Ylhäällä ensimäisessä kerroksessa ratisi ikkuna. Kapteeni kohotti päänsä. Katalin kallistui alaspäin ja kaasulyhdyn valossa näkivät molemmat, miten kalpeat he olivat.
— Matkustan Oltváan huomenna, sanoi nainen omituisen syvällä äänellä.
— Ja koira? kysyi kapteeni harvinaisen kimeästi.
— Sitä ei ole talossa…
— Kuka on sen noutanut?
— Siitä ei kukaan ole selvillä.
Joku oli tullut Oltvásta ja ottanut sen…
Kapteeni Milka tunsi taas kylmän turtumisen sydämensä ympärillä,Zaklikovin puutumisen.
Pitkän aikaa seisoi hän liikkumattomana, sitten hyvästeli hän äkkiä ja meni.
Hän kulki eteenpäin kumarassa, särmikkäin liikkein. Ei asuntoonsa, vaan kasarmiin. Yön aikoi hän nukkua ajutantin sohvalla.
Nainen katseli kauan hänen jälkeensä.
Ei koskaan elämässään hän ollut tuntenut sellaista yksinäisyyttä kuin nyt.
Ja omituista kyllä, suuressa hyljätyn tunteessaan etsi hän turvaa juuri hänestä, jota hän pelkäsi. Stefan Aratósta.
Hän sanoi itsekseen:
— Tulkoon mitä tahansa, minulle ei hän tee mitään pahaa. Minulle ei hän koskaan tee mitään.
Stefan Arató oli vielä elossa.
Itse oli hän toivonut, että kertomus hänen kuolemastaan leviäisi. Hän luuli itsellään olevan oikeutta ja syytä siihen.
* * * * *
Kymmenen viikkoa aikaisemmin oli professori erään toukokuun aamun koittaessa jättänyt asuntonsa Budapestissä ensin annettuaan sille pienelle kanssaihmiselleen, jota hän viiden vuoden kuluessa oli kutsunut puolisokseen, nuo kaksi sanaa: Talita kumi.
Hän nousi autoon, joka seisoi portin edustalla, kiiruhtaakseen sinne, missä häntä niin kiihkoisasti odotettiin: parakeille ylhäällä Karpateilla.
Aratón matkatoverit havaitsivat hänet sinä päivänä tavallista vilkkaammaksi. Hän punoi suunnitelmia, pohti toimenpiteitä, joihin oli ryhtyminen, tutki karttoja ja keskusteli sotilasten kanssa, joita he tapasivat.
Jokainen hänen ajatuksensa oli suuntautunut tulevaisuuteen, menneisyyteen oli hän nyt sulkenut oven. Oven takana maatui hänen murhatun avioliittonsa kuollut jäte, mutta hänellä ei nyt ollut aikaa järjestää maahanpaniaisia, tuhannet ihmiset kipujen kiusaamina odottivat häntä ylhäällä parakeissa.
Auto karkasi mielettömästi eteenpäin, syöksyi mölyten ylös mäkiä ja kiisi täyttä vauhtia alas rinteitä.
Mutta Aratón työtarmo oli sittenkin edellä kilpakiidännässä, ja jos hänen voimansa hetkeksi olikin masentumaisillaan, iski tahdonvoima, heti siihen kannuksensa, piiskasi sitä eteenpäin…
On niin helppoa sanoa: murhattu — kuollut! mutta viha naisessa, joka antoi myrkkyhampaansa välkkyä silloin, kun hän oli kutsunut Milkaa teeskentelijäksi, se viha eli nytkin vielä.
Katóka ei edes itse tiennyt tästä, uusi onni oli taas liennyttänyt hänet sovinnolliseksi, hän ei lainkaan tiennyt, että hänen vihansa oli irtautunut hänestä, itsestään ja eli nyt itsenäistä vampyyrielämää, kamppaillen taisteluissa, jotka ulottuivat haudan toiselle puolen, kuten Csaba-päällikön kummitusarmeija.
Katóka ei tästä tiennyt, mutta Arató tunsi, miten vihamielinen hengentarmo ahdisti häntä, kietoutui kiinni häneen, imi hänen vertaan ja poltti särkeviä haavoja hänen ruumiiseensa…
Myöskin nyt professori puhui, antoi ohjeita ja johti autostaan, mutta tästedes teki hän sen vain koneellisesti, hitaasti ryömi kylmä, lamauttava väsymys hänen sydämeensä, kuin käärme kätkyeeseen.
Herrat olivat laskeneet, että heidän piti perillä nauttia ilta-ateriansa, mutta ylhäällä vuoriteillä joutuivat he lukemattomien kuormastorivistöjen joukkoon ja sen jälkeen voivat autot tunkeutua eteenpäin vain katkonaisin syöksyin.
Otettiin esiin ruokavarat. Stefan yhtyi seurueeseen.
— Liikkuu taas paljon lavantautia näillä seuduin, sanoi joku suu täynnä ruokaa.
Kaadettiin viiniä, mutta Arató kieltäytyi ottamasta, hän tahtoi vain vettä, koskaan elämässä ei häntä ollut vaivannut sellainen jano kuin tänään.
Eräs husaari, joka ajoi ravia auton rinnalla, kallistui läkkipulloineen alaspäin ja tarjosi Stefanille juoda. Puheenparresta päättäen tuntui hän kansallisuudeltaan olevan slaavi.
Hän oli muuten omituinen, säikyttävän laiha ilmestys. Koko kasvojen alaosan muodostivat pelottavan suuret hampaat, joita eivät hänen herpaantuneet, kouristuksentapaisesti tempoilevat huulensa voineet peittää.
Näissä seuduissa on kielletty nauttimasta muuta kuin keitettyä vettä… Samalla kun Arató kaasi pullosta aluminiumipikariinsa, tuli hän ajatelleeksi, kuinka usein hän oli varoittanut kevytmielisestä vedenjuonnista… Sielullisessa löyhyystilassaan salli hän — ehkä ensi kertaa elämässään — vieraan tahdon ottaa yliherruuden itsessään: pitkähampaisen sotilaan.
Jostain selittämättömästä, väärästä kainoudesta ja ollakseen loukkaamatta miestä, voitti hän vastenmielisyytensä ja kohotti pikarin huulilleen.
Vesi oli ummehtunutta — mutta kuitenkin nieli hän sen itselleenkin ihmeeksi… No niin, samantekevä! Ja olankohauksin surmasi hän oman tieteensä…
* * * * *
Vasta seuraavana päivänä saapuivat he perille.
Suuren parakkileirin yllä lepäsi pelko, kuin musta, tukahuttava savu.
Mitä tahansa sairaat ja hoitajat vain sanoivat tai tekivätkin, samalla he alati suuntasivat kuulonsa pois etäisyyteen, jossa kanuunat jyrisivät sydäntä ahdistavin paukuin…
Rajarautateitä ei voitu enään käyttää, senjälkeen kuin edellisenä päivänä maasilta Rahon luona oli vaipunut kuilun pohjaan. Sodan vasara oli musertanut sen holvikaaret.
— Meidän täytyy Szentpál-vuorelle ylös ja sitten yli, sieltä pääsemmeOltvá-laakson sivuradan yhteyteen, arveli Arató.
Mutta kestäisi ainakin kolme päivää, ennenkuin tilatut vaunut olisivat perillä…
Toisen päivän iltana tunsi Stefan, että hänellä oli lievä kuume.
Ratsumies pitkine hampaineen!
Olisi kummallista, jos rotat nyt rupeaisivat kalvamaan kuuluisaa rottien tappajaa.
Kuinka kävikään, voi hän pysyä jalkeilla vielä pari päivää, ja siksi ehtisi hän saada kaikki järjestykseen. Muuten tunsi hän katkeraa ja kuvaamatonta vahingoniloa itseään kohtaan, aivankuin talonpoika, joka puimavarstalla enentää rakeitten tuhoa.
Seuraavan päivän aamuna saapui joukko sotilaita parakkeihin. Se oli se turvajoukko, jonka he olivat pyytäneet matkaa varten.
Stefan luuli olevansa kuumemielikuvitelmien uhri, kun hän näki molemmat veljensä edessään.
Mutta se ei ollut unta, molemmat veljekset, Peter ja Pal, olivat todella saapuneet.
Joukon johtaja oli székely Stowasser, joka sitte viime näkemän oli korotettu aliluutnantiksi.
Veljekset keskustelivat vain hetkisen toistensa kanssa, kunkin ajan otti miesten järjestely.
Katalinia he eivät maininneet sanallakaan, mutta eräästä erikoisesta pienestä rypystä heidän samankaltaisesti muodostuneitten suittensa ympärillä voi nähdä, että heille kaikille kolmelle oli entisestä suloisesta Katalinista tullut surun Katalin.
