan ja minun katseeni suuntautui hänen kasvoihinsa. Minä katselin niitä, ja jääkylmä, lamauttava väristys kulki läpi koko olemukseni. Rintani kohoili, polveni vapisivat, ja sieluni valtasi aiheeton, mutta sietämätön kauhu. Läähättäen laskin lampun vielä lähemmäksi hänen kasvojaan. Olivatko nämä — nämä kasvot todellakin William Wilsonin? Näin kyllä, että kasvot olivat hänen, mutta kuitenkin värisin kuin kylmästä ajatellessani mahdollisuutta, että ne eivät olleet hänen.Mikänoissa kasvoissa mahtoi niin voimakkaasti vaikuttaa minuun? Seisoin ja tuijotin, ja hajanaiset ajatukset temmelsivät aivoissani. Tuollaiselta hän ei näyttänyt, ei, eituollaiselta, elävässä elämässä. Hänellä oli sama nimi kuin minulla, hän muistutti minua ulkonäöltään, hän oli tullut kouluun samana päivänä kuin minä — ja sitten tuo mieletön minun eleitteni, minun ääneni, minun tapojeni ja minun käytökseni matkiminen! Oliko millään tavoin inhimillisesti mahdollista, ettäse, mitä nyt näin, oli vain seuraus tuosta hänen ärsyttävästä tavastaan? Väristen ja kauhuissani minä sammutin lampun ja hiivin äänettömästi huoneesta ja pian sen jälkeen poistuin koulusta ainiaaksi.
Vietettyäni muutaman kuukauden toimettomana kotonani menin ylioppilaaksi Etoniin. Lyhyt väliaika oli riittänyt heikentämään muiston siitä, mitä oli tapahtunut tohtori Bransbyn koulussa, tai ainakin muuttamaan käsitykseni noista tapahtumista. En voinut enää tuntea niiden traagisista sisältöä, epäilin aistieni todistusta ja ajattelin koko asiaa harvoin muulla tavoin kuin hiukan ihmetellen ihmisen herkkäuskoisuutta ja ylimielisesti hymyillen perittyä vilkasta mielikuvitustani. Elämäntapa, jota noudatin Etonissa, ei liioin ollut omansa vähentämään käsitysteni kevytmielisyyttä. Se ajattelemattomien hullutusten pyörre, johon päätäpahkaa heittäydyin, huuhtoi pois kaikki vakavat vaikutelmat ja ajatukset ja jätti jälkeensä vain muiston menneestä hurjistelusta.
En kuitenkaan tahdo kuvailla paheellista elämänjuoksuani enkä irstailuani, jotka uhmasivat kaikkia lakeja. Kolme hukkaan kulunutta vuotta oli antanut minulle vain syvään juurtuneita paheellisia tapoja ja lisännyt huomattavasti pahuuttani, kun kerran kulutettuani viikon sieluttomissa huvituksissa kutsuin pienen seurueen irstaimpia tovereitani huoneeseeni salaisiin juominkeihin. Kokoonnuimme myöhään illalla, sillä aikomuksemme oli pitkittää hurjisteluamme aamuun asti. Viini valui virtanaan, eikä myöskään puuttunut muita ja kenties vaarallisempia viettelyksiä, ja meidän humalainen ilomme oli kohonnut huippuunsa, kun kalpea sarastus alkoi näkyä idässä. Olin järjettömyyteen asti kiihtynyt viinistä ja pelistä ja aioin juuri kohottaa tavallista herjaavamman maljan, kun huomiotani äkkiä herätti, että eteisen ovi avattiin kiivaasti, minkä jälkeen kuulin palvelijani äänen viereisestä huoneesta. Hän sanoi, että henkilö, jolla ilmeisesti on kova kiire, tahtoi puhua kanssani hallissa.
Viinistä kiihtynyttä mieltäni tämä keskeytys pikemmin ilahdutti kuin hämmästytti. Hoipersin eteenpäin ja olin muutamalla askelella talon eteishallissa. Tässä pitkässä ja kapeassa huoneessa ei ollut lainkaan lamppua eikä mitään muutakaan valoa kuin se perin heikko sarastuksen hohde, joka tunkeutui puolipyöreästä ikkunasta. Kun astuin huoneeseen, näin suunnilleen minun itseni ikäisen nuorukaisen, yllään valkoinen kashimirikankainen takki, joka oli samaa uudenaikaista kuosia kuin minunkin. Sen verran saatoin nähdä, mutta heikko valaistus esti minua näkemästä miehen piirteitä. Kun astuin huoneeseen, tuli hän kiireesti minun luokseni, tarttui tunkeilevasti ja kärsimättömästi käsivarteeni ja kuiskasi korvaani: »William Wilson!»
Silmänräpäyksessä olin aivan selvä.
Muukalaisen käytöksessä ja siinä tavassa, millä hän pudisti kohotettua etusormeaan, oli jotakin, joka ehdottomasti hämmästytti ja tyrmistytti minua, mutta tavaton järkytykseni ei suinkaan johtunut tästä. Ei, vaan se juhlallinen varoitus, joka piili hänen kumeassa, kuiskaavassa äänessään, ja ennen kaikkea äänensävy, itse se merkillinen äänensävy, jolla nuo yksinkertaiset tavut kuiskattiin, ne ne kulkivat sieluni läpi kuin sähköisku ja täyttivät sen äkkiä tuhansilla menneiden aikojen muistoilla. Ennen kuin ehdin malttaa mieleni, oli hän mennyt.
Vaikka tämä tapaus tekikin voimakkaan vaikutuksen minun sekaviin aivoihini, oli vaikutus kuitenkin yhtä ohimenevä kuin se oli ollut elävä. Muutaman viikon aikana harrastin tosin uutterasti opintoja tai vaivuin synkkiin mietteisiin. En yrittänytkään salata itseltäni, kuka tämä ihmeellinen ihminen oli, joka niin itsepäisesti sekaantui minun asioihini. Mutta kuka ja mikä tämä Wilson oli? Ja mistä hän tuli? Mitä hän oikeastaan tahtoi? En voinut keksiä vastausta näihin kysymyksiin — sain vain tietää, että hän erään perheonnettomuuden vuoksi oli jättänyt tohtori Bransbyn koulun samana päivänä, kuin minä karkasin sieltä. Mutta ennen pitkää lakkasin ajattelemasta asiaa, sillä mielenkiintoni valtasi nyt kokonaan ajatus tulevasta matkastani Oxfordiin. Matkustinkin sinne pian ja vanhempieni turhamaisuuden vuoksi sain sellaiset varukset ja sellaisen vuosirahan, että saatoin täydellisesti heittäytyä siihen nautintoelämään, joka jo oli sydämelleni rakas, ja kykenin kilpailemaan tuhlaavaisuudessa Englannin rikkaimpien kreivikuntien jalosukuisten perillisten kanssa.
Kun minulla nyt oli tarpeeksi varoja, puhkesivat luontaiset taipumukseni kaksinverroin voimakkaina esiin, ja mielettömässä sokeudessa minä uhmasin säädyllisyyden yksinkertaisimpiakin lakeja. Mutta olisi typerää viipyä kevytmielisen elämäni yksityiskohdissa. Sanalla sanoen, kaikkien noiden tuhlarien joukossa olin minä herodiaanisempi kuin Herodes itse ja antamalla nimeni monille uusille hullutuksille toin sangen huomattavan lisän ennestäänkin pitkään luetteloon niistä paheista, jotka ovat yleisiä tässä Euroopan irstaimmassa yliopistossa.
Tuskinpa voisi kuitenkaan uskoa, että minä tänä aikana todellakin olin herrasmiehen asemasta vajonnut tarpeeksi syvälle ruvetakseni opettelemaan ammattipelurien kurjimpia temppuja; ja kun olin täydellisesti perehtynyt tähän halveksittavaan taitoon, käytin sitä vielä lisätäkseni muutenkin ruhtinaallisia tulojani yksinkertaisten ylioppilaiden kustannuksella. Mutta niin oli kuitenkin asianlaita, ja juuri siitä syystä, että tämä oli niin tavaton rikos kaikkea kunniantuntoa vastaan, juuri sen vuoksi minä epäilemättä sain rankaisematta ja turvallisesti jatkaa työtäni. Sillä kukapa rappeutuneimmistakaan tovereistani ei olisi mieluummin kieltänyt omien aistimiensa todistusta kuin epäillyt sellaisista hommista iloista, avomielistä, uljasta William Wilsonia, koko Oxfordin jalointa ja anteliainta ylioppilasta — häntä, jonka hullutukset (niin sanoivat hänen loisensa) olivat vain nuoruuden ja kesyttömän mielikuvituksen hullutuksia, jonka hairahdukset olivat vain verrattomia päähänpistoja ja jonka suurin pahe oli vain rohkea ja huoleton tuhlaus?
Suunnilleen kaksi vuotta olin menestyksellisesti harjoittanut tätä ammattia, kun yliopistoon saapui muuan Glendinning niminen nousukas — rikas, kertoi huhu, kuin Herodes Atticus — ja jonka rikkaudet olivat yhtä helposti saavutetut. Huomasin pian, että hän oli varsin tyhmä, ja valitsin hänet tietysti taitavuuteni uhriksi. Pelasin hänen kanssaan usein ja käytin väärinpelaajien vanhaa temppua antaen hänen ensin voittaa huomattavia summia sitten kyniäkseni hänet sitä perusteellisemmin. Kun katsoin ajan tulleen, minä tapasin hänet (lujasti olin päättänyt, että tästä kohtauksesta tulisi lopullinen ja ratkaiseva) erään opintotoverimme (hra Prestonin) huoneessa; isäntämme, joka oli meidän kummankin harras ystävä, ei luonnollisesti aavistanutkaan minun aikeitani. Saadakseni koko jutun parempaan valoon keksin koota kahdeksan, kymmenen hengen suuruisen seurueen ja pidin tarkasti huolta siitä, että pelikortit otettiin esille kuin sattumalta ja että uhrini itse ehdotti pelaamista. Lyhyesti sanoen, en laiminlyönyt ainoatakaan väärinpelaajien tavallisista tempuista — ja ne ovat nykyjään niin yleisiä, että on ihmeellistä, miten vielä voi olla niin yksinkertaisia ihmisiä, että sallivat itsensä petettävän niillä.
