The Project Gutenberg eBook ofKultalaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: KultalaAuthor: Heinrich ZschokkeTranslator: Carl Niclas KeckmanRelease date: May 22, 2006 [eBook #18433]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KULTALA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: KultalaAuthor: Heinrich ZschokkeTranslator: Carl Niclas KeckmanRelease date: May 22, 2006 [eBook #18433]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Kultala
Author: Heinrich ZschokkeTranslator: Carl Niclas Keckman
Author: Heinrich Zschokke
Translator: Carl Niclas Keckman
Release date: May 22, 2006 [eBook #18433]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KULTALA ***
Produced by Tapio Riikonen
Hyödyllinen ja huvittava historia, yhteiselle kansalle luettavaksi annettu
Kirj.
Heinrich ZschokkenDas Goldmacherdorfilmestyi ensimmäisen kerran 1817.
Carl Niclas Keckmanin suomennos ilmestyi vuonna 1834.
Tämän tarinan on Saksan kieleen kirjoittanut Heinrich Zschokke niminen oppinut Sveitsin eli Helvetsian maassa. Toivoin siitä olevan Maanmiehilleni huvitusta ja hyödytystä, olenma sen suomentanut.
Useampi Suomalainen lukia taitaa kyllä oudoksi katsoa monta tässä kerrottua asiata, eikä ollenkaan meidän maahamme sopivaiseksi; mutta hän muistakoon että kussakin maassa ovat omat tapansa ja asetuksensa, ja erilaiset asiain käytännöt.
Ulkomailla ja Suomessakin muutamassa paikkakunnassa, kussa ihmiset asuvat tihiämmin, on suuria kyliä, ikäänkuin vähäiset kaupungit. Sellainen on myöskin tämä Kultala.
Carl N. Keckman
Hyödyllisten ja siinä sivussa huvittavaisten kirjain puutos on Suomalaista lukemisen ainetta halajavaisille sangen suuri, ja samassa määrässä, kuin lukioitten joukko, päivä päivältä enentyvä. Tosin on tämä jo merkillisesti enentynyt, koska aivan moni, vaikka muissa kielissä kyllä harjoitettu, ja niin muodoin suuresta kirja-tavarasta osallinen, kuitenkin soisi tämän rikkauden olevan myös oman maan kielessä tarittuna. Usiat Isäin puheella puhutut saavuttavat aina likemmin sydäntä.
Tämä puutos on toisessakin päällekatsannossa mainittava. Kirjain avulla sekä kasvaa että vahvistuu joka kielen luonto ja omaisuus täydellisemmäksi. Kielessä osotetaan, ikäänkuin peilistä kahden, mailman kuvat; yhden ulkonaisen silmillämme havaittavan, ja sisällisen, jossa hengellisten olentoin omaisuudet itsensä ilmoittavat. Jota kirkkaampi on kieli, sitä selkeämpi myös kumpikin näistä kuvista. On siis varsin tarpeellinen, että kunkin kansan kieli — kirjoissa sovitettu kaikkinaisten aineitten selitykseksi — harjoitetaan ja ikäänkuin kiiltäväisemmäksi himotaan.
Tätä tarkoittaa Seura Suomen miehiä, jotka Isänmaan kielen rakkaudesta ovat yhdistyneet Suomalaisia kirjoja ulos antamaan ja toivovat maanmiehiltänsä mielityötä tähän edesottamiseen. Alkaissansa toimituksiaan, he pitävät tätä Kultalan kirjaa soveliaisena edelläkäypänä. Suuri olisi heille riemun ainet, jos joku lukia kultaa siinä käsittäisi.
1.
Yhtenä sunnuntaina jälkeen puoli-päivän istuivat Kultalan kylässä nuorukaiset vanhan pihlajan varjossa ja lauloivat, elikkä nauroivat, kuin joku tuli krouvesta hoiperrellen, joka oli liioin määrin viinoja maistellut. Muut talonpojat istuivat vaimoinensa krouvessa, ja joivat ja pelasivat, ja riemuitsivat ja kaikellaista leikkiä laskivat, niinkuin tuo tapahtuu, koska viinaa ja olutta on hyvään hintaan saatavata.
Silloin tuli suurenlainen vahvannäköinen mies kylään. Hän mahtoi olla noin kolmenkymmenen paikoilla; hänellä oli harmaja takki päällä, pitkä sapeli vyöllä, ja seljässä renseli. Hän näytti vähä villiltä, sillä hänellä oli otsassa suuri naarma ja nenän alla musta huuli-parta, niin että lapset peljästyksissä pois juoksivat.
Mutta muutamat vanhat vaimot, joita hän puhutteli, tunsivat hänen heti kohta, ja huusivat: »Oi, Koulumestarin Pietari hän se onki, tuo Toivonen, joka seitsemän toistakymmentä ajastaikaa sitten meni sotaväkeen. Hei, katsokaat, kuinka hän on kasvanut ja suureksi tullut!» Ja näin vaimoin huutaissa tulivat vanhat ja nuoret juosten krouveista ja pihlajan tyköä, ja pian oli koko kyläkunta Toivosen ympäri kokounut.
Toivonen kätteli kaikkia entisiä tuttujansa, kohtasi kaikkia ystävällisesti, ja sanoi aikovansa taasen asua heidän tykönänsä Kultalassa; hän oli jo kyllästynyt sotaväkeen, ja oli iloinen hengissä sieltä pois päästyänsä. Nyt tahtoivat jokainen häntä vetää krouviin, yksi sinne, toinen tänne: nyt piti muka juotaman hänen terve-tultuansa, ja hänen piti heille sota-asioistansa jutella. Mutta Toivonen kiitti heitä ja sanoi: »Minä olen väsynyt matkasta ja tahdon levätä. Kuka asuu isä vainajani talossa, ja kuka sen peltoja viljelee?»
Heti astui esiin kylän mylläri ja sanoi: »Minä olen sinne laskenut kankuri Tapanin, ja antanut hänelle huoneen ja tilukset vuokraa (arrentia) vastaan. Vaan nyt täytyy hänen muuttaa pois, koska sinä olet takaisin tullut. Minä olen käräjältä pantu tavarasi hoitajaksi. Saatat pari päivää asua minun tykönäni, siksi että kankurin väki on muuttanut toiseen taloon. Niin saan minäkin sinulle tilin tehdä hallituksestani.»
Ja niin meni mylläri vieraansa kanssa kotiinsa ja antoi hänelle valmistaa hyvän ehtoollisen ja hyvän vuoteen. Mutta Toivosella oli paljon kysymistä yhdestä ja toisesta, kuinka hänen poissa ollessansa kaikki asiat olivat kylässä menestyneet; ja myllärillä vaimonensa oli paljon vastaamista. Niin he juttelivat puoli-yöhön asti. Ja Toivonen katseli aina yli pöydän myllärin nuoren tyttären perään, jonka nimi oli Elsa. Ja oliki jotain katsomista hänen mustiin silmiinsä, sillä Elsa oli kaunis. Mutta Elsakin puolestansa katseli kernaasti yli pöydän, sillä Toivonen oli hyvännäköinen mies, kuin ei hänen huuli-parrastansa lukua pidetty, ja hänen käytöksensä ja puheensa olivat siistit ja soveliaat, ikään kuin hän olisi ollut herrasväkeä. Sentähden Elsa vähän pelkäsi häntä puhutella, ja kuin Toivonen häntä silmäili, ei hän tiennyt, mihin hän silmänsä kätkisi. Kuitenkin sanoi hän huuli-parrasta, ett'ei se ollut hänen mieleensä.
Ja kuin Toivonen huomen aamulla tuli eineelle, oli hänen nenänsä alta huuli-parta poiskadonnut. Toivonen olisi kernaasti elinkautensa asunut mylly-talossa; sillä mylläri ja hänen vaimonsa olivat hyviä ihmisiä, ja Elsan silmistä loisti selkiästi hänen hyvä sydämmensä. Mutta viikon perästä taisi jo Toivonen muuttaa isänsä vähäiseen huoneeseen. Hänellä oli viiden tynnyrin alaa metsää ja niittyä ja viiden tynnyrin alaa peltomaata. Tähän osti hän muutaman lehmän myllärin säästämillä rahoilla.
Ja koska huonet oli vanha ja huonossa tilassa, sai hän kyläkunnalta hirsiä ja kiviä. Nyt rupesi hän kaikki parantamaan, veistämään, höyläämään ja puhdistamaan. Itse hän muurasi, ja teki kaikki työt, aamusta iltaan saakka askaroiten, että se tulisi kauniiksi ja sieväksi, eikä kuitenkaan paljon rahaa maksaisi. Syksyllä oli hänen vähä huoneensa sievin ja kauniin kaikista koko kylässä, ja seisoi virran vieressä olevan kryytimaan keskellä. Ja kryytimaa oli koria kuin ikään joku kaupungissa oleva. Vielä olivat sen tiet ja polut hiedalla ja soralla peitetyt. Hän oli varsin hyvillä mielin, koska myllärin Elsa välistä viheriäiseksi maalatun aidan yli kurkisti hänen kryytimaahansa; Elsa oli myös kukkiakin ja kukan siemeniä antanut, ja lupasi hänelle vielä enemmin keväimeksi.
Kultalan asukkaat eivät isoon aikaan tietäneet, mitä he Toivosesta ajattelisivat. Hän oli sodasta takaisin tullut yhtä köyhänä kuin sinne oli lähtenytkin; sen he kyllä havaitsivat. Kaupungista oli hän tuottanut vaatet-arkkunsa, jossa myös oli ollut kirjoja. Siinä oli kaikki hänen tavaransa. Mutta ei suinkaan rahat näyttäneet arkusta liian painaneen.
»Kuinka hänen liene laitansa?» sanoivat muutamat. »Hän on köyhä raukka ja typerä päälliseksi, joka ei ole ymmärtänyt sodassa etuansa katsoa. Ei hän sunnuntainakaan voi eli raski mennä krouviin ryyppyjä ottamaan. Ja työtä hän tekee kuin hevoinen, päivän koitosta pimiään yöhön saakka. Se nyt oli hänen onnensa, että hän isältänsä oli jotain perinyt; muutoin hän olisi seurakunnalle vaivaksi.»
»Kuinka hänen lienee laitansa?» sanoivat toiset. »Ei hän juuri paljon uro-tekoja ole tehnyt, kosk'ei hän tiedä mitään niistä jutella niinkuin muut sotamiehet. Ja Jumala tiennee, mistä hän lienee saanut tuon naarman otsaansa. Hän mahtaa olla iloinen ett'ei hän enään tarvitse kruutia haistaa.»
»Kuinka hänen lienee laitansa?» sanoivat taas toiset: »Ei hän kenestäkään huoli, ja sentähden että hän on ollut sotamiehenä, vaatii hän, että jokaisen pitää häntä kumartaa. Mutta saadaan nähdä. Hän on ylpiäs peto, vaan varokoon, ett'ei hän lankea.»