Hämärän laskeutuessa olivat heidän matkavarustelunsa valmiit.Viipymättä oli sairaat siirrettävä pois…
Mutta kuume oli taas ottanut valtoihinsa Aratón, nyt voimakkaammin kuin edellisenä päivänä, ja turruksissa ja välinpitämättömänä istui hän sohvalla eräässä sairaalan konttorihuoneessa. Nuoremmat lääkärit halusivat mieluummin lähteä jo huomisaamuna, mutta professori kohautti olkaansa — hänelle oli aivan yhdentekevää, he voivat yhtä hyvin lähteä sitä seuraavana aamuna…
Mutta keskellä pimeätä yötä heidät herätettiin, vain parin kilometrin päässä hiipivät kasakat metsässä!
Kukaan ei käsittänyt, miten vihollinen oli sinne päässyt. Jos ei se ollut lentänyt sinne siivitetyin hevosin, oli sen täytynyt puikkia esiin läpi lumen salaisia piiloteitä.
Kas, nyt kurotti viha, joka ulottui toiselle puolen haudan, kyntensä kohti tuhansia miehiä!
Yhdessä hetkessä oli professori jalkeilla. Mitä tämä merkitsi? StefanArató, sallitko elämäsi hukkua tähän pimeyteen?
Hillittömällä voimalla riisti hän yltään turtumisen pakkoröijyn.
Matkaan! Matkaan!
* * * * *
Kun aurinko nousi, virtasi unenkaltainen, eriskummainen virta tuskaa ja kärsimystä viheriähohteisilta vuorilta.
Pelko oli lakaissut puhdasta jälkeä parakkien hämärissä sopissa, ja se, mikä nyt tuli päivänvaloon, oli hirveää. Ihmisyyden akanoita, jotka sodan valtava moukari oli heittänyt luotaan survotuin jäsenin.
Vaikeimmin sairaat nousivat ratiseviin rattaihin kuin vainajien sielut Charonin veneeseen. Kellankalpeina, tylsinä tuijottivat he räpäyttelevin pöllönsilmin häikäisevään kevääseen.
"Lievemmät tapaukset" laahasivat itseään eteenpäin jalkaisin, takertuen kiinni vaunujen reunuksiin, vetäen toisiaan perässään. Valkeissa siteissään, kirjavissa sairaspuvuissaan vuodepeitteet hartioille heitettyinä lähtivät he matkaan kuin haamuina esiintyvä karnevaalikulkue.
Jos tällainen surullinen armeija sodanjulistamisyönä olisi astellut kaunomarssia Europan kuningasten unissa, niin ehkä kanuunat olisivat seuraavana päivänä yhä edelleen vaienneet.
Kapteeni Hänen Majesteettinsa Kuoleman armeijassa, Stefan Arató, nousi ratsaille; autonsa oli hän lastauttanut täyteen sairaita.
Armeija katsoi häneen kuin vapahtajaansa; keltasilmäistä kummitusta, joka istui kyykyllään hänen takanaan satulassa, sitä ei kukaan nähnyt.
Joku puhutteli häntä.
Aliluutnantti Stowasser rämpi ratsumiehen rinnalla kainalosauva käsivarrellaan ja savuke suupielissä.
Ne koirat ovat kintereillämme… Aivan varmaan tulevat he iskemään meihin… Eräs miehistämme kierähti juuri äsken alas satulasta luodin lävistämin päin… Se oli kaukaasialainen kasakka…
Hän kulki ja kiukkuili savukkeensa kanssa, oli häpeä, että hänen kaikki tavaransa olivat läpimärät.
Hetkisen tallusteli hän ääneti ja masentuneena eteenpäin ja sanoi sitte äkkiä:
— Putoa, piilukirves, putoa! Tulee mitä tulee, Isä Attila auttaa meitä kyllä!
Tämän hän lausui samanlaisella uhmailevalla itseironialla, joka aina kaikui hänen äänessään, kun hän viittaili hunnilaiseen vereensä.
Ja näytti tosiaan siltä, kuin Attila sittenkin olisi tullut heille avuksi: luutnantti kohotti päänsä ja meni selkä suorana ja joustavan lujin askelin takaisin jälkijoukkoonsa.
Kun pitkän, kiemuroivan karavaanin etujoukko oli saapunut alas pitkinSzentpál-solan rinnettä, kuuluivat kiväärinlaukaukset kaukaa takaa.
Jonon etupäässä ajettiin hevoskaakkeja huudoin ja tihein ruoskanpaukkein. Kauhun aalto vyöryi kautta koko kulkueen.
Vähää myöhemmin kannettiin haavoittunutta Aratón ohi.
Hän katseli haavoittuneen kasvoja ja kohtasi parin rehellisiä, meripihkankeltaisia koiransilmiä, jotka olivat aivan samanlaiset kuin Kantorin…
Vääpeli Ijarto — sanoi joku pian läheisyydessä. Ja myöhemmin lisäsi hän: Raukalta on luoti lävistänyt selkärangan.
Eräs toinen haavoittunut tuli nilkuttaen omin jaloin ja mutisi, että ryssiä on hirveän paljon.
— Ja kuularuiskuja on heillä myös, kun me olemme ilman… Aliluutnantti Stowasser sanoo, että hän tulee ne ottamaan heiltä, vaikka panisi henkensäkin alttiiksi…
Tuolla jossain kaukana kävivät honvéd-sotilaat vastahyökkäykseen; heidän sotahuutonsa kaikuivat matkan päähän kuin mieletön melu, jollaisen koulupojat tavallisesti saavat aikaan, kun he leikkivät ryövärejä.
Taas kannettiin haavoittunut ohi. Se oli upseeri. Mutta kun häntä ruvettiin sitomaan, oli hän jo luopunut arvostaan sekä ihmisenä että upseerina — hän oli kuollut. Aliluutnantti Stowasser oli saanut toisen ja viimeisen luodin päähänsä.
Tuo komea poika oli jotenkin joutunut szekyläisten satujen tenhopiiriin, hän kunnioitti kuningas Attilaa epälaillisena esi-isänään ja hänen suonissaan hehkui myöskin pisara sitä hirmuista, sotaista uljuutta, joka kerran Katalaunisten kentillä tahtoi rakentaa rovionsa hevosten satuloista ja sotavaunuista. Sitä oli vain yksi ainoa pisara, mutta siinä oli kyllin jättämään hänet ryssien kuularuiskun uhriksi.
Myös tämä ruumis oli periytyneen vihan uhri; jos Arató olisi lähtenyt matkaan iltaa aikaisemmin, ei vihollinen koskaan olisi päässyt heidän jäljilleen.
— Kuka nyt johtaa joukkoja? kuuli hän erään alilääkärin kysyvän.
Eräs mies, joka oli kantanut luutnantin paareja, vastasi:
— Vänrikki Peter Arató!
— Mitä kuuluu toiselle Aratólle? jatkoi nuori lääkäri kysymistään.
— Hänestä emme tiedä mitään. Emme ole nähneet häntä.
— Hänestä eivät he tiedä mitään! Professorin silmäin eteen avautui äkkiä musta läiskä ilmaan, aivankuin siinä olisi auennut reikä tyhjään olemattomuuteen.
Hämärissä tuli laukausten vaihto yhä vimmaisemmaksi. Jälkijoukkoa ahdistettiin rajusti. Vihollinen seurasi takaa-ajavien susien röyhkeällä itsepintaisuudella haavoittuneitten jälkiä.
Välinpitämättömänä kuin itämainen epäjumalankuva antoi Arató haavoittuneitten rivien virrata ohitseen. Kun he katsahtivat hänen kivikasvoihinsa, tulivat he rauhallisemmiksi; mikään todellinen vaara ei tässä voinut olla matkassa.
Mutta hänelle itselleen oli jokainen sydämen lyönti rukous ja lupaus. Kunpa hän vain jaksaisi pysyä satulassa! Kunpa hän vain jaksaisi pysyä pystyssä!
