»Mutta jatkahan — olen kuolla kärsimättömyydestä.»
»No niin, olet tietysti kuullut monta juttua — tuhannen epämääräistä huhua rahoista, joita Kidd ja hänen miehensä ovat haudanneet jonnekin Atlantin rannikolle. Näissä huhuissa täytyy olla perustuksena jotakin todella tapahtunutta. Ja minusta se seikka, että huhut ovat voineet elää niin kauan ja jatkuvasti, näyttää todistavan vain, että haudattuja aarteita ei milloinkaan ole löydetty. Jos Kidd olisi haudannut ryöstösaaliinsa vähäksi aikaa ja sitten käynyt noutamassa ne, niin tuskinpa huhut olisivat voineet elää meidän aikoihimme aivan muuttumattomina. Huomaat, että tarinat kertovat vain aarteen etsijöistä, eivät aarteen löytäjistä. Jos merirosvo olisi noutanut rahansa, niin juttu olisi ollut lopussa. Minusta näytti, että jokin sattuma — sanotaanpa esimerkiksi paikkaa koskevien muistiinpanojen katoaminen — oli riistänyt häneltä löytämiskeinon ja että tämä vahinko oli joutunut hänen seuralaistensa tietoon, jotka puolestaan ehkä milloinkaan eivät olleet kuulleet, että aarre oli kätketty lainkaan ja jotka ilman opastusta turhaan sitä etsittyään olivat ensimmäiseksi antaneet alun näille nyt niin yleisille tarinoille. Oletko milloinkaan kuullut, että mitään suurta aarretta olisi löytynyt tältä rannikolta?»
»En milloinkaan.»
»Mutta me tiedämme kyllä, että Kiddin saaliit olivat suunnattomat. Pidin senvuoksi varmana, että ne yhä edelleen olivat maanpovessa; ja tuskinpa hämmästyt, jos kerron, että toivoin, olinpa melkein vakuutettu, että tuo niin omituisesti löydetty pergamentti sisälsi hävinneen tiedon aarteen paikasta.»
»Entä miten sinä jatkoit?»
»Pidin pergamenttia taas kuumuutta lisättyäni tulen ääressä; mutta mitään ei tullut näkyviin. Ajattelin, että ehkäpä lika aiheutti epäonnistumisen, ja siis huolellisesti huuhdoin pergamenttia lämpimällä vedellä ja niin tehtyäni pistin sen paistinpannuun pääkallopuoli alaspäin ja asetin pannun puuhiilillä kuumennetulle hellalle. Muutamien minuuttien kuluttua, kun pannu oli läpeensä kuumentunut, otin liuskan pois ja kuvaamattomaksi ilokseni huomasin siinä muutamissa paikoissa pilkkuja, jotka tarkastaessani huomasin riveihin järjestetyiksi numeroiksi. Pistin sen uudelleen pannuun ja annoin jäädä siihen vielä minuutiksi. Kun otin sen pois, niin se oli aivan tällainen.»
Tässä Legrand, joka oli uudelleen lämmittänyt pergamentin, ojensi sen minun nähtäväkseni. Seuraavat merkit, hyvin karkeasti punaisella musteella kirjoitetut, olivat pääkallon ja vuohen välillä.
53±±+305))6*;4826)4±.)4±);806*;48+8§60))85; 1±(;:±*8+83(88)5*+;46(;88*96*?;8)*±(;485);5*+2: *±(;4956*2(5*4)8§8*;4069285);)6+8)4± ±;1(±9; 48081;8:8±l;48+85;4)485+528806*81(±9;48;(88;4(± ?34;48)4±;161;:188;±?;
»Mutta», sanoin minä ojentaen liuskan takaisin, »tämä on yhtä pimeätä kuin ennenkin. Vaikka kaikki Golcondan jalokivet annettaisiin tämän arvoituksen ratkaisemisesta, niin aivan varmasti ne jäisivät minulta saamatta.»
»Ja kuitenkaan», sanoi Legrand, »ratkaisu ei ole lainkaan niin vaikea kuin voi näyttää näin ensimmäisellä hätäisellä silmäyksellä. Nämä numerot, niinkuin on helppo arvata, muodostavat kirjaimia — se on, ne sisältävät tarkoituksen. Mutta siitä, mitä Kiddistä tiedetään, en voinut ajatella, että hän olisi mies, joka kykenisi laittamaan mitään vaikeita salakirjoituksia. Olin heti selvillä, että tämä oli niitä helpoimpia — sellainen kuitenkin, jota merimiehen karkean älyn oli aivan mahdotonta ratkaista ilman avainta.»
»Ja sinä sen todellakin ratkaisit?»
»Helposti! Olen ratkaissut kymmenentuhatta kertaa vaikeampiakin. Olosuhteet ja eräänlainen luontainen taipumus ovat johtaneet minun mielenkiintoni tällaisiin arvoituksiin, ja saattaa hyvin epäillä, tokko inhimillinen äly voi laatia sellaista arvoitusta, jota ei inhimillinen äly tarpeeksi uutterana voisi ratkaista. Niin, kun kerran olin päässyt selville, että merkit kuuluivat yhteen ja olivat luettavia, en tuhlannut ajatustakaan pelkkään selittämisvaikeuteen.
»Tässä tapauksessa — niinkuin kaikissa salakirjoitustapauksissa — ensimmäinen seikka on merkkien kieli: ratkaisun periaatteet näet, mikäli varsinkin on kysymys yksinkertaisemmista merkeistä, riippuvat kielen laeista ja muuttuvat sen mukaan. Yleensä ei ole muuta mahdollisuutta kuin kokeilla (mahdollisuuksiin nojaten) jokaista kieltä, minkä osaa ja mikä tuntuu sopivan ratkaisuun, kunnes oikeaan tulokseen on päästy. Mutta tämän salakirjoituksen kaikki vaikeudet hälvensi tuo nimikirjoitus. 'Kidd'-nimen sanaleikki ei ole mahdollinen missään muussa kielessä kuin englannissa. Ilman tätä asianhaaraa olisin aloittanut yritykseni espanjalla tai ranskalla, sillä luonnollisinta olisi ollut, että Espanjan meren rosvo olisi käyttänyt niitä kieliä. Näin ollen pidin varmana, että salakirjoitus oli englantia.
»Huomaat, että sanojen välillä ei ole mitään eroa. Jos eroja olisi ollut, niin juttu olisi ollut suhteellisen helppo. Siinä tapauksessa olisin aloittanut vertailemalla ja analysoimalla lyhyitä sanoja ja jos olisi sattunut yksikirjaiminen sana (esimerkiksi a tai J), niin olisin pitänyt ratkaisua varmana. Mutta kun mitään välejä ei ollut, pyrin ensityökseni toteamaan, mitkä kirjaimet esiintyivät useimmin ja mitkä harvimmin. Laskettuani kaikki laitoin tällaisen taulukon:
Merkkiä 8 on 33; » 264 » 19± ja ) » 16* » 135 » 126 » 11+ ja 1 » 80 » 69 ja 2 » 5: ja 3 » 4? » 3§ » 2— ja. » 1.
»No niin, englannin kielessä esiintyy useimmin kirjain e. Senjälkeen järjestys on tällainen: a o i d h n r s t u y c f g l m w b k p q x z. E esiintyy niin usein, että tuskin voi sanoa lyhyttäkään lausetta, jossa sitä ei olisi.
»Tässä, näin alussa, olemme jo päässeet pitemmälle kuin pelkkiin arvauksiin. Tämän taulukon hyöty on aivan ilmeinen — mutta tässä salakirjoituksessa tarvitsemme sitä vain osittain. Koska useimmin esiintyvä merkki on 8, niin me voimme aloittaa otaksumalla, että se on sama kuin aakkosten e. Vahvistaaksemme tätä otaksumaa me katsomme, mahtaako 8 esiintyä usein kaksinkertaisena — sillä e esiintyy englannin kielessä usein kahdennettuna sellaisissa sanoissa esimerkiksi kuin 'meet', 'fleet', 'speed', 'seen', 'heen', 'agree' ja niin poispäin. Tässä tapauksessa havaitsemme, että kahdennettu e esiintyy kokonaista viisi kertaa, vaikka salakirjoitus on lyhyt.
»Otaksukaamme siis, että 8 merkitsee e:tä. No niin, kaikista englanninkielen sanoista on 'the' tavallisin; katsokaamme siis, mahtaako tässä olla minkään kolmen merkin uusiutumisia, jotka ovat samassa järjestyksessä ja joista viimeinen on 8. Jos huomaamme sellaisten kirjainten toistumisia, niin voimme pitää jokseenkin varmana, että ne merkitsevät sanaa 'the'. Tarkastellessamme merkkejä löydämme kokonaista seitsemän sellaista yhdistelmää, ja niiden merkit ovat ;48. Voimme siis olla varmat että ; merkitsee t:tä, 4 edustaa h:ta ja kahdeksan merkitsee e:tä — ja tästä viimeisestä voimme olla illan vakuutetut. Sillä tavoin on päästy suuri askel eteenpäin.
»Mutta määrättyämme yhden ainoan sanan voimme määrätä erään suunnattoman tärkeän seikan, nimittäin useiden sanojen alun ja lopun. Ottakaamme esimerkiksi viimeistä edellinen kohta, jossa yhdistelmä ;48 esiintyy — läheltä salakirjoituksen loppua. Tiedämme, että merkki ;, joka heti välittömästi seuraa, on erään sanan alku ja kuudesta merkistä, jotka seuraavat tätä 'the'-sanaa, tunnemme kokonaista viisi. Kirjoittakaamme nämä merkit niillä kirjaimilla, joita tiedämme niiden merkitsevän ja jättäkäämme tyhjä väli tuota tuntematonta varten, näin —
t eeth.
»Tästä voimme kohta erottaa lopusta tuon 'th':n kuulumattomana tähän t:llä alkavaan sanaan; sillä koettamalla koko aapistoa emme voi löytää kirjainta, joka sopisi tuohon tyhjään paikkaan, ja me huomaamme, ettemme voi muodostaa sanaa, johon tämä th kuuluisi. Siten meille jäljelle jää vain
t ee,
ja läpikäymällä aapisten niinkuin aikaisemmin tulemme sanaan 'tree' ainoana mahdollisena. Sillätavoin saamme uuden kirjaimen, r:n, jota edustaa merkki (, ja saamme sanat 'the tree' rinnatusten.
»Kun menemme eteenpäin, niin vähän matkan päästä tapaamme taas yhdistelmän ;48 ja käytämme sitä välillä olevan rajoituksena. Saamme silloin seuraavan pätkän:
the tree ;4(±?34 the,
tai asettamalla jo tunnetut kirjaimet tähän tapaan:
the tree thr±?3h the.
»Jos nyt tuntemattomien merkkien tilalle jätämme tyhjät paikat tai pisteen, niin kirjoitamme näin:
the tree thr… h the,
josta ilmeisesti pilkottaa sana 'through'. Mutta tämä keksintö antaa meille kolme uutta kirjainta o:n, u:n ja g:n, joita edustavat merkit ± ? ja 3.