Yhdessäolomme oli jatkunut myöhään yöhön, ja minun oli lopulta onnistunut saada Glendinning ainoaksi vastustajakseni. Pelasimme minun mielipeliäniécartéta. Seurueen muut jäsenet, joita jännitti meidän korkea pelimme, seisoivat ympärillämme katsellen. Nousukas, jonka aikaisemmin olin houkutellut juomaan vahvasti, jakoi ja pelasi kovin hermostuneesti, minkä osittain, mutta ei kokonaan, saattoi panna alkoholin tilille. Hyvin lyhyen ajan kuluttua hän oli velkaa minulle suuren summan, minkä jälkeen hän tyhjennettyään ison lasin portviiniä teki juuri sen, mitä minä kylmäverisesti olin odottanut — hän näet ehdotti, että kaksinkertaistaisimme jo järjettömän isot panoksemme. Hyvin näytellyn vastustuksen jälkeen ja vasta sitten kun toistettu kieltäytymiseni oli johdattanut hänet kiivaisiin sanoihin, myönnyin vastahakoisuutta teeskennellen hänen tahtoonsa. Tulos osoitti tietysti, miten täydellisesti uhrini oli kynsissäni; vajaassa tunnissa hän oli nelinkertaistanut velkansa minulle. Jo jonkin aikaa oli viinin aiheuttama punerrus puuttunut hänen kasvoiltaan, mutta nyt näin hämmästyksekseni, että hän oli käynyt hirvittävän kalpeaksi. Sanon hämmästyksekseni, sillä innokkaisiin tiedusteluihini oli vastattu, että Glendinning oli pohjattoman rikas, eikä niiden summien, jotka hän nyt oli hävinnyt, niin suuria kuin ne olivatkin, olisi pitänyt kyetä edes vakavasti huolestuttamaan häntä, saatikka sitten aiheuttamaan niin väkevää mielenliikutusta. Ensimmäinen ajatukseni oli, että hän oli liiasta viinistä ruvennut voimaan pahoin, ja pikemmin pelastaakseni arvoni toverien silmissä kuin mistään jalommasta vaikuttimesta aioin juuri ehdottaa, että lopettaisimme pelin, kun eräät takanani seisovien kuiskaukset ja Glendinningin huulilta päässyt äärimmäisen epätoivon huudahdus ilmoittivat minulle, että olin saattanut hänet taloudelliseen perikatoon, tavalla, joka aiheutti hänelle kaikkien osanoton.
On vaikea sanoa, mitä minä nyt oikeastaan olisin tehnyt. Uhrini säälittävä tila oli luonut kaikkiin läsnäolijoihin syvän alakuloisuuden, ja muutaman minuutin vallitsi täydellinen hiljaisuus, jonka aikana tunsin, että vastoin tahtoani punastuin kaikkia niitä halveksivia ja moittivia katseita, joita seurueen vähimmän turmeltuneet minuun suuntasivat. Minun täytyykin myöntää, että se äkillinen ja tavaton keskeytys, joka nyt sattui, hetkeksi kohotti sietämättömän taakan hartioiltani. Päädyn iso raskas kaksoisovi avattiin yht'äkkiä niin kiivaasti, että sen aiheuttama tuulahdus sammutti kuin taikaiskusta kaikki valot huoneesta. Juuri kun valot sammuivat, ehdimme nähdä suunnilleen minun mittaiseni, päällystakkiin pukeutuneen miehen astuvan sisään. Mutta sitten oli aivan pimeätä, ja me saatoimme vain tuntea, että hän seisoi joukossamme. Ennenkuin kukaan meistä oli ennättänyt tointua siitä äärimmäisestä hämmästyksestä, joka meidät kaikki oli vallannut, kuulimme muukalaisen puhuvan.
»Hyvät kerrat», sanoi hän matalalla, selvällä,kuiskaavallaäänellä, joka tunkeutui ytimiini asti, »hyvät herrat, en pyydä teiltä anteeksi menettelyäni, sillä täytän siten vain velvollisuuteni. Te ette epäilemättä tiedä, millainen se henkilö on, joka tänä iltana onécartéssavoittanut suuren summan lordi Glendinningiltä. Osoitan teille senvuoksi yksinkertaisen ja ratkaisevan keinon vakuuttautua tästä hyvin tärkeästä seikasta. Olkaa hyvät ja tutkikaa huolellisesti hänen vasemman hihanvuorinsa sisäpuoli ja erikoiset pikku kääröt, jotka lienevät löydettävissä hänen kirjaillun aamunuttunsa laajoista taskuista.»
Hänen puhuessaan oli huoneessa niin hiljaista, että olisi voinut kuulla nuppineulan putoavan lattialle. Lopetettuaan puheensa hän poistui yhtä äkillisesti kuin oli tullutkin. Voinko minä — täytyykö minun kuvailla tunteitani? Tarvitseeko minun sanoa, että koin kaikki kadotettujen tuskat? Varmastikin oli minulla hyvin vähän aikaa ajatella. Monet kädet tarttuivat minuun kursailematta, ja valot sytytettiin viipymättä uudelleen. Nyt seurasi tarkastus, ja vasemman hihani vuorista löydettiin kaikki ne arvokorut, jotka ovat ratkaiseviaécartéssa, ja nuttuni taskuista joukko samanlaisia korttipakkoja kuin meidän käyttämämme, se vain erotuksena, että ne olivatarrondées, niinkuin teknillinen termi kuuluu, s.o. arvokortit olivat hiukan kuperat päistään ja alemmat kortit samoin sivuiltaan.
Jokainen vihanpurkaus olisi iskenyt minuun vähemmän syvälle kuin toverieni halveksiva hiljaisuus ja kylmä iva.
»Herra Wilson», sanoi isäntämme kumartuen ottamaan lattialta kallisarvoisen, harvinaisella nahalla vuoratun turkin, »tämä on varmaan teidän?» (Kun kotoa lähtiessäni oli hyvin kylmä, olin heittänyt turkkini aamunutun päälle, johon olin pukeutunut ja olin riisunut sen saavuttuani herra Prestonin luo.) »Otaksun, että on tarpeetonta etsiä tästä lisätodistuksia teidän taitavuudestanne. Olemme totisesti saaneet todistuksia tarpeeksi. Toivon teidän ymmärtävän, että teidän käy välttämättömäksi lähteä heti Oxfordista — ja joka tapauksessa silmänräpäyksessä poistua minun asunnostani.»
Niin muserrettu ja nöyryytetty kuin olinkin, on luultavaa, että olisin vastannut hänen pilkallisiin sanoihinsa jollakin väkivaltaisella teolla, ellei huomioni juuri silloin olisi kiintynyt erääseen hämmästyttävään seikkaan. Se turkki, joka minulla oli ollut ylläni, oli vuorattu erinomaisen harvinaisilla ja kallisarvoisilla turkiksilla — en tahdo edes sanoa, miten harvinaisia ja ylellisen kalliita ne olivat. Kuosi oli omaa keksintöäni, sillä sellaisissa asioissa olin äärimmäisen turhamainen. Kun siis herra Preston ojensi minulle sen vaatekappaleen, jonka hän oli nostanut lattialta läheltä ovea, näin melkein kauhistukseen asti hämmästyneenä, että minulla jo oli oma turkiskappani käsivarrellani (mihin kai tietämättäni olin sijoittanut sen) ja että se, jonka hän minulle ojensi, oli vähäisintäkin pikkupiirrettä myöten uskollinen jäljennös minun kapastani. Sillä omituisella olennolla, joka niin kohtalokkaasti oli paljastanut minut, oli ollut yllään turkiskappa, mutta minua lukuunottamatta ei kukaan toinen seurueestamme ollut tuonut sellaista mukanaan. Maltoin suurella vaivalla mieleni, panin Prestonin ojentaman vaatekappaleen sen päälle, joka minulla jo oli käsivarrellani ja poistuin huoneesta kulmakarvat uhmaavasti rypyssä. Ennen päivän sarastusta lähdin epätoivon, häpeän ja kauhun sekaisessa mielentilassa nopealle matkalle Oxfordista mannermaalle.
Minä pakenin turhaan!Paha kohtaloni vainosi minua kuin kirous, ja kävi ilmi, että sen salaperäinen valta minuun oli vasta alkanut näyttää vaikutuksiaan. Tuskin olin saapunut Pariisiin, kun sain uuden todistuksen siitä inhoittavasta mielenkiinnosta, jota tuo Wilson osoitti minun tekoihini ja toimiini. Moneen vuoteen en saanut lainkaan rauhaa. Se roisto! Miten onnettoman ja aavemaisen alttiina hän ehkäisikään minun kunnianhimoiset suunnitelmani Roomassa! Ja samoin Wienissä — Berliinissä — Moskovassa! Totisesti, enpä tiedä, missä minulla ei olisi ollut syytä kirota häntä kaikesta sydämestäni. Vihdoin sietämättömän kauhun valtaamana pakenin kaikkein syrjäisimpiin maihin ja kaupunkeihin — ja kuitenkinminä pakenin turhaan!
Yhä uudestaan kysyin itseltäni salaisissa neuvotteluissa itseni kanssa: »Kuka hän on? mistä hän tulee? mitä hän minusta tahtoo?» Mutta en voinut löytää vastausta. Ja sitten minä tutkin mitä huolellisimmin hänen menettelytapaansa ja käytöstään ja hänen röyhkeän valvontansa selvimpiä ilmauksia. Mutta tästäkään tutkistelusta en saanut mitään, mille olisin voinut perustaa edes jonkinlaisen arvelun. Pisti silmään, että joka kerta kun hän oli osunut tielleni, hän oli estänyt minut toteuttamasta suunnitelmaa, josta varmasti olisi ollut pahoja ja vahingollisia seurauksia. Se oli kurja puolustus tuollaiselle omavaltaiselle holhoukselle, kehno korvaus niin itsepintaisesta ja loukkaavasta sekaantumisesta minun luontaiseen itsemääräämisoikeuteeni!
Olin myöskin pannut merkille, että vainoojani (samalla kun hän ihmeteltävän taitavasti ja huolellisesti pysyi oikussaan jäljitellä minun ulkoasuani) aina onnistui suorittaa sekaantumisensa minun elämääni sillä tavoin, etten saanut vilahdukseltakaan nähdä hänen kasvojaan. Olipa Wilson millainen hyvänsä, niin ainakintämäoli suurinta teeskentelyä tai typeryyttä. Saattoiko hän milloinkaan uskoa, etten minä tuntenut häntä — häntä, joka oli nöyryyttänyt minut Etonissa ja ryöstänyt kunniani Oxfordissa, joka oli ehkäissyt minun kunnianhimoni Roomassa ja kostoni Pariisissa, häntä, joka oli tuhonnut minun suuren rakkauteni Napolissa ja paljastanut Egyptissä sen, mitä hän nimitti minun ahneudekseni? Saattoiko hän, periviholliseni ja paha henkeni, kuvitella, etten tuntenut kouluaikojeni William Wilsonia — kaimaani, toveriani ja vihattua ja pelättyä kilpailijaani tohtori Bransbyn koulun ajoilta? Se oli mahdotonta! Mutta kiiruhtakaamme näytelmän viimeiseen, kohtalokkaaseen näytökseen.
Tähän saakka olin avuttomasti taipunut hänen valtaansa. Se syvä kauhun tunne, minkä vallassa tavallisesti katselin Wilsonin ylevää luonnetta, hänen kunnioitusta herättävää viisauttaan ja hänen näennäistä kaikkialla-oloaan, yhdessä sen pelon kanssa, jonka eräät toiset hänen ominaisuutensa herättivät minussa, olivat saaneet minut tuntemaan itseni aivan heikoksi ja avuttomaksi hänen suhteensa ja katkerana ja vastahakoisena alistumaan hänen tahtoonsa. Mutta viime aikoina olin kokonaan heittäytynyt juoppouteen, jonka kiihoittava vaikutus luonteeseeni saattoi minut yhä uhmaavammaksi ja ärtyisämmäksi. Aloin napista — vitkastella — panna vastaan. Enkä tiedä, oliko vain kuvittelua, että vastustajani valta näytti heikkenevän sitä mukaa kuin vastarintani kävi vahvemmaksi. Miten hyvänsä, minä aloin nyt tuntea sarastavaa toivoa, ja minun salaisimmissa ajatuksissani kypsyi luja ja epätoivoinen päätös tehdä loppu orjuudestani.
