Toivonen vastasi ja sanoi: »Me tulemme olemaan onnelliset toinen toisemme kanssa, niinkauvan kuin elämme maan päällä; mutta meidän pitää tehdä kolme lupausta. Ja niinkauvan kuin me net pidämme, on sovinto ja Jumalan siunaus oleva avioliitossamme. Tästä päivästä sinä elät minulle ja minä sinulle; emmekä koskaan pidä mitään vähintäkään salana toinen toisellemme, ja jos olemmakin mitään rikkoneet, tahdomme sen heti toisellemme ilmoittaa. Sen kautta tulemma välttämään monta rikosta, erehtymistä ja riitaa, jotka usein paljon murhetta ja pahaa matkaan saattavat. Mutta toiseksi ei meidän pidä kellekkään, ei isällekkään eikä äidille mitään meidän keskinäisistä asioistamme ilmoittaa, ettei kukaan saisi puhua niistä eikä tukkeuta meidän väliimme. Ainoastaan niin olemma kokonaan toinen toisemme omat, juuri kuin olisimme yksinäiset mailmassa. Viimeksi ei meidän pidä koskaan suuttua toisellemme, eikä leikilläkään sanoa toisellemme pahaa sanaa; sillä leikki usein muuttuu todeksi, ja mitä välistä tehdään se pian kyllä muuttuu tavaksi.»
Niin Toivonen puhui. Ja molemmat tekivät keskenänsä lupaukset Jumalan edessä. Ja kuin he olivat suun annolla vahvistaneet liittonsa, kuului yön hiljaisuudessa kaunis veisu ulkoa. Toivolan koululapset, sekä pojat että tytöt, olivat tahtoneet tehdä opettajallensa iloa. — Ja kuin nuori pari seuraavana aamuna oli noussut ylös, näkivät he paljon miehiä, vaimoja ja lapsia seisovan vähän matkaa sieltä, katsovan ja sormella näyttävän Toivosen huoneen päälle. Kummastellen Toivonen aukaisi akkunan, ja näki koko huoneensa olevan ruusuilla ja kukkakiehkuroilla koristetun. Tämän olivat yöllä hiljaan ja salaisesti hänen koululapsensa tehneet. Pienimmätkin lapset olivat täksi tarpeeksi kokoilleet kaikellaisia kukkaisia. Niin kauvan kuin Kultalan kylä oli ollunna, ei sellaista vielä ollut siellä nähty. Ja kuin sitten Toivonen meni kouluun, tulivat sinne ensi aamuna jälkeen hänen hääpäivänsä kaikki lapset, suuret ja pienet, rikkaat ja köyhät, kukilla koristettuina, ikään kuin olisi suuri juhlapäivä. Tämä ilahutti Toivosta ja hänen nuorta vaimoansa sangen suuresti; sillä se näytti lasten hyvää, rakastavaa ja kiitollista sydäntä. Ja he suutelivat lapsia, antoivat leipoa kakkuja ja jakoivat heille niitä.
Mutta kylässä oli paljon turhaa puhetta näistä häistä, ja jokaisella oli hänen oma ajatuksensa. Sillä ei kukaan saattanut uskoa, että tässä oli käynyt oikein ja luonnollisesti, ja sitä ei he voineet ymmärtää, kuinka rikkahin mylläri koko maassa oli antanut kauniin ja pulskian tyttärensä ja ainoan perillisensä köyhälle koulunopettajalle vaimoksi. Elsaa olisivat koreat kaupungin herratkin pyytäneet, niinhän se oli kaunis ja rikas. Kaikki tahtoivat sentähden tietää, miksi mylläri oli tehnyt niin hullun asian; mutta hän vaan nauroi, eivätkä häneltä mitään saaneet kuulla. Myöskin myllärin emäntä sai usein sukulaisiltaan kuulla soimauksia ja pahoja pilkkasanoja tuosta köyhästä ja kehnosta kouluttajasta, ja että semmoiselle maanjuoksialle oli annettu sellainen tytär. Kaiken Jumalanpelkonsa kanssa oli myllärin emäntä vähän häpiänlainen. Sentähden sellaiset soimaukset hänelle tekivät pahaa, niin että hän kerran vihoissaan itki ja pikaisuudessa sanoi Karhulan emännälle: »Ole vaiti sellaisen turhan puheen kanssa; ethän sinä tiedä mitään. Toivonen on mies ostamaan koko teidän talonne ja monen muunkin. Hänellä on enemmin kuin uskoisikaan. Sen minä olen nähnyt omilla silmilläni. Jos vaan tohtisin puhua, niin saattaisin sinulle sanoa asioita, joita avoin suin kuulisit.» — Näin hän puhui, mutta vaikeni yhtäkkiä, ja oli pahalla mielin, että hän oli vihoissaan puhunut enemmin kuin olisi pitänyt. Eikä saanutkaan Karhulan emäntä kuulla enempää, ja hänen täytyi myöskin luvata, ettei hän hiiskuisi siitä kelienkään.
Eikä Karhulan emäntä sanonutkaan kellenkään muulle kuin sisarelleen ja miehelleen, joilta hän ennen oli ottanut lupauksen, että he sen pitäisivät salana. Mutta hän ymmärsi myllärin emännän puheen niin, että hän oli omilla silmillään nähnyt Toivosen tykönä suuret joukot kultaa ja hopiata; että Toivonen taisi, milloin tahtoi, ostaa koko kylän, ja että Toivosen talossa usein tapahtui sellaisia, että, jos niitä uskaltaisi puhua, hiukset päästä nousisivat pystöön. Ja nousivatkin, tätä kuultua, Karhulalla ja hänen vaimonsa sisarella hiukset, eivätkä saattaneet muuta, kuin uskoa tätä salaisuutta likimmäisille ystävillensä.
Muutaman päivän perästä tiesivät ihmiset Kultalassa paljon enemmin, kuin myllärin emäntä oli sanonutkaan. Tiettiin muka, että Toivonen oli liitossa helvetin ruhtinaan kanssa, jolle hän oli omalla verellänsä kirjoittanut sielunsa. Mutta kolmekymmentä ajastaikaa piti perkeleen tehdä kaikki mitä Toivonen tahtoi; ja lopulla viimistä vuotta piti perkeleen Joulu yönnä kello 11 ja 12 välillä saada Toivosen sielun, ja vääntää hänen niskansa nurin. Toivosella oli kultaa niin paljon kuin hän tahtoi, ja tuolle kauniille Elsalle oli hän antanut rakkausjuoman, niin että sen täytyi taikka tulla hulluksi ja surkiasti kuolla, elikkä naida hänen. Vielä puhuttiin että Toivonen taisi lumoa haltioita, löytää aarteita, loihtia tauteja, saastuttaa eli pilata lehmiä, että verta lypsivät, lumoa tulta, tehdä itsensä kovaksi ja ampumattomaksi, luudalla ratsastain ajaa ilmassa, ja paljon sellaista. Kaikkea tätä oli hän muka oppinut noitakirjoista.
Siitä pitäin kaikki Kultalassa ankarasti pelkäsivät kouluttajaa. Pahaa hänelle ei kukaan uskaltanut tehdä, peljäten Toivosen kostoa ja helvetin konsteja. Ei itse Karhulakaan, hänen julmin vihamiehensä, tohtinut hänelle eikä myllärillekkään mitään tehdä. Moni teki myöskin salaisesti ristinmerkin, kohdatessansa Toivosta.
11.
Mutta koska kylän nuorukaiset kohtasivat Elsaa, joka kukoisti niin kuin ruusu, ei kukaan tehnyt ristinmerkkiä, mutta kukin tervehti häntä ystävällisesti, toivoin hyvää päivää, ja vielä hänen ohitse mentyänsä, pysähtyi moni katsomaan hänen peräänsä. Sillä Elsa oli kaunis vaimo, ja näytti päivä päivältä tulevan kauniimmaksi, niin että Kultalan tytötkin sitä kummastelivat. Eikä hän kuitenkaan ollut kalliimmissa eli koreammissa vaatteissa kuin muutkaan emännät. Mutta joka häntä näki sunnuntaina eli arkipäivänä, aamulla eli illalla, aina se oli niin kuin vieraisiin menevä. Hän teki työnsä päivänpaisteessa, pellolla eli kryytimassa; kävi navetassa, syötti ja korjasi karjansa; vei kaupunkiin myytäväksi munia ja muita kaluja — ja aina hän oli yhtä puhdas ja siviä, ei yhtään likapilkkaa näkynyt hänen vaatteissaan.
»Kohtama uskon tuonki taitavan velhoa!» sanoi Karhulan emäntä pistäin nuuskua sieraimiinsa ja hialla pyhkien nenäänsä.
»Niin kyllä!» sanoivat kaikki nuoret miehet. »Sepä vaan taitaa. Jos ei Elsa jo olisi naitu, saattaisi hän saada meiltä kaikilta sydämmen ruumiistamme, niin kaunis se on.»
Ja kylän isännät usein pitivät vaimojansa pahoin, haukkuivat ja pieksivät heitä, soimaten, etteivät olleet pysyneet niin kauniina kuin kouluttajan emäntä. Vaimot silloin parkuivat, vannoivat ja kiroilivat, ja pitkillä kynsillään piirsivät naarmuja miestensä kasvoihin.
Kaksi tyttöä, jotka olivat Elsan ystäviä ja joiden kohta piti häitä pitää, tulivat Elsan tykö ja sanoivat: »Nyt sinä jo olet ollut yli vuoden naituna, ja olet kaunis kuin neitsy. Ja kaikki miehet sinua ihmettelevät, ja vaimoin täytyy sinua kadehtia. Elsa kulta, sano meille, kuinka sinä teet. Sillä, tiedäthän sen, että tavallisesti tyttö saatuansa miehen tulee rumaksi ja ilkiäksi, ja rakkaus lakahtuu. Mutta niin ei ole sinun kanssasi.»
Elsa vastasi: »Minä tahdon sen teille selittää. Siihen on yksinänsä vaimoin syy. Niin kauvan kuin ovat naimattomina ja tahtovat kelvata nuorille miehille ja heiltä ihastuttaa, kokevat he itsiänsä kaunistaa ja koristaa, ja kaiken rahan minkä ansaitsevat, panevat he pukuunsa. Silloin he ovat siviät ja sievät, heidän kasvonsa loistaa kuin aurinko, ja heidän hiuksensa ovat korjuussa ja palmikoitut. Mutta kerran saatuansa miehen, eivät he enään ole milläänkään korjuusta ja puhtaudesta. Koko aamukauden he ovat selittämättömillä hiuksilla, joissa vielä on höyheniä eli olkia yövuoteesta; unhottavat itsiänsä pestä, ja luulevat sen vasta sopivan emännälle, että hän on likainen, sillä siitä muka nähdään hänen ryhtyneen töihin. Nyt pitää säästettämän: mies tarvitsee rahaa, eikä sitä enään saa panna, niin kuin tyttönä ollessa, vaatteisiin ja koristuksiin. Hamet tulee vanhaksi, likaiseksi ja kuluneeksi; sitä laitattaa maksaa paljon rahaa, sillä useimmat eivät huoli eli viiti sitä itse tehdä, ja varsin monta on, jotka ei ole ollenkaan oppineetkaan itse laittamaan eli tekemään vaatteitansa. Näin he harjauvat ryysyisissä ja likaisissa vaatteissa olemaan, ja sellainen saastaisuus ja huolimattomuus itsestänsä tekee vaimon miehensä silmissä rumaksi ja tympiäksi; niin rakkaus ja sovinto menee karkuun, ja rauhattomuus tulee taloon.»
