The Project Gutenberg eBook ofKultamaan seikkailijoita: Kertomuksia Pohjan periltäThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Kultamaan seikkailijoita: Kertomuksia Pohjan periltäAuthor: Jack LondonRelease date: March 26, 2018 [eBook #56848]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KULTAMAAN SEIKKAILIJOITA: KERTOMUKSIA POHJAN PERILTÄ ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Kultamaan seikkailijoita: Kertomuksia Pohjan periltäAuthor: Jack LondonRelease date: March 26, 2018 [eBook #56848]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Tapio Riikonen
Title: Kultamaan seikkailijoita: Kertomuksia Pohjan periltä
Author: Jack London
Author: Jack London
Release date: March 26, 2018 [eBook #56848]
Language: Finnish
Credits: E-text prepared by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KULTAMAAN SEIKKAILIJOITA: KERTOMUKSIA POHJAN PERILTÄ ***
E-text prepared by Tapio Riikonen
Kertomuksia Pohjan periltä
Kirj.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1921.
Suden poika.Tuhat tusinaa.Rajalla.Verikosto."Äpärä".Kaaren päässä.Ligounin kuolema.Negore, pelkuri.
Mies tulee harvoin oikein arvioineeksi naisiaan, ei ainakaan ennenkuin on joutunut heistä erilleen. Niin kauan kuin mies elelee naisellisuuden ilmakehässä, hänellä ei ole oikeaa käsitystä sen ylevyydestä; mutta antaapa hänen olla kauemmin tämän ilmakehän ulkopuolella, jopa ilmaisee yhä yltyvä tyhjyys itsensä hänen olemuksessaan, hän alkaa tuntea hämärää kaipuuta, jota ei voi tarkemmin määritellä. Jos hänen tovereillaan ei ole enempää kokemusta siinä suhteessa kuin hänellä itsellään, niin he pudistavat päitään neuvottomina ja suosittavat hänelle ankaraa ruumiillista työtä. Mutta nälkä jatkuu ja yltyy; mies menettää elämän jokapäiväisten asiain harrastuksen ja käy alakuloiseksi, ja jonakin päivänä, kun tyhjyys käy sietämättömäksi, selviää hänelle mitä on tehtävä.
Kun Yukonin maassa tämä kaipuu tapaa, niin mies tavallisesti hankkii veneen, jos on kesä, talvella taas valjastaa koiransa ja lähtee etelään. Muutamien kuukausien kuluttua — edellyttäen, että hänellä on usko tuohon pohjoiseen maahan — hän palaa sinne mukanaan vaimo, joka jakaa hänen kanssaan tuon uskon ja kohtaavat vastukset. Tällä tavoin toteamme miehen synnynnäisen itsekkyyden. Niin johdumme puhumaan myöskin Scruff Mackenzien seikkailuista, jotka tapahtuivat entisaikaan. Silloin ei maata ollut vielä tallannut ja paaluttanut kullanetsijäin tulva, ja Klondyken huomattavin tulolähde oli sen lohenkalastus.
Scruff Mackenzie oli syntynyt sivistyksen rajamailla Yhdysvalloissa, ja uudisasukkaan elämää hän oli aina elänyt. Kahdenkymmenenviiden vuoden taukoamaton taistelu mitä villimmän luonnon kanssa oli painanut leimansa hänen kasvoihinsa. Kaksi viimeistä, kaikkein hurjinta ja kovinta vuotta hän oli viettänyt kullanetsijäin joukossa, jotka majailivat napapiirin pimeillä mailla. Kun mainittu kaihon tauti valtasi hänet, hän ei hämmästynyt, sillä hän oli käytännöllinen mies, joka oli nähnyt sen iskevän toisiinkin miehiin samalla tavalla. Eikä muuta merkkiä huomannut hänen kaipuustaan, kuin että hän teki työtä hurjemmin. Koko kesän hän taisteli sääskiä vastaan ja huuhtoi kultaa Stewart-joella. Sitten hän uitti rakennushirsiä Yukonia pitkin Forty Mileen ja kyhäsi majan niin mukavan, että mikä leiri tahansa olisi voinut siitä ylpeillä. Todellakin maja näytti niin lupaavalta, että moni mies pyrki hänen asuinkumppanikseen. Mutta hän murskasi heidän toiveensa töykeällä, voimakkaalla ja lyhytsanaisella puhetavallaan ja osti kaksinkertaisen määrän muonavaroja kauppa-asemalta.
Kuten sanottu, Scruff Mackenzie oli käytännöllinen mies. Jos hän tahtoi jotakin, hän tavallisesti hankki sen, mutta silti hän ei koskaan poikennut tavoistaan kauemmaksi kuin oli tarpeellista. Niin ponnistusten ja vastuksien poika kuin olikin, hän oli vastahakoinen matkaamaan kuudensadan mailin jäämatkaa sekä sen jälkeen kahdentuhannen mailin valtamerimatkaa ja kolmanneksi vielä tuhannen mailin taivalta entisille kotipaikoilleen — pelkästään vaimon saadakseen. Elämä oli liian lyhyt. Niinpä hän valjasti koiransa, pani melkoisen kuorman rekeensä ja ajoi yli vedenjakajan, jonka länteen päin viettävältä rinteeltä Tananan lähteet vesiä kokoilevat.
Mackenzie oli voimakas matkamies, ja hänen susikoiransa kykenivät ponnistelemaan kovemmin ja kulkemaan kauemmin vähemmällä ruoalla kuin mikään toinen koiravaljakko Yukonin maassa. Kolme viikkoa myöhemmin hän saapui eräälle metsästäjäin vara-asemalle. Sitten hän uitti lautan aina Ylä-Tananan stick-intiaanien leiripaikalle. Hänen rohkeuttaan ihmeteltiin, sillä näillä intiaaneilla oli huono maine ja heidän tiedettiin tappavan valkoisia miehiä jopa terävän kirveen tai rikkinäisen luodikon takia. Mutta Mackenzie meni heidän luokseen yksin ja hänen käytöksessään oli nöyryyttä ja tuttavallisuutta sekä välinpitämättömyyttä ja häikäilemättömyyttä. Sen, joka aikoi tehokkaasti käyttää tuollaista menettelytapaa, täytyi olla tarkkakätinen ja tuntea hyvin raakalaisluonteen eri puolet. Mutta Scruff oli enemmän kuin taituri tällä alalla; hän tiesi milloin piti imarrella ja milloin uhata leimuavalla vihalla.
Ensin hän meni tervehdyskäynnille heimon päällikön Thling-Tinnen luokse ja lahjoitti hänelle pari naulaa mustaa teetä ja tupakkaa, siten saavuttaen tämän mahtimiehen suosion. Sitten hän seurusteli miesten ja neitosten parissa sekä toimeenpani samana iltanapotlachin, pidot. Lumeen tallattiin noin sadan jalan pituinen ja ehkä viidenkolmatta levyinen soikea ala. Keskelle rakennettiin pitkä nuotio ja molemmille sivuille levitettiin komeita kuusen oksia. Majat jätettiin tyhjiksi, ja koko heimo, satakunta henkeä, lauloi laulujansa vieraan kunniaksi.
Scruff Mackenzie oli kahtena viime vuotena oppinut heidän pienen sanavarastonsa, olipa hän opetellut käyttämään heidän syviä kurkkuääniäänkin, japanilaismallisia lausetapojaan ja omituisia kunnianosoitus- ja mielistelysanojaan. Niinpä hän piti puheen heidän tyyliinsä, tyydyttäen heidän vaistomaista runoudenrakkauttaan alkeellisilla puhekukkasilla ja vertauskuvallisilla käänteillä. Kun Thling-Tinne ja taikuri olivat vastanneet samaan tapaan, hän jakeli miesväelle pieniä lahjoja, yhtyi heidän lauluunsa ja osoittautui taitavaksi heidän viisikymmentäkaksitikkuisessa pelissään. Ja miehet polttelivat hänen tupakkaansa ja olivat tyytyväisiä. Mutta nuorempien miesten käytös oli ilmeisesti uhkaavaa, johtuen hampaattomien akkojen varomattomista viittailuista ja neitosten hihityksistä. Vain muutamia valkoisia miehiä, "suden poikia", he olivat tunteneet, mutta niiltä he olivat oppineet omituisia asioita.
Eikä Scruff Mackenzie kaikessa näennäisessä huolettomuudessaan ollut huomaamatta näitä ilmeitä. Niinpä hän makuulle mentyään mietiskelikin tätä pulmaa vakavasti ja poltti monta piipullista suunnitellessaan tulevaa taistelua. Vain yksi neito oli häntä tyydyttänyt — eikä tyttö ollut kukaan muu kuin Zarinska, päällikön tytär. Kasvojenpiirteittensä, muotojensa ja ryhtinsä puolesta tämä oli poikkeus heimosisaristaan ja läheni valkoisen rodun kauneustyyppiä. Hän halusi valloittaa Zarinskan, ottaa hänet vaimokseen ja nimittää häntä — niin, nimittää häntä Gertrudiksi! Päätöksen tehtyään hän käänsi kylkeään ja vaipui uneen, oikeana valloittajarotunsa poikana.
Olipa se hidasta työtä ja sitkeätä peliä; mutta Mackenzie menetteli taitavasti, välinpitämättömyydellä, mikä tuotti päänvaivaa stick-intiaaneille. Hän osoitti olevansa varma ampuja ja mahtava metsästäjä, ja leiri kaikui hänen kunniaansa, kun hän kellisti hirven kuudensadan yardin päästä. Illoin hän vieraili päällikön, Thling-Tinnen peurannahkateltassa, jutellen leveitä ja jaellen tupakkaa anteliain käsin. Eikä hän jättänyt osoittamatta samaa kunnioitusta taikurillekin, sillä hän tunsi rohtomiehen mahdin kansansa keskuudessa ja halusi saada hänetkin ystäväkseen. Mutta tämä herra oli ylväs ja mahtava, hän torjui suostuttelut sekä oli ehdottomasti merkittävä tulevaksi viholliseksi.
Vaikk'ei tarjoutunutkaan tilaisuutta tavata Zarinskaa kahden kesken, loi Mackenzie monta silmäystä häneen, antaen tytölle siten tiedon aikeistaan. Ja hyvin tyttö asian ymmärsikin, mutta sulkeutui keimailevasti naisten pariin, milloin miehet olivat poissa ja Mackenziella olisi ollut tilaisuus lähestyä. Kosija ei kuitenkaan pitänyt kiirettä, ja sitäpaitsi hän tiesi, ettei tyttö voinut olla häntä ajattelematta, ja muutamain päiväin sellaiset ajatukset varmasti edistäisivät hänen menestystään.
Vihdoin eräänä iltana, kun hän arveli ajan olevan sopivan, hän jätti äkkiä päällikön savuisen majan ja kiiruhti naapuritelttaan. Kuten tavallisesti istui tyttö akkojen ja neitosten parissa ja kaikki olivat kumartuneina mokkasiini-ompeluun ja helmikoristeluun. He nauroivat Mackenzien sisään tullessa merkitsevästi, ja yhä äänekkäämpiä viittailuja kuului Zarinskasta ja hänestä. Mutta tulija lennätti heidät ulos toisen toisensa jälkeen, ja he kiiruhtivat levittämään juttua läpi leirin.
Mackenzie esitti asiansa taitavasti tytön kielellä, ja kahden tunnin kuluttua hän nousi lähteäkseen.
"Zarinska tahtoo siis tulla valkoisen miehen majaan? Hyvä! Minä menen puhumaan nyt isällesi. Ja minä annan hänelle monta lahjaa, mutta hän ei saa pyytää liian paljon. Jos hän sanoo ei? Hyvä! Zarinskan pitää sittenkin tulla valkoisen miehen majaan."
Hän oli jo nostanut teltan oviverhon, kun hiljainen huudahdus vei hänet takaisin tytön viereen. Zarinska oli polvillaan karhunnahkaisella matolla, hänen kasvonsa hehkuivat kuin aito Eevan tyttären, ja hän avasi kainosti miehen raskaan vyön soljet. Mackenzie katsahti häneen ymmällään ja epäluuloisena, ja hänen korvansa tarkkasivat pienintäkin ääntä ulkoa. Mutta tytön seuraava liike hälvensi hänen epäilynsä, ja hän hymyili tyytyväisenä. Tyttö otti neulepussistaan hirvennahkaisen tupen, runsaasti helmitellyn ja haaveellisesti kirjaillun. Sitten hän paljasti kunnioittavasti miehen ison metsästyspuukon, koetteli arkaillen sen terää peukalollaan ja pisti sen uuteen tuppeen. Sitten häh kiinnitti tupen vyöhön tavalliselle paikalle.
Tämä oli aivan kuin kohtaus vanhoilta ajoilta — linnanneito ja hänen ritarinsa! Mackenzie tempasi tytön syliinsä ja sipaisi hänen punaisia huuliaan viiksillään — tytölle outo "suden pojan" hyväily. Kivikausi ja teräskausi siinä kohtasivat toisensa.
Kiihkoisaa hälyä oli ilmassa, kun Mackenzie, iso mytty kainalossaan, työnsi sivuun Thling-Tinnen teltta-aukon esiripun. Lapset juoksivat pitkin kenttää ja keräsivät kuivia puitapotlach-juhlan nuotiota varten, naisten lörpöttelevät äänet kiihtyivät, ja nuoret miehet neuvottelivat juroissa ryhmissä. Taikurin majasta kuului loihtulukujen hyminä.
Päällikkö oli yksin tihrusilmäisen vaimonsa kanssa, mutta heti ensimmäisellä silmäyksellä Mackenzie huomasi, että uutinen oli jo heidän tiedossaan. Hän kävi siis suoraan asiaan, työntäen kirjaillun tupen huomiotaherättävästi esille ikäänkuin kihlauksen ilmoitukseksi.
"Oi Thling-Tinne, mahtava stickien päällikkö ja Tanana-maan herra, lohien ja karhujen, hirvien ja peurojen hallitsija! Valkoinen mies tekee sinulle suuren tarjouksen. Monet kuukaudet on hänen majansa ollut tyhjä, ja hän on yksinäinen. Hänen sydämensä on väsynyt hiljaisuuteen, ja hän ikävöi naista viereensä istumaan majaansa, ottamaan hänet vastaan metsältä lieden lämpimällä tulella ja hyvällä ruoalla. Hän on kuullut outoja asioita, pienokaisten mokkasiinien läiskettä ja lapsien meluavia ääniä. Ja eräänä yönä tuli hänelle ilmestys, hän näki Korpin, joka on kaikkien stickien isä. Ja Korppi puhui yksinäiselle valkoiselle miehelle: 'Sido mokkasiinisi nauhat ja sonnusta itsesi lumikenkiin ja varusta rekeesi lihaa, sillä monta unta on oltava matkalla, ja ota mukaasi myös kauniita esineitä päällikkö Thling-Tinnelle. Sillä sinun on käännettävä kasvosi sinnepäin, minne keskikevään aurinko laskee, ja matkattava tämän suuren päällikön metsästysmaille. Siellä on sinun annettava suuria lahjoja, ja Thling-Tinne, joka on minun poikani, tulee ikäänkuin isäksi sinulle. Hänen majassaan on neito, johon minä puhalsin elämän hengen sinua varten. Tämä neito sinun tulee ottaa vaimoksesi!' Oi päällikkö, näin puhui mahtava Korppi. Ja näin minä levitän monet lahjani sinun jalkaisi juureen ja tulen ottamaan sinun tyttäresi vaimokseni."
Vanha mies heitti turkkinsa ylleen korskealla kuningastietoisuudella, mutta viivytti vastausta, sillä eräs nuorukainen hiipi sisälle tuoden sanoman, että päällikön tuli saapua neuvotteluun, minkä jälkeen sanantuoja heti poistui.
"Oi valkoinen mies, jota me nimitämme Hirventappajaksi ja jota myös Sudeksi ja Suden pojaksi sanotaan! Me tiedämme, että olet mahtavasta kansasta, ja olemme ylpeät siitä, että sinä olet meidänpotlach-vieraamme. Mutta kuningaslohi ei yhdy koiraloheen eikä korppi suteen."
"Älä sano niin!" huudahti Mackenzie. "Korpin tyttäriä olen tavannut Suden leireillä — Mortimerin squaw'n, Tregidgon squaw'n ja Barnabyn squaw'n, jotka tulivat kaksi jäänlähtöä sitten, ja olenpa kuullut tulleen toisiakin intiaaninaisia, vaikka minun silmäni eivät ole heitä nähneet."
"Poika, sanasi ovat todet. Mutta sellaiset liitot ovat sopimattomia, niinkuin veden ja hiekan tai lumihiutaleiden ja auringonpaisteen. Mutta tapasitko Masonia ja hänen squaw'tansa? Etkö? Hän tuli kymmenen jäänlähtöä sitten — kaikkien susien edellä. Ja hänen mukanaan oli eräs mahtava metsästäjä, suora kuin honka ja pitkä, voimakas kuin paljaskuonoinen jääkarhu, sydän kuin kesäinen täysikuu. Hänen…"
"Oo!" keskeytti Mackenzie, muistaessaan hyvintunnetun Pohjolan-miehen,— "Malemute Kid!"
"Sama juuri — mahtava mies. Mutta näitkö sen toisen squaw'ta. Hän oliZarinskan täysi sisar."
"En, päällikkö, mutta olenpa kyllä kuullut. Ja Mason… kaukana, kaukana pohjoisessa, jo vuosia sitten, hänet surmasi vanha kaatuva honka. Mutta hänen rakkautensa tyttäreesi oli suuri, ja hänellä oli paljon kultaa. Tämän sekä poikansa kanssa vaimo matkasi lukemattomien unien matkan, kohti talven keskipäiväaurinkoa, ja siellä hän elää vieläkin — ei purevaa pakkasta, ei lunta eikä kesäisen keskiyön aurinkoa eikä talvisen keskipäivän pimeää."
Toinen sanantuoja tuli vaatien päällikköä neuvotteluun. Kun Mackenzie heitti hänet lumeen, näki hän varjojen liikkuvan neuvottelutulen ympärillä, kuuli syvä-äänistä miesten tahdikasta laulua ja tiesi taikurin kiihoittavan kansan vihaa. Aika oli täpärällä. Hän kääntyi päällikköön päin.
"Kuule! Minä tahdon tyttäresi. Ja heti. Katso! Tässä on tupakkaa, teetä, monta mittaa sokeria, lämpimiä peitteitä, nenäliinoja, kaikki isoja ja hyviä, ja tässä on oikea luodikko sekä monta luotia ja paljon ruutia."
"Ei", vastasi vanha mies, torjuen luotaan rikkauksia, jotka olivat levitettyinä hänen eteensä. "Juuri nyt on kansani koolla neuvottelemassa. Kansani ei tahdo tätä naimista."
"Mutta sinähän olet päällikkö."
"Mutta nuoret miehet vimmastuvat, kun Suden pojat ottavat heidän neitonsa eivätkä he sitten voi naida."
"Kuule, oi Thling-Tinne! Ennenkuin tämä yö on muuttunut päiväksi, on Suden poika kääntänyt kasvonsa Idän vuoria kohti ja ajaa koirineen kauas Yukonin maahan. Ja Zarinska lähtee hänen matkassaan."
"Ja ennenkuin yö on ehtinyt puoleen, minun nuoret mieheni heittävät Sudenpojan lihan koirille ja hajoittavat hänen luunsa lumeen, missä ne kevään tullen paljastuvat."
Tämä oli uhkaus ja vastauhkaus. Mackenzien pronssinvärisille kasvoille kohosi syvä puna. Hän korotti äänensä. Vanha intiaanivaimo, joka tähän saakka oli istunut toimettomana katselijana, hiipi nyt hänen ohitseen ovelle. Miesten laulu katkesi äkkiä, ja monet äänet hälisivät, kun hän kovakouraisesti heitti vanhan naisen takaisin nahkavuoteelle.
"Taas minä huudan — kuule, oi Thling-Tinne! Susi kuolee hammasta purren, ja hänen mukanaan on nukkuva kymmenen voimakkainta miestäsi — miestä, jotka ovat tarpeen, sillä metsästys on vasta alussa eikä kalastuskaan ole monen kuukauden takana. Ja mitä hyötyä sinulle on minun kuolemastani? Tunnen kansasi tavat; osuutesi rikkaudesta tulee olemaan kovin pieni. Anna minulle tyttäresi, niin se kaikki on sinun. Muutoin veljeni tulevat, heitä on paljon ja heidän nälkänsä ei koskaan sammu; ja Korpin tyttäret saavat pentuja Suden majoissa. Minun kansani on suurempi sinun kansaasi. Semmoinen on kohtalo. Lupaa, ja koko tämä rikkaus on sinun."
Mokkasiinit narskuivat ulkona lumella. Mackenzie veti luodikkonsa vireeseen ja irroitti molemmat revolverinsa vyöstä. "Lupaa, oi päällikkö!"
"Kansani sanoo kuitenkin: ei."
"Lupaa, ja rikkaus on sinun. Sen jälkeen sovin asiasta kansasi kanssa."
"Susi niin tahtoo. Hyvä! Minä otan hänen lahjansa — mutta minä varoitan häntä."
Mackenzie antoi lahjansa, mutta telkesi varoiksi luodikon lukon ja lisäsi kaupan päälle kirjavan silkkisen huivin. Taikuri ja puolikymmentä uskalikkoa ryntäsi sisälle, mutta Mackenzie työntyi pelkäämättä heidän keskitseen ja meni ulos.
"Ole valmiina!" oli Mackenzien lyhyt tervehdys Zarinskalle hänen sivuuttaessaan tytön majan ja kiirehtiessään valjastamaan koiriaan. Muutamien minuuttien kuluttua hän tuli valjakkonsa etupäässä neuvotteluun, Zarinska vierellään. Hän asettui päällikön viereen soikean piirin päähän. Vasemmalle puolelleen, askeleen taemmaksi, hän asetti Zarinskan — tämän tavalliselle paikalle. Sitäpaitsi oli tarjona vaara, joten oli tarpeellista turvata selkäpuolensa.
Kummallakin puolella istui miehiä tulen ääressä laulaen heimon ikivanhoja lauluja. Niissä oli pitkäveteisiä juoksutuksia ja lakkaamatta toistuvia kertosäkeitä. Kauniita ne eivät olleet, vaan suorastaan kaameita. Alapäässä taikurin silmien alla tanssi kymmenkunta naista. Ankarasti nuhteli hän niitä, jotka eivät kokonaan heittäytyneet haltioitumistilaan. Puoliksi peittyneinä kaikki sysimustain hiustensa verhoon, jotka ulottuivat heidän kupeilleen, heiluivat he hitaasti edestakaisin, samalla kuin heidän vartalonsa aaltomaisin liikkein noudattivat yhä muuttelevaa rytmiä.
Tämä oli merkillinen, esihistoriallinen näytelmä. Etelässä olivat yhdeksännentoista vuosisadan viimeiset vuodet kulumassa; täällä oli vallalla alkuperäisihminen, luola-asukkaan varjo, jo unhottuneen muinaisuuden jäännös. Keltaisenruskeat susikoirat istuivat nahkapukuisten isäntäinsä välissä tai temmelsivät tanterella, veristävät silmät ja kuolaiset hampaat valkean loimossa loistaen. Metsä uinui haaveellisessa valossa. Valkoinen hiljaisuus lepäsi huurteisen metsän reunassa musertavan raskaana. Tähdet tanssivat suurin loimoin, kuten niiden tapa on kovan pakkasen aikana. Ja napaseudun henget levittivät viittansa liekehtiviä liepeitä taivasta kohti.
Mackenzie tunsi hämärästi tämän näytelmän villin suurenmoisuuden tähyillessään joukon kasvoja. Hän näki vastasyntyneen pienokaisen, joka imi äitinsä paljastettua rintaa. Pakkanen oli ankara — seitsemänkymmentä astetta Fahrenheitia. Hänen mieleensä johtuivat hänen oman rotunsa pehmeät naiset, ja hän hymyili jurosti. Kuitenkin hän oli tullut ilmoille jonkun sellaisen pehmeän naisen kohdusta, kuninkaallisin ominaisuuksin — perintö, mikä antoi hänelle ja hänen rodullensa herruuden maalla ja merillä, kaikissa vyöhykkeissä. Aivan yksin satakuntaa intiaania vastaan, napapiirin talven mailla, kaukana heimolaisistaan, hän tunsi alkuperäisvaistojensa kutsuvan, ja hän tunsi hurjaa vaaran hekumaa, taistelun hurmiota, halua voittaa taikka kuolla.
Laulu ja tanssi taukosivat, ja noita yltyi pitämään puhetta. Koko sekavan jumalaistaruston avulla hän muokkasi taitavasti kansansa herkkäuskoisuutta. Tapaus oli ylen tärkeä. Vastakohtana monille voimille, jotka ruumiillistuivat Variksessa ja Korpissa, hän esitti Mackenzien Sutena, joka esiintyy taistelevana ja hävittävänä voimana. Eivätkä ainoastaan henkiset voimat taistele, vaan taistelevat miehetkin keskenään, kukin sukumerkillään. He, intiaanit, olivat Yelchsin, kuulun Korpin, tulentuojan lapsia. Mackenzie sitävastoin oli Suden tai toisin sanoen paholaisen poika. Yritys solmia aselepo tässä ikuisessa taistelussa, naittaa tyttäriä veriviholliselle, oli suurin petos ja pyhyydenpilkka. Ei mikään sana ollut kyllin ruma Mackenzien, tuon katalan tunkeilijan ja Saatanan lähetin leimaamiseen. Tukahdutettu raakalaismurina kohosi rintojen syvyydestä hänen pitäessään puhettaan.
"Niin, veljeni, Yelchs on kaikkivaltias! Eikö hän antanut meille taivassyntyistä tulta, jotta voisimme lämmitellä? Eikö hän vetänyt aurinkoa, kuuta ja tähtiä vuoresta esille, jotta me voisimme nähdä? Eikö hän opettanut meitä taistelemaan nälän ja pakkasen pahoja henkiä vastaan? Mutta nyt Yelchs on vihastunut lapsiinsa: he ovat vähentyneet kouralliseksi, eikä hän tahdo auttaa heitä. Sillä he ovat unhottaneet hänet ja tehneet pahoja töitä ja poikenneet väärälle polulle ja ottaneet vihollisiansa majoihinsa istumaan tuliensa ääressä. Ja Korppi on murheissaan lastensa jumalattomuudesta; mutta kun he heräävät ja katuvat pahoja tekojansa, tahtoo hän tulla pimeydestä heitä puolustamaan. Oi veljet! Tulentuoja on kuiskannut sanat tietäjällenne; samat sanat pitää teidänkin kuulla. Ottakoot miehet nuoria naisia majoihinsa; karatkoot he Suden kurkkuun; olkoon heidän vihansa kuolematon! Silloin tulevat heidän naisensa hedelmällisiksi ja he lisääntyvät mahtavaksi kansaksi! Ja Korppi on johtava suurten isäin heimot pohjoisesta; ja he lyövät Sudet takaisin, kunnes ne ovat kuin viime vuoden leiritulet; ja jälleen he hallitsevat yli koko maan! Nämä ovat Yelchsin, Korpin sanat."
Tämä messiaallinen ennustus sai intiaanit hurjasti huutamaan ja he karkasivat pystyyn. Mackenzie veti peukalot kintaistaan ja odotti. Huudettiin "Kettua", eikä hälinästä tullut loppua, ennenkuin muuan nuori mies astui puhumaan.
"Veljet! Tietäjä on puhunut viisaasti. Sudet ovat ottaneet meidän naisemme, ja meidän miehemme ovat lapsettomia. Me olemme vähentyneet kouralliseksi. Sudet ovat ottaneet meidän lämpimät turkkimmekin ja antaneet kansalle pahoja henkiä, jotka asuvat pulloissa, ja vaatteita, jotka eivät ole tehdyt majavasta eikä ilveksestä, vaan ruohoista. Eivätkä ne ole lämpimiä, ja meidän miehemme kuolevat outoihin tauteihin. Minä, Kettu, en ole ottanut naista vaimokseni. Miksi en ole ottanut? Kaksi kertaa ovat neidot, joita olen aikonut, menneet Suden leireille. Nytkin olen kerännyt majavan, hirven ja peuran nahkoja, jotta voisin voittaa suosion Thling-Tinnen silmissä ja naida hänen tyttärensä Zarinskan. Mutta taaskin on tyttöni sitonut jalkoihinsa lumikengät ja on valmis polkemaan tietä Suden koirille pitkällä matkalla. Enkä minä puhu yksin omasta puolestani. Niinkuin minä olen tehnyt, niin myös Karhu. Hänkin on ollut halukas tulemaan Zarinskan lapsien isäksi, ja monta taljaa hän on parkinnut sitä varten. Minä puhun kaikkien niiden nuorten miesten puolesta, jotka ovat ilman vaimoa. Sudet ovat aina nälkäisiä. Aina he korjaavat parhaat palat saaliinjaossa. Korpit saavat tyytyä rippeisiin. Tuossa on Guykla!" hän huudahti tuimasti, osoittaen erästä naista, joka oli raajarikkoinen. "Hänen jalkansa ovat väärät, kuten koivukanootin kaaret. Hän ei voi koota puita eikä kantaa metsästäjäin riistaa. Haluavatko Sudet häntä?"
"Eivät, eivät!" ulvoivat hänen kumppaninsa.
"Ja tuossa on Mogri, jonka silmät pahahenki on vetänyt kieroon. Pienokaiset pelästyvät katsoessaan häneen, ja sanotaan itse harmaan karhunkin väistävän häntä. Pyytävätkö he häntä?"
Taas kajahti hurja suosionosoitus.
"Tuossa istuu Pischet. Hän ei ole kuullut sanojani. Eikä hän milloinkaan ole kuullut siskojen jokellusta, puolison ääntä eikä lasten leperrystä. Hän elää valkoisessa hiljaisuudessa. Välittävätkö Sudet hänestä? Eivät! Heidän on parhaat riistat, meidän rippeet. — Veljet, siitä on tehtävä loppu! Me emme saa enää päästää Susia pujahtamaan leiritulillemme. Aika on tullut!"
Revontulten leveä purppurainen ja keltaisenvihreä loimo räiskähti keskitaivaan poikki taivaanrannasta toiseen. Pää kenossa ja käsivarret ojentuen puhuja kohosi kiihtymyksensä huipulle.
"Katsokaa! Meidän isäimme henget ovat heränneet, ja tänä yönä tehdään suuria töitä."
Kettu astui takaisin joukkoon, ja toinen nuori mies työntyi hieman vaivalloisesti esiin toveriensa tuuppimana. Hän oli päätänsä pitempi toisia, ja hänen rintansa oli uhmaavasti paljastettu pakkaselle. Hän muutteli jalkojaan, sanat ontuivat hänen kielellään ja hänen oli vaikea puhua. Hänen kasvonsa olivat hirvittävän näköiset, sillä jollakin kauhealla iskulla oli niistä kerran melkein toinen puoli reväisty irti. Vihdoin hän iski nyrkillään rintaansa, joka kumisi kuin rumpu, ja hänen äänensä kohisi kuin valtameren tyrsky rannan luolissa.
"Minä olen Karhu — Hopeakärki ja Hopeakärjen poika! Jo silloin kun ääneni oli kuin tytön, minä tapoin ilveksiä, hirviä ja peuroja; kun ääneni soi kuin ahman, vaelsin yli Etelän vuorten ja tapoin kolme valkoista miestä Valkoisella virralla. Kun ääneni kaikui kuin myrsky, kohtasin paljaskuonoisen jääkarhun enkä antanut sille armoa."
Tässä hän pysähtyi, kädellään merkitsevästi pyyhkäisten hirvittäviä arpiaan.
"En ole kuin Kettu. Minun kieleni on kuin jäätynyt joki. Minä en voi pitää pitkiä puheita. Sanani ovat harvat. Kettu sanoo, että tänä yönä tehdään suuria töitä. Hyvä! Puhe juoksee hänen kieleltään kuin kevätpuro, mutta teoissa hän on heikompi. Tänä yönä taistelen minä Suden kanssa. Minä tapan hänet, ja Zarinska on istuva minun tulellani. Karhu on puhunut."
Vaikka kauhea meteli raivosi Mackenzien ympärillä, pysyi hän paikallaan. Ymmärtäen, kuinka hyödytön luodikko olisi käsikähmässä, hän veti molemmat revolverintupet auki ja veti kintaansa puoleksi pois, niin että hänen kätensä olivat valmiina. Hän tiesi, ettei ollut pelastumisen toivettakaan, jos intiaanit joukolla hyökkäävät, mutta sanansa mukaisesti hän valmistautui kuolemaan hammasta purren. Karhu hillitsi kuitenkin tovereitaan, lyöden takaisin hurjimmat hirvittävillä nyrkeillään. Kun meteli alkoi asettua, Mackenzie vilkaisi Zarinskaan. Tyttö oli komea nähdä, kun hän siinä seisoi etukumarassa lumikenkiensä varassa, huulet raollaan ja sieraimet laajoina kuin naarastiikeri hyppyyn valmiina. Halveksuen ja uhmaten hän katsoi mustilla silmillään heimonsa miehiä. Jännitys oli niin tavaton, ettei hän muistanut hengittääkään. Toisella kädellään hän painoi rintaansa ja toisella puristi lujasti koiraruoskan vartta, ollen aivan kuin kivettynyt. Mackenzien katse tuntui ikäänkuin vapauttavan hänet. Hänen lihastensa pingoitus laukesi, raskaasti huoaten hän suoristautui, ja hänen katseensa kertoi Mackenzielle enemmän kuin hellimmätkään sanat.
Thling-Tinne koetti puhua, mutta hänen kansansa hukutti hänen äänensä. Silloin Mackenzie astui esiin. Kettu aikoi päästää hurjan huudon, mutta Mackenzie hyökkäsi niin rajusti häntä kohti, että ääni tyrehtyi kurkkuun. Ketun pelästys aiheutti raikuvan naurun ja samalla se saattoi hänen toverinsa hieman rauhoittumaan, niin että Mackenzie voi saada puheensa kuuluville.
"Veljet! Valkoinen mies, jota te nimitätte Sudeksi, tuli joukkoonne rehellisin sanoin. Hän ei ole kuten eskimot, hän ei puhu valhetta. Hän saapui ystävänä, joka tahtoi olla veli. Mutta teidän nuoret miehenne ovat sanansa sanoneet ja nyt on suopeitten sanojen aika ohi. Ensiksi sanon teille, että tietäjällänne on ilkeä kieli ja että hän on väärä profeetta, sillä sanat, jotka hän puhui, eivät ole Tulentuojan sanoja. Hänen korvansa ovat kuurot Korpin äänelle, hän on omasta päästään puhunut ilkeät juonensa ja tehnyt teistä pilkkaa. Hänellä ei ole valtaa. Kun teidän oli pakko surmata ja syödä koiranne ja täyttää mahanne parkitsemattoman nahan palasilla ja mokkasiinisuikaleilla, kun vanhat miehet kuolivat ja vanhat naiset kuolivat ja pienokaiset kuolivat äitiensä kuivien rintojen ääressä, kun maa oli kolkko ja te näännyitte kuten lohet syksyllä, ja kun nälänhätä ahdisti teitä, tuottiko tietäjä metsästäjillenne saalista? Paniko tietäjä lihaa teidän vatsoihinne? Sanon vieläkin, ettei hänellä ole mitään valtaa. Näin! Minä syljen hänen kasvoihinsa!"
Vaikka hänen sanansa olivat pyhyyden herjausta, ei niistä noussut meteliä. Muutamat naiset olivat peloissaan, mutta miesten joukossa oli mieliala kuin ihmeen edellä. Kaikkien silmät kääntyivät näihin kahteen keskeiseen olentoon. Pappi tiesi tulleen ratkaisevan hetken, tunsi valtansa horjuvan, avasi suunsa manaukseen, mutta peräytyi Mackenzien esiintyöntyvän liikkeen, kohotetun nyrkin ja leimuavien silmien voimasta. Suden poika irvisti ja jatkoi:
"No, kuolinko minä?! Polttiko minut salama? Putosivatko tähdet taivaalta ja murskasivat minut? Pihkaa! Minä tein siitä koirasta selvän. Nyt tahdon kertoa teille kansastani, joka on kaikkien kansojen mahtavin ja hallitsee koko maata. Ensiksi me metsästämme kuten minä, yksin. Sitten me metsästämme ryhmissä, ja lopuksi, kuten hirvien lauma, me peitämme maan. Ne, jotka otamme majoihimme, elävät; ne, joita emme ota, kuolevat. Zarinska on ihana neito, voimakas ja kehittynyt, sopiva Susien äidiksi. Vaikka kuolen, hän tulee siksi, sillä minun veljiäni on monta, ja he seuraavat minun koirieni jälkiä. Kuulkaa Susien laki: Jos joku ottaa yhden Suden hengen, saa hänen kansansa maksaa sen kymmenellä hengellä. Monissa maissa tämä hinta on maksettu; monissa maissa sen pitää vielä tulla maksetuksi.
"Ja nyt teen selväksi asiat Ketun ja Karhun kanssa. Näkyy, että hekin ovat iskeneet silmänsä neitoon. Niinkö? Malttakaahan, minä olen ostanut hänet! Thling-Tinne nojaa luodikkooni, hänen majassaan ovat muut kauppalahjani. Vielä tahdon sentään sopia hyvällä nuorten miesten kanssa. Ketulle, jonka kieli on kuiva monista sanoista, minä annan tupakkaa viisi pitkää kääröä. Näin hänen suunsa kostuu, niin että hän voi vielä pitää melua neuvottelussa. Mutta Karhulle, josta minä olen hyvin ylpeä, annan kaksi peittoa, kaksikymmentä mittaa jauhoja sekä tupakkaa kaksi sen vertaa kuin Ketulle; ja jos hän tahtoo lähteä matkaani Itävuorten taakse, niin annan hänelle luodikon, samanlaisen kuin Thling-Tinnelläkin on. Eikö? Hyvä! Susi on väsynyt puhumaan. Vielä kerran muistakaa Susien laki: Jos Joku ottaa yhden Suden hengen, saa hänen kansansa maksaa sen kymmenellä hengellä."
Mackenzie hymyili astuessaan paikalleen, mutta hänen sydämensä oli levottomuutta täynnä. Yö oli vielä pimeä. Tyttö tuli hänen vierelleen, ja hän kuunteli tarkasti, kun tämä kertoi hänelle Karhun taituritempuista veitsitappelussa.
Tappelu oli tuleva. Kymmenet mokkasiinit tallasivat tilaa lumeen tulen ympärillä. Puhuttiin paljon tietäjän häviöstä; muutamat sanoivat hänen kätkeneen valtansa, toiset taas muistelivat menneitä tapahtumia ja myönsivät Suden olleen oikeassa. Karhu tuli taistelupaikalle pitkä venäläinen metsästyspuukko kädessä. Kettu neuvoi varomaan Mackenzien revolvereita. Tämä päästi sentähden vyönsä ja pani sen Zarinskan uumalle, jonka käsiin hän myöskin antoi luodikkonsa. Tyttö pudisti päätänsä merkiksi, ettei hän osaa ampua — vähänpä on naisella tilaisuutta käsitellä sellaisia aseita.
"Sitten, jos vaara uhkaa selkäni takaa, huuda kovaa: 'Mieheni!' Ei, näin: 'Mieheni!'"
Hän nauroi, kun tyttö kertasi sanan, nipisti häntä poskesta ja astui piiriin. Ei vain mittansa ja käsivarsiensa pituuden puolesta Karhu ollut häntä etevämpi, vaan hänen veitsensä teräkin oli hyvästi kaksi tuumaa pitempi. Mackenzie oli katsonut miehiä silmiin ennenkin, ja hän tiesi miehen olevan vastassaan. Mutta teräksen välähdys antoi hänelle intoa, ja rotunsa päättäväisyys valtasi hänet.
Kerta kerralta hänen oli pakko peräytyä tulen rajalle tai syvään lumeen, ja kerta kerralta hän nyrkkeilijän notkeudella jälleen raivautui keskukseen. Ei ääntäkään noussut häntä rohkaisemaan, jotavastoin hänen vastustajansa sai raikuvia suosionosoituksia, kehoituksia ja varoituksia. Mutta hänen hampaansa puristuivat vain lujemmin yhteen, kun veitset kalskahtivat toisiinsa, ja hän iski tai väisti tietoisen voiman luomalla kylmäverisyydellä. Ensin hän tunsi sääliä vihollistaan kohtaan; mutta se tunne väistyi alkuperäisen elämänvaiston tieltä, mikä pian vaihtui surmaamishimoon. Rotunsa kymmenentuhatta kulttuurivuotta hupenivat hänen olemuksestaan — hän oli luola-asukas, joka tappeli naaraan omistuksesta.
Kahdesti hän pisti Karhua, päästen itse vahingoittumattomana, mutta kolmannella kerralla hän joutui ahtaalle ja ottelu muuttui käsikähmäksi. Silloin hän tunsi vastustajansa hirvittävän voiman. Hänen lihaksiansa puristivat hirmuiset pihdit, ja jänteet uhkasivat murtua otteen voimasta; yhä lähemmä tuli venäläinen teräs. Hän koetti riistäytyä irti, mutta heikonsi vain itseänsä. Nahkapukuinen rengas puristui tiukemmalle heidän ympärilleen odottaen loppuiskua. Mutta yht'äkkiä hän heilautti painijan tempulla itsensä hieman sivuun ja iski samalla vastustajaansa päällään. Vastoin tahtoaan Karhu liikahti taaksepäin ja menetti varman otteensa. Samassa Mackenzie heittäytyi kaikella painollaan eteenpäin sysäten vastustajansa piirin läpi syvään lumeen. Karhu kömpi pystyyn ja tuli takaisin alkaakseen uudestaan.
"Mieheni!" huudahti Zarinska levottomasti.
Jousenjänteen helähtäessä Mackenzie kyyristyi, ja luukärkinen nuoli singahti hänen ylitsensä Karhun rintaan. Hyökkäävä jättiläinen kaatui kyyristyneen vastustajansa päälle. Seuraavassa silmänräpäyksessä Mackenzie oli pystyssä. Karhu makasi liikkumattomana, mutta tulen takana taikuri otti esille uuden nuolen. Mackenzien veitsi välähti. Hän oli tarttunut sen kärkeen. Leimauksena lennähti raskas ase yli nuotion. Noita kaatui suullensa hehkuvaan tuhkaan. Veitsi oli tunkeutunut hänen kurkkuunsa vartta myöten.
Klik! Klik! — Kettu oli ottanut Thling-Tinnen luodikon ja koetti turhaan työntää patruunaa paikalleen. Mutta hän pysähtyi Mackenzien ääneensä nauraessa.
"Vai niin. Kettu ei ole oppinut pitelemään ampuma-aseita. Hän on vielä nainen. Tule! Tuo pyssy, minä näytän sen sinulle."
Kettu epäröi.
"Tule, minä sanon!"
Intiaani lähestyi kuin piesty koira.
"Näin ja näin — nyt on pyssy ladattuna." Patruuna oli piipussa ja hana vireessä, kun Mackenzie kohotti pyssyn olkapäätänsä vasten.
"Kettu sanoi, että tänä yönä tehdään suuria töitä, ja hän puhui totta. Suuria töitä on tehty, mutta pienin niistä on Ketun tekemä. Vieläkö hän yhä aikoo ottaa Zarinskan majaansa? Onko hän ehkä halukas lähtemään samaa tietä kuin pappi ja Karhu? Eikö? Hyvä on!"
Mackenzie kääntyi ylenkatseellisesti ja veti veitsensä papin kurkusta.
"Onko ketään nuorta miestä, jota vielä haluttaa tapella? Jos on, ottaa Susi heidät kaksin ja kolmin, kunnes ketään ei ole jäljellä. Eikö? Hyvä! Thling-Tinne, minä annan sinulle nyt tämän luodikon toisen kerran. Jos tulee päivä, jolloin sinä matkaat Yukonin maahan, niin tiedä, että sinulla on aina paikka ja paljon ruokaa Suden tulella. Yö alkaa muuttua päiväksi. Minä lähden, mutta voin tulla uudestaan. Ja viimeisen kerran — muistakaa Susien lakia!"
Hän näytti heistä yliluonnolliselta, kun hän meni Zarinskan luo. Tyttö astui paikalleen valjakon päähän, ja koirat syöksähtivät liikkeelle. Muutaman minuutin kuluttua he katosivat haaveelliseen metsään. Odotettuaan sen aikaa pisti Mackenzie jalkansa lumikenkiinsä seuratakseen.
"Onko Susi unhottanut ne viisi pitkää tupakkakääröä?"
Mackenzie kääntyi Kettuun vihaisesti, mutta leikillinen hymy ilmestyi sitten hänen kasvoilleen.
"Annan sinulle yhden lyhyen käärön."
"Niinkuin Susi vain parhaaksi näkee", vastasi Kettu arasti, ojentaen kätensä.
Tuhat tusinaa.
David Rasmussen oli uuttera ihminen, ja niinkuin moni häntä suurempi mies, takertui hänkin yhteen ainoaan ajatukseen. Ja sentähden, kun hän kuuli torventoitotuksen Pohjoismaasta, suunnitteli hän uskaliaan keinotteluyrityksen ja pani sitten liikkeelle koko toimintatarmonsa toteuttaakseen sen. Hän teki ripeitä ja tarkkoja laskelmia, ja tulevaisuus näytti hänestä ruusunpunaiselta. Hän oli aivan varma, että munia myytiin Dawson'issa viidestä dollarilta tusina. Ja tästähän seurasi eittämättömästi, että tuhat tusinaa munia tuottaisi tuossa kultaisessa kaupungissa viisi tuhatta dollaria.
Toiselta puolen täytyi myöskin kustannukset ottaa huomioon, ja hän teki sen ja teki sen sangen tarkasti, sillä hän oli ajatteleva mies, erinomaisen käytännöllinen ja neuvokas, eikä hän koskaan antanut sydämensä lämmetä minkäänlaisesta mielikuvituksesta. Jos hän laskisi kustannukset viideksitoista sentiksi tusinalta, niin nousisi kokonaissumma tuhannelta tusinalta sataanviiteenkymmeneen dollariin — jonninjoutava summa suunnattomaan voittoon nähden. Ja jos hän myöskin otaksuisi, ainoastaan otaksuisi — tehdäkseen kerran itsensä vikapääksi tarpeettomaan hullutukseen — että hänen itsensä ja munien kuljetukseen menisi sen lisäksi vielä kahdeksansataa viisikymmentä, niin jäisi hänelle joka tapauksessa neljätuhatta puhdasta voittoa, kun oli myynyt viimeisen munan ja saanut viimeisen maksun kultahiekassa.
"Sillä katsos, AIma" — hän teki aina laskelmia vaimonsa kanssa, hauska ruokasali tulvillaan karttoja, virallisia tiedonantoja, matkailijain käsikirjoja ja "Alaskan oppaita" — "katsos, kustannuksista ei voi oikeastaan puhua, ennenkuin tullaan Dyea'an; matka sinne tekee viisikymmentä dollaria ensimäisessä luokassa. Ja Dyea'sta Lake Linderman'iin kuljettavat intiaanikantajat tavaroita kahdestatoista sentistä naulan — siis kahdestatoista dollarista sata eli sadastakahdestakymmenestä tuhat. Jos nyt otaksutaan, että minulla on tuhat viisisataa naulaa, niin se maksaa satakahdeksankymmentä dollaria — sanokaamme varmuuden vuoksi kaksisataa. Olen kuullut eräältä luotettavalta klondykelaiselta, joka on vasta tullut sieltä, että voin ostaa itselleni veneen kolmella sadalla. Ja sama mies on sanonut, että voin olla varma siitä, että saan mukaani pari matkustajaa, jotka maksavat siitä hyvästä sataviisikymmentä kumpainenkin, niin että minä siten saan veneen ilmaiseksi, ja sitäpaitsi he voivat auttaa minua veneen hoitamisessa. Ja — siinä kaikki! Dawson'issa kuljetan minä munat maihin veneestä. No, katsokaamme nyt, paljoko kustannukset kaikkiaan tekevät. — Viisikymmentä dollaria San Franciscosta Dyea'an — kaksisataa Dyea'sta Linderman'iin — veneen maksavat matkustajat — siis kaiken kaikkiaan kaksisataaviisikymmentä", laski hän ripeästi. "Ja vielä satanen pukuuni ja varustuksiini", lisäsi mies iloisesti, "niin jää viisisataa odottamattomiin menoihin. Ja muuten, mitä odottamatonta siellä juuri voisi sattua?"
Alma kohautti olkapäitään ja liikautti kulmakarvojaan. Jos tuo laaja Pohjola saattoi niellä miehen ja tuhat tusinaa munia, niin oli siellä varmasti tilaa muullekin, mitä hän mahdollisesti omisti. Näin mietti vaimo itsekseen, mutta ei virkkanut mitään. Hän tunsi David Rasmussenin liian hyvin tehdäkseen vastaväitteitä.
"Lisäten kuukauden tilapäisiin viivytyksiin pääsen perille kahdessa kuukaudessa. Ajatteles, Alma! Neljätuhatta kahdessa kuukaudessa. Se on toista kuin niukka satanen kuukaudessa niinkuin täällä! No mitäs? Sitten voimme asettua asumaan vähän syrjään keskuksesta, jotta on enemmän tilaa, johdamme kaasun joka huoneeseen, ikkunoistamme ihailemme hyvää näköalaa, ja nykyisen talomme vuokralaiset maksavat runsaasti kaikki veromme, vakuutusmaksumme ja vetemme. Sitäpaitsi ehkä löydän tuolla pohjoisessa kultasuonen ja voin palata kotiin miljoonanomistajana. No, sanoppas nyt, Alma, eikö viekoittele?"
Alman oli pakko myöntää. Olihan eräs hänen omakin sukulaisensa, vaikkakin kaukainen ja lisäksi kelvoton hulttio, tuonut tullessaan lumotusta Pohjolasta sadantuhannen arvosta kultahiekkaa, puhumattakaan omistusoikeudesta puoleen siitä onkalosta, mistä tuo kultahiekka oli saatu!
David Rasmussenin puotipalvelija hämmästyi, kun näki isäntänsä punnitsevan munia vaa'alla myymäpöydän nurkalla, mutta Rasmussen itse hämmästyi vielä enemmän huomatessaan, että tusina munia painoi puolitoista naulaa, siis tuhat tusinaa jo puolitoistatuhatta naulaa! Kuinka sitten kuljettaa mukanaan vaatteet, peitteet, keittoastiat ja tarpeelliset muonavarat? Tämä havainto kumosi kaikki hänen laskelmansa, ja hän ajatteli jo aloittaa ne alusta, kun hänen mieleensä juolahti punnita vain pieniä munia. "Ovatpa ne isoja tai pieniä", ajatteli hän nerokkaasti, "joka tapauksessa tusina on aina tusina"; mutta tusina pikkumunia painoi vain naulan ja neljänneksen. Senjälkeen San Franciscon kaupungissa juoksenteli touhukkaita asiamiehiä, ja muna- ja maitokaupoissa ihmeteltiin, miksi sellaiset munat, jotka painoivat vähemmän kuin kaksikymmentä unssia tusina, olivat yht'äkkiä saaneet niin suuren kysynnän.
Rasmussen kiinnitti pienen talonsa tuhannesta dollarista, majoitti vaimonsa tilapäisesti sukulaisten luo, hylkäsi entisen ammattinsa ja läksi kohti Pohjolaa. Peläten ylittävänsä laskunsa hän matkusti toisessa luokassa, jossa matkustajatulvan vuoksi oli vielä huonompi olo kuin välikannella; ja kesän lopulla hän kalpeana, horjuen poistui munineen laivasta Dyean rannassa. Pian muuten palasi hänen käyntinsä varmuus ja samoin hänen ruokahalunsa. Hänen ensimmäinen keskustelunsa Chilcootin kantajain kanssa ravisteli häntä kelpolailla ja herätti hänen jäykkyytensä. Tavarainkannosta kahdenkymmenenkahdeksan mailin matkalta he vaativat neljäkymmentä senttiä naulalta, ja hänen ähkiessään ja syljeskellessään mokomalle kiskomiselle kohosi hinta neljäänkymmeneenkolmeen. Viisitoista juroa intiaania oli jo kiinnittämässä kantohihnoja hänen laatikkoihinsa sovittuaan neljänkymmenenviiden sentin maksusta, mutta he irroittivat ne jälleen, kun heille tarjosi neljäkymmentäseitsemän eräs likaisessa paidassa ja kuluneissa housuissa kävelevä Skagwayn porho, joka kadotettuaan Valkealla Harjanteella hevosensa nyt epätoivoisesti yritti päästä perille yli Chilcootin.
Mutta Rasmussen piti oman päänsä ja palkkasi viidelläkymmenellä sentillä kantajat, jotka kahdessa päivässä kuljettivat hänen munansa Lindermanin-järvelle. Mutta viisikymmentä senttiä naulalta teki tuhat dollaria tonnilta; siksipä puolentoistatuhannen naulan kuljetukseen meni koko hänen vararahastonsa ja hän takertui kiinni kaikkein houkuttelevammassa paikassa, josta joka päivä aivan hänen silmäinsä edessä lähti uusia vastarakennettuja veneitä Dawsoniin. Kuvaamaton touhu vallitsi rannassa, missä veneitä rakennettiin. Ihmiset ahersivat kuin hullut aamusta iltaan niin kauan kuin voimia riitti, tilkitsivät, löivät nauloja, tervasivat epätoivoisella kiireellä; jonka syyn kaikki tiesivät. Päivä päivältä lumiraja ryömi yhä alemmaksi paljaita kallionkupeita myöten ja myrsky seurasi myrskyä rakeineen, räntäsateineen ja lumineen, ja mataloissa, tyvenissä poukamissa vesi jäätyi yhä lujemmin. Joka aamu työstä uupuneet miehet käänsivät valjut kasvonsa järvelle päin nähdäkseen, oliko se vielä avoin. Jääpeite järvellä olisi ollut heidän toiveittensa surma, sillä he toivoivat ennättävänsä vielä alas vuolasta jokea, ennenkuin venekulku kävisi mahdottomaksi tällä järvijaksolla.
Kaiken levottomuutensa lisäksi Rasmussen vielä huomasi, että hänellä oli täällä kolme kilpailijaa munayrityksessään. Tosin yhtä heistä, pientä saksalaista, oli kohdannut onnettomuus ja hän oli aikeissa lähteä takaisin itse kantaen viimeistä tavaralaatikkoaan; mutta molemmilla toisilla oli veneet melkein valmiina, ja he rukoilivat joka päivä kaupustelijain jumalaa viivyttämään talven rautaisen käden puristusta vielä edes yhden vuorokauden. Mutta tuo rautakoura likisteli jo maata. Muutamia ihmisiä oli jo paleltunut kuoliaaksi ensimmäisessä myrskyssä, joka oli raivonnut Chilcootissa, eikä Rasmussen itsekään huomannut, ennenkuin oli palelluttanut varpaansa. Hänelle tarjoutui tilaisuus päästä matkustajana erään veneen mukana, joka juuri oli lähdössä pienten jääsirpaleiden peittämälle joelle; mutta siihen olisi tarvittu kaksisataa dollaria käteistä, ja rahaa ei hänellä ollut.
"Luulen, että teidän on paras vielä vähän aikaa odottaa", sanoi hänelle ruotsalainen kirvesmies, joka oli täältä löytänyt kultamaansa ja jolla oli riittävästi ammattitaitoa ja järkeä älytäkseen sen. "Odottakaa vielä hiukan, niin minä rakennan teille oivallisen veneen, niin totta kuin nimeni on Petter."
Luottaen tähän epämääräiseen lupaukseen Rasmussen palasi Crater-järvelle ja tapasi pari sanomalehden kirjeenvaihtajaa, joiden matkatavarat olivat hajallaan pitkin solaa Stone Housen ja Happy Campin välillä.
"Niin", sanoi hän heille merkitsevästi, "minulla on tuhat tusinaa munia Lindermanilla ja venettäni rakennetaan parhaillaan. Pidän itseäni onnellisena, kun sain sen. Tiedättekös, veneet ovat hirveän kalliita nykyjään, eikä niitä saa enää hinnalla eikä millään!"
Silloin kirjeenvaihtajat miltei nyrkit ojossa ryntäsivät hänen kimppuunsa, jotta hän ottaisi heidät mukaansa. He rapistelivat seteleitä hänen nenänsä edessä ja helistelivät kultarahoja kädessään. Hän ei ensin suostunut heitä kuulemaankaan, mutta myöntyi viimein, ja lopulta saatiin jonkinlainen sopimus aikaan kumpaisenkin maksaessa kolmesataa dollaria. He työnsivät hänelle rahat etukäteen, ja heidän kirjoittaessaan lehdelleen artikkelia "laupiaasta samarialaisesta" ja tämän tuhannesta munatusinasta lähti "samarialainen" itse juoksujalkaa ruotsalaisen luo Lindemanille.
"Hei, joutuin, antakaa veneeni!" huusi hän tervehdyksen asemesta helistellen kirjeenvaihtajain kultaa ja ahneesti katsellen valmista venettä.
Ruotsalainen silmäili häntä hämmästymättä ja pudisti päätään.
"Paljonko teille on luvattu siitä? Kolmesataako? Tässä on neljäsataa.Ottakaa rahat!"
"Ei, en voi! Johan sanoin, että vene on ostettu. Jos te vähän odotatte…"
"Tässä on kuusisataa! Viimeinen tarjoukseni… Niin tai ei? Sanokaa tilaajallenne, että on tullut väärinkäsitys."
Ruotsalainen horjui.
"No, jos tuota sitten", tuumi hän, ja Rasmussen näki hänet viimeisen kerran elämässään, kun hän turhaan koetti murteellisella kielellään selittää toisille ostajille, että oli tapahtunut väärinkäsitys.
Saksalainen luiskahti ja katkaisi jalkansa Deep Laken jyrkänteessä; sitten hän myi koko varastonsa dollarista tusinan ja palkkasi saamillaan rahoilla kantajaintiaanit viemään hänet takaisin Dyeaan. Mutta toiset kaksi kilpailijaa lähtivät heti Rasmussenin jäljestä seuraavana aamuna hänen painuessaan matkaansa kirjeenvaihtajineen.
"Paljonko teillä on munia?" huusi hänelle toinen kilpailijoista, laiha ja pienikasvuinen uusenglantilainen.
"Tuhat tusinaa", vastasi ylpeästi Rasmussen.
"No, sitten lyön vetoa, että ajan ohitsenne. Minulla on kahdeksansataa."
Kirjeenvaihtajat tarjoutuivat lainaamaan rahat, mutta Rasmussen kieltäytyi vedonlyönnistä; silloin yankee teki tarjouksensa toiselle kilpailijalle, ruskettuneelle merimiehelle, joka lupasi näyttää, kuinka vesillä on kuljettava. Ja tosiaan näyttikin kohotettuaan ison neliskulmaisen purjeen, jonka painosta veneen kokka painui puolittain veden alle. Hän pääsi ensimmäisenä Lindermanin-järveltä, mutta purjehti varomattomana ahtaassa väylässä lasteineen päivineen kivelle keskellä kuohuvia pyörteitä. Rasmussen ja yankee, jolla myöskin oli kaksi matkustajaa, kantoivat lastinsa selässään ohi pyörteiden ja ohjasivat sitten köysien avulla tyhjät veneensä Bennetin-järvelle.
Viimeksimainittu, pituudeltaan kaksikymmentäviisi mailia, on kapea ja syvä; se on jonkinlainen kouru vuorten keskellä, ja siellä raivoaa ainainen myrsky. Rasmussen pysähtyi hiekkatörmälle järven alkupäähän, jonne oli jo kerääntynyt paljon väkeä ja veneitä, mitkä myöskin olivat olleet kiirehtimässä pohjoiseen, kunnes napaseudun talvi oli heidät yllättänyt. Aamulla hän heräsi etelätuulen vihellykseen; tuuli, joka oli jäähtynyt vuorten valkeiksi käyneillä huipuilla ja jäätyneissä laaksoissa, oli kylmä kuin pahin pohjoismyrsky. Mutta ilma oli selkeä ja hän näki yankeen jatkavan matkaansa eteenpäin täysin purjein. Sitten toisetkin veneet lähtivät selälle ja kirjeenvaihtajat innostuivat.
"Me saavutamme hänet ennen Cariboo Crossingia", vakuutti Rasmussen, kun purje oli nostettu ja ensimmäiset jäiset hyrskyt kohahtelivat "Alman" kokassa.
Täytyy myöntää, että Rasmussen koko elinikänsä oli enemmän karttanut kuin rakastanut vettä, mutta nyt hän tarttui vavahtelevaan perämelaan hammasta purren ja kasvoilla jäyhä ilme. Hänen tuhat munatusinaansa olivat hänen silmäinsä edessä veneen pohjalla huolellisesti pakattuina kirjeenvaihtajain matkatavaroiden alle, ja hänen ajatuksissaan väikkyi hänen talonsa ja tuhannen dollarin kiinnitys. Oli hirveän kylmä. Aika-ajoin piti vetää perämela ylös ja ottaa toinen, kunnes matkustajat olivat kirveillä hakanneet jään edellisestä. Kaikkialla, minne vesityrskeet ulottuivat, ne viipymättä jäätyivät, ja vettä viistävät purjeet peittyivät pian jäähileillä. "Alma" kulki vaivalloisesti eteenpäin korkeiden aaltojen harjalla saumat ritisten ja vuotaen, mutta sen sijaan että olisivat ammentaneet vettä, murskasivat kirjeenvaihtajat jäätä ja heittivät lohkareet yli laidan. Lepoa ei ollut hetkistäkään. Vimmattu kilpajuoksu lähenevän talven kanssa oli alkanut, ja veneet kiitivät eteenpäin epätoivoisena ketjuna.
"Mi… mi… mistään hinnasta emme saa pysähtyä!" mutisi toinen kirjeenvaihtaja hampaat kalisten kylmästä, mutta ei pelosta.
"Se on totta! Ohjatkaa keskeltä väylää, veikkonen!" rohkaisi toinen.
Rasmussen vastasi tylsäjärkisen hymyllä. Pakkasen kahlehtimat rannat olivat kuohujen peitossa, ja keskellä selkääkin piti myötäänsä varoa isoja laineita. Jos olisi laskenut purjeen, olisivat aallot heti saavuttaneet ja upottaneet veneen. Tuontuostakin he sivuuttivat veneitä, jotka olivat ajautuneet kiviin, yhden juuri sillä hetkellä, kun laine vyöryi sen ylitse. Heidän takanaan pikku vene, jossa istui kaksi henkeä, kääntyi sivuttain ja kellahti kumoon.
"Nä… nä… näettekö", huusi se, jonka hampaat kalisivat.
Rasmussen puri hammasta ja kivusta huolimatta puristi vielä lujemmin perämelaa. Monta kertaa heitä tavoitteleva hyöky vyörähti "Alman" leveää neliskulmaista perää vasten työntäen sen oikeasta suunnasta pois; vasta kaikki voimansa ponnistaen hänen onnistui kääntää vene jälleen tolalleen. Hymy jähmettyi hänen kasvoilleen, ja hänen ulkomuotonsa hämmästytti kirjeenvaihtajia.
He kiitivät ohi kallion, joka yksinäisenä törrötti sadan yardin päässä rannasta. Sen laineiden huuhtelemalla huipulla kirkui villisti mies voittaen hetkeksi myrskyn pauhunkin äänellään. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä oli "Alma" jo jättänyt sen taakseen ja kallio muuttunut pieneksi mustaksi pilkuksi kuohuvan aallokon keskellä.
"Se oli yankeemme loppu! Mutta missä merimies on?" huusi toinen matkustajista.
Rasmussen katseli olkansa ylitse mustaa neliskulmaista purjetta. Hän oli nähnyt, kuinka se sukelsi sumusta tuulen päältä ja tarkannut jo noin tunnin ajan, kuinka se oli kasvamistaan kasvanut. Merimies oli nähtävästi korjannut vaurionsa ja koetti nyt ottaa hukattua aikaa takaisin.
"Siinä hän on! Katsokaa!"
Molemmat matkustajat heittivät sylistään jääkantamuksen katsoakseen selälle. Heidän takanaan oli jo kaksikymmentä mailia Bennetin-järveä, — oikea myrskyävä meri vuorenkorkuisia laineita. Milloin nousten milloin laskien kiiti merimies kuin myrskynjumala heidän ohitseen veneessään. Hänen suunnaton purjeensa aivan kuin repi veneen irti aallonharjalta ja heitti sen ryskyen ja paukkuen alhaalla ammottavaan syvyyteen.
"Laineet eivät sitä saavuta!"
"Mutta … sa-saattepa nähdä, että hän laskettaa nokka edellä pohjaan."
Näitä sanoja parhaillaan lausuttaessa peittyi musta purjekangas näkyvistä korkean laineen taakse. Vielä toinen laine vyörähti sen paikan yli, sitten vielä yksi, mutta venettä ei enää näkynyt. "Alma" kiiti ohitse. Vedessä uiskenteli airon- ja laatikonkappaleita. Noin kahdenkymmenen yardin päässä vilahti jonkun käsi ja näyttäytyi pörröinen pää.
Hetkisen vallitsi äänettömyys. Kun edestäpäin alkoi toinen ranta häämöttää, löivät laineet niin lakkaamatta veneeseen, etteivät kirjeenvaihtajat enää särkeneet jäätä, vaan ammensivat ämpäreillä vettä. Mutta sekin oli riittämätöntä, ja äänekkään väittelyn jälkeen Rasmussenin kanssa he kävivät käsiksi matkatavaroihin. Jauhot, lihat, pavut, peitteet, matkakeittiö, nuorat — kaikki mitä käsiin sattui lensi yli laidan. Vene keveni heti; siihen tuli vähemmän vettä, ja se liukui vapaammin aalloilla.
"No, kyllä jo riittää!" huusi synkästi Rasmussen, kun he tarttuivat päällimmäiseen munalaatikkoon.
"Eikä perhanassa riitä!" vastasi kivakasti kylmästä tärisevä kirjeenvaihtaja. Lukuunottamatta muistiinpanojaan ja valokuvauskoneitaan he olivat menettäneet kaiken omaisuutensa. Hän kumartui, tarttui erääseen laatikkoon ja alkoi irroittaa sitä nuorista.
"Heittäkääpäs! Heittäkääpäs, sanon teille!"
Rasmussenin oli onnistunut vetää esille revolverinsa, ja pidellen kyynärpäällään perämelaa paikoillaan hän tähtäsi kirjeenvaihtajaan. Kirjeenvaihtaja hyppäsi penkille ja huojui edestakaisin uhkaavin, vihan vääristämin kasvoin.
"Hyvä Jumala!"
Näin huusi toinen kirjeenvaihtaja heittäytyen suin päin veneen pohjalle. Rasmussenin huomaamattomuuden tähden oli vene joutunut omiin valtoihinsa kietoutuen laineisiin. Purjeet lepattivat höllinä, ja puomi heilahti kauhealla voimalla veneen ylitse heittäen raivostuneen kirjeenvaihtajan yli laidan katkaistuaan hänen selkänsä. Sitten masto ja purjeet putosivat veteen. Seuraava laine peitti kaikki, ja Rasmussen kiiruhti ämpärin luo.
Puolen tunnin aikana kiiti heidän ohitseen useampia veneitä, sekä pieniä että isoja. Mutta äkkiä ilmestyi näkyviin kymmentonninen jaala ja alkoi perikatonsa uhalla vähentää purjeitaan pyrkien lähemmäksi.
"Pysykää loitommalla! Pysykää loitommalla!" karjui Rasmussen.
Mutta hänen matalan veneensä laita hipoi jo raskaan aluksen kylkeä, ja henkiinjäänyt kirjeenvaihtaja nousi jaalaan. Rasmussen hyökkäsi kuin kissa laatikoiden luo ja sitten "Alman" kokkaan koettaen puutunein sormin kiinnittää venettään jaalasta riippuvaan köyteen.
"Nouskaa kannelle!" huusi hänelle joku punapartainen mies.
"Minulla on täällä tuhat tusinaa munia!" huusi hän vastaan. "Ottakaa minut hinattavaksenne! Maksan teille siitä!"
"Joutukaa kannelle!" huusivat kaikki yhteen ääneen.
Korkea, kuohupäinen laine ryntäsi jaalaa vasten ja oli upottaa "Alman". Jaala peräytyi; miehistö nosti kiroillen purjeita. Rasmussen kiroili vastaan ja ryhtyi ammentamaan vettä. Masto ja purjeet, jotka laahautuivat ehjiksi jääneissä köysissä, olivat veneelle kuin ankkurina pitäen sitä tuulen suunnassa ja antaen Rasmussenille tilaisuuden ammentaa vettä.
Kolmen tunnin kuluttua hän kohmettuneena, väsyneenä, mielipuolen näköisenä, mutta yhä ammentaen vettä saapui jäiselle rannalle lähelle Cariboo Crossingia. Kaksi miestä — hallituksen kuriiri ja sekarotuinen opas — vetivät hänet kuivalle, pelastivat hänen tavaransa ja korjasivat "Alman" talteen. He pyrkivät vastakkaiseen suuntaan intiaaniruuhellaan ja ottivat hänet yöksi leiriinsä. Aamulla he jatkoivat matkaansa, mutta hän päätti jäädä muniensa luo. Siitä pitäin alkoi sanoma tuhannen munatusinan omistajasta levitä ympäri tienoota. Kullanetsijät, jotka kiiruhtivat paikoilleen ennen talven tuloa, veivät tietoja hänen tulostaan. Harmaat, vanhat Forty Milen ja Circle Cityn asukkaat, nuo iänikuiset esitaistelijat rautaisine leukapielineen, miehet, jotka olivat kovetuttaneet mahalaukkunsa alituisella kuivien papujen syönnillä, alkoivat häntä mainittaessa heltyneinä muistella kananpoikia ja vihanneksia. Dyeassa ja Skagwayssa oltiin huvitettuja hänen olemassaolostaan ja udeltiin tietoja hänen tulostaan jokaiselta, ken vain ilmestyi paikkakunnalle, sillä aikaa kuin Dawson — tuo kultapitoinen, mutta munakasta kaipaava Dawson — ikävissään urkki jokaiselta tulokkaalta tietoja hänestä.
Mutta tästä kaikesta Rasmussen ei tietänyt mitään. Haaksirikkonsa jälkeisenä päivänä hän paikkasi "Almansa" ja lähti matkalle. Ankara itätuuli puhalsi suoraan hänen kasvoihinsa, mutta hän turvautui airoihin ja työskenteli niiden avulla miehuullisesti, vaikkakin puolet hänen aikaansa kului niiden puhdistamiseen jäistä, jolloin vene alituiseen ajelehti takaisinpäin. Paikkakunnan tavan mukaan hän kerran ajautui rannalle Windy Armin kohdalla; kolme kertaa hän ajoi matalikolle ja sai veneensä täyteen vettä ja vihdoin Marsh-järven lähellä hän tarttui jäihin. "Alma" ruhjoutui näissä kamppailuissa pahasti, mutta munat säilyivät eheinä. Hän raahasi ne maihin jäätä myöten kahden mailin matkan ja rakensi siihen varastohuoneen, joka sitten säilyi vuosikausia ja jota asiantuntijat näyttivät äskentulleille.
Nyt oli Dawsoniin jäljellä puolituhatta mailia pakkastaivalta; vesitietä ei enää päässyt. Ja Rasmussen lähti omituisen jännittynyt ilme kasvoillaan tallustelemaan takaisin järviä myöten. Mitä hän sai kärsiä tällä yksinäisellä taivalluksellaan, jolloin hänellä oli mukanaan vain peite, kirves ja kourallinen papuja, — se pysyy selvittämättömänä tavallisille kuolevaisille. Käsittää voi sen vain kokenut pohjankävijä. Riittäköön, kun mainitsemme, että hän Chilcootissa joutui lumimyrskyyn ja luovutti sitten kaksi varvastaan Sheep Campin välskärille. Mutta jaloillaan hän seisoi taas pestessään astioita "Pawonassa", joka purjehti Puget-salmeen, ja sieltä eteenpäin San Franciscoon hän pääsi hiilenkantajana eräässä Tyynenmeren yhtiön laivassa. Surkuteltavan näköisenä, pörröisenä ja ontuvana hän nilkutti upeaan pankkihuoneeseen ottaakseen taloonsa toisen kiinnityksen. Laihtuneet posket paistoivat takkuisen parran läpi, mutta syvälle kuoppiinsa painuneissa silmissä oli kylmä välke. Hänen kätensä olivat halkeilleet pakkasesta ja kovasta työstä, ja kynsien alle oli kerääntynyt likaa kivihiilentomusta. Hän puhui katkonaisesti munista, jääesteistä, tuulesta ja aallokosta, ja kun hänelle ei luvattu tuhatta enempää, niin hän alkoi mutista aivan käsittämätöntä sekasotkua: koirien ja koiranruoan hinnoista ja sellaisista asioista kuin lumikengistä, mokkasiineista ja talviteistä. Hänelle annettiin puolitoistatuhatta, enemmän kuin talon arvokaan oli, ja huoahdettiin helpotuksesta, kun hän poistui tuherrettuaan nimensä paperiin.
Kahden viikon kuluttua hän sivuutti Chilcootin kolmine koirarekineen, viisi ajokasta kussakin. Yhtä valjakkoa ajoi hän itse, toisia ohjaamaan hän oli palkannut kaksi intiaania. Marsh-järven luona he avasivat varastoaitan ja kuormittivat rekensä. Mutta rekitietä ei vielä ollut. Hän lähti ensimmäisenä matkalle jäitse, ja hänen osalleen joutui polkea lumi ja tasoittaa terävät virran kasaamat jääharjanteet. Takanaan hän näki usein nuotiosavun ohuena juovana kohoavan tyyneen ilmaan ja ihmetteli, miksi nuo ihmiset pysyttelivät hänen kintereillään. Hänhän oli outo näillä tienoin eikä ymmärtänyt mitään. Ei hän käsittänyt intiaaniensakaan tarkoitusta, kun nämä koettivat hänelle selittää asiaa. Näiden mielestä oli koko matka sulaa hulluutta; mutta kun he alkoivat napista ja vastustella aamuisin yöleiriltä lähdettäessä, pakotti hän revolverillaan heidät tottelemaan.
Kun hän putosi sulaan White Horsen luona ja palellutti jalkansa, joka oli vielä hyvin hellä ja arka viimeisen samanlaisen tapauksen johdosta, toivoivat intiaanit hänen pysähtyvän. Mutta hän kääri jalkansa peitteeseen ja sijoitti sen ämpärin paksuisena mahdottoman isoon mokkasiiniin ohjaten, kun oli hänen vuoronsa, etumaista valjakkoa. Tämä oli tehtävistä vaikeimpia, ja intiaanit tunsivat häntä kohtaan kunnioitusta, vaikkakin he koputtelivat sormillaan otsaansa hänen selkänsä takana ja pudistelivat merkitsevästi päätään. Kerran yöllä he koettivat paeta; mutta hänen kuuliensa rapina hangella sai heidät palaamaan tottelevaisina vaikkakin vapisten. Sitten nämä hurjat Chilcootin miehet liittoutuivat keskenään ottaakseen hänet hengiltä; mutta hän nukkui kevyesti kuin kissa eikä sopivaa tilaisuutta heille tarjoutunut. Monesti he koettivat selittää hänelle, mitä takanapäin näkyvät savujuovat merkitsivät; mutta hän ei käsittänyt sitä, vaan kävi entistäänkin epäluuloisemmaksi. Kun he tuijottivat synkkinä tai vastustelivat, sivalsi hän syyllistä ruoskalla kasvoihin ja jäähdytti heidän kapinaintoaan näyttämällä aina vireessä olevaa revolveriaan.
Siten hän matkusti eteenpäin lakkaamatta kapinoivine palvelijoineen, villeillä koirilla tietä myöten, joka piti kaikki voimat kovalla koetuksella. Hän tappeli intiaanien kanssa, jotteivät nämä häntä pettäisi, koirien kanssa, jotteivät ne pääsisi laatikoiden kimppuun, pakkasen, jään ja säryn kanssa, sillä hänen jalkansa ei koskaan parantunut umpeen. Heti kun uusi kudos oli kasvanut, palellutti ja vikuutti hän sen taas pakkasessa, joten muodostui märkivä, miltei nyrkinmentävä haava. Aamulla, kun hän ensi kerran astui kipeälle jalalleen, huimasi hänen päätään ja hän oli menettää tajuntansa tuskasta, joka sitten päivän pitkään hieman hellitti uudistuakseen jälleen, kun hän ryömi peitteen alle koettaen nukahtaa. Ja siitä huolimatta hän, joka ennen oli istunut konttorissaan, teki työtä ei ainoastaan enemmän kuin intiaaninsa, jotka hän kokonaan uuvutti, vaan enemmän kuin koiransakin. Missä määrin hän ponnisti voimiaan, kuinka paljon hän kärsi, sitä hän ei kyennyt tajuamaan itsekään. Aatteestaan kiinnipitävänä miehenä hän pysyi uskollisena suunnitelmalleen. Hänen tajunnassaan oli ensimmäisellä sijalla Dawson ja toisella — tuhat tusinaa munia; niiden välimailla pyöri hänen "minänsä" koko ajan koettaen sulattaa niitä yhteen, yhdeksi ainoaksi kullanhohteiseksi pisteeksi. Tuo kullanhohteinen piste oli viisituhatta dollaria — hänen ihanteittensa todellistuminen ja lähtökohta kaikille uusille aatteille, joita hänen mielessään saattoi itää. Kaikessa muussa hän toimi kuin käyntiin pantu kone. Ympäristöään hän ei huomannut ollenkaan, vaan katseli kaikkea kuin noetun lasin läpi pysäyttämättä ajatuksiaan mihinkään. Hänen kätensä työskentelivät koneen tiedottomalla varmuudella, ja aivan samoin toimi hänen ajatuksensa. Hänen kasvojenilmeensä, muuttui niin jännittyneeksi, että intiaanitkin alkoivat pelätä ja ihmetellä tuota kummallista valkonaamaa, joka oli tehnyt heidät orjikseen ja niin käsittämättömällä tavalla pani heidät ponnistamaan voimiaan.
Äkillinen säänmuutos tapahtui Le-Bargen-järvellä, kun avaruuden kylmyys kosketti meidän taivaankappalettamme ja lämpömittari laskeutui enemmän kuin kuusikymmentä astetta nollapisteen alapuolelle. Tällöin työskennellessään avosuin voidakseen vapaammin hengittää Rasmussen kylmetytti keuhkonsa ja kärsi koko loppumatkan ajoittaista kuivaa yskää, joka erittäinkin paheni nuotiotulen savusta ja ylenmääräisistä rasituksista. Thirty Milen kohdalla ei joki ollut läheskään jäätynyt, ja ainoastaan paikkapaikoin oli muodostunut heikkoja siltoja kapean rantajään ollessa epävarmaa ja pettävää. Mutta tuolle ohuelle rantajäällekin Rasmussen ajoi pelkäämättä, ja seuralaistensa hangotellessa vastaan hän turvautui revolveriin. Jonkinlaista varovaisuutta näillä jääsilloilla kumminkin saattoi noudattaa huolimatta siitä, että ne olivat lumen peitossa. Niiden yli kuljettiin lumikengillä, käsissä pitkät sauvat, joiden avulla saattoi pysytellä jäällä sen pettäessä. Yli päästyä huudettiin koirat. Eräässä sellaisessa paikassa, jossa lumipeitteen takia ei voinut huomata keskellä jokea olevaa sulaa kohtaa, sai toinen intiaaneista surmansa. Hän vajosi niin äkkiä ja järjettömästi kuin veitsi ohueen hyytelöön, ja virta kuljetti hänet jään alle.
Samana yönä hänen toverinsa karkasi kuun kalpeassa valossa, ja Rasmussen paukutteli turhaan revolveriaan — asetta, jonka käsittelyssä hän osoitti enemmän intoa kuin taitoa. Kolmenkymmenenkuuden tunnin kuluttua intiaani oli Big Salmonin poliisiasemalla.
"Hm… hm… hm… Kummallinen mies… Pää heikko…" tolkkusi intiaani poliisiaseman päällikölle. "Niin, ja tyhmä, ylettömän tyhmä mies… Munat, munat ja aina vain munat, tiedättekös. Täälläkin se on pian!"
Muutaman päivän perästä ilmaantuikin Rasmussen kolmine rekineen, jotka hän oli kiinnittänyt köysillä toisiinsa, ja kaikki koirat samoissa vetohihnoissa. Sellainen ajo oli hankalaa, ja erittäin tukalissa paikoissa piti omin käsin auttaa koiria työntäen takaa jokaista rekeä erikseen; uskomattomin ponnistuksin hänen useimmiten onnistui kuljettaa kaikki reet samalla kertaa. Ilmeettömänä hän kuunteli poliisipäällikön kertomusta, että hänen intiaaninsa oli lähtenyt ylängölle Dawsoniin päin ja luultavasti nyt jo oli puolitiessä Selkirkin ja Stewartin välillä. Enempää ei häntä ilahduttanut sekään tieto, että poliisiviranomaiset olivat avanneet tien Pellyyn saakka: hänestä oli tullut sallimanuskoja ja hän otti kuuliaisena vastaan kaikki luonnon ilmiöt, niin hyvät kuin pahatkin. Mutta kun hänelle sanottiin, että Dawsonissa on kova nälänhätä, hymyili hän, pani koirat valjaisiin ja lähti heti.
Seuraavassa pysähdyspaikassa hänelle selvisi savujuovain merkitys. Sen johdosta että Big Salmonin luona kaikki saivat tietää, että tie oli ajettu Pellyyn saakka, ei savuja hänen takanaan enää näkynyt; mutta sensijaan saattoi Rasmussen nuotiotulensa äärestä tarkastella kirjavaa rekijonoa, joka suoltui hänen ohitseen. Ensinnä sivuuttivat hänet kuriiri ja sekarotuinen opas, jotka olivat vetäneet hänet Bennetin-järvestä, sitten posti kaksine valjakkoineen kiirehtien Circle Citystä, edelleen sekalaista väkeä, joka pyrki Klondykeen. Sekä ihmiset että koirat näyttivät reippailta ja kylläisiltä, kun sensijaan laihtuneesta ja lopen väsyneestä Rasmussenista ja tämän koirista oli jäljellä vain luu ja nahka. Nuo, jotka iltahämärässä olivat nuotioita viritelleet, olivat kolmesta päivästä olleet matkalla vain yhden ja kaksi päivää levänneet säästäen voimiaan siksi, kunnes rekitie oli avattu; sillä aikaa oli hän joka päivä jännittänyt voimansa äärimmilleen päästäkseen eteenpäin ja väsyttänyt vähiin henkiin koiransa.
Mutta häntä itseään ei mikään voinut lannistaa. Reippaat ja hyvinvoivat ohikulkijat kiittivät ystävällisesti häntä avusta, leveästi hymyillen tai raa'asti nauraa hohottaen; nyt hän käsitti kaiken, mutta ei vastannut sanallakaan. Ei hän mielessään tuntenut edes katkeruutta. Se oli hänestä yhdentekevää. Olihan päämäärä ja sitä vastaava todellisuus muuttumatta! Tässä oli hän ja hänen tuhat munatusinaansa, ja tuolla oli Dawson; tehtävä oli yhä sama kuin ennenkin.
Little Salmonin luona, syötyään loppuun kaiken ruokansa, kävivät koirat hänen eväittensä kimppuun, joten hän Selkirkiin asti sai tyytyä papuihin, karkeihin, ruskeihin papuihin, jotka olivat ravitsevia, mutta niin vaikeasti sulavia, että hänen vatsansa joutui epäkuntoon ja hän joka toinen tunti vääntelehti tuskasta. Mutta Selkirkissä oli yhtiön puotien ovilla ilmoitus, että Yukonille ei kahteen vuoteen ollut kulkenut laivoja ja että ruokatavarat olivat siksi huimaavasti kallistuneet. Asiamies tarjosi vaihtokauppaa: muna kupillisesta jauhoja, mutta Rasmussen pudisti päätään ja jatkoi matkaansa. Alempana aseman takana hänen onnistui ostaa hevosenvuotia koirilleen; chilcootilaiset karjakauppiaat olivat ottaneet hevoset hengiltä, ja jätteitä ja hylkypaloja kokoilivat intiaanit. Hän koetti itsekin syödä palasen nahkaa, mutta kankea karva tunkeutui hänen suussaan papujen synnyttämiin haavoihin aiheuttaen sietämättömiä tuskia.
Täällä Selkirkissä hän tapasi ensimmäiset pakolaiset nälkäänäkevästä Dawsonista, ja niiden jäljestä pitkin matkaa saapui surullisena saattona toisia. Kaikilla oli sama valitusvirsi: "Ei ole ruokatavaroita. Ei ole ruokatavaroita, oli pakko lähteä." — "Nyt jo piilottavat kynttilätkin laskien, että ne kallistuvat kevääseen." — "Jauhot maksavat puolitoista dollaria naula, eikä niitä ole kaupankaan."
"Munatko?" vastattiin hänelle. "Dollarin kappale, mutta niitäkään ei ole."
Rasmussen teki nopean laskelman.
"Kaksitoistatuhatta dollaria", lausui hän ääneen.
"Mitä?" kysyi vastaantulija.
"Ei mitään", vastasi hän hoputtaen koiriaan.
Kun hän saapui Stewart-joelle, oli hän jo menettänyt viisi koiraa, ja jäljelläolevat kaatuilivat valjaisiinsa. Hän kävi itse vetämään niiden avuksi jännittäen viimeiset voimansa. Poskipäät ja nenä, jotka monta kertaa olivat paleltuneet, olivat käyneet verestävän mustiksi, kauheannäköisiksi. Peukalo, jonka ohjaussauva erotti muista sormista, oli myöskin paleltunut ja kipeä. Jalassa, joka yhä oli käärittynä mahdottoman isoon mokkasiiniin, ulottui kummallinen särky lonkkaan asti. Sixty Milen luona hän söi viimeiset papunsa, mutta itsepäisesti ei kajonnut muniin. Hänen ajatusjuoksunsa ei tuntenut sellaista rikosta, ja horjuen väsymyksestä hän monta kertaa kaatui Indian-joelle vievällä tiellä. Silloin eräs antelias paikkakuntalainen, joka juuri oli tappanut hirven, virkisti Rasmussenin ja hänen koiriensa voimia, ja Encelyssä hän tunsi vaivansa korvatuiksi, kun pakolaisjoukossa, joka oli lähtenyt Dawsonista vasta viisi tuntia sitten, kerrottiin, että siellä saa munasta dollarin ja neljänneksen.