Näin tehtiin monena sunnuntaina; ja vähitellen rupesivat vanhatkin yksi toisen perästä liittämään ääntänsä nuorten veisuun, sillä se oli varsin hyvin heidän mieleensä. Viimen koko seurakunta veisasi hiljaisella äänellä nuorten mukaan, ja myös itse Kappalainen. Koska vieraita kaupungista eli muista kylistä joskus tuli Kultalan kirkkoon, tuli heille mieli niin ihmeelliseksi ja he olivat Jumalan palveluksessansa hartaammat täällä kuin muualla. Ja siitä puhuttiin koko maakunnassa.
19.
Kaupungissa ja lähinäisissä kylissä kaikenlaista puhuttiin Kultalalaisista. Ennen heitä oli haukuttu roistoiksi, het katsottiin olevan juomareita, kerjäläisiä ja velan alaisia, joillen ei ollut kopeikkaakaan uskomista. Mutta nyt kummastutti nähdä, että heidän kylässänsä ei näyttänyt sinneppäinkään kuin köyhäin asunnoissa. Heidän huoneensa olivat siistit ja puhtaat; niin oli myös kaikki parahimmassa järjestyksessä ja siivossa sekä teillä ja kujilla että takakartanoissa ja kryytimaissa. Heillä oli parempi siivo kuin monessa varakkaassa kylässä. Kesällä nähtiin jo varahin aamuilla miehet, vaimot ja lapset pelloilla eli muualla töissänsä. Muutamat kantoivat ja hajoittivat sontaa; toiset kryytimaissa kitkivät eli perkkasivat pahoja ruohoja j.n.e. Aina heillä oli jotakin tekemistä. Ja huvittava oli nähdä heitä työssänsä. Työ kului heidän käsissänsä. Jos kaupungissa tarvittiin työmiehiä, niin ennen kaikkia kysyttiin Kultalan miehiä. Koska kaupungin frouvat menivät torille ostamaan, menivät he kernaimmasti Kultalan vaimoin tykö. Sillä he olivat aina varsin sievät ja siistit, puhtaissa ja ehjöissä vaatteissa ja pestyillä käsillä, niin että oikein halutti heiltä ostaa maan hedelmiä, kehräyksiä ja muita kaluja.
Kultalalaiset olivat köyhiä, se oli tietty asia. Mutta aina he maksoivat vuokransa eli velkansa päivän päälle. Ja se kävi ihmeeksi, että heillä oli kaupungissa pienet rahastot vuokraa vastaan uloslainattuna. Tästä tuli että heitä uskottiin ja heille lainattiin. Jos vaan Kultalan Pappi ja kouluttaja menivät takaukseen, kyllä Kultalan mies sai ennen kuin joku muu. Ja vielä annettiinkin heille vähempään vuokraan, että varmaan tiettiin rahat olevan hyvässä tallessa ja vuokrat oikialla ajalla maksettavan. Tästä oli Kultalalaisille monta suurta etua. Sillä he maksoivat pois ne lainarahat, joista kovin suurta korkoa vaadittiin, ja lainasivat sieltä kussa vähemmällä päästiin.
Kaikellaista arveltiin ja puhuttiin tästä kylästä. Sanottiin kyllä siellä olevan hyvän Papin ja toimellisen kouluttajan. Mutta monelle se oli kuitenkin ymmärtämätön asia. Sillä eihän muka Pappi ja kouluttaja voi kaikkia tehdä; ja kukin Pappi arveli olevansa yhtä viisaan, eli kukatiesi viisaammankin, kuin nämät molemmat Kultalan miehet. Sepä se monta huoletti. Lähinäisten kyläin talonpojat suorastaan sanoivat, ettei ollut asian oikein laita. Oli kuultu puhuttavan Toivosesta, että hän taisi kultaa tehdä ja opetti taitoansa sillen ja tällen kylänsä miehistä. Ja sentähden pilkattiin ja soimattiin Kultalan miehiä, että he muka taisivat kultaa tehdä.
Mutta olikin merkillistä että Kultalalaiset toivat kaupunkin torille kaluja, joista ei tietty, mistä he olivat niitä kaikkia hankkineet. Heidän sekä kryytimaan- että puunhedelmänsä, heidän pellavansa eli liinansa, heidän hamppunsa, heidän jyvänsä, kaikki oli hyvää. Vielä lapsetkin toivat kaupunkiin ja möivät kauniita kukkaisia. Mettä eli hunajaa ja medenvahaa (vaksia) oli heillä enemmin ja parempaa, kuin kaikista muista kylistä saatiin. Kaikille oli tietty asia ettei heillä ollut suurta karjaa; monessa talossa ei ollut kuin kaksi lehmää, eikä kaikissa sitäkään. Kuitenkin saatti moni köyhä, jolla oli yksi ainoa lehmä, tuoda kaupaksi suuria juustoja ja puhdasta voita leivistöittäin. Ymmärtämätön asia oli, kuinka yksi lehmä taisi antaa niin paljon voita ja juustoa. Samaten heillä aina syksyillä oli paraita hedelmiä ja makuisimpia omenoita ja päärynöitä. Mistäpä tämä oli näin yhtäkkiä tullut muutaman vuoden kuluessa?
Naurattikin usein Kultalan miehiä, koska heidän kyläänsä, Kultalaa, haukuttiin, niin kuin sen nimi merkitseekin, Kullanpesäksi eli Kullantekiäin kyläksi. Mutta hepä jo tiesivät mistä tämä hyvä onni tuli. Sillä Toivonen taisi hedelmäpuita hoitaa ja korjata, ja missä hän kaupungissa eli muualla herraväen puutarhoissa sai kuulla olevan hyvänlaatuisia hedelmäpuita, meni hän sinne ja pyysi saadakseen vesoja eli olkia. Niitä hän oli opettanut nuorukaiset ymppäämään, eli istuttamaan, niin kuin kaikellaiseen muuhunkin kryytimaan-työhön; niin että jo olivat koko mestarit. Oli heillä myös eri veitset ja muita siihen työhön sopivia aseita. Nähtyänsä näitä yksi ja toinen naapuri tahtoivat saada itsellensä parempia hedelmäpuita. Ja niin ympättiin ja istutettiin, että oli lysti katsoa. Moni talonpoika otti metsässä kasvavia omenapuita, niitä paremmanlaatuisiksi kasvattaaksensa; toiset taas siemenistä kasvattivat puita ja istuttivat niitä sitten muualle oikiaan järjestykseen. Kukin tahtoi tässä olla toistansa parempi, vaikka tämä kilvoitus välistä saatti muutaman väärin täyttämään asiansa.
Nytpä taisivat kaupunkilaiset ymmärtää, kuinka Kultalassa vuosi vuodelta saatiin aina parempata ja enemmin hedelmää, josta hyvinä vuosina tuotiin kotia suuret rahat. Siinä nyt ei nähty mitään taikaa. Mutta niin vähästä karjasta saada niin paljon voita ja juustoa, sepä nyt oli eriskummainen konsti!
Mutta sen konstin oli Toivonen, sotaväessä ollessaan, muutamassa kylässä nähnyt ja oppinut, ja tuottanut myötänsä Kultalaan. Ja se olikin varsin soma keino. Eivätpä tahtoneet ensistä kylän asukkaat siihen ruveta; mutta aikaa myöden sanoivat he hänelle siitä sangen paljon kiitoksia. Hän teki nimittäin seuraavalla tavalla.
Hän kulki ympärin liittolaistensa tykönä, joilla oli lehmiä, ja sanoi: »Teille on lehmistänne aivan vähän hyötyä. Yhden lehmän antamasta voista ja juustosta pitää vuosittain saataman selvässä rahassa vähintäkin 25 Ruplaa ja enemminkin, siihen sijaan että nyt lehmän elatus maksaa enemmin kuin sen voista ja juustosta saadaan. Tahdottako ruveta minun kanssani, niin minä teillen hankin paremman tulon. Käskekää muitakin, joilla on lehmiä. Pitää olla vähintäkin 40 eli 50 lehmää koossa; sitten se käypi toimeen.»
Koska nyt oli viidettäkymmentä lehmää saatu kokoon, sanoi hän: »nyt se tulee toimeen!» hän tunsi rehellisen karjan kaitsian, joka oli varsin taitava voita ja juustoa valmistamaan. Hänelle luvattiin vissi kohtuullinen vuosipalkka; mutta sen edestä piti hänen itsensä pitää kynttilöitä, pesuvaatteita ja liinoja, joita tarvitaan juustoa tehdessä, niin kuin myös astioita ja viljaa puhdistaissa. Astioita ja suoloja taas Toivonen hankki kaikkein osamiesten yhteisellä rahalla, joista ensi vuodeksi valittiin kolme rehellistä miestä peräänkatsomaan tätä uutta työtä.
Karhulan entisessä talossa olivat paraat tähän työhön sopivat tilukset. Siellä oli hyvä ja vilvas maito-huonet ja avarassa pesu-huoneessa suuri pata. Talon nykyinen isäntä antoi nämät tilukset, sillä hänellä oli viisi lehmää, ja hän tahtoi myös koetella ja nähdä, kuinka tuo menestynee. Nyt piti puita hankittaman yhteisellä kostannuksella. Niitä tuotiin. Sitten Toivonen määräsi päivän, kuna kaikkein, jotka tähän uuteen juustokuntaan kuuluivat, piti tuoda maitonsa varsin puhtaissa astioissa. Jos ei ollut astia puhdas, ei otettu koko maito vastaan; niin oli laki; samaten myös jos maito havaittiin olevan vetistä eli muutoin vian alaista. Ja aikaa myöden tämä laki vielä enemmin kovennettiin.
Karjankaitsia mittasi nyt maidon, ja kirjoitti jokaisen nimen alle mitä hän oli tuonut. Saivat he myös kukin erittäin sen panna ylös omaksi tiedoksensa. Näin kantoivat tänne kukin perhet aamuin illoin maitonsa, mutta vierasten lehmäin maitoa oli sakon haastolla kielletty tuomasta.
Yhden päivän kokouneen maidon karjan kaitsia maitohuoneessa löi yhteen astiaan, ja valmisti siitä voita ja juustoa. Siitä tuli hyviä, kauniita ja suuria juustoja ja hyvää voita; ja vielä heraa ja kirnumaitoa, joka oletikkin kesäpäivinä on terveellistä ja raitista juomaa.
Mutta nyt tuli uusi kysymys: kenen osaksi piti kuksikin päiväksi tuleman tämän suuren voi- ja juustosaaliin? Sillä jokainenhan se oli tähän antanut suuremman eli pienemmän osansa maitoa. Olisipa jokainen sen ottanut, heti kohta viedäksensä kaupunkiin myytäväksi. — Tämä seikka nyt asetettiin tällä tavalla:
Mitä yhden päivän kokoon tuodusta maidosta saatiin voita, juustoa j.n.e. annettiin kaikki tyyni jakaamata yhdelle osamiehelle, ja ensin sille joka oli enimmät maidot tuottanut. Ensipäivinä kyllä saivat ensimmäiset paljoa enemmin juustoa ja voita kuin olivat tuoneetkaan maitoa; sillä saivathan he, mitä kaikkein osamiesten maidosta oli tehty. Mutta nyt he olivatki kaikille muille velkaa niin paljon, kuin het olivat saaneet yli, ja se vedettiin pois siitä mitä he joka päivä toivat uutta. Koska hän näin oli velkansa maksanut ja taas oli hänellä enemmin maitoa annettuna kuin muilla, sai hän jälleen vuorostansa yhden koko päivän saaliin. Mutta sillä aikaa oli jo sekin, jolla oli yksi ainoa lehmä, ja joka kunakin päivänä oli tuonut vähemmin maitoa, vähitellen saanut tuomansa maidon enemmäksi kuin kenenkään muun, niin kuin nähtiin maitokirjasta; ja sai nyt koko päivän saaliin, nuin kuutisen leiviskää, ja enemminki voita ja juustoa yhteen puhkuun.