Tytöt sanoivat: »Kyllä se niin on, Elsa; oikeenpa sinä puhut.»
Vielä puhui Elsa: »Tultuani Toivosen vaimoksi, minä heti ajattelin sitä, kuinka hänellen aina kelpaisin ja olisin mieliksi, sillä minä rakastin häntä. Ja minä päätin itsekseni, vielä enemmin pitää huolta itsestäni, kuin ennen, enkä koskaan tulla hänen silmäinsä eteen muutoin kuin puhtaana ja siviänä, ilman yhtään lian merkkiä. Sentähden minä tarkkaan katsoin vaatteitani; sentähden täytyy navetassani, köökissäni ja aitassani olla puhdas kuin tuvassani. Pieninkin likapilkku piti hetikohta poispesettämän. Näin vaatteeni aina olivat kuin uudet ja minäkin mieheni silmissä joka päivä niin kuin uusi.»
Tytöt sanoivat: »Mutta Elsa, aikaa myöden kuluu paraatkin vaatteet; ja mistä uusia ottaa, kuin ei ole miehellä varaa?»
Elsa vastasi: »Minä tarvitsen vaatteisiini vähemmän rahaa kuin muut. Sillä pienimmän reijän vaatteissani minä heti ompelen kiinni, ettei se tule suuremmaksi. Niin ei se maksa kuin neulaa ja lankaa. Mutta muut pitävät vaatteensa siksi, että ne tulevat vanhaksi, eivätkä laita mikä on rikki; niin pieni reikä tulee suureksi, ja vähän ajan perästä on kaikki rääpäleinä, niin että täytyy ostaa uutta verkaa; mutta minä saatan vielä pitää vanhat vaatteeni ja niin muodoin säästän paljon rahaa. Emännät, jotka eivät taida eli tahdo itselleen paikata ja ommella, tuhlaavat suuren rahaston, ja ovat kuitenki niin kuin olisivat tunkiolla maanneet.»
Näin Elsan puhuttua, molemmat tyttäret tulivat punaisiksi, rupesivat itkemään ja sanoivat: »Me emmä ole oppineet niin sievästi ompelemaan ja paikkaamaan kuin sinä. Siitä meille tulee taloudessamme paljon estettä ja vahinkoa; me näemme sen jo edeltä käsin, emmekä saata sitä auttaa.» Ja he menivät murheellisina kotiinsa.
Sitten Elsa miehellensä kertoi tämän keskipuheen ystäväinsä kanssa, ja sanoi tahtovansa opettaa heitä ompelemaan ja paikkaamaan, sillä hän ei soisi heidän tulevan onnettomiksi.
Toivonen syleili hyvää vaimoansa ja sanoi: »Sen kautta sinä ansaitset Jumalan siunauksen ja olet itse tämän huoneen siunaus. Älä ainoastaan näitä kahta tyttöä opeta, mutta kaikkia, jotka sinulta tahtovat oppia. Moni perhekunta kylässämme tulee kaiken työnsä ja vaivansa alla köyhäksi ja viheliäiseksi, sentähden ett'eivät emännät taida oikeen taloutta katsoa ja pitää. Eivät he ymmärrä kryytimaahansa istuttaa ja kylvää kaikellaisia terveellisiä kasvantoja, joista erilaisia ruokia taitaan valmistaa, ett'ei aina tarvita syödä yhtä ja samaa. Eivätkä he taida oikeen keittää ruokaa ja vähällä tehdä sitä hyvän makuiseksi. Koska joskus pitää tehtämän oikeen herkkuruokaa, niin siihen pannaan rasvaa ja voita, ja kaikellaista, joka maksaa paljon, ja josta ei kuitenkaan tule hyvää mutta useimmin terveydelle vahingollista ruokaa. Huonosta ruasta tulee ruumiiseen huono veri ja pahat nesteet. Siitä tulee sairaudet, jotka maksavat paljon rahaa; ja kivuloisten ihmisten työ ei paljon kelpaa. Samaten on myös vaatteiden laita. Onhan niitä kylässä ompelioita, mutta että he neulomalla ansaitsevat rahansa ja elatuksensa, eivätpä he juuri huoli muita opettaa. Jotka eivät taida paikata ja ommella, niillä aina on reikiä vaatteissa ja sukissa, elikkä ovat ne niin kehnosti laitetut että paikka on julmempi kuin reikä. Aina pitää uutta hankittaman, mutta se maksaa rahaa ja köyhyttää. Se on varsin paha, ettei joka kylässä ole joku vaimo, niin kuin papin rouva eli emäntä, eli kuka ymmärtäisi keittokeinoja, kryytimaan viljelystä, ommella, kutoa ja paikata, ja opettaisi kylän tyttäriä. Sepä tuottaisi paljon rahaa ja menestystä kylään, ja saattaisi toimeen monta ilollista ja onnellista avioliittoa. Mene, Elsani, ja ansaitse itsellesi sellainen Jumalan palkka.»
Näin puhui Toivonen.
Ja Elsa antoi molemmat ystävänsä tulla tykönsä joutilaina hetkinä, ja opetti heitä taitavasti ja sievästi ompelemaan ja kutomaan, niin myös rikkinäisiä ja revenneitä vaatteita niin sievästi ja soveliaasti paikkaamaan eli kiinni ompelemaan, että tuskin näkyikään mistä oli rikki eli revennyt. Niin hän myöskin näytti heille kuinka säästämällä taitaan liinaa leikata paidaksi, ettei aivan paljon mene hukkaan. Samaten hän heitä opetti sukkia kutomaan ja kuluneita parsimaan. Hän kuljetti heitä ympärin talossansa; siellä oli kaikki hyvässä järjestyksessä, sillä joka asialla oli siansa, ja joka mitään tarvitsi ja otti pidettäväksi, pani sen taas heti siallensa. Hän vei heidät navettaan, ja kellariin, ja aittaan; joka paikka oli puhdas ja kuiva, eikä puhdistaminen paljon vaivaa maksanut, sentähden että kaikki aina puhtaana pidettiin. Ja hän vei heidät kryytimaahan, ja opetti heitä kaikellaisia ruaksi kelpaavia kasvantoja kylvämään ja istuttamaan, ja kuinka niitä säilytetään ja maulliseksi ruaksi valmistetaan. Hän vei heidät köökkiinsä ja opetti heitä puhtaasti ja siviästi laittamaan ruokaa, keittämään ilman liiata rasvata ja muita paljoita lisäyksitä, mutta että kuitenkin saatiin hyvän makuinen, ravitseva ja terveellinen ruoka. Elsa oli äidiltänsä oppinut keittämään kaikenlaisia liemi- ja liha-ruokia, ja talven varaksi valmistamaan ja säilyttämään papuja, kaaleja ja muita kryytimaan tuloja.
Molemmat tyttäret tätä varsin ihmettelivät, sillä eivät he olleet sellaista kotonansa nähneet, ja heille oli siitä suuri ilo, että he naituansa taisivat miehiänsä hyvin pidellä ilman suuremmata kostannukseta.
Kuin nämät muille tytöille sanoivat, mitä kaikkia he Elsalta olivat oppineet, ja että he tahtoivat tulla hänen kaltaisiksi, tuli muitakin tyttäriä toinen toisen perässä Elsan tykö ja anoivat häneltä oppia. Ja vihdoin oli Elsan tykönä juuri kuin oikia koulu. Sillä että kaikki nuoret miehet paljon pitivät Elsasta, niin kaikki tyttäret tahtoivat tulla samanlaisiksi kuin hän.
Alusta oli siitä Elsalle vähäsen työtä ja vaivaa; mutta vähitellen hän siihen tottui, ja hänelle oli aikaa myöden siitä paljon hyvää. Sillä hänelle oli heistä paljon apua kryytimaassa ja navetassa, muutamat askaroitsivat köökissä, toiset ompelivat, kuin ei ollut muuta tekemistä. Ja tulevana vuonna nähtiin jo moni kryytimaa paremmassa tilassa. Talon emännät, yksi toisensa perästä, katsottuansa aidan yli naapurinsa kryytimaahan ja nähtyänsä mitä he sinne istuttivat ja kylvivät ja kuinka he askaroitsivat, anoivat heiltä itsellensä istukkaita ja siemeniä ja kyselivät neuvoa. Sitten, syksyn tultua, moni talonpojan vaimo vei kaupunkiin myydäksensä kryytimaansa tuloja, mitä oli yli oman tarpeensa, ja kotia kauniit rahat. Siitä oli heille kaikille suuri ilo ja menestys. Ne, joilla ei niin hyvässä voimassa olleet kryytimaansa, eikä niin suuria tuloja, katsoivat sitä kieroin silmin ja kadehtien, mutta menivät viimen hekin Elsan luokse, yhtä ja toista kyselemään. Ja Elsa antoi hyviä neuvoja ja opetti mitä hän taisi. Hän teki sen myöskin varsin kernaasti, sillä hän oli hyvä sydämminen, eivätkähän nuo sanat maksakkaan mitään, olletikkin nuorille vaimoille.
Näin Elsa oli kaikilta rakastettu ja hyvässä huudossa, ja jokainen soi hänelle kaikkea hyvää. Sitä he vaan pahastuivat kaikki koko kylässä ja surkuttelivat Elsaa, että hän oli naitu Toivosen kanssa, joka heidän mielestänsä oli helvetin perittävä. Sillä se nyt oli muka tietty asia, että Toivonen oli noita, joka teki taikoja, ja sieluneen ruumiineen oli kadotuksen alainen.
12.
Mutta mitä tahansa vaan Toivonen teki, kaikki sen panivat pahaksi. Jos hän sanoi lapsille, ettei olekkaan kööpeliä ja muita sellaisia kummituksia, vaan että ovat pelkurein ja epäuskoisten ihmisten turhia ja joutavia luuloja ja puheita, niin heti kylässä kuultiin; ei se usko Jumalata eikä perkelettä. Eli jos hän opetti lapset tuntemaan myrkyllisiä yrttejä, että he tietäisivät itsiänsä niistä varoa, niin kylässä sanottiin, hänen neuvovan lapsia myrkkyä valmistamaan. Olletikkin Karhulan isäntä oli uuttera häntä soimatessa ja panetellessa, ja hän kokoili tarkkaan ja iloisesti kaikkia pahoja puheita Toivosesta.
Koska hän mielestään tiesi kyllä, sanoi hän: »Kyllämä nyt hänen hävitän. Hänen täytyy käräjihin, ja hänen oman anoppinsa, myllärin emännän, täytyy häntä vastaan todistaa ja käräjistä tunnustaa mitä hän hänestä tietää. Minä olen lautamies ja kylän hallitusmiehiä, minun on velvollisuuteni tätä ilmoittaa. En saata sitä kauvemmin kärsiä; minulle olisi siitä viimen edesvastaus.»
Tulevana sunnuntaina hän siis puki päällensä parahat pyhävaatteensa, otti hopiaknappisen keppinsä käteen ja läksi suurilla askelilla marssimaan ulos kylästä. Hän aikoi kaupunkiin Tuomarin tykö, valittamaan Toivosen päälle ja anomaan välikäräjiä. Ei hän kuitenkaan sanonut kellenkään asiastansa; sillä hän pelkäsi, että tuo noita saatuansa siitä kuulla, mahtaisi tehdä hänelle vahinkoa eli jonkun pulakan, ennen kuin hän kaupunkiin ennättäisikään.