»Jos me nyt tarkasti tutkimme salakirjoitusta löytääksemme tuttujen merkkien yhdistelmiä, niin löydämme läheltä alkua tällaisen:
83(88 eli egree,
joka ilmeisesti on 'degree'-sanan loppu, ja siitä saamme uuden kirjaimen, d:n, jota edustaa merkki +.
»Neljän kirjaimen päässä tässä sanassa tapaamme yhdistelmän
;46(;88.
»Käyttämällä tunnettuja kirjaimia ja tuntemattomien sijasta pistettä, luemme:
th6rtee*
mikä ryhmä heti viittaa sanaa 'thirteen', ja antaa meille taas kaksi uutta kirjainta i:n ja n:n, joita edustavat merkit 6 ja *
»Jos me nyt palaamme salakirjoituksen alkuun, niin tapaamme yhdistelmän
53±±+p/
»Kääntämällä sen niinkuin aikaisemminkin saamme sanan
good,
joka vakuuttaa meidät siitä, että ensimmäinen kirjain on A ja kaksi ensimmäistä 'A good'.
»Nyt on jo aika järjestää hämmentymisen välttämiseksi avaimemme taulukon muotoon. Se on tällainen:
5 on yhtäkuin a + » d 8 » e 3 » g 4 » h 6 » i * » n ± » o ( » r ; » t
»Siis meillä on kokonaista kymmenen tärkeätä kirjainta selvillä, ja olisi hyödytöntä enää jatkaa ratkaisun yksityiskohtia. Olen sanonut tarpeeksi vakuuttaakseni sinua, että tämän kaltaiset salakirjoitukset ovat helposti ratkaistavia, ja antaakseni sinulle näytteen niiden järjenmukaisesta ratkaisemisesta. Mutta saat olla varma, että tämä salakirjoitusnäyte kuuluu kaikkein helpoimpiin. Mitäpä tässä muuta kuin antaa täydellinen käännös pergamentin merkeistä. Tässä se on:
»A good glass in the bishop's hostel in the devil’s seat forty-one degrees and thirteen minutes northeast and by north main branch seventh limb east side shoot from the left eye of the death’s-head a bee line from the tree through the shot fifty feet out.» (Hyvä lasi piispanmajassa paholaisen istuimella neljäkymmentäyksi astetta ja kolmetoista minuuttia pohjoisluoteeseen päärunko seitsemäs oksa itäpuolella pistä läpi pääkallon vasemman silmän mehiläisen tietä puusta viisikymmentä jalkaa.)
»Mutta», sanoin minä, »arvoitus näyttää yhtä pahalta kuin ennenkin. Mitenkä on mahdollista saada selville kaikesta tästä hölynpölystä — paholaisen istuin', 'pääkallo' ja 'piispanmaja'?»
»Myönnän kyllä», vastasi Legrand, »että aluksi juttu näyttää ihan sotkuiselta. Ensitöikseni koetin jakaa lauseet, niinkuin kirjoittaja on tarkoittanut.»
»Tarkoitatko pilkuttamista?»
»Jotakin siihen tapaan.»
»Mutta miten se oli mahdollista?»
»Ajattelin, että kirjoittaja tieten tahtoen oli jättänyt välit pois, jotta ratkaiseminen kävisi vaikeammaksi. No niin, mies joka ei ole liian älykäs, menee jokseenkin varmasti liian pitkälle. Kun hän kirjoittaessaan tuli kohdalle, joka olisi vaatinut välin tai välimerkin, niin hänelle tuli kiusaus tässä paikassa kirjoittaa merkkinsä tavallista lähemmäksi toisiaan. Jos vilkaiset käsikirjoitusta, niin helposti huomaat viisi sellaista kokoonahdettua paikkaa. Toimien tämän vihjauksen mukaan, jaoin kirjoituksen näin:
»Hyvä lasi piispanmajassa paholaisen istuimella neljäkymmentäyksi astetta ja kolmetoista minuuttia — pohjoisluoteeseen — päärunko seitsemäs oksa itäpuolella — pistä läpi pääkallon vasemman silmän — mehiläisen tietä puusta viisikymmentä jalkaa.»
»Tämäkään jako», sanoin minä, »ei paljon valaise».
»Ei se valaissut minuakaan», vastasi Legrand, »muutamaan päivään, joiden aikana tein ahkeria kyselyjä naapuristossa Sullivanin saarelta saadakseni tietää, oliko siellä mitään rakennusta, jota nimitettäisiin 'piispanmajaksi'. Kun en saanut mitään tietoja tästä asiasta, olin jo laajentamaisillani tutkimuksiani ja rupeamaisillani oikein järjestelmälliseen työhön, kun yht'äkkiä mieleeni juolahti, että tämä 'piispanmaja' saattoi jotenkin vihjata erääseen vanhaan Bessop-nimiseen perheeseen, joka muinaisina aikoina oli omistanut erään vanhan herraskartanon noin neljän mailin päässä saaresta pohjoiseen. Läksin siis istutuksille ja kyselin asiaa paikan vanhoilta neekereiltä. Lopulta eräs vanhimmista akoista sanoi kuulleensa jostakin sellaisesta paikasta kuinBessopin linnastaja arveli voivansa opastaa minut sinne, mutta hän sanoi, ettei se ollut linna eikä talo, vaan korkea kallio. Lupasin antaa hänelle hyvän maksun vaivoistaan, ja vähän epäröityään hän suostui seuraamaan minua paikalle. Löysimme sen ilman erikoista vaivaa, ja lähetettyäni hänet tiehensä rupesin tutkimaan paikkaa. 'Linna' oli vain sekalainen seurakunta kallion järkäleitä ja kukkuloita — ja eräs näistä jälkimmäisistä oli hyvin erikoinen sekä korkeutensa että eristetyn paikkansa ja oudon muotonsa vuoksi. Kiipesin sen huipulle ja olin kovin hämmennyksissäni mitä sitten tehdä.
»Siinä innokkaasti mietiskellessäni silmäni sattuivat erääseen kapeaan pengermään, joka oli kallion itäkyljessä, kenties noin jaardin verran alapuolella huippua, jolla minä seisoin. Ja tämä pengermä ulkoni noin kahdeksantoista tuumaa eikä ollut enempää kuin jalan levyinen; sen yläpuolella oli halkeama kalliossa, joka sai sen karkeasti muistuttamaan niitä syväselkäisiä tuoleja, joita meidän esi-isämme käyttivät. En lainkaan epäillyt, että tämä oli se 'paholaisen istuin', johon käsikirjoituksessa viitattiin ja silloin tuntui, kuin käsissäni olisi ollut arvoituksen täydellinen ratkaisu.
»Tiesin, että 'hyvä lasi' ei voinut merkitä muuta kuin kaukoputkea, sillä merimiehet käyttävät lasisanaa harvoin muussa merkityksessä. Tiesin nyt, että oli käytettävä kaukoputkea tässä, ja tunsin paikan, josta sitä oli käytettävä — ehdottomastimäärättyyn suuntaan. En lainkaan epäillyt, että lauseet 'neljäkymmentäyksi astetta ja kolmetoista minuuttia' sekä 'pohjoisluoteeseen' olivat annetut kaukoputken suuntaamiseksi. Kovasti kiihtyneenä näistä keksinnöistä kiiruhdin kotiin, hankin kaukoputken ja palasin kalliolle.
»Laskeuduin askelmalle ja huomasin, että oli mahdotonta istua siinä muussa kuin yhdessä ainoassa asennossa. Tämä seikka vahvisti ennakkoajatustani. Rupesin käyttämään kiikaria. Tietysti ’neljäkymmentäyksi astetta ja kolmetoista minuuttia' ei voinut tarkoittaa muuta kuin vaakasuoraa linjaa taivaanrannan yläpuolella, koska horisonttaalisuunta oli selvästi määrätty sanoilla ’pohjoisluoteeseen'. Tämän suunnan määräsin heti taskukompassillani; sitten suunnattuani kaukoputken mahdollisimman tarkkaan neljänkymmenenyhden asteen ja kolmentoista minuutin kulmaan taivaanrannasta ylöspäin liikutin sitä varovaisesti ylöspäin ja alas, kunnes huomioni kiintyi ympyrämäiseen rakoon tai aukkoon erään suuren, muita korkeammalle kohoavan puun lehvistössä. Tämän aukon keskustassa huomasin valkoisen pilkun, mutta en ensin voinut erottaa mikä se oli. Järjestettyäni kaukoputken polttopisteen oikein katsoin uudestaan ja sain selville, että se oli ihmisen pääkallo.
»Tämän havainnon jälkeen olin tarpeeksi toivehikas pitääkseni arvoitusta ratkaistuna; sellaiset lauseet kuin 'päärunko', 'seitsemäs oksa', 'itäpuoli' saattoivat merkitä vain pääkallon asemaa puussa, kun taas 'pistä läpi pääkallon vasemman silmän' saattoi myöskin merkitä vain yhtä määrättyä asiaa. Käsitin, että käskettiin pudottaa kuula kallon vasemman silmän läpi ja että mehiläisen tie eli toisin sanoen suora linja, joka vedettäisiin rungon lähimmästä kohdasta 'piston' (tai sen kohdan, johon kuula putoaisi) kautta ja jota sitten jatkettaisiin viisikymmentä jalkaa edelleen, osoittaisi määrätyn pisteen — ja tämän pisteen alla, ajattelin, ainakin saattoi olla haudattuna jotakin arvokasta.»
»Kaikki tämä», sanoin, »on varsin selvää ja, vaikkakin nerokasta, aivan yksinkertaista ja ilmeistä. No, mitä teit senjälkeen kuin olit lähtenyt piispanmajalta?»
»Niin, kun olin huolellisesti painanut muistiin puun muodon ja paikan, läksin kotiin. Mutta samalla hetkellä kun nousin 'paholaisenistuimelta', oli tuo ympyrämäinen aukko kadonnut, enkä nähnyt siitä vilaustakaan, vaikka käännyin miten tahansa. Nerokkainta koko tässä jutussa näyttää minusta olevan se tosiasia (sillä uudistetut kokeeni ovat todistaneet, että se on tosiasia), että mainittua ympyrämäistä aukkoa ei voi nähdä miltään muulta paikalta kuin tuolta kapealta askelmalta — tarkoitan sellaista paikkaa, jolle ihminen voi päästä.
»Tällä tutkimusretkellä 'piispanvuorelle' minua seurasi Jupiter, joka epäilemättä oli muutamien viikkojen aikana pannut merkille hajamielisen käytökseni ja erikoisen huolellisesti varonut jättämästä minua yksin. Mutta seuraavana päivänä nousin hyvin varhain ja sillä tavoin päästyäni livistämään häneltä läksin ylängölle etsimään puuta. Ja loppujen lopuksi löysinkin sen. Kun tulin illalla kotiin, aikoi palvelijani antaa minulle selkään. Seikkailun lopun sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin.»
»Luultavasti», sanoin minä, »sinä erehdyit paikasta, josta me ensin kaivoimme, siksi että Jupiter tyhmyydessään antoi kuoriaisen pudota oikeasta silmästä vasemman asemesta.»