Voinsa kukin sai kohta ottaa pois; kirnumaito ja juustonhera oli myöskin hänen. Mutta juustot jäivät kellariin siksi että jonkun aikaa siellä maattuansa olivat ennättäneet tulla paremmiksi. Jonka oli vuoro saada koko päivän saaliin, hänen piti myös sinä päivänä olla karjan-kaitsialle avuksi työssänsä, ja hankkia puhtaita liinoja ja mitä muuta siihen tarvittiin.
Ensinpä Kultalalaiset epäilivät, eivätkä luulleet kukaan saavansa mitään maidostansa. Mutta koska he saivat koko saatavansa juustoa ja voita, ja nyt laskivat kuinka paljon maitoa siitä olivat antaneet, tulivatpa he varsin hyville mielin. Ja ensi vuoden lopulla nähtiin jo, että ylipäätä luettua oli kustakin lehmästä saatu voittoa 60 Ruplan paikoille, koska nimittäin jo kustannukset olivat poisluetut. Olipa tuo joksikin hyvä saalis!
Ja havattiinki pian, mistä se tuli. Sillä jota tuoreempaa ja parempaa maito oli ja jota enemmin sitä oli, sitä oli saaliskin parempi. Sellaista ei voinut yksinäinen perhekunta omalla kootulla maidollansa toimittaa. — Vielä päälliseksi: ennen tätä paljon maitoa tuhlattiin, jota nyt vietynä yhteiseen talteen aikanansa tuli hyväksi. Ennen meni paljon aikaa hukkaan, eikä ollutkaan aina aikaa juuston tekoon; mutta nytpä se kävi itsestään. Kotona tämä työ aina kulutti paljon polttopuita, joita nyt paljon säästettiin.
Koettivatkin alussa muutamat pettää maidollansa; mutta tehtiin niin kovat lait, ettei sitä uskaltanut kukaan yrittääkkään, sillä se pääsi maidostansa ja eroitettiin pois koko juustokunnasta.
Tästä oli vielä toinen suuri etu, jota ei ollut ennen kukaan ajatellutkaan. Koska nimittäin kukin mielellään tahtoi hankkia paljon maitoa, saadakseen sitä enemmin voita ja juustoa, piti hän myöskin karjansa paremmassa korjussa, kuin ennen. Het viljelivät sellaisia ruohoja joista lehmät tulivat maidolta runsaammaksi; kokivat hankkia itselleen suurempia ja parempia lehmiä, entisten huonoin ja pienten sijaan; ja jolla oli vaan yksi lehmä, koki saada toisen tykö. Ja koska oli yhteisesti tarpeellinen, ettei sairaan taikka vasta poikineen lehmän maitoa tuotaisi, oli niillä kolmella miehellä, jotka olivat valitut peräänkatsojiksi, oikeus kulkea milloin tahansa navetoissa, ja olikin heidän velvollisuutensa joka puoli vuosi käydä ympärin kaikissa. Näin valvottiin että kaikki karja pysyi tervennä.
20.
»Tuo Toivonenpa on koko Lappi!» niin sanoivat aina Kultalan miehet naurain, koska Toivonen taas oli jotain uutta miettinyt, ja se luonnistui. Ja onnestuikin hänelle melkein kaikki, mitä hän otti tehdäksensä, sillä ei hän ruvennut mihinkään ilman tarkkaan ajattelemata; eikä hän kiirehtinyt eikä jättänyt työtänsä kesken, vaan askaroitsi hiljakseen, eikä ottanut koskaan päällensä enemmin, kuin voi kantaa.
Luulisipa nyt Toivosella vaimoneen olevan ylen paljon tekemistä. Eipä niinkään; hän taisi kaikki niin asettaa että viimen suurin osa töitä tuli muiden osaksi. Vielä koulussakin hänellä oli vähemmin työtä, sillä hän oli apumieheksensä opettanut taitavan, Juhana nimisen nuorukaisen. Se oli köyhäin vanhempain poika, ja Toivonen antoi hänen asua ja syödä tykönänsä ja opetti hänelle mitä kouluttajalle oli tarpeellinen tietää. Toivonen piti paljo tästä Juhanasta; ja hän olikin koulussa niin taitava opettaja, kuin melkein itse Toivonen. Lapset myös häntä rakastivat, sillä hän oli hiljainen ja ystävällinen, ja teki opin heille helpommaksikin melkeen kuin itse Toivonenkaan; sillä hän, niin kuin nuorempi taisi paremmin taivuttaa oppinsa ja puheensa lasten ymmärryksen mukaan. Toivosella oli nyt aikaa katsoa kryytimaatansa ja peltojansa, ja oli iloillaan, nähtyänsä, kuinka kylässä kaikki vähitellen tuli toiseen muotoon.
Ja olikin erinomaista katsoa, kuinka ihmiset, jotka ennen olivat köyhiä raukkoja, vähitellen selvittivät velkansa, ja kuinka heidän huoneensa olivat paremmat ja komeammat näöltään; koska siihen siaan ennen varakkaat talonpojat, jotka vanhoista tavoistansa kiinni pitivät, vähitellen köyhtyivät, koska he omaisuutensa tuhlasivat, ylösjoivat, poispelasivat eli riidoilla hävittivät.
Ne 32 isäntää, jotka kuuluivat Toivosen liittokuntaan, käyttivät itsensä hyvin, ja olivat kaikista ensimmäisinä, koska Toivonen oli jotain uutta miettinyt. Heidän esimerkkinsä sitten kehoitti monta naapuria samaten tekemään. Ne nuorukaiset, joita Toivonen sunnuntaipäivinä opetti, ja tytöt, joita Elsa opetti ompelemaan ja muita vaimon töitä, vaikuttivat paljon hyvää kotitaloissa vanhempainsa tykönä. Muut taas olivat kelvottomat ja parantamattomat ja jäivät sellaisiksi. Niitä miehiä oli Karhula. Hän vihasi kaikkia uusia asetuksia. Alinomaa hän niihin kiroili ja sanoi että Jumalan oppi ja pelko niiden kautta hukkaupi; tähän piti tuleman muutos; ei tämä muka kelpaa kauvan. Mutta Herra Kappalainen, joka usein kulki hänen tykönänsä, piti hänen kurissa, ettei hän saanut paljon pahaa tehdä. Tähän tuli vielä että hän mistasi paraan ystävänsä ja apumiehensä, joka myös oli kirkkoväärti ja kylän hallitusmiehiä. Tämä oli jo aikaa havainnut, ettei juomain myynti enään paljon luonnistanut, ja änskissään ruvennut itse juomaan, niin ettei hän sitä päivää ollut selvänä. Ja tullaksensa taas yhtäkkiä rikkaaksi, alkoi hän pelata, johon kaikki rahat menivät, ettei ollut mitään jälillä. Viimeisen tavaran ottivat ne joille hän oli velkaa.
Nyt piti valittaman uusia hallitusmiehiä; sillä myös toinenki hallitusmiehen virka oli samalla aikaa sattunut avonaiseksi. Kylässä oli kaksi lahkokuntaa. Roistoväki tahtoi jonkun heidän vertaisiansa, joille het olivat velkaa; mutta eivätpä siihen suostuneet ne jotka paremmin ymmärsivät ja ajattelivat. Tästä siis syttyi riita. Moniaat kysyivät Herra Kappalaista tästä asiasta, koska hän kävi heitä katselemassa. Mutta hän vastasi heille ja sanoi:
»Minä varsin kummastelen, ettei kukaan teistä ole ajatellut sen oivallisen miehen päälle, joka teille jo on niin paljon hyvää hankkinut, joka on niin nerokas, niin ystävällinen ja niin toimelias. Minä meinaan Toivosta. Jos te hänen valitsette, niin teillä on rehti mies asiainne toimittajana. Ei hän ole niitä miehiä, jotka väkisin pyrkivät kunniavirkoihin. Mutta juuri sentähden pitää häntä ensin haettaman. Sillä niillä, jotka juoksevat kunniavirkain perään ja tahtovat tulla muka muita paremmaksi ja yläisemmäksi, niillä on enimmiten kaikellaisia erisyitä. He ovat ylpiöitä ja turhan kunnian pyytäjiä, eivätkä pidä niin suurta lukua kansan yhteisestä hyvästä, kuin omasta hekumastansa ja ylpiästä elämästänsä.»
Vielä hän puhui: »Kyllä sekin on hyvä, että valitaan varakas mies esimieheksi; mutta eipä rikkaus ole, vaan yksivakaisuus on yläisin avu. Onneton se kansa, joka esimieheksensä ottaa sen, jollen useimmat kansan jäsenet ovat velkaa. Sillä he tekevät hänen valtiaaksi ja tuomariksi omissa asioissansa, ja he tulevat oman tyhmyytensä kautta tällaisten kylän rasittajain orjiksi. Valittakoot ennen sellaisen joka voi sekä kovasydämmisen velkojan että rikkaan solvennuksen pitää kurissa.»
Vielä hän puhui: »Hyvä pää tekee paljon, mutta rehellinen sydän tekee vielä enemmin. Kysykäät siis ensin: onko se mies rehellinen, avukas? sitten kysykäät: onko hänellä neroa kyllä, ja ei hän liene jollenkullen rikkaallen velkaa? — Kansan esimiehen pitää olla vapaan velasta ja velvotuksesta; muutoin ei hän ole, mutta hänen velkamiehensä, jota hän pelkää, on paikkakunnan hallitusmies.»
»Te ette taida erehtyä hakeissanne parasta miestä. Ajatelkaat vaan, kenen te kuolemavuoteellanne panisitte ennen kaikkia muita leskenne ja jälkeenjääneiden orpolastenne hoitajaksi, että hän hyvästi katsoisi teidän omaistenne parasta? Kas, se tehkäät hallitusmieheksi. — Elikkä, jos teidän täytyy mennä jonkun muun palvelukseen, kenen te mieluisimmin tahtoisitte herraksenne? Kas, se tehkäät hallitusmieheksi!»
»Jos vaan useammilla hallitusmiehistä on hyvä tahto ja rehellinen mieli, joka vieroo vääryyttä: kyllä kaikissa hyvä neuvo keksitään. Yksi ainoa hyvä pää on kyllä. Kolme hyvää päätä, mutta ilman hyvätä sydämmetä, eivät sovi yhteen. Sillä kukin tahtoo sen ymmärtää paremmin kuin toinen, ja niin syntyy riita ja eripuraisuus heidän välillensä, joka heistä sikiää kansan sekaan.»
»Sanokaat minulle, kuka on paras isä lapsiansa kohtaan, heitä rakastava vaan ei kuitenkaan heikko, ankara ja ei kuitenkaan kovasydämminen? Elikkä sanokaat minulle: kuka on paras talonisäntä, jota hänen perheensä mielellään palvelee ja rakkaudella kohtaa, mutta jota se myös pelkää; joka kaikki talossansa taitavasti asettaa ja johdattaa, ilman tohinaa ja räyskeetä, ilman torata, ilman vihata, ja että kuitenkin kaikki käypi hyvästi, ikään kuin itsestänsä? — Se tehkäät koko kansakunnan isännäksi.»