Kerran Roomassa, karnevaalin aikana vuonna 18—, olin eräissä naamiaisissa herttua di Broglion palatsissa. Olin juonut tavallista enemmän, ja tungokseen asti täysien salien tukahduttava ilma vaivasi minua sietämättömästi. Väkijoukon läpi tunkeutumisen vaikeus oli myöskin omansa lisäämään ärtyisyyttäni, sillä minä etsin innokkaasti (en tahdo sanoa, mistä alhaisesta syystä) vanhan ja voimattoman Broglion nuorta, kaunista ja iloista herttuatarta. Aivan liian luottavaisesti hän oli aikaisemmin ilmaissut minulle, millaisessa valepuvussa hän tulisi esiintymään, ja kun minä nyt kaukaa olin nähnyt vilauksen hänestä, kiiruhdin etsimään häntä. Tässä silmänräpäyksessä laskeutui käsi kevyesti olkapäälleni, ja minä kuulin jälleen tuon unohtumattoman, matalankuiskauksenkorvassani.
Suoranaisen raivon vallassa käännyin heti sen puoleen, joka tällä tavoin oli keskeyttänyt puuhani, ja tartuin häntä kiivaasti kaulukseen. Hänellä oli yllään sinisestä sametista tehty espanjalainen viitta ja vyötäisillään tummanpunainen vyö, josta riippui miekka. Hänen kasvonsa olivat kauttaaltaan mustan samettinaamion peitossa.
»Roisto!» huusin raivosta käheällä äänellä — ja jokainen sana, jonka lausuin, tuntui vain lisäävän vihaani. »Roisto! Petturi! Kirottu lurjus! Sinä et saa, ei, sinä et saa ärsyttää minua kuoliaaksi! Seuraa minua heti, taikka tapan sinut paikalla!» Ja vetäen häntä perässäni minä raivasin meille tien pieneen tanssisalin vieressä olevaan sivuhuoneeseen.
Kun pääsimme perille, työnsin hänet kiivaasti luotani. Hän horjui seinää kohti, kun taas minä kiroten suljin oven ja käskin hänen paljastaa miekkansa. Hän epäröi vain hetken; sitten hän kevyesti huokaisten veti miekkansa esiin ja asettui asentoon.
Ottelusta tuli varsin lyhyt. Minä olin mieletön raivosta ja tunsin kädessäni kymmenen miehen voiman. Muutamassa sekunnissa olin pakottanut hänet peräytymään seinää vasten, ja kun hän nyt oli minun vallassani, työnsin julmaa nautintoa tuntien miekkani kerran toisensa jälkeen hänen rintansa läpi.
Samassa kuulin jonkun tarttuvan ulkopuolelta oven kädensijaan. Kiiruhdin estämään oven avaamista, ja palasin sitten viipymättä kuolevan vastustajani luo. Mutta mikään ihmiskieli ei pysty ilmaisemaan sitä hämmästystä ja kauhua, jonka näky, minkä nyt näin, minussa herätti. Se lyhyt silmänräpäys, joksi olin kääntänyt selkäni huoneesta, oli riittänyt aiheuttamaan siinä suuren muutoksen. Siellä oli — niin minusta hämmennyksessäni ensin tuntui — iso peili, jota en siellä aikaisemmin ollut nähnyt — ja kun minä kauhun valtaamana astuin lähemmäksi, erotin lasissa oman itseni, joka kasvot kalpeina ja verentahrimina horjui minua kohti.
Sellaiselta minusta näytti, mutta niin ei ollut. Vastustajani, Wilsonhan se seisoi edessäni, kamppaillen kuoleman kanssa. Hänen naamionsa ja hänen viittansa lojuivat lattialla, jonne hän oli ne heittänyt. Mutta hänen puvussaan ei ollut lankaakaan, hänen kasvoissaan ei piirrettäkään, joka ei kaikissa suhteissa olisi ollut samanlainen kuin minulla.
Se oli Wilson. Mutta hän ei enää puhunut kuiskaten, ja minä olisin voinut luulla kuulevani oman ääneni, kun hän sanoi:
»Sinä olet voittanut ja minä väistyn. Mutta tämän jälkeen olet sinäkin kuollut, kuollut maailmalta, taivaalta ja toivolta. Minussa sinä elit — ja katso tästä kuvasta, joka on sinun omasi, miten täydelleen olet murhannut itsesi.»
En odota enkä pyydä ketään uskomaan sitä kaameaa ja kuitenkin varsin arkipäiväistä kertomusta, jonka nyt aion kirjoittaa muistiin. Olisin todellakin mielenvikainen, jos odottaisin jotakin sellaista tapauksessa, missä aistimeni kieltävät oman todistuksensa. En kuitenkaan ole mielenvikainen — enkä varmasti myöskään uneksi. Mutta huomenna minä kuolen ja tänään tahdon keventää omaatuntoani. Aikomukseni on esittää yksinkertaisesti ja selvästi, ilman mitään selityksiä, sarja tavallisia tapahtumia. Näiden tapahtumien seuraukset ovat kauhistuttaneet — ovat kiduttaneet — ovat saattaneet minut perikatoon. Kuitenkaan en tahdo niitä selittää. Minulle ne ovat tuottaneet ainoastaan kauhua, toisista ne voivat tuntua vähemmän pelättäviltä kuin eriskummallisilta. On kenties olemassa jotkin viisaat aivot, vähemmän pingoitetut kuin minun, jotka minun houreistani tekevät jokapäiväisiä mitättömyyksiä — jokin rauhallisempi ja kirkkaampi järki kuin minun, joka siinä tapaussarjassa, minkä minä vavisten kuvaan, on näkevä vain hyvin tavallisen syyn ja seurauksen ketjun.
Lapsuudestani asti olin tunnettu lempeästä ja taipuvaisesta luonteestani. Tunteellisuuteni pisti silmään jopa siinä määrin, että saattoi minut toverieni ilvehdittäväksi. Ennen kaikkea minä pidin eläimistä, ja vanhempani antoivat minulle monta erilaista lemmikkieläintä. Niiden seurassa vietin suurimman osan aikaani enkä milloinkaan ollut niin tyytyväinen kuin ruokkiessani ja hyväillessäni niitä. Vuosien kuluessa tämä taipumus vahvistui, ja kun olin kasvanut mieheksi, oli se parhain huvini. Niille, jotka ovat olleet kiintyneinä viisaaseen ja uskolliseen koiraan, minun ei tarvitse selittää sen tyydytyksen laatua ja voimakkuutta, minkä tuollainen taipumus voi tarjota. Eläimen epäitsekkäässä ja uhrautuvaisessa rakkaudessa on jotakin, mikä menee suoraan sellaiseen sydämeen, jolla on ollut tarpeeksi tilaisuuksia koetella pelkän ihmisen laihaa ystävyyttä ja haurasta uskollisuutta.
Menin nuorena naimisiin, ja minulla oli onni havaita vaimoni sukulaisluonteekseni. Kun hän huomasi minun heikkouteni kotieläinten suhteen, ei hän laiminlyönyt ainoatakaan tilaisuutta hankkia niitä mitä miellyttävimpiä lajeja. Meillä oli lintuja, kultakaloja, kaunis koira, kaniineja, pieni marakatti ja kissa.
Viimeksimainittu oli huomattavan iso ja kaunis eläin, kokonaan musta ja hämmästyttävän viisas. Kissan viisaudesta puhuttaessa vaimoni, joka oli melkoisesti taikauskoon taipuvainen, usein viittasi vanhaan kansanomaiseen uskomukseen, että kaikki mustat kissat ovat salapukuisia noitia. Ei niin, että hän olisi sitä todella tarkoittanut, ja minä mainitsen tämän vain sen vuoksi, että se juuri nyt sattuu juolahtamaan mieleeni.
Pluto — se oli kissan nimi — oli minun suosikkini ja toverini. Minä yksin ruokin sitä, se seurasi minua kaikkialle, minne vain kotona menin. Vaivoin saatoin estää sitä seuraamasta minua kaduillakin.
Meidän ystävyytemme kesti monta vuotta, jona aikana kuitenkin luonteessani — kohtuuttomuuspaholaisen avulla — oli (minä punastun tunnustaessani sen) tapahtunut täydellinen muutos pahempaan. Päivä päivältä kävin yhä oikukkaammaksi, yhä ärtyisemmäksi ja yhä hävyttömämmäksi toisia kohtaan. Soin itselleni oikeuden käyttää hillitöntä kieltä vaimolleni puhuessani. Vihdoin tein hänelle jopa ruumiillista väkivaltaa. Kotieläimeni saivat tietysti tuta tämän muutoksen. En ainoastaan laiminlyönyt niitä, vaan myöskin pahoinpitelin. Plutosta välitin kuitenkin edelleen sen verran, että pidätyin pahoinpitelemästä sitä, vaikka en lainkaan hävennyt pahoinpidellä kaniineja, marakattia ja koiraakin, kun ne sattumalta tai kiintymyksensä ajamina osuivat tielleni. Mutta sairauteni paheni — mikäpä sairaus vetäisi vertoja alkoholille! — ja vihdoin Plutokin, joka nyt alkoi käydä vanhaksi ja senvuoksi hiukan ärtyisäksi — Plutokin sai vihdoin kokea minun pahan tuuleni seurauksia.
Eräänä iltana, kun kovin päihtyneenä palasin kotiin eräästä oleskelupaikastani kaupungissa, minusta tuntui, että kissa väitteli minua. Kävin siihen käsiksi, ja silloin se säikähtyneenä minun väkivaltaisuudestani veti hampaillaan käteeni pienen haavan. Jouduin kohta pirullisen raivon valtaan. En tuntenut itseäni enää. Alkuperäinen sieluni tuntui samassa pakenevan ruumiistani, ja saatanallistakin väkevämpi viinan ruokkima ilkeys saattoi jokaisen hermoni vapisemaan. Otin kynäveitsen liivintaskustani, avasin sen, tartuin eläin raukkaa kurkusta ja kaivoin ehdoin tahdoin sen toisen silmän kuopastaan! Minä punastun, palan, vapisen kirjoittaessani tästä inhoittavasta julmuudesta.
Kun seuraavana aamuna nukuttuani humalan pois, tulin jälleen järkiini, tunsin puoleksi kauhua, puoleksi katumusta, mutta se oli korkeintaan vain heikko ja vähäpätöinen tunneailahdus, ja minun sieluni pysyi välinpitämättömänä. Heittäydyin jälleen hurjasteluihin ja varsin pian upotin viiniin jok'ainoan muiston teoistani.