»Aivan niin. Se erehdys teki kahden ja puolen tuuman eron kuoriaisen putoamispaikassa. Jos aarre olisi ollut haudattu pääkallon alle, niin erehdys olisi ollut aivan mitätön. Mutta nyt se paikka ja puun lähin kohta olivat vain kaksi pistettä suuntaviivan vetämistä varten; tietysti virhe, vaikkakin alussa mitätön, kasvoi sitä mukaa kuin suuntaa jatkettiin, ja kun olimme päässeet viidenkymmenen jalan päähän, niin se johti meidät kokonaan pois jäljiltä. Ilman minun varmaa vakaumustani, että aarre todellakin oli sinne haudattu, olisimme tehneet turhaa työtä.»
»Mutta se sinun juhlallisuutesi ja käytöksesi, kun heiluttelit kuoriaista — se oli totisesti hullua! Pidin varmana, että sinä olit mielipuoli. Ja miksi sinä niin itsepäisesti tahdoit pudottaa kuulan sijasta kuoriaisen»?
»No niin, suoraan sanoakseni olin vähän loukkautunut sinun epäluuloistasi ja niinpä päätin kaikessa hiljaisuudessa rangaista sinua omalla tavallani, pienellä, somalla hokuspokuksella. Sen vuoksi heiluttelin kuoriaista, ja sen vuoksi annoin pudottaa sen puusta. Sain tämän päähänpiston, kun sinä kerran huomautit sen painosta.»
»Ahaa, ymmärrän; ja nyt on koko jutussa vain yksi seikka, joka minua kummastuttaa. Mitenkä me selitämme ne luurangot, jotka löysimme aarrehaudasta?»
»En kykene vastaamaan siihen kysymykseen sen paremmin kuin sinäkään. Näyttää kuitenkin siltä kuin asian voisi selittää vain yhdellä ainoalla tavalla — ja kumminkin on hirveätä ajatella sellaista julmuutta, kuin minun arveluni edellyttää. On selvää, että Kidd — jos aarteen todellakin hautasi Kidd, mitä en lainkaan epäile — on selvää, että hänellä täytyi olla jotakin apua työssään. Mutta kun työ oli tehty, piti hän arvattavasti tarkoituksenmukaisempana raivata tieltä kaikki, jotka tunsivat salaisuuden. Kenties riitti pari kuokaniskua, kun hänen apulaisensa työskentelivät kuopassa; ehkä hän tarvitsi tusinan — kukapa sen tietää?»
Syksyllä vuonna 1827 oleskellessani Virginiassa, lähellä Charlottesvilleä, jouduin sattumalta herra Augustus Bedloen tuttavuuteen. Tämä nuori ja joka suhteessa merkillinen herrasmies kiihdytti suunnattomasti uteliaisuuttani ja mielenkiintoani. Huomasin mahdottomaksi käsittää häntä sen enempää hengen kuin ruumiinkaan puolesta. Hänen perheestään en voinut saada mitään tyydyttävää selvitystä. En päässyt selville, mistä hän oli. Hänen iässäänkin — vaikka sanonkin häntä nuoreksi herrasmieheksi — oli jotakin, mikä saattoi minut koko lailla ymmälle. Tosin hän näytti nuorelta — ja hän usein puhui nuoruudestaan — mutta sattui hetkiä, joina vähällä vaivalla saatoin kuvitella häntä satavuotiaaksi. Mutta mikään hänessä ei ollut niin omituista kuin hänen ulkonäkönsä. Hän oli erittäin pitkä ja laiha. Hän oli hyvin kumaraselkäinen. Hänen jäsenensä olivat ylen pitkät ja kuihtuneet. Hänen otsansa oli leveä ja matala. Hänen ihonsa oli aivan veretön. Hänen suunsa oli iso ja kaareutuva, ja hänen hampaansa olivat epätasaisimmat, vaikkakin terveet, mitkä ikinä olin nähnyt kenenkään ihmisen suussa. Hänen hymynsä ei kuitenkaan ollut lainkaan epämiellyttävä, niinkuin saattaisi kuvitella; mutta se ei milloinkaan vaihdellut. Siitä kuvastui syvä alakuloisuus — muuttumaton ja loppumaton synkkyys. Hänen silmänsä olivat luonnottoman suuret ja kissamaisen pyöreät. Silmäterätkin suurenivat ja pienenivät valovaihtelujen mukaan aivan kuin kissansukuisilla eläimillä. Hänen kiihtyessään silmäterät rupesivat loistamaan aivan käsittämättömän kirkkaina; ne näyttivät syöksevän loistavia säteitä — ei heijastusta, vaan sisäistä väikettä niinkuin kynttilä tai aurinko; mutta tavallisesti ne olivat niin täydelleen laimeat, verhotut ja hämärät, että mieleen johtuivat kauan haudassaan maanneen ruumiin silmät.
Nämä henkilökohtaiset omituisuudet aiheuttivat ilmeisesti hänelle paljon kiusaa, ja hän alituisesti viittaili niihin puolittain selittävällä, puolittain anteeksipyytävällä tavalla, joka ensimmäisellä kerralla vaikutti minuun hyvin tuskastuttavasti. Pian kuitenkin totuin siihen, ja vastenmielisyyteni haihtui. Hänen tarkoituksensa tuntui olevan mieluummin vihjailla kuin suoraan vakuuttaa, ettei hän ollut aina ollut ruumiillisesti tällainen — että pitkä hermokohtausten sarja oli riistänyt häneltä tavallista suuremman kauneuden ja tehnyt hänet sellaiseksi, jollaisena hänet nyt näin. Monta vuotta häntä oli hoitanut eräs lääkäri, nimeltä Templeton — vanha herra, ehkä seitsemissäkymmenissä — johon hän oli tutustunut Saratogassa ja jonka hoidosta hän siellä oli saanut, tai kuvitteli saaneensa, suurta lievitystä. Asia loppui siihen, että Bedloe, varakas mies, teki tohtori Templetonin kanssa sopimuksen, jonka mukaan jälkimmäinen runsaasta vuosimaksusta otti omistaakseen aikansa ja lääketieteellisen kokemuksensa yksinomaan tuon invaliidin hoitoon.
Tohtori Templeton oli nuoruudessaan vaeltanut laajalti ja Pariisissa kääntynyt Mesmerin oppien innokkaaksi kannattajaksi. Pelkästään magneettisilla parannustavoilla hänen oli onnistunut lieventää potilaansa äkillisiä tuskia; ja tämä menestys oli tietysti saanut jälkimmäisen jossakin määrin luottamaan nuhin käsityksiin, joihin nämä parannuskeinot pohjautuivat. Tohtori oli kuitenkin niinkuin kaikki intoilijat ponnistellut kovasti tehdäkseen oppilaastaan täydellisen käännynnäisen ja päässytkin lopulta niin pitkälle, että sai tämän alistumaan lukuisiin kokeisiin. — Näiden alituisesta toistamisesta oli aiheutunut tulos, joka nykyjään on käynyt niin tavalliseksi, ettei se herätä juuri mitään mielenkiintoa, mutta jota niinä aikoma tuskin tunnettiin Amerikassa. Tarkoitan, että tohtori Templetonin ja Bedloen välille oli vähitellen syntynyt hyvin ilmeinen ja selvästi havaittavarapporteli magneettinen suhde. En kuitenkaan tahdo väittää, että tämärapportulottui juuri kauemmaksi kuin tavalliseen nukuttamiskykyyn; mutta itse tämä kyky oli kehittynyt hyvin voimakkaaksi. Ensimmäistä kertaa yrittäessään magneettiseen uneen vaivuttamista mesmeristi epäonnistui täydelleen. Viides tai kuudes kerta onnistui vain osittain ja silloinkin vain pitkän ponnistuksen jälkeen. Vasta kahdennellatoista kerralla voitto oli täydellinen. Tämän jälkeen potilaan tahto nopeasti alistui lääkärin tahtoon, niin että kun ensimmäisen kerran tutustuin molempiin, uni saapui melkein silmänräpäyksellisesti pelkästä lääkärin tahtomisesta, vieläpä silloinkin, kun sairas ei tietänyt mitään hänen läsnäolostaan. Vasta nyt, vuonna 1845, jolloin sellaisia ihmeitä tapahtuu tuhansittain joka päivä, minä uskallan kirjoittaa tämän näennäisen mahdottomuuden vakavana tosiasiana.
Bedloen luonne oli mitä suurimmassa määrin tunteellinen, kiihtyvä ja haaveileva. Hänen mielikuvituksensa oli varsin vilkas ja luomiskykyinen, ja epäilemättä sitä kiihdytti piintynyt tapa käyttää morfiinia; jota hän nieli suurin määrin ja jota ilman hän olisi pitänyt elämistä mahdottomana. Hänen tapansa oli ottaa sitä hyvin vahva annos kohta aamiaisen jälkeen — tai pikemminkin juotuaan kupin väkevää kahvia, sillä hän ei syönyt aamupäivisin mitään — ja sitten lähteä yksinään tai vain koiran seurassa pitkälti harhailemaan niille villeille ja yksinäisille kukkuloille, jotka reunustavat Charlottesvilleä lännessä ja etelässä ja joita kunnioitetaan nimellä Rosovuoret.
Eräänä hämäränä, lämpimänä, usvaisena päivänä marraskuun lopulla, tuon omituisen vuodenaikojeninterregnuminvallitessa, jota Amerikassa nimitetään intiaanikesäksi, herra Bedloe läksi tapansa mukaan kukkuloille. Päivä kului, mutta hän ei palannut.
Lopulta kovin huolestuimme hänen viipymisestään ja olimme kello kahdeksan ajoissa illalla jo lähtemäisillämme häntä etsimään, kun hän yht'äkkiä ilmestyikin, ei terveytensä puolesta tavallista huonompana, mutta mieli ehkä hiukkasen reippaampana. Selonteko, jonka hän antoi retkestään ja häntä pidättäneistä tapauksista, oli tosiaankin merkillinen.
»Muistatte kai», sanoi hän, »että läksin Charlottesvillestä kello yhdeksän tienoissa aamulla. Suuntasin kulkuni heti vuorille ja kymmenen ajoissa tulin erääseen solaan, joka oli aivan outo minulle. Hyvin innostuneena seurasin sen mutkia. Näköala joka suunnalla — vaikkakaan sitä ei voi sanoa suurenmoiseksi — oli kuitenkin sanoin kuvaamaton ja sen synkkä autius erikoisesti viehätti mieltäni. Tämä erämaa näytti aivan neitseelliseltä. En voinut olla uskomatta, että vihreitä turpeita ja harmaita kallioita, joita minä astelin, ei milloinkaan aikaisemmin ollut polkenut ihmisen jalka. Niin täydelleen eristetty ja tosiasiallisesti luoksepääsemätön, paitsi tilapäisten sattumien avulla, on tuon kuilun suu, ettei ole lainkaan mahdotonta, vaikka minä olisinkin ensimmäinen seikkailija — aivan ensimmäinen ja ainoa seikkailija — joka on milloinkaan tunkeutunut sen loukkoihin.