Näin se viisas ja nerokas Herra Kappalainen puhui, ja jokainen nyt ajatteli toisin kuin ennen. Ja kansan koottua, kahta uutta hallitusmiestä valitsemaan, päätettiin suurimmalta osalta, ettei huutoja eli ääniä pitänyt annettaman julkisesti, vaan että kukin paperille kirjoitti huutonsa, ettei kukaan tietäisi ketä kukin oli anonut, ja niin hän sai vapaasti ja pelkäämätä anoa kenen hän katsoi paraaksi ja kelvollisimmaksi. Tämäpä ei ollut ollenkaan Karhulan mieliksi, sillä hän oli jo määrännyt, ketkä hän tahtoi virkaveljiksensä, ja hänen teki mielensä nähdä kutka hänen kanssansa pitivät ja kutka uskalsivat olla häntä vastaan. Mutta ei auttanut tällä kertaa hänen vastuksensa. Paperille kirjoitetut huudot koottiin ja ensi vaalista valittiin Toivonen ja toisesta Mylläri kylän esimiehiksi. Mutta Mylläri ei ottanut sitä virkaa vastaan, että hän oli Toivosen appi, eikä ollut sopiva että samassa hallitusraadissa istui kaksi sukulaista. Sentähden hänen sijaansa valittiin toinen hiljainen, vireä ja ymmärtävä Väkelä niminen mies.
Nähtyänsä kuinka tämä vaali kävi, Karhula tuli kokonaan mustaksi kasvoista. Hän toivoi vielä ett'ei Toivonenkaan huolisi koko virasta; mutta siinä hän pettyi. Toivonen kiitti kyläkuntaa, että he olivat hänelle sen viran uskoneet, ja tarjosi heille koulun opettajaksi apumiehensä Juhanan, joka myös taitonsa vuoksi tutkittuna ja muutoin hyvistä käytöksistään tuttu, kouluttajan virkaan säättiin.
Karhula meni kotiinsa aivan pahoilla mielin ja alakuloisena. Siellä vasta hän osotti vihansa ensin kissaa vastaan, joka liehakoiten juoksi hänen jaloissansa, sitten koiraa, joka ystävällisesti hyppeli hänen ympärillänsä; sitten piikaa vastaan, joka ei häntä heti ymmärtänyt, kuin hän anoi paloviinaa, ja vielä päälliseksi vaimoansa kohtaan, joka sattui sanomaan että Väkelä oli rehellinen mies.
21.
»Voi! voi! voi! voi!» huusi Karhula ja kynsi korviaan, ajatellessansa että Toivonen nyt oli kylän hallitusmiehiä. Mutta yhtäkkiä hän hoksasi itsensä, ja meni juoksupotkaa Toivosen tykö, toivotti, häntä halaten, kaikesta sydämmestä muka onnea virkaveljeksensä, ja sanoi: »nyt me tästedes olemma varsin hyvät ystävät ja veljekset.»
Elsa ihmetteli tätä Karhulan äkkinäistä ystävällisyyttä, ja sanoi, hänen pois mentyänsä, miehelleen: »Toivonen, Toivonen, paree olisi ollut, jos et olisi koko virkaa ottanut vastaan! Karhulaan ei ole luottamista, se on petturi ja kaivaa vielä sinullen kuopan, saattaaksensa sinun hukkaan. Toivonen kulta, varo tuota Karhulaa!»
Toivonen syleili Elsaa ja sanoi: »Karhula ei olekkaan mikään raateleva karhu; mutta minä näen, se on pelkäävä, liehakoitseva ja pahanilkinen kissa. Mutta kyllämä hänen kyntensä taitan.»
Hallitusmiesten ensi kokouksessa Väkelä ja Toivonen ennen kaikkia tahtoivat saada luvun laskut ja yhteiset laskukirjat silmäilläksensä. Mutta kaikki oli sikisoki ilman yhtään järjestyksetä. Monta asiaa oli, jota ei ensinkään ollut pantukaan ylös koko kirjoihin. Kyläkunnan oli velkaa nuin seitsemäntuhannen ruplan paikoille. Melkeen puolet oli Karhulan saatavaa, joka siitä otti intressiä kuusi sadalta, koska hän itse oli lainaksi saanut kolmea eli neljää vastaan. Suurin osa vuoden sisääntuloista oli mennyt sen-aikaisten hallitusmiesten kaikellaisiin kostannuksiin, syyneihin, reisuihin, vaivan palkintoihin ja sellaisiin kulutuksiin. Kaikista näistä ei ollut tehty eri laskuja, mutta vaan summittain ylöspantu kulutukset. Eivätkä olleet köyhäin eli vaivaisten rahat paremmin käytetyt. Samaten leskein ja orpolasten varaksi kootut rahat. Kylän yhteistä metsää oli myöskin hakattu paljon ja myyty puita, niin kuin sanottiin, yhteiseksi hyväksi, mutta kuinka paljo rahaa niistä lienee saatu ja mihin net lienevät joutuneet, siitä ei ollut mitään selvää. Olipa tuo Karhula välistä kerskaten sanonut: »Minun kirveeni on enemmin puita kaatanut, kuin paras talo koko maakunnassa maksaa.» — Sanalla sanottu, Kyläkunnan tavara oli varsin pahoin käytetty, ja tuhlattu; luvunlaskut ja tilin teot eivät olleet luotettavia; mutta siihen sijaan kyllä nähtiin, ett'eivät suinkaan olleet hallitusmiehet itsiään unhottaneet. Niin havattiin, että tuhanteen ruplaan, joka oli aivan halpa hinta, oli myyty iso palainen yhteistä maata, ja että hallitusmiehet itse olivat sen ostaneet, mutta ei vielä kopeikkaakaan maksaneet, eikä intressiäkään koko viiteen vuoteen suorittaneet. Vielä löyttiin, että Karhula 11 vuotta sitten oli yksimielisesti virkaveljeinsä kanssa ottanut kyläkunnan nimeen lainaksi neljätuhatta ruplaa, joista oli annettu yhteistä metsämaata pantiksi; ja että yhteisestä kassasta oli räntyt maksettu, mutta itse pääsumma oli jäänyt hallitusmiesten käsiin.
Tästä Toivonen sangen paljo vihastui ja sanoi: »Minä olen pantu, ei yhteiseen neuvohuoneeseen, vaan yhteiseen läättiin, joka on täynnä likaa ja turmellusta. Mutta se pitää korjattaman ja puhdistettaman, jos vaikka haju ja löyhkä leviäisi ympäri koko maata. Te oletta, hallitusmiehinä olevinanne, yhteistä hyvää ei katsoneet eli suojelleet, vaan alaspolkeneet ja sortaneet. Leskein ja orvoin isinä olevinanne, te oletta lapsianne varastaneet ja köyhille nakanneet homehtunutta leipää, koska te itse söitte ja joitte herkullisesti heidän omaisuudesta. Sen joka varasti muutamia nauriita, te panitte köysiin, mutta itsellenne ostitte pehmiöitä vuoteita yhteiseltä kansalta varastetuilla rahoilla. Te, kyykäärmeen sikiät, jotka aina puhutte oikeudesta, mutta elätte vääryydessä, joilla on aina Jumalan nimi suussa, mutta perkele sydämmessä — totisesti, totisesti te tuletta leikkaamaan mitä oletta kylväneet: köyhyyttä ylpeydestänne, rankaistusta ryöstöistänne!»
Kuultuansa tätä tuli Karhula suureen pelkoon, että hänen sisunsa vapisi. Hän syytti entisten virkaveljestensä päälle, ja itkien ja parkuin rukoili Toivosta, ettei hän tekisi häntä onnettomaksi.
Mutta vielä samana päivänä Toivonen lähetti Maaherralle kertomuksen ja selityksen koko ajasta. Ja kylässä oli suuri pelko ja hämmästys; sillä niin paljon petosta ei ollut toki kukaan entisistä hallitusmiehistä uskonut. Eipä tahtonut moni sitä vielä uskoakkaan, ja he haukkuivat Toivosta panetteliaksi ja pahanilkiseksi ihmiseksi, joka itseänsä korottaaksensa tahtoi syyttömiä ihmisiä saattaa onnettomuuteen. Ja Karhula juoksi ympärin kylässä ja haki ystäväinsä tykönä kaikellaisia todistuksia, niiden kautta pahimmat ees valitukset päältänsä poistaaksensa. Mutta hänen paraatkin ystävänsä puistivaat päätä, eivätkä tahtoneet sekauta koko seikkaan. Ja pikemmin kuin luulikaan, tuli asia oikeuden eteen, kussa pian kaikki petos ja vilppi tuli ilmi. Karhula pantiin köysiin, ja tuomittiin pois virastansa ja kruunun työhön. Hänen omaisuudestansa maksettiin, niin kauvas kuin sitä piisasi, mitä hän oli yhteisistä varoista varastanut. Tämän lopun sai Karhulan ylpeys; sillä vääryydellä saatu tavara ei menesty, ja ylpeys saattaa kadotukseen.
Mutta Toivonen tehtiin hallitusmiesten päämieheksi ja kylän miehistä valittiin kunnon mies kolmanneksi hallitusmieheksi.
Tästä asiasta piti Herra Kappalainen kauniin ja opettavaisen saarnan. Hän sanoi: »Koska vanhemmilla on pahanjuonisia ja pahantapaisia lapsia, niin pitää ei ainoastaansa lapset kuritettaman, mutta myös vanhemmat huolettomasta lastensa kurista edesvastaukseen saatettaman. Ja koska kansakunnassa köyhyys ja pahuus ja rikokset enenevät ja pääsevät vallallensa, niin se on merkki siitä, ett'eivät hallitusmiehet mihinkään kelpaa, vaan ovat syy kaikkeen onnettomuuteen. Mutta Jumala määrää kullenkin tuomiopäivänsä.»
22.
Toivosella oli nyt varsin paljon tekemistä. Ei tiennyt kukaan, mitä hän askaroitsi. Milloin hän juoksi ympäri kaikkein maantilusten, milloin koko päiväkaudet metsissä, milloin taas kaupungissa.
»Toivos rukka!» huokasi Elsa, illalla tullessansa häntä vastaan ulkona kylästä ja häntä tervehtäissänsä: »Miksikä sinä itseäsi niin vaivaat ja otat päällesi niin paljon työtä? Et sinä lopuksi saa kuitenkaan muuta kuin kiittämättömyyttä ja harmia kaikesta vaivastasi.»
Toivonen sanoi: »Kiittämättömyys on se raha, jolla ihmiset kernaimmasti maksavat. Mutta jolla on kansakunnan asiat hallittavana, hänen pitää katsoa Jumalata ja velvollisuuttansa, eikä palkkaa ja kiitosta. Ja totisesti, viimen Jumala palkitsee kaiken hyvän, niin kuin hän kaiken pahan rankaisee.»
Näin Toivonen puhui ja teki, mitä hänen piti.
Mutta nyt nähtiin että Seurakunta oli vielä yli 6000 Ruplaa velkaa, sekä viimeisen sodan ajasta asti, että muutamasta katovuodesta, ja velka oli myös enennyt entisten hallitusmiesten väärän ja petollisen hallinnon kautta. — Ja Toivonen mietti yöt ja päivät, miten tämä kuorma saataisiin Kultalasta poisvyörytetyksi eli ees huojennetuksi. Ja keksittyänsä neuvon, selitti hän sen virkaveljillensä; he, kauvan tutkittuansa, katsoivat sen hyväksi ja sanoivat: »Joska velat olisi maksetut, että kukin tietäisi, mikä hänen on omansa, ja saisi rauhassa hengittää, eikä joka hetki ajatella korkorahoja!»