»Kuinka hänen lienee laitansa?» sanoivat vielä toiset: »Ei suinkaan hän ole sodassa mitään hyvää oppinut. Hänellä on kirjoja, joita ei kukaan taida lukea, kukatiesi ei itse Pappikaan. Ja niissä on niin kummia merkkejä ja piiruja, että hirvittää niitä katsella. Kuka takaa, ett'ei hän ole pirun kanssa liitossa.»
»Jumala nähköön!» huusivat muutamat: »Ei hänen ole oikein laitansa, se nyt on tosi. Ei hän ole yhtään ihmistä päästänyt sisä-kamariinsa, ei myllärinkään väkeä ketään, joilla kuitenki on hänen kanssansa paljo tekemistä. Joka yö siellä on nähty valkia palavan, ja akkuna-luukkuin läpi loistavan. Se kamari on aina lukittu, ja luukut ovat päivälläkin kiini.»
Niin puhuivat ihmiset, kaikkea pahaa ajatellen Toivosesta.
2.
Vaikka ihmiset näin Toivosesta pahaa ajattelivat ja puhuivat, oli hän kuitenki leppiäs ja kaikkia kohtaan ystävällinen. Alussa hän kulki ympäri jokaisen tykönä heidän kotonansa, kyseli heidän lapsistansa, ja heidän taloudestansa, millä tavalla he tiluksiansa viljelivät, ja kaikista muista asioista.
Entiseen aikaan oli Kultalan kylä ollut jotenki voimakas; ei juuri ylen rikas, mutta niin että joka talossa elettiin hyvin. Mutta nyt oli siellä varsin huono tila ja köyhyys. Rikasta eli varakasta ei ollut kuin juuri muutama talonpoika, krouvari ja mylläri. Muitten tykönä oli köyhyys ja viheliäisyys silmin nähtävät. Sadasta talon-isännästä lähetti kaksikymmentä lapsensa kerjäämään; kuusikymmentä tulivat jotenkuten aikaan, vaikka olivat sangen velkaantuneet, ja vaan muutamat olivat vielä niin voimassa, että jaksoivat ulostekonsa maksaa ja pystössä pysyä.
Jo huoneitten ulko-näöltä taittiin arvata, kuinka huonosti sisällä mahtoi olla. Seinät olivat monessa mutkassa, katot tuulelta raiskatut ja sillensä jääneet, ilman korjaamata; akkunanklasit rikki, ja reijät rievuilla kiinni tukitut eli tuohilla paikatut. Kuin sisälle mentiin, tuli paha löyhkä eli haju vastaan; likaa oli joka paikassa, pöydät ja penkit pesemätä, laattia oli sekä rikki että myös musta, juuri kuin ei olisi koskaan nähnyt vettä, niin siihen oli likaa paatunut. Samassa tuvassa, jossa ihmiset asuivat, nähtiin porsaita ja kanoja, ja vielä sikojakin ja vasikoita. Varsin harvat olivat ne, joissa oli eri huonet eli kyökki, kussa ruat keitettiin, mutta kyökki-kaluja eli keittoaseita oli aivan vähän, ja netkin myös huonoja eli kelvottomia, ja makasivat siellä ja täällä pesemätä. Kryytimaissa ei ollut yhtään siivoa eli järjestystä; hyvä kyllä, jos saatiin potaatteja sikain ja ihmisten tarpeeksi. Aidat olivat kehnot, ett'eivät estäneet sikoja ja muita eläimiä sisälle pääsemästä. Huoneitten edessä oli sontaläjiä, ja niiden päällä ja ympärillä, huiskin haiskin pelto-aseita, puita, halkoja, ja kaikellaisia kaluja, joita muutoin ei saatu katon alle. Miehet ja vaimot kulkivat rikkinäisillä eli paikatuilla, likaisilla vaatteilla eli ryysyillä, usein viikottain ilman silmiänsä ja käsiänsä pesemätä. Heidän pienet lapsensa saivat usein puoleen päivään asti kätkyessä maata ilman korjuta omassa liassansa, ja jotka olivat vähän vanhemmat juoksivat ulkona melkeen alastomina eli rypöivät tunkiolla, tahi sisällä uunin takana.
Ei ollut siis ihmet, jos sellainen saastaisuus siitti kaikellaisia tauteja. Mutta ennenkuin ymmärtävää ja oikein oppinutta lääkäriä haettiin, niin mentiin jonkun vanhan ämmän, eli tietäjän, eli noidan, eli kuoharin, eli senkaltaisen tykö, joka ei muka niin suurta maksoa vaatinut. Ja jos isäntä eli emäntä oli sairas, ett'ei kyennyt työhön, silloin kävi talouden työt kaikki takaperin. Tästä hädästä täytyi sentähden myydä talon irtainta kalua eli viljaa eli karjaa, eli joku osa talon maatakin, elikkä rahaa lainata suurta korkoa (intressiä) vastaan. Ja näin sitten elettiin siksi että velka oli suuremmaksi kasvanut, kuin että sitä maksaa voitiinkaan; josta luonnollisesti seurasi ulosmittaus eli kaiken tavaran pois myyminen auksjonin kautta, ja niin tultiin vaimoneen lapsineen maantielle.
Jos nyt Toivonen silloin tällöin tahtoi antaa jonkun hyvän neuvon, ja nuhteli heitä siivottomuudestansa ja epäjärjestyksestänsä, sai hän vaan pahoja sanoja. Muutamat sanoivat: »eipä tuo nyt saata köyhällä olla paremmassa tilassa, ja tällä täytyy aikaan tulla.» Toiset taas sanoivat: »Mitä se sinuun koskee? Katso sinä omia keinojasi!»
Varakkaammilla ja rikkaammilla talonpojilla oli toki paremman näköinen elämä, enemmin tavaraa ja kaluja että vaatteita. Mutta tavattiinpa heilläkin paljon kyllä siivottomuutta ja huolettomuutta. Sillä alinomaa ja joka haaralla ympärinsä nähden silmäinsä edessä naapurein kerjäläis-elämää ja saastaisuutta, harjausivat hekin siihen, ett'eivät pitäneet juuri paljo parempaa siivoa. Arkipäivinä he olivat likaisissa ryysyissä; mutta sunnuntaina siihen sijaan he ylpeilivät koreissa ja tyyriissä vaatteissa. Eikä heillä ollut muuta puhumista, kuin valituksia pahoista ajoista, Esivallasta ja kylän väestä. Sillä kuin melkein kaikki taloudet kylässä olivat velkauntuneet, niin harvat olivat jotka voivat maksaa. Ja kuin, sitte viimeisen sodan, seurakunnalla oli suuri, monen tuhannen Ruplan velka, lankesi ränttyin ja kaikkein yhteisten ulostekoin maksu varakkaampain niskoille. Tästä he olivat pahoilla mielin ja murisivat.
Muutoin olivat Kultalassa toinen toistansa vastaan ja alinomaa kuului riitaa ja toraa. Yksi ei uskonut toista; kukin kiroili ja soimasi toista; Jokaisella oli aina jotakin pahaa toisesta sanomista. Siellä ei ollut uskoa eikä uskollisuutta, mutta vaan valhetta ja petosta. Köyhät kadehtivat rikkaita; rikkaat rasittivat ja vaivasivat köyhiä. Niiltä, jotka hädässänsä heiltä lainasivat rahaa, ottivat he hävittömästi suuren korkorahan, 12, 20 ja enemminkin sadalta, ilman että se heidän sydäntänsä liikutti eli omaatuntoansa vaivasi. Köyhät taas puolestaan kokivat sitä kostaa konnan tavoin; salaa he vahingoittivat rikkaiden puita ja istutuksia, varastivat kryytimaan kasvoja ja puiden hedelmiä, kanoja ja halkoja, ja mitä vaan eteen sattui jota helposti saattivat ottaa. Ei siellä ollut sanaan, eikä valaankaan luottamista. Avioväenkin keskellä oli alinomaa vainoa, riitaa ja torua. Tätä näkivät lapset joka päivä, eivätkä parempaa oppineet.
Vaikka nyt kansa oli näin silmin nähtävästi huonossa tilassa, ja vaikka jokainen haukkui Esivaltaa ja valitti pahoja aikoja, eikä ollut muka rahaa kenellään koska tarpeelliset maksut piti suoritettaman, olivat he kuitenkin ylpiät ja tahtoivat elää suuresti. Eivätpä juuri liialla työllä itsiänsä vaivanneet. Varakkaat, hiljemmin mennessänsä töihinsä eli varemmin työstä tullessansa, sanoivat itseksensä: »Jumalan kiitos, näinpä hyvä on! miksikä itseänsä yli määrin vaivata, koska aikaan tullaan?» Köyhät taas ja työmiehet, kesken työtänsä istuin tuo tuostakin kädet ristissä ja tupakka-piippu suussa, sanoivat: »No, ihmisiähän mekin olemma; levätä tuota nyt aina tarvitsee.»
Mutta lauvantaina eli sunnuntaina oli jokaisella rahaa, krouvissa juodaksensa ja iloitaksensa. Siellä nyt räyhättiin ja huuttiin: »tuokaapa enemmin viinaa! hui hai! kortteja tänne!» Ja niin meni kurkun kautta koko viikon ansaittu saalis, ja vielä enemminkin. Pelatessa yksi hukkasi rahansa, ja toinen taas joi kaiken voittonsa. Ei arkipäivinäkään kokonaan unhotettu krouvia: aina sinne sopi pistäytä, sillä ei tämä väki juuri mielellään sietänyt että kurkku olisi kuivana. Mutta kotona oli vaimolla ja lapsilla tuskin vatsan täytettä. Koska taas oli rahaa talossa; jos vähänkin, niin piti kahvea laitettaman; silloin keitettiin ja rustattiin, syötiin ja juotiin, ikään kuin olisi joka päivä ollut viiminen. Sanottiin muka »Herra Jumala, harvoin hän tällainen tila meitä kohtaa. Saanee hän tuota nyt kerran edes elää vähän paremmin. Mitäpä tässä elämässä muutoin olisikkaan?»
Juhlapäiviä ei puuttunut, ja niitä piti aina vietettämän. Jos kaupungista ja likitienoissa oli markkinat, niin sinneppä piti muka mentämän katsoaksensa, kuinka siellä krouveissa elettiin, ja kuullaksensa, mitä uutta mailmaan kuuluu. Sielläpä nousi useimmiten riitoja, tappeluja ja oikeudenkäymisiä, jotka aina saattoivat sekä ajan että rahan kulutusta, eikä mitään hyvää eli hyödytystä. Ei suinkaan sellainen elämä talon tavarata kartuttanut, vaan pikemmin sitä vähensi. Ja kuitenkin kirosi ja valitti kukin tämän tähden pahoja aikoja, Esivallan toimituksia ja vielä omankin kylänsä väkeä.
3.