»Paksu ja omituinen usva, joka on tunnusmerkillinen intiaanikesälle ja joka nyt raskaana ympäröi kaikkia esineitä, syvensi epäilemättä niitä hämäriä vaikutelmia, joita nuo esineet synnyttivät. Tämä miellyttävä sumu oli niin tiheä, etten milloinkaan voinut nähdä polkua edessäni enempää kuin kymmenisen jaardia. Tämä polku oli tavattoman polveileva, ja kun aurinkoa ei voinut nähdä, kadotin minä pian käsityksen suunnasta. Sillä välin oli morfiini tehnyt tavallisen vaikutuksensa — tehnyt näkyvän maailman tavattoman mielenkiintoiseksi. Lehden väräjäminen — ruohonkorren värivivahdukset — apilaan muoto — mehiläisen surina — kastepisaran väike — tuulen henkäily — vienot tuoksut, jotka tulivat metsästä — niissä oli kokonainen maailmankaikkeus mielijohteita — hajanaisen ja sekavan ajatuksen iloinen ja kirjava seurue.
»Kiintyneenä tähän tällaiseen kuljin erinäisiä tunteja, ja sinä aikana usva tiheni ympärilläni niin, että lopulta minun täytyi suorastaan hapuilla tietä. Ja silloin minut valtasi kuvaamaton levottomuus — jonkinlainen hermostunut epäröinti ja vavistus — pelkäsin astua eteenpäin, etten putoaisi johonkin kuiluun. Muistin myöskin omituisia kertomuksia näistä Rosovuorista ja eriskummallisista ja julmista ihmisroduista, jotka asustivat niiden lehdoissa ja luolissa. Tuhannen hämärää kuvitelmaa vaivasi ja huolestutti mieltäni — sitä ahdistavampia, koska ne olivat hämäriä. Äkkiä huomiotani kiinnitti kova rummunlyönti.
»Hämmästykseni oli luonnollisesti aivan suunnaton. Rumpu oli näillä kukkuloilla tuntematon kapine. En olisi enemmän ällistynyt, vaikka olisin kuullut arkkienkelin pasuunan äänen. Mutta pian sain toisen ja vielä hämmästyttävämmän pelonaiheen. Minua kohden tuli raivoisasti kaliseva tai helisevä ääni, aivan kuin olisi ravistettu suurta avainkimppua — ja samassa ryntäsi kiljahtaen ohitseni eräs tummakasvoinen ja puolialaston mies. Hän meni niin läheltä, että tunsin hänen kuuman hengityksensä kasvoillani. Toisessa kädessään hän piti helistintä, joka oli tehty teräsrenkaista, ja niitä hän juostessaan ravisteli voimakkaasti. Tuskin hän oli kadonnut usvaan, kun hänen perästään läähätti suu auki ja silmät palaen valtava peto. En voinut siitä erehtyä. Se oli hyeena.
»Tämän hirviön näkeminen pikemmin lievensi kuin lisäsi kauhuani — sillä nyt tiesin varmasti uneksivani ja koetin ponnistautua valveille. Astelin rohkeasti ja reippaasti eteenpäin. Hieroin silmiäni. Huutelin ääneen. Nipistelin jäseniäni. Sain näkyviini pienen lähteen ja sen ääreen kumarruin ja valelin vedellä käsiäni, päätäni ja kaulaani. Tämä tuntui hälventävän ne epävarmat tunteet, jotka tähän asti olivat minua vaivanneet. Nousin mielestäni uutena miehenä ja jatkoin vakaasti ja rauhallisesti tuntematonta tietäni.
»Lopulta, kun ponnistukset ja eräänlainen ilman helteisyys olivat minut aivan uuvuttaneet, istuuduin erään puun alle. Pian rupesi aurinko vaisusti pilkottamaan ja puunlehtien varjo lankesi heikkona mutta aivan selvänä ruoholle. Tätä varjoa katselin ihmetellen monta minuuttia. Katselin ylöspäin. Puu oli palmu.
»Nousin kiireesti ja pelokkaan kiihtymyksen valtaamana — kuvitelmani uneksimisesta ei enää pitänyt paikkaansa. Näin — tunsin, että kaikki aistimeni toimivat aivan virheettömästi — ja nämä aistit välittivät sielulleni kokonaisen maailman uusia ja omituisia aistimuksia. Kuumuus muuttui yht’äkkiä aivan sietämättömäksi. Tuuli oli täynnä outoa tuoksua. — Korviini kantautui yhtämittainen, matala kohina aivan kuin runsasvetisen, mutta hitaasti virtaavan joen, ja siihen sekaantui lukuisien ihmisäänien omituinen sorina.
»Sillä välin kuin kuulostelin niin äärimmäisen kummastuneena, ettei sitä maksa vaivaa ruvetakaan kuvailemaan, vei kova ja lyhyt tuulenpuuskaus pois tuon rasittavan sumun aivan kuin velho olisi lyönyt sauvallaan.
»Huomasin olevani korkean vuoren juurella ja katselin laajaa tasankoa, jonka läpi kiemurteli valtava joki. Tämän joen rannalla oli itämaiselta näyttävä kaupunki, sellainen joista luemme Tuhannen ja yhden yön saduista, mutta omituisempi kuin yksikään niissä kuvattu. Asemastani, joka oli paljon kaupungin yläpuolella, saatoin nähdä sen jokaisen sopen ja kulman kuin karttaan piirrettynä. Kadut näyttivät lukemattomilta, ja leikkasivat toisiaan epäsäännöllisesti kaikkiin suuntiin, mutta olivat pikemmin pitkiä kiemurtelevia kujia kuin katuja, ja ne suorastaan kuohuivat ihmisiä. Talot olivat villin maalauksellisia. Joka puolella suunnaton määrä parvekkeita, kuisteja, minareetteja, alttareita ja eriskummallisesti veistettyjä ulkonemia. Basaareja oli viljalti, ja niihin oli pantu näytteille loppumattoman runsaasti erilaisia kauniita tavaroita — silkkejä, muslimeja, mitä lumoavimpia veistotöitä ja mitä komeimpia koruja ja jalokiviä. Paitsi näitä näkyi joka suunnalla lippuja ja kantotuoleja, joissa istui uhkeita naisia tiheästi hunnutettuina, loistavilla loimilla peitettyjä norsuja, irvokkaasta veistettyjä epäjumalankuvia, rumpuja, viirejä ja kalistimia, keihäitä ja hopeaisia tai kullattuja virkasauvoja. Ja keskellä tätä joukkoa ja meteliä ja yleistä sekamelskaa ja hämminkiä — näiden miljoonan tumman ja keltaisen turbaanipäisen, viittaan puetun ja pitkäpartaisen ihmisen keskellä mylvi lukematon määrä pyhiä, nauhoilla koristettuja härkiä, ja legioonittani siivottomia mutta pyhitettyjä apinoita kiipeili lörpötellen ja kirkuen moskeijain kattolistoja pitkin tai riippui minareeteista ja talojen ulkonemista. Kuohuvilta kaduilta oli rantaan rakennettu lukuisia portaita, jotka veivät kylpypaikkoihin, ja joki näytti vaivalloisesti raivaavan tiensä läpi laivastojen, jotka syvään lastattuina lähellä ja kaukana peittivät sen pinnan. Kaupungin rajojen ulkopuolella kohoili tuuheita, majesteettisia viidakoita, palmuja ja kookospuita sekä muita jättiläismäisiä ja haaveellisia, vanhoiksi kasvavia puita; ja siellä täällä näkyi riisipelto, talonpojan olkikattoinen maja, vesisäiliö, syrjäinen temppeli, mustalaisleiri tai yksinäinen, hurmaava tyttö, joka ruukku päälaellaan kulki kohti mahtavan virran rantaa.
»Tietysti sanotte, että minä uneksin; mutta niin ei ollut. Kaikessa mitä näin — mitä kuulin — mitä tunsin — mitä ajattelin — ei ollut lainkaan sitä epämääräisen poissaolevaa, mikä on niin tunnusmerkillinen unelle. Kaikki oli ankarasti johdonmukaista. Epäillessäni aluksi, että olin tosiaankin hereillä, tein joukon kokeita, jotka pian todistivat, että todellakin olin. Nähkääs, kun ihminen näkee unta ja unessaan epäilee, että hän uneksii, niin epäilyei milloinkaan ole näyttäytymättä toteen, ja nukkuja herää melkein heti. Niinpä Novalis ei erehdy sanoessaan, että 'me olemme lähellä heräämistä, kun uneksimme uneksivamme'. Jos tämä tällainen näky olisi sattunut minun lainkaan epäilemättä sitä uneksi, niin se ehdottomasti olisi ollut uni, mutta tällaisenaan, epäiltynä ja kokeiltuna minun täytyy luokittaa se toisten ilmiöitten joukkoon.»
»En ole varma, vaikka ette erehtyisikään», huomautti tohtori Templeton, »mutta jatkakaa. Te nousitte ja laskeuduitte kaupunkiin.»
»Minä nousin», jatkoi Bedloe silmäillen tohtoria äärettömän hämmästyneenä, »minä nousin ja niinkuin sanoitte, laskeuduin kaupunkiin. Matkallani jouduin valtavaan väkijoukkoon, joka parveili jokaisella pääkadulla, kaikki samaan suuntaan ja osoittaen joka liikkeellään mitä raivokkainta kiihtymystä. Aivan äkkiä jokin käsittämätön mielijohde sai minut tuntemaan voimakasta henkilökohtaista mielenkiintoa siihen, mitä oli tekeillä. Oli kuin olisin tuntenut, että minulla oli tärkeä osa näyteltävänä, vaikka en tarkoin tajunnut mikä. Tuota ympäröivää väkijoukkoa kohtaan tunsin syvää vastenmielisyyttä. Vetäydyin heidän joukostaan ja nopeasti astuttuani erästä kiertotietä saavuin kaupunkiin. Siellä oli käynnissä raivokas melske ja tora. Pieni miesjoukko, puettu puolittain itämaiseen, puolittain eurooppalaiseen pukuun, johtajana eräs herrasmies, jonka univormu oli osittain englantilainen, oli joutunut epätasaiseen tappeluun kujilla parveilevan roskaväen kanssa. Minä yhdyin heikompaan puoleen, asestauduin erään kaatuneen upseerin aseilla ja taistelin — en tiedä kenen kanssa — hermostuneen raivokkaana niinkuin epätoivoinen mies ainakin. Ylivoimainen vihollinen lannisti meidät pian ja pakotti meidät etsimään turvaa eräänlaisesta kioskista. Sinne me linnoittauduimme ja olimme toistaiseksi turvassa. Kurkistusreiästä, joka oli lähellä kioskin kattoa, näin suuren väkijoukon, joka raivoisan kiihtyneenä ympäröi erään joen rannalla sijaitsevan kauniin palatsin ja hyökkäsi sen kimppuun. Pian eräästä tämän palatsin yläikkunasta laskeutui muuan naismaisen näköinen henkilö köyden avulla, joka oli tehty hänen seuralaistensa turbaaneista. Käsillä oli vene, jolla hän pujahti virran vastakkaiselle rannalle.