Nyt tehtiin kaikkein taloin ja tilusten syyni ja arvio, että joksikin määrin tiettäisiin, kuinka köyhä eli rikas kukin oli. Ja jokaisen piti kylän hallitusmiehille ilmoittaa ja näyttää, kuinka paljon hänen vielä oli talonsa ja maantilustensa päälle velkaa; tämä pantiin ylös kirjaan, ja sen jälkeen määrättiin, mitä kunkin piti maksaman.
Sitten sunnuntaina Toivonen molempain virkaveljeinsä kanssa astui kokouneen väestön eteen ja sanoi: »Hyvät ystävät ja kylänmiehet, meidän kylämme on velkaa kuusituhatta neljä sataa ruplaa. Siitä on meillä korkorahaa maksettavaa kaupungissa, ja itsellemme olemme velkaa heinistä, oljista, kauroista ja muista antimista, kyyteistä ja transporteista j.n.e. Mitä muualle on maksettavaa, siitä tahdomme toisti puhua. Nyt katsokaamme mitä kyläkunta on itsellensä velkaa.»
»Monella meistä on vielä paljon kyllä saamista kylän yhteydeltä, oljista, heinistä ja muista viimeisen sodan aikana tehdyistä antimista. Kyllähän niille nyt joka vuosi niistä maksetaan intressit; mutta ensinpä heidänkin pitää tähän yhteiseen intressi-maksoon osansa maksaa; niin että moni niin muodoin maksaa intressiä omasta rahastansa. Sepä on varsin työläs ja kokonaan nurja käytäntö. Nyt me olemme jakaneet velan kaikkien päälle, heidän tavaransa suhteen. Rikkaan päälle tulee enemmin, köyhän päälle vähemmin. Tällä muotoa yhteinen velka muuttuu kunkin asukkaan erinäiseksi velaksi. Jolla nyt näin löytyy olevan velkaa samaan määrään kuin hänellä on saamista, hän kuittaa velan saamisellansa, eikä saa, eikä maksa enään mitään korkoa. Jolla taas on enemmin saamista kuin tämän jakamisen jälkeen maksamista, pyyhkii ensin pois koko velkansa, ja siitä, mitä hänen on saamista, niin paljon kuin hänen velkansa teki, ja kysyy: 'Kuka minullen maksaa mitä minun vielä on saamista?' — Vastaus: 'Net sen maksavat, jotka eivät sodan aikana mitään antaneet yhteisiksi tarpeiksi.' Net ovat heidän velkamiehensä, ja taikka heti suorittakoot sen vähän rahan, joka heidän osallensa tulee, eli antakoot laillista korkorahaa, siksi että velka on maksettu.»
Näin Toivonen puhui. Moni oli joka ei sitä heti oikeen ymmärtänyt. Mutta nähtyänsä, ettei siitä ollut kellenkään vahinkota, tytyivät he siihen. Sillä rikkaat, joilla oli enimmin saamista, saivat myös tavaransa suhteen maksaa enemmin yhteiseen velan maksoon. Niin oli köyhäin vähemmin maksettavaa, ja kukin katsoi tämän asetuksen kohtuulliseksi, sillä että taloin ja tavarain arvio oli tehty kohtuuden jälkeen ja ilman kenenkään puolta pitämätä.
Seuraavana sunnuntaina oli taas kokous ja Toivonen puhui tällä tavalla: »Hyvät ystävät ja kylänmiehet, me olemma kaupungista vähempään vuokraan (intressiin) saaneet niin paljon rahaa, kuin kyläkunta on velkaa, eikä tarvitse nyt Kultalan maksaa enemmin intressiä kuin kaksisataa ja kaksikymmentä Ruplaa vuodessa. Mutta vaikiaksi tulee kuitenkin monelle talonisännälle tähän tarpeeseen koota rahoja. Parempi on sentähden ettei kukaan tarvitse omista varoistaan mitään antaa tämän intressin maksoon.»
Tässäpä naurahtivat kaikki Kultalan miehet ja huusivat: »Kylläpä se neuvo meillen kelpaa; mutta mitenkäs sen saat toimeen?»
Toivonen korotti äänensä ja puhui: »Hyvät ystävät ja kylänmiehet, meillä on vielä paljon yhteistä laidunta. Mutta se on huonoa ja kivistä maata, eläimiltä tallattua, jossa ei kasva paljo mitään. Jokainen teistä, jos se olisi hänen omansa, taitaisi sen paremmin käyttää hyväksensä. Mutta kenellen siitä nyt on hyvää? — Ei kenellenkään. Sillä rikkaillen, joilla on paljon karjaa ja jotka kesällä sen sinne laskevat, on siitä silmin nähtävästi vahinkoa. Paitsi sitä että heidän lehmänsä illalla tulevat kotiin tyhjempänä ja enemmin nälissään, kuin net aamulla lähtivät ulos, menee myös kaikki pelloille tarpeellinen sonta siellä hukkaan. Köyhille taas, joilla ei ole varaa pitää lehmää, ei siitä ole vähintäkään hyötyä, ja heidän täytyy jättää sen rikkaille nautittavaksi. Onko siinä kohtuus? Miksikä rikkailla pitää oleman enemmin hyötyä yhteisestä omaisuudesta, kuin köyhillä? Emmäkö ole kaikki Kultalalaisia? Eikö ole yhdellä sama oikeus kuin toisellakin. Kuka rikkaillen ainoastaan on antanut yhteisen maan nautinnon? — Jos köyhillä olisi siitä vaan palainen maata, että he sen saisivat aidata ja siihen kasvattaa apiloita ja muita ruohoja, olisi heidän karjallensa siitä kahta vertaa enemmin. Sekä terveellisempää että ravitsevampaa rehua, kuin nyt. On sentähden meidän neuvomme, että yhteinen laidunmaa jaetaan taloin päälle, jotta kukin saa osaansa hoitaa ja viljellä miten tahtoo. Mutta maa on kuitenkin ikuisesti kyläkunnan yhteistä omaisuutta, kukin saa osansa vaan arrennille, eikä saa sitä myydä, eikä testamentteerata eli muutoin pois antaa, mutta hänen kuoltuansa se tulee takaisin kyläkunnalle, joka sen uudestaan arrennillen antaa jollenkullen nuorelle isännälle, jolla on vasta aljettu talous, vaan ei vielä osaa yhteisessä maassa. Kukin maksaa osaltansa vähäisen arrennin vuodessa, ja sillapa yhteisen velan intressit suoritetaan. Näin ei maksa kukaan tätä vuokraa omasta talostansa, vaan siitä maan-osasta, joka hänellä on yhteisestä laitumesta.»
Näin Toivosen puhuttua, miehet vähän aikaa olivat ääneti, asiata miettien, mutta pianpa nousi tohina ja huuto ja riita ja tora, ikään kuin olisi ollut murhan asiat. Sillä rikkaat talonpojat, jotka tähän asti olivat yksin pitäneet karjansa tällä laitumella, eivät ollenkaan tahtoneet tätä jakamista, huusivat että heille tehtiin vääryyttä ja uhkasivat oikeuden käynnillä. Muutamat sanoivat: »Kyllä me sen näemme, että kerjäläiset tahdotaan tehdä rikkaiksi, ja kunnialliset ihmiset ryysyisiksi. Jolla on karjaa, lähettäköön sen laitumelle; se on vanha tapa ja oikeus, joka on esivanhemmilta peritty, ja josta me kiinni pidämme!»
Mutta suurin osa talonpoikia, jotka eivät olleet rikkaita, eli jotka, enemmin maitoa ja sontaa saadaksensa, elättivät karjansa navetassa, pitivät Toivosen puolta ja laidun päätettiin jaettavaksi. Heti kutsuttiin maamittari, jakamaan sitä yhtä suuriin osiin, joista vetivät arpaa ne, jotka niitä tahtoivat viljeltäviksi. Rikkaat talonpojat valittivat Esivallalle, että heidän oikeutensa niin oli sorrettu. Mutta sieltä tuli tällainen päätös: »Kultalan yhteinen maa on sen asukkain vaan ei lehmäin omaisuus. Sentähden jokainen asukas saa käyttää yhteistä maata eli sen osaa, kuinka hän tahtoo. Mutta te katsotte ja puollatte, ei vanhaa oikeutta, vaan omaa etuanne, ettekä sitäkään oikeen ymmärrä. Sentähden tulee tästedes laidunmaa jaettavaksi. Siihen tytykäät ja menkäät rauhaan!»
Sillä päätöksellä saivat rikkaat talonpojat mennä kotiinsa. Nyt he vasta rupesivat surkuttelemaan Karhulaa, että hän oli poissa ja Kruunun työssä, ja sanoivat: »Kaikkein vikainsa kanssa hän oli kuitenkin hyvä mies; hän piti kiinni vanhoista tavoista ja oikeuksista; hänen aikoinansa ei suinkaan olisi tällaista tapahtunut. Tuo Toivonen se on levoton ja tytymätön ja aina uusia pyytävä ihminen.»
23.
Jo ensi keväimenä oli iloa ja toimea yhteisen laitumen entisessä autiossa. Sillä kussa ennen kulki yksinäisiä lehmiä, jyrsien ja pureskellen siellä ja täällä kasvavia huonoja ja karvaita ruohoja, oli nyt oikia kryytimaa. Siellä nyt nähtiin papuja, humaloita ja hamppuja, herneitä ja pellavia, kaalia ja potaattia, kaikellaisia ruohoja ja jyviä, mitä siellä mitä täällä kasvavan. Kukin taisi helposti laskea, että hänellen laidunosansa antimista piti oleman ei ainoastansa arrennin maksoksi, mutta vielä runsaasti päälliseksi. Rikkaatkin, tultuansa kerran ymmärtämään, joka kyllä oli heilien vaikia asia, tunnustivat viimen heillen siitä karttuvan hyvän edun. Sillä heillen oli voittoa ei ainoastansa karjan rehun, maidon ja lannan vuoksi, mutta myös rahassakin. Jos nimittäin kukin, niin kuin heidän päänsä jälkeen olisi käynytkin, yhteisen velan intressiä maksettaissa, olisi omasta kukkarostaan antanut rahaa siihen tarpeeseen, olisivat rikkaat tulleet maksamaan muita suhteen paljoa enemmin, koska nyt taas jokainen arentimaastansa maksoi yhtä paljon. Mutta Toivonen ei ollut vielä tähän tytyväinen, eikä ollut ilman syytä päiväkaudet juosnut ympärin metsissä. Hän myös kävi kaupungissa Yli-Maanmittarin tykönä, joka oli askareissansa varsin taitava mies, ja hän kuljetti häntä ristin rastin Kultalan yhteisessä metsässä, neuvoa kysyen kaikellaisista. Nähtiin kyllä että Toivosella taas oli jotain miettimistä, mutta mitä? Sitä ei juuri tiennyt kukaan. Rikkaat sanoivat: »Kyllähän me sen näemmä, että meidän päällemme on taas tuleva joku rasitus!» Mutta sen kerran he kuitenkin erehtyivät.
Ja Kultalalaisten taas kokouttua, oli kukin haluissaan tietää mitä uutta nyt tuumailtavaksi annettanee.
Toivonen astui taas esiin ja puhui korkialla äänellä: »Hyvät ystävät ja kylänmiehet! Velaton mies on kaikillen otollinen. Mutta meidän kylällämme on vielä velkaa. Sen intressit me maksamme arrentimaista. Paree olisi vielä, että pitäisimme kukin omassa kukkarossamme arentimaasta saadut rahat, kymmenenkään vuotta eli kauvemminkin. Siitäpä meillen olisi kaikille varsin suuri apu.»