Tällaista pahaa ja syntistä elämätä nähtyänsä Toivonen tuli vihaiseksi. Hän meni myllärin tykö, niin kuin hänen oli aina tapansa, koska hän oli pahoilla mielin. Ja kuin siellä tuo ihana Elsa hänelle suloisesti naurahteli, katosi kaikki harmi, ikään kuin musta pilvi hajoaa auringon säteistä.
Toivonen sanoi myllärille: »Kuinka nämät ihmiset ovat niin jumalattomia ja heidän majansa niin täynnä viheliäisyyttä! Ei ennen niin ollut. Silloin oli vireys pelloilla, siivo ja siisti kylässä, sopu ja yksimielisyys huoneissa ja rikkautta aitoissa. Silloin talonpojat pidettiin kaupunkilaisilta kunniassa, ja heitä kutsuttiinki Kultalan pohatoiksi. Nyt on kaikki aivan toisin, köyhyys asuu pahuuden kanssa huoneissa. Mitenkä sota on niin paljon pahaa matkaan saattanut!»
Mylläri vastasi ja sanoi: »Meidän kylämme on sodan kautta kärsinyt ja rasitettu, niin kuin muutkin kylät ja kaupungit. Tänne tuli vierasta väkeä ja söivät meidän varojamme; meidän täytyi olla sotamiehille altisna ja heille antaa mitä tahtoivat; meidän pitää Ruunulle maksaa verot ja ulosteot; emmekä saaneet paljo mitään kaluistamme, sillä kaikki kaupanteko oli pysähtynyt, ja sitten tuli päälliseksi katovuosia, että heinät ja laihot menivät hukkaan. Mutta ei meidän paha onnemme tule ainoastaan sodasta ja pahoista ajoista. Sillä muut kaupungit ja kylät ovat samoja kärsineet kuin mekin, ja alkoivat kuitenkin jo taas menestyä. Mutta meidän kylässämme tulevat asiat aina päivä päivältä pahemmaksi ja huonommaksi. Muut kaupungit ja kylät olivat surkiassa tilassa ja köyhyyteen alaspainetut niin kuin mekin: kuitenkin rupeavat he jo Jumalan avulla nostamaan päätänsä. Mutta, Jumala nähköön! me vajoomme aina syvempään ja menemme hukkaan.»
»Jumala varjelkoon!» huusi Toivonen »Mistään se tulee?»
Mylläri vastasi: »Siitäpä se tulee, että muut kaikilla voimin pyrkivät uida rannalle; mutta me jätämme itsemme aaltoin valtaan, emmekä tee itse mitään auttaaksemme itsiämme. Ja vielä päälliseksi, ne jotka meitä voisivat auttaa, ne sysäävät meitä vielä syvemmälle.»
»Kutka ne ovat?»
»Minä sanon sen sulle tässä kahden kesken;» sanoi mylläri. »Koska jonkun kansakunnan asiat käyvät takaperin, niin ole vissi siitä, että sillä on huono hallitus. Ja sepä on kylämme laita. Meidän kylämme hallitus-miehet ovat taikka omaa etuansa pyytäviä, elikkä yksinkertaisia ja huonoja miehiä. Kahdella niistä on omat krouvinsa, ja kolmannen vävyllä myös krouvi. Sentähden on heille paremmin mieliksi, että miehet ovat heidän tykönänsä; kuin omissa töissänsä. Kansan kokoukset pidetään yhdessä eli toisessa krouvissa ja päätetään aina juomisella. Jolla ei ole rahaa, se saapi lainaksi. Ja koska hän sitten ei voi maksaa, ostetaan häneltä yksi maanpaikka toisen perästä ja niin velka suoritetaan; elikkä mitä muutoin on, myydään julkisessa auksjonissa. Tästäpä niitä tulee kerjäläisiä. Ja niin tulee vähitellen kaikki kiintiä omaisuus muutamain rikasten haltuun. Joka tahtoo lainata rahaa, menee niiden tykö, ja saa kaksi- eli kolme-vertaista korkoa vasten. Näin köyhät suunnattoman korkorahan makson kautta tulevat sitä pikemmin perikatoon.
»No, mutta miksikä eivät ne, jotka rahaa tarvitsevat, ennen lainaa muualta, ulkokylistä eli kaupungista?» kysyi Toivonen »Sentähden ett'ei meidän kylän miehillen muualta enään uskota kopeikkaakaan!» vastasi mylläri. »Sillä että kylän hallitusmiehet tähän asti ovat aivan huolettomasti ja keviämielisesti antaneet todistuksia rahaa tarvitseville, ovat ne, jotka niiden todistusten päälle ovat heille lainanneet, kokonaan eli puoleksi tulleet rahoistansa petetyiksi; ja niin muodoin on hallitusmiestemme huolettomuus tehnyt, ett'ei meille uskota eikä ole apua ulkoa toivomista. Koska nyt ei kukaan kaupungista enään tahdo meille lainata, niin meidän kylän väki alinomaa haukkuu ja kiroo kaupunkilaisia ja uhkaa tulipalolla. Ja jos jolloinkin kaupunkia kohtaisi paha onni, niin se olisi meidän roskaväellemme suurimmaksi iloksi, vaikka meille vielä nytkin tulee kaupungista paljon voittoa ja apua.»
»Se on varsin kauhia asia!» huusi Toivonen. »Mutta onhan meillä vielä oikia yhteinen omaisuus.»
»Niin kyllä, mutta senki päällä on velkaa ja sitä nauttivat ainoastansa rikkaat!» vastasi mylläri. »Sillä koska hallitusmiehet päättävät jonkun yhteisen kaupanteon, käyvät katselemassa kylän tiluksia ja rajoja, eli muita senkaltaisia yhteistä kansaa koskevia eri-töitä toimittavat, pitää aina juotaman ja syötämän yhteisellä kulutuksella. Näin juoksee köyhempäin tavarat hallitusmiesten kurkkuun. Jokaisesta, aivan vähimmästäkin työstä he vaativat maksunsa. Lisäksi tulee, että koska rikkaat voivat pitää lehmiä, mutta köyhät ei yhtään, niin rikkaat yksinänsä syöttävät kaikki laitumet ja yhteiset maat; mutta köyhille ei ole yhtäkään etua eli hyvää yhteisestä omaisuudesta.»
»Koska sinä nyt kaikki tämän tunnet, mylläri, miksikä et sinä sano sitä kansalle ja avaa heidän silmiänsä?» kysyi Toivonen vihapäissään.
»Eipä se auttaisi mitään?» vastasi mylläri. »Sillä että useimmat kylästämme ovat velkaa rikkaille, tekevät rikkaat mitä tahtovat, eikä uskalla kukaan heitä vastustaa. Ja jos joku meistä tahtoo avatakkaan suutansa soimataksensa tällaista määrää käytöstä, niin heti joukko rupeaa haukkumaan ja pauhaamaan, että ollaan hengen vaarassa. Sen kyllä tietävät hallitusmiehet ja rikkaat. He pitävät niitä köyhiä raukkoja koirinansa, joita he aina ärsyttävät niiden päälle, joista heille on vähääkään vastusta.
»Se on varsin onnetoin asia!» huusi Toivonen; »Jos niillä ihmisillä ei ole ymmärrystä, pitäisi heillä toki olla omaatuntoa ja Jumalan pelkoa.»
»Niinpä se pitäisi,» sanoi mylläri; »mutta mistäpä sitä tulisi? Meidän Pappimme on vanha herra, joka katsoo tulojansa ja etuansa, saarnaa alinomaa uskosta, taivaasta ja helvetistä, toimittaa kaikki kirkko-askareensa niin kuin muukin tekee päivätyönsä, ja sitä tehtyänsä, ei huoli mistään muusta ollenkaan. Mitä tehdä pitää, mitä synti on ja kuinka se pitää vältettämän, mitkä kristilliset avut ovat, ja kuinka ne pitää opittaman ja harjoitettaman sitä hän ei opeta. Ei hän käy koskaan kenenkään talonpojan huoneessa, muutoin kuin kutsuttuna. Niin muodoin hän ei ole mikään totinen neuvonantaja, mikään totinen lohduttaja, eikä hän sinne päinkään tunne perhekuntain tilaa, että hän saattaisi olla heidän koti-elämässänsä avuksi eli neuvoksi ja jumalisuutta ja parannusta heistä vaikuttaa. Ihmiset menevät tavan vuoksi kirkkoon, Pappi saarnaa tavan vuoksi, ja kirkosta päästyänsä ryhtyvät he tavalliseen pahuuteen ja ylellisyyteen. Ja kuin eivät ihmiset parane sisästänsä sydämmen puolesta, niin ei myöskään heidän ulkonainen elämänsä tule paremmaksi. Ja niin kuin vanhat ovat, niin nuoretkin.»
»Kuinka? Eikö kouluttajastakaan ole mitään?» kysyi Toivonen.
Mylläri sanoi: »Sitte kuin isäsi kuoli, joka oli Jumalata pelkäävä ja ymmärtäväinen mies, on koulumme laita varsin huono. Pojat ja tytöt oppivat tuskin lukemaan, ja jonkun rukouksen. Mutta vanhemmiltansa kotona he oppivat, mitä he näkevät, niin kuin valetta ja petosta, vannomista ja kirousta, riettautta ja ulkokultaisuutta, toraa ja tappelua, kerjuuta ja varkautta, peliä ja juoppoutta, joutilaisuutta ja ilkeyttä, riitaa ja kateutta, panettelemista ja soimausta,» j.n.e.
Näitä kaikkia kuultuansa Toivonen puisti päätänsä ja meni murheella mielin tiehensä.
4.
Muutamana sunnuntaina saarnan jälkeen tuli koko seurakunta kokoon; nyt muka tarvittiin hyvää neuvoa, mistä rahaa saataisiin, sillä koko maan päälle oli pantu erinomainen ulostekoin maksu, ja päälliseksi haettiin ulos vanha velka, josta ei ollut korkoa (intressiä) oikiassa järjestyksessä maksettu. Koko kyläkunta kokousi vanhan tavan jälkeen suuren pihlajan alle. Hallitusmiehet seisoivat keskellä taloin isänniltä piiritettyinä, ja ulkopuolella olivat vaimot, tyttäret ja lapset, kuultelemassa, mitä haastettanee.