»Ja siinä samassa uusi seikka valtasi mieleni. Puhuin muutamia kiireisiä, mutta tarmokkaita sanoja tovereilleni ja saatuani muutamia heitä suostumaan tuumaani tein rajun hyökkäyksen kioskista. Ryntäsimme väkijoukkoon, joka ympäröi sitä. Aluksi se väistyi edestämme. Se järjestyi uudelleen, taisteli vimmatusti ja peräytyi jälleen. Sillä välin me olimme ajautuneet kauas kioskista, eksyneet ja joutuneet kapeille kaduille; niitä reunustivat korkeat talot, joiden loukkoihin ei aurinko ole milloinkaan voinut tunkeutua. Roskaväki tunki rajusti päälle, ahdisti meitä keihäillään ja peitti meidät nuolisateeseen. Nämä jälkimmäiset olivat hyvin merkillisiä ja muistuttivat jossakin määrin malaijien kiemuraisia tikareita. Ne oli tehty matelevaa käärmettä mukaillen, olivat pitkiä ja mustia ja varustetut myrkytetyillä väkäsillä. Eräs sellainen sattui oikeaan ohimooni. Horjahdin ja kaaduin. Äkillinen ja kamala pahoinvointi kouristi minua. Vääntelehdin — läähätin — kuolin.»
»Ette kai nyt tahdo väittää», virkoin hymyillen, »ettei koko seikkailunne ollut unta. Ette kai väitä, että olette kuollut?»
Saneessani nämä sanat odotin tietenkin Bedloelta vastaukseksi jotakin kiihkeätä mielenpurkausta; mutta ällistyksekseni hän epäröi, vapisi, muuttui peloittavan kalpeaksi eikä puhunut mitään. Katselin Templetoniin. Hän istui tuolissaan suorana ja jäykkänä — hänen hampaansa kalisivat ja silmät olivat pullistua ulos päästä. »Jatkakaa!» sanoi hän lopulta käheästi Bedloelle.
»Monen minuutin ajan», jatkoi jälkimmäinen, »minun ainoa aistimukseni — ainoa tunteeni — oli pimeys ja olemattomuus ja tietoisuus kuolemasta. Lopulta tuntui läpi sieluni käyvän ankara ja äkillinen puistatus, aivan kuin sähköisku. Sen mukana tuli kimmoisuuden ja valon tunne. Tämän jälkimmäisen minä tunsin — en nähnyt. Samassa tunnuin nousevan maasta. Mutta minulla ei ollut mitään ruumiillista, ei mitään näkevää, kuulevaa tai käsinkosketeltavaa olemusta. Väkijoukko oli hajaantunut. Meteli oli loppunut. Kaupunki oli suhteellisen rauhallinen. Allani oli oma ruumiini nuoli ohimossa, ja koko pää oli hirvittävästi pöhöttynyt ja vääristynyt. Mutta kaikki nämä seikat minä tunsin — en nähnyt. Mikään ei kiinnostanut minua. Ruumiskin näytti asialta, joka ei minua liikuttanut. Tahtoa minulla ei ollut, mutta ilmeisesti minun oli pakko liikkua; leijailin kuin kelluen pois kaupungista ja palasin mutkikkaalle polulle, jota myöten olin sinne astunut. Kun olin palannut sille solan kohdalle, jossa olin kohdannut hyeenan, tunsin taas kuin galvaanisen patterin iskun; painon, tahtomisen ja olemuksen tunne palasi. Tulin omaksi alkuperäiseksi itsekseni, ja läksin nopeasti kotia kohden — mutta mennyt ei ollut kadottanut todellisuudentuntuaan — enkä tällä hetkelläkään voi pakottaa järkeäni uskomaan sitä unennäöksi.»
»Eikä se ollutkaan», sanoi Templeton hyvin juhlallisen näköisenä, »vaikka olisi vaikea sanoa, miksi muuksi sitä pitäisi nimittää. Otaksukaamme vain, että nykyaikaisen ihmisen henki on muutamien hämmästyttävien sielullisten keksintöjen rajalla. Tyytykäämme tähän otaksumaan. Muuten minun on annettava joitakin selityksiä. Tässä on vesivärimaalaus, jonka olisin näyttänyt teille aikaisemmin, ellei käsittämätön kauhun tunne olisi minua tähän asti estänyt.»
Katsoimme kuvaa, jonka hän ojensi. En nähnyt siinä mitään erikoista; mutta Bedloeen se vaikutti kummallisesti. Katsahtaessaan siihen hän oli vähällä pyörtyä. Ja kuitenkin se oli vain pienoiskuva — tosin ihmeteltävän tarkka — hänen omista merkillisistä piirteistään. Ainakin minun mielestäni.
»Huomaatte kai», sanoi Templeton, »kuvan päiväyksen — se on tässä, tuskin erottaa, tässä nurkassa — 1780. Sinä vuonna tämä kuva maalattiin. Se on erään kuolleen ystäväni — erään herra Oldebin – johon kiinnyin kovin Kalkutassa, Warren Hastingsin hallinnon aikana. Olin silloin vain kaksikymmenvuotias. Kun ensimmäisen kerran näin teidät, herra Bedloe, Saratogassa, niin juuri tuo teidän ja tämän kuvan ihmeellinen yhdennäköisyys sai minut puhuttelemaan teitä, etsimään teidän tuttavuuttanne ja ryhtymään tuohon sopimuksentekoon, joka päättyi niin, että minusta tuli ainainen seuralaisenne. Tähän toimintaani vaikutti osittain, ja ehkäpä pääasiallisesti, vainajan surullinen muisto ja osittain myöskin huolestunut ja kai jonkin verran kauhunsekainen uteliaisuus teidän suhteenne.
»Kertoessanne näyn kukkuloilta olette aivan tarkasti kuvannut intialaisen kaupungin Benaresin, joka on pyhän virran rannalla. Metelit, taistelut ja verilöylyt olivat todellisia tapahtumia Cheyte Singin kapinan aikana, joka syntyi vuonna 1780 ja jonka aikana Hastings joutui suureen hengenvaaraan. Mies, joka pakeni turbaaneista sidotun köyden avulla, oli Cheyte Sing itse. Kioskiin vetäytynyt joukko oli alkuasukassotilaita ja englantilaisia upseereja, joita komensi Hastings. Minä kuuluin tähän joukkoon ja tein kaikkeni estääkseni hätäisestä ja kohtalokkaasta hyökkäyksestä sitä upseeria, joka kaatui kujalle bengalilaisen myrkytetystä nuolesta. Tämä upseeri on rakkain ystäväni. Hän oli Oldeb. Huomaatte tästä käsikirjoituksesta» (tohtori veti esiin muistikirjan, jonka monet sivut olivat ilmeisesti vasta-kirjoitetut) »että juuri samaan aikaan kuin te olitte näkevinänne nuo tapahtumat vuoristossa, minä kuvasin niitä täällä kotona.»
Noin viikon kuluttua tästä keskustelusta näkyi eräässä Charlottesvillen lehdessä seuraava uutinen:
»Meillä on surullinen velvollisuus ilmoittaa, että äskettäin kuoli herraAugustus Bedlo, herrasmies, jonka rakastettavat ominaisuudet ja monet avut ovat jo kauan tehneet hänet pidetyksi Charlottesvillen asukkaitten keskuudessa.
»Herra B. on muutamien viime vuosien aikana potenut hermosärkyä, joka usein on uhannut käydä tuhoatuottavaksi; mutta sitä voi pitää vain välillisenä syynä hänen kuolemaansa. Läheisin syy oli erittäin omituinen. Eräällä retkeilyllä Rosovuorilla muutama päivä sitten hän hiukan vilustui ja sai kuumeen, jota seurasi ankara veren pakkautuminen päähän. Lievittääkseen tätä tohtori Templeton turvautui paikalliseen suoneniskuun. Iilimatoja asetettiin ohimoihin. Kauhistuttavan lyhyessä ajassa potilas kuoli, ja silloin kävi selville, että astiaan, jossa iilimatoja säilytettiin, oli vahingossa tullut eräs noita myrkyllisiä juotikkaita, joita silloin tällöin tavataan ympäristön lammikoissa. Tämä eläin oli imeytynyt erääseen oikean ohimon pikkuvaltimoon. Sen läheinen yhdennäköisyys lääketieteellisen iilimadon kanssa aiheutti, ettei erehdystä havaittu, ennen kuin jo oli liian myöhäistä.
»Huom! — Charlottesvillen myrkyllisen juotikkaan erottaa lääketieteellisestä iilimadosta sen musta väri ja etenkin sen kiemurtelut tai matomaiset liikkeet, jotka hyvin läheisesti muistuttavat käärmeen liikkeitä.»
Puhelin mainitun lehden toimittajan kanssa tästä merkillisestä tapaturmasta ja tulin kysyneeksi, miten oli sattunut, että vainajan nimi oli kirjoitettu Bedloksi.
»Otaksun», sanoin minä, »että teillä on perusteita tähän kirjoitustapaan, mutta olen aina luullut, että nimen lopussa on e.»
»Perusteita? Ei», vastasi hän. »Se on pelkkä painovirhe. Siinä on e lopussa kaikkialla koko maailmassa, enkä ikinä ole kuullutkaan, että se kirjoitettaisiin muulla tavalla.»
»Silloin», mutisin minä kääntyessäni tieheni, »silloin tosiaankin totuus sattuu olemaan omituisempi kuin mikään romaani — sillä Bedlo ilman e:tä, mitä se on muuta kuin Oldeb nurinpäin? Ja tämä mies sanoo, että se on painovirhe.»
Kun kolera harjoitti hirmuhallitustaan New Yorkissa, olin saanut eräältä sukulaiseltani kutsun pariksi viikoksi hänen huvilaansa Hudsonin rannalle. Siellä meitä ympäröi kaikki kesähuvitukset; ja metsäretkillä, piirustelemalla, soutelemalla, kalastelemalla, uimalla, sekä musiikin ja kirjojen avulla olisimme saaneet aikamme miellyttävästi kulumaan, ellei joka aamu olisi tuosta väkirikkaasta kaupungista saapunut kammottavia tietoja. Ei kulunut päivääkään, ilman että olisimme saaneet uutisia jonkun tuttavan kuolemasta. Ja tuon kauhean taudin yhä levitessä opimme joka päivä odottamaan murhesanomaa jonkun ystävän menettämisestä. Lopulta vavahdimme aina postinkantajan ilmestyessä. Etelätuulikin tuntui meistä kuoleman saastuttamalta. Tämä lamauttava ajatus lopulta valtasi kokonaan sieluni. En voinut puhua, ajatella enkä uneksia mistään muusta. Isäntäni luonne ei ollut niin helposti kiihtyvä, ja vaikka olikin hyvin masentunut, yritti hän kuitenkin reipastuttaa minua. Epätodellisuudet eivät milloinkaan vaikuttaneet hänen jälkeensä, jolla oli huomattavat taipumukset filosofiaan. Kauhua herättäviin seikkoihin nähden hän oli huomattavan herkkä, mutta kauhun varjot eivät hänen mieltään mitenkään kiinnittäneet.
Hänen yrityksiään temmata minut siitä luonnottoman synkkyyden tilasta, johon olin vaipunut, heikensivät huomattavasti muutamat kirjat, jotka olin löytänyt hänen kirjastostaan. Ne olivat omiaan kasvattamaan minussa piileviä perityn taikauskoisuuden siemeniä. Olin hänen tietämättään lukenut näitä kirjoja, ja siksi hänen oli usein mahdotonta ymmärtää niitä pakkomielteitä, joita ne olivat istuttaneet mielikuvitukseeni.