Miehet naurahtelivat ja sanoivat: »Ei suinkaan tuo olisi hullu neuvo.»
Toivonen sanoi vielä: »Minä ja nämät toiset kunnialliset hallitusmiehet otamme päällemme ja vastaamme, että yhteinen velka kokonaan eli suurimmaksi osaksi tulee suoritetuksi ilman Teidän kulutustanne, jos vaan suostutte kolmeen asiaan, niitä tehdäksenne.
»Ahaa!» huusivat rikkaat talonpojat: »Siinäpä se juuri on!»
Toivonen puhui: »Kuulkaat minua ja ajatelkaat tarkkaan, jos ma puhun oikeen eli ei. Täällä on Kultalassa nuin sata taloutta.»
»Se on tosi» huusivat talonpojat.
»Kukin talous,» sanoi Toivonen, »saapi vuodessa kaksikymmentä syltää puita, paitsi risuja, yhteisestä metsästä.»
»Tosi sekin on,» sanoivat Talonpojat.
»Ja niin paljon tarvitseekin joka talous,» puhui Toivonen; »muutama enemmin, toiset taas vähemmin, jotka ruokansa tuottavat yhteisestä ruan laitoksesta. Mutta kaikki tulisivat vähemmällä aikaan, jos eivät leipomisiin, viljan kuivaamisiin (riihiin) ja pesuihin kuluttaisi liian paljon puita. Arvelkaat vaan, jos yhdessä viikossa kymmenen eli kaksikymmentä taloa tekevät pesoa eli leipovat, kuinka paljon puita niin monessa talossa yht'aikaa poltetaan!»
Tähänpä talonpojat sanoivat muristen: »Kyllä se nyt niinki on, mutta emmähän me taida leivätä elää ja kulkea likaisissa vaatteissa.»
Toivonen sanoi: »Tässä maassa on monta seurakuntaa, jotka ovat paljoa rikkaammat kuin me, ja kuitenkin paljoa paremmin hoitavat talouttansa ja säästävät, kuin me. Mutta juuri sentähdenpä ne ovat rikkaammat. Seurakunta on, joilla ei ole niin paljon metsää, kuin meillä, mutta heillä on kuitenki puita kylläksi ja vielä myydäkkin. Mutta kuinka he tekevät? Siellä on usiammalla talolla yhteisesti ainoastansa yksi yhteinen leipouuni ja kuivausuuni (riihi). Sinne kukin vuorossaan kantaa taikinansa ja viljansa. Ja kuin niin muodoin ei uuni saa koskaan jäähtyä, saapi se vähemmällä puiden polttamisella tarpeellisen kuumuutensa. Se, mä sanon, on oikeen katsoa talouttansa ja säästää! — Miksi emme taida mekin sitä? Miksi emme jo aikaa ole näin tehneet? Vastaus: Sentähden että me olemme kaikkeen hyvään taikka liian hitaat elikkä nerottomat. Ja ajatelkaat myös se asia, kuinka helposti leipominen ja peseminen asuinhuoneissa eli kotona taitaa koko kylän saattaa valkian vaaraan. Ajatelkaat, kuinka paljon puita vaan sen kautta tulisi säästetyksi, että tuvissamme eli asuinhuoneissamme olisi pienemmät ja soveliaammat uunit, jotka vähemmin puita kuluttavat, kuin nuot hirmuiset kivimuurit, joita nyt leipomista ja kuivaamista varten tarvitaan. Puita polttaa on rahaa polttaa.»
Kuultuansa näitä sanoja Kultalalaiset kynsivät päätänsä vähän närkästyneinä.
Mutta sitä ei näkevinäänkään Toivonen puhui edespäin: »Katsokaat kaikin puolin. Muissa seurakunnissa on jo yhteiset pesuhuoneet, joissa kukin talo vuorossaan toimittaa kaiken pesunsa. Siitä on sama puiden säästö ja valkian vaarasta sama vakuutus koko kylälle. Me tämän tiedämme ja katsomme sen hyväksi. Miksikä siis meillä joka talous tekee pesunsa kotona omassa huoneessa? — Leipoessa ja pestessä palava valkia pikemmin polttaa ja turmelee meidän uunimme ja takkamme. Täytyy niitä sentähden useimmiten parannuttaa ja korjauttaa. Se maksaa rahaa. Jos olisi kylällä yhteinen pesuhuonet, ja jos usiammat talot yhtyisivät pitämään yhteistä leipo-uunia, niin se tulisi paljoa vähemmin maksamaan.»
»Nyt me siis, hyvät ystävät ja kylänmiehet! teitä kehoitamme rakentamaan yhteisiä leipo-uuneja ynnä kuivausrakennusten kanssa, ja yhteistä pesu-huonetta, niin kuin muissa seurakunnissa on. Ensimmäiset kulutukset annettakoon yhteisistä rahoista. Me kaikki tehkäämme tarpeelliset ajot ja päivätyöt. Mitä tästä arveletta?»
Siinäpä kaikellaista arveltiin. Muutamat tahtoivat vanhasta kiinni pitää; mutta usiammat jo kyllä ymmärsivät yhteisen pesuhuoneen olevan paremman. Leipo-uuneja het eivät tahtoneet, sillä ett'eivät sellaisia vielä tunteneet. Mutta toiset taas mielellään tahtoivat suostua myöskin yhteisten kuivaus- ja leipo-uunien rakentoon. Kuin sitten kauvan riideltyä huudot laskettiin, tultiin useimpain huutoin jälkeen siihen päätökseen, että, ei ainoastaan yhteinen pesuhuonet, mutta myös yhteiset leipo-uunit piti rakennettaman.
Tähän Toivonen sanoi iloissansa: »Hyvät ystävät ja kylänmiehet! tämä teidän päätöksenne on teille kunniaksi ja teitä monella hyvällä edulla ja hyödyllä kostava ja palkitseva. Nyt tulee viiminen. Koska te nyt tästedes tuletta vähemmin puita tarvitsemaan, niin polttakaat myöskin vähemmin. Tehkäät näin säästetyt puut rahaksi, sillä maksaaksenne yhteistä velkaa. Kuulkaat minua ja auttakaat minua laskeissani.»
»Jos kukin talous, joka nyt saapi, paitsi risuja, 20 syltää puita, tulee vuodessa kahdellatoista aikaan: niin sadan talouden säästöt vuodessa tekee kahdeksan sataa syltää. Syllästä maksetaan kaksi Ruplaa, joka tekee vuodessa tuhat ja kuusitoista sataa Ruplaa. Neljän vuoden kuluessa karttuu näin säästettyä kuusi tuhatta ja neljä sataa Ruplaa, jollapa velkamme jo pitäisi olla maksettuna.»
»Kuulkaat vielä. Meillä on vielä vähän yli kuudensadan tynnyrin alaa metsämaata. Sitten kuin on herjetty metsiä karjan laitumina pitämästä, kasvaa siellä, niin kuin kyllä tiedätte, kaikki iloisesti ja runsaasti. Minä olen kulkenut Maanmittarin kanssa läpi koko metsän. Hän sanoo, että joka vuosi tynnyrin alalle maata kasvaa puolen syltää halkoja tykö. Vielä hän sanoo, että meidän pitää antaa vesasta kasvavain lehtipuiden, niin kuin leppäin, haapain, vahterain, pihlajain, tuomien kasota kolmenkymmenen vuoden vanhoiksi; suurten tammien, mäntyin, ja muiden suurempain hirsi-puulajien täytyy saada seisoa seitsemän kymmenen, eli sadan vuoden vanhoiksi ja vanhemmiksikin. Säästääksemme ja oikiassa järjestyksessä pitääksemme metsää, meidän pitää jakaa kaikki pienempi lehtimetsä kolmeen kymmeneen osaan, ja kaikki karkiampi hirsimetsä sataan ja usiampaankin osaan. Jos nyt vuosittain kustakin laista otamme ainoastaan yhden osan, niin me luonnollisesti saamme joka vuosi yhtä paljon puita, emmekä hakkaa liian paljon eli liian vähän, ja meille ja jälkeemme tulevaisille olisi aina vanhaa, täysikasvoista metsää hakata. Vielä hän sanoi meillä olevan petäjistössä niin vanhoja puita, että, jos niitä järjestänsä hakattaisiin, moni niistä tulisi liian vanhaksi ja ennättäisi lahoa pois. Jos me net muutaman vuoden kuluessa poishakkaisimme, olisi sadan vuoden perästä niiden sijassa taas jälkeentulevaisillemme sadanvuotinen metsä. — Niin on siis meidän neuvomme tämä: jos me joka vuosi säästämme kahdeksan sataa syltää, niin on kolme tuhatta ja kaksi sataa syltää neljän vuoden säästö. Mutta emme tarvitse neljä vuotta odottaakkaan, vaan saatamme kahdessa vuodessa kaataa kaiken tämän neljä vuotisen säästömetsän, sillä maksaa velkamme, pistää intressit omaan kukkaroomme, ja niinä neljänä vuotena kokea tulla aikaan kukin talo kahdellatoista syllällä ja risuilla.»
Miesten kuultua tätä neuvoa, syntyi taas riita ja huuto. Useimmat olisivat kyllä mielellään pitäneet intressin, mutta tahtoivat myöskin pitää puunsa. Näin riideltiin ja väitettiin, siksi että yö kerkesi, eikä tultu mihinkään päätökseen, vaan niin erottiin toinen toisestansa.
24.
Hyvin ajattelevaiset ja ymmärtäväiset miehet kylässä puistivat päätä ja sanoivat: »Ei tuo uppiniskainen kansa koskaan suostu puiden säästöön.» Mutta Toivonen naureskeli ja vastasi: »Malttakaa vaan! hyvä asia vaatii aikansa. Miesten pitää ensin miettiä asiata ja nukkua sen päälle. Ei Kultalakaan yhtenä päivänä rakennettu. Meidän kylämme asukkaat kuultuansa jonkun uuden, vaikka kuinka hyödyllisen neuvon eli osotuksen, ovat juuri kuin lapset, koska he näkevät jonkun oudon miehen. Ensin he huutain ja peljästyksissään juoksevat pois; sitten he kaukaa katselevat häntä, ja tulevat hiljalleen takaisin, havattuansa etteipä tuo pure; vihdoin he leikitsevät hänen kanssansa ja tulevat hyviksi ystäviksi.»
Näin Toivonen puhui. Mutta nyt ruvettiin pesu-huoneen ja leipo-uunein rakennusta. Puita hakattiin, kiviä murrettiin, savea, kalkkia, tiiliä tuotiin, kaikki yhteisellä työllä. Ne taloudet, jotka suostuivat yhteisen leipo-uunin tekoon, tulivat kokoon, keskustellen missä järjestyksessä kukin sitä saisi nautita, ja määräsivät sillen soveliaan paikan. Toivonen tuotti taitavan muurmestarin, joki tunsi miten uunit ja takat parahiten rakennetaan. Itse hän kuljeskeli moniaissa kylissä, niissä olevia laitoksia katsellaksensa ja valitaksensa mitä parasta oli Kultalalle. Syksyn puoleen olivat jo pesu-huoneet ja uunit raketut ja Kultalalaisille suureksi iloksi ja hyödyksi; sillä pian aivan selvään nähtiin, että paljon puita tuli säästetyksi ja valkian vaarasta oli vähemmin peljättävää.