Toivonen meni myöskin sinne ja oli itsekseen päättänyt puhua kylänmiehillensä muutamia sanoja heidän viheliäisestä tilastansa. Koska siis hallitusmiehet olivat asiat panneet keskusteltavaksi ja laanneet puhumasta, astui Toivonen kivelle kaikilta nähtäväksi ja alkoi näin puhua:
»Hyvät ystävät ja kylänmiehet! Nuorna poikana minä läksin pois teidän tyköänne sotaväkeen ja olen täysikasvuisena miehenä tullut takaisin. Mutta tänne tultuani, minä tuskin taisin tuta enään koko kyläämme, ja minun sydäntäni särkee, nähtyäni kuinka on kaikki niin muuttunut. Ennen aikojaan meidän kylämme oikein ja syystä kutsuttiin Kultalaksi, sillä se oliki oikia kultamaa, kussa Jumalan siunaus asui, enemmin kuin muualla. Usiammat meillä olivat rikkaat ja varakkaat; köyhiä oli vaan muutamia ja kerjäläisiä ei ollenkaan. Ja silloin meitä kutsuttiin tästä syystä koko maakunnassa Kultalan pohatoiksi. Sillä emme olleet rääpäleissä, kerjäläisten tavoin, vaan ehiöissä ja puhtaissa vaikka ei liian koreissa eli tyyreissä vaatteissa; ja meillä oli ei ainoastaan kotonamme täydet tarpeet, mutta myöskin aina joku rupla oli. Silloin ei ollut seurakunnalla mitään korkoa maksettavaa laina-rahoista, mutta me saimme muualta vuokraa sinne lainatuista rahoista, joita olimma säästäin kokoilleet. Silloin oli kaikki pelto-maa hyvässä sonnassa ja ruokossa, sillä jokaisella oli oma lehmänsä ja hevosensa, ja myöskin muutamia lampaita ja sikoja. Silloin oli meidän kylämme sievä ja pulskia kuin kaupunki. Huoneet olivat siistit ja puhtaat sekä sisää että ulkoa, niin ett'ei kukaan kaupungin herroja olisi tarvinnut hävetä niissä asua. Kyökkikalut ja muut talouden aseet osottivat kylliksi, että talossa oli varoja ja järjestystä, ja akkunat olivat puhtaat ja loistivat kuin peilit. Harvalla miehellä oli velkaa, eikä senkään tarvinnut peljätä, kuinka sen maksaisi. Niillä ajoin kultalalainen sai ilman velkakirjata eli pantita ja takaukseta, ainoastaan rehellistä sanaansa vastaan, kaupungista lainaksi satoja ruplia ja enemminkin. Silloin oli Kultalassa vielä kultainen aika.»
Tällainen Toivosen puhet oli kaikille mieliksi, ja muutamat sanoivat:»Kylläpä se puhuu oikein!»
Mutta hän puhui vielä enemmin ja sanoi: »Nyt ei ole enään niin. Ei meidän kyläämme pitäiskään enään kutsua Kultalaksi, vaan sen oikia nimi olisi Sontala eli Likala. Pelloistamme on kaikki siunaus kadonnut; sillä muutamilla on liian paljon maata, toisilla taas ei ollenkaan; eivätkä ne tule oikiassa järjestyksessä viljellyksi. Kerjätä moni ei enään katsokkaan häpiäksi, vaan ikään kuin oikiaksi elatuskeinoksi. Useimmat taloudet ovat velkauneet, ja yhdellä toisen perästä on se päivä edessä, jona täytyy mennä pois talostansa. Ryöstö voudille ei koskaan puutu meidän kylästämme tekemistä. Naapuri-kyläin kanssa meillä on riitoja ja käräjänkäymisiä, ja itse keskenämme vihaa ja eripuraisuutta. Meillä on vielä entinen ylpeys, mutta ei entinen tavara. Meillä on huoneet ja sydämmet yhtä tyhjät ja saastaiset. Sillä kukin täällä paremmin ymmärtää ryypätä kuin työtä tehdä; paremmin lainata kuin maksaa; paremmin varastaa ja kerjätä kuin antaa; paremmin tehdä petosta kuin totuutta. Jos näin kauvan käypi, niin me tulemma kaikki häpiällä ja viheliäisyydellä perikatoon. Meille ei enään uskota mitään kaupungissa eikä maalla, ja kuin jotakuta tahdotaan haukkua roistoksi eli petturiksi, sanotaan: se on Kultalalainen.»
Tästäpä nousi nurina ja tohina kokouksessa, ja kaikki vihapäissä Toivosen päälle, niin että Elsa rukka oli sangen suuressa pelvossa. Sillä hän seisoi siellä likellä, tarkkaan katsellen Toivosta, josta hän piti varsin paljon. Mutta Toivonen ei ollut tästä tohinasta ja huudosta milläänkään ja puhui edespäin:
»Hyvät ystävät ja kansaveljet! jos teissä vielä on vähääkään kunniaa ja kelpoa, niin ottakaa toinen toistanne käteen, sanoin: ei tämä käy laatuun; parannusta tähän tarvitaan. Mistäpä se tulee tämä paha? Tuolta krouvista; teidän peltonne ovat viinaryyppyihin hukkuneet ja karjanne ovat korteilta kumoon lyödyt. Säästää te oletta unhottaneet ja työntekoon että te enään oikein kykene. Köyhyys opettaa varastamaan, ja laiskuus on kaiken pahuuden alku. Isäinne tavarat ovat tuhlatut ja heidän hyvät vaatteensa ovat ryysyiksi ja rääpäleiksi muuttuneet. Mutta jos vaan on vähänkään rahaa, niin pitää juotaman ja vaimot lapsineen kotona saavat nälkää nähdä. Kuinka tämä loppuu? — Minä kysyn kyläkunnan hallitusmiehiä ja vanhempia: missä ovat kylän omaisuudet ja kuinka te oletta käyttäneet isäimme jälkeen jätetyt tavarat? Miks'ette tee rehellistä tiliä hallituksestanne ja miks'ette anna hyviä neuvoja kuinka näin pahoina aikoina apua saataisiin? Miksikä te yhteistä rahaa tuhlaatte kernaammin kuin sitä yhteisesti hyväksi käyttäisitte? Miks'ette sulje kiinni krouveja ja siihen sijaan laske ulos vettä yhteisistä maan-tiluksista ja paranna autioita peltojanne? Miksikä te oletta niin nopiat rahaa ulos lainaamaan, ja taas niin hitaat koska pitäisi auttaa ihmistä maantielle tulemasta?»
Silloin kiljasivat muutamat hallitusmiehistä: »pidä suusi kiinni, elikkä tulet edesvastauksen ja sakon alaiseksi.» Ja koko kansa huusi samaten: »ole vaiti! pidä suusi kiini!»
Mutta Toivonen vastasi: »Te saatatte vaatia minua edesvastaukseen; mutta saatan minäkin teidän päällenne valittaa. Jos minä ilmoitan kuinka te oletta täällä hallinneet ja yhteisiä asioita ja tavaroita käyttäneet, niin saadaan nähdä, kummanko tulee suurempi hätä. Ja te ystävät ja kylän-miehet, näyttäkäät, jos voitte, että minä olen puhunut mitään väärin eli valhetellen. Kysykäät omaa tuntoanne, jos yhteinen omaisuutenne on lisännyt tai vähennyt; jos oletta tulleet rikkaammaksi eli köyhemmäksi; jos uskoa ja kunniaa vielä on seassamme; jos vielä löytyy Jumalan pelkoa ja rakkautta ihmisiä kohtaan, elikkä jos ei siihen siaan nähdä oman hyödyn pyyntöä, armotonta suunnattoman korkorahan ottoa, juoppoutta, petosta, ilkeyttä, valapattoisuutta ja kaikellaista väärää käytöstä? Ja jos ei ole omalla tunnollanne kieltä, niin katsokaat hävinneitä mökkiänne ja latojanne, melkeen hedelmättömiksi muuttuneita peltojanne ja niittyjänne, teidän tyhiöitä kukkaroltanne ja arkkujanne, ryysyisiä vaatteitanne ja paitojanne: net ovat minulle todistajat teitä vastaan. Katsokaat lapsiraukkojanne, kuinka he ovat hoitamata! he ovat minun todistajani teitä vastaan. Teillä on enemmin huolta karjastanne kuin lapsistanne; ja karjastanne että taas niin paljon pidä lukua kuin ylöllisestä elämästä, juoppoudesta ja pelistä.»
Hän tahtoi vielä enemmin sanoa, mutta he sysäsivät hänen pois kiveltä, hirmuisesti huutain, eivätkä antaneet hänen enään puhua. Muutamat myöskin tahtoivat rueta häneen, mutta hän tarttui heihin väkevästi ja viskasi heidät toisiansa vastaan, että päät kolisivat yhteen. Hän otti vahvan sauvan ja uhkasi lyödä maahan ensimmäisen joka häntä lähestyisi. Huuto nousi aina suuremmaksi ja julmemmaksi. Muutamat vielä poimivat kiviäkin. Toivonen meni sauvaansa puistain joukon läpitse kotiansa. Mutta hänen jälkiinsä lensi kiviä ja kansan kirouksia; ja verissä silmin tuli hän kotiinsa. Hän pesi pois veren, sitoi haavan otsastansa ja oli alallansa.
Silloin tuli, vaaliana kasvoista kuin kuolema, ja itkussa silmin Elsa ja kysyi: »Toivonen, kuinkas sinun on?» Eikä hän peljästyksestä saattanut enempää sanoa, mutta Toivonen lohdutti häntä ja halasi häntä.
5.
Toivosella oli siitä päivästä saakka, jona hän oli kansalle puhunut, alinomaa harmia ja rauhattomuutta. Pahanilkiset pojat nakkasivat yöllä häneltä akkunat rikki. Toisena yönä olivat he taittaneet kuusi nuorta hedelmä-puuta, jotka hän oli kryytimaahansa istuttanut. Toisen kerran taas oli sieltä varastettu kaikellaisia kasvantoja, j.n.e.
Koska hän tätä valitti hallitusmiehille, vastasivat he vaan irvistellen ja pilkaten: »Olisitpa sinä vielä enempääkin rankaistusta ansainnut, jos me tahtoisimme oikeutta myöden tehdä. Pyri tiehesi, sinä hävytön!»
Toivonen sanoi: »Jos että te tahdo hankkia minulle oikeutta ja varjella minua konnain ja pahantekiäin vallattomuudesta, niin tehkää kansalle tiettäväksi, että minä aivon hakea oman käden oikeutta ja varokoon kukin itseänsä.»
Vihamiehet eivät kuitenkaan laanneet häntä vaivaamasta ja vahingoittamasta, vaikka omaksi vahingoksi ja peljästykseksi. Koska he yhtenä iltana, jona hän oli myllärin tykönä ja he siitä tiesivät, varkahin pistäysivät hänen kryytimaahansa siellä taasenkin pahaa tehdäksensä, laukeni yhtäkkiä kaksi pyssyä akkunasta, ja he pötkivät pakoon, luullen pahan hengen olevan hänen talonsa vartiana; sillä heidän juostessansa tuli Toivonen kotimatkalla myllystä heitä vastaan, ja sanoi heille: »Mitä teillä on minun talossani tekemistä?» Ei hän kuitenkaan heille mitään muuta tehnyt. Toisti taas koska pahanilkiset miehet, hänelle pahaa tehdäksensä, olivat keskiyönä viinapäissä kiivenneet hänen aitansa yli, tulivat he jaloistansa pahoin haavoitetuiksi, että he surkiasti parkuivat ja tuskin pääsivät sieltä pakoon.
Nämät ja tällaiset tekivät heille suuren pelvon, eikä enään uskaltanut kukaan mennä öisenä aikana hänen tiluksillensa.