Ja näin yksin kulkeissansa maantietä, puhui hän kiivaasti itseksensä, juuri kuin hän jo seisoisi Tuomarin edessä; hän kiirehti askeleitansa ja vihassaan pieksi ilmaa kaiken puolin. Näin hänen innossansa juostessaan, sattui keppi hänen jalkainsa väliin, että hän lankesi kumoon. Hattu lensi pitkän matkaa, ja hän loukkasi nenänsä ja kasvonsa. Ähkyin ja kiroillen nousi hän seisoalleen ja haki ylös hattunsa. Mutta otsassa oli suuri kuhlo, niin kuin sarvi puhkeamallansa, nenä vuoti verta ja oli sininen. »Tämä on vissiin Toivosen tekemää!» ajatteli hän itsekseen, eikä uskaltanut mennä edemmäksi, peljäten vielä pahempaa häntä kohtaavan.
Vielä hänen verta nenästänsä pyyhkiessänsä, tuli maantietä myöden täyttä laukkaa ratsastain koreasti puettu herra. Tämä pysähtyi Karhulan kohdalle ja kysyi kiireesti: »Asuuko tuolla kylässä Toivonen niminen koulun-opettaja ja onko hän kotona?»
Karhula vastasi: »Onpa se siellä; miksi niin?»
Vieras vastasi: »Maaherra tahtoo häntä puhutella.» Niin sanoi vieras ja ajoi aika kyytiä Kultalaan.
Karhula töllisteli ison aikaa avoin suin, ja sanoi: »Mi — mi — mitä? Vai Maaherra? Maaherra Toivosen tykö?» Näin hänen sanoissansa, tuli täyttä laukkaa ajain korea vaunu, kussa istui herra, jolla oli suuri tähti rinnassa. Vaunu meni Kultalaan.
»Voi saakeli!» huusi Karhula. »Vissiin kaiketi Maaherra ajaa minun talooni; ja minä en ole kotona!» Karhula juoksi mitä jaksoi, ennättääksensä kylään. Mutta taas sattui keppi hänen jalkainsa väliin, ja hän lankesi pitkälleen, niin että ratisi jäsenissä ja hänen juhlavaatteensa tulivat pahoin saastutetuiksi. Vannoin nilkutti hän ja tuli viimen kylään. Mutta nähtyänsä ettei vaunu ollutkaan hänen huoneensa edessä, tuli hän vihasta kokonaan villipäiseksi. Hän meni sisään eikä tavannut yhtään henkeä. Hän puki toiset vaatteet ja pesi silmänsä, hämmästyksellä nähden kärväisiltä liatusta peilistä ajottuneen nenänsä ja otsansa. Nyt kiljasi hän kuin karhu ja huusi väkeänsä, jotka kaikki olivat poisjuosneet. Viimen tuli piika hengästyneenä ja sanoi: »Voi isäntä kulta! Kouluttajan tykönä on suuri Herra! Maaherrako lienee, vaan kuka? kaikki kylän väki on sinne kokounut.»
Eikä Karhula tiennyt, mitä tehdä; vihdoin hän myöskin meni Toivosen talon tykö, kussa muutkin olivat. Puolen tiiman perästä Maaherra tuli ulos, taluttain Toivosta ja Elsaa kummastakin kädestä ja puhutteli heitä varsin ystävällisesti. Ja vaunuun nostuansa hän vielä heitä kätteli jäähyvästiksi, ja sitten hän ajoi pois joutuisasti. Kaikki talonpojat seisoivat vielä pitkän aikaa lakki kädessä, hämmästyksissään.
Nyt oli koko kylälle silmin nähtävä että Toivonen oli erinomainen ihminen. Ei suinkaan Maaherra tule kylän kouluttajan tykö, häntä vaan puhuttelemaan, eikä häntä niin ystävällisesti kohtele ilman jotain syytä. Suurilla herroilla on usein suuret rahan tarpeet, ja he hakevat sentähden kullan tekiöitä, aarteen kaivajoita ja niiden kaltaisia. Eivätkä suuretkaan herrat aina ole paraita ja jumalisimpia, se oli tiettävä asia; ja vähän he siitä huolivat, kuinka heidän käynee tulevassa mailmassa, jos heillä vaan on täällä hyvä elanto.
Sellaiset puheet kulkivat kylässä ja niin ajatteli moni köyhtynyt ja viheliäinen talonpoika. Ja usiammat puhelivat keskenänsä näin muodoin: »Josma vaan tietäisin, kuinka saisin asian toimeen, enmä paljo huolisi mitä lopuksi tulleekin. Jos ei muutoin auta, olisin mä nyt heti valmis kirjoittamaan itseni perkeleelle, että vaan pääsisin peloistani ja rahaa saisin kylliksi. Mutta kyllämä paremmin tietäisin elää kuin Toivonen. Se on tyhmä raukka, joka asuu täällä ja elää niin kuin muukin talonpoika. Minä hänen siassansa ajaisin, niin kuin Maaherra, vaunuissa monella hevoisella, pitäisin suuren joukon palvelioita, söisin herkullisia ruokia, ja joisin paraita viinoja. Jaa, tuohon paikkaan antaisin sieluni pantiksi.»
Sellaista jumalatonta puhetta he hävyttömästi pitivät kylässä. Rikkaus pilaa sydämmen; mutta köyhyys pilaa sen yhtä paljon. Ja koska köyhyys, tyhmyys ja pahat halut tulevat yhteen, on perkele vallan päällä. Niin on monessa kylässä; ja niin oli Kultalassakin.
13.
Toivonen kummasteli suuresti, että nyt yksi toisen perästä tuli hänen tykönsä, tahtoi häntä salaa puhutella; ja viimen sanoi nämät jumalattomat sanat: »Toivonen, sinä taidat kultaa tehdä, koko kylä sen tietää. Sinä tiedät noitakeinoja ja taikauksia. Jos perkeletkin itsensä näyttää, en minä häntä aivo peljätä. Jos niin olla pitää, verelläni mä itseni kirjoitan ruumiineni sieluneni hänen haltuunsa. Sillä minulla on suuri tarvet; en sitä muutoin tekisi.»
Isoon aikaan ei tiennyt Toivonen mitä hänen tähän piti sanoa. Mutta kuin niitä tuli aina usiammat, eivätkä häntä päästäneet, käski hän heidän jokaisen, mutta kunkin erittäin, tulla tykönsä saman puoliyön aikana.
Ja kaikki tulivat pimiänä yönä, jonka hän oli heille määrännyt, kello yhdentoista aikana, aivan hiljaan ja varkahin Toivosen taloon. Hän vei jokaisen tultuansa, ilman sanaa hiiskumata, pimiään tupaan. Niitä oli kaksineljättä talon isäntää. Heille tuli hirmuinen säikäys ja pelko, kuin he synkässä pimiässä sattuivat toinen toiseensa ja tunsivat elävät likellänsä; sillä ei kukaan tiennyt toisista. Monella juoksi hätä-hiki pitkin kasvoja, ja muutamat olivat niin suuressa pelossa, että olisivat pötkineet tiehensä; mutta pelkäsivät hengen vaaraa.
Näin he seisoivat tiiman aikaa suuressa hiljaisuudessa ja pelossa, ja uskalsivat tuskin hengittää. Nyt kello löi kaksitoista. Ja heti kellon lyötyä aukesi yhtäkkiä ovi. Sisällen astui komeasti puettu Upseeri, korkia höyhenvihko hatussa ja pitkä sapeli vyöllä, ja rinnassa oli tähti. Hän kantoi kaksi palavata kynttilätä, jotka pani heidän eteensä pöydälle. Miehet, tunnettuansa toinen toisensa, ensin vähän häpesivät; sillä he kyllä ymmärsivät kunkin tulleen samassa tarkoituksessa. Ja taas he katsoivat Upseerin päälle, jota he jo olivat luulleet pahaksi hengeksi; mutta tunsivat hänessä itse Toivosen.
Toivonen oli yksitotinen kasvoista ja puhui: »Katsokaat nyt minua, te viheliäiset; nyt tunnetta, kuka olen. Minä en ole noita enkä tee taikoja; minä pidän kiinni Jumalasta ja uskon hänen päällensä. Mutta te olette jo aikaa luopuneet Jumalasta; te olette juoneet ja ylöllisesti eläneet; te olette pettäneet ja valhetelleet; te olette varastaneet ja pahaa tehneet; te olette pelanneet ja unhottaneet vaimonne lapsinensa, te olette perkeleen tekoja tehneet. Sentähden olette köyhät ja epätoivoiset. Mutta rehellisyys kauvimmin kestää; Jumalan pelko tekee rikkaaksi. Jumalan teillä on Jumalan siunaus. En tahdo olla rikas, mutta en ole köyhäkään. Jos nyt tahdotta olla niin kuin minäkin, niin tehkäät niinkuin minä.»
Näin sanottuansa Toivonen otti viheliäisen kukkaron ja tyhjensi sen pöydälle. Helisten putosi pöydälle pälkkiä kauniita kultarahoja ja pyöryivät ympärin ja sokaisivat silmiä. Eivät koskaan talonpojat olleet niin paljon kultaa nähneet yhdessä koossa. Heidän sydämmensä tykyttivät ankarasti.
Mutta Toivonen avasi suunsa ja sanoi: »Totta totisesti, minä sen sanon teille, tämä ei minua tee onnelliseksi; mutta viisaus tekee onnelliseksi, jolla tätä kultaa hankitaan ja nautitaan. Te oletta mun tyköni tulleet, että minä teitä opettaisin kultaa tekemään. Minä tahdon teille opettaa sen konstin. Se on paras mailman viisaus, ja enemmästä arvossa kuin kulta. Koska teillä on viisaus, niin myöskin saatte kultaa, ettekä siitä sitten niin paljon pidä. Mutta sitä onnea ette saavuta, ennen kuin oletta tulleet koetelluiksi. Ja koetuksen aika on seitsemän vuotta ja seitsemän viikkoa. Joka loppuun asti kestää, saapi iloa ilon perästä. Totisesti, minä sen sanon teille, koska se aika on täytetty, pitää kunkin teistä pöydälle kaataman enemmin kultaa, kuin teidän silmänne nyt näkee. — Mutta koetus on jumalattomalle vaikia ja syntiselle kova. Sillä hänen täytyy kokonaan kääntää sydämmensä ja tulla uudeksi ihmiseksi.»
Nämät kaksineljättä talon isäntää kuulivat pelkäävässä hiljaisuudessaToivosen puhetta. He katsoivat hänen päällensä pystössä silmin.
»Kuka teistä,» hän sanoi, »tahtoo kestää tätä seitsemän ajastajan ja seitsemän viikon koetusta, hän jääköön tänne. Joka pelkää ja jonka usko horjahtaa, se menköön heti pois.»
Ei mennyt kukaan.
»Noh, koska niin on,» huusi Toivonen, »niin teidän täytyy kaikkialla läsnä olevan Jumalan edessä minulle luvata seitsemän lupausta, ja niitä pitää uskollisesti seitsemän ajastaikaa.»
»Ensiksi: Teidän pitää seitsemän vuotta ja seitsemän viikkoa välttää kaikkia juomahuoneita ja krouveja, mutta sitä vireemmin käydä kirkossa, kuulla Jumalan sanaa ja sen jälkeen elää.»