Mutta yksi asia vetää toisen perässään. Moni mies jo itsestänsä rupesi ajattelemaan, ett'eivät nuot savuiset ja nokiset suuret uunit enään liene niin tarpeelliset kuin ennen; taitanee ehkä tulla aikaan pienemmillä, jotka vähemmin puita kuluttavat. Toivosella ja Herra Kappalaisella oli heidän huoneissansa sellaisia pieniä kamari-uuneja, jotka myöskin olivat niin raketut että niissä taisi keittää. Kaupungissa sellaisia nähtiin melkein joka paikassa. Karhulakin aikanansa oli jo teettänyt itsellensä sellaisia, että muka hänen tykönänsä näyttäisi niin kuin kaupungissa. Ja olikin siitä voittoa. Säästetyt puut taittiin myydä ja saada rahaa. Eikä enään mennyt kenenkään mielestä nämät Toivosen sanat: Puita polttaa on rahaa polttaa! Mutta kostannukset uuneja muuttaissa ja uudestansa rakentaissa heitä vielä peljättivät.
Kuitenkin muutamat niistä kahdesta neljättä Kullantekiäliiton salaisista jäsenistä, jotka jo olivat oppineet Toivosen neuvoja noudattelemaan, antoivat Toivosen sanottua jo ensi syksynä muuttaa uuninsa, olletikkin koska hän muutamille köyhemmille lainasi vähän rahaa siihen tarpeeseen. Kaupungista tullut taitava mies rakensi kaikki varsin hyvin ja soveliaasti. Mutta nyt nähtiin kuinka kylän miehet ja vaimot kaikilta haaroin tulivat katselemaan näitä uuneja, niin kuin muitakin kummituksia. Kaikki he nauroivat, tekivät pilkkaa ja moittivat. Sitten, koska talvi tuli ja pakkainen jäinensä, pyryinensä ja luminensa, kävi heidän kummaksi, että nuo pienet, seinistä irtanaisna seisovat uunit kuitenkin taisivat tehdä tuvat niin lämpimiksi. Mutta koska sitten kevätpuoleen usiammalla niistä, joilla oli sellaiset uunit, vielä oli puita myydä, alkoipa asia muillenkin näkyä otolliselta. Eipä enään juuri paljon kehuttu niistä vanhoista, hirmuisen suurista uuneista, ja vihdoin kukin tahtoi tupaansa sellaisen pienen kummituksen. Moniaat jotka niitä olivat nähneet muiden tykönä, rakensivat itse samanlaisia kotonansa, ja miettivät myös kaikenlaisia parannuksia, jotka kaikilta hyväksi nähtiin. — Keväillä sanoma kulki ympärin talosta taloon, muistuttain: »Tuokaapa nyt rahaa; yhteisen velan intressit pitää maksettaman; maksakaat siis arrenti rahat tiluksistamme!» — Sepä oli pahaa ja vastahakoista, näin yhtäkkiä antaa pois rahaa aivan muka tyhjän edestä. Muutamat sanoivat: »Menkööt sinne ja sinne yhteiset velat!» Toiset juoksivat Toivosen tykö ja sanoivat: »Miksi et enään puhu siitä entisestä neuvostasi, kuinka yhteiset velat taittaisiin puilla maksettaa? Otappas se taas puheeksi!»
Tätäpä oli Toivonen juuri odottanut. Ja kansan kokouttua, hän sanoi: »Kaikki yhteisesti ovat siitä mielestä, niin kuin joka haaralta olen kuullut, että velka pitäisi suoritettaman. Mutta ei yksikään tahdo vähentää jokavuotista polttopuittensa tarvetta kahdeksalla syllällä. Noh, määrätkäämme sitä vaan neljää syltää vähemmäksi. Eihän tuo nyt tuntune niin paljon kuin kahdeksan syllän vähennys, koska uunitkin vähemmin puita vetävät. Jos siis hakkaatte vuoden tarpeeksenne, kahdenkymmenen sijaan ainoastansa kuusitoistakymmentä syltää, siksi että taas on metsään kasvanut kylläksi puita; niin on velka kuitenkin muutaman vuoden kuluessa maksettu.»
Vielä nytkin kuului morina, mutta otettiin kuitenkin tämä neuvo varteen ja säättiin seurattavaksi. Ja koska tämän säännön oli korkia Esivalta ei ainoastansa vahvistanut mutta vielä kiittänyt hyväksi, julistettiin likellä ja kaukana asuville tämä metsän kaanto eli hakkaus. Paljon ostajia tuli likeltä ja kaukaa. Yli-Maanmittarin läsnä ollessa ja hänen neuvottuansa kaattiin vanhimpia hirsipuita, ja muutamin paikoin myös nuoriakin puita, kussa olivat kovin tihiässä; ei kuitenkaan myyty kaikkia kerrassaan, vaan kahden vuoden kuluessa, ettei niiden hinta hälvenisi, ja niin oli kahden ajastajan perästä saatu kokoon yli kuusituhatta Ruplaa, niin että ei ainoastansa yhteinen velka tullut maksetuksi, mutta myös jäi yli melkoinen summa, joka tarvettilain varaksi lainattiin ulos korkorahaa vastaan.
Mutta nyt Toivonen myös noudatti Yli-Maanmittarin ja Esivallan tahtoa. Taitaaksensa nimittäin oikiassa järjestyksessä pitää ja hoitaa metsää, joka oli paras osa yhteisestä omaisuudesta, annettiin Maanmittarin mitata kaikki metsämaat ja panna net karttaan. Katsottuansa ja tutkittuansa ne kaikki, hän ne jakoi osiin, ja määräsi, kuta osaa kunakin vuonna sai hakata. Ja näin varustettiin yhteistä metsää kolmen kymmenen vuoden varaksi ja erittäin sadan vuoden varaksi. Hän antoi kylän Hallitusmiehille kirjallisen opetuksen ja neuvon, mitä heillä joka vuosi oli vaariin otettavaa puita hakattaissa ja uusia istuttaissa. Ja hallitusmiehet antoivat kansallen oikian metsä-oorningen eli asetuksen metsän korjuusta, jossa oli säätty, mitä puita kaataissa ja niitä jakaissa piti vaariin otettaman, kuinka hirsipuita kansan tarpeiksi piti jaettaman, luvattomat hakkaukset ja muut rikokset rankaistettaman, mitä metsävahtia valitessa oli muistettavaa j.n.e., niin että kaikillen tehtäisiin oikeus ja yhteistä hyvää autettaisiin.
Nämät asetukset olivat varsin hyvät. Jos tuli vuoroon sellainen metsän osa hakattavaksi, josta saatiin aivan vähän puita, niin palkittiin mitä puuttui siitä mitä joku toinen osa antoi yli tarpeen. Metsänvahti sai paremman palkan, että hän öin päivin ahkerammin katsoisi metsävarkaiden perään. Joka toinen vuosi hallitusmiehet, seurattuna talon isänniltä, metsänvahdilta, ja muutoin sekä vanhemmilta miehiltä, että nuorilta pojilta, kulkivat ympäri, kaikkia metsämaiden rajoja ja rajamerkkejä, niin myös peltoja ja niittyjä katsomassa ja ojensivat mikä ojennusta vaati. Niin estettiin monta riitaa jotka muutoin syttyvät koska ei rajoista ja rajamerkeistä pidetä tarkkaa vaaria.
25.
Kaikki maakunta ihmetteli, eikä voinut kylläksi ihmetellä Kultalalaisia. Ihmisten tila oli silmin nähtävästi paranemallansa. Ei ainoastansa itse kylä ollut vapaana veloista, mutta myös net, jotka olivat varsin velkauneet, vähitellen maksoivat velkojansa. Jokainen kaupungissa, jolla oli rahaa lainata, antoi sen ennen kaikkia muita Kultalan miehille lainaksi; sillä kukin tiesi että kylän hallitusmiehet olivat varsin omatuntoiset pantattuin maatilusten arviota määrätessä, ja tunsivat aivan tarkkaan, kuinka paljon kukin talo eli tilus oli velkaa. Ei niin ollut muualla; ja sentähden Kultalalaista uskottiin kaikkialla ja arvossa pidettiin. Jos tuli kerjäläinen ja sanoi olevansa Kultalasta, sai hän tämän soimauksen: »Etkös häpiä kerjätä, ja olet Kultalasta?» Arveltiin muka ettei ollut yhtään kerjäläistä »Kullantekiäin kylässä».
Mutta siinä erehdyttiin. Sillä tässä uudestaan kukoistavassa kylässä oli vielä paljon tähteitä entisestä pahasta ajasta. Siellä asui muutamia viheliäisiä perhekuntia, joita ei auttaneet eli parantaneet Herra Kappalaisen puheet eikä Esivallan uhkaukset. Siellä eli ihmisiä, jotka ennen tahtoivat olla joutilaina, nälkää nähdä ja kerjätä, kuin kasvoinsa hiessä ansaita leipänsä. Siellä eli ihmisiä, jotka oikeen opettivat lapsensa kerjuuteen ja varkauteen, ja illalla heitä pieksivät, jos eivät olleet kylliksi koonneet. Siellä oli ihmisiä, jotka paloviinaan eli muihin herkkuihin tuhlasivat mitä het olivat taikka ansainneet työllänsä eli saaneet kerjäämällä. Eikä ollut toivomista, että tämä sukukunta kerrankaan kuolisi pois. Siihen sijaan niitä eneni, kuta myöden Kultalan tila parani. Sillä ne menivät naimisiin keskenänsä ja synnyttivät lapsia, ilman mitään huolimatta, miten itsiänsä ja lapsiansa elättäisivät. Sanoivat vaan näin: »Onhan täällä yhteinen köyhäin (eli vaivaisten) raha, se on meidän; yhteisen kansan velvollisuus on meitä elättää, tahtokoon taikka ei. Ajaa meitä pois eli antaa kuolla nälkään, sitä ei he uskalla.»
Tällainen hävytön puhet kävi liiatenkin seurakunnan hyväntahtoista Kappalaista sydämmellen. Ja hän sanoi usein Hallitusmiehille: »Ahkeroitkaat kuin paljon tahdotte: niin kauvan kuin kylässämme ovat nämät laiskuuden, riettauden ja irstaisuuden esimerkit, jotka ovat kaiken pahuuden emä, ei koskaan tule kylämme voimaan. Sillä mitä rehti ihmiset ansaitsevat, siitä syövät myös nämät laiskat joutilaat. Net alinomaa kuluttavat toisten tavaroita, ja vielä esimerkillänsä viettävät muitakin samanlaiseen ilkiään käytäntöön ja riettauteen.»
Hallitusmiehet kyllä sen ymmärsivät niin hyvin kuin Herra Kappalainen. Mutta miten auttaa eli estää tätä ilkiätä kerjäystä ja laiskuutta? Siinäpä se juuri oli? — Olihan siellä kyllä vaivaisten huonet; mutta se oli kovin vähä tälle kerjäläis-joukolle, niin ettei sinne mahtunutkaan monta. Eikä ollut sinne panemistakaan ihmisiä. Kyllä Herra Kappalainen usein kävi siellä katsomassa, toivoin taitavansa heitä parannukseen saattaa; — mutta turha oli hänen toivonsa. Siellä asuivat yhdessä vanhat ja nuoret, miehet ja vaimot, joilla ei ollut omaa huonetta. Tämä oli, niin kuin Herra Kappalainen usein sanoi, oikia sieluin murhapaikka. Sillä lapset siellä näkivät ja kuulivat vanhoilta paljon häpiällistä; että miehet ja vaimot asuivat yhdessä; jotka muutoinkin olivat varsin pahantapaiset, se saatti paljon ilkeyttä ja riettautta. Se maan tilus, joka kuului tähän vaivaisten-huoneeseen, oli kokonaan laimin lyöty ja aina huonosti korjattu, ja Toivosella oli täysi työ, itse huoneessa ees saapa ulkonaistakaan puhtautta variin otetuksi. Mutta kuinka hän miettikin ja ahkeroitsi, ei hän voinut kuitenkaan keksiä yhtään neuvoa, miten tätä kokounutta, joutilasta ja pahanelkistä roistoväkeä parantaa ja auttaa; ja viimein rupesi hänkin uskomaan, että se oli paha, josta ei päästä ja jota ei saateta auttaa.