Sillävälin kissa vähitellen parani. Sen tyhjä silmäkuoppa oli tosin kauhea katsella, mutta se ei enää näyttänyt kärsivän tuskia. Se kuljeskeli niinkuin ainakin pitkin taloa, mutta niinkuin saattoi odottaa, se pakeni hirveästi säikähtäen, heti kun minä lähestyin sitä. Minulla oli vielä sen verran vanhaa sydäntäni jäljellä, että tunsin aluksi tuskaa, kun eläin, joka kerran oli rakastanut minua niin suuresti, nyt noin ilmeisesti kammoksui minua. Mutta tämä tunto väistyi pian ärtyisyyden tieltä. Ja sitä seurasi, minun lopulliseksi ja auttamattomaksi perikadokseni, paatumuksen henki. Tätä henkeä ei ole filosofien järjestelmissä. Mutta minä en ole elävämmin vakuutettu siitä, että sieluni elää, kuin siitä, että paatumus on ihmissydämen alkuperäisimpiä kannustimia — eräs niitä perusvaistoja, jotka antavat suunnan ihmisluonteelle. Kukapa ei olisi satoja kertoja tehnyt huonoja tai ilkeitä tekoja vain sen tiedon vuoksi, että hänen ei pitäisi tehdä niin? Eikö meillä ole vakituinen vietti rikkoa lakia, vain senvuoksi että tiedämme sen siksi. Niinkuin sanottu, sielun selittämätön halu kiduttaa itseään — tehdä väkivaltaa itselleen — tehdä väärin vain vääryyden itsensä vuoksi — se juuri pakotti minut jatkamaan ja vihdoin saattamaan loppuun sen pahan, minkä olin tehnyt viattomalle eläimelle. Eräänä aamuna panin kylmäverisesti silmukan kissan kaulaan ja hirtin sen puuhun; hirtin sen kyynelten valuessa virtanaan ja sielussani mitä katkerin tuska; hirtin sen, koska tiesin sen rakastaneen minua, ja koska tiesin, ettei se ollut tehnyt minulle mitään pahaa; hirtin sen, koska tiesin tekeväni synnin — kuolemansynnin, joka oli työntävä minun sieluni — jos se oli mahdollista — ulkopuolelle Jumalan, laupiaan ja ankaran Jumalan loppumattoman armon.
Tämän julman tekoni jälkeisenä yönä heräsin huutoon, että tuli oli irti. Vuodeverhoni olivat liekeissä. Koko talo paloi. Suurella vaivalla onnistui vaimoni, palvelijan ja minun itseni pelastautua liekeistä. Hävitys oli täydellinen. Olin menettänyt kaikki mitä omistin ja vaivuin epätoivoon.
Minä en lankea kiusaukseen yrittää asettaa onnettomuuttani ja julmuuttani keskenään mihinkään syy- ja seuraus-yhteyteen. Mutta minun tehtäväni on kertoa ketju tapahtumia, ja minä en tahdo jättää ainoatakaan mahdollista rengasta epätäydelliseksi. Tulipalon jälkeisenä päivänä kävin katsomassa taloni raunioita. Yhtä ainoata lukuunottamatta olivat kaikki seinät sortuneet. Poikkeuksena oli eräs sangen ohut väliseinä talon keskikohdalla, ja tämän seinän vieressä oli minun vuoteeni ollut. Rappaus oli tällä kohtaa erittäin hyvin vastustanut tulen vaikutusta, minkä arvelin johtuneen siitä, että seinä äskettäin oli rapattu uudestaan.
Tähän paikkaan oli kokoontunut suuri joukko ihmisiä, ja monet niistä näyttivät huolellisesti ja innokkaasti tarkastavan perästä seinän osaa. Sanat sellaiset kuin: »Omituista!» ja: »Merkillistä!» sekä muut samantapaiset herättivät minun uteliaisuuteni. Menin lähemmäksi ja näin tavattoman isonkissankuvan ikäänkuinreliefinäseinässä. Tämä kuva oli merkillisen luonnonmukainen, ja kissalla oli kaulassaan köydenpätkä.
Kun näin tämän ilmestyksen — muuna en sitä juuri voinut pitää — minä ensin pelästyin ja hämmästyin hirveästi. Mutta vihdoin tuli harkinta minulle avuksi. Muistin selvästi, että olin hirttänyt kissan erääseen taloon rajoittuvaan puutarhaan. Kun tulipalosta hätyytettiin, oli tuo puutarha kohta tullut täyteen väkeä, ja joku joukosta oli varmasti leikannut kissan irti ja heittänyt sen avoimesta ikkunasta minun huoneeseeni. Tämä oli luultavasti tehty siinä tarkoituksessa, että minä heräisin. Toisten seinien sortuessa oli kissa, julmuuteni uhri, sitten varmaankin puristunut seinän vastarapattua kohtaa vasten, ja laasti ja raadon ammoniakki olivat yhdessä tulen kanssa aikaansaaneet kuvan, sellaisen kuin nyt näin.
Vaikka siis harkinnan avulla saatoin varsin helposti selittää tuon kummallisen kuvan synnyn, teki se minuun kuitenkin syvän vaikutuksen. Kuukausiin en päässyt vapaaksi kissan kammottavalta haamulta, ja tänä aikana tuli sieluuni takaisin epämääräinen tunto, joka näytti katumukselta, mutta ei kuitenkaan ollut sitä. Minä jopa valittelinkin eläimen menetystä ja niissä rähjäisissä paikoissa, joissa nyt aloin käydä, etsiskelin samanlaista kissaa ottaakseni sen kuolleen sijaan.
Eräänä iltana istuessani puolihumalaisena muutamassa perin kurjassa luolassa, kiintyi huomioni äkkiä mustaan olioon, joka lepäsi eräällä niistä isoista rommi- ja katajaviinatynnyreistä, jotka olivat huoneen pääasiallisena sisustuksena. Olin istunut kauan noihin tynnyreihin tuijottaen, ja senvuoksi minua hämmästytti, etten aikaisemmin ollut keksinyt oliota. Menin lähemmäksi ja kosketin sitä kädelläni. Se oli musta kissa — tavattoman iso — aivan yhtä iso kuin Pluto ja kaikissa suhteissa suuresti sen kaltainen, yhtä seikkaa lukuunottamatta. Pluton ruumiissa ei ollut ainoatakaan valkeata karvaa, mutta tällä kissalla oli iso, muodoltaan epämääräinen valkea läikkä, joka peitti melkein puolen rintaa.
Minun kajotessani siihen se heti nousi jaloilleen, kehräsi tyytyväisenä, hankasi itseään kättäni vasten ja näytti olevan ihastuksissaan minun huomiostani. Tässä minulle siis oli juuri sellainen eläin kuin olin etsinyt. Tarjouduin heti ostamaan sen krouvarilta; mutta tämä ei tehnyt minkäänlaisia vaatimuksia sen suhteen — ei tietänyt siitä mitään — ei ollut milloinkaan ennen nähnyt sitä.
Jatkoin hyväilyjäni, ja kun valmistauduin lähtemään kotiin, osoitti se ilmeistä halua seurata minua. Sallin sen tehdä niin ja pysähdyin silloin tällöin sitä taputtelemaan. Kun tulimme asunnolleni, koteutui kissa viipymättä sinne ja pääsi heti vaimoni ilmeiseksi suosikiksi.
Minä sensijaan aloin pian tuntea vastenmielisyyttä eläintä kohtaan. Tämä oli aivan toista kuin olin odottanut — en tiedä, mistä se johtui — mutta kissan ilmeinen kiintymys minuun herätti minussa vain harmia ja vastenmielisyyttä. Vähitellen nämä harmin ja vastenmielisyyden tunteet muuttuivat katkeraksi vihaksi. Minä välttelin elukkaa; jonkinlainen häpeäntunne ja muisto edellisestä julmuudestani kuitenkin estivät minua pahoinpitelemästä sitä. En muutamiin viikkoihin lyönyt sitä enkä tehnyt sille minkäänlaista väkivaltaa, mutta vähitellen — hyvin hitaasti — rupesin inhoamaan sitä kuvaamattomasti ja välttelemään kuin ruttoa.
Eräs seikka, joka epäilemättä lisäsi minun vihaani eläintä kohtaan, oli, että minä ensimmäisenä aamuna sen jälkeen kuin olin tuonut sen kotiini, havaitsin, että siltä, aivan niinkuin Plutoltakin, oli riistetty toinen silmä. Mutta juuri tämän vuoksi vaimoni piti siitä vieläkin enemmän, sillä hänessä oli, niinkuin jo olen maininnut, suuressa määrin sitä inhimillistä tunneherkkyyttä, joka kerran oli ollut silmäänpistävä piirre minussa ja joka oli hankkinut minulle yksinkertaisimmat ja puhtaimmat iloni.
Mutta mitä enemmän aloin inhota kissaa, sitä enemmän se tuntui kiintyvän minuun. Se seurasi jäljissäni kuvaamattoman itsepintaisesti. Niin pian kuin minä istuuduin, loikoi kissa tuolini alla tai hyppäsi minun polvilleni ja tuhlasi minulle tympäiseviä hyväilyjään. Jos nousin lähteäkseni, pujahti kissa jalkojeni väliin, ja minä olin monesti kaatua sen päälle — taikka sitten se iski pitkät ja terävät kyntensä minun vaatteisiini ja kapusi rinnalleni. Sellaisissa tilaisuuksissa, vaikka minua halutti tuhota se siihen paikkaan, minua pidätti niin tekemästä osaksi edellisen rikokseni muisto, mutta etupäässä — minun täytyy myöntää se — todellinen pelko tuota eläintä kohtaan.
Tämä pelko ei oikeastaan ollut mitään fyysillistä pelkoa — enkä minä kuitenkaan tiedä, miten muuten voisin sen selittää. Minua melkein hävettää tunnustaa se — niin, tässä vankikomerossakin se hävettää minua — tätä pelkoa ja inhoa oli vielä lisännyt pahin hourekuva, mitä ajatella saattaa. Vaimoni oli useammin kuin kerran huomauttanut minulle kissan valkean rintaläikän omituisesta muodosta, tuon läikän, joka oli ainoa eroavaisuus tämän ihmeellisen kissan ja sen välillä, jonka minä olin tappanut. Lukija muistanee, että tällä sangen laajalla läikällä oli alkujaan ollut hyvin epämääräiset ääriviivat — mutta nyt se vähitellen, melkein huomaamatta, oli saanut varsin selvän muodon, vaikkakin minun järkeni tahtoi leimata sen kuvitteluksi. Se kuvasi erästä esinettä, jonka nimi saattaa minut vapisemaan — ja ennen kaikkea juuri siitä syystä minä inhosin ja vihasin tuota petoa, josta kernaasti olisin vapauttanut itseni — jos olisin uskaltanut — kuvasi nyt erästä hirveätä, kammottavaa kapinetta —hirsipuuta!— Oi, sinä kauhun ja rikoksen, tuskan ja kuoleman murheellinen, kammottava ase!