Mutta hän kohtasi, niin kuin ennenkin, kaikkia ystävällisesti. Tällä hän antoi hyvän neuvon, toiselle taas jonkun vähäisen raha-avun. Mutta kylän viheliäinen tila teki hänelle pahan mielen, ja yhtenä päivänä hän meni Kappalaisen luokse hänelle sitä valittamaan.
Kappalainen sanoi: »Minä olen vaan Pappi, eikä ole minulla siihen mitään puuttumista, enkä tahdokkaan itseäni sekoittaa teidän riitoihinne. Kaikki kylän onnettomuus tulee asukkain synnistä ja saastaisuudesta. Eivät he huoli ollenkaan Jumalan sanasta, eikä varoituksista, ja tahtovat vielä päälliseksi vähentää minun tulojani. Kyllä vielä tulee Herran raskas tuomio heidän päällensä ja väsyykin kerran Jumalan pitkämielisyys heidän syntejänsä kasomasta.»
Toivonen sanoi: »Älkää pahastuko Herra Pastori; taidatta te kuitenkin paljon hyvää tehdä, jos tahdotte. Sillä näiden ihmisten sydämet ovat paatuneet, sentähden että heidän ymmärryksensä ja järkensä on pimitetty. Jos te vaan vähänkään katsoisitte koulun perään ja pitäisitte huolta siitä, että nuori väki kasvaisi hyvissä tavoissa ja kristillisissä avuissa, että he oppisivat rakastamaan hyvää ja vihaamaan pahaa, ei suinkaan puuttuisi parannuksen hyviä hedelmiä.»
Pappi vastasi: »Se on kouluttajan asia, eikä Papin. Onhan minulla virkani puolesta kyllä tekemistä, eikä ole mitään aikaa sellaisiin toimituksiin. Se on kyläkunnan oma syy, ett'ei heillä ole parempaa kouluttajaa, koska he hänelle antavat niin huonon palkan.»
Toivonen sanoi: »Korkiasti kunnioitettava Herra Pastori, hyvä paimen, joka toimella kaitsee lampaitansa, pitää myöskin huolen kaikista ja katsoo kaikkia heidän tarpeitansa. Kansa on tietämätön ja tekee pahaa usein paljaasta tyhmyydestä, ett'eivät he tiedä kuinka he itsiänsä auttaisivat ja askareitansa oikein toimittaisivat? Jos te nyt joutilaina hetkinä kävisittä silloin sitä, tällöin tätä perhekuntaa katsomassa, ja näkisitte niiden ihmisraukkain ymmärtämättömyyttä, kuinka he usein ainoastansa hyvän neuvon puutteessa menevät kateeseen; kuinka ne ihmisparat vähitellen harjauntuvat viheliäisyyteensä, siksi että he viimen ajataan pois talostansa; — kuinka lapset kasvavat ilman huoleta, eivätkä taida tulla paremmaksi, koska he joka päivä näkevät ja kuulevat mitä huonointa ja pahinta on mailmassa; jaa, Herra Pastori, jos te vaan kerrank…» Kappalainen esti häntä enempää puhumasta, huutain: »Mikä sinua vaivaa? Tuletko sinä tänne Pappia neuvomaan ja opettamaan, mitä hänen pitää tekemän? Mene tiehesi puheinesi. Minä olen hengellinen paimen, joka pidän huolta köyhistä sieluista, ja joka päivä rukoilen heidän edestänsä. Mutta sinäpä tahtoisit, luulemma, tehdä minua sianpaimeneksi.»
Kappalaisen näin puhuttua vihastununna, Toivonen meni sieltä pois murheissa mielin. Mutta ei hän saanut lepoa, ja ajatteli: tähän täytyy saada parannusta, ja kyllä Jumala auttaa.
Ja hän puki juhlavaatteisiinsa, otti sauvan käteensä ja läksi kaupunkiin. Siellä hän kulki ympäri korkeimpain esimiesten tykönä, yhden toisensa perästä, asiatansa puhuakseen. Mutta yhdellä heistä oli juuri vieraita, eikä hän joutanut häntä kuunnella; toinen oli mennyt ulos lystiä ajelemaan, eikä saattanut häntä kuunnella; kolmas istui juuri pelissä kortit kädessä, eikä joutanut häntä kuunnella; neljäs luki juuri saatuja rahojansa, eikä ennättänyt häntä kuunnella; viides seurasi vaimoväkeä tanssihuoneeseen, eikä ollut aikaa häntä kuunnella. Vihdoin pääsi hän viimisen tykö, joka häntä kuunteli. Hänelle Toivonen avasi koko sydämmensä, ja puhui kylänsä viheliäisyydestä ja surkeudesta, kylän hallitusmiesten kehnoudesta ja pahuudesta, Kappalaisen huolettomuudesta, kouluttajan taitamattomuudesta.
Tähän sai hän tämän vastauksen: »Sinä herja, joka soimaat hengellistä ja maallista esivaltaa, pyri nyt tiehesi, äläkä puhu enään, elikkä minä panetan sinun vankihuoneeseen, teidän Kappalainen on hyvä mies ja minun sukulaiseni.»
Tällä vastauksella meni Toivonen kaupungista; ja tultuansa ulos tullista, puhkesi hänen sydämmensä ja hän itki katkerasti.
6.
Jälkeen puolipäivän tultuansa takasin kylään, ei hän kenenkään antanut tietää, mitä hän oli ollut kaupungissa tekemässä ja kuinka siellä oli käynyt. Siihen siaan oli hän iloisena ja tytyväisenä olevinansa ja puhutteli kaikkia ystävällisesti, ja vielä Karhulaakin, pahinta vihamiestänsä, joka piti krouvia ja oli rikkain mies kylässä ja myöskin kirkkoväärti ja kylän hallitusmiehiä. Hän seisoi haaralla jaloin ovessansa, lakki toisella korvalla, kädet ristissä, piippu suussa, ja katseli ylpiästi ympärinsä.
»Hyvää iltaa, kirkkoväärti!» huusi hänelle Toivonen: »Joko oletta päivä-työnne lopettaneet?»
Karhula vaan liikutti vähän päätänsä ja sanoi, ilman Toivosta katsomatakkaan: »Onhan mulla täysi työ seisoa tässä keppi kädessä ja ajaa pois kerjäläisiä talostani.»
Kuultuansa näin armotonta puhetta yhdeltä kylän hallitusmiehistä, jonka olisi pitänyt olla köyhäin, leskein ja orvoin isänä, tunsi Toivonen sen käyvän läpi luittensa ja meni kiireesti tiehensä. Sitä enemmin lohdutti häntä, koska hän myllytalon ohitse kulkeissansa näki Elsan, myllärin kauniin tyttären, joka istui huoneen edessä puun varjossa ja ompeli paitoja. Hän punastui nähtyänsä Toivosen, naurahteli hänelle leppiästi, mutta vapisi häntä kättäissänsä ja kyyneleet loistivat hänen silmistänsä.
»Mitäs itket, Elsa?» kysyi Toivonen peljästynynnä.
Elsa pyhkäsi pois kyyneleet, nauroi vielä leppiämmästi, ja sanoi, päätänsä puistain: »Tänäpänä minä en sitä sano, Toivonen kulta, kyllä sen saat vielä kuulla.» — Elsa näytti hänestä vielä kauniimmalta ja ihanammalta kuin koskaan ennen. Mutta kuinka Toivonen kyselikin, ei hän saanut tietää syytä, miksi Elsa oli itkenyt.
Sitten kysyi häneltä Elsa: »Sinä olet ollut kaupungissa. Siellä sinulla on tainnut olla varsin lystit päivät, ja olet kukatiesi tanssannutkin kaupungin neitoin kanssa. Vain kuinka? — Toivonen, sinä huokaat? Ai, ai, Toivonen, eipä se ole minulle mieliksi. Nyt sinulla on ikävä kaupunkiin, eikä enään taida sinulle kelvata olla meidän köyhässä kylässämme.»
Näin Elsan puhuissa, katsoi Toivonen maahan mitään vastaamata. Silloin tuli Elsa likemmäksi, otti häntä käteen ja sanoi taas vapisevalla, tuskin kuuluvalla äänellä: »Toivonen, Toivonen kulta, mikä sinua puuttuu? sano minulle suoraan: mitä sinua vaivaa?»
»Elsa!» huusi Toivonen ja katsahti ylös taivaaseen päin: »Jumala sen tietää, minä taitaisin olla onnellinen, ja olenki, mutta en koko mailmasta muualla kuin sinun tykönäsi, sillä sinä olet niin varsin hyvä. Mutta minä surkuttelen ihmisiä. Minä tunnen niitä niin monta, ja enimmät ovat sangen pahoja. Katso vaan ihmisten viheliäisyyttä tässä köyhässä Kultalassa. Eikä tuo juuri niin aivan paljo maksaisi heitä siitä auttaa. Mutta, Jumala nähköön! ihmisrukat tulevat niin kuin eläimiksi ja sepä se juuri on kovasydämmisten rikkaitten mieliksi. Kylän hallitusmiehet pitävät virkansa, siitä vaan ylpeilläksensä, väkivaltaa tehdäksensä ja omia etuja hankkiaksensa. He pettävät orpoja, ryöstävät leskiä, eikä heillä ole yhtään omaa tuntoa. Niin tulee kylän tila aina kehnommaksi, useimpain perhekuntain hätä aina suuremmaksi, eikä kukaan huoli auttaa. Ne jotka taitaisivat, katsovat vaan omaa, ei lähimmäistensä etua. Ei yksi korppi toisensa silmää puhkase, vaan pitävät yhtä, sortain köyhempää kansaa.»
Elsa sanoi: »Rakas Toivonen, miksi sinä sitä suret? Taivaassa on vanhurskas Jumala, joka niitä tuomitsee, jotka velvollisuuksiansa laimin lyövät. Ja syytöinhän sinä olet kansan viheliäisyyteen ja onnettomuuteen. Miksikä siis itseäsi tuskautat?»
Toivonen vastasi: »Saatanko minä olla hyvillä mielin helvetistä, ja siellä nähdä piruin kauheutta ja sieluparkain vaivaa ja piinaa? Niin en minä saata olla iloinen maankaan päällä, kussa minun täytyy nähdä kaupungin herrain ja ylpiäin kylän hallitusmiestemme hävyttömyyttä, jotka ennen kokevat alas polkea ja syvempään viheliäisyyteen sysätä köyhää väestöä, kuin että he heitä auttaisivat parempaan tilaan, niin kuin olisi heidän velvollisuutensa. Jos sitte ne onnettomat viimen epätoivosta tulevat pahantekiöiksi, ja murhaa tekevät, niin ne liikuttavaisesti ja juhlallisesti rankaistaan ja mestataan; eli jos ihmiset lapsistaan huolivat vielä vähemmin kuin eläimistään, niin he vaan pitävät sen naurun asiana. Eikö se jo ole helvetin esikuva? Eivätkö useimmat Kultalan asukkaista ole köyhyytensä kautta tulleet melkein järjettömäin eläinten kaltaisiksi? Eivätkö he ole vielä kehnommat eläimiä, köyhyyttä seuraavain vikain ja rikosten kanssa, jotka ovat riitaisuus, tappelu, keskinäinen soimaus ja kannet, varkaus, laiskuus, ylön syöminen ja juominen?»