»Toiseksi: Seitsemän vuotta ja seitsemän viikkoa olla kortteihin koskemata, ja kaikkeen peliin, jolla rahasta pelataan.»
»Kolmanneksi: Seitsemän vuotta ja seitsemän viikkoa ei saa mikään kirous eli sadatus, eli haukkuma-sana tulla suustanne, eikä mikään paha sana, soimaus eli panettelemus eli valhe-puhet.»
»Neljänneksi: Seitsemän vuotta ja seitsemän viikkoa pitää teidän päivätyönne olla rukous ja työnteko. Illoin ja aamuin teidän pitää vaimoinenne lapsinenne laskeuta polvillenne, rukoilla Jumalata ja katua syntejänne. Työnne teidän pitää viriästi ja uskollisesti toimittaa, eikä enään tehdä velkaa.»
»Viidenneksi: Joka seitsemän vuoden ja seitsemän viikon sisällä kerrankaan on viinasta juovuksissa, tulee meidän yhteydestämme ulos suljetuksi.»
»Kuudenneksi: Pellolla, jota viljelettä, ei saa kasvaa pahaa ruohoa, eikä huoneissanne saa löytyä likaa ja saastaisuutta. Teidän huoneenne, tallinne ja navettanne ja kaiken kalunne pitää todistaa puhtaudesta. Siitä mä teidät olen tunteva.»
»Seitsemänneksi: Teidän ruumiinne olkoon Jumalan templi; olkaat siis puhtaat, siviät ja siistit sekä elämässänne ja käytöksissänne että ruumiinne ja vaatteinne puolesta, ilman mitään saastaisuudeta. Niin myös teidän lapsenne. Tämä olkoon meidän merkkimme.»
»Joka nyt tahtoo luvata ja pitää nämät seitsemän lupausta, hän astukoon tänne ja antakoon mulle kätensä liiton merkiksi. Joka on heikko, sitä kokekaamme auttaa.»
Näin Toivosen puhuttua kaikki ne kaksi neljättä talonisäntää astuivat toinen toisensa perästä hänen tykönsä, ojensivat hänelle kätensä yli pöydän ja siellä olevan kullan, ja sanoivat kukin: »Minä tahdon.»
»Niin menkäät siis kotia rauhassa ja kääntäkäät itsenne vielä ennen maata mentyänne rukouksella Jumalan tykö, että hän teille antaisi voimaa, lupaustanne pitääksenne. Totisesti, totisesti minä teille sanon, koska aika on täytetty, on kukin pöydällensä saatava enemmin kultaa, kuin tässä silmänne näkevät!» Näin Toivonen puhui ja vielä varoitti heitä kellenkään ihmiselle ilmoittamasta mitä he tänä yönä olivat nähneet ja kuulleet, ja myöskin keskenänsäkin siitä puhumasta eikä sinneppäinkään.
Sitten nämät kaksineljättä kaikessa hiljaisuudessa läksivät tiehensä. Kotia mennessä ei kukaan hiiskunut toiselle sanaa. Niin he olivat hämmästyksissä kaikesta siitä kummasta, jota olivat nähneet ja kuulleet. He olivat odottaneet nähdäksensä varsin toista. Moni, ajatellessansa lupauksia, oli vähäsen pelossaan, sillä net olivatkin kovin vaikiat täyttää. Mutta sitä salaisuuden kaltaista, jolla asia oli peitetty, ja niitä seitsemän vuotta ja seitsemän viikkoa, ja Toivosen puheita, ja pöytää täynnä kultaa, ja sitä komiaa upseeria tähtinensä rinnassa ja sitä synkän pimiätä puoliyön aikaa, niitä ei kukaan saattanut unhottaa, ja se oli heille niin kuin outo uni.
14.
»Mikä nyt vaivaa, Heikki? Jussi, mitä tämä merkitsee?» näin kysyi vanha kylän vartia, huomen aamulla kulkeissaan pitkin kylän tietä: »Mitä tämä merkitsee? Joko taas tulee Maaherra eli kukatiesi joku suurempi Herra? Vai miksi te niin pesette, ja kaikin puhdistatte?» Näin hän kysyi, mutta hänelle vaan naurettiin vastaukseksi.
Ja kävi muillenkin ihmeeksi se erinomainen muutos joka monessa talossa havattiin. Siellä pestiin ja puhdistettiin akkunoita, laattioita, ovia, pöytiä, lavittoita ja penkkejä. Huoneidenkin edestä korjattiin pois kaikki roskat, ja mitä siellä ajeli, pantiin kokoon oikialle siallensa. Ne kaksineljättä talonisäntää kyllä tiesivät syyn, mutta ei kellenkään sanoneet. Sillä he ajattelivat: seitsemän vuoden perästä on meillä kaikki arkut täynnä rahaa.
Toivonen nähtyänsä tätä ihmisraukkain uutteruutta, sanoi Elsalle: »En tiedä, itkenenkö tuota vai nauranenko. Sillä katso, mitä nuot ihmiset eivät ennen tehneet omasta taidosta, elikkä rakkaudesta vaimoa ja lapsia kohtaan, eli rakkaudesta Jumalata kohtaan, eli itsiänsä hädästä auttaaksensa, eli että he olivat sen hyödytyksestä vakuutetut, sitä he nyt tekevät epäuskoisesta pelosta ja tyhmän toivon kehoituksesta, kuinka ovat kuitenkin ihmiset hullut! — Mutta epäuskon kautta heidän pitää tulla totuuden tuntoon, ja turmelluksensa kautta oikiaan ja vakaan elämään.»
Mutta kylässä ihmiset viikko viikolta ihmettelivät aina enemmin ja enemmin. Sillä krouvit jäivät nyt melkein tyhjiksi. Sunnuntaina ei kuulunut keilasilla olevain rähinää ja huutoo, eikä kirouksia eli naurua. Korttia eli muuta peliä ei tuskin kukaan enään koskenut. Oluet happanivat krouvarein kellareissa, koska niitä niin vähän enään juotiin. Ei myöskään saksan viinaa eli paloviinaa paljon kulunut. Usiammat miehet pysyivät kotona vaimon ja lasten tykönä, elikkä kulkivat katselemassa peltojansa ja niittyjänsä, ja neuvottelivat mitä sopisi nousevan viikon töiksi. Jotka ennen olivat juomarit ja hulivilit, olivat nyt yksitotiset ja järjelliset; jotka ennen pitivät ylellistä elämätä, olivat nyt hartaat kirkon käviät. Jotka muutoin ennen kävelivät ympärin eli ajelivat joutilaina, olivat nyt aamusta iltaan saakka työssä, taikka muiden tykönä palkollisina eli omilla tiluksillansa.
Kestikiivari, nähtyänsä sunnuntaina penkit ja pöydät krouvituvassansa tyhjänä, oli vihasta melkein itkemäisillänsä? »Ovatko nyt kaikki ihmiset tulleet villipäisiksi? Mikä, Juutas! on heihin mennyt? Ei se kelpaa. Eihän kukaan rehti mies näin voi pysyä pystyssä. Ei suinkaan! Tähän pitää tulla toinen järjestys.»
Karhulan kirkkoväärti myöskin, havattuaan krouvitupansa tyhjänä, sanoi: »Jos tämä elämä kauvan kestää, niin mun täytyy jättää pois koko sen elatuskeinon. Mutta kyllä minä ymmärrän, tämä on joku konnan työ minua vastaan; minua tahdotaan muka hävittää. Mutta ennen kuin se tapahtuu, pitää koko kylän tulla häviöön. Jos ma vaan taitaisin keksiä kenen tekemää se on.»
Myös Herra Kappalainenkin oli havainnut tämän muutoksen. Tutkittuansa ja mietittyänsä oli hän löytänyt, että tämä niin monen ihmisen muutos ja parannus oli alkanut siitä sunnuntaista saakka, jona hän oli pitänyt pitkän saarnan kristillisestä uudesta syntymisestä uskon kautta. Sillä saarnalla hän arveli kaikki tehneensä ja sanoikin sen suorastaan. Mutta sen kautta hän saatti päällensä Karhulan ja muiden hallitusmiesten ja krouvarein vihan, että hänelle oli heiltä alinomaista vastusta eikä he tuskin enään käyneetkään kirkossa.
Kestikiivari, päästäksensä hapannutta oluttansa, möi sen puoleen hintaan; hän koki viinan myyjäin keinoilla parantaa viinaansa ja tehdä makiammaksi, ja joka sunnuntaina hän palkkasi soittajita, jotka koreasti ja iloisesti soittelivat, sinne muka houkuttaaksensa väkeä. Mutta näistä kahdestaneljättä talon isännästä ei tullut yksikään, eikä kukaan heidän taloudestansa.
Karhula myöskin koki houkutella tykönsä vanhoja juomavieraitansa, kohtasi heitä ystävällisesti ja iloisesti, juottikin monta ilman rahata, ja sanoi: »Miksi ette nyt ollenkaan tule mun tyköni juomaan?» He vastasivat: »Ei ole rahaa!» — Siihen hän huusi: »Hei! mitä joutavaa! Tiedättehän etten minä ole niin kova, ja kyllä annan lainaksi. Tunnenhan minä teidät.» Mutta eivät kuitenkaan tulleet.
Nyt hän tuli kokonaan vihapäihinsä ja sanoi: »Koska mulle niin teette, kyllä minäkin teille nyrkin näytän. Malttakaat! Kyllä vielä muistatte Karhulan isäntää!»
15.
Nyt tulivat yksi ja taas toinen niistä köyhistä ihmisistä, jotka kuuluivat Kullan tekiäin liittoon, salaa Toivosen tykö, valittivat hätäänsä ja sanoivat: »Katso, Toivonen, lupaukseni, vaikka ovat vaikiat pidän minä tarkkaan. Nyt on puolen vuotta kulunut, minä rukoilen ja teen työtä; enkä pelaa, enkä ryyppää, enkä tappele enään. Huoneeni on hyvässä korjussa; vaimo ja lapset puhtaat. Ei saata kukaan minun päälleni valittaa. Mutta kylän hallitusmiehet minua vaivaavat kaikella muotoa. Minun on sillen ja tällen velkaa. Nyt he uhkaavat ajaa minua talostani, jos en maksa heille velkaani elikkä kulje heidän tykönä juomassa. Auta minua, Toivonen, muutoin en voi pitää lupaustani. Puolen seitsemättä vuoden perästähän minulla on rahaa kylläksi; anna mullen muuan rahasumma edeltä käsin, niin mä sen sitten sinullen maksan takaisin.»
Toivonen vastasi: »Neljäs lupaus on: Rukoilla, työtä tehdä, eikä enään velaksi ottaa. En siis uskalla sinulle rahaa lainata. Mutta katsokaamme perään, kenelle ja kuinka paljon sinä olet velkaa; sitten tuumailkaamme kuinka pääsnet hädästäsi.»
Näin sanottuansa hän otti pännän ja paperia, istui alas ja kirjoittimitä hänelle kukin kysyttyä vastasi. Mutta hän kyseli kutakin erittäin:»Kenellen sinä olet velkaa? Kuinka paljon ja kuinka suuri korko on?Miksikäs olet velkaa tehnyt, ja oletkos antanut panttia?»