Olin nyt onnettomampi ja kurjempi kuin kukaan ihminen koskaan ennen on ollut. Jasieluton eläin— jonka toverin minä olin tappanut —sieluton eläin tuotti minulle— ihmiselle, Jumalan kuvaksi luodulle — niin hirvittävää tuskaa. Ah, minulla ei enää ollut lainkaan rauhaa, en saanut lepoa yöllä enkä päivällä! Päivällä ei kissa hetkeksikään väistynyt luotani; ja yöllä minä joka hetki heräsin kamalista unista tuntiessani tämän olennon hengityksen kasvoillani — ja sen suunnattoman painon — lihaksi ja vereksi tulleen painajaisen, josta minä en jaksanut enkä uskaltanut vapauttaa itseäni — makaavan iankaikkisesti sydämelläni.
Tällaisten kidutusten puristuksessa hävisivät vähitellen alkuperäisen, paremman minäni viimeisetkin jätteet. Pahat ajatukset tulivat ainoaksi seurakseni — ja ne olivat erittäin pimeitä ja pahoja. Ärtyisyyteni kasvoi suoranaiseksi vihaksi ihmiskuntaa ja koko maailmaa kohtaan, ja minulla oli usein äkillisiä, hillittömiä raivokohtauksia, joiden valtaan antauduin sokeasti ja mistään välittämättä; ja vaimo parkani, joka ei koskaan valittanut, oli useimmiten näiden purkausten kärsivällisenä uhrina.
Eräänä päivänä hän jonkin talousasian vuoksi seurasi minua kellariin sen vanhan talon alle, jonne me köyhyytemme tähden olimme muuttaneet. Kissa tuli meidän perässämme jyrkkiä portaita myöten, ja kun kompastuin siihen ja olin kaatua, jouduin mielettömän raivon valtaan. Raivossani unohdin kokonaan sen lapsellisen pelon, joka tähän saakka oli lamauttanut minun käteni, kohotin kirveen ja tähtösin tuohon kirottuun eläimeen kuolettavan iskun. Mutta vaimoni käsi esti iskun. Tämä väliintulo kohotti raivoni pirulliseksi hulluudeksi, minä tempasin käteni irti ja upotin kirveen terän hänen aivoihinsa. Päästämättä ääntäkään hän vaipui kuolleena lattialle.
Kun tämä kamala murha oli tehty, ryhdyin heti aivan rauhallisesti kätkemään ruumista. Tiesin, etten voinut paremmin päivällä kuin yölläkään viedä sitä talosta naapurien näkemältä. Useita suunnitelmia tuli mieleeni. Ensin ajattelin leikata ruumiin pieniksi palasiksi ja polttaa ne. Sitten aioin kaivaa kuopan kellarin lattiaan ja haudata ruumiin siihen. Tuumiskelin myöskin upottaa sen pihalla olevaan kaivoon tai sulloa laatikkoon ja lähettää rahtitavarana jollekin etäiselle paikkakunnalle. Vihdoin keksin keinon, jota pidin kaikkia edellisiä parempana. Päätin muurata ruumiin kellarin seinään — niinkuin keskiajan munkkien väitetään muuranneen uhrejaan.
Tällaiseen tarkoitukseen oli tämä kellari hyvin sovelias. Sen seinät oli kyhätty huolimattomasti, ja se oli äskettäin rapattu karkealla laastilla, joka kostean ilman vuoksi ei vielä ollut ennättänyt kuivua. Sitäpaitsi oli eräässä nurkassa ulkoneva tai uunin perusmuuri, joka oli täytetty ja saatettu yhdenmukaiseksi kellarin muun asun kanssa. Olin varma siitä, että tältä kohdalta saatoin irroittaa tiilet, työntää ruumiin aukkoon ja muurata seinän jälleen umpeen, niin että se oli aivan saman näköinen kuin ennenkin, eikä ainoakaan silmä voinut havaita mitään epäilyttävää.
Tämä laskelma pitikin paikkansa. Sorkkaraudalla mursin tiilet vaivatta irti, minkä jälkeen asetin ruumiin aukkoon huolellisesti seinää vasten. Senjälkeen panin tiilet takaisin paikoilleen, hankin salaa hiekkaa ja laastia, millä rappasin seinän, niin että se tuli aivan samanlaiseksi kuin muutkin seinät. Kun työ oli tehty, oli kaikki mielestäni mitä parhaassa järjestyksessä. Vastamuuratusta seinästä ei voinut havaita merkkiäkään siitä, että se oli äskettäin murrettu auki. Roskat kokosin lattialta erinomaisen huolellisesti. Katselin voitonriemuisena ympärilleni ja sanoin itsekseni: »Tällä kertaapa en olekaan tehnyt turhaa työtä!»
Lähin toimenpiteen! oli katsoa, minne oli joutunut eläin, joka kaiken tämän kurjuuden oli saanut aikaan, sillä minä olin vihdoinkin lujasti päättänyt tappaa sen. Jos sillä hetkellä olisin löytänyt kissan, olisi sen kohtalo ollut ratkaistu, mutta näytti siltä kuin tuo viekas eläin olisi ottanut onkeensa vihanpurkaukseni: se pysytteli näkymättömissä. On mahdotonta kuvitella tai kuvata sitä suloisen vapautuksen ja helpotuksen tuntoa, jonka tuon inhoittavan eläimen katoaminen herätti minussa. Se ei näyttäytynyt koko yöhön — ja minulla oli siis rauhallinen yö ensimmäisen kerran sen jälkeen kuin kissa oli tullut meille; niin, minä nukuin, vaikka tuo murha painoi sieluani.
Kului toinen päivä ja kolmaskin, eikä kiusanhenkeni näyttäytynyt. Vihdoinkin taas hengitin vapaasti. Peto oli kauhuissaan paennut näiltä mailta ikuisiksi ajoiksi! Minun ei enää milloinkaan tarvitse nähdä sitä! Autuuteni oli täydellinen! Tietoisuus kauheasta teosta ei minua paljon vaivannut. Muutamia harvoja kysymyksiä oli tehty, mutta minä vastasin niihin helposti. Oli myöskin toimeenpantu virallinen tarkastus, mutta mitään ei oltu havaittu. Katsoin tulevaisen onneni taatuksi.
Neljäntenä päivänä murhan jälkeen taloon äkkiä ilmaantui poliisiosasto, joka ryhtyi uuteen ja hyvin huolelliseen tarkastukseen. Kun kuitenkin olin varma siitä, ettei piilopaikkaani voinut keksiä, pysyin täysin levollisena. Poliisivirkailijat pyysivät minua saattamaan heitä heidän kierroksellaan. He nuuskivat joka sopen. Vihdoin he menivät kolmannen tai neljännen kerran kellariin. Ei ainoakaan lihakseni värähtänyt. Sydämeni löi tasaisesti niinkuin ihmisellä, joka näkee viattomuuden unia. Kuljimme kellarin läpi toisesta päästä toiseen. Kädet ristissä rinnalla kävelin huolettomasti edestakaisin. Poliisivirkailijat olivat aivan tyytyväisiä ja valmistautuivat lähtemään. Mutta minun sisäinen riemuni oli niin suuri, etten voinut tukahduttaa sitä. Paloin halusta sanoa vain yhden voitonriemuisen sanan ja saada heidät kahta vertaa lujemmin vakuutetuiksi minun syyttömyydestäni.
»Hyvät herrat», sanoin viimein, kun nousimme portaita, »minä iloitsen siitä, että olen voinut torjua teidän epäluulonne. Toivotan teille kaikille runsaasti menestystä ja hiukan enemmän kohteliaisuutta. Sivumennen sanoen, hyvät herrat, tämä on — varsin hyvin rakennettu talo.» (Hurjassa halussani sanoa jotakin vaivatonta minä tuskin tiesin mitä sanoin.) »Niin, uskallanpa väittää, että tämä on erinomaisen hyvin rakennettu talo. Nämä seinät — joko te aiotte lähteä, hyvät herrat? — nämä seinät ovat tukevaa tekoa» — ja samalla minä tolkuttomassa ylimielisyydessäni kopautin kepillä, joka minulla oli kädessäni, muutaman lujan iskun seinään juuri sille kohdalle, mihin olin muurannut vaimo parkani ruumiin.
Jumala suojelkoon ja varjelkoon minua verivihollisen kynsiltä! Tuskin oli iskujeni kaiku hälvennyt, kun niihin vastasi ääni haudasta! — ensin särkynyt ja epäselvä vaikerrus, joka muistutti lapsen itkua, sitten pitkä, kimeä, kestävä parku, eriskummallinen ja epäinhimillinen huuto, valittava ulvonta, missä vaikerrus sekoittui voitonriemuun, ulvonta, joka saattoi kohota vain helvetistä, paholaisten ja piinattujen yhteinen kuoro.
Olisi turha yrittää kuvata minun tunteitani. Horjuin tajuttomana vastakkaiselle seinälle. Hetken poliisit seisoivat hievahtamatta portailla, kauhun ja vavistuksen vallassa. Seuraavassa silmänräpäyksessä kaksitoista vankkaa kättä mursi seinää. Se särkyi nopeasti. Silmiemme edessä seisoi vaimoni jo mädännyt ruumis, hyytyneen veren peittämänä. Hänen päänsä päällä istui, ainoa silmä hehkuen ja punainen kita ammollaan, se hirveä peto, jonka viekkaus oli johdattanut minut murhaan ja jonka petollinen ääni nyt oli saattanut minut vihamiesteni käsiin. Olin muurannut hautaan tuon hirviön!
Eikä tahto kuole. Kukapa tuntee tahdon ja sen salaperäisen voiman? Sillä itse Jumala on vain suuri tahto, joka lujuudellaan ja voimallaan hallitsee kaikkea. Ainoastaan tahtonsa heikkouden vuoksi ihmisen täytyy alistua kuolemaan.
Joseph Glanvill.
En kuolemaksenikaan voi muistaa, miten, milloin tai tarkalleen edes missä ensin tutustuin lady Ligeiaan. Pitkiä vuosia on kulunut siitä, ja monet kärsimykset ovat heikentäneet muistini. Taikka kenties en nyt voi muistaa näitä seikkoja, senvuoksi että toden sanoakseni rakastettuni luonne, hänen tavaton oppineisuutensa, hänen erikoinen, mutta leppeä kauneutensa ja hänen matalan, sointuvan äänensä lumoava sulo tunkeutuivat sydämeeni niin hitaasti ja varkain, etten aluksi huomannut niitä. Luulen kuitenkin, että tapasin hänet ensimmäisen kerran ja sitten hyvin usein eräässä suuressa, vanhassa, rappeutuneessa kaupungissa Reinin varrella. Olen varmasti kuullut hänen puhuvan suvustaan. Epäilemättä se on ikivanha. Ligeia! Ligeia! Syventyneenä tutkimuksiin, jotka enemmän kuin mikään muu ovat omiaan tekemään minut välinpitämättömäksi ulkomaailman vaikutelmille, ei minulla ole muuta kuin tuo suloinen sana — Ligeia — jolla voin silmieni eteen saada kuvan hänestä, jota ei enää ole. Ja nyt, tätä kirjoittaessani, mieleeni välähtää, ettäen milloinkaan ole tietänythänen sukunimeään — hänen, joka oli ystäväni ja kihlattuni ja josta tuli minun tutkimustoverini ja vihdoin aviopuolisoni. Oliko se Ligeian pilaa, vai oliko todistus rakkauteni voimasta, etten koskaan kysynyt häneltä sitä, vai oliko se pikemmin minun oikkuni — romanttinen uhri intohimoisen kiintymyksen alttarille? Muistan koko asian vain hämärästi — onko sitten ihmeellistä, etteivät siihen liittyvät sivuseikat tule lainkaan mieleeni? Ja, totisesti, jos se henki, jota nimitetäänromantiikaksi, — jos se, epäjumalia palvelevan Egyptin riutunut ja usvasiipinenAshtophet, milloinkaan on leijaillut onnettomin entein syntyneen avioliiton yllä, niin se leijaili meidän avioliittomme yllä.