Eräs minun lempiaineeni oli kansanomainen usko enteisiin — usko, jota siihen aikaan olin taipuvainen aivan vakavissani puolustamaan. Tästä aiheesta pidimme pitkiä ja innokkaita keskusteluja, joiden aikana hän väitti sellaisia uskomuksia aivan aiheettomiksi, kun minä taas olin sitä mieltä, että kansanomaisessa käsitystavassa, joka syntyy aivan välittömästi — siis ilman havaittavia ulkoapäin tulleita vaikutuksia — on jo itsessään ilmeinen totuuden siemen ja sitä täytyy kunnioittaa.
Seikka oli sellainen, että kohta tuloni jälkeen minulle oli sattunut tapaus, niin täydelleen selittämätön ja niin tuhoa ennustava, että minulle suotaneen anteeksi, vaikka pidinkin sitä enteenä. Se peloitti ja samalla kertaa siinä määrin hämmensi minua, että kesti monta päivää, ennenkuin saatoin pakottautua kertomaan siitä ystävälleni.
Erään tavattoman lämpimän päivän iltapuolella istuin kirja kädessä avoimen ikkunan ääressä, josta minulla oli näköala joen rannoille ja kauas eräälle vuorelle, jonka tämänpuoleiselta sivulta maanvieremä oli vienyt enimmät puut. Ajatukseni olivat jo kauan sitten kaikonneet kirjasta läheisen kaupungin synkkyyteen ja autiuteen. Kun kohotin päätäni, sattui katseeni tuohon alastomaan vuorenseinämään ja erääseen olioon — johonkin hirvittävän näköiseen elävään petoon, joka hyvin nopeasti laskeutui kallion huipulta sen juurelle ja lopulta katosi siinä kasvavaan tiheään metsään. Kun tämä olento aluksi tuli näkyviin, epäilin omaa tervettä järkeäni — tai omien silmieni todistusta; ja kului monta minuuttia, ennenkuin minun onnistui vakuuttautua, etten ollut hullu enkä uneksinut. Mutta kun kuvaan tämän pedon (jonka näin selvästi ja jota tarkastelin koko sen kulun ajan), niin pelkään, että lukijan on vielä vaikeampi uskoa kuin minun.
Kun arvioin pedon suuruuden vertaamalla sitä niihin isoihin puihin, joiden ohi se kulki — niiden harvojen metsän jättiläisten, jotka maanvieremän raivo oli säästänyt — päättelin, että se oli paljon suurempi kuin mikään linjalaiva. Sanon linjalaiva siksi, että pedon hahmo herätti sen mielteen — meidän seitsemänkymmenenneljän kanuunan sotalaivojamme runko antaa ehkä jonkinlaisen käsityksen sen yleisistä ääripiirteistä. Eläimen suu oli kärsän päässä; kärsä puolestaan oli noin kuusi- tai seitsemänkymmentä jalkaa pitkä ja suunnilleen niin paksu kuin täysikasvuisen norsun ruumis. Tämän kärsän juuressa oli suunnaton joukko mustaa, suorrukkeista karvaa — enemmän kuin olisi saanut yhteensä kahdenkymmenen puhvelin turkista; ja tästä karvatukosta tunkeutui alaspäin kaksi valkeanhohtavaa torahammasta, jotka olivat melkein samanlaiset kuin villisian, mutta mittasuhteiltaan suunnattomasti valtavammat. Yhdensuuntaisesti kärsän kanssa ja sen molemmilta puolin työntyi esiin jättiläismäinen sauva, kolmekymmentä tai neljäkymmentä jalkaa pitkä, joka näytti olevan puhdasta kristallia ja muodoltaan täydellinen särmiö; se taittoi laskevan auringon säteitä mitä loistavimmalla tavalla. Kärsä oli kiilan muotoinen, kärki alaspäin. Siitä läksi kaksi siipiparia — jokainen siipi kolmisensataa jalkaa pitkä — toinen siipipari toisen päällä, ja kaikki peitetty metallimaisilla suomuksilla; jokainen suomus tuntui olevan kymmenen tai kaksitoista jalkaa läpimitaten. Huomasin, että ylempiä ja alempia siipiä sitoi toisiinsa vahva ketju. Mutta omituisinta tässä kamalassa olennossa olipääkallon kuva, joka peitti melkein koko rinnan ja oli niin huolellisesti piirretty valkoisella ruumiin tummaa pohjaa vasten, että olisi voinut luulla sitä omantunnontarkan taiteilijan työksi. Katsellessani tätä hirveätä eläintä, varsinkin sen rintaa, kammoten ja vavisten — tulevan onnettomuuden aavistus, jota en suurimmilla ponnistuksillanikaan saanut torjutuksi — näin kärsän päässä olevien valtavien leukojen äkkiä avautuvan ja niiden välistä pääsi huuto, niin äänekäs ja tuhoaennustava, että se värähdytti hermojani kuin kuolinsoitto. Ja kun hirviö katosi vuorenjuurelle, kaaduin kohta pyörtyneenä lattialle.
Tultuani jälleen tuntoihini aioin tietysti heti kertoa ystävälleni mitä olin nähnyt ja kuullut; ja tuskin voin selittää, mikä haluttomuuden tunne esti minut siitä.
Vihdoin eräänä iltana, kolme tai neljä päivää tuon tapahtuman jälkeen istuimme kahden kesken samassa huoneessa, jossa olin nähnyt tuon näkyni, minä samalla paikalla ikkunan ääressä ja ystäväni läheisellä sohvalla. Paikan ja ajan yhtäläisyys sai minut kertomaan ilmiöstä hänelle. Hän kuunteli loppuun, nauroi ensin sydämellisesti ja muuttui sitten tavattoman vakavaksi, aivan kuin olisi ollut päivänselvää, että minä en kyennyt hallitsemaan aistimiani täydelleen. Siinä samassa näin taas aivan selvästi tuon hirviön ja kiljahtaen kauhusta näytin hänelle sitä. Hän katseli innokkaasti — mutta väitti, ettei nähnyt mitään — vaikka minä aivan selvästi osoitin elukan tietä, kun se laskeutui alastonta vuorenseinää myöten.
Olin nyt hirvittävän levoton, sillä pidin näkyä joko kuolemani enteenä tai mikä pahempaa, mielipuolisuuden tiedoittajana. Painauduin kiivaasti tuoliin ja istuin muutaman silmänräpäyksen kasvot käsissä. Kun uudelleen nostin katseeni oli näky kadonnut.
Mutta isäntäni, jonka rauhallisuus oli jossakin määrin palannut, kyseli hyvin tarkasti näkyeläimen muotoa. Kun olin täydelleen tyydyttänyt hänen uteliaisuutensa, huokasi hän syvään, aivan kuin olisi päässyt jostakin sietämättömästä taakasta, ja jatkoi puhettaan minun mielestäni julmuutta hipovan levollisena erinäisistä spekulatiivisen filosofian kohdista, joista aikaisemmin olimme keskustelleet. Muistan, että hän erikoisesti (muiden seikkojen muassa) puolusti sitä ajatusta, että tärkein syy kaikkien inhimillisten tutkimusten erehdyksiin oli järjen taipumuksessa ali- tai yliarvioida esineitten tärkeyttä vain siksi, että niitä arvosteltiin läheltä katsoen. »Esimerkiksi», sanoi hän, »jotta voitaisiin oikein arvostella sitä vaikutusta, jonka demokratian täydellinen leviäminen tulee suurin piirtein ihmiskuntaan tekemään, täytyy tässä arvostelussa ottaa huomioon sen ajan etäisyys, jolloin sellainen leviäminen mahdollisesti voi tulla täydelliseksi. Mutta voitko mainita ainoatakaan hallitusasioita käsitellyttä kirjailijaa, joka milloinkaan on arvellut maksavan vaivaa lainkaan käsitellä tätä erikoista asianhaaraa?»
Hän vaikeni hetkiseksi, meni kirjakaapille ja otti esille erään eläintieteellisen teoksen. Hän pyysi minua vaihtamaan paikkaa, jotta hän helpommin saisi selon kirjan hienosta tekstistä, ja istuutui sitten minun nojatuoliini ikkunan ääreen, avasi kirjan ja jatkoi keskustelua uudelleen samaan tapaan kuin aikaisemmin.
»Ellet», sanoi hän, »olisi niin äärimmäisen tarkasti kuvannut sitä hirviötä, niin ehkä en milloinkaan olisi voinut todistaa sinulle, mikä se oli lajiaan. Sallit minun ensin lukea sinulle koululaismääritelmänsfinksinsuvusta, joka kuuluu heimooncrepuscularia, lahkoonlepidopteraja luokkaaninsecta— hyönteisiin. Määritelmä on tällainen:
»Neljä kalvomaista siipeä, joita peittävät värilliset, pienet, metallin näköiset suomukset. Suu muodostaa kiertyvän kärsän, joka on kehittynyt leukojen pidentymisestä; sen molemmilla puolin on hampaitten jäännökset ja untuvamaiset suurihmat; alemmat siivet on kiinnitetty ylempiin lujalla karvalla; tuntosarvet ovat pitkulaisen nuijan muotoiset ja särmiömäiset; takaruumis on suippo. Pääkallosfinksi on joskus herättänyt paljon kauhua kansan kesken surullisella huudollaan, jota se päästelee, ja sillä kuoleman merkillä, joka sillä on rinnassaan.»
Sitten hän pani kirjan kiinni ja nojautui tuolissaan eteenpäin, niin että joutui aivan samaan asentoon kuin minä sillä hetkellä, jolloin olin nähnyt »hirviön».
»Ahaa tuossa se on!» huudahti hän hetken kuluttua. »Se menee takaisin vuorenrinnettä ylöspäin, ja myöntää täytyy, että tuolla elukalla on vallan erikoinen ulkonäkö. Mutta missään tapauksessa se ei ole lainkaan niin suuri eikä lainkaan niin kaukana kuin sinä kuvittelit; sillä seikka on sellainen, että kun se nyt ryömii ylös tuota lankaa, jonka joku hämähäkki on kutonut ikkunankehykseen, niin huomaan, että se on korkeintaan noin yhden kuudestoistaosa tuuman pituinen ja myöskin noin yhden kuudestoistaosan tuuman päässä minun silmäterästäni.»
Mitä sanoa siitä? Mitä sanoo omatunto julma, tuo aave polullani?
W. ChamberlaynenPharonnida.
Sallittakoon minun tällä kertaa nimittää itseäni William Wilsoniksi. En tahdo tahrata tätä puhdasta paperia kirjoittamalla siihen todellisen nimeni. Se on jo liian suuressa määrässä tullut inhon, kauhun ja ylenkatseen aiheeksi. Eikö ylenkatseen tuuli ole kantanut tuota nimeä maapallon etäisimpiinkin osiin? Voi, hylkiöiden hylkiö! etkö ole ikuisiksi ajoiksi kuollut maailmalta, kuollut sen iloilta ja kunnianosoituksilta ja kultaisilta toiveilta? — ja eikö taivaan ja sinun toiveittesi välillä riipu ikuisesti raskas, synkkä, läpitunkematon pilvi.