Näin saatuansa tietää miehen koko velkasumman, kysyi hän taas: »Milläs aivot maksaa? Kuinka paljon sinä eli vaimosi ja lapsesi saatatte viikossa ansaita? Kuinka paljon sinulla on maata ja karjaa, ja kuinka paljon sinä saatat keskoisina vuosina myydä elostasi? Kuinkas itsesi elätät ja perheesi? Paljonkos tarvitset viikon, ja paljonko päivän elatukseksi? Kuinka ovat vaatteesi ja kalusi eli aseesi? Mitä vielä pitää hankittaman, ja mitä taittaisin ilman vahingota säästää?» Kaiken tämän Toivonen kirjoitti tarkasti ylös kunkin suusta. Nyt tuli vasta heidän entinen järjetön ja huoleton taloutensa käyttäminen nähtäväksi. Sillä moni ei edes tietänytkään tarkkaan, paljoko hänen oli velkaa, eikä ollut hänellä mitään ylöskirjoitettu. Sitä piti ensin lainan antajalta tiedusteltaman. Monella oli useamman vuoden korko vielä maksamatta. Se piti siis ensin suoritettaman. Monen täytyi hallitusmiehille, joilta hän hädän aikana oli saanut lainaksi, maksaa korkoa (eli intressiä) kahdeksan ja vielä kaksikintoistakymmentä sadalta. Nyt Toivonen meni kaupunkiin ja sai sieltä omalla takauksellansa rahaa lainaksi kohtuullista intressiä vastaan, että nämät suunnattoman korkorahan ottajat pois suoritettaisiin, ett'eivätkä enään liian korkorahan ottamalla saisi hävittää köyhempiä. Monella oli vielä enemmin velkaa kuin omaisuutta. Ja siihen apua löytää oli vaikia asia. Mutta Toivonen koki heitä rohkaista ja sanoi: »Säästäin ja työtä tehden te Jumalan avulla pääsette velkanne. Seuratkaat vaan kaikissa minun neuvoani!»
Nyt vasta näkivät miehet kuinka pahoin ja väärin he olivat talouttansa ja tavaratansa käyttäneet, ja siitä heille oli paha mieli. Nyt vasta kukin sai nähdä, mitä hänelle, koska velka pois eroitettiin, jäi omaksi. Eikä sitä monelle jäänyt paljo, niin että he joutuivat pahaan hätään ja pelkoon. Nyt kaikki tahtoivat säästää, kaikki työtä tehdä. Mutta kuinka piti alkaa, että se auttaisi?
Toivoselle oli tästä paljon työtä ja vaivaa. Mutta se vaiva oli hänelle mieluinen, sillä hän oli totinen ihmisten ystävä. Hän laittoi kullenkin kirjan, kuhun velat kirjoitettiin, niin myös tulot ja maksut, että kukin selvästi näki kuinka asiansa oli.
Sitten hän taas meni kaupunkiin ja haki kaikellaista työtä lapsille ja kasvaneille. Ja mitä niin päiväpalkaksi ansaittiin, se piti viikottain ylöskirjoitettaman ja säästettämän. Muutamat heti antoivat rahat Toivoselle, toiset taas viikottain, että niin syntyisi rahasto, jolla velat aikaa myöden suoritettaisiin.
Kuin näin tekivät useammat, ja Toivonen jo näki yli pari sataa Ruplaa koossa, ajatteli hän: »Miksikä tämän rahan pitää maata kuollunna ja ilman hyödytä? Jos se vuosittain antaisi korkoa, olisipa siitä ihmisraukoille ilman mitään heidän vaivatansa aina vähä voitto ja velan vähennys.»
Niin hän teki itselleen kirjan, johon kirjoitti, mitä kukin viikottain ansaitusta rahastansa pani säästökassaan. Meni sitten kaupunkiin ja puhui rehellisen Herran kanssa, että hän joka kuukausi ottaisi vastaan säästetyt rahat, jos ei ollutkaan enemmin kuin kaksikymmentä Ruplaa, ja lainaisi net ulos korkoa vasten. Ne olivat, sanoi hän, köyhäin, säästäväin ihmisten rahoja. Tämä Herra, joka oli rikas kauppamies ja mielellään tahtoi auttaa, otti vastaan rahat lainataksensa net ulos, ja kuin vuoden lopulla intressit maksettiin, lainasi hän taas netkin ulos, niin, että intressistäkin tuli korko. Mutta Toivonen kotona pani kirjaansa, kuinka paljon kullakin oli osaa tässä korkorahassa.
Se nyt oli Jumalalta suotu onni että nämät ihmiset lapsinensa olivat terveet, ja jaksoivat työtä tehdä. Eipä ennen niin ollut. Sillä koko sunnuntaipäivän juotuansa, he maanantaina vielä olivat kohmelossa, päätä pakotti ja muutoinkin särki ruumista, ett'eivät kyenneet työhön. Mutta nyt kuin elivät raittiisti ja pitivät itsensä puhtaana, pääsivät he monta tautia ja pahaa, jotka tulevat saastaisuudesta ja juoppoudesta.
Ja kuin sitten Toivonen sanoi liittolaisillen, tehneensä säästökassan, ja että raha, jonka he viikottain toivat hänen hallussansa olevaksi, antoi vuokraa, kummastelivat he sitä ja olivat iloissansa. Ja jokainen näki kirjasta, kuinka paljon rahaa hän jo oli antanut ja kuinka suuri korko hänellä oli lopulla vuotta odotettava. Alusta oli vaan muutama perhekunta tuonut rahansa. Mutta nyt sanoivat yksi toisellensa. Ja moni, kuultuansa että toisilla jo oli kolme, neljä, kuusikymmentä Ruplaa ja enemminkin säästössä, tuli pahoille mielin ja tahtoi samaa etua nautita; otti siis vähät rahansa ja vei net Toivoselle, sanoin: »Hei, veikkoseni, miksi et ole minulle mitään puhunut säästökassasta? Pane minunkin rahani, joita en tarvitse, sinne, olkoon vähän eli paljon. Sillä jos ma net kotona pidän, eivät ne enene, vaan pikemmin katoavat, niin kuin tina tuhkaan. Koska rahaa on, niin se tuhlataan pois. Paree siis, ettei niitä näe eikä muista! Jos en saa niitä sinun haltuusi, en isoon aikaan vielä saa ajatellakkaan velkani maksua.»
Niin toivat jokainen Toivoselle viikon kuluessa ansaitusta rahastansa mitä eivät tarvinneet, yksi enemmin toinen vähemmin. Muutamat olivat niin ahneet, että antoivat vaimoin ja lasten nähdä nälkää, sitä enemmin rahaa kootaksensa.
Tätä Toivonen pahastui ja sanoi: »Kyllä se nyt on hyvä, että säästätte; mutta vaimoin ja lasten ei pidä nälkää nähdä. Hyvin syöneellä on myös voimaa ja halua työn tekoon. Tosi kyllä on, että monen emännän, joka myöskin saattaisi pellolla eli niityllä työtä tehdä, eli muutoin rahaa ansaita, nyt täytyy pysyä kotona ja kuluttaa aikansa ruokaa keittäissä. Jos olisi yhteinen ruoan laitos, josta jokainen perhekunta saisi noutaa ruokansa valmiiksi keitettynä, ei niin paljon puita poltettaisi eikä kuluisi niin paljon aikaa niitä kootessa ja hakatessa; ja myöskin mitä halkoja ei omiksi tarpeiksi kuluteta, ne saatettaisiin myydä muille eli kaupunkiin, josta ainakin tulisi joku rahan lisäys ja säästö. Jollakin tavalla tämä pitäisi toimeen saataman.»
»Te muistatte, että me kalliina aikana söimme huonompaa ruokaa. Miksi me silloin säästimme, koska ei meillä ollut mitään, ja emmä pikemmin nyt säästä, kuin on jotakin säästämistä? — Me saamme nyt potaatteja, jauhoja, leipää ja lihaa parempaan hintaan. Me taidamme nyt samalla rahalla, kuin kalliimpanakin aikana, saada parempaa ruokaa ja vielä säästääkkin paljon. Jos yksi keittää kaikille, tulee monen emännän aika säästetyksi, jotka siis saattavat tehdä muuta työtä ja ansaita rahaa. Kolmenkymmenen kattilan ja padan alle kuluu päivässä kaksikymmentä kertaa enemmin puita kuin yhden suuren padan alle, jossa kolmelle kymmenelle perhekunnalle keitetään. Senhän te ymmärrätte, että siitä on voitto. Mutta kussa useammille ihmisille yhteisesti keitetään, siinä kuluukin vähemmin suoloja, voita, rasvaa ja muita ruan höysteitä, että myöskin keittoastioita. Koettuapa tuo nähtänee.»
Näin Toivonen puhui. Moni kyllä suostui siihen; mutta toiset taas ei. Toivonen meni appensa, myllärin tykö ja puhui hänen kanssansa, että hän rupeaisi säästölientä eli köyhäin ruokaa keitättämään. Jotka suostuivat tätä ruokaa ottamaan, sanoivat kuinka paljon lientä (soppaa) ja lihaa he kuksi päiväksi tarvitsivat. Niitä oli aluksi seitsemän toista perhekuntaa.
Nyt täytyi kunkin perhekunnan, toisen toisensa perästä, vuorostansa, antaa halkoja keittämisen tarpeeksi ja yhden apuihmisen. Myllärin emäntä piti vaarin keitosta. Kunakin päivänä oli erilaista ruokaa. Jolla ei ollut rahaa, se sai maksaa ruoka-osansa jauhoilla, potaateilla eli muulla maanhedelmällä. Eikä se ollut kellenkään vaikia. Ainoastansa joka lihaa otti, sen piti rahalla maksaman. Myllärin emäntä ymmärsi ruanlaitoksen. Muut vaimot ja tytöt, jotka vuorostaan olivat päivänsä hänelle apuna, oppivat samassa paljon, jota eivät ennen tienneet.
Näin tuli että nämät perhekunnat, joiden seassa myöskin olivat myllärin ja kouluttajan perheet, söivät sekä parempaa että ravitsevampaa ruokaa kuin muut ihmiset koko kylässä, ja kuitenkin huokiampaan hintaan. Joka päivä oli erilaista lientä (soppaa) eli velliä, kolmasti viikossa lihaa, keitettyä, paistettua ja kaikella lailla laitettua. — Toiset, nähtyänsä ettei näillä ollutkaan vesivelliä eli kehnoa köyhäin ruokaa, ja että se oli sairaille ja kivuloisille terveellistä, rupesivat myöskin tähän ruokakuntaan, ja vielä moni muukin, joka ei kuulunutkaan koko kullantekiäin liittokuntaan. Sillä he havaitsivat sen kyllä, että näin säästyi paljon puita, vaivaa ja aikaa, ja ruokakalujakin ja että saatiin ruokansa valmistetuksi paljoa parempaan hintaan.
Vihdoin tuli myllärin emännän köökkikuntaan kovin paljon osamiehiä, vaikka hän kyllä päivä päivältä sai enemmin apuihmisiä. Sentähdenpä Karhulan isäntä myöskin laitti samanlaisen köökin, siitä voittaaksensa. Mutta kaikki jotka kuuluivat kullantekiäin liittokuntaan, pysyivät myllärin tykönä. He olivat keskenään valinneet ymmärtävimmät isännät vaaria pitämään ruoka-tarvetten ostosta ja täyttämisestä. Sillä tämän laitoksen piti olla ei yhdelle yksinäiselle voitoksi, vaan kaikille eduksi.
16.