On kuitenkin eräs suloinen kohta, missä muistini ei minua petä. Se on Ligeian ulkomuoto. Hän oli pitkä, hiukan hento ja loppuaikoina laihakin. Minun olisi turha yrittää kuvata hänen esiintymisensä majesteettisuutta ja rauhallista vaivattomuutta ja hänen jalannousunsa käsittämätöntä keveyttä ja pehmeyttä. Hän tuli ja meni kuin varjo. En milloinkaan huomannut hänen tuloaan työhuoneeseeni, ennen kuin kuulin hänen suloisen, matalan äänensä, kun hän laski marmorivalkean kätensä olkapäälleni. Kasvojen kauneudessa ei kukaan neito milloinkaan ole voinut kilpailla hänen kanssaan. Hän oli kuin opiumiunen näky, ilmava ja tenhoava harhakuva, ja kuitenkaan eivät hänen piirteensä olleet sitä säännöllistä tyyppiä, jota meidät klassillisten veistosten mukaan on väärin opetettu palvomaan kauneimpana. »Ei ole olemassa mitään valikoitua kauneutta», sanoo Bacon, lordi Verulam, puhuessaan kauneuden eri ilmenemismuodoista, »johon ei liity jokin outous suhteissa». Mutta vaikka minä näin, etteivät Ligeian piirteet olleet klassillisen säännölliset, vaikka käsitin, että hänen kauneutensa todellakin oli »valikoitua», ja tunsin, että siinä oli paljon »outoa», olen turhaan koettanut keksiä, mikä siinä oli säännötöntä, ja määritellä, mistä »outouden» vaikutelmani johtui. Minä katselin hänen ylevän ja kalpean otsansa muotoa — se oli virheetön; miten heikko tämä sana sentään onkaan niin jumalaiseen majesteettisuuteen sovitettuna! Hipiä kilpaili puhtaimman norsunluun kanssa, ja runsas, korpinmusta, säihkyvä ja tietysti kihara tukka oli todella ainutlaatuinen. Minä katselin nenän ylhäisiä viivoja, ja vain viehättävissä hebrealaisissa mitaleissa olen nähnyt yhtä suurta täydellisyyttä; siinä oli sama pehmeä kaarros ja samat vapaudenjanoiset sieraimet. Katselin hienosti piirtynyttä suuta. Se oli totisesti kaiken taivaallisen ihanuuden riemuvoitto: lyhyen ylähuulen jalo kaarros, alahuulen pehmeä, hekumallinen uinahdus, kujeelliset hymykuopat, hampaiden kiilto ja hymy, niin loistava, että se oli melkein tuskallinen. Ja minä tarkastelin leuan muotoa — ja siinäkin havaitsin kreikkalaisen pehmeyden ja majesteettisuuden, täyteläisyyden ja henkevyyden — sen viivan, jonka Apollo-jumala itse eräässä unessa näytti Kleomeneelle, ateenattaren pojalle. Ja sitten katsoin Ligeian suuriin silmiin.
Silmien kauneudelle ei antiikin taideteoksissa ole lainkaan esikuvia. Saattaa senvuoksi olla, että näissä minun rakastettuni silmissä piili se salaisuus, josta lordi Verulam puhuu. Minun täytyy uskoa, että ne olivat paljon suuremmat kuin meidän rotumme silmät tavallisesti. Ne olivat säihkyvämmät säihkyvältäkin Nourjahadin laakson gasellinsilmää. Ja kuitenkin vain joskus — kiihkeän mielenliikutuksen hetkinä — tämä Ligeialla tuli näkyviin. Ja sellaisina hetkinä hänen kauneutensa — ainakin minun kiihtyneessä mielikuvituksessani — tuntui ylimaalliselta tai yliluonnolliselta turkkilaisten tarunomaisten hourien kauneudelta. Silmäkehät olivat loistavan mustat, ja niitä reunustivat pitkät sysimustat silmäripset. Hiukan säännöttömät kulmakarvat olivat samanväriset. Se, mikä näissä silmissä oli »outoa», ei kuitenkaan johtunut enempää niiden muodosta kuin väristäkään, vaan oli varmastikin peräisin niiden ilmeestä. Ah, mikä merkityksetön sana, jonka tyhjän kaiun taakse me kätkemme tietämättömyytemme sielun ja hengen maailmasta! Ligeian silmien ilme! Miten monet pitkät tunnit olen pohtinut sitä! Kokonaisen pitkän kesäyön olen yrittänyt luodata sitä. Mikähän kuilu, syvempi kuin Demokritoksen kaivo, piili minun rakastettuni silmäterissä? Mitä se oli? Tunsin kiihkeätä halua saada tietää sen. Nuo silmät — ah, nuo suuret, säteilevät, jumalaiset silmät! Minulle ne muuttuivat Ledan tähtien kaksoisiksi, ja minusta tuli niille astrologeista kaikkein hartain.
Sielutieteen monien käsittämättömien kysymysten joukossa ei ole ainoatakaan viehättävämpää kuin se tapaus — jota luullakseni ei koulukirjoissa ole milloinkaan mainittu — että me yrittäessämme palauttaa mieleemme jotakin kauan sitten unohdettua olemmeaivan muistamaisillammeemmekä kuitenkaan kykene muistamaan. Kuinka monta kertaa olenkaan kiihkeästi tarkastaessani Ligeian silmiä luullut olevani vähällä löytää täydellisen selityksen niiden ilmeeseen — olen tuntenut, että selitys lähestyi — mutta ei vielä tullut — ja yht'äkkiä se oli taas kokonaan poissa. Ja (merkillinen, kaikkein merkillisin mysteeri!) minä saatoin jokapäiväisimmissäkin seikoissa havaita sellaista, mikä muistutti tuota ilmettä. Tarkoitan näet, että siitä ajasta lähtien, jolloin Ligeian kauneus oli vallannut mieleni, missä se asusti alituisesti niinkuin pyhäinjäännöslippaassa, saattoi useiden esineiden ja ilmiöiden näkeminen aiheuttaa minussa samantapaisen tunnon kuin se, jonka koin hänen suurten, säihkyvien silmiensä edessä. En kuitenkaan voinut määritellä tai eritellä tai edes selvästi punnita sitä tunnetta. Saatoin kokea sen nähdessäni nuoren viiniköynnöksen tai perhosen tai sudenkorennon tai virtaavan veden. Minä olen kokenut sen nähdessäni valtameren tai tähdenlennon. Olen tuntenut sen hyvin vanhojen ihmisten katseissa. Taivaalla on tähti tai kaksi (ennen kaikkea eräs kuudennen suuruusluokan tähti lähellä Lyyran sikermän suurta tähteä), jotka ovat herättäneet minussa saman tunnon, kun olen tarkastanut niitä teleskoopilla. Ja tämä tunto on yllättänyt minut kuunnellessani eräitä kielisoittimia ja lukiessani muutamia harvoja kohtia kirjoista. Lukemattomien muiden joukosta tahdon vain mainita eräästä Joseph Glanvillin kirjasta kohdan, joka (ehkä omituisuutensa vuoksi — kuka tietää?) aina aiheutti tuon tunnon: »Eikä tahto kuole. Kukapa tuntee tahdon ja sen salaperäisen voiman? Sillä itse Jumala on vain suuri tahto, joka lujuudellaan ja voimallaan hallitsee kaikkea. Ainoastaan tahtonsa heikkouden vuoksi ihmisen täytyy alistua kuolemaan.»
Monien vuosien kokemukset ja mietiskely ovat opettaneet minut todellakin löytämään kaukaisen yhteyden näiden englantilaisen filosofin sanojen ja eräiden Ligeian ominaisuuksien välillä. Hänen ajatustensa, sanojensa ja tekojensakiinteysoli kenties seuraus tai ainakin merkki valtavasta tahdonvoimasta, joka meidän pitkän yhteiselämämme aikana ei kuitenkaan ilmennyt muulla tavoin. Kaikista naisista, mitä milloinkaan olen tuntenut, oli hän, tämä ulkonaisesti niin tyyni ja arvokas Ligeia, mitä suurimmassa määrässä ankarien intohimojen uhri. Ja näistä intohimoista saatoin minä saada käsityksen paitsi hänen ihmeellisten silmiensä ilmeestä — noiden silmien, jotka samalla kertaa hurmasivat ja peloittivat minua, hänen hyvin matalan äänensä melkein maagillisesta soinnusta ja siitä ylpeästä tarmosta (kaksinkertaisesti vaikuttavasta, kun se oli vastakohtana hänen tavalliselle puhetavalleen), mikä piili niissä hillittömissä sanoissa, joita hän toisinaan lausui.
Olen maininnut Ligeian oppineisuudesta; se oli valtava — en sellaista milloinkaan ole naisessa tavannut. Hän tunsi perusteellisesti klassilliset kielet, ja sikäli kuin minä puutteellisine taitoineni saatoin arvostella, hän ei milloinkaan tehnyt virheitä nykyaikaisissa eurooppalaisissa kielissä. Niin, minä havaitsin hänen olevan yhtä hyvin perillä kaikista yliopiston vaikeimmista ja senvuoksi suurimmassa arvossa pidetyistä tieteistä. Kuinka syvälle onkin tämä hänen ominaisuutensa tähän päivään asti syöpynyt minun muistiini! Sanoin, etten koskaan ole tuntenut niin oppinutta naista kuin hän, mutta missä hengittää se mies, joka yhtä menestyksellisesti olisi tutkinutkaikkinuo filosofian, fysiikan ja matematiikan laajat alat? En silloin käsittänyt yhtä selvästi kuin nyt, että Ligeian tiedot yksinkertaisesti olivat jättiläismäiset, hämmästyttävät; mutta kuitenkin käsitin hänen ylivoimaisuutensa siksi hyvin, että antauduin lapsellisen luottavaisesti hänen opastettavakseen halki sen metafyysillisen tutkimuksen sekavan maailman, jota minä avioliittomme aikaisempina vuosina äärimmäisen innokkaasti harrastin. Miten voitonriemuisena — miten ihastuneena — millaisen kuolemattoman toivon täyttämänä minä tunsin, kun hän kumartui kanssani tutkimaan vain vähän etsittyjä — mutta vähemmän tunnettuja — asioita, että ihanat näköalat hitaasti avautuivat minulle, ja niistä läksi pitkiä, loistavia ja aivan astumattomia teitä, jotka lupasivat johtaa minua kohden viisautta niin korkeata ja jumalaisen kallisarvoista, että sen täytyi olla kiellettyä!