Mutta Herra Kappalaisella ei ollut yhtään lepoa eikä hän julennut nähdä niin suurta ilkeyttä ja turmellusta seurakunnassaan. Mutta hän oli viisas ja nerokas mies, joka ei huolinut suorastaan ja rohkeasti ryhtyä ja sekoittaa itseänsä yhteisiin asioihin, sillä, taitaaksensa vaikuttaa hyvää, hän tahtoi olla ystävyydessä kaikkein kylän asukkain kanssa. Hän antoi siellä ja täällä jonkun hyvän neuvon, tuumasi yhden eli toisen tuuman, ja oli iloissaan, jos ne siltä eli tältä Hallitusmieheltä vastaan otettiin ja noudatettiin. Eikä ollut olevinaankaan, että se neuvo eli tuuma oli tullut häneltä; vaan hän salli Hallitusmiehille sen kunnian, että het olivat itse oikian keinon keksineet. Tämä heitä miellytti, ja sitä kernaammasti het toimittivat asiat. Hän myös arveli näin: se on oikeen ja hyvä, että kylän hallitusmiehet pidetään arvossa ja kunniassa; mutta se arvo ja kunnioittaminen taitaisi vähetä, jos sanottaisiin, että he ottavat muilta neuvoa ja opetusta. Se ei kelpaa. Tällä tavalla tämä viisas ja nerokas mies vaikutti hiljaisuudessa, ilman omaa kunniaa eli kiitosta pyytämätä, ja vaikutti enemminkin kuin net itse tiesivätkään eli uskoivat, jotka hänen neuvojansa noudattivat. Ja jos ei kaikki käynytkään aina, niin kuin hän olisi suonut, ei hän siitä närkästynyt, eikä sentähden herennyt hyvää asiaa toimeen auttamasta. Sillä hän oli myös niin ymmärtävä, että hän uskoi muidenkin ihmisten saaneen Jumalalta ymmärryksen, ja kukatiesi monta asiata taitavan ja tietävän paremmin kuin hän. Kaikki mikä oli hyödyllistä, sitä hän suuresti kiitti; tämä kiitos miellytti ja ilahutti. Ja jos havaittiin mitään väärin tehdyksi ja erehdytyksi, koki hän sitä hyvyydellä ja lempeydellä peitellä ja autella, joka taas lohdutti ja rohkaisi erehtynyttä.
»Ei tämä kauvemmin näin kelpaa, että seurakunnalla on tällä lailla köyhiä ja joutilaita kerjäläisiä!» sanoi muuan päivä Toivonen Kappalaiselle: »Mutta en voi siihen keksiä kelpo neuvoa. Kerjäläiset ovat kansalle, niin kuin täit ihmisen ruumiille: rasitus ja häpiä; ja net imevät pois kaiken veren, nesteen ja voiman, ettei ole mahdollinen tervehtyä ja päästä voimiinsa. Minua oikeen hirvittää, nähdessäni vaivaisten huonetta. Se maksaa niin paljon, eikä mitään hyödytä, ja on vaan hävyttömyyden ja pahoin tapain elatushuonet.»
Kappalainen vastasi ja sanoi: »Tämän oletta puhuneet juuri kuin minun sydämmestäni. Jos ei kylällä olisi köyhäin huonetta, ei olisi sen asukkaitakaan. Enimmin kerjäläisiä ja joutilaita aina nähdään niissä paikkakunnissa, joissa on enimmät köyhäin vaivat eli missä enimpiä almuja jakaillaan.»
Siihen sanoi Toivonen: »Kyllä jo olen minäkin ajatellut ettei pitäisi ollakkaan koko vaivaisten huonetta. Mutta ei silläkään tule paremmaksi. Parahitenkin asetetuissa seurakunnissa on aina köyhiä ja kelvottomia. Mitä niiden kanssa pitää tehtämän? — Olenma muissa seurakunnissa nähnyt, että köyhät saavat ruotivaivaisina kulkea ympärin varakkain talonpoikain tykönä vuorottain, elikkä viikon ajan kussakin talossa nauttivat elantoa eli saavat yösiaa. Mutta se on vanhoja ja kivuloisia vastaan julma käytös, ja työhön kykeneville kehoitus joutilaisuuteen ja laiskuuteen, sekä sielun että tapain turmellus. Toisissa seurakunnissa taas, joissa kerjääminen oli poiskielletty, minä olen nähnyt, että köyhät ja kerjäläiset seurakunnan kulutuksella elätettiin niiden taloissa, jotka siitä vaativat vähimmän maksun. Net olivat aivan köyhiä ihmisiä, jotka sen kautta tahtoivat ansaita jonkun pienen rahan, ja viimein sellaisessa pahassa seurassa itsekkin pahenivat ja hävisivät. Siitä ei ollut seurakunnalle yhtään hyötyä, mutta vahinkoa ja turmellusta. Sillä kerjäläiset eivät paranneet, mutta siihen sijaan saastuttivat ja riettauteensa harjoittivat muita, joiden tykönä he asuivat. — Jaa, Herra Pastori, verta itkeä mahtaisin, ajatellessani köyhiä orpolapsi-raukkoja, joita näin muodoin ikään kuin auksionin kautta annettiin vähintä maksoa vaativallen syöttiläiksi. Minä muistan, kuinka kalliina aikoina tällaisten lasten ruokon edestä kyllä otettiin rahaa, mutta lasten annettiin nälkää nähdä; ja kuinka, jos net raukat nälissään parkuivat ja huusivat, heitä vitsoilla pieksettiin, että olisivat vaiti, eikä muut ihmiset saisi kuulla siitä. Minä muistan, kuinka kerran sellaisen lapsukaisen kuollut ruumis avattiin, eikä vatsasta löytynyt muuta kuin vähän ruokaa ja vettä, mutta selkä ja reidet täynnä verinaarmuja. Totta totisesti, Turkkilaisilla ja Pakanoilla on enemmin armeliaisuutta, kuin usein löytyy meidän raaoilla ja valistumattomilla talonpojillamme.»
»Tiedän minä myöskin kyllä,» sanoi vielä Toivonen: »että monessa paikoin hallitusmiehet ovat tuumailleet rakentaa vaivaisten huoneita, sinne pannaksensa köyhiänsä. Sitä ei he kuitenkaan tehneet totisesta armeliaisuudesta ja rakkaudesta ihmisiä kohtaan; mutta net kovasydämmiset ja laiskat hallitusmiehet tahtoivat sillä vaan helpoittaa vaivansa ja päästä alinomaa vaivaisten asioita ajattelemasta. Sillä hallitusmiesten ylpeys kyllä halajaa viran kunniaa, vaan sen kuormaa he kokevat kaikella tunnottomalla hävyttömällä tavalla välttää!»
Näin Toivonen puhui. Herra Kappalaista ilahutti hänen tarkka tietonsa ja ymmärryksensä näissä asioissa, ja hän sanoi: »Ajatukseni tästä varsin tarpeellisesta asiasta minä olen pannut paperille; lukekaatpa niitä. Kyllä niissä on vielä paljon ojentamista; mutta ojentakaat ja parantakaat ja jättäkäät pois mikä ei kelpaa.»
Toivonen otti kotiinsa Herra Kappalaisen paperit. Hän luki niitä monet kerrat. Hän puhui niistä toisten hallitusmiesten kanssa. Hän meni Herra Kappalaisen tykö ja teki kaikellaisia muistutuksia ja kysymyksiä, kuulteli visusti hänen vastauksiansa ja taas keskusteli virkaveljeinsä kanssa. Vihdoin hän Herra Kappalaisen kanssa suostui millä neuvolla vaivaisten hoito parahiten taitaisi autettaa. Sitten hän kutsui kokoon kylän kunniallisimmat miehet, neuvotteli heidänkin kanssa asiasta ja kuulteli mitä heillä oli siihen sanomista. Sen jälkeen taas yksi ja toinen asian haara oikastiin ja paranettiin.
26.
Koska nyt kaikki oli hyvin mietitty ja tuumattu, tartuttiin työhön. Kuitenkaan ei tiennyt moni kylässä, mitenkä ilman aivan suurita kulutuksita taittaisiin ja tahdottaisiin hoitaa ja elättää niin monta kerjäläistä, joutilasta, apua tarvitsevaa sairasta, vian alaista ja sitä suurta lapsijoukkoa.
Ensistä otettiin, Esivallan luvalla, köyhäin rahakassasta, niin paljon rahaa kuin nähtiin tarvittavan; niillä hankittiin sorvituoli, nikkari-penkki, kirveitä, höyliä, sahoja, lapioita ja kaikellaisia muita työaseita. Vaivaisten huoneessa oleva köökki myös parannettiin, että siinä taittiin monelle perheellen yhtä aikaa keittää, ja tehtiin kaikellaisia muita muutoksia, niin että oli eri työhuoneet miehille, eri vaimoille, ja kummallenkin sekä miehen että vaimon puolelle erittäin sairashuoneensa. Katettiin myös jokaiselle terveelle eri makaushuoneensa. Se oli pieni kammio, ainoastansa viisi kyynärää pitkä ja puolentoista leviä, niin että laattialle mahtui oljilla täytetty polstari ja pään alainen, ynnä karkiain lakanain ja villaisen peiton kanssa. Kussakin kamarissa oli oma ovensa, jossa oli reikä, että tuuli eli puhdas ilma pääsi sisälle juoksemaan. »Ei pidä sentähden laittaa aivan hyvää ja alkiata kerjäläisille,» sanoi Toivonen: »mutta niin että he saakoot halun, omalla työllään hankkia itsellensä parempaa oloa.» Sentähden joka loukko koko huoneessa oli laitettu makauspaikaksi. Katossa säilytettiin, mitä oli tarpeiksi ostettu, niin kuin villaa, hamppua, puita ja senkaltaista.
Koska nyt kaikki nämät asiat olivat valmiiksi toimitetut, kirjoittivat hallitusmiehet ylös kaikkein niiden nimet, jotka eivät voineet itsiään elättää ilman yhteisen kansan avuta. Se oli pian tehty. Kyllähän ne kaikki tunnettin. Muutamilla oli vielä omat huoneensa; toiset taas kulkivat ympärin, ilman suojata ja kerjäten, talosta taloon. Joilla ei ollut omia huoneita, ne otettiin vaivaisten huoneeseen. He tulivat sinne mielellään, sillä talvi oli tulossa. Ne, joilla kyllä oli huoneensa, mutta jotka asuivat sekaisin ja ahtaasti muiden köyhäin kanssa, niin että vanhat ja nuoret, miehet ja vaimot makasivat samassa tuvassa, ne ilman viipymätä ja muuta kysymätä vietiin vaivaisten huoneeseen. Ainoastaan net saivat jäädä huoneisiinsa, jotka saattivat näyttää että he ja heidän lapsensa makasivat erittäin ja heillä muutoin oli raitis asunto.