Mutta toisin kävi Karhulan köökissä. Hän keitätti kehnoa ruokaa, jota ei kukaan tahtonut syödä. Ja niin vähenivät hänen vieraansa, jotka eivät tahtoneet niin paljon maksaa hänen kehnosta ruastansa. He yhtyivät keskenänsä, tekemään muka samaten kuin myllärin ruokakunnassa. Mutta eipä se käynyt toimeen, kuin ei ollut yhtään järjestystä ja yksi koki toistansa pettää. Ja sitä nauroi Karhula, iloissaan ettei käynyt muiden paremmin kuin hänenkään.
Mutta hänen tykönänsä oli kuitenkin pahempi, kuin muiden tykönä, sillä hän oli kovasydämminen ja ilkiä ihminen. Hän oli paljon rahaa koonnut vääryydellä, mutta väärin saatu tavara ei menesty. Koska kalliina aikana Kultalaan tuli armeliain ihmisten antoja köyhiä varten, että heille keitettäisiin ja jaettaisiin ruokaa, oli hän hallitusmiesten kanssa puhunut että köyhille pikemmin annettaisiin rahaa itse ostaaksensa ruokaa. Nyt hän piti yhtä kestikiivarin kanssa, ja molemmat möivät köyhille jauhoja ja leipää armottomaan hintaan. Niin tuli kaikki raha heidän kukkaroihinsa. Jos joku hädässänsä eli rahaa saadaksensa tahtoi auksionin kautta myydä heiniä, eli eläimiä taikka jotain muuta, tuli Karhula yhteen kestikiivarin ja muiden hallitusmiesten kanssa, ja he sopivat keskenään saadaksensa kaikki hyvään hintaan. Ensin he tarjosivat varsin vähän, ja lisäsivät pikkuisen. Sitten olivat menevinään toinen toisensa perästä tiehensä, eivätkä enempää tarjonneet, sanoen vaan olevan kovin paljon rahaa huonosta kalusta. Ja että heitä pidettiin ymmärtävimpinä miehinä kylässä, ei uskaltaneet kukaan tarjota korkiampaa hintaa. Näin he saivat kalut huokiaan hintaan. Mutta jos kuitenkin joku oli ymmärtävä ja tahtoi tarjota enemmin, peljätettiin häntä uhkasanoilla, olletikkin jos hän oli jollenkullen mitään velkaa; ja he sanoivat: »Jos sulla on rahaa kyllä ostaaksesi näin kehnoa kalua, ja tahdot enemmin tarjota kuin ystäväni, niin minä vaadin ettäs maksat pois minulle velkasi.»
Niin teki Karhula. Mutta väärin saatu tavara ei menesty. Hän oli ylpiäs ja riitainen mies, ja hänellä oli alinomaa riitoja ja käräjänkäymisiä. Veljeinsäkin ja sisartensa kanssa oli hänellä myös riita, sillä hän oli isän perintöä jaettaissa petoksella ja kavaluudella ryöstänyt itsellensä suurimman osan. Moni mies kylässä oli hänen kanssansa riideltyään ja käräjiä käytyään joutunut kokonaan häviöön ja maantielle.
Ylipäätään oli riitaisuus ja käräjänkäynti suurin syy Kultalalaisten köyhyyteen. Sillä ollessansa vielä voimissansa he tahtoivat elää suuresti ja ylellisesti eli muka herroiksi; jolla oli riita eli käräjänasia, hän katsoi sitä suureksi ja kunnialliseksi asiaksi, sentähden että jokainen hänen kanssansa siitä puhui ja häntä kyseli. Päälliseksi tulivat kavalat asianajajat ja vielä enemmin heitä ärsyttelivät, sillä heille oli suuri voitto talonpoikain tyhmyydestä ja riidan halusta. Käräjänkäviät silloin pitivät asiastansa niin kiini, että tuhannesti vannoivat ennen tahtovansa panna kaikki alttiiksi kuin vähänkään peräytä. Tämäpä juuri oli asianajajain päätarkoitus. Kaikellaisilla juonilla ja kavaloilla keinoilla käräjän käynti pitkitettiin vuosi vuodelta, ja sitten asia lykättiin yli-oikeuksiin, niin että viimen kulut ja kustannukset olivat kymmenen vertaa suuremmat, kuin koko asia itsessään maksoikaan. Joka sitten asiansa kadotti, se haukkui tuomarein vääryyttä ja sai nälkää nähdä. Mutta asianajajat pitivät paraan palaisen.
Toivonen, tultuansa kylään, oli monta estänyt riitelemästä. Sillä jos häneltä joku kysyi neuvoa, hän sen aina asetti niin, että asia hyvässä suosiossa ratkaistiin. Ja hän puhui, sanoen:
»Kerran kaksi koiraa, jotka kaitaisella sillalla tulivat toisiansa vastaan, löysivät lihapalaisen. Ja he tulivat riitaan, kenen se oli. Kolmas koira, jonka myöskin teki halu tätä lihaa, tuli ja kuiskutteli kumpaisenkin korvaan: pidä puolesi! sinun se on oikeutta myöden. Ja niin rupesivat tappelemaan ja puremaan, siksi että molemmat putosivat sillalta jokeen. Sitten kolmas koira otti lihapalaisen ja söi sen, katsoin kuinka toiset uivat. Niinpä käy riita veljestenkin kanssa käräjissä.»
»Riitaisuus maksaa paljon rahaa, ja tuottaa pilkkaa ja häpiätä. Joka rupeaa käräjänkäyntiin, on jo menettänyt puolet siitä mitä hän tahtoo voittaa. Pahat asianajajat ovat niin kuin saksen eli keritsimen molemmat haarat eli terät; net yhtyvät vaan eroittaaksensa mitä heidän väliinsä pannaan. Jos vihdoin voitatkin asiasi, olet kuitenkin enemmin hukannut, kuin koskaan saat takaisin: nimittäin työtä ja aikaa; ja vielä kukatiesi terveytesikin, joka usein turmeltuu vastuksesta, mielikarvaudesta ja harmista, pelosta, murheesta ja unettomista öistä.»
Näin Toivonen puhui. Mutta Karhula ei häneltä koskaan kysynyt neuvoa, vaan hänellä oli melkeen joka vuosi joku uusi riita. Ne monet kustannukset ja maksut ja lahjat asianajajille ja kirjoittajille, ne monet juoksut ja reisut saattivat hänen vähitellen häviöön. Tapattuansa naapureilleen riidan vanhasta tammipuusta, jonka hän oli sanonut seisovan hänen tiluksillansa, tuli hän pahaan hätään. Tämä tammi tuli hänelle maksamaan monta sataa ruplaa, eikä hän tiennytkään mistä sitä rahaa ottaa, sillä hän oli enemmin velkautunut kuin olisi uskonutkaan. Ja kuin hän nyt kaikkialta haki rahaa, eikä saanut kustaan, huoletti se niitä joillen hän oli velkaa. He rupesivat heti häntä velkomaan. Eikä ollut hänelle muuta neuvoa kuin jättää heille kaiken tavaransa. Hänen täytyi myydä talonsa. Tämä hänelle oli riitaisuudestaan.
Hänen peltonsa, joita hän oli huonosti ja huolettomasti viljellyt, menivät sentähden varsin vähään hintaan. Ja kuin ei enään paljon käyty krouveissa, ei krouvarinkaan elatuskeino kannattanut. Sentähden joka hänen talonsa osti, nähtyänsä ettei kukaan tullut rahojansa likoon panemaan, jätti hän pois koko krouvarin elatuskeinon. Niin jäi Kestikiivari yksin juoman laskiaksi ja vieraiden vastaan ottajaksi; sillä muut kapakat ja salakrouvitkin olivat jo ansion puutteesta herjenneet.
Muutamat vanhat talonpojat puistivat päätään ja sanoivat: »Tämä on paha aika, ja sen kyllä näemme, että kylämme menee kokonaan häviöön. Ennen aikaan oli kolmessa isommassa kapakassa ja myös pienemmissä ja salakrouveissa täytensä väkeä; nyt tuskin taitaa yksikään tulla aikaan. Kylläpä se on häpiä Kultalalle, ja merkki että asiat ovat meillä pahoin.»
Mutta Toivonen puhui heille ja sanoi: »Ei suinkaan, Veikkoset! mutta nyt on siihen siaan toivo, että kaikki meillä tulee paremmaksi. Minä olen paljon matkustellut ympärin mailmaa, ja nähnyt monta kylää. Jossa olivat enimmät krouvit, siinä mä havaitsin enintä köyhyyttä. Ja kussa ei ollut yhtään krouvia, muutoin kuin juuri matkustavaisia varten, siellä nähtiin hyvä elanto taloissa. Eivätpä juomahuoneiden isännät ilman syytä ripusta huoneensa seinälle merkiksi (skyltiksi) raatelevaisten eläinten kuvia, niin kuin leijonan; eli kotkan eli karhun, eli haukan — netpä eläimet toisten verestä ja lihasta elävät. Toiset ripustavat ulos kultaisen ristin, ikään kuin merkiksi, että tahtovat itse kultaa ja ihmisille antavat siaan ristiä ja murhetta. Toiset ripustavat ulos kultaisen enkelin, mutta se on paha enkeli, joka viettelee ja kokoaa ihmisiä saattaaksensa heitä viimen viheliäisyyteen, köyhyyteen, rikokseen, rankaistuksen alaisiksi ja vankihuoneeseen.»
»Meillä on kestikiivari-talossa, joka on tarpeellinen vielä krouvikin; muta sekin on jo liiaksi, ja jos ei sitä löytyisi, olisi vissiin naapuritaloin parempi. Joka ei juomahuoneessa istu kortti kädessä, se ostaa Biblian ja muita hyödyllisiä kirjoja taloonsa. Joka ei juomarein parissa osta tyyriillä rahalla pään porotusta, hänellä on kotona vaimoinensa ja lapsinensa iloa ja riemua ilman rahata. Joka ei maksa krouvarille, hänellä on rahansa tallessa. Suurempi on kunnia ja hyöty että on omassa kellarissa tarpeeksesi omaatekoa viinaa ja olutta, kuin aamittain ja tynnyrittäin juoda sitä krouvarin kellarista.»
Näin Toivonen puhui, eikä ollut vanhoilla mitään tätä vastaan sanomista. Mutta krouvari tätä kuultuansa tahtoi pakahtua vihasta, sentähden että hän oli krouvareita verrannut raatelevaisiin eläimiin. Ja hän olisi mielellään haastanut Toivosta käräjiin jos olisi voinut. Mutta Toivonen oli viisas, piti vaarinsa ja vältti häntä eikä ollut milläänkään hänen kiljunastansa ja haukkumisestansa.
17.
Siihen aikaan oli yhtenä yönä hirmuinen ukkoisen ilma. Koko taivaan laki oli ukonliekissä. Ukko jyrisi ja pauhasi, että huoneet järisivät ja akkunat tärisivät. — Koko vuosikauden elettyänsä jumalattomasti ja irstaisesti, Kultalalaiset rukoilivat ukon pannessa hartaasti ja katuivat syntejänsä niin kauvan kuin jyrinä kuului. Sitten taas elettiin niin kuin ennen.