Miten rajaton täytyi siis minun suruni olla, kun muutaman vuoden kuluttua näin loistavien toiveitteni kohottavan siipensä ja pakenevan luotani! Ilman Ligeiaa minä olin vain pimeässä haparoiva lapsi. Pelkkä hänen läsnäolonsa, pelkkä hänen äänensä saattoi valaista minulle kirkkaasti transcendentalismin monet mysteerit, joihin me syvennyimme. Vailla hänen säteilevien silmiensä valoa, kävivät kirjaimet, leimuavat ja kultaiset, hämärämmiksi kuin yö. Ja nyt alkoivat nämä silmät yhä harvemmin valaista sivuja, joita minä tutkin. Ligeia tuli sairaaksi. Nuo tummat silmät paloivat liiaksi — liian voimakkaasti loistaen; valkeat sormet kävivät vahamaisen läpikuultaviksi; ja siniset suonet jalolla otsalla paisuivat ja laskivat jokaisella heikoimmallakin hengenvedolla. Näin, että hänen täytyi kuolla — ja minä kamppailin epätoivoisesti synkän Azraelin kanssa. Ja hellän vaimoni kamppailu hänen kanssaan oli hämmästyksekseni vielä tarmokkaampaa kuin minun. Hänen voimakkaassa luonteessaan oli ollut paljon sellaista, mikä oli saanut minut uskomaan, että hän kohtaisi kuoleman pelotta, mutta niin ei käynyt. Sanat eivät kykene edes likimäärin kuvaamaan sitä raivoisaa vastarintaa, jota hän teki Varjolle. Minä voihkin tuskasta tätä murheellista näytelmää katsellessani. Olisin tahtonut häntä lohduttaa ja tyynnyttää; mutta kiihkeässä halussaan elää — elää — vain elää, hän äärimmäisenä typeryytenä halveksi kaikkea lohdutusta ja tyynnyttelyä. Eikä hän kuitenkaan ennen viimeistä epätoivoista kamppailua kadottanut arvokasta käytöstään. Hänen äänensä kävi yhä lempeämmäksi — yhä matalammaksi — mutta minä en halua viipyä näiden tyynesti lausuttujen sanojen rajussa sisällössä. Aivojani huimasi kuullessani näitä arveluita ja toivomuksia, jollaisia ei vielä kukaan kuolevainen ollut lausunut.
Hänen rakkauttaan en olisi milloinkaan epäillyt; ja helppo olisi ollut nähdä, että hänen kaltaisensa rinnassa rakkaus olisi herättänyt aivan epätavallisen intohimon. Mutta vasta kuoleman tullen tajusin täydelleen hänen kiintymyksensä väkevyyden. Tuntikausia hän kädestäni kiinni pitäen saattoi purkaa tulvivaa sydäntään, jonka kaikkinielevä rakkaus kohosi aivan epäjumaloinniksi. Miten olin ansainnut sellaisten tunnustusten autuuden? — Miten olin ansainnut sen kirouksen, että rakastettuni riistettiin minulta noiden tunnustusten hetkellä? Mutta en kestä puhua enempää tästä. Tahdon vain sanoa, että Ligeian naisellista väkevämmässä antautumisessa rakkauteen — voi, niin ansaitsemattomasta lahjoitettuun! — minä huomasin ainoan syyn hänen kaipuuseensa, hänen raivokkaan vakavaan haluunsa pysyä kiinni elämässä, joka nyt niin nopeasti läheni loppuaan. Tätä villiä kaipuuta — tätä hänen rajua kiihkoaan saada elää — vain elää — en kykene kuvaamaan — minulla ei ole ilmaisukeinoja sen selittämiseen.
Kahdentoista aikaan samana yönä, jona hän kuoli, hän viittasi minut käskevästi vuoteensa ääreen ja pyysi minua lukemaan eräät säkeistöt, jotka hän vain muutamaa päivää aikaisemmin oli kirjoittanut. Minä tottelin. Ne olivat tällaiset:
Kas! näyttämöllä juhlitaan, on vuotten murheet poissa! Taas enkelparvi hunnuissaan on katsomon aitioissa ja näkee lävitse kyynelten, miten vaihtuu toiveet ja surut, ja säveltä outoa huokuen soi sfäärien urut.
Isän Jumalan näköiset nuket vain mumisten kuiskivat siellä ja kiitävät eestaas kiiruhtain toinen toisensa tiellä. Niit' ohjaa hahmo muodoton, joka kulissit vaihtaa salaa, ja mustista kondoorinsiivistään alas tuskaa se valaa.
Kovin sekava draama! — milloinkaan ei unohtaa voida tätä! Iankaikkisesti tuskassaan väki kiertää ympyrätä; mut aina alkuun palaten on aaveenajo turhaa. On draama pelkkää kauhua ja hulluutta ja murhaa!
Mut katso! kesken näytelmää joku hirviö esiin mataa! Verenkarvaisena se liekehtää ja sen suusta myrkkyä sataa! Kaikk' ahmien, musertain hampaissaan pian näyttämön tyhjäks se pyyhkii; mut verta ihmisen nähdessään vavisten seraafit nyyhkii.
Valot sammuvat — myrskynä yllättäin pimeys näyttämön peittää ja verhoks sydänten väriseväin sysimustan viittansa heittää — mut enkelit todistaa kalveten: on julma kuoleman sato, se oli murhenäytelmä »Ihminen» ja sen sankari: Voittaja Mato.
»Oi Jumala!» Ligeia melkein kirkaisi hypähtäen pystyyn ja ojentaen kätensä kouristuksenomaisesti korkeutta kohden, kun olin lukenut nuo viimeiset rivit — »oi Jumala! Oi Taivaallinen Isä, pitääkö tämän olla järkähtämättömästi näin? Eikö voittajaa kerran voiteta? Emmekö me ole osia Sinusta? Kuka, kuka tuntee tahdon salaisuudet, kun se on väkevimmillään? Ihmisen ei tarvitse antautua enkeleilleeikä kuolemallekaan kokonaanmuun kuin voimattoman tahtonsa heikkouden vuoksi.»
Ja kuin menehtyneenä mielenliikutuksesta hän antoi vaikeitten käsivarsiensa vaipua ja palasi hitaasti kuolinvuoteelleen. Ja kun hän huokasi viimeisen kerran, liikkuivat hänen huulensa hiljaa. Kumarruin hänen puoleensa ja erotin — taas — Glanvillin loppusanat: »Ainoastaan tahtonsa heikkouden vuoksi ihmisen täytyy alistua kuolemaan.»
Hän kuoli, ja minä olin niin murtunut surustani, etten enää voinut kestää kotini yksinäisyyttä tuossa hämärässä, rappeutuneessa kaupungissa Reinin varrella. Minulla ei ollut puutetta siitä, mitä maailma nimittää rikkaudeksi. Ligeia oli myötäjäisinään tuonut enemmän, paljon enemmän kuin tavallisesti lankeaa kuolevaisen osaksi. Muutamien kuukausien rasittavien ja päämäärättömien matkojen jälkeen ostin senvuoksi vanhan luostarin tai linnan, jonka nimeä en halua mainita, eräästä Englannin koskemattomimmasta ja autioimmasta seudusta ja korjautin ja laitatin sen asuttavaan kuntoon. Rakennuksen synkkä ja autio suurenmoisuus, jylhät ympäristöt ja ne monet surulliset muistot, jotka niihin liittyivät, sopivat hyvin siihen epätoivoon ja alakuloisuuteen, joka oli ajanut minut etsimään tätä yksinäistä ja syrjäistä seutua. Vaikka jätin linnan vihreän peittämät ulkoseinät melkein koskematta, ryhdyin lapsellisen innokkaasti ja kenties heikosti toivoen lievitystä suruuni luomaan sen sisäpuolelle todella kuninkaallista loistoa. Minulla oli jo lapsuudessani ollut taipumuksia tällaisiin hullutuksiin, ja nyt tämä taipumus heräsi jälleen surun mukana. Ah, tiedän kyllä, miten paljon todellista mielenvikaisuutta saattoi vainuta kaikista noista upeista ja haaveellisista verhoista, juhlallisista egyptiläisistä veistoksista, eriskummallisista huonekaluista ja kullalla kirjailluista matoista. Sillä minä olin joutunut oopiumin orjaksi, ja minun uneni olivat vaikuttaneet askareisiini ja minun tapoihini. Mutta en tahdo viipyä näissä järjettömyyksissä. Tahdon kertoa vain yhdestä huoneesta, ikuisesti kirotusta, johon minä eräänä mielenhäiriön hetkenä johdatin morsiamenani ja unohtumattoman Ligeian seuraajana Tremainen kultakutrisen ja sinisilmäisen lady Rowena Trevanionin.
Voin vielä tällä hetkellä selvästi nähdä tämän morsiushuoneen jokaisen yksityiskohdan. Missä olivat morsiamen ylhäisen perheen sielut, kun he kullanhimosta sallivat rakkaan tyttärensä ja tahrattoman neidon astuasellaiseenmorsiushuoneeseen? Tämä huone, joka sijaitsi korkeassa tornissa, oli muodoltaan viisikulmainen ja hyvin iso. Koko viisikulmion eteläisen seinän täytti huoneen ainoa ikkuna, yksi ainoa valtava ruutu venetsialaista peililasia, — yksi ainoa, tummaksi väritetty, niin että auringon ja kuun säteet huoneeseen tunkeutuessaan loivat kaikkiin siellä oleviin esineisiin aavemaisen hohteen. Tämän ikkunan yläosan päällä riippui verkkona mahtava viiniköynnös, joka kapusi pitkin tornin paksuja muureja. Korkea, holvattu katto oli koristettu tummalla tammipaneililla, johon oli leikattu ihmeellisimpiä ja eriskummallisimpia kuvioita, mitä goottilainen tai druidilainen puunleikkaustaide milloinkaan oli keksinyt. Tämän kattoholvin korkeimmasta pisteestä riippui pitkärenkaisessa kultaketjussa samasta metallista valmistettu valtava, saraseeninen suitsutusastia, johon leikatuista rei'istä tunkeutui monivärisiä käärmemäisiä valonsäteitä.
Muutamia leposohvia ja korkeita, kullasta tehtyjä itämaisia kynttilänjalkoja oli sijoitettu eri paikkoihin, ja sitten siellä oli vuode, morsiusvuode, matala, intialainen sänky veistellystä ebenpuusta ja sen yläpuolella upea vuodekatos. Huoneen jokaisessa nurkassa oli mustasta graniitista tehty jättiläismäinen, kuninkaallinen sarkofagi Luxorin kuningashaudoista. Mutta haaveellisinta huoneen sisustuksessa oli tapa, millä se oli verhottu. Suhdattoman korkeilla seinillä riippui katosta lattiaan runsain laskoksin raskaasta ja paksusta kankaasta tehtyjä verhoja, ja samaa kangasta oli myöskin mattona lattialla, päällyksenä leposohvissa ja peittona ebenpuuvuoteessa sekä vuodekatoksena sen yläpuolella ja vihdoin myöskin verhoina, jotka osaksi peittivät ikkunat. Tämä kangas oli kudottu oikeista kultalangoista, sen koko pintaa peitti sommitelma, joka muodosti jalan mittaisia arabeskeja. Mutta nämä kuviot näyttivät arabeskeiltä vain määrätystä kulmasta katsoen. Ne oli kudottu sillä tavoin, että ne eri suunnilta katsottuina näyttivät erimuotoisilta. Kun astui huoneeseen, näyttivät ne muodottomilta pedoilta, mutta vähitellen liikkuessaan vierailija havaitsi, että häntä ympäröivät lukemattomat hahmot, jotka kuuluvat vanhojen normannien taikauskoon tai ilmestyvät munkkien rikollisissa unissa. Tämän sommitelman aavemaista vaikutusta korosti vielä voimakas veto, joka kävi pitkin seiniä verhojen takana ja sai nämä kammottavan rauhattomasti liikkumaan.