Vaikka voisinkin, en nyt tahtoisi kuvata myöhäisempiä vuosiani, jotka olen viettänyt sanomattomassa kurjuudessa ja anteeksiantamattomissa paheissa. Tälle ajalle — näille myöhäisemmille vuosille — oli ominaista äkkiä kasvava roistomaisuus, jonka alkuperää aion tässä kuvata. Ihminen rappeutuu tavallisesti vähitellen. Minusta taas kaikkinainen hyve valahti yhdellä kertaa pois niinkuin viitta. Sangen tavallisesta ja jokapäiväisestä paheellisuudesta minä astuin jättiläisaskelella itse Heliogabalusta pahemmaksi. Seuratkaa siis kertomustani, niin saatte tietää, mikä sattuma tämän kurjuuden aiheutti. Tunnen kuoleman lähestyvän, ja varjo, jonka se luo eteensä, on pehmittänyt minun paatuneen mieleni. Minä kaipaan myötätuntoa, kun minun on mentävä halki tumman varjon laakson — olin vähällä sanoa, että kaipaan sääliä. Haluan saada maailman vakuutetuksi siitä, että olen jossakin määrin ollut sellaisten olosuhteiden uhri, joiden herrana yksikään ihminen ei voi olla. Minä haluan kuvauksellani osoittaa, että tässä hairahdusten erämaassa sittenkin oli myösennakolta määrätynkohtalon kosteikko. Ja minä haluan osoittaa, että vaikka ehkä joillakin ihmisillä aikaisemmin on ollut yhtä suuria kiusauksia kuin minulla, ei kuitenkaan ketään ole kiusattu samalla tavalla kuin minua eikä kukaan ole langennut samalla tavalla kuin minä. Ja siksikö, ettei hän milloinkaan ole niin kärsinyt? Enkö ole mahtanut elää unessa. Ja täytyykö minun nyt kuolla hirveimmän kauhun ja arvoituksellisimman salaisuuden uhrina, mitä milloinkaan on ollut.
Polveudun suvusta, jonka herkkä tempperamentti ja voimakas mielikuvitus aina ovat herättäneet huomiota; ja jo varhaisimmassa lapsuudessani kävi ilmi, että olin täydellisesti perinyt tämän sukuluonteen. Vanhetessani se kävi yhä selvemmäksi ja alkoi monestakin syystä herättää ystävissäni vakavaa huolestusta ja tuottaa minulle itselleni suurta vahinkoa. Kasvoin omavaltaiseksi ja taipuvaiseksi mitä hurjimpiin oikkuihin ja mitä hillittömimpien intohimojen uhriksi. Kun olin heikko ja sairaalloinen, eivät vanhempani voineet tehdä paljonkaan ehkäistäkseen pahoja taipumuksiani. Muutamat heikot ja huonosti suoritetut yritykset tähän suuntaan päättyivät heidän täydelliseen tappioonsa ja siis minun suureen voittooni. Tämän jälkeen oli minun tahtoni talossa lakina, ja sellaisessa iässä, jossa useimmat lapset eivät vielä ole jättäneet lastenkamaria, saatoin minä kaikessa seurata omaa tahtoani ja olin kaikessa, vaikk'en nimellisesti, oma herrani.
Aikaisimmat koulumuistoni liittyvät isoon, vanhaan, Elisabetin aikaiseen taloon; se sijaitsi kolkossa kylässä, jossa kaikki talot olivat hyvin vanhoja ja sijaitsivat mahtavien, kyhmyisten puiden varjossa. Tämä kunnianarvoisa, vanha kylä oli todellakin ihmeellinen, unenomainen paikka. Voin vielä tällä hetkellä mielikuvituksessani tuntea sen varjoisten lehtokujien viileyden, hengittää sen tuhansien kukkivien pensaiden tuoksua, ja vieläkin riemastua kirkonkellon syvistä kajahduksista, kun ne joka tunti äkillisesti katkaisivat syvän hiljaisuuden, jossa ajan nakertama goottilainen kirkontorni nukkui.
Kenties suurimman ilon, minkä nyt enää voin kokea, minulle tuottaa kouluaikojen! yksityiskohtainen muisteleminen. Kurjuuteen vajonnut kun olen, saan näistä hajanaisista muistoista lohtua, vaikkapa vain tilapäistä ja ohimenevää. Nuo niin jokapäiväiset ja usein naurettavatkin pikkuseikat saavat mielikuvituksessani kohtalokkaan merkityksen, sillä ne liittyvät aikaan ja paikkaan, missä minä havaitsen ensimmäiset viitteet siitä kohtalosta, jonka valtaan lopulta olin täydelleen joutuva. Sallikaa minun siis muistella.
Niinkuin jo olen sanonut, oli talo vanha ja epäsäännöllinen. Siihen kuuluva alue oli laaja, ja tätä aluetta ympäröi korkea ja paksu tiilimuuri, joka ylhäältä oli varustettu laasti- ja lasisirukerroksella. Tuo vankilaa muistuttava muuri oli meidän maailmamme rajana. Sen ulkopuolelle pääsimme vain kolme kertaa viikossa, nimittäin lauantai-iltapäivinä, jolloin me kahden opettajan seurassa teimme yhteisen retken lähiseutuun, sekä kaksi kertaa sunnuntaina, jolloin me säännöllisissä riveissä marssimme aamu- ja iltajumalanpalvelukseen kylän ainoaan kirkkoon. Koulumme johtaja oli samalla tämän kirkon pappina. Muistan vielä, miten ihmetellen ja ihaillen aina katselin häntä, kun hän määrämittaisin ja juhlallisin askelin käveli saarnastuolille. Oliko tämä teennäisen arvokas pappi hienoine, hyvin silitettyine juhlapukuineen ja huolellisesti puuteroituine peruukkeineen todellakin sama mies, joka kasvot happamina ja puettuna rähjäisiin vaatteisiin joka päivä jakoi koulussa patukka kädessä drakoonista oikeutta? Ah, mikä jättiläismäinen paradoksi — mikä ratkaisematon ja mahdoton arvoitus!
Eräässä tuon paksun muurin nurkassa oli raskas ja iso rautalevyllä päällystetty portti, jonka yläosaan oli kiinnitetty piikkireunus. Millaisia kauheita tunteita se herättikään meissä! Sitä ei yleensä koskaan avattu, paitsi niinä kolmena kertana viikossa, jolloin me suoritimme säännöllisesti uusiutuvat retkemme; ja jokainen sen valtavien saranoiden vingahdus antoi meille aihetta salaperäisiin ja juhlallisiin ajatuksiin.
Avara puisto oli muodoltaan epäsäännöllinen, ja siinä oli useita tilavia piilopaikkoja ja salasoppia. Siellä oli myöskin iso, hyvin hiekoitettu leikkikenttä, jossa ei ollut enemmän puita kuin penkkejäkään. Tämä kenttä sijaitsi talon takana, ja sen edessä oli pieni pengermä, jossa kasvoi puksipuuaita ja muita pensaita, mutta tälle rauhoitetulle alueelle me astuimme vain harvinaisissa ja juhlallisissa tilaisuuksissa, niinkuin ensimmäisen kerran kouluun tullessamme ja lopullisesti sieltä poistuessamme, tai ehkä myöskin silloin, kun joku ystävä tai sukulainen oli hakemassa meitä vierailulle joulu- tai kesäloman aikana.
Mutta itse talo! — mikä ihmeellinen vanha rakennus se oli! Minusta se oli todellinen lumottu linna. Sen kiemurtelevat käytävät ja eksyttävät portaat ja erilaiset huoneet tuntuivat minusta loputtomilta. Oh vaikea edes varmasti sanoa, kummassa sen kahdesta kerroksesta kulloinkin sattui olemaan. Jokaisesta huoneesta vei kolme tai neljä porrasta ylöspäin tai alaspäin seuraavaan huoneeseen. Ja käytävien haarautumat olivat niin lukemattomat ja selittämättömät ja toisiinsa sekoittuneet, että meidän käsityksemme talosta kokonaisuudessaan liittyi lähinnä siihen käsitykseen, mikä meillä oli ikuisuudesta. Niinä viitenä vuotena, jotka vietin koulussa, en päässyt koskaan varmaan käsitykseen siitä, missä osassa taloa se huone sijaitsi, joka oli minun ja yhdeksäntoista tai kahdenkymmenen muun oppilaan makuuhuoneena.
Koulusali oli tämän talon suurin huone, ja minusta se oli koko maailman suurin. Se oli hyvin pitkä, sangen kapea ja tavattoman matala, ja siinä oli suipot goottilaiset ikkunat ja tammipanelikatto. Eräässä etäisessä ja peloittavassa nurkassa sijaitsi jonkinlainen kahdeksan tai kymmenen neliöjalan laajuinen aitaus, joka tuntien aikana oli meidän rehtorimme, kunnianarvoisan pastorin, tohtori Bransbyn kaikkeinpyhimpänä. Salin muissa nurkissa oli kaksi samanlaista aitausta, toinen klassillisten kielten opettajaa, toinen englannin ja matematiikan opettajaa varten. Hajallaan ylt'ympäri salia oli sikin sokin lukemattomia penkkejä ja pulpetteja, kaikki vanhuuttaan kuluneita ja niin mustuneita, madonsyömiä ja täynnään alkukirjaimia, koko nimiä, irvokkaita kuvia ynnä lukuisia muita veitsentuotteita, että oli melkein hävinnyt se muoto, joka niillä oli alkujaan, kauan sitten ollut. Huoneen toisessa päässä oli iso vesiämpäri ja toisessa suunnattoman suuri seinäkello.
Tämän koulun kunnianarvoisien muurien sisällä minä ehtimättä vielä ikävystyä vietin viisi vuotta — kymmenennestä viidenteentoista ikävuoteeni. Lapsen vilkkaat aivot eivät huvia ja hommaa löytääkseen tarvitse ulkomaailmaa ja sen tapahtumia; ja koulun näennäisesti yksitoikkoinen elämä tarjosi minulle enemmän jännitystä ja mielenkiintoa kuin sittemmin koin nuoruuden hurjisteluissa ja miehuusiän rikoksissa. Ja kuitenkin minun täytyy uskoa, että varhaisin sielunkehitykseni monessa suhteessa oli epätavallinen — vieläpä liiallinen. Useimpiin ihmisiin eivät varhaisen lapsuuden elämykset jätä mitään kauan pysyvää vaikutusta. Kaikki on harmaan usvan peittämää — heikkoja ja epämääräisiä muisteloita — epäselvää muistoa kalpeista riemuista ja unentapaisista murheista. Niin ei ollut minun laitani. Nuoruuden vaikutelmat ovat syöpyneet sieluuni niin terävin, selvin ja kestävin piirtein, että muistuttavat vanhojen karthagolaisten mitalien leimoja.
Ja kuitenkin — maailman silmillä katsoen — miten vähän minulla oli muistettavaa! Herääminen aamuisin, vuoteeseen-meno iltaisin; harjoitukset ja oppitunnit, säännöllisesti uusiutuvat puoli-lupapäivät ja retkeilyt silloin tällöin, urheilukenttä peleineen ja leikkeineen ja juonineen; — kaikki tällainen, joka on kauan ollut unohduksissa, koko tämä tunteiden ja tapahtumien aarniometsä, tämä vaihtelevien mielenliikutusten, jännityksen ja kiihtymyksen maailma. »O le bon temps, que ce siècle de fer!»