Elsa sanoi: »Vanha kouluttajakin on saanut juoppoutensa palkan. Yöllä ennen eilistä päivää tuli hän päihtynynnä krouvista, sattui kovin likelle joen rantaa, putosi sinne ja hukkui. Eilen aamulla hän sieltä löyttiin. Tänäpänä hän on haudattu. Se nyt on paras, ett'ei hänellä ollut vaimoa eikä lapsia.»
Tämä sanoma hämmästytti Toivosta. Hän kyseli vielä yhtä ja toista. Hän näytti miettivän jotain erinomaista, ja meni syvissä ajatuksissa kotia. Elsa ei ymmärtänyt, mikä hänen niin yhtäkkiä pisti päähänsä. Mutta tulevana sunnuntaina sai hän sen kuulla.
Koska Jumalan palvelus oli päätetty, kokousi seurakunta valitaksensa uutta kouluttajaa. Toivonen tuli myöskin kokoukseen saapuville. Elsa seisoi taampana vaimoin ja muiden tytärten seassa. Hänellä oli suuri pelko, että Toivonen taas rupeaisi puhumaan jotain, josta kansa närkästyisi, ja oli sentähden anonut isältänsä, että hän kokisi hillitä Toivosta, jos se tulisi kovin kiivaaksi. Eikä mennytkään mylläri koko ajan hänen vierestänsä.
Kappalainen ilmotti kansallen asian, josta nyt oli tuumattava, johon heti kirkkoväärti ja hallitusmies Karhunen sanoi, että koska nyt kouluttajan virka oli auki, ja se oli varsin vähäinen virka, jota seuraa huono palkka mutta paljon vaivaa, niin oli muka hyvä asia, että täällä oli kelpo mies, joka tahtoisi ottaa vastaan tämän viran. Se oli nimittäin kraatari Jussinen, jolla eivät tahtoneet neulakeinot oikein hyvin menestyä, ja joka oli hänelle sukua.
Mutta toinen kirkkoväärti, joka myöskin piti salakrouvia, pani taas vaaliin köyhän sukulaisensa, tuon nilkun viulun soittajan Jurrin, ja tuumaili, että vielä senkin tähden hän ennemmin pitäisi otettaman tähän virkaan, että hän, kyläkunnan vähäin varain vuoksi aikoi tytyä vähempäänki palkkaan, nimittäin hän ei tahtonut kuin kolme neljättä osaa entisestä palkasta.
Kraatari Jussinen, nähtyänsä että enimmät talonpojat luopuivat viulun soittajan puoleen, ei sanonut tahtovansa kuin kaksi kolmatta osaa koko palkasta. Tästä vihastui viulun soittaja niin että hän rupesi haukkumaan kraataria varkaaksi, huorintekiäksi ja valapatturiksi, ja sanoi tytyvänsä vielä vähempään palkkaan. Kraatari uhkasi haastaa Jurria käräjihin näistä soimauksista; mutta niin vähään palkkaan ei hän sanonut tahtovansa ruveta kouluttamaan.
Kuin nyt ei kekään muu itseänsä ilmoittanut tämän viran hakiaksi, sentähden että kouluvirka tästä kylästä katsottiin häpiälliseksi ja pyyttiin ainoastansa semmoisilta, joilla ei ollut mitään, oli jo seurakunta päättämäisillänsä, että virka annettaisiin viulun soittajalle Jurrille; sillä hän taisi vähän kirjoittaa ja räknätä.
Mutta nyt astui Toivonen, tulipunaisena kasvoista, esiin ja huusi: »Lehmäin ja sikain paimenelle, joka ajaa teidän karjaanne laitumelle, te annatte paremman palkan, kuin kouluttajalle, jonka pitää opettaa teidän pojillenne ja tyttärillenne Jumalan pelkoa ja hyödyllisiä asioita. Teidän lapsenne ovat ihmisiä, luodut Jumalan kuvaksi, vaan ei eläimiä. Ettekö te häpiä niin käyttää itsiänne heidän opettajaansa kohtaan? Mutta kyllä minä syyn tiedän: hyödyllisiin tarpeisiin ei ole koskaan rahaa, ja koulurahaa ei voi köyhä väki maksaa, jolla on tuskin potaatteja, suoloja ja leipää. Minä tahdon teille tehdä sen hyvän, että tarjoan itseni kouluttajaksi enkä vaadi mitään palkkaa. Minä sanon sen vielä kerran, minä rupean kouluttajaksi, eikä se maksa kylälle eikä yhdellekkään taloudelle kopeikkaakaan.»
Miehet katsoivat kummastellen toinen toisensa ja Toivosen päälle. Eivätkä muutamat tahtoneet häntä kouluttajaksi, mutta sanoivat hänen kukatiesi taitavan ja tahtovan perkeleelle myydä lapsiraukkain sielut. Mutta useimmat arvelivat, ett'eipä kukaan muu ota sitä virkaa ilman palkata, ja huusivat että Toivonen piti otettaman kouluttajaksi. Nyt luettiin huudot (äänet) ja Toivonen valittiin kouluttajaksi.
Tätä kuultuansa tahtoi Elsa häpiästä ja hämmästyksestä kokonaan vaipua maahan. Sillä paitsi nylkyriä ja sian paimenta ei ollut kukaan koko kylästä niin ylönkatsottu kuin kouluttaja. Hän juoksi kotiinsa aivan pahoilla mielin, juuri kuin hänelle olisi tapahtunut suurin onnettomuus ja katkerin häpiä. Hänen isänsäkin, se rehellinen mylläri, putisti päätään ja sanoi: »Tuo Toivonen on, luulenma, järkensä kadottanut.»
Mutta Toivonen piti päätöksensä. — Hänen täytyi mennä kaupunkiin, siellä taitonsa puolesta tutkittavaksi, ja koska hän taisi koreasti kirjottaa ja tunsi luvun laskua (räkninkiä) enemmin, kuin tarvitsikaan talonpoikainen ihminen, saattiin hän Fullmahdin kautta kouluttajaksi.
7.
»Elsa kulta! älä minua sureta tytymättömyydelläsi ja alakuloisella olennollasi!» näin puhui Toivonen myllärin tyttärelle: »Katso, vanhat ovat pahat ja tuskin parannettavat. Mutta kukatiesi minä vielä voinen lasten hyvällä opetuksella saattaa köyhän kylämme parempaan tilaan ja arvioon. Muuta keinoa ei ole. Kyllä se nyt niinki on, että kylän kouluttajaa ylenkatsotaan ja halpana pidetään; mutta kuinka meidän Vapahtajamme itseänsä alensi, ihmisiä parantaaksensa, opettaaksensa ja autuaaksi tehdäksensä. Jos kylän kouluttaja oikein ja rehellisesti toimittaa virkansa, niin hän on yhtä hyödyllinen ja samasta arvossa ja kunniassa pidettävä kuin isompain kouluin opettajat ja professorit. Mutta ei sitä niin katsota mailmasta. Kukin katsoo ja tarkoittaa ylöspäin, ja laimin lyöpi mitä alempana on. Sentähden on ylhällä enimmiten liian raskas paino, ja alhalla kovin keviä, ja niin muodoin monen Ruhtinaan istuin seisoo huonoilla jalvoilla.»
»Voi Toivonen, Toivonen!» huusi Elsa: »Et sinä tiedä, kuinka pahoin olet tehnyt!» Ei hän kuitenkaan sanonut miksikä.
Talven tultua alkoi koulun käynti. Ensi päivänä Toivonen seisoi oven suussa, ottain vastaan koululapset. Joilla oli likaiset kengät, niiden piti ne puhdistaa olkitukolla ja myöskin pyhkiä kengän anturat puhtaaksi, etteivät likaisi koulun laattiaa. Sitten hän kätteli ja tervehti jokaista. Mutta jos kädet ja kasvot olivat likaiset, täytyi heidän mennä kaivolle itsiänsä pesemään. Jos eivät hiukset olleet harjatut, lähetti hän heidät kunkin kotiinsa harjattavaksi. Mutta jotka olivat puhtaat ja hyvästä siivosta, niitä hän leppiästi kohtasi.
Pojat ja tytöt olivat kokonaan hämmästyksissään; muutamat häpesivät, toiset nauroivat, toiset taas itkivät. Sellaista ei ollut heille koskaan tapahtunut.
Toisena ja kolmantena päivänä Toivonen seisoi vielä oven suussa, ja vielä muutamina seuraavinakin, siksi että kaikki tulivat puhtaana kouluun. Sitten hän otti heidät vastaan sisällä koulutuvassa. Joka silloin tuli korjaamattomilla hiuksilla, eli likaisilla silmillä, jaloilla tai kengillä, pantiin seisomaan keskellä laattia kaikkien pilkaksi, ja siellä hetken aikaa seisottuansa, lähetettiin kotia puhdistettavaksi.
Moni kylän väkiä tätäkin pahastui; mutta heillä ei ollut mitään sanomista koulusta, ja asiat kävivät niin kuin Toivonen tahtoi. Ja tästä tuli, että parin viikon perästä koululapset, suuret ja pienet, köyhät ja rikkaat, kaikki olivat varsin puhtaat, vähintäin niinkauvan kuin olivat kouluttajan tykönä.
Mutta Toivonen ei sitä vielä siihen jättänyt. Koska lapset neljänneksen aikaa vuotta olivat harjauneet järjestykseen, rupesi hän katsomaan heidän vaatteinsa puhtautta. Likaa ja tomua ei saanut niissä olla, jos ne muutoin olivatkin vanhat ja kuluneet, jota hän ei soimannutkaan, sillä eihän se ollut lasten syy. Joka koko viikon oli näyttänyt itsensä puhtaimpana sekä sisällä koulussa että ulkona siitä, teillä, kirkossa, kedolla, se oli hänen paras lapsensa. Se sai ensi viikolla jonkun kuvan, eli muutaman kopeikan, eli arkin puhdasta paperia siihen kirjoittaaksensa; toisella viikolla taas jonkun muun merkin opettajansa ystävyydestä; ja viimen antoi Toivonen hänelle suuta kaikkein lasten nähden; ja jolle tämä oli tapahtunut, se pääsi sunnuntaina kävelemään Toivosen kanssa, eli, jos sattui olemaan nöyrä eli paha sää, hän sai istua kotona hänen tykönänsä ja katsella suureen kuvakirjaan, josta Toivonen taisi puhua monta kaunista ja opettavaista juttua.
Toivonen oli mies, joka tiesi pitää puolensa täysi-ihmistenki seassa, joka kyllä ei vannonut ja kiroillut, mutta eikä myöskään ketään peljännyt. Ei ollut siis ihmet, että kaikki lapset osottivat hänelle kunniaa ja nöyryyttä, ja viimen pitivät häntä yhtä rakkaana ja enemminki, kuin vanhempiansa. Ilahuttava oli nähdä, kuinka he kaikki häntä kohtasivat kunnian osottamisella ja nöyryydellä; kuinka he ystävällisesti ja haluisesti juoksivat hänen tykönsä, koska hän tuli heitä vastaan; kuinka he ikään kuin hänen silmistänsä kokivat lukea hänen tahtoansa, ja kuinka hänen vaan viitattuansa he iloisesti tottelivat häntä.
Tämä oli asia, jota Kultalan talonpojat eivät saattaneet ymmärtää, olletikkin kuin tämä opettaja ei koskaan pieksänyt lapsia nyrkillä tai kepillä eli vitsoilla, eikä edes tukistanutkaan. Monet tulivat peljästyksiin ja puhuivat juttua muutamasta miehestä, joka myöskin oli taitanut houkutella tykönsä lapsia ja viimen oli vienyt heidät vuoren luolaan, johon he olivat kadonneet hänen kanssansa. Muutamat vanhat akat sanoivat julkisesti, ettei ollut asian oikia laita, ja käskivät ottaa pois lapset koulusta. Vaan ei toki kukaan heitä totellut.
Mutta Toivonen puhui ja sanoi: »Sydämmen puhtaus on sielun terveys; ruumiin puhtaus on ruumiin terveys. Eläimet rypekööt loassa, mutta ihmisen, joka on Jumalan kuva, pitää itseänsä puhtaana ylentämän kirkasta taivasta kohden. Sellaisen pitää oleman kaiken lasten-kasvatuksen alun, että lapset oppivat tietämään olevansa ihmisiä ja paljoa parempia kuin eläimet. Silloin heitä saadaan taipumaan kaikkeen hyvään; mutta eläimistä ei tule mitään.»
Vielä Toivonen puhui ja sanoi: »Opettaja, joka ei ymmärrä yksivakaisuudella ja rakkaudella johdattaa lasten pehmeitä sydämmiä, että he häntä mielellään tottelevat, hän ei ymmärrä virkaansa. Ja oikeutta myöden pitäisi kouluttajan omaan selkään lyötämän palaisiksi se keppi, jolla hän kurittaa lapsia, juuri kuin olisi hänellä koiria ja muita eläimiä opetettavina, joilla ei ole järkeä eikä ihmisen sydäntä.»
8.
Nytpä nousi huuto kylässä, että Toivonen vietteli lapsia, ja opetti heille aivan uutta uskoa, ett'eikä lapset hänen tykönänsä mitään hyvää oppineet. Se oli muka hirvittävä katsoa, kuinka lapset joka päivä pyrkivät päästä kouluun, kuhun ei muka nuorukaisten muutoin koskaan tehnyt halu; se oli varsin vastan luontoa. Paitsi sitä oli koulussa sangen hiljainen elämä, niin kuin kirkossa, koska siihen sijaan ennen mailmassa sieltä aina oli kuulunut hirmuinen tohina ja rähinä; virsiäkin veisattaissa ei kuulunut muuta kuin hiljaista huminaa. Vielä päälliseksi sanottiin, että rukousta pidettäissä oli havaittu kaikellaista uutta, ja että lapsille opetettiin noitakeinoja, niin kuin he jo olivat oppineet hirvittäviä kummituksia kirjoittelemaan eli piirtämään.
Nämät ja tällaiset puheet tulivat viimen Kappalaisen korviin, ja myöskin Pitäjän Kirkkoherralle ja itse Provastillekkin tiettäväksi. Nämät kolme herraa tulivat yhtenä aamuna, ilman mitään tietoa edeltäpäin antamata, ennen koulun aikaa, Toivosen tykö koulutupaan, sanoin hänelle, miksi he olivat tulleet, ja että hänen nyt piti heidän läsnä ollessansa opettaa lapsia samalla muotoa kuin tavallisesti teki.
Lasten tullessa oli köyhissäkin ja kuluneissa vaatteissa puhtaus ja järjestys silmin nähtävä, ja ihana katsoa kuinka he ensin tervehtivät opettajaansa, ja sitten menivät kukin siallensa, kussa he iloisesti kuiskuttelivat keskenänsä ja kummastellen silmäilivät vieraita. Lapset olivat kaikkiaan viisi kuudetta kymmentä; pojat istuivat toisella ja tytöt toisella puolella koulutupaa.
Koska lapset oli kaikki koossa, sanoi Toivonen korkialla äänellä: »Rakkaat lapset! ennen kaikkea nöyryttäkäämme itsemme kaikkialla läsnä olevaisen Jumalan, meidän taivaallisen Isämme edessä, ja kantakaamme Hänen eteensä ajatuksemme ja hartaat rukouksemme, Jesuksen nimeen!» Kaikki lapset panivat sormensa ristiin, lankesivat polvilleen ja katsoivat hiljaisuudesta alas. Toivonen pani myöskin polvilleen; Provasti ja toiset Papit, nähtyänsä että kaikki itsensä nöyrittivät ijankaikkisen Jumalan edessä, tekivät samaten. Sitten Toivonen luki kauniin, liikuttavaisen rukouksen kirjasta, joka oli hänen edessänsä tuolilla. Tämä rukous oli niin yksinkertaisesti ja selkiästi kokoon pantu, että pienikin, kuudenajastaikainen lapsi taisi sitä ymmärtää. Se vaikutti herrain sydämmissä, niin että kyyneleet tippuivat heidän silmistänsä.
Sitten kaikki nousivat ylös, ja vanhimmat lapset, katsoin mustan taulun päälle, johon oli virsin nuottia ja sanoja kirjoitettu, veisasivat neli-äänisesti kauniin aamuvirren. Pienemmät hyräilivät hiljaisemmalla äänellä heidän mukaansa. Sen jälkeen paraimmat lukiat vuorottain lukivat kirjasta muutamia kauniita Pyhän Raamatun värssyjä; kirja lyötiin kiinni, ja samat sanat ulkoa sanottiin ensin koko koululta ja sitten yhdeltä ja toiselta lapselta, jonka Toivonen kutsui esiin.
Tämän tehtyänsä lapset jakausivat neljään joukkoon, ja astuivat kukin eri puolellensa mustan taulunsa eteen, johon nähtiin kirjoitettuna suuria (sekä Latinaisia että muitakin) puustaveja, tavauksia, koko sanoja ja rateja. Niiden jälkeen kaikki piirsivät tai kirjoittivat piirtimillä kivi-tauluille eli pännöillä ja pläkillä paperille. Toivonen kulki yhden lapsen tykö toisen perästä, kiitti yhtä, neuvoi toista, opetti kolmatta pännää eli piirrintä oikein kädestä pitämään j.n.e.
Hetken perästä lapset taas jakausivat toisiin neljään joukkoon eli luokkaan, ja nyt yhden opettajan sijaan nähtiin neljä. Sillä net, jotka parahiten taisivat lukea, panivat mustalle taululle präntätyitä (Latinaisia eli muita) sekä yksinäisiä puustaveja että tavauksia, koko sanoja, niin kuin myöskin usiampain sanain yhteyksiä, Toivosen käskyn jälkeen. Net olivat liitetyt paksun paperin päälle, irtainaiset ja erinäiset. Toivonen katsoi perään että kaikki oli oikeen tehty; ja sitten kukin pikku opettaja antoi lasten luokassansa selkiällä äänellä sanoa puustaveja, tavauksia, sanoja ja sanain yhteyksiä. Ei kukaan toistansa estänyt. Toivosen silmät ja korvat olivat kaikkialla ja hiljaisella äänellä hän ojensi siellä ja täällä mitä väärin sanottiin.
Taas hetken perästä lapset jakausivat toisiin luokkiin; puustavein sijaan pantiin tauluille numeroita eli laskumerkkejä, sekä yksinäisiä että joukottain, ja tuli uudet opettajat, jotka luvun laskussa eli räknäämisessa olivat paraita; muutamat sanoivat numeroita yhteen, toiset laskivat yhteen, (addeerasivat), toiset taas laskivat erite (subtraheerasivat), j.n.e. Paraimmille räknääjöille Toivonen antoi jotain suurempaa laskettavaksi, jota he räknäsivät itseksensä, ja saatuansa lasketuksi, kukin sanoi mitä hän oli saanut. Toivonen katsoi perään ja sanoi jos oli väärin eli oikein laskettu.
Varsin erinomainen oli se hiljaisuus ja järjestys, joka siellä havaittiin, ja kaikkein halu oppia. Sellaista eivät olleet Papit nähneet elinkautenansa semmoisissa lasten kouluissa.
Koska nyt oli ennenpuolipäivällinen lukeminen päätetty, läksivät lapset, kumarrettuansa Toivoselle ja vieraille, hiljaisuudessa kotiansa. Mutta ulkona oli lapsilla lysti elämä ja tohina.
Jälkeen puolipäivän nähtiin taas lapset tauluin edessä. Siellä he tauluille eli paperille piirsivät suoria ja mutkaisia piiruja; muutamat vielä piirsivät kukkain, huoneiden, kaikellaisten aseiden ja astiain kuvauksia. Sitten paraat lukiat kirjasta lukivat toisille huvittavaisia ja hyödyllisiä tarinoita ja historioja, jotka silmin nähtävästi olivat lapsille varsin mieliksi. Sen perästä käski Toivonen niiden, jotka parahiten taisivat kirjoittaa, kotonansa panna paperille ne nyt ylösluetut tarinat, ja huomena näyttää ne hänelle, mutta varoitti heitä kirjoitus-virheitä tekemästä. Viimeseksi Toivonen nimitti julkisesti kiittäin, ne lapset, jotka sinä pänä olivat tehneet parahiten puolestansa. Ja koska heitä oli kuusi, teki hän heille sen ilon, että hän vielä hetken aikaa jutteli heille jonkun kauniin historian. Niin hän puhui heille yhdestä miehestä, joka nöyrässä talvi-pakkaisessa oli nukkunut maantielle ja kylmettynyt, että hän sieltä kannettiin kuollunna kylään; ja kuinka ymmärtämättömät talonpojat heti olivat tahtoneet panna hänen lämpimään huoneeseen. Mutta taitava lääkäri oli samassa sattunut sinne tulemaan, joka oli hänen riisunut ja kokonaan peittänyt lumella, sitten pannut jääkylmään veteen, että jäsenten ympäri oli hyytynyt hieno jää; sen jälkeen oli hän panettanut hänen kylmään sänkyyn lämmittämättömässä huoneessa, villavaatteilla häntä hieronut, siksi että se kuolleeksi uskottu oli taas virvonnut henkiin. Kaiken tämän Toivonen selitti lapsille. Ja niin loppui tämä koulupäivä.
9.
Näin Toivonen opetti koululapsia; joka päivä oli aina jotakin uutta. Provasti ja toiset Papit kiittivät häntä paraammaksi kouluttajaksi koko maassa. Vaan tätä eivät saattaneet Kultalan asukkaat ymmärtää, ja sanoivat keskenänsä: »Kuinkapa Toivonen sen asian saattaa paremmin ymmärtää, kuin vanhat kouluttajat, jotka meillä oli nuoruudessamme? Mutta se on silmän kääntäjä, ja on nyt itse Papitkin lumonut. Ei hänen kanssansa ole oikein asiat.»
Kesällä ei ollut Kultalassa koskaan pidetty koulua; sillä vanhemmat lapset tarvittiin vanhemmillensa avuksi sekä ulko- että koti-töissä. Mutta Toivonen otti kesälläkin pienemmät lapset tykönsä, ja opetti heitä muutaman tiiman, antoi heidän leikitellä tykönänsä, eli pani heidät vähiä töitä tekemään kryytimaassansa eli pellollansa, johon he häntä seurasivat, niin kuin kantaa pois pieniä kiviä, kitkeä eli perkata pois pahoja ruohoja ja senkaltaista. Tätä nähtyänsä toisetkin lapset Toivosta rukoilivat hartaasti, ettei hän heitäkään unhottaisi, ja hän otti heidätkin, koska oli joutilasta aikaa, tykönsä ja opetti heitä. Sunnuntaina ja Juhlapäivinä hän kuljeskeli heidän kanssansa ympärin maita ja metsiä; näytti heille myrkyllisiä yrttejä ja puhui heille julmia tarinoita myrkyn vaikutuksista; eli hän jutteli heille eläinten, sekä kesyin että raivoin (villein), elannosta ja tavoista; lähteistä, virroista ja meristä; vuorista ja luolista; maista ja ihmisistä maan päällä; tähdistä, kuinka kaukana meistä ja kuinka suuret ne ovat. Kaikkia näitä oli hän taikka itse nähnyt eli kirjoista lukenut.
Koska vanhemmat, jo enemmin kasvaneet pojat tämän näkivät, tuli muutamillen heistäkin halu, sunnuntaina käydä Toivosen tykönä. Ja hän soi sen kernaasti, sillä hän surkutteli heidän suurta tietämättömyyttänsä. Ja hän opetti heille vielä kaikellaista, ja sanoi heille, mitä heidän joutilaina hetkinä arkipäivinä piti lukea, räknätä eli kirjoittaa. Sitä hän sitten sunnuntaina kyseli ja katseli. Niin siitä tuli oikia sunnuntaikoulu. Ja sinne tuli aina enemmin väkeä. Mutta joka ei tullut sinne puhtaana, joka kulki krouvissa, joka pelasi korttia, joka joskus vannoi ja kiroili eli antausi tappeluihin, sen hän ajoi pois. Hän oli tuomari heidän välillänsä, mutta käytti itsensä kuitenkin aina kuin heidän vertaisensa. Mutta sentähden he myöskin kiitollisesti auttivat häntä arkipäivinä hänen töissänsä, ilman hänen vaatimatakkaan.
Mutta nämät nuoret miehet, jotka Toivosen tykönä kävivät, naurettiin ja pilkattiin toisilta kylän pojilta; heille pantiin liikanimiä, he kutsuttiin koulumestareiksi ja oppineiksi, ja saivat kärsiä monta pulakkaa ja vastusta. Ja se oli juuri kylän hallitusmiehille mieliksi, että Toivosta ja hänen ystäviänsä vainottiin; sillä he pelkäsivät, että hän saisi paljon väkeä puolellensa ja kerran valittaisiin heidän sijaansa. Sentähden he soimasivat häntä ja sanoivat hänestä kaikkea pahaa, ja joka tilassa yllyttivät kylän miehiä ja heidän vaimojansa häntä vastaan. — Tästä syystä hän ei käynyt kenenkään tykönä, paitsi myllärin talossa, kussa hän oli usein ja aina ystävällisesti vastaanotettiin.
Mutta yhtenä iltana sinne tultuansa tapasi hän väen siellä murheellisna ja pahoilla mielin. Vanha mylläri oli ääneti ja ajatuksissaan; hänen vaimonsa pahalla tuulella ja vihainen, juoksi ympärin ja paiskasi ovet kiinni jälkeensä; Elsalla oli silmät itkusta punaiset.
Koska Toivonen oli yksinänsä Elsan kanssa, sanoi hän: »Mikä onnettomuus täällä nyt on tapahtunut? ja mikä paha henki on tähän rauhan huoneeseen tunkeutunut? Te oletta kaikki kokonaan muuttuneet. Sano mulle, Elsa, mikä vaivaa?»
Elsa vastasi vapisevalla äänellä: »Jumala nähköön! Toivonen, minun täytyy sen nyt sinulle sanoa. Jaa, minun täytyy. Minä olen varsin onneton.» Niin hän puhui, eikä voinut itkusta enempää puhua.
Koska Toivonen oli hänen levollisemmaksi saattanut, sanoi Elsa: »Nyt on ajastaika sitten kuin minun tapasit itku silmissä, ja syytä kysyttyäsi en vastannut. Silloin oli kirkkoväärti Karhula tullut meille, ja isältäni ja äidiltäni anonut minua vaimoksi pojallensa, jolla jo on oma myllynsä toisessa pitäjässä. Eikä ollut isällä ja äidillä mitään sitä vastaan, sillä Karhula on rikkain kylässämme ja vanhin kirkkoväärti ja hallitusmies, joka meille voi tehdä paljon sekä hyvää että pahaa; eikä isäni tahdo ketään muuta vävyksensä kuin mylläriä. Mutta minä sanoin olevani vielä kovin nuoren ja tahdoin vielä odottaa vuoden aikaa; ja siihen se jäi. — Mutta nyt on vuosi kulunut, ja juuri samana päivänä tuli Karhula poikanensa takaisin. He ovat syöneet meillä, isä ja äiti ovat jo kaikesta suostuneet Karhulan kanssa, ja tänäpänä piti kihlajaiset pidettämän (kihlat annettaman). Mutta minä vastasin, etten koskaan tahdo mennä naimisiin, enkä siitä luopunut. Sillä Karhulan poika on juomari ja ylellinen, niin kuin hänen isänsä on kovasydämminen ja ylellinen ihminen. Nyt on meillä murhetta ja onnettomuutta talossamme.»
Tätä kuultuansa Toivonen hämmästyi ja tuli varsin levottomaksi. Mitään puhumata käveli hän edes ja takaisin kamarissa. Hän itse oli toivonut kerran saavansa Elsan vaimoksensa. Yhtäkkiä hän itsensä käänsi hänen tykönsä ja sanoi: »Elsa, rakas Elsa, etkö sinä tahdo koskaan naida? Niin tahdon minäkin olla naimatonna koko elinkauteni, sillä en olisi ketään muuta valinnut kuin sinua. Ja minä olen aina sinua rakastanut enemmin kuin itseäni, ja toivoin alinomaa sinun olevasi vielä hyvän minua vastaan.»
Elsa nojasi päänsä Toivosen rintaa vasten ja sanoi itkein: »Ah Toivonen, Jumala sen tietää, että minä sinua rakastan, ja enemmin kukatiesi, kuin oikeen onkaan. Mutta minun isäni on rikas, ja tahtoo rikkaan vävyn, eikä hän koskaan luovu siitä päätöksestänsä. Mutta sinä olet köyhä kouluttaja, etkä vielä moneen aikaan voi elättää vaimoa.»
Silloin Toivonen otti sen hyvän, itkevän Elsan syliinsä, ja antoi hänelle ensi kertaa suuta, sanoin: »Nyt sinä olet morsiameni ja kihlattuni, eikä mikään valta maan päällä voi sinua minulta pois ottaa. Älä pelkää, herttaiseni, sillä nyt sinä olet minun.» Ja hän meni ulos hakemaan vanhaa mylläriä ja hänen vaimoansa. Ja Elsa kuuli heidän kaikki kolmen puhuvan kovalla äänellä ja kiivaasti keskenänsä, vaan ei hän mitään siitä ymmärtänyt. Ja hän vapisi suuressa pelossansa, eikä tiennyt hädässänsä yhtään neuvoa. Niin hän lankesi polvillensa akkunan alla olevan lavitsan viereen, pani kätensä ristiin, ja rukoili hartaasti itku-silmin Jumalan tykö, toisten riidellessä. Ja saatuansa tästä vähän lepoa ja lohdutusta, nousi hän ylös ja näki akkunasta Toivosen, ynnä hänen isänsä ja äitinsä kanssa, menevän myllyntalosta kylälle päin.
Tästä vielä eneni hänen pelkonsa ja hätänsä sangen paljon. Ei kukaan talossa tiennyt, mihin vanhemmat olivat menneet Toivosen kanssa. Mutta sen hän kyllä tiesi, että Toivonen oli pikavihainen ja äkkinäinen, ja oli saattanut rikkoa hänen vanhempiansa vastaan, niin että siitä kukatiesi tullee käräjän käynti, ja sama Karhula oli myös lautamies! Suuressa hädässänsä rukoili hän paljon Toivosen ja itsensä edestä.
Kello kymmenen paikolla illalla kuuli hän vähäisen kolinan. Isä ja äiti tulivat Toivosen kanssa. Ja mylläri tarttui tytärtänsä käteen ja sanoi: »Elsa, rakastatkos Toivosta?» — hän vastasi ja sanoi: »Onko se minun syyni? Olihan se teillenkin rakas.» Sitten laskivat vanhemmat hänen ja Toivosen kädet yhteen ja siunasivat molempia lapsinansa. Elsa rukka oli kokonaan hämmästynyt, eikä tiennyt, oliko tuo tosi eli ei.
10.
Koska sitten tulevana sunnuntaina saarnastuolissa kirkossa kuulutettiin että Toivonen ja Elsa olivat morsianväkeä, töllistelivät Kultalan talonpojat avoin suin, ja vaimot kuiskuttelivat ehtimiseen keskenänsä; mutta Karhula meni vihapäissään ulos kirkosta, ja vannoi, ei tahtovansa levätä, ennen kuin hän oli kokonaan hävittänyt sanansa pitämättömän myllärin huoneinensa ja myöskin Toivosen, ajanut heidät ulos kylästä ja saattanut kaikki pakkotyöhön eli hirteen. Kuitenkin ja ilman näistä Karhulan uhkauksista huolimata pidettiin kolmen viikon perästä Toivosen ja Elsan häät myllytalossa kaikella ilolla ja riemulla.
Ja nuoren avioväen illalla tultua kotiin Toivosen taloon, halasi Elsa miestänsä ja sanoi: »O, herra Jumala! kuinka minä olen onnellinen! En saata vielä oikein uskoa, että se on tosikaan. Sanotaan kyllä olevan monta onnetonta ja murheellista avioliittoa; mutta saattaisimmeko me koskaan lakata toinen toistamme rakastamasta, ja koskaan toivoa ennen olla ijankaikkisesti eroitettuna kuin yhdistettynä?»