Sellaisessa ympäristössä, sellaisessa morsiushuoneessa minä vietin epäpyhän kuherruskuukautena lady Tremainen kanssa, vietin ilman erikoista levottomuutta. En voinut olla huomaamatta, että vaimoni pelkäsi minun väkivaltaisen oikullista luonnettani, että hän väitteli minua ja rakasti minua varsin vähän, mutta tästä olin pikemmin tyytyväinen kuin tyytymätön. Tunsin häntä kohtaan vihaa, joka oli paremmin paholaisen kuin ihmisen arvoinen. Alati ajatukseni palasi (ah, miten väkevästi kaivaten!) Ligeiaan, rakkaaseen, jaloon, ihanaan, hautaan laskettuun Ligeiaan. Minä hekumoin hänen puhtautensa, hänen lahjakkuutensa, hänen ylevän mielenlaatunsa ja hänen intohimoisen, jumaloivan rakkautensa muistoissa. Ja nyt minun sieluni paloi liekkinä, joka oli vieläkin voimakkaampi kuin hänen. Oopiumiuneni kiihtymyksessä (sillä minä olin yhä tämän myrkyn orjana) minä usein tapasin yön hiljaisuudessa tai syrjäisissä vuorenrotkoissa päiväsaikaan huutaa hänen nimeään, niinkuin minun raju kiihkoni, minun totinen intohimoni ja minun hivuttava kaipaukseni olisi voinut kutsua hänet takaisin niille poluille, jotka hän — ah ikuisiksiko? — ajoiksi oli jättänyt.
Avioliittomme toisen kuukauden alussa kohtasi lady Rowenaa äkillinen sairaus, josta hän vain hitaasti parantui. Kuume teki hänen yönsä levottomiksi; ja epämääräisessä horrostilassaan hän sanoi tornihuoneessa kuuluvan ääniä ja liikettä, joiden minun täytyi katsoa syntyneen sairaalloisesta kuvittelusta — tai ehkä huoneen fantastisen sisustuksen vaikutuksesta.. Vähitellen hän alkoi toipua ja vihdoin parani. Mutta pian sen jälkeen hän taas sai uuden ja ankaramman sairauskohtauksen, ja tästä kohtauksesta hänen muutenkin heikko ruumiinsa ei koskaan täydelleen tervehtynyt. Hänen sairautensa sai tämän jälkeen levottomuutta herättävän luonteen, varsinkin alituisten uusintojensa vuoksi, jotka uhmasivat hänen lääkäriensä ponnistuksia. Kun sairaus oli saanut hänet siinä määrin valtaansa, ettei ilmeisesti mikään ihmistaito tuntunut voivan parantaa häntä, havaitsin minä hänessä kasvavaa hermostunutta ärtyisyyttä ja säikkyväisyyttä, joka edistyi rinnan sairauden kanssa. Hän puhui taas ja entistä useammin äänistä — noista hiljaisista äänistä ja merkillisistä liikkeistä seinäverhojen takana, joihin hän jo aikaisemmin oli viitannut.
Eräänä iltana lähellä syyskuun loppua hän kohdisti tavallista painokkaammin huomioni tähän epämiellyttävään seikkaan. Hän oli juuri herännyt levottomasta unesta, ja minä olin puoliksi huolissani, puoliksi epämääräistä kauhua tuntien tarkannut hänen riutuneitten kasvojensa ilmettä. Istuin intialaisella leposohvalla hänen ebenpuuvuoteensa vieressä. Hän nousi istumaan ja puhui hiljaa, vakavasti kuiskaten äänistä, joita hän kuulijuuri silloin, mutta joita minä en voinut kuulla — ja liikkeistä, joita hän näki, mutta joita minä en kyennyt havaitsemaan. Tuulenhenki kahisi seinäverhojen takana, ja minä tahdoin näyttää hänelle (minun täytyi tunnustaa, etten itsekään oikein uskonut siihen), että nämä merkilliset aaltoliikkeet ja nämä seinäverhojen kuvioiden muutokset johtuivat yksinomaan vedosta. Mutta kuolemankalpeus, joka laskeutui hänen kasvoilleen, osoitti minulle, että yritykseni rauhoittaa hänet olivat olleet turhat. Hän näytti olevan pyörtymäisillään, eikä ketään palvelijaa ollut käsillä. Muistin silloin, että minulla oli pullo mietoa viiniä, jota lääkäri oli määrännyt hänelle, ja kiiruhdin suoraan lattian poikki hakemaan sitä. Mutta kun tulin suitsutusastiasta lankeavan valon kohdalle, herätti kaksi eriskummallista ilmiötä huomiotani. Tunsin että jotakin käsinkosketeltavaa vaikkakin näkymätöntä liukui ohitseni; ja kultaisella matolla, keskellä suitsutusastiasta tulvivaa valoa, oli varjo — heikko, tuskin huomattava häivähdys — olisi voinut sanoa sitä varjon varjoksi. Mutta minä olin päihtyneenä vahvasta oopiumiannoksesta, enkä välittänyt näkemästäni, enkä myöskään maininnut siitä lady Rowenalle. Kun olin löytänyt viinin, menin takaisin lattian poikki, kaadoin pikariin ja asetin sen sairaan huulille. Hän oli nyt hiukan toipunut ja otti itse pikarin, kun taas minä katse häneen kiinnitettynä vaivuin leposohvalle. Ja nyt minä havaitsin selvästi hiljaisia askeleita lattiamatolla lähellä vuodetta, ja hetkistä myöhemmin, juuri kuin Rowena vei pikarin huulilleen, minä näin — tai kenties minä uneksin näkeväni kahden tai kolmen suuren, kirkkaan, verenpunaisen pisaran putoavan ikäänkuin näkymättömästä lähteestä pikariin. Jos minä näin tämän — niin ei ainakaan Rowena. Hän joi viinin epäröimättä, ja minä vältin puhumista asiasta, joka tarkemmin ajatellen oli selvästi ollut vain vilkkaan mielikuvituksen tuote, mielikuvituksen, jota vielä oopiumi, sairaan ladyn kuvittelut ja myöhäinen aika olivat kiihoittaneet.
Mutta en kuitenkaan voi kieltää enkä salata, että vaimoni sairaudessa heti punaisten pisaroitten putoamisen jälkeen nopeasti tapahtui käänne pahempaan päin; niin, kolmantena yönä sen jälkeen pukivat palvelijat hänet käärinliinoihin, ja neljäntenä yönä istuin minä yksinäni kuolleen kanssa samassa eriskummallisessa huoneessa, joka niin vähän aikaa sitten oli ottanut hänet vastaan minun morsiamenani. Oopiumihumalan villit uninäyt liihoittelivat kuin varjot minun ohitseni. Levottomin katsein tarkkailin huoneen nurkissa olevia sarkofageja, seinäverhojen vaihtelevia kuvioita ja suitsutusastian lepattavia monivärisiä liekkejä. Palauttaessani muistiini, mitä edellisinä öinä oli tapahtunut, osui katseeni siihen paikkaan lattiaa suoraan suitsutusastian alla, missä olin nähnyt tuon heikon varjon. Se ei kuitenkaan nyt ollut siinä, ja hengittäen vapaammin suuntasin katseeni vuoteessa makaavaan jäykkään, kalpeaan hahmoon. Sitten ryöpsähti mieleeni tuhansia muistoja Ligeiasta, ja minä tunsin jälleen väkevästi koko sen kaipauksen sanomattoman tuskan, jonka olin kokenut, kun näin hänen lepäävän samalla tavoin verhottuna. Yö kului hitaasti, ja rinta täynnä katkeria ajatuksia minun ainoasta, verrattomasta rakkaudestani minä istuin tuijottaen lady Rowenan ruumiiseen.
Ehkä puolenyön tienoissa, tai kenties aikaisemmin tai myöhemmin, sillä minä en välittänyt ajasta, minut äkkiä herätti unelmistani heikko, hiljainen, mutta kuitenkin selvästi kuuluva huokaus. Minä tunsin, että se tuli ebenpuuvuoteesta — kuolleen vuoteesta. Minä kuuntelin, taikauskoisen kauhun jäykistämänä — mutta ääni ei toistunut. Minä jännitin silmäni äärimmilleen keksiäkseni kuolleessa ruumiissa jotakin liikettä, mutta en voinut havaita pienintäkään merkkiä sellaisesta. Kuitenkaan en ollut voinut erehtyä. Olin aivan varmasti kuullut tuon äänen, niin heikko kuin se olikin, ja minun mielenkiintoni oli herännyt. Päättäväisesti ja itsepintaisesti tarkkasin ruumista. Kului monta minuuttia, ennenkuin sattui mitään, mikä saattoi helpottaa mysteerin ratkaisemista. Vihdoin näin, että äärimmäisen heikko, tuskin huomattava värinhäive oli levinnyt hänen poskilleen ja silmäluomien sisäänpainuneisiin pieniin suoniin. Jonkinlaisen kuvaamattoman tuskan ja kauhun valtaamana, jolle ihmiskielellä ei ole tarpeeksi voimakasta ilmaisua, tunsin jäsenteni jähmettyvän ja sydämeni laukeavan lyömästä. Mutta vihdoin sai velvollisuudentunto minut jälleen järkiini. En enää voinut epäilläkään, että me olimme pitäneet liikaa kiirettä ja että lady Rowena vielä eli. Oli välttämätöntä tehdä jotakin heti, mutta torni sijaitsi aivan erillään siitä osasta linnaa, missä palveluskunta asui — ketään ei ollut lähellä — enkä minä voinut kutsua ketään jättämättä huonetta useiksi minuuteiksi — ja sitä en uskaltanut tehdä. Sen vuoksi rupesin yksinäni yrittämään palauttaa vielä heikosti lepattavaa elämää. Ennen pitkää kuitenkin näin, että oli tapahtunut käänne. Väri katosi poskilta ja silmäluomista, jättäen jälkeensä kalpeuden, joka oli valkeampi kuin marmori; huulet kävivät kahta kertaa jäykemmiksi ja aavemaisemmiksi; kaamea kylmyys levisi nopeasti yli koko ruumiin, ja tavallinen hirvittävä kuolemankankeus seurasi kohta jäljestä. Väristen heittäydyin takaisin samalle leposohvalle, josta minä näin säikähtyneenä olin ponnahtanut pystyyn, ja vaivuin jälleen intohimoisiin unelmiini Ligeiasta.