Asianlaita oli niin, että minun kiivas, tulinen ja käskevä luonteeni pian teki minut tovereitteni joukossa etupään mieheksi, ja hitaasti, mutta vastuksetta minä sain selvän ylivallan kaikkiin nähden, jotka eivät olleet kovin paljon minua vanhempia — kaikkiin, yhtä lukuunottamatta. Tuo poikkeus oli eräs koulun oppilas, jolla, vaikka hän ei ollut sukua minulle, oli sama ristimä- ja sukunimi kuin minullakin; tämä seikka ei kuitenkaan ollut kovin merkillinen, sillä vaikka olin ylhäisestä perheestä, oli nimeni eräs noita aivan tavallisia nimiä, jotka Englannissa ikimuistoisista ajoista ovat tulleet yhteisomaisuudeksi. Olen senvuoksi tässä kertomuksessa nimittänyt itseäni William Wilsoniksi — keksitty nimi, joka ei paljonkaan eroa siitä, mikä minulla todellisuudessa on. Kaikista tovereistani, jotka kuuluivat »meidän joukkoomme», oli kaimani ainoa, joka ryhtyi kilpasille minun kanssani, niin opinnoissa kuin urheilukentän leikeissä ja otteluissa — myöskään hän ei missään suhteessa suostunut alistumaan minun mielipiteisiini ja vallanhimoiseen tahtooni. Jos tässä maailmassa on olemassa täydellistä ja kiistämätöntä itsevaltiutta, on sellaista se tyrannius, jota valtiasluonne poikaiässä harjoittaa vähemmän tarmokkaita tovereitaan kohtaan.
Wilsonin vastahakoisuus aiheutti minulle paljon huolta, varsinkin kun salaa pelkäsin häntä, vaikka toisten läsnäollessa kohtelin häntä sangen ylimielisesti. Tunsin myös, että se tasavertaisuus minun kanssani, joka hänen vaivatta onnistui säilyttää, kenties todisti etevämmyyttä, koska yliotteeni pysyttäminen vaati minulta mitä suurinta ponnistusta. Mutta kuitenkaan ei tätä etevämmyyttä — tai tasavertaisuutta — itse asiassa tunnustanut kukaan muu kuin minä, sillä jonkin käsittämättömän sokeuden vuoksi eivät toverimme näyttäneet edes aavistavan sitä. Hän kilpaili minun kanssani, hän vastusti minua ja ennen kaikkea hän itsepintaisesti ja ujostelemattomasti teki tyhjäksi minun suunnitelmiani ja aiheitani, mutta kaikki tämä tapahtui salaa. Häneltä tuntui puuttuvan kokonaan se kunnianhimo, joka kannusti minua ja jonka avulla minä kykenin voittamaan toverini. Näytti siltä kuin hänen toimintaansa olisi määrännyt vain oikullinen halu estää, hölmistyttää ja nöyryyttää minua, ja toisinaan sattui, etten voinut olla hämmästyksen ja nöyryytyksen sekaisin tuntein panematta merkille, että kaikkien hänen vastaväitteittensä, loukkaustensa ja pistopuheittensa takana piili perin odottamatonta ja äärimmäisen epätervetullutta kiintymystä. En voinut muuta kuin otaksua, että tämä omituinen käytös johtui täydellisestä itserakkaudesta, joka pukeutui ylimielisen suojelevaisuuden muotoon.
Tämä viimeksimainittu piirre Wilsonin käytöksessä se kenties — yhdessä samannimisyyden ja sen seikan kanssa, että satuimme astumaan kouluun samana päivänä — aiheutti huhun, että me olimme veljeksiä. Tuo huhu levisi koulun yläluokkalaisten keskuuteen, jotka eivät yleensä juuri liikoja välitä nuorempien tovereittensa asioista. Olen aikaisemmin sanonut, tai olen tahtonut sanoa, ettei tämä Wilson ollut minkäänlaista sukua minulle. Mutta jos me olisimme olleet veljeksiä, olisimme totisesti olleet kaksoiset, sillä sen jälkeen kun olin poistunut tohtori Bransbyn koulusta, sain sattumalta tietää, että kaimani oli syntynyt tammikuun 19 päivänä v. 1809 — ja tämä on sangen merkittävä seikka, koska tuo päivä on myöskin minun syntymäpäiväni.
Saattaa näyttää ihmeelliseltä, että minä, huolimatta niistä jatkuvista ikävyyksistä, joita alituinen kilpailuni Wilsonin kanssa ja hänen sietämätön vastaansanomishalunsa minulle tuottivat, kuitenkaan en voinut vihata häntä sydämeni pohjasta. Tosin meillä oli melkein joka päivä kiistaa, jolloin hän useimmiten julkisesti luovutti voitonpalmun minulle, mutta sillä tavoin, että minusta tuntui kuin oikeastaan hän olisi ollut sen arvoinen. Mutta minun ylpeydestäni ja hänen todellisesta arvokkuudestaan johtui, että me aina pysyimme »tuttavina», ja meidän luonteissamme oli monta yhteistä piirrettä, jotka aiheuttivat tunteen, minkä vain meidän asemamme toverien joukossa esti kehittymästä ystävyydeksi. On tosiaankin vaikea selittää tai kuvata todellisia tunteitani häntä kohtaan. Ne muodostivat sotkuisen vyyhden, jossa oli avointa vihamielisyyttä, joka ei vielä ollut vihaa, hiukan kunnioitusta ja varsin paljon pelkoa — sanalla sanoen kokonainen maailma sekalaisia tunteita. On ehkä tarpeellista lisätä, että Wilson ja minä olimme erottamattomat toverukset kaikessa.
Epäilemättä juuri meidän luonnottomasta suhteestamme johtui, että kaikki hyökkäykset häntä vastaan pikemmin muodostuivat kepposiksi ja pilkaksi (joka näennäisesti leikillisenä oli tarkoitettu haavoittamaan) kuin avoimemmaksi ja vakavammaksi vihollisuudeksi. Mutta minun tämänsuuntaiset yritykseni eivät suinkaan aina ottaneet menestyäkseen, ei edes silloin, kun olin tehnyt suunnitelmani mitä huolellisimmin ja kekseliäimmin, sillä kaimani oli tuollainen rauhallinen ja arvokas henkilö, jollaisilla ei ole mitään heikkoa kohtaa. Ainoa arka paikka, minkä hänestä saatoin löytää, oli muuan luonnonvika, johon jalomielisempi vastustaja ei milloinkaan olisi käynyt käsiksi — nimittäin eräänlainen puhe-elimen heikkous, josta johtui, ettei hän milloinkaan voinut koroittaa ääntäänmatalaa kuiskausta lujemmaksi. Enkä minä hävennyt käyttää tätä heikkoutta kaikella mahdollisella tavalla hyväkseni.
Wilson vastasi monin tavoin minun hyökkäyksiini ja — ennen kaikkea oli hänen käytännöllinen järkensä keksinyt jotakin, joka ärsytti minua suunnattomasti. Miten hän alun perin oli päässyt selville tästä heikkoudestani, on arvoitus, jota en milloinkaan ole kyennyt ratkaisemaan, mutta kun hän kerran oli havaintonsa tehnyt, käytti hän sitä epäröimättä hyväkseen. Minä olin aina vihannut halpaa ja jokapäiväistä sukunimeäni ja niinikään yksinkertaista, vaikkakin vähemmän plebeijistä ristimänimeäni. Nämä sanat olivat aina viiltäneet korviani, ja kun toinenkin William Wilson tuli kouluun samana päivänä kuin minä, olin hänelle vihainen siitä, että hänellä oli minun nimeni, ja tunsin entistäkin suurempaa vastenmielisyyttä tätä nimeä kohtaan, koska vieras käytti sitä, sillä tästä syystähän sitä tultaisiin toistamaan kahta vertaa useammin ja se sekoitettaisiin tuon kohtalokkaan yhtäläisyyden vuoksi varmasti usein minun nimeeni.
Näin syntynyt vastenmielisyyden tunto kasvoi jokaisesta yhtäläisyydestä, minkä havaitsin minulla ja kilpailijallani olevan. En ollut vielä huomannut sitä merkittävää seikkaa, että me olimme samanikäiset; mutta näin, että olimme yhtä pitkät ja että ulkonäössämme ja käytöksessämme oli määrätty yleinen samankaltaisuus. Niinikään minua kuohutti tuo huhu sukulaisuudestamme, joka oli liikkeellä ylemmillä luokilla. Lyhyesti sanoen, ei mikään voinut ärsyttää minua siinä määrin kuin vähäisinkin viittaus johonkin sisäiseen tai ulkonaiseen yhtäläisyyteen meissä. Mutta itse asiassa minulla ei (paitsi mitä tulee meidän luuloteltuun sukulaisuuteemme) ollut minkäänlaista syytä otaksua, että yhtäläisyys olisi antanut aihetta puheisiin tai että toverimme edes olisivat huomanneet sitä. Ilmeistä oli, että hän oli havainnut sen kaikissa muodoissaan yhtä tarkasti kuin minäkin; mutta se, että hän tästä seikasta saattoi keksiä niin kiitollisen tavan ärsyttää minua, on, niinkuin aikaisemmin olen sanonut, luettava hänen tavattoman terävän älynsä ja ymmärryksensä ansioksi.
Hänen aatteensa oli tekeytyä sekä sanoissa että elkeissä mahdollisimman paljon minun kaltaisekseni, ja hän toteutti aikeensa ihailtavan taitavasti. Oli helppoa jäljitellä minun vaatetustani; vaivatta hän myöskin omaksui käyntitapani ja ryhtini; ja huolimatta kurkkuviastaan hän myös matki minun ääntäni — voimakkaampia ääniä hän tietenkään ei voinut ilmaista, mutta äänensävy oli sama; ja hänenomituinen kuiskauksensa oli täydelleen minun ääneni kaiku.
En voi kuvata, miten suuressa määrin tämä minun muotokuvani (sillä sitä ei voinut oikeuden mukaan nimittää irvikuvaksi) kiusasi minua. Yksi ainoa lohdutus minulla oli: tätä matkimista ei todennäköisesti huomannut kukaan muu kuin minä ja minun tarvitsi sietää vain kaimani viekkaat ja omituisen pilkalliset hymyt, Tyytyen siihen, että oli tehnyt minuun tarkoittamansa vaikutuksen, hän näytti rajoittuvan salaa hymyilemään sitä pistosta, jonka oli aiheuttanut minulle, ja luopui ylimielisesti siitä julkisesta suosiosta, minkä niin hyvä keksintö olisi voinut hankkia hänelle. Se että toverit eivät olleet voineet ymmärtää ja pitää arvossa hänen päähänpistoaan eivätkä olleet ottaneet osaa hänen pilkantekoonsa, oli arvoitus, jota minä monina tuskallisina kuukausina turhaan yritin ratkaista. Saattoihan johtua hänen jäljennöksensä liioittelemattomuudesta, että sitä oli vaikea tuntea, mutta luultavampaa on, että juuri vastustajani rauhallinen ylimielisyys, joka vähäksyi originaalin pikkupiirteitä (ja muutahan tyhmät eivät maalauksessa huomaa), mutta kuvasti sen hengen kokonaan, aiheutti sen, että vain minä ymmärsin hänen työtään.