Marian sukulaiset tahtoivat, että hän ottaisi eron miehestään. Olihan selvää, että sairauden siemen oli piillyt hänessä jo hääpäivänä, ja siten voitaisiin helposti julistaa avioliitto mitättömäksi.
Mutta heti kun Maria tuli vakuutetuksi siitä, että hänen miehensä oli mielisairas, ei hän enään tahtonut kuulla puhuttavan avioerosta. Päinvastoin, hän palasi hänen luokseen ja otti hänet hoidettavakseen.
Rakkautta hän ehkei tuskin koskaan ollut tuntenut häntä kohtaan, mutta nyt veti häntä hänen miehensä luo syvä, tuskantäysi hellyys. Nyt ei hän enää nähnyt hänessä miestään, vaan sairaan, onnettoman lapsen.
Nyt kun hän ei enää palvellut omaa minäänsä, keksi hän, miten hänen tuli kohdella sairasta. Vaimentaakseen miehensä mustasukkaisuutta, lopetti hän kaiken seurustelun ihmisten kanssa, pukeutui sangen yksinkertaisesti ja mukautui kaikessa, mikäli mahdollista, Csaban oikkuihin.
Viimeisinä elinvuosina veti onnetonta Csabaa epämääräinen kaipuu sille saarelle, jolla hänen isänsä oli kärsinyt niin julman haaksirikon; myös, poika kaihoili jääkalliolle.
Hänen mielikuvituksessaan karkeloi revontulessa säihkyvä kristallikallio kuin isän omaisuus.
Siellä asui vanha Buda; matkailijatkin, jotka olivat siellä vaeltaneet, olivat nähneet hänet rannoilla harhailevan, polttaen pitkää piippuaan ja odotellen poikaansa. Nyt ei isän päätä enää särkenyt, eikä häntäkään tulisi särky kauempaa piinaamaan, jos hän muuttaisi sinne, sillä siellä ei ollut ketään, joka olisi pannut ansoja Marian uskollisuudelle.
Näönvuoksi sopi Maria hänen kanssaan matkalle lähdöstä ja viime kuukaudet kuluttivat he ikuisissa valmistuksissa, tekivät matkasuunnitelmia ja sananmukaisesti eläytyivät näihin matkakirstujen keskellä.
Minä näin heidät juuri silloin heidän puutarhansa aitauksen läpi. Antinous särkynein katsein ja hänen valkea vaimonsa käsi kädessä vaeltaen puistokujassa… Se oli ehkä suruisin näky, mitä elämässäni olen nähnyt…
Mutta Csaba Uzon sai matkustaa yksin isänsä jälkeen Jan Mayenin satusaarelle.
Vaimonsa, jota hän niin suuresti oli rakastanut ja jota hän niin pahasti oli kohdellut, täytyi hänen jättää tänne.
On kummaa ajatella, että meren kuohujen ympäröimä, synkkä saari revontulten piirissä voi niin velhon valloin vetää puoleensa kahden hunnien jälkeläisen sairaat sielut.
Arató vaikeni ja Katalin istui puhumatta pitkän aikaa. Kalpeana ja värjöttävänä istui hän kauan kokoon kyyristyneenä suureen nojatuoliin ja tuijotti ajatuksiin vaipuneena eteensä.
Mutta lopuksi lausui hän:
— On niin paljon surua maailmassa… Miksi täytyy sitä olla? Olisi paras olla tietämättä mitään…
Hän nousi ylös, astui miehensä luo ja painoi tulisesti päänsä hänen rintaansa vasten. Sitten pani hän kätensä hänen kaulaansa.
Katso minua silmiin, sanoi hän kalpeasti hymyillen.
Ja toistensa silmäterissä näkivät he vain omat kasvonsa.
* * * * *
Vihdoin koitti se päivä, jolloin kaksoisten rykmentin oli lähdettäväGaliziaan.
Ah, koskaan eivät tanssinhaluiset nuorikot ole niin paljon iloinneet tanssisalista kuin nämät honvéd-sotilaat tästä ratkaisusta.
Sola väikkyi heidän edessään kauniina! He kuvittelivat sitä mielessään äärettömäksi, hillittömäksi myrskypuuskaksi, joka kumoaa kaiken, mikä sattuu sen tielle, ja musertaa mutaan… Ja sitten raikuvat torvet ja kellot soivat — kukkia, laakereita sataa, — kunniakkaat liput lasketaan tervehtivinä yli sankarien kumpuin.
Käly lahjoitti kummallekin kaksoiselle ohuen kaulaketjun, jossa Pyhän Katarinan kuva riippui. Ketju muistutti sitä, jota hän itse kantoi rinnallaan. Hänelle itselleen oli Pyhä Katarina tuonut paljon onnea ja hänestä tuntui siltä kuin pyhimys hänen tähtensä ulottaisi hyvän tahtonsa molempiin nuorukaisiinkin.
Muuten, kun vaimon suojeluspyhimys tuli puheeksi, oli Stefanilla tapana tehdä leikillisiä viittailuja aleksandrialaisen neitosen ihmeellisistä puhetaidollisista kyvyistä, joitten avulla hän kykeni kääntämään viisikymmentä pakanallista filosofia kristinuskoon.
Mutta nyt hänellä ei ollut halua pilkantekoon eikä ilveilyyn. Kuka lopultakaan voi sanoa, mitkä näkymättömät langat ihmisten kohtaloita sitovat? Eikä siitä muuten ollut vähintäkään vahinkoa, jos nuoriso ulkona sotakentällä muistaisi, että vielä on myös hyvyyttä ja rakkautta olemassa…
Professori ja Katalin menivät luonnollisesti rautatieasemalle katsomaan poikain lähtöä.
Honvéd-sotilaat olivat nauhoin ja kukin koristetut, kuin airueet talonpoikaishäissä, ja kaksoiset samoin. He sanoivat tietysti, että se oli vain miehistön takia, mutta näkyi selvästi, että he itsekin löysivät tyydytystä kirjavasta loistosta.
Palko piti huolta kenttäkeittiön kuormittamisesta. Kun hän näki professorin, antoi hän hänen kunniakseen miehistölle helkkyvällä äänellä täysin turhan tarkkoja opetuksia.
Mutta kun ei kuormituksessa kaikki tuntunut onnistuvan laskujen mukaan, alkoivat sotilaat huutaa nimeä Ijarto ja että tämä pian saisi kaikki kuntoon.
— Hän ymmärtää kaikkea, täydellinen tuhattaituri, ja kuitenkin on hän vain korpraali reservissä, selitti Pal kälylle.
— Tuntuu siltä, kuin sota olisi luonut uuden sotilasarvoasteen, järjellisen ihmisen, sanoi Stefan.
Ijarto saapui paikalle ja järjesti asiat tuossa tuokiossa. Mutta nyt jo huudettiin hänen nimeään pitkän kulkueen toisessa päässä.
Hän oli kuiva ja suonikas mies, unkarilaisen maatyöläisen tyyppi, viisaat, keltaiset koiransilmät syvällä päässä tuuheitten silmäripsien varjossa.
Peter näytti kälylle erästä talonpoikaisnaista; tämä seisoi naisrivissä, joka oli kokoontunut heittämään jäähyväisiä.
Nainen oli nuori, vaaleahipiäinen, hänen puvussaan oli kolme neljäsosaa unkarilaista, yksi kolmasosa oli slovakilaisesta kansallispuvusta; päässään hän kantoi omituista koristetta, joka muistutti Buddhakuvien sädekruunua ja hänen kukkakoristeinen, poimurikas silkkihameensa oli niin lyhyt, että hänen lihaksiset, kauniisti muodostuneet pohkeensa näkyivät sen alta.
Kyläkaunottaren hurskaalla ja liikuttavalla arvokkaisuudella kantoi hän pukua, joka kaikkialla koko suuressa maailmassa, paitsi kahdessa tai kolmessa Matyo-kylässä, olisi näyttänyt naurettavalta.
— Se on Ijarton vaimo, selitti Peter.
Nainen piti pientä lasta kädestä. Lapsi oli kömpelötekoinen ja tanakka kuin pienoinen karhunpoika. Suutuksissaan pyöritteli hän silmiään, jotka olivat täydelliset jäljennökset korpraali Ijarton silmistä, ja teki samalla suunnattomia ponnistuksia saadakseen koko nyrkin mahtumaan suuhunsa.
Katalin, joka jo itsessään tunsi heräävän kunnioitusta Ijartoa kohtaan, ryhtyi puheisiin nuoren talonpoikaisnaisen kera. Hän sai silloin kuulla, että lapsi oli vain hänen lapsipuolensa, hän kun itse oli Ijarton toinen vaimo.
Äkkiä alkoi suuri hermostuneisuus ja levoton juoksenteleminen. Veltto, kaunis, vähintäin atleettisuuruinen upseeri pauhasi kiukuissaan sotilastungoksessa.
— Kapteeni! Kapteeni Milka!
Hän oli vimmoissaan siitä, etteivät sotilaat vielä olleet asettuneet vankkureihinsa ja hätisteli heitä paikoilleen keppi ilmassa vinkuen. Samalla antoi hän kuulua törkeitä, sattuvia, perin unkarilaisia voimanpurkauksia, jotka pelottivat, mutta vielä enemmän huvittivat kansaa.
— Hän on vähäsen raaka, mutta sydämensä on kultaa, ja sotilaana on hän ihanne, puolusteli Palko. Ja sitten lisäsi hän viisastelevasti: sellaisen päällikön johdossa on ilo kohdata vihollinen.
Mutta sitten muuttuivat hänen kasvonsa verenkarvaisiksi, kapteenin jyrisevät ukkosiskut olivat kohdistuneet häneen itseensä.
— Vapaaehtoinen, työntykää vaunuun heti paikalla, ja sanonpa vain: annan palttua vapaaehtoiselle…
Hän keskeytti äkkiä, kun hän näki Aratón, jonka ulkomuodon hän luultavasti tunsi. Ja nyt kävi ilmi, että kapteeni Milka osasi käyttäytyä myös sangen hiotusti, jos hän vain tahtoi.
Hän kumarsi sotilaallisesti ja pyysi Palkoa esittämään hänet sukulaisilleen.
Heti pyysi hän Katalinilta anteeksi rehevää puhettaan.
— Armollinen rouva pitänee tätä kasarmipuhetta kauheana, mutta emme tule toimeen ilman sitä. Me emme juuri riitele siksi, että olisimme pahoja, vaan siksi, että voittaisimme aikaa. Sillä keinoin karsitaan kaikki tarpeettomat vastaväitteet ja väki joudutetaan täyteen toimintaan… Ystäväni Palko tietää myös tämän eikä ota suuttuakseen, vaikka saa silloin tällöin osakseen hänkin.
Samalla laski hän kätensä Palkón olalle ja tämä punastui uudelleen, mutta tällä kertaa ihastuksesta. Toden totta oli ilo kohdata vihollinen tällaisen päällikön johdolla!
Kapteeni palasi vielä kerran samaan aineeseen, mutta huomasi äkkiä sen mauttomaksi ja kiiruhti muuttamaan puheenaihetta. Hän oli muuten lahjakas mies, minkä hän itsekin tiesi ja halusi kernaasti, että sen tietäisi myös Arató, jonka arvoasemasta hän oli täysin selvillä.
Hän puhui paljon ja nopeasti, kunnes hänelle pälkähti päähän yht'äkkiä, että Arató ehkä piti häntä lörpöttelijänä; silloin olisi hän mielellään lähtenyt tiehensä, mutta ei keksinyt mitään tekosyytä Viimein oli hän muistavinaan jonkun erittäin tärkeän asian, pyysi anteeksi ja poistui kiireesti.
Selvä! Kyynelkostein silmin suuteli Katalin kaksoisia. He punastuivat aina korviin asti tuntiessaan kälynsä lämpimät, tuoksuvat huulet poskillaan.
Juna lähti hitaasti liikkeelle…
Siellä seisoivat pojat vaunun ovella, vaunun, johon oli maalattu '6 hevosta ja 40 miestä'. Palko heilutti Unkarin värein koristettua lippua ja Peter piti hampaittensa välissä lyhyttä piippua, joka antoi hänen kasvoilleen epäämättömän miehekkään leiman.
Professori ja hänen puolisonsa viittoivat hymyillen lähteville, pojat vastasivat hymyyn, mutta eivät voineet enää nähdä, miten Katalinin kyyneleet virtoina vuosivat, eivätkä tietäneet, miten viiltävä tuska ahdisti Stefanin sydäntä.
— Jumala taivaassa! sanoi Katalin, äkkiä kauhuun heräten. Menevätkö nuo kaksi koulupoikaa todella sotaan?
Mutta koulupojat kiitivät kohti pohjoista, täynnä ylpeää päättäväisyyttä ja haaveellisia toiveita, onnellisina ja kiitollisina siitä, että kuoleman läheisyys oli lahjoittanut syvää kauneutta ja arvoa heidän nuorelle elämälleen.
Veturin huohotukseen, pyörien kolinaan sekaantui kenttäharmaitten sotilasten laulu:
Hymyyn helty, neito, jonka katseen kyynel kattaa, hetki vain, ja husaarisi taasen hymyys tervehdyksin vastaa — kerran, tai ei konsanaan.
Ilmapyörre, jonka eteenpäinsyöksyvä juna synnytti, kietoi syliinsä sadottain äidinsydämiä. Näkymättöminä lensivät ne loilottavien nuorukaisten jäljissä kuin parvi säikähtyneitä kyyhkysiä.
Kaikki ne ajoi esiin Elämän ja Kuoleman suuri, kolkko kysymys: kerran — tai ei koskaan?
Yksi ainoa tytär oli teräslankapartaisella kuninkaalla ja sen nimi oliUnissakävijä.
Prinsessa Unissakävijä oli niin ihmeen kaunis, että kirsikkapuut rupesivat kukkimaan keskellä talvea, kun hän kulki läpi puutarhan.
Ja kuitenkaan ei kuninkaalla ollut mitään iloa tyttärestään, sillä heti kun hän aukaisi suunsa puhuakseen, luikerteli punaisia, pieniä käärmeitä ulos hänen suustaan.
Kun kuningasta hävetti se, että hänen tyttärellään oli sellainen vika, kielsi hän kerta kaikkiaan häntä puhumasta. Jottei hän jäisi aivan mykäksi, antoi hän hänelle kultaviulun.
Siitä hetkestä asti ei kukaan koskaan kuullut prinsessan puhuvan, eikä koskaan enää hänen suustaan tullut punaisia käärmeitä.
Mutta aamusta iltaan soi viulu.
Jos hän oli nälkäinen tai janoinen, heti soitti hän kultaviulua, ja hovipalvelijat riensivät hänen luokseen mukanaan ruokaa hopealautasilla ja juomaa kristallipikareissa.
Kun hän havahtui hereille aamuisella, tervehti hän päivää viulunsa sävelin, ja illalla, kun hän vaipui uneen, lausui hän hyvää yötä viulunsa äänin.
Kirkossa lähetti hän rukouksensa korkeuksiin viulun soitoin.
Välistä istuutui hän kuninkaan valtaistuimen portaille ja soitti tyttären rakkaudesta ja uskollisuudesta, ja silloin kyyneleet virtoina valuivat kuninkaan silmistä ja hänen rakkautensa tyttäreen oli sangen suuri…
* * * * *
Satulähteensilmä olisi virrannut vielä kauemmin, mutta Katalinin täytyi keskeyttää lukeminen, sillä vanha Miklos ilmoitti ovelta, että vaunut seisoivat portaitten edessä.
Sadun kultaviulusta oli hän löytänyt sinikantisena pienenä niteenä seuranaan koko joukko muita vanhoja kirjoja, jotka täyttivät koko hyllyn Tikanlinnan suuressa kirjastossa.
Kaikki nämät kirjat oli joskus Stefan Aratón isoisä kirjoittanut. Hänen käsialansa oli ollut voimakas ja vähäsen kiemurainen.
Vanha herra oli aikoinaan lämpimästi rakastanut isänmaansa kirjallisuutta ja oli omalla tavallaan itse kaunokirjailija; äidinkielen parantaminen oli hänellä sydämen asiana: jos hän jossain romaanissa oli löytänyt sadun, säkeistön tai kohdan, joka miellytti häntä, jäljensi hän sen heti ja liitti sen aarteihinsa, "jottei se menisi hukkaan".
Ja töhrimisessään oli hänellä niin kiire, ettei hän viime elonpäiväänsä asti koskaan saanut aikaa lukea, mitä oli kirjoittanut.
Vanha Miklos, joka Tikanlinnassa yhdisti samaan, omaan persoonaansa sekä portinvartijan, että puutarhurin, oli ilmoittanut, että vaunut olivat esillä.
Katalin pani vihkosen takaisin paikalleen ja kiiruhti ryömimään matkaturkkeihinsa.
Vain yhdeksi ainoaksi päiväksi oli hän matkustanut alas Oltváan kootakseen joitakin miehensä muistiinpanoja ja talvipukimia. (Sitä ei olisi voinut uskoa Miklosille, ja itsellään ei Aratólla tätä nykyä ollut aikaa mihinkään sellaiseen).
Katalin oli nyt ensi kertaa erillään miehestään ja koko ajan tunsi hän itsensä täysin vieraaksi heidän omassa asunnossaan. Talo oli kuin vaipunut kuolonuneen. Turhaan yritti hän siirrellä kangistuneita huonekaluja. Viimein valtasi hänet itsensäkin jonkinlainen henkinen raukeaminen, suuri hiljaisuus otti myös hänet valtoihinsa, niin että hän liikkui varpaillaan kautta suurten, kaikuvien salien.
Iltapäivällä, järjestettyään kaikki, etsi hän kirjastosta jotain luettavaa, jotta aika junan lähtöön kuluisi nopeammin. Ja kun hän lepäili siellä ja lueskeli satua prinsessa Unissakävelijästä, kun hämärä alkoi levittäytyä huoneeseen, kuunteli hän hajamielisenä syysviimaa, joka irtilasketun hullun lailla ravisteli ikkunaluukkuja ja ulvahteli silloin tällöin savupiipussa.
Tavantakaa heitti hän hätääntyneen silmäyksen kirjoituspöytään päin: eikö hänen miehensä jo ollut siellä? Ruskeassa takissa, piippu suussa, kumartuneena paperiensa ääressä.
Luonnollisesti kaikki oli vain lapsellisuutta, hänhän tiesi niin hyvin, että Stefan, Jumalalle kiitos, oli reipas ja terve ja että hän juuri parast'aikaa työskenteli uudessa laboratoriossa Rákosissa, mutta huolimatta kaikista yrityksistään hallita itseään särki hänen sydäntään, aivankuin hän olisi ollut huoneessa, missä joku lepäsi ruumiina.
Vihdoin viimein sai hän nousta vaunuihin.
Hämärän tihetessä kasvoi myrskyn voima. Kuohuavan ilmameren kristalliaallot vyöryttivät mukanaan etäisten metsien tohinan ja toisiaan vastaan ritisevien oksien räiskeen.
Tämä epäsointu teki Katalinin kiihtyneeksi ja surulliseksi. Siitä asti, kuin sota oli hänelle opettanut, että maailma oli täynnä jättimäisiä hirmuolentoja, jotka olivat irroittautuneet kahleistaan ja nyt polkivat jalkoihinsa kansoja ja maita, siitä alkaen oli hän tullut pelkuriksi.
Hän kurottautui ulos vaununikkunasta ja vielä kerran katsahti taakseen taloon päin. Tikanlinnasta ei näkynyt oikeastaan muuta kuin viheriä, sammaltunut pärekatto, kaikki muu peittyi paksun villiviinin verhoon.
Katon ympärillä lentää lepatteli tuhansittain pieniä karmiininpunaisia lintuja iltaloisteessa — näky oli kaunis ja yllättävä, mutta ennen pitkää tuli hän selville, että se olikin tuuli, joka pyöritteli villiviinin kuolleita lehtiä aavetanssissa, ja tämä saattoi hänet taas synkkään mielentilaan.
Katon harjalla istui yksinään riikinkukkokyyhkynen. Se kuului siihen kyyhkysperheeseen, jonka, Palko ja Peter viisi vuotta sitten olivat antaneet kälylle "häälahjana". Kata tunsi hyvin ruostetäpläisen linnun, sen oli tapana aina pysytellä yksikseen.
Vaunut ajoivat porttiholvin alitse Oltván vanhalle kaupunginportille; se oli yhtä tyhjä ja musta kuin räppänä avonaisen takan yllä.
Tullakseen asemalle, täytyi kulkea poikki koko kaupungin.
Oikealla ja vasemmalla on ikivanhoja, kaitapäätyisiä, vinoja ja kallellaan olevia taloja, niitten kaarikäytävät ovat kokoonvaipuneet ja katot suippopäiset, ja ne tuijottivat unisin silmin kalisevia vaunuja.
Kaarikäytävien pienissä, autioissa ja tyhjissä myymälöissä vilkkuu jo lamppuja. Majoissa liikkuu karuja, kalpeita pieniä ihmisiä, jotka harjoittavat ammattiaan samannäköisinä ja aivan samoin elein, kuin kerran heidän esi-isänsä, jotka kuusisataa vuotta sitten aloittivat liikkeet.
He elävät elämätään ikuisessa puolihämärässä kuin erakkoäyriäinen merenpohjassa.
Kaitselmus-apteekin edustalla katsahti Katalin ulos ikkunasta ja odotti kummastuksissaan näkevänsä täytetyn krokotiilin vielä riippuvan holvikaaressa; pikkutyttönä oli hän aina silmäillyt sitä mielihyvänsekaisesti väristen. Silloin — Jumala suokoon sen hänelle anteeksi! — oli hän aina luullut että Kaitselmus oli sen näköinen.
Vikuksen myymälän edustalla seisoi komeita porvareja, jotka painoivat lakin päähänsä molemmin käsin. Tuuli nosteli säädyttömästi heidän takin liepeitään, silloin he hämillään katselivat suurta, harvinaista matkakirstua, joka kohosi kuskipenkin yläpuolelle…
Tuomiokirkon edustalla antoi Katalin kuskin pysäyttää.
Portti oli selkiselällään, ja vielä kesti koko tunnin, ennenkuin juna lähti… Hän ehti lukea rukouksen hunnutetun Pyhän Neitsyen alttarin ääressä.
Täytyi laskeutua kolme tai neljä porrasaskelta, jos uskaltautui astua iäkkään temppelin suitsutuksesta tuoksuavaan kellarihämärään.
Vasemmalla loistivat pyhimykset, kukkaköynnökset ja pyhimystarujen eläimet korkeista, kapeista ikkunoista.
Hehkuvassa iltavalaistuksessa, joka tunkeutui sisään maalatuista ikkunoista, seisoi Naamioidun Neitsyen alttari aivan yksin.
Tästä kirkosta olivat ennen muinoin protestantit ja katolilaiset käyneet taisteluja.
Kuvainraastoajan raekuurot olivat myös hävittäen kiitäneet pikkukaupungin yli, ja silloin oli joku heittänyt palavan soihdun alttarikuvalle. Taulu ei tosin syttynyt tuleen, mutta Pyhän Neitsyen kasvot olivat mustuneet, ja siitä asti näytti siltä, kuin kuvalla olisi ollut naamio kasvoillaan.
Vanhat katolilaiset eivät olleet sallineet korjauttaa kuvaa. Puoliksi vääräuskoinen Oltvá ei ollut kyllin arvokas katselemaan Neitsyen kasvoja — sanoivat he. Ja uudet sukupolvet luulivat, että niin piti ollakin, että Oltvássa Jumalan Äiti kantoi mustaa naamiota.
Katalin polvistui alttarin eteen. Hän oli aivan yksin suuressa, pimeässä kirkossa.
Alttarikuvan oikealle sivustalle oli maalattu panssaripukuinen mies, joka kantoi rinnallaan häräntappajain vaakunaa. Päässä oli sillä leveälierinen rautahattu ja käsi sulki kouraan peloittavan piilukirveen. Vasemmalla sivustalla seisoi kaksi nuorukaista, niilläkin oli häränpäät, panssaripaidat ja käsissä pitkät torvet.
Perimätiedot kertoivat, että kaupungin teurastajain ammattikunta oli perustanut alttarin ja että sivukuvat esittivät silloista ammattikuntamestaria ja hänen kahta poikaansa. Mutta eräs tiedemies Kolozsvárista oli todistanut, että alttari oli siebenbürgeniläisten puhvelimetsästäjäin ikivanha, salaperäinen hartausalttari.
Eräs Katalinin mielipäähänpistoja oli että mies piilukirves kädessä oli hänen miehensä näköinen. Moni muukin rouva Oltvássa olisi voinut miehestään väittää samaa, sillä heidän syrjäisessä laaksossaan olivat eräät tyypilliset piirteet periytyneet vuosisatain takaa.
Häräntappajan kypärälierin alta loisti esiin selvä, kylmä järki, ja terävä- sekä lujaviivaisia huulia mutkisti aivan sama, miehekkäästi pilkallinen hymy, joka tavallisesti levisi Stefan Aratón kasvoille, etenkin silloin, kun hän tahtoi salata jonkun mielenliikutuksen.
Hämmästyneenä teki Katalin sen huomion, että kun Palko ja Peter olivat varttuneet täysikasvuisiksi, olivat he alkaneet tulla kahden torvea soittavan nuorukaisen näköisiksi. Myös heidän huulillaan näkyi joskus vilahdus Oltválaisesta hymystä, jonka vanhan mestarin tottumaton sivellin ehkä sulasta sattumasta oli ikuistuttanut alttaritauluun.
Kolmen häräntappajan hymyilyssä ei muuten ilmennyt mitään loukkaavaa. Jos tarkasti heidän päättäväistä ryhtiään, heidän viisaita ja uskollisia katseitaan, jotka kiinteästi liittyivät pyhään Neitsyeen, sai heti miellyttävän tunteen siitä, että Jumalanäidin valtaistuin oli hyvin vartioitu.
Ja ylpeänä, valppaalla hellyydellä Katalin ajatteli niitä kolmea miestä, jotka suojellen seisoivat hänen oman elämänsä vartijoina, kuten kolme häräntappajaa Naamioidun Jumalanäidin äärillä.
Hän rukoili, että taivas pitäisi suojelevan kätensä hänen oman, pienen pesänsä yllä, niin ettei mahtava myrsky sitä maahan raastaisi.
Sillävälin pudisteli tuuli paholaisrajuudella korkeita kirkonikkunoita, ja siellä ylhäällä huippukaarisen holvin alla pauhasi kaiku kuin merentohina. Äkkiä kuului myös omituinen ääni, aivan kuin nukkuvat urut olisivat huudahtaneet unessa.
Katalin havahtui ja taivutti päänsä niin syvään, että otsa miltei kosketti portaita. Hän pelkäsi myrskyjä, sekä niitä, jotka repivät kattotiilejä katonharjoilta, että niitä, jotka pyyhkäisivät maasta koko kaupunkeja taloineen päivineen.
Aika oli kulunut, Katalin teki ristinmerkin ja kiiruhti kaikuvin askelin ulos kirkosta.
Kun vaunut saapuivat vanhalle, katetulle puusillalle, loi hän silmäyksen Graczianin taloon. Holviporttikäytävineen ja kaksine pyöreine ikkunasilmineen sen yläpuolella näytti se haukottelevalta ihmiseltä. Katankin täytyi haukotella.
Ei hetkeksikään tullut hänen mieleensä pistäytyä tervehtimään vanhuksia. Hänen sukunsahan nimi oli Arató! Sitäpaitsi ei ollut olemassa mitään häntä varten. Vanhat Graczianit voivat olla iloiset päästyään hänestä.
Asemapäällikkö odotti jo ja ilmoitti, että Stefan oli tilannut hänelle oman makuuvaunun. Katalin tunsi miehensä hellän huolenpidon hemmottelevan häntä liiaksi. Tuskin itse Naamioidusta Neitsyestä pidettiin parempaa huolta kuin hänestä?
Hän astui lämpimään, valoisaan vaunuun ja tunsi taas olevansa kotona. Tunne hyljätyn yksinäisyydestä ei painanut häntä enään. Junassa ei hän nukkunut paljoa, ja sentakia ei ole varma, valveilla vai unessako hän sai eriskummaisen päähänpiston, että Oltván kaupunki, kunnioittaakseen suurta poikaansa, Stefan Aratóa, aikoi maalauttaa Katalinin pään Naamioidun Neitsyen olkapäille.
Voisikohan todella ajatella jotain tällaista mahdolliseksi?Renessanssin aikana oli sellaista sattunut…
* * * * *
Tähän aikaan työskenteli professori aamusta iltaan uudessa laboratoriossa Rákosissa, saadakseen valmiiksi suuret määrät serumia koleraa, lavantautia ja isoarokkoa vastaan.
Oikeastaan ei Arató koskaan ollut harjoittanut käytännöllistä lääkärintointa.
Se taistelu, jota sisäelinten hoito jossain vanhentuneessa tai pilautuneessa inhimillisessä elimistössä käy itse luontoa vastaan, tuo sidotuin silmin taistelevan tiedemiehen kamppailu logiikkaa vastaan ei ollut koskaan viehättänyt häntä.
Hänen mielenkiintoansa herätti vain suuri kokonaisuus, tahi oikeastaan vain sen alkuperä: tautien syntylähde, se suuri inhimillisten kärsimysten säiliö, jonka kuuma myrkky kihisee jossain näkymättömässä maitokiehumossa ja joka sadoistatuhansista salaisista raoista tihkuu elämään.
Hän tahtoi etsiä, tukkia, hävittää sen viemärijärjestelmän, asettua elämän ja kuoleman väliin, kasvot kuolemaa kohden: tämä oli hänen kutsumuksensa.
Ja jos hän oli saavuttanut menestystä taistelussa tarttuvia tauteja vastaan, oli hän tästä kiitollisuuden velassa ensi sijassa yleisinhimillisille ominaisuuksilleen. Jollei sattuma olisi johdattanut Aratóa lääkärinuralle, olisivat nämät ominaisuudet ehkä tehneet hänestä kelpo soturin, kuuluisan taiteilijan tai menestystä saavuttavan kauppamiehen.
— Tunnetko lopun Kultaviulusadusta? kysyi Katalin illallisen päätyttyä.
— Mistä kultaviulusta? kummasteli professori.
— Löysin sen sieltä kotoa isoisän kirjojen joukossa.
(Vaikka he asuivat kymmenen kuukautta vuodesta Budapestissä, oliTikanlinna kuitenkin aina koti heille).
Stefan muisti hyvin isoisän siniset kirjat, mutta tätä satua ei hän ollut koskaan lukenut.
— Jos sinä innostuit siitä, mikset ottanut sitä mukaasi? kysyi hän.
Katalin puristi painokkaasti päätään.
Isoisän kirjoja rautatievaunussa? Prinsessa Unissakävijä täällä Frans-Josef-rantakadulla? Vain ajatuskin siitä miltei pelottaa! Ei, nukkukoot ne vain levossa ja rauhassa kunnes palaamme taas niiden luokse. Silloin luen lopun sadusta. Mutta Herra Jumala, koskahan se tapahtuu?
— Voi sattua, että ensi viikolla minun itse täytyy matkustaaSiebenbürgeniin, sanoi Stefan hetkistä myöhemmin.
— Oltváan? Kotiin?
— Ei, matkustan vain Oltván kautta. On ollut puhetta rakentaa suurehkoja parakkeja Oltvá-laaksoon. Osan sairaista siirrämme Bukovinasta sinne.
— Saanko tulla mukaan? kysyi Katalin tuikkivin katsein.
— Mahdotonta, sydänkäpyseni. Mukaan tulee vain miesväkeä, pelkästään sotamiehiä. Jumala tiennee, missä saamme yösijan ja missä ruokaa. Yleensä täytyy sinun tottua siihen ajatukseen, että sinun tästälähin täytyy pilkiksi ajoiksi jäädä yksiksesi… Minun täytyy alati pitää tarkastuksia sairaaloissani, ja ne sijaitsevat pitkin rajaa huomattavan etäällä toisistaan.
Stefan meni makuuhuoneeseensa, Katalin viipyi tavoilleen uskollisena vielä kauan pukuhuoneessa.
Hänellä oli valkoinen pyyheliina kädessään, ja kun hän hetkeksi pysähtyi suuren peilin eteen pitkähihaisessa yöpaidassaan, kääri hän — noin vaan huvikseen — pyyheliinan tukkansa ympäri ja pani ristiinsolmitut päät esiin harteilleen.
Samana hetkenä ilmestyi Maria Ember hänen ajatuksiinsa, hän, joka nyt jossain maailmalla hoiteli lavantautipotilaita ja jolla luultavasti oli tällainen valkea päähine…
Hän oli sitä mieltä, että valkea liina oikeastaan sopi mainiosti hänen punaruskeaan hipiäänsä ja sädehtiviin silmiinsä.
Itse aavistamatta aiheyhteyttä, alkoi hänen sydämensä heti, kun hän vain kuvitteli olevansa sairaanhoitajatar, miellyttävästi sulaa ihmisrakkauden lempeässä lieskassa.
Hän riensi miehensä luo.
— Stefan, minulla on sinulle jotain sanomista.
— Mitä sitten, sydänkultani?
— Tahtoisin tulla sairaanhoitajattareksi.
— Oletko juuri nyt tullut sitä ajatelleeksi? ihmetteli mies.
— En tietenkään! vastasi Katalin loukkaantuneena. Olen kauan mietiskellyt asiaa… Ja nyt, kun olin yksin Oltvássa, ajattelin sitä paljon… ja sitten junassa…
Kaksi minuuttia aikaisemmin ei hänellä ollut ollut etäisintäkään ajatusta siitä, mutta yhdellä iskulla täyttyivät siitä pää ja sydän, ja nyt luuli hän itsekin, että se oli hänessä vanha ikävöinti.
Hän istuutui sängynlaidalle. Häh puhui matalalla äänellä ja häpeissään, aivan kuin hän olisi tunnustanut syntinsä.
— Oltvássa menin hetkeksi kirkkoon. Rukoilin Naamioitua Neitsyttä ja… pyydän, älä naura minua noloksi! — ja silloin tein lupauksen… Minä rukoilin Jumalan-äitiä suojelemaan sinua sodan vaaroilta. Ja siksi lupauduin minä itse palvelemaan sairaanhoitajattarena.
Professori ei nauranut. Hän otti Katalinin pienet, kuumat kasvot käsiensä väliin ja sanoi hellästi:
— Minä rakastan sinua paljon päätöksesi johdosta, mistä se sitten liekään alkuaiheensa saanut. Tällaisina aikoina ei puolisoni voi istua toimettomana kotona kamiinin ääressä…
— Niin, eikö totta! Sitähän minäkin sanon! puhkesi Katalin riemuissaan.
— Minä keskustelin eilen Kadarin kanssa, jatkoi professori. Sinä ehkä muistat hänet? Pontevin meidän nuoremmista kirurgeistamme. Hän kertoi, että hän aikoo pystyttää sairaalan tänne aivan meidän läheisyyteemme, numeroon kaksikymmentä. Illeshazy-rahasto maksaa kustannukset. Siitä tulee uusi, nykyaikainen sairaala. Ja Kadar sanoi, että hän tarvitsee jonkun sivistyneen naisen, joka ottaisi ylivalvonnan… Etupäässä keittiötä ja varastohuoneita pitäisi pitää silmällä. Minä tuumin vakavissani sinua.
— Suostutaan! suostutaan! huusi Katalin ihastuneena.
— Sovimme siis siitä. Huomenna ilmoitan puhelimitse Kadarille…
Kiihtymys ja ihastus pitivät vaimoa vielä kauan valveilla.
Miten iloinen hän tästä olikaan! Hän tuli aina onnelliseksi, nähdessään itsensä uudessa osassa…
Mutta mistä ihmeestä hän keksikin jutun lupauksestaan Oltvássa?