Näin kaikki kylän köyhät ja vaivaiset olivat jaetut kahteen luokkaan: ne joilla oli omat huoneensa, ja ne jotka asuivat vaivaisten huoneessa. Mutta molemmat kuuluivat yhteisen vaivaisten-holhouksen alle, ilman eroitukseta. Kussa oli lapsia, net saivat enimmiten olla kotona vanhempainsa tykönä. Mutta jos oli huonet aivan pieni ja ahdas, eli jos vanhemmat olivat pahat ja siivottomat, elikkä vaivaisten huoneessa, niin laitettiin lapset johonkuun hyvään taloon mutta kylässä eli myöskin kaupungissa, ei köyhäin tykö rahan edestä, eikä myöskään rikkaiden, mutta niiden tykö, jotka olivat tutut rehellisyydestänsä ja jumalisuudestansa. Näille lapsille annettiin vaatteet yhteisistä vaivaisten huoneen varoista, ja elatusvanhemmillenkin vähän elatusapua, jos niin vaativat. Mutta niistä jotka olivat lapsia tykönsä ottaneet, ei ollut monta jotka sitä vaativatkaan. He tekivät tätä, Herra Kappalaisen kehoitettua, omasta hyvästä sydämmestä ja kristillisestä rakkaudesta. Herra Kappalainen itse oli kaikkein orpoin oikia isä. Hän oli ottanut tykönsä kaksi pahanjuonista poikaa, joita ei kukaan tahtonut huoneeseensa, ja jo puolen vuoden perästä net olivat, jokaisen ihmeeksi, tulleet varsin hyväntapaisiksi. Tällä tavalla pidettiin huolta lapsista, eivätkä net enään nähneet joka päivä vanhempainsa pahoja esimerkkiä, mutta oppivat työtä tekemään ja Jumalata pelkäämään, siihen sijaan että het ennen olivat vaan oppineet kerjäämään, varastamaan ja juoksemaan ympärin joutilasna.
Kuin nyt kaikki köyhät lapsinensa näin jakailtiin, ja kaikki pääsivät katon alle ja suojaan, päätettiin kylän hallitusmiehiltä tämä pääperustus eli ojennusnuora, nimittäin: Joka ei kykene eli voi itseään elättää, eikä keneltään muulta elätetä, siitä täytyy yhteisen kansan pitää huolta. Mutta jota seurakunta elättää, sitä se myös saa pitää silmäinsä alla ja totuttaa työn tekoon, että hän oppisi itseänsä elättämään. Eikä siinä ollut muuta kuin oikeus ja kohtuus.
Sentähden jokaiselle köyhälle perheelle pantiin joku rehellinen mies holhojaksi eli peräänkatsojaksi. Hänen tuli pitää huolta hänelle uskotun perheen elatuksesta, vaatteista, tavarasta, veloista ja tuloista; hänen piti valvoa järjestystä, siivoa ja puhtautta heidän huoneessansa, ja katsoa heidän työtänsä. Kaikista näistä pidettiin tarkka vaari. Sillä koska nämätkin omissa huoneissaan asuvaiset saivat ruokansa vaivaisten huoneen köökistä, ja heille myös vaivaisten huoneen varoilla hankittiin vaatteita ja tarvetkaluja, piti heidän myöskin työtä tehdä saman vaivaisten huoneen hyväksi, ja niin muodoin työllä maksaa leipänsä ja mitä he muuta nautitsivat. Mitä het, yli sen heiltä vaaditun työn, suuremmalla vireydellänsä ansaitsivat, luettiin heille hyväksi. Tätä rahaa, eikä sitäkään mitä he talonpoikain työssä ansaitsivat, het eivät saaneet käsiinsä, mutta se heidän nimeensä pantiin säästökassaan. Sillä net, jotka elääksensä saivat mitä tarvitsivat, eivät tarvinneet rahaa; heidän piti ensin oppia säästämään.
Kunkin holhojan piti tuo tuossakin Herra Kappalaisellen tehdä tilin hänellen uskotun perheen käytännöstä ja olosta. Sillä Herra Kappalainen oli kaikkein holhojain oikia päämies; hän oli kaikkein vaivaisten hoitaja, ja hänellä oli kirja, kuhun kaikki olivat kirjoitetut. Jos oli syitä valitukseen jotain holhojata vastaan, että hän oli tätä rakkauden virkaa pahoin ja väärin täyttänyt, niin se tuli hallitusmiehiltä heti eroitetuksi virastansa.
Tämä alinomainen perään katsanto ja jokaisen köyhän perheen eli ihmisen holhous vaikutti erinomaisesti paljon hyvää. Sillä että kullakin holhojalla oli ainoastaan yksi perhe katsottavana, ei hänellä siitä työstä ollut paljon vaivaa, mutta hän toimitti sitä paremmin ja suuremmalla huolella. Kukin tätä työtä teki mielellään, ilman maksota, paljaasta kristillisestä rakkaudesta. Pian syntyi oikia kilvoitus holhojain välille, että kukin katsoi kunniaksensa, taitaa hänellen uskottuita ihmisiä neuvoilla, opetuksilla ja muulla avulla hyödyttää ja auttaa. Näin oli aivan yhtäkkiä jokainen muutoin hyljätyksi jäänyt köyhä ihmis raukka löytänyt ystävän, isän ja hoitajan, jollen hänen oli syy koko elinkautensa olla kiitollinen.
Mutta nyt tuli kysymys: mistä ottaa elatusta ja vaatteita näille köyhille? Vaivaisten huoneen rahakassasta tuleva korkoraha eli intressi tähän tarpeeseen ei piisannut. Mutta Toivonen sanoi: »Sepä nyt olisi vasta häpiä, jos ihmiset, joilla on terveet kädet, eivät voisi ansaita leipäänsä. Kaikki köyhät yhteensä, sekä kotonansa että vaivaisten huoneessa asuvaiset, ovat nyt ikään kuin yksi ainoa suuri perhekunta, ja heidän pitää työtä tekemän, yhden kaikille ja kaikkein yhdelle. Kotonansa asuville annetaan kotiinsa viikon kuluessa tehtävä työ; jotka ovat vaivaisten huoneessa, niiden pitää tehdä työtä kahdeksan tiimaa päivässä, paitsi sunnuntai- ja juhlapäivinä.» Ja niin tehtiin. Joka ei tahtonut työtä tehdä, se pantiin pimiään huoneeseen; ja sai siellä istua ilman muuta juomata ja ruata kuin kylmää vettä ja huonoja potaatteja, netkin kylminä ja ilman suolata, joista ei muut olisi huolineet. Se ei ollut kenellenkään otollista. Mutta joka teki työtä, hän sai joka päivä lämmintä ruokaa. Joka yli niitä määrättyä kahdeksan tiimaa tahtoi vielä tehdä työtä, taisi niin muodoin itselleen ansaita rahaa. Mitä kalua hän oli valmistanut, se myytiin, ja siitä saatu raha pantiin hänen nimeensä säästökassaan, korkorahaa eli intressiä kasvattamaan. Näin heilien karttui vähäinen tavara. — Joka kirosi ja sadatteli, puhui hävyttömiä ja riettaita puheita, eli muutoin oli sopimatoin ja pahanelkinen, tuli pimiään huoneeseen ilman armota. Mutta joka eli hiljaisesti ja siististi, sillä oli toivo tulla parempaan tilaan. Hän taisi tulla alavartiaksi vaivaisten huoneessa, ja vielä päästä ylivartiaksikin. Sillä niistä jotka olivat paraat ja kelvollisimmat, valittiin peräänkatsojat eli vartiat, joiden tuli pitää vaari toisten töistä ja käytännöstä, puhtaudesta ja siivosta huoneissa ja makauskamareissa ja vaatteiden korjuusta. Heidän piti kaikki ilmoittaa ylimmäisellen peräänkatsojalle eli ylivartiallen, joka itsekkin kuului vaivaisten huoneeseen. Hänellä, että myös ruan keittäjillä oli se etuus, ettei heitä pidetty yhteiseen työhön. Mitä he, virkansa töitä toimitettuaan, taisivat ansaita, se oli heidän omaisuutensa, ja tuli säästökassaan. Alavartioilla ei ollut myöskään kuin neljän tiiman työnteko päivässä yhteiseksi tarpeeksi; kaikki muut hetket he saivat käyttää omaksi hyväksensä. Elsalla oli vaarin pitäminen köökistä. Täällä hän opetti kahta köyhää vaimoa ruan keittoon. Yhdellä vaimolla oli vaivaisten pesut, vaatteet ja kalut katsottavana. Näin oli kaikilla yhdellä puolen rankaistuksen pelko, toisella toivo paremmasta olosta, ja olivat niin muodoin ikään kuin pakotetut omaa etuansa pyytämään.
Ja työtä oli kyllä koko vuodeksi. Ennen kaikkia muita töitä piti kaikkein vaivaisten yhteisesti ei ainoastaan viljellä ja korjata vaivaisten huoneen alle kuuluvat kryytimaat ja pellot, niihin kylvää jyviä, kaalia, nauriita, papuja, herneitä, potaattia, pellavia, hamppua j.n.e., mutta myös yhteisellä työllä viljellä vaivaisten huoneen arrentimaata. Kuitenkin jokainen jolla oli maata, sai omaksensa pitää oman maansa tulot, että mitä jäi yli, sittenkuin vaivaisten huonet oli saanut saatavansa ruan, vaatteiden ja suojan edestä, hänen holhojaltansa tehtiin rahaksi ja pantiin hänen nimeensä säästökassaan.
Vielä piti miesten auttaa teitä ja katuja korjatessa, kaivoja ja lähteitä puhdistaissa ja perkatessa, alaisia ja märkiä maita ojittaissa; yhteiseksi tarpeeksi kaataa puita ja hakata halkoja; metsässä oleviin avoimiin paikkoihin istuttaa nuoria kuusia, tammia ja muita puita, ja muutoin huoneita korjattaissa tehdä muurarin ja timmermannin eli salvajan töitä. Koska oli paha sää, elikkä talvisaikana, miehillä oli vielä enemmin tekemistä. Jotka osasivat vähänkään sorvata, höylätä, sahata, vuolla j.n.e., niiden täytyi valmistaa kaikenlaisia huonet- ja köökkikaluja, astioita ja peltoaseita. Toisia opetettiin kutomaan villaisia ja pellavaisia eli hamppuisia kankaita j.n.e. Aina oli muutama kangastuoli työssä sekä kesällä että talvella.
Vaimoin, ja myöskin lasten, piti, kuin oli väen puutos, auttaa peltotöissä; paitsi sitä vaatteita pestä ja parantaa eli paikata; villaista, hamppuista eli pellavaista lankaa kehrätä, eli kankurein tarpeeksi puolata (kehiä); itse myöskin kutoa kankaita niin myös sukkia, lakanoita ja paitoja ommella, ja muuta senkaltaista työtä tehdä. Kaikki tekivät työtä yhdelle, ja yksi kaikille. Tämä elanto oli heille niin mieliin, että pari perhekuntaa, jotka ensistä, peljäten koko tätä laitosta, olivat sanoneet taitavansa tulla aikaan ilman kerjäämätä ja seurakunnan avuta, nyt omasta päästään tahtoivat tulla siitä osallisiksi. Tämä laitos oli siitä varsin etuisa, että sen hallitus ei vaatinut mitään kulutusta. Sillä ylivartia, alavartiat ja ruan keittäjät, piiat, halon hakkaajat j.n.e. eivät maksaneet mitään. He olivat kaikki vaivaisten huoneeseen kuuluvia. Herra Kappalainen, holhojat, Toivonen ja Elsa eivät tahtoneet mitään vaivastaan ja rakkauden työstänsä. Kylän kouluttaja, Juhana, myöskin ilman maksota, piti varsin tarkan selvän luvun laskuista ja räkningeistä, sekä tuloista että ulosannoista ja vaivaisten säästetystä tavarasta.