Hirmuisesti paukkuin lensi ukon tuli kylään. Se putosi tulimerenä pappilan ylitse; mutta onneksi ei kuitenkaan sytyttänyt eikä ketään vahingoittanut. Mutta aamulla nähtiin kuinka se oli katon särkenyt; ja vanha Kappalainen tuli niin säikäyksiin, että hän kuoli muutaman päivän perästä. Nyt Kultalalaiset Esivaltaa haukkuivat, sanoen: »Esivallan on syy koko tähän pahan onnen kohtaukseen. Sillä jos ei olisi kielletty, ukkoisen ilmalla kelloja soittamasta, ei olisikaan tämä tapahtunut. Ennen taittiin soittain poiskarkottaa ukkoinen; mutta nyt se on kielletty. Suurilla herroilla ei ole yhtään Jumalan pelkoa. Siitäpä onnettomuus tulee.» — Näin Kultalan miehet puhuivat.
Mutta Toivonen sanoi: »Kuinka te sydämmessänne ajattelette niin tyhmästi ja suullanne puhutte niin pilkallisesti. Ei Esivalta ole ukon tulta pappilan katolle saattanut, vaan sen on tehnyt se metallinen nuppi, joka on katolla. Sillä Jumala on sen pannut ukkoisen luontoon, että se aina seuraa vettä eli metallia maan päällä, olletikkin metallisia piikkejä. Sen on Jumala tehnyt, että ihminen tietäköön, kuinka hän taitaa ukkoisesta pitää varansa. Sillä koska ukon tuli löytää metallin, jota myöden se saattaa kulkea aina maan sisään, ei siitä ole mitään vahinkota.»
Näin Toivonen puhui ja vei talonpojat pappilan katolle. Siellä he kaikki näkivät kullatussa nupissa pieniä palaneita eli sulanneita reikiä, ja kuinka ukon tuli oli kulkenut pystössä olevia nauloja myöden joilla tiilit olivat kattoon kiinni liitetyt, ja sitten hypännyt katon alla riippuvaan rautalankaan, jolla Papin tykö tulevat sisällä huoneessa olevata kelloa soittivat, ja jonka toinen pää ulottui maahan. Että nyt ukon tuli oli löytänyt sellaisen rautatien maahan asti, sen tähden oli itse huonet tullut säilytetyksi. Mutta jos ei olisi sattunut olemaan sellainen ukon tulen johdattaja, olisi kyllä saattanut huonet syttyä palamaan.
Vielä puhui Toivonen: »Että kirkontornit ovat pystöt ja korkiat ja niissä on paljon rautakatuja, siitä usein tapahtuu että ukon tuli niihin vetäypi. Ja koska siis jo moni ihmis-raukka ukkoisen kelloja soittaissaan on henkensä heittänyt, on korkia Esivalta kieltänyt sellaisen hyödyttömän ja epäuskoisen soittamisen.»
Näin Toivonen puhui; ja havattuansa että ihmiset tästä saakka enemmin kuin ennen pelkäsivät ukon tulta, pahastui hän sitä. Ja hän sanoi: »Peljätä ja ahkailla ukon käydessä ei ole hyvä; itse ukkoinen on laupiaan Jumalan siunaus, siinä että se puhdistaa ilman ja tekee maan hedelmälliseksi. Heittäkäät siis pois murheenne. Menkäät ja pankaat kukin kattonne harjalle puolen kyynärän pituinen rautapiikki; liittäkäät siihen kynän paksuinen rautalanka, joka menee alas maahan johonkuun märkään paikkaan. Niin on ukon tulelle tie valmistettu, jota se, ketään vahingoittamata, menee sisälle maahan, jos nimittäin rautalanka on ehiä ylähältä alas asti ja pidetään puhtaana ruosteesta ja liasta. Ukon tulen johdattaja on pelon poisjohdattaja, ja varjelee huoneet ja talot.»
Näin kouluttaja puhui, ja pani oman huoneensa katolle rautapiikin ynnä siitä rippuvan rautalangan kanssa (sillä Elsa oli suuri pelkuri, koska ukkoinen kävi). Mylläri oli jo aikaa nähnyt sellaisia kaupungissa, ja teki samaten. Moni talonpoika seurasi heidän esimerkkiänsä, sillä ei tuo nyt paljon maksanut ja olihan se levollisempi.
Mutta toiset taas tyhmyydessänsä ottivat siitä suuren pahennuksen ja sanoivat: »Eikö se ole Jumalata pilkata ja panna hänelle lakia ja määrää eteen? Eikö hän voi tulellansa tavata ketä tahtoo? Eivätkö nuo monet piikit mahtane estää hedelmöittävää ukkoisen ilmaa ja vaikuttaa pahaa säätä?»
Siihen Toivonen vastasi ja sanoi: »Te tyhmät, kulkevathan Jumalan ilmat tuhanten puunlatvain yli metsässä, niin kuin yli paljasten tasa-maiden eli kangasten; ja ukon tulet hedelmöittävät maata, sattukoot taikka tammipuun latvaan, elikkä rautapiikkihin, eli järvehen eli jokeen elikkä merehen. Mutta Herra antoi meille neron ja ymmärryksen, varjellaksemme itsiämme niistä vahingoista, joita kaikkein kalliimmat ja parahimmatkin asiat, väärin käytettynä, matkaan saattavat. Valkia on valonsa ja lämpimänsä vuoksi sangen kallis asia, vaikka ei silloin kuin huonet palaa. Sentähdenpä Jumala meille antoi veden, valkiata sammuttaaksemme. Jos nyt vedellä valkiata sammutatte, miksikä epäilettä raudalla ukon tulta estää vahingoittamasta? Ei ole mailmassa mitään pahaa, jota vastaan ei ole Jumala antanut neuvoa ja varjeluskeinoa. Mutta ihmisen pitää kiitollisuudella sitä vastaanottaa. Joka nyt pimiään uppiniskaisuuteen paatununna laimin lyöpi näitä neuvoja, se on Jumalan kalliinten lahjain ylenkatsoja, ja hän kärsii oikeutta myöden rankaistuksensa, olkoon että hänen huoneensa valkian liekiltä poltetaan eli hänen oma päänsä ukon tulelta kohdataan.»
Usiammat uskoivat vielä tätä nerokasta puhetta. Toiset taas; pelkurit eli epäuskoiset ja ylpiäät, sydämmestänsä ylenkatsoivat tällaista puhetta, eivätkä sallineet että kouluttaja sen asian paremmin ymmärtäisi kuin hekään, sillä he häpesivät tyhmyyttänsä ja tahtoivat sitä muka peittääksensä olla paremmin ymmärtävinänsä.
Vanhan Kappalais vainajan sijaan tuli uusi Pappi, nuori mies, nuin seitsemän kolmatta kymmenen paikoilla.
»Hei!» huusivat muutamat Talonpojat: »mitä tuosta pojasta on? Jos Konsistoriumilla (Tuomio-Kapitlumilla) itsellään ei ole enään uskoa, jättäköön toki meillen uskomme, ja älköön panko vaaliin nuoria poikia, vaan niitä joilla on ikää ja taitoa.» Toiset sanoivat: »Meidän uusi Pappimme on, Jumala nähköön, tuota uutta väkeä. Saarnassaan hän puhuu juuri kuin joku meistäkin, ja tosiaan taidamme kaikki ymmärtää ja muistossa pitää mitä hän sanoo. Ei se kelpaa. Ei hän ole kylläksi oppinut vaan tarvitsee enemmin oppia. Mutta toisinpa oli meidän vanha Kappalais vainajamme. Se oli vanhan kansan miehiä. Hän saarnasi niin kauniisti ja oppineesti, ettei kukaan sitä ymmärtänyt, vaikka hän puolentoistakin tiimaa seisoi saarnastuolissa. Hän taisi meidät oikein peljättää, koska hän rupesi pauhaamaan helvetistä ja iankaikkisesta piinasta, katumuksesta ja uskosta, ja kaikkia syntejä luettelemaan. Keskellä talveakin, pakkaisessa että hampaat suussa kalisivat, hän vaan saarnasi sitä pitemmin!» — Toiset taas sanoivat: »Jaa, jaa! vanha Herra vainaja sepä oli toinen mies! Saarnastuolissa seisoissansa hän sen toki täytti ja altarillakin oli jotain katsottavaa hänen suurta ja leviätä muotoansa. Tämä uusi Pappi on liian hoikka ja kaitainen kuin sauva. Ja kuin vanha Kappalais vainaja oikein kiivastui, kuului hän pitkälle matkaa ulos kylästä; ja ihmisten kirkosta päästyä, olivat pari tiimaa jälistäpäin vielä korvat lummessa. Sillä vaan oli ääntä! Mutta tämä uusi Pappi puhuu juuri kuin istuisi meidän tykönämme tuvassamme.»
Näin ajattelivat ja puhuivat moniaat Kultalan miehet; vaan ei kuitenkaan kaikki.
18.
Olipa myös kylässä ihmisiä, jotka hyvin ymmärsivät, että heidän uusi Pappinsa oli varsin hurskas, rehellinen ja oppinut, ja vaikka vielä nuori, kuitenkin jumalinen mies. Jaa, häntä kauvan katsottua, täysi tunnustaa, että hänen käytöksissänsä ja muodossansa oli jotain erinomaista ja melkeen taivaallista. Sillä hän oli iloinen ja ystävällinen mutta kuitenkin yksitotinen; hän oli nöyrä sydämmestänsä, mutta hänen nöyryytensä vaikutti kuitenkin pelkoa ja rakkautta. Hän ei koskaan torunut, eikä vihastunut, ja oli aina hiljainen ja kärsiväinen; ja koska hän ketään nuhteli, kuultiin vaan rakkauden ääni, joka eksyneitä saatti oikialle tielle.
Tultuansa Kultalaan kävi hän jokaista perhekuntaa katsomassa ja teki itsensä jokaisen kanssa tutuksi. Eikä sitten kulunut sitä päivää, jona ei hän käynyt milloin siinä milloin tässä huoneessa. Hänpä tiesi miten ihmisiä itseensä uskallutti. Aina hän taisi antaa hyvää neuvoa, aina murehen alaista lohduttaa, ynsiän sydäntä liikuttaa ja riitaisia sovittaa. Niin kuin Jesus, Vapahtajamme, oli hän enimmiten köyhäin luona eli niiden tykönä, joista pahinta puhuttiin ja jotka olivat tutut ilkiän ja Jumalattoman sydämmensä puolesta.
Ja kuin hän sunnuntaina astui saarnastuoliin, oli siinä jotain ihmeellistä. Kukin luuli, että Pappi puhui ja saarnasi ainoastansa hänelle. Kukin kuuli selitettävän ikään kuin oman sydämmensä tilan, omain vikainsa salaisuuden, ja todet syyt, miksikä niihin oli tultu ja Jumalasta pois luovuttu, ja millä muotoa taas piti taivaallisen Isän luokse palattaman. Ja siinä samassa hän osotti aina Jesuksen Kristuksen päälle, ja Jumalan lasten ja pyhäin, niin kuin jumalisten esikuvain päälle. Tämä vaikutti jokaisesta sanankuuliasta syvää peräänajatusta, sillä kukin luuli itsestänsä ainoasta puhuttavan. Ja siihen unohtui kokonaan opettajan nuoruus, hänen heikko muotonsa ja vartensa, ja hänen äänensä hiljaisuus. Sillä hänen sanansa olivat taivaallisia sanoja, jotka tulivat sydämmestä ja menivät sydämmeen.
Ensi kerran katsoissansa kylän koulua, tutaksensa sen tilaa ja järjestystä, oli hänelle suuri ilo ja ihastus, nähdä lasten puhtautta, hiljaisuutta ja järjestystä. Ja kuin Toivonen ja kaikki lapset lankesivat polvillensa rukousta pitämään, oli se häntä varsin liikuttava. Ja hän myös lankesi polvilleen ja nöyryytti itsensä Jumalan edessä, ja suuret kyyneleet juoksivat hänen silmistänsä Toivosen lukeissa rukousta. Ja hän jäi, Toivosen lopetettua, vielä polvilleen, ojensi ristiin pannut kätensä taivasta kohden ja puhui: »Minun Jumalani taivaassa, kuule myös minunki rukoukseni ja huokaukseni! Ole armoinesi läsnä näitä viattomia lapsia, etteivät he koskaan sinusta luopuisi; ole heidän tykönänsä, siksi että heille tulee elämän ehtoo, ja sinä heidät tästä koetusten mailmasta kutsut isälliseen syliisi. Silloin, o silloin, sinä laupias Jumala, anna Jesuksen ansion tähden minullekin minun syntini anteeksi, että näiden kirkastettuin enkelein kanssa saisin kumartaa polvia sinun istuimesi edessä, eikä siellä ylhällä kukaan meistä puuttuisi. Ja siunaa näiden hyväin lasten opettajata, siunaa hänen sanaansa ja työtänsä, että hän pysyisi väkevänä sinun voimallasi, jalosti levittämään sinun valtakuntaas'!»
Näin puhuttuansa, hän nousi ylös ja sanoi lapsille: »Rakkaat lapset, rukoilkaa ahkerasti tämän teidän opettajanne edestä, että Jumala hänen teille säilyttäisi; sillä, totisesti, tämä mies on teidän isänne, ja ilman hänetä te olisitte lohdutusta kaipaavaiset, hyljätyt orpolapset!» — Tällaista ja muuta kaunista puhetta hän heille piti; ja pojat että tytöt itkeä tihuttelivat, ja nyt he vielä enemmin opettajaansa rakastivat kuin ennen, ajatellen muka, että hän saattaisi kerran kuolla heiltä pois. Ja moni pani sormensa ristiin ja mitään sanomata katsoi, kyyneleet silmissä, taivasta kohden.
Aamukoulun lopetettua astui Herra Kappalainen kouluttajan tykö, otti hänen lasten nähden syliinsä ja likisti häntä sydäntänsä vasten, sanoin: »O sinä hurskas ja rehellinen mies, sinä kylvät siemeniä, jotka sinulle kauniisti hedelmöivät ijankaikkisuudessa; opeta minua sinun esimerkkiäsi seuraamaan, sillä sinä olet jo paljon tehnyt, ja minä vielä niin vähän. Ja jos minulta koskaan puuttuisi voimaa ja rohkeutta, tahdon minä tulla tänne ja istua lasten tykö ja tahdon olla niin kuin het, toivova, uskova, rakastava, ja itseäni vahvistaa katsoin sinun esimerkkiäsi ja vakavaisuuttasi!»
Tämä oli oikia juhlapäivä kaikille kylän lapsille. Kyllä he jo ennenkin olivat sydämellisesti rakastaneet Toivosta ja Elsaa. Mutta nähtyänsä, kuinka kunniallisesti itse Herra Kappalainen heidän opettajatansa kohtasi, katsoivat he Toivosta ja Elsaa melkeen yläisemmiksi olennoiksi ja heidän rakkauteensa heitä kohtaan yhtyi eriskummainen kunnioitseminen.
Eipä ollut Kappalainen puoltakaan vuotta ollunna kylässä, niin hän oli useimman perhekunnan oikia ystävä ja neuvon antaja. Häneltä aina tuli paras neuvo, paras lohdutus. Murheelliset ja raskautetut saivat häneltä virvoitusta. Heidän kotonansa hän puhui niin kuin maallinen ystävä. Mutta sunnuntaina oli heistä juuri kuin tämä rakastettu, pyhä mies olisi jättänyt maallisen haamunsa eli muotonsa ja puhuisi kirkossa niin kuin kirkastettu, taivaasta alas tullut enkeli, joka tahtoi heitä perässänsä vetää ijankaikkiseen autuuteen.
Ja hän teki köyhille paljon hyvää; mutta salaisesti, että tuskin tiettiin mistä apu oli tullut. Missä sairaita oli, siellä hän aina oli saapuvilla. Hänellä oli kotona vähäinen apteekki, josta hän antoi lääkityksiä. Hän luki mielellään lääkärien kirjoja, ja taisi niin parantaa monta tautia. Näin hän oli ei ainoastaan hengellinen, mutta myös ruumiillinen lääkäri. Sentähden häntä uskottiin ja toteltiin. Ja näin hän, niin kuin Kristus ja hänen oppilaisensa, paransi sairaita ja saarnasi Jumalan valtakuntaa.
Ja niin hän vähitellen luovutti ihmiset pois kaikellaisia epäuskon lääkitysneuvoja pitämästä ja taikoja tekemästä. Eivätkä enään juosseet taikuri-ämmäin, tietäjäin, loihtiain, velhoin eli senkaltaisten luokse, parannusta muka hakemaan. Sillä ei hän ottanut rahaakaan vaivastaan ja lääkityksistään, ja autti kuitenkin paremmin kuin net. Mutta jos tauti oli kovempi ja vaarallisempi, pakotti hän heitä lähettämään kaupunkiin jonkun taitavan ja oppineen tohtorin tykö. Alussa sekin oli monelle vastahakoista, ja he hakivat apua vanhalta ämmältä eli tietäjältä ennen kuin rehelliseltä ja taitavalta mieheltä, joka oli lääkärinkonstin oikeen lukenut ja oppinut; elikkä juoksivat yhden lääkärin tyköä toisen luokse jos ei yhden lääkkeet heti kohta auttaneet, ja niin sekoittivat yhtä ja toista, ettei saattanut tauti muuta kuin tulla aina pahemmaksi. Mutta tästäkin Kappalainen vähitellen sai heidät luopumaan; sillä että hän itsekkin taisi vähin lääkäreitä, olihan se muka arvattava, että hän sen asian paremmin ymmärsi, ja niin he oppivat häntä siinäkin uskomaan ja tottelemaan.
Muutoin hän myöskin tunsi paljon asioita, joita ei olisi uskonutkaan. Hän oli varsin taitava ja ymmärtäväinen mesiläisiä hoitamaan, tiesi miten niitä varjella vahingoista ja niille hankkia terveellistä elatusta, jos sitä puuttuisi. Ei hän kuitenkaan pitänyt mesiläisten pesiä kauvan tykönänsä, vaan antoi net ilman mitään maksuta köyhimmille perhekunnille, ja opetti heitä oikeen hoitamaan näitä hyödyllisiä itikoita. Sen hän vaan heiltä vaati, että niistä ulos lentävät uudet paarmat kiinni pyyttäisiin ja annettaisiin niille perheillen joilla niitä ei vielä ollut, siksi että niitä löytyi melkeen joka talossa. Ja että hän oli mestari mesiläisten korjuussa, ja opetti sitä kaikille, menestyikin se kaikillen. Ja niin vietiin kaupunkiin paljon mettä eli hunajaa ja medenvahaa eli vaksia, joista tuotiin kotia kauniit rahat. Ja aikaa myöden Kultala tuli koko maakunnassa kuuluisaksi mesiläisten kasvosta, niin että kaukaisistakin paikkakunnista tuli ostajia, jotka nostivat mehenvahan ja meden (hunajan) hinnan kylässä, sillä kukin kiitti Kultalan mettä paraaksi. Näin oli Kultalalaisilla karja, jolle eivät tarvinneet maita eli niittyjä perkata eikä rehuja kokoilla, mutta jotka hienoilla siivillänsä lensivät yli maiden ja metsien ja kultaa toivat taloon omistajillensa.
Ja niin kuin Herra Kappalainen taloissa teki näitä ja muita hyviä parannuksia, niin hän teki myöskin kirkossa ja kirkon menoissa. Mutta tässä hänelle oli paljon vastusta, olletikkin vanhoilta, jotka vanhasta lujaan kiinni pitivät. Seurakunnan veisu kirkossa oli hirmuinen huuto, älinä ja rähinä, yksi huusi sitä toinen tätä, ilman yhtään järjestyksetä eli suloisuudeta. Kukin huusi eli karjui kaiken voimansa perästä kilpaa toistensa kanssa, niin että olisi luullut akkunain särkyvän ja seinäin halkeavan, ja korvat menivät lumpeen, ja itsekkin tulivat sinimustaksi kasvoista.
Tätä julmaa räyhinätä vastaan Toivonen jo monesti oli puhunut; mutta eivätpä hänen puheestansa mitään lukua pitäneet, eikä siitä huolineet. Sentähden hän antoi vanhain olla sillänsä, ja opetteli nuorempia ja lapsia oikein veisaamaan, niin että heidän veisuansa kuulla oli varsin ihana ja ylösrakentava. Kuulivatkin sitä mielellään talonpojat vaimoinensa; mutta arvelivat kuitenkin sen olevan hyvän koulussa, vaan ei kirkossa, ja niinpä se jäi sillensä.
Herra Kappalainen otti tämän asian täyttääksensä. Hän piti yhtenä sunnuntaina vaikuttavan saarnan, kussa hän selitti kuinka hyödyttävä on että julkinen Jumalan palvelus oikein juhlallisesti täytetään. Ja hän puhui Kuningas Davidin pyhästä kanteleen-soitosta ja enkelein halleluja-veisusta Jumalan istuimen edessä. Ja jokainen talonpoika havaitsi, ettei hän tähän asti ollutkaan veisannut oikialla hartaudella, niin kuin Jumalan enkelit veisaavat. Sitten sanoi Herra Kappalainen viimeksi: »Vapahtaja on sanonut: antakaa lasten tulla minun tyköni, ja älkäät heitä estäkö. Niin emme mekään tahdo estää poikiamme ja tyttäriämme Vapahtajan tykö tulemasta. Ja joka sunnuntai, ennen kuin me veisaamme, pitää heidän ensin veisata jonkun kappaleen virsikirjasta meidän sydämmillemme herätykseksi; tulevana sunnuntaina ensi kerran.»
Näin hän puhui. Ja ensi sunnuntaina oli kirkko täpi täynnä; ja taululle oli pantu ylös ensin yksi ainoastaan lapsilta veisattava virsi ja sitten muilta veisattavat virret. Ja lasten veisu kuului kirkossa niin kuin hiljainen ja ihana enkelein laulu. Monellen tuli kyyneleet silmiin ja sydän lämpeni. Moni vanha seurasi hiljaan ja itsekseen hyräillen lasten veisua. Sen perästä koko seurakunnalta veisattiin toinen virsi. Mutta Kappalainen sanoi ensin: »Te miehet, rakkaat veljet, ja te kristilliset vaimot, älkäät unhottako, että meidän Jumalamme on kaikissa läsnäoleva, ja että hän teitä kuulee, vaikka te hiljaankin hänelle veisaatte, niin kuin Davidin kantele.» Näin hän puhui. Seurakunta veisasi, ja niin hiljaisesti, että nuorukaisten ja lasten neliääninen veisu kuului aivan hyvin ja selkiästi. Se oli ihmeenihana kuulla. Ja jos joku vanha ämmä välistä kiljasi liian kovasti, nykäsi häntä lähinnä istuva, muistuttain, ettei hän turmelko ja pilatko Jumalan palveluksen juhlallisuutta.