Kuume nousi tunti tunnilta…
Vaunujen kitinä, piiskojen paukut, valitus ja laukaustenvaihdon melske kerääntyi sameaksi pilveksi hänen ympärilleen…
Tovin vaipui hän tuskallisiin mietiskelyihin… Hän etsi jotain, mutta ei tiennyt itsekään mitä…
Totta tosiaan, nyt se oli hänellä selvillä: yhdenmukaisuus kuularuiskujen inhoittavassa pulputuksessa, kuumeessa, joka tykytti hänen ohimoissaan, ja painostavassa raskasmielisyydessä, joka puristi kokoon hänen sydäntään… Hänen järkensä, joka oli kasvatettu miettimään ja tutkimaan, etsi nyt, kun se paloi kuumeessa, järjestystä ja lainmukaisuutta aivokummitusten leikeissä… Sillä se oli pettämättömän varmaa, että nämät vihamieliset voimat suunnitelmanmukaisesti työskentelivät toistensa kanssa käsi kädessä… Nainen, kuume ja kasakat… Ne olivat vihassa yhtä… Sana viha ei kuitenkaan miellyttänyt häntä… Onkohan vihaa luonnossa? Hän muisteli sanaa eräässä kullatussa kirjassa: "hävityksen tarkoitus on luominen." Mutta vihanhan tarkoitus olisi siis rakkaus… Niin varmaan oli hän nyt oikeilla jäljillä! Katóka vihasi miestään, sillä vaisto ajoi häntä muodostamaan perheen sellaisen kanssa, jota hän rakasti enemmän… Ja ryssät vuodattivat tämän verimeren levittääkseen omaa rotuaan, jota he rakastivat yli kaiken muun… Ja samoin olivat mikroobit kiinnittyneet hänen sisuksiinsa lisätäkseen omaa lajiaan… Niinhän se siis oli: nainen, kuume ja kasakat olivat rakkaudessa yhtä…
Niin pitkälle sai hän selvää vyyhdistä, mutta se kesti vain hetken, sitten sotkeutui taas kaikki yhteen ja uudelleen etsi hän miettien lankoja…
Ratsu tuntui keinuvalla ravillaan välttämättä tahtovan saada hänet uskomaan, että hän oli merellä…. Välistä voi hän kuulla koneitten rytmikkään jyskynnän, kuuman höyryn kohinan, ja höyrykoneiden lieska poltti hänen otsaansa…
Mutta heti tarttui hän itse itseään olkapäihin ja ravistelihe rajusti. Hahaa, missä on täällä laiva tai meri! Punainen tuli, joka loisti hänen silmiinsä, oli hämytaivaan alareuna…
Hänhän istui ratsun selässä ja hoiti ihmisten päällikkyyttä… Välistä tuntui hänestä siltä, että hän yksin veti mukanaan koko tätä ilman päämäärää harhailevaa massaa, kuten pyrstötähti, joka oli valjastettu vaunujen eteen, ja silloin valtasi hänet kuvaamaton väsymys… Mutta hän huusi ja luikkasi itselleen: pysyppä vain satulassa!
Juna oli tullut perille kallioseinän tuhansien portaiden juureen… Mustansiniset varjot nousevat tuskan käyristäminä ja horjuen kohti taivaan leiskuvaa punaa… Golgata! Tuhansien Golgata —!
Mutta eivät vain ihmiset ole siellä ylöspäin kipuamassa, pitkäkoipisia aaveita sekaantuu joukkoon… strutsikaulaisia kummituksia, epäsikiöitä, joilla on viikatteenmuotoiset kynnet ja pullistuneet tynnyrimahat, luurankohusaareja ratsujen selässä, joilla on yölepakon siivet…
Arató tiesi vain liiankin hyvin, mitä ne olivat: kuvat lavantautisairaan houreunelmissa heittivät tavallisesti tuollaisia omituisia varjoja.. Pois ne! Väistykööt ne! Muutoin hän ei kykene pysymään pystyssä satulassa.
Kuuman huurun, joka tihenee hänen ympärillään, repivät äkkiä rikki villit äänet.
Joku riemuitsee, joku on voittanut, joku juoksee ja häneltä otetaan pois jotakin: kuularuisku…
Ja rakastettu, hyvintunnettu nimi: Peter, Peter Arató…
Raikas tuulahdus levittää siipensä… Silmänräpäykseksi repeää utuseinä — ahaa, tämähän ei olekaan meri, tämä on maantie.
Mutta pian tihenee höyry taas vedeksi ja Aratón pursi paiskelehtii taas yksin aaltoilevilla aavoilla ja hän jännittää koko tahdonvoimansa voidakseen pysyä ylhäällä komentosillalla.
Äkäistä höyryveturin puuskutusta, lähtömerkkejä, hirnuntaa, vihellyksiä, manaamisia… Ratakiskoja, viheriäisiä ja punaisia lamppuja, jotka vilkkuvat päivänkoitteen valossa, loputtomuus tervavaatteilla peitettyjä lastivaunuja, sotilaita ja taas sotilaita… Kytkettyjä kiväärejä, suuria puulaatikko-varastoja, kanuunoja ylhäällä lastaussillalla… Jättiläinen, joka kokoaa jäseniään.
Aamu oli harmaankylmä, raitis, viileä sade tihkui taivaalta.
Aamun sarastaessa heikkeni taas Aratón kuume. Sairaus leikki itsepäisesti hänen kanssaan kissaa ja rottaa. Nyt se salli hänen taas hetkisen juosta vapaana, mutta piti päätään poiskääntämättä pistävät, keltaiset silmänsä häneen kiinnitettyinä.
Stefan seisoi erään vaunun ovella ja keskusteli erään kenraalin kanssa.
Tämä oli pieni, vanttera herra, jolla oli älykkäät, ilkeät sammakonsilmät ja ihmissyöjän alaleuka. Hänellä oli jostain kiiltävästä kankaasta tehty sadetakki.
— Eilen sain ilmoituksen hyökkäyksestä… Sotilaalliselta kannalta katsoen täysin mitätön… Mutta teille oli se luonnollisesti ikävä — turkanen, mukana niin paljon sairaita! Muutoin olen kuullut, että honvédit ovat kunnostautuneet. Kaksi upseeria on kadonnut — luonnollisesti, luonnollisesti! Nämät tyhjät junat vievät nyt teidät alas Oltvá-laakson parakkeihin… ja me ravaamme apostolin hevosin ylös Raho-solalle… Saamme kai nähdä, mihin voimme ryhtyä siellä ylhäällä… Mutta professori itse näyttää sairaalta. Tai johtuuko se vain yön jännityksestä? No niin, toivokaamme, ettei se ole mitään vakavanlaatuista! Onnellista matkaa, herra esikuntaylilääkäri!
Juna lähti liikkeelle ilkeästi tempoillen.
Siellä oli vaunussa muitakin kuin hän. Peterkin oli siellä, vasemmassa käsivarressaan kantoi hän muodotonta, valkoista käärettä, jota hän varovasti tuki oikealla kädellään. Hän oli perin kalpea, ja hänen suupielensä värisivät, jota ne eivät olleet koskaan ennen tehneet.
Jos hänen haavastaan jotain kysyttiin, kohautti hän olkapäitään — ei se ollut mitään.
Stefan katseli jäykästi häntä.
— Missä on toinen? puhkesi hän äkkiä.
(Näin kysyivät ihmiset yleensä aina, jos he näkivät toisen Aratón pojista yksinään).
Peter katseli kauan veljeään. Omituisen avuttomalla katseella, joka pyysi armahdusta. Hän suunsa ympärillä nykähteli.
— Emme tiedä, kuinka hänen on käynyt, sammalteli hän matalasti. Hän lähti matkaan mukanaan joukko vapaaehtoisia hyökätäkseen ryssien kimppuun selkäpuolelta ja vallatakseen heidän konekiväärinsä. He joutuivat käsikähmään… ja heitä oli vain vähän… ja niin…
Eräs toinen jatkoi hänen sijastaan, suurinenäinen, pitkä, tarmokas kadetti…
— Hänen nähtiin kaatuvan — joukko kasakoita oli hänen ympärillään… Pian senjälkeen onnistui hyökkäyksemme — Peter johti — ja silloin etsimme kaikkialta, mutta häntä ei enää silloin löytynyt sieltä. Hän on varmasti joutunut vangiksi, ne ovat ottaneet hänet mukaansa — aivan varmaan…
Peter rupesi uudelleen puhumaan. Hirveä suru tukahutti hänen ääntään:
— Juuri niillä seuduin on syviä kuiluja ja vuolaita vuorivirtoja…
— Olemme niistäkin etsineet, puuttui kadetti innokkaasti puheeseen ja parast'aikaakin jatkavat he etsimistä…
Vaunuun tuli syvä hiljaisuus.
Pikku Peter raukka oli niin yksinäinen, hyljätty ja avuton ilman kaksoisveljeään. Hänestä itsestään tuntui, kuin olisi hän leikattu keskeltä kahtia.
Viisas, vakava pikku Peter oli jälellä, mutta mikäli Aratón perheessä oli ollut tulta, viehätystä ja suloa, se oli jäljettömiin kadonnut Palkón mukana.
* * * * *
Juna kiisi pitkin Oltván rantaa.
Vesi oli malakiittiviheriäistä; siellä, missä sillä oli suuri kiire, viittoili se tupsuhunnulla.
Kauempana lientyy virta ja tanssii miellyttävän arvokkaasti, kuin neito kirkkotiellä, läpi laajojen, aurinkoisten aavain.
Ympärillä kohoaa vihertäviä vuoria levein kaarin.
Ne näyttävät jättiläis-stadionilta. Ruohomatolla seisoo omituisia, uskaliaita puita järjestymättömissä ryhmissä, niillä on lehtiä aina nilkoista asti ja kaikki ne kallistuvat yhteen suuntaan aivankuin uroot, jotka odottavat kilpakamppailun alkamista.
Päivällisen jälkeen saivat he nähdä joukon tervakattoisia puutaloja lähenevän sotilaallisesti järjestyneinä neljä rivissä.
Piikkilankojen aitaamana levitteli puutarha, joka vielä oli kapalolapsiasteella, yksinkertaisia hyasinttipenkereitään ja vihtoja muistuttavia, pienoisia puuntaimiaan, jotka juuri olivat ruvenneet lehdittymään.
Sulkuportin yllä riippui Punaisen Ristin lippu uinaillen iltapäiväauringossa.
Oltiin Oltvá-laakson parakeissa.
Muutaman minuutin matkan päässä parakkien alapuolella häämöitti suuri, lehtevä saari tummanviheriänä.
Ennen aikaan oli sen nimenä ollut Neitoskartano, silloin olivat Siebenbürgenin ruhtinattaret siellä hoivanneet laajalti ylistettyjä ruusulehtojaan, mutta aikojen kuluessa olivat ruusupuut kuivuneet ja paikan nimi jokapäiväistynyt aarrekammiosaareksi.
Kun Stefan Arató kulki pitkin uutta puusiltaa, joka johti saarelle, johtui hänelle äkkiä mieleen, miten hartaasti hän ennen muinoin oli tänne kaivannut.
Pikku poikana oli hän välistä juossut kotoa — tänne oli jalkaisin Oltván kaupungista kolmen tunnin matka — istuakseen puolet päivät virran rantaman värikkäitten kivien joukossa ja katsellakseen kaipuunsa saarta.
Toisella puolen seisoi valtavia poppeleita vahdissa. Silloin tällöin humisivat ne juhlallisesti kuin kaikkivaltiaan Jumalan urut. Joku yksinäinen tornihaukka kaareili tuulessa tuutivien puunhuippujen yllä.
Kerran auringonlaskun aikana oli hän nähnyt riikinkukon nukkuvan kaukana toisella rannalla.
Se oli istuutunut sammaleiselle kivimuurille, villihumalan rehevien köynnösten väliin pää siipien alla.
Sillä kertaa oli pikku poikanallikan vallannut surumielinen, satutunnelmainen ikävöinti tuolle saarelle, samallainen kaipuu, jota hän tähän asti oli kokenut vain nähdessään sateenkaaren tai heloittavan pilviportin iltaruskotaivaalla.
Vielä tänäpäivänä oli saari kaipuun saari, mutta nyt oli kompassineula päinvastaisessa suunnassa; saaressa asuivat nyt sellaiset, joita näivetti halu ulkomaailmaan. Sillä neitossaarelle olivat nyt sotilaskulkutautisairaalat rakennetut.
Ennen syksyisin olivat kulkutaudit kasvaneet jättiläislohikäärmeiksi, jotka levittivät siipensä yli koko maan; onneksi olivat ne taas käpertyneet kokoon ja oleilivat lymypaikoissaan rajalla kuin pienet myrkylliset käärmeet. Parakkileiri oli niistä vapautettu, nyt mahtuivat sairaat pienelle saarelle.
Stefan Arató kysyi vahdilta sisar Mariaa. Heti lähetettiin sotilas koleraparakeille.
Professorikin ohjasi askeleensa sinne. Sisällä pensaikossa kuhersi lukuisia tunturikyyhkysiä ja niitten syvät, helmeilevät äänet helisivät, kuin itse auringon valo, joka kätkeytyi oksien ristikkoverkkoihin, olisi saanut äänen ja alkanut puhua.
Hartauden tunne sai vallan Aratóssa. Hän vaelsi pyhällä paikalla; täällä poppelien juhlallisen pylväistön alla istui tuomarina itse Luonto.
Se, jonka se pani oikealle puolelleen, sai mennä rauhaan Äitinsä syliin. Niitten taas, jotka jäivät vasemmalle puolelle, täytyi vielä kerran palata puusiltaa pitkin takaisin elämän ahdinkoon ja myllerrykseen.
Kun hän siellä väsynein askelin kuljeksi lehtitunnelissa, hiipi saaren raikkaus ja tyyni rauha hänen sydämeensä. Miten ihanaa olisikaan saada unohtaa kaikki, ja tulla uudelleen lehdeksi, metsäkyyhkyseksi tahi tomuhiukkaseksi, joka tanssi auringonpaisteessa!
Hiekka kitisi nopeitten, keveitten askelten alla; Maria Uzon tuli käyden.
Kun hän tuli lähemmäksi jättiläispuitten alla, tuntui professorista taas siltä, kuin olisi hän saapunut hyvin kaukaa, ja että hän oli vaeltanut yksinään tuhannen vuotta.
Sisar Maria tunsi heti Aratón. Ja omituista kyllä, hänkin ajatteli jotenkin samaan suuntaan sinä hetkenä: miten yksin kulkeekaan tuo mies täällä korkeitten puitten alla!
— Olen kuullut, että olette tullut alas Karpateilta sairaitten kanssa, tervehti hän.
Stefan nyökkäsi. Niin, niitten puolesta oli hän nyt valmis.
— Saanko puhutella Frobischeriä? kysyi hän.
— Ylilääkäri on juuri alhaalla ja kylpee Oltvássa alilääkärin kanssa…Mutta jos on kiire —
— Eihän toki. Nyt on minulla todella hyvää aikaa.
Saarella oli sillä kertaa vain kaksi lääkäriä, molemmat amerikalaisia, Frobischer ja hänen apulaisensa. Vain sattumalta oli sota yllättänyt heidät Unkarissa — he olivat juuri olleet paluumatkalla Persiasta — ja kun he arvelivat voivansa palvella ihmisyyttä Unkarissakin, pysähtyivät he sinne.
— Tuletteko tarkastamaan sairaalan? kysyi nainen.
Arató pudisti hymyillen päätään.
— Oletteko sairas? — kysyi sisar Maria, joka ei hetkeksikään ottanut pois katsettaan hänen kasvoistaan.
— Sentakia olen tullut…
— Kulkutautisairaalaan?
— Minulla on ollut lavantauti nyt jo viisi päivää. Mieluimmin haluaisin päästä vuoteeseen nyt heti, olen väsynyt…
Naisen suuret silmät tulivat vielä suuremmiksi.
— Alhaalla puutarhapaviljongissa — sanoi hän hiljaa.
Paviljonki oli alhaalla joen rannalla. Se oli ikivanha, muodoton, mutta omalla tavallaan tyylikäs kivitalo, joka oli jäänyt jälelle aina saaren kulta-ajasta asti ja kerran olivat ruhtinaalliset naiset siellä laittauttaneet tuoksuvat vuoteensa.
He kulkivat kahdeksankulmaisin tiilin kivetyn, valkeaksi maalatun käytävän läpi ja sisar Maria aukaisi kapean tammioven.
— Herra Szakács, nyt tarvitsemme huonetta!
Pieni punaisenkeltainen mies, jolla oli suippo leukaparta, tirkisti ulos ovesta. Mefisto, jonka sairaus oli taltuttanut. Hän oli uskomattoman laiha, ja hänen ulkonevat korvansa olivat aivan läpinäkyvät.
Sisar Maria sanoi hänelle:
— Lähden alas varastohuoneeseen, saatte laittaa kimpsunne kuntoon sillä aikaa. Kun palaan, pitää herra Szakácsin olla valmiina.
Matalapuheinen nainen oli tuokiossa tullut sangen jyrkäksi.
Herra Szakács teki kunnioittavan viittauksen kädellään — se oli hänen mieliliikkeensä — otti sitten esiin selkäreppunsa ja heitteli siihen kiukkuisesti kaikki, mitä hän sai käsiinsä.
— Olen jo niin perin kotiutunut tänne — mutisi hän — ja kuitenkin lähetetään minut pois. Se on todella ikävää! Katsokaahan, olen ihminen, joka pidän yhdessä paikassa elämisestä… Koskaan en ole, Jumala paratkoon, löytänyt paikkaa, jossa olisin saanut olla rauhassa…
Hän oli vain tavallinen sotamies, mutta ei kuitenkaan ollut millänsäkään Aratón kultareunuskauluksesta, ehkä hän jo nyt vainusi hänessä kärsimystoverin.
Kun hän siinä seisoi kumartuneena säkkinsä yli, vilkaisi hän olkansa takaa professoriin.
Lavantauti? kysyi hän tuttavallisesti virnistellen. Minullakin on se ollut. Se ei ole mikään ikävä tauti, saa vaan nukkua ja nähdä unta mitä ihmeellisimmistä asioista, muuten ei sairaille voi mitään tehdä, joko kuolee itsestään tai myös voi tulla terveeksi…
Taas viittasi hän kädellään, ettei siitä asiasta edes kannattanut puhella — ja pisti luonnosvihon ja joukon piirustustarpeita säkkiin.
— Taiteilijako? kysyi Arató, joka ei mitenkään voinut pitää tuota punaista miestä sen todellisempana kuin jotakin kuluneiden öitten unihaahmoja.
Vastauksen asemesta kalasti Szakács luonnosvihkonsa ylös selkärepusta, selaili sitä vähäsen ja piti sitä Aratón silmien edessä.
— Teidän armonne voi katsella! (Hän kutsui esikuntaylilääkäriä armoksi).
Se oli lyijykynäpiirros. Maria Emberin muotokuva. Pää, joka oli piirretty puritanisen yksinkertaisesti ja hämmästyttävällä luonnehtimistaidolla. Arató johtui ajattelemaan Holbein nuoremman muotokuvatutkielmia Windsor Castlessa.
Omituista kyllä, huolimatta siitä, että kuva esitti rouva Uzonia korkeassa kauluksessa ja uusimuotisessa hiuslaitteessa, vaikutti se ehdottomasti madonnan päältä.
Herra Szakács tarkasteli itsekin kuvaa silminnähtävällä ihastuksella ja alkoi ylistää sitä teeskentelemättömällä sulavuudella. Nyt ei hän enää viittaillut kädellään, selvästikin nyt kannatti puhua asiasta…
Tämä on kuva, jota ei moni tee perässäni… Nykyään ei yleensä ole ketään, joka voisi tehdä sen perässäni. Hän ei edes ole istunut mallina, hän ei edes tiedä, että olen piirtänyt hänet. Onko teidän armonne katsellut sisar Marian piirteitä? Katsellut niitä oikein tarkasti? Niissä on syvyyttä joka, joka — niin yhdellä sanalla: niissä on syvyyttä. Hän piilotteleiksee, aivankuin hän kainoksuisi, että hän on sellainen kuin on… Tavallisesti näyttää hän siltä, kuin kantaisi hän paksua huntua tai naamiota — huntua, jonka hän on itselleen kutonut kainoudesta, tahi ehkä ylpeydestä, tahi en oikein tiedä, mistä… Mutta minä olen urkkinut kaikki hänen salaisuutensa. Minulle on huntu kohotettu, kasvot ovat puhuneet. Olen nähnyt hänet kyynelissä ja rukouksessa, olenpa nähnyt hänen nukkuvankin… Hän rukoili puolestani, kun hän luuli, että laskisin kelkkamäkeä… Yökaudet katselin häntä, jokaisen hänen piirteensä otin omakseni, ja nyt osaan hänet ulkoa… Hänellä on naisellisimmat, lempeimmät piirteet, mitä koskaan olen nähnyt elämässäni. Sanokaa minulle, oletteko nähnyt sisar Marian nauravan? Se on sinänsä jotakin aivan erikoista: auringonnousu kasteisen niityn hohteessa… Hänen hymynsä on otsonin kyllästyttämää…? Mutta hymyilevä Maria on minulle käyttökelvoton, tahdon saada surullisen Marian. Teidän armonne saa kyllä nähdä, jahka vain olen sen värittänyt alttaritaulua varten! Lähimpinä aikoina en tulekaan maalaamaan muita kuin madonnan-kuvia… Tästä tulee oikea Jumalanäiti, nainen kaikkia naisia korkeammalla, kuningatar ja palvelijatar samassa persoonassa: Mater perfecta.
Arató piti luonnosvihkoa kädessään.
Tämä herra Szakács, tai mikä hänen nimensä nyt taas olikaan, oli nerokas jäljittelijä Isän Jumalan armosta, hän oli niin täynnä mukailutaitoa, että sitä miltei täytyi pitää luomisvoimana.
Hän oli nähnyt ja kuvaillut sellaista, mitä Arató tähän asti oli vain aavistanut Marian kasvoissa olevaksi: sielun. Hänen puhtaan ja kuitenkin haaveellisen, ylvään, mutta silti nöyrän, voimakkaan mutta kuitenkin naisellisen sielun.
Ulkopuolella kaikui askelia tiililattialla. Sairaalan palvelijat tulivat lakaisuvehkeineen ja vuodevaatteineen.
Herra Szakács otti vihkon Aratón kädestä, heilautti säkin selkäänsä, teki kunniaa hienommin kuin minkään kansallisuuden sotilas tähän asti ylempiselleen ja meni.
* * * * *
Herra Szakács oli aivan oikeassa väittäessään: lavantauti ei ole mikään ikävä sairaus; sairaalla ei ole vähintäkään vaivaa siitä.
On aikaa ajatella, vaikka tietenkin ajatukset kulkevat jättiläissaappaissa, ja jos kuume nousee, on vain kissanloikkaus Pohjantähdestä Orioniin.
Mutta välistä kuume myös laskee, potilas ajaa Orionista maahan kuin lapsi halkopinon harjalta ja sillä on omat vastenmieliset seurauksensa: jos on haavoja sairaan muinaisessa maisessa olomuodossa, alkavat ne uudelleen vuotaa verta.
Heti kun sairas palasi kotiin maapallolle, seisoi hän silmä vasten silmää Katalin edessä. Katalinin vartalo sukelsi esiin kuumehuurusta kuin julma arvoitus.
Hänen puolisonsa tiesi kaikki hänestä, mutta ei kuitenkaan ymmärtänyt mitään. Kuka oli tuo nainen?
Kiinalaisten Kirin juolahti hänen ajatuksiinsa… Kirin on eläin, jolla on pirun haahmo ja joka voi itselleen ottaa ihmismuodonkin… Tuntematon ottaa kauniin tytön, jonka hän tapaa metsässä, puolisokseen… Monta vuotta elävät he levossa ja rauhassa, mutta kerran, kun aviopari kulkee metsässä, muuttuu nainen taas eläimeksi ja puikkii nauraa hohottaen näreikköön… Hän ei ollutkaan nainen, vaan Kirin.
Ja ne vuodet, jotka mies oli elänyt onnellisena Kirinin kanssa, tuntuvat hänestä vielä kauheammalta ja nöyryyttävämmältä muistolta kuin itse erehdys.
* * * * *
Arató heräsi äkkiä sängyssä.
Sisar Maria seisoi avonaisen ikkunan ääressä ja katseli mustia pilviä, jotka viettivät päivällislepohetkiä kaukana taivaanrannalla tahi ehkä hän kuuntelikin villikyyhkysten yksitoikkoista kuherrusta.
Kun sairas liikahti, käännähti sisar Maria ja tuli äänettömin askelin vuoteen luo, kädessään kuumemittari.
— Vetäkäämme vuode lähemmäksi ikkunaa — ehdotti Arató. Maisemaa en tosin näe, mutta sitä enemmän taivasta.
Sisar Maria tunsi sairaan mieltymyksen pilviin. Hymyillen hän sanoi:
— Taivaalla ei ole mitään uutta tänään. Vain tuonne kauas vuorten taakse ovat eilisestä alkaen pilvijättiläiset leiriytyneet.
Kuumemittari ei tällä hetkellä osoittanut olevan kuumetta juuri nimeksikään.
Professori pyysi saada nähdä kuumekaartansa. Hän heitti silmäyksen kaariviivaan, josta nainen piti tarkkaa huolta, ja sanoi:
— Lumiröykkiöt kasvavat. Tänään tai huomenna alkaa minun pitkä viikkoni.
Silloin sanoi Maria odottamatta:
— Koska saapuu puolisonne?
— Hän ei tule lainkaan — vastasi sairas kuivasti. —
— Hän ei ehkä tiedä, että olette sairas.
— Ei.
Sisar Maria istui vaiti hetkisen ja kysyi sitten hiljaa:
— Lähetänkö sähkösanoman?
— Ei, älkää tehkö sitä.
Nainen meni pois ikkunan luo, mutta tuli kuitenkin takaisin.
— Luuleeko professori, että meillä on oikeus pitää tämä häneltä salassa?
— Kyllä, olen sitä mieltä.
Maria silitti tyynyä sairaan pään alla. Lempeästi, miltei nöyrästi hän sanoi:
— Älkää pitäkö minua ujostelemattomana, mutta — se ei varmastikaan ole viisasta! Pelkään, että te sulasta hellyydestä tulette kovin suututtamaan Katalinin… Eräät elämän hetket täytyy vilpittömäin aviopuolisojen kokea yhdessä — Teidän elämänne on nyt tullut sellaiseen kohtaan…
— Vilpittömät aviopuolisot — niin, se on totta. Mutta minä ja Katalin emme olekaan aviopuolisot, — sanoi Arató suljetuin silmäluomin.
Sisar Marian herkkä ihonväri tuli lumivalkeaksi.
Arató aukaisi taas silmänsä.
— On parempi, että puhumme suoraan. Elämäni tulee nyt viikkokaudet olemaan teidän käsissänne — ja silloin ei ole mitään tarkoitusta salata sitä, joka minussa on pahempi sairaus kuin lavantauti… No hyvä: avioliittoni on särkynyt pirstaleiksi… Katalin rakastaa toista, siinä on koko totuus.
Sisar Maria katseli professoria kauhistuneena ja voimattomin ilmein.Mutta sitten pudisti hän äkkiä päätään:
— Se on aivan mahdotonta. Ei, sitä en voi uskoa! Katalinilla voi olla kadehtijoita, vihamiehiä…
Stefan keskeytti hänet:
— Sen mitä tiedän, olen nähnyt omin silmin. Maria solmi kätensä yli rinnan.
— Sitä en tule koskaan käsittämään. En koskaan! — jupisi hän.
— Viisi vuotta elin yhdessä naisen kanssa, joka on minulle vieraampi kuin kuka tahansa, joka kadulla menee ohitseni tuntematta minua, vastasi Arató! Etsin selitystä, mutta en löydä muuta kuin sanoja. "Sodan sielu". Miten tyhjä onkaan tämäkin sana! Sota vapisuttaa maailmaa ja repii perusteiltaan kaiken suuripiirteisen ja katalan ihmissieluissa… Mutta se, joka kohoaa pinnalle, se oli olemassa jo ennenkin, vain piilossa sielujen syvyydessä!
— Nämät tällaiset ovat hirveitä asioita! — mutisi sisar Maria.
Niin toivoton tuska kuvastui hänen piirteissään, kuin olisi kaikki se katkeruus, jonka petetyt miehet ovat kokeneet, nyt yhtyneenä painanut hänen sydäntään.
Kärsivän naisen edessä oli Arató aina ja heti aseeton.
— Jättäkäämme tämä, sanoi hän. Sairaus tekee minut kiihoittuneeksi. Ehkei minulla ole vähintäkään oikeutta esiintyä tuomarina… Totuus on aina suhteellista ja ehkä Katalinillakin on oma, yksilöllinen totuutensa. Voi olla niinkin — mutta en ymmärrä häntä, yleensä en koko asiasta ymmärrä mitään.
Vasta nyt hän huomasi, että Marialla oli kyyneleet silmissä.
— Te itkette! Mutta tehän tuskin tunsitte Katalinia. Tuskin te tunsitte meitä kumpaakaan…
— En tahtonut tunkeutua suruunne, sanoi rouva Uzon matalalla äänellä. En itkekään teidän tai teidän kadonneen onnenne takia, vaan jonkun muun takia, erään takia, jonka itse olen menettänyt.
— Mitä olette menettänyt.
— Sitä ei ole helppo selittää… Mehän tuskin olimme nähneet toisiamme, mutta kuitenkin ajattelin minä teitä paljon etäälläkin ollessani — ajattelin niin paljon Katalinia… Tiedän hyvin, että se voi tuntua omituiselta, mutta asian laita on nyt kuitenkin sellainen, että teidän avioliittonne oli yksi niitä harvoja kiinteitä kohtia, jotka pitivät minua tasapainossa… Se ajatus, että hyvät ja järkevät voivat tehdä toinen toisensa onnellisiksi, antoi minulle rauhallisuutta ja voimaa… Siksi rakastin Katalinia ja iloitsin hänen onnestaan… Ja sen uskon olen nyt kadottanut. Ja luulen, että kaikki naiset ovat sen menettäneet samalla kuin minäkin… Taas on ilkeä sattuma, taas on se arvaamaton ja käsittämätön, jota niin äärettömästi pelkään, voittanut elämässä… Elämä on taas tullut raskaammaksi ja surullisemmaksi…
Hän meni ikkunan ääreen kuivatakseen kyyneleitään. Mutta sitten kuuli hän professorin väsyneen, läähättävän hengityksen ja hän kiiruhti pelästyneenä ja häpeissään takaisin sängyn luo.
— Ah, miten kehno sairaanhoitajatar olenkaan! Olen sallinut teidän kiihoittua tuolla tavalla —!
Arató viittasi häntä tulemaan lähemmäksi ja istuutumaan vuoteen ääreen.
— Meidän täytyy tehdä selvää näistä asioista, sanoi hän. Sillä on jotakin, joka ahdistaa minua pahemmin kuin itse kuume.
Nainen katsahti tuskaisesti häneen.
— Mitä luulette Katalinin tulevan tekemään, jos hän saa kuulla puhuttavan sairaudestani? — kysyi Stefan ja suuntasi katseensa jäykästi häneen.
— Hän tulee tänne, aivan varmasti tulee kiiruhtamaan tänne, sanoi sisarMaria.
— Niin luulen minäkin… Voi olla, että hän tekee sen säälistä, sillä hänellä on kyllä hyvä sydän, hän tekee sen yleisen mielipiteen painostamana, sillä hän on turhamainen… Hän tulee tänne ja silloin sekaantuu uusi, kummallinen aines taisteluun puolison ja rakastajan välillä: vaimon jalomielisyys!
Professorin kasvot tulivat tummanpunaisiksi kun hän jatkoi:
— Sisar Maria, kamppailen Jumalan enkelin kanssa, en tahdo, että valhe valvoo vuoteeni lähistöllä, että teeskentely rukoilee puolestani!
— Miten kauheista asioista puhutte, änkytti nainen.
— Sisar Maria, auttakaa minua!
— Mitä voin minä tehdä?
— Ilmoittakaa hänelle, että olen kuollut. Hänelle ja koko maailmalle. Minä istun kuoleman talon eteishuoneessa… Älkää salliko elämäni saarnamiesten ja velkojien seurata minua tänne…
Hetken loman jälkeen hän jatkoi:
— Saari on suljettu… Kukaan muu ei näe minua kuin te ja Frobischer… Professori ei osaa unkaria, ei lue sanomalehtiä eikä käy koskaan saaren ulkopuolella… Kaikki tiedot, jotka saavuttavat hänet ulkomaailmasta, kulkevat teidän kättenne kautta, sisar Maria… Jos pääsen täältä elävänä, tulen itse selittämään kaiken ulkopuolella oleville… Ja jos taas joudun jäämään tänne tosiasiain perusteella, niin ei ole mitään selittämistä…
— Kuolema on suuri herra… Se yksin säästää häpeästä ja epätoivosta.
Arató pani jotain pöydälle, joka seisoi sängyn vieressä. Se oli pieni, pyöreä esine, joka vieri yli pöydän ja hypähti alas lattialle ja edelleen sisar Marian jalkoihin.
Se oli vihkimäsormus, jonka hän tänään otti pois sormestaan ensi kertaa viiden vuoden kuluessa.
* * * * *
Sairas katseli tarkkaavaisesti ulos holvi-ikkunasta. Ikkunapuitteet rajoittivat viivoihinsa miltei epätodellisenkauniin, maalauksellisen maiseman, sellaisen, jonka näkee ovi- tai ikkuna-aukeamista vanhoissa italialaisissa pyhimysmaalauksissa.
Hopea-utuisessa etäisyydessä kohosi korkea, yksinäinen vuori taivasta kohti, sen rinteitä pukivat tummat metsät, sen huipulla lepäsi leveä, jyrkästi huipentuva kalliokruunu. Kivisaari ilman kristallivaltameressä, jonka rannoilla lehtiaallot myrskyten liikehtivät.
— Nyt en voi kauempaa nähdä Tikanlinnavuorta, sen peittää musta huuru, sanoi sairas.
Ja kuitenkin loisti aurinko kirkkaasti ulkona…
— Tikanlinnametsässä on nykyään paljon ikihärkiä, paljon ikihärkiä, alkoi hän uudelleen.
Hän houri. Hänen palava katseensa harhaili ympäri huoneita.
— Missä on häränpää, joka minulla oli kotona edellisellä viikolla —?Tässä täytyy sen olla — tässä luolassa.
— Olkaa hiljaa! pyysi sisar Maria.
Sairaan harhaileva katse pysähtyi vanhaan, nahkaiseen nojatuoliin, jossa oli lyyrymäinen selkänoja… Hän hymyili.
— Tuollahan se on, näen sen… Komeat sarvet, eikö totta?
Hän kohottautui kyynärpäilleen sängyssä.
Mutta suuri, musta härkä, jonka jäljet eilen löysin metsässä, oli paljon, paljon suurempi.
Hän vaipui takaisin ja huohotti raskaasti.
— Se peto puski minua… Ja musersi jok'ainoan luun ruumiissani…
— Olkaa rauhallinen! — rukoili sisar Maria.
Havahdus syvistä unelmista.
Hän sukelsi ylös pohjattomista, kuohuvista syvyyksistä, kuin olisi hän tullut esiin luomisen alkusumusta.
Hän rupesi etsimään jotakin sokeassa hämäryydessä ympärillään ja hän löysi itsensä, lekuttelevan, tuntemattoman arvoituksen elämänveden rannalla.
Hämmästyneenä ja ihastuneena tarttui hän saaliiseen, joka pimeyden valtamerestä oli viskautunut hänen syliinsä. Varovasti käänteli hän sitä ja tähysteli sitä viekkaasti joka puolelta.
Kuka olet sinä, mitä olet sinä, sinä syvyyden lapsi?
Ei mitään vastausta.
Mietiskellen kokosi hän ne muistot, jotka hän oli tuonut mukanaan tuhatvuotisesta unelmamaailmasta. Hän muisti itsessään kymmenen ihmiselämää, rajusti ja sekasortoisesti heittelehtivät ne toistensa ympäri… Mitkä olivat ne oikeat?
Tiedemies, palkkasoturi, maanviljelijä, merimies, seikkailija, ikihäränmestaaja — mutta mikä näistä olen minä itse?
Nosta katseesi ylös? Älkäämme eksykö kerrostumiin, joita vuosisadat ovat pinonneet toistensa päälle!
Äkkiä kiisi polttava tuska hänen jäseniensä läpi…
Ikihärkä — musta ikihärkä!
Nyt hän tiesi: hän itsehän oli häräntappaja.
Hän oli täysin valveilla, hän kykeni muistamaan kaiken…
Eilenhän hän oli keksinyt sen vanhan härän, suurimman, joka koskaan on erotettu ikihärkäkarjasta.
Ei tuulenhengähdyskään liikahtanut syyshämärässä, taivas liekehti keltakullassa metsän mustan lehdistön takana, kun yhtäkkiä kristallikirkas hiljaisuus pirstautui tuhansiksi siruiksi päästäen pelottavan, syvän, vihlovan ulvahduksen.
Härkä tuli! Hän ei nähnyt sitä, mutta hän tunsi sen; maa jymisi sen jalkojen alla kuin pelonlyömä sydän…
Silloin pensaat jakaantuivat hänen edessään ja pakeneva ihmispari heiskahti häräntappajan ohi.
Se oli hänen vaimonsa, Talita, ja eräs vieras mies.
He eivät hellittäneet käsiään, vaan käsivarret kietoutuneena toistensa ympäri, häilyivät he yhteensulaneina yhdeksi ainoaksi kalpeaksi pilvijuovaksi läpi pensastojen vuorenrinnettä alas.
Kivettyneenä tuijotti häräntappaja heidän jälkeensä. Peitsi vapisi hänen kädessään — ensi kertaa hänen elämässään.
Mutta härkä tulee lähemmäksi… Sen mylvintä kasvaa villiksi pauhuksi kuin tyrskyjen tohina. Puut, ilma, kalliot korisevat, ja itse häräntappajan suonissa paisuu veri rajuksi ärjynnäksi.
Riehuten valmistautuu hän hyppäykseen — piilukirveeni!
Mutta joku sulkee hänet syleilyynsä, pidättää hänet vuoteessa lempeällä väkivallalla.
Joku puhuu rauhoitellen ja rukoillen.
— Sinäkö se olet, Talita?
— Tässä on sisar Maria.
Talita ei tule enää koskaan takaisin.
* * * * *
Hän makaa murtuneena, voitettuna, jäsenet tuskan tempomina, raskaasti nöyryytyksestä korahdellen… Maahan poljettu häräntappaja.
Päänsä yläpuolella näki hän mustan kallioholvin, jonka yllä punainen tulenlieska loimotti, hän näki ikihärän sarvet, muinaiset voitonmerkit, jotka tulenhohteessa näyttivät aivan sinoberipunaisilta.
Se oli hänen luolansa, häräntappajan kalliolinna, joka vielä eilen oli kajahdellut Talitan naurusta.
Nyt näki hän koko elämänsä, se ympäröi hänet kuin värikäs piiri…
Ikihäränmetsästäjät asuvat ylhäällä Tikanlinnavuoren huipulla. Sen tietävät kaikki. He asuvat siellä ylhäällä kultaisten pilvien lomissa, hopeanhohtoisten kukkulain yläpuolella, korkealla, sinertäväin metsäin untuvavalkeitten laaksojen yllä. Ylpeässä yksinäisyydessään korkeammalla kuin itse elämän haltija.
Tahi ehkä oli kaikki vain unta! Vain satua? — Kaikki ehkä vain sairaan kiehuvaa verta, jo kauan mullaksi muuttuneiden isien perintöä, joka muistutti menneistä vuosituhansista.
Muinoin oli kaikki valta ollut ikihäränmetsästäjän käsissä.
Mutta vierasta väkeä oli murtautunut heidän joukkoonsa, sikiäviä, ahneita, ulisevia rotta-ihmisiä, jotka eivät ahdistaneet saalistaan keihäällä vaan pyydystivät sen paulalla — ja nämät anastivat nyt itselleen vallan.
Ne tulivat pohjatuulen mukana kuten syysusvat, ja niitä oli sata yhtä vastaan.
Maa joutui paulanheittäjäin valtaan, mutta pilvet jäivät ikihäränmetsästäjälle. Aina siitä asti on ollut vain yksi vapaa saari ilman taivaansini-meressä: vuorenhuippu.
Mutta senkin ympärillä rupesi nyt harmaata rottaväkeä hiipimään.
Kun sairas katsahtaa niihin, ryömivät ne nokkelasti piiloon, kangistuvat kiviksi ja puunjuuriksi, mutta jos hän kääntyy poispäin, ovat ne heti samassa hetkessä juoksussa ja pujahtavat porrasta korkeammalle…
— Hoijaa, häräntappaja, tartu kivääriin!
Sairas huutaa, — viileä, pieni käsi laskeutuu hänen kuumalle otsalleen — ja hän rauhoittuu…
— Anna kätesi jäädä, Talita!
— Olen Maria, herra professori!
"Herra professori." Tähtiavaruuksien kaukaisuudesta sarastaa tuttu heikko, pieni valonvälke… "Herra professori." Mutta se sammuu taas.
* * * * *
Talita oli paulanheittäjäkansan tytär… Hänen isänsä pyysi tyttärestään viisi lammasta, mutta nuoret miehet pitivät tätä liian kalliina.
Alhaalla laaksossa ostetaan, myydään, vaihdetaan tyttöjä, noita pelokkaita, valkeita eläimiä… Alhaalla laaksossa ei naisväellä ole mitään hintaa — jos joku haluaa kymmenen, voi hän ostaa ne itselleen.
Mutta ylhäällä vuorenhuipulla maksetaan joka naisesta miehen elämä.
On tukahuttavan kuuma!
Paulanheittäjät ovat laittaneet rovion laaksoon, ja tulen ympärillä tanssivat tytöt kukat kutreissa…
Valonloimu säkenöitsee kauas yöhön. Se houkuttelee ja viettelee nuoria metsästäjiä hylkäämään vuorensa…
Ja jos ikihäränmetsästäjä joutuu ansaan, seivästetään hänen päänsä paaluun. Se, joka asuu vuoren huipulla ja astuu alas laaksoon naisen tähden, on myös ansainnut kohtalokseen seivästämisen!
Ja kuitenkin tulevat nuoret metsästäjät. Hiljaa laskeutuvat he alas kuin yöpilvisuikaleet…
Kevätyö on tulvillaan kuumia tuoksuja. Laakso on täynnä kukkia, — naisia tuolla ylhäällä kallioilla ei kasva yhtäkään.
Tytöt juoksevat hulmuvin hapsin leimahtelevien liekkien läpi… Mustista tiheiköistä katselee himo, satoihin palaviin miehen silmiin pesiytyneenä, pehmeästi ja joustavasti kiitäviä vartaloita.
Nyt juoksee Talita kohti roviota… Liekki hulmahtaa ylös — hänen pitkät kutrinsa syttyvät tuleen…
— Apua! Hän palaa!
Mutta ei — sehän olikin vain mieletön uni!
Potilas herää… Miten hyvä olikaan, että hän havahtui! Täällä ei ollutkaan rovioliekkejä — kevät-aurinko kimalteli lehdistössä… Sirkkojen hopeaäänet soivat ja metsän lähteet lirisivät viileästi ja raikkaasti…
— Sairas herää…
Ja äkkiä helmeilee suloinen neitosnauru häräntappajan sydämeen ja punoutuu lähteen loruiluun kuin harpun ääni torven sointiin.
Alhaalla, syvällä kalliokattilassa seisoo alaston nainen ja ojentaa väristen ja nauraen nuoren ruumiinsa lähteen kristallisäteille.
Musta vuonannahka, jonka hän on irroittanut lanteiltaan, on pulleakupeisen saviruukun vieressä lähteen partaalla…
Hän on yksinään metsässä. Huultensa välissä pitää hän punaista kukkaa, ja kätensä kohottaa hän korkeuksia kohti, hänen solakka vartalonsa vavahtelee mielihyvästä kylmän veden sitä huuhdellessa.
Kevätaurinko loistaa kullanviheriän kupoolin läpi, vihertäviltä kallioilta virtaa viheriähohtoinen, silkinkiiltävä vesi, ja tytön hipiällä tanssii väriseviä viheriänkeltaisia valoläikkiä, jotka uurtelevat sitä kuin marmoria.
— Miten janoankaan! huohottaa sairas.
Pehmeä käsivarsi kietoutuu varovaisesti hänen päänsä ympäri, hän juo syvään ja kauvan.
— Kiitos, Talita.
— Ei Talita, olen Maria.
Kuume-uutimet ohenevat, helmikirkas valo sarastaa hiljaa — vuoteen yli kallistuvat tutut piirteet.
— Miten pääsit ulos metsästä, Maria?
— Olemme sisällä huoneessa, ei metsässä.
— Etkö kuule metsäsirkkojen ääntä?
— Sirkat laulavat täällä ikkunaimme alla… Mutta nyt täytyy teidän nukkua!
* * * * *
Hänen täytyi nukkua!
Mutta tuollahan istuu se vanha häräntappaja kokoonkutistuneena hänen sänkynsä ääressä… Hiukset ovat lumivalkeat, silmät kylmät ja kasvot kuin kupariin vasaroidut — voimakkaat, ilkeät. Ja kuitenkin muistuttavat ne nuorta sairasta itseään niin paljon, että hän välistä luulee niitä omikseen.
Älä nouda itsellesi vaimoa laaksosta viedäksesi hänet vuoren huipulle. Teet sen turhaan: vaimon ilmava ruumis kohoaa tosin ylös, mutta hänen savisielunsa jää alas. Laakso ottaa hänet vielä kerran sinulta takaisin, ja jos olet sallinut hänen juurtua sydämeesi, tulee veresi vuotamaan kuiviin. Laakso katsoo aina kademielin ylöspäin ja luulee itse kokoavansa lähemmäksi huippua sillä, että se saa houkutelluksi joitakin ylhäältä alas luokseen… Alhaalla on naisen hintana viisi lammasta, mutta jos heistä vain ainoakin tulee vuoren huipulle, maksavat he hänestä kymmenenkin… Jos panet sädekruunun naisesi päähän, vie hän sen alas laaksoon — katso, olen kymmenen lampaan arvoinen. Ylpeytesi purppurakaavun laahaa hän laakson pölyyn, jotta paulanheittäjäin naiset kadehtisivat häntä.
Sairas karkoitti pois ilkeän vanhuksen. Hänenhän täytyi nukkua?
Hän vetää yön kuin peitteen päänsä yli ja sitten laskeutuu yhä uusia pilvipeitteitä hänen ylleen. Hän lepää syvällä sametinpehmoisen yön kätkyessä.
Etäisyydessä, kaukana hänestä loistaa lempeä, hopeansinervä utupallo: se on kuu, joka paistaa hänen luolaansa.
Ja silloin valtaa hänet äkkiä häräntappajan pyhä, salaperäinen yksinäisyys.
Mutta kuule —! Raudankiinteässä äänettömyydessä kuuluu samassa silmänräpäyksessä hiljainen, lämmin, pehmeä ja rytmikäs tykytys vastauksena hänen oman sydämensä lyöntiin… Suloinen, uupunut varjo värisee hänen rinnallaan… Kuuma, nöyrä ääni kuiskaa:
— Olen Talita, laaksossa olen syntynyt, mutta ikävöin vuorille, ja jos tahdot, herra, rupean palvelijattareksesi!
Ja yön tuhannet sirkanäänet sulavat hopeasointiseksi psalmiksi:
Askelensa korven polun kohtaa, kautta okahisen tiheikön tiensä uurtaa, ikimetsän otsoluolat kokee, kalvaana, mutt' ylväänä hän taistotietään uhmaa, vaikka pilviin nousis'.
Unikulkijana vain hän huimain kuiluin ansat väistää, vaikka jalka verta vuotaa, jänne järkkyy, sydän särkyy, saavuttaa hän huipun.
Äkkiä pimeydessä kuului potilaan nauru…
Mutta tämähän on hulluutta — lapsellisia aivokummituksia!
Minähän olen Stefan Arató, tohtori Stefan Arató. Makaan kulkutautisairaalassa, sairastan lavantautia, ja olen kuumehoureitten kiusaama…
Olenhan myös professori ja elän kahdennellakymmenennellä vuosisadalla — eikä minulla ole mitään tekemistä häräntappajain tai paulanheittäjäin kanssa.
Minulla ei ole mitään tekemistä niitten kanssa — mutta kuitenkin tulevat ne, taas ovat harmaat kuumekuvitelmat läsnä.
Kun tömistän jalkojani, putoavat ne pelästyneinä maahan ja rapautuvat värittömiksi maamukuroiksi, mutta kun käännyn toisaalle, iskevät ne tirskuen toisilleen silmää ja ovat loikkauksen edempänä heti taas esillä…
Laaksossa maksetaan naisesta viisi lammasta, mutta kun hän on noussut vuorelle, maksetaan hänestä jopa kymmenenkin.
Nyt istuvat he kyykistyneinä suon rannalla puoliympyrässä ja tuijottavat himokkain katsein Talitaan…
Tirkistelkää vaan halukkaasti minua, ruikuttakaa vain minulle mielin määrin hääviisujanne, te ihmispäiset sammakot — minä olen Stefan Arató, ja minä tiedän, että kaikki tämä on vain unta, ei mitään muuta.
Mutta vaikka tämä nyt onkin unta, vaikka tämä olisi sadoin kerroin unta, niin miksi sinä, Talita, yhä tuijotat laaksoon?
Talita riippuu vuorenharjalla kuin pilvi pullistunein purjein, valmiina matkaan… Keskipäivänaikaan oli hän kultapilvenä, mutta iltahämyssä kalpeni hän harmaaksi pilvenhattaraksi.
… Jokin lähestyy… Nimetön, muodoton, musta kummitus nousee sumumerestä… Valtava pilvihärkä jättiläismäisin kyttyröin ryntää esiin syvyydestä…
Sen silmät tihkuvat verta, häntä piiskaa rintaa ja kauhistuttava pää painuu pusku-asentoon…
Kohtalo, musta kohtalo lähestyy…
Häräntappaja seisoo jäykkänä kuin kuvapatsas… Sydän jyskyttää vimmaisesti… Kalliot vapisevat raskaassa rytmissä… Kolkot, uhkaavat, rämisevät, yhä voimakkaammiksi paisuvat vasaraniskut täyttävät avaruuden hänen ympärillään.
Silloin sivelee lempeä, pehmeä kätönen hänen takovia ohimoitaan. Kaikki yön hehkuvat kauhut sammuvat, haihtuvat pois.
— Kuka se on? kysyy hän.
— Maria… Ettekö tunne minua?
— Vai sinä olet Maria… Naamioitu Maria, häräntappajain suojeluspyhimys…
Hän huohottaa raskaasti, sitten sanoo hän:
— Niinkauan kuin olimme voimakkaat ja nuoret, salasit piirteesi… Mutta kun musta härkä on jonkun polkenut maahan, poistat naamarisi tämän edessä…
Nainen ei vastaa.
— Jäätkö ainaiseksi luolaani? — tuskailee taas sairas.
— Kyllä, jään tänne. Mutta tämä ei ole luola, vaan paviljonki.
Paviljonki! Mietiskellen vääntelee ja kääntelee hän tätä omituista sanaa. Hän aavistaa, että siinä on ihana ydin ja että hän voittaisi paljon, jos hän voisi irroittaa kuoren… Mutta pyöreä, sileä sana luiskahtaa hänen kömpelöistä käsistään ja putoaa unimaailman syvyyteen…
* * * * *
Mutta sitten — tunnin tai ehkä kuukauden kuluttua — avaa hän silmänsä.
Ja hänen katseensa nauttii vienosta, lumoavasta valosta.
Kauan ja tarkkaavana silmäilee hän sitä, ihmetellen, mitähän se lienee, kunnes hän lopulta käsittää, että se on pieni sateenkaari, jonka ikkunalasi taittaa kalkitulle, valkealle seinälle.
Valo katoaa, tutut kasvot kumartuvat vuoteen yli.
— Onko professori nukkunut?
— Kiitos, olen nukkunut. Mutta oletteko te itse nyt taas valvonut koko yön?
— Ah, ei, olen itsekin nukahtanut silloin tällöin tuolillani — tulen toimeen vähällä nukkumisella… Mutta miten te muuten voitte tänään?
— Luulen, ettei minulla ole lainkaan kuumetta… Mutta meillä on ollut kolkko yö, sisar Maria!
Rouva Uzon hommaili aamumaidon kanssa.
— Olitte levoton…
— Minusta tuntuu, kuin olisin puhunut paljon tyhmyyksiä!
— Teillä oli paljon vastusta jostakin mustastahärästä ja paulanheittäjistä… Ja te mainitsitte nimen Talita.
— Uneksin pilvistä.
— Sehän oli hyvä, tehän pidätte pilvistä, eikö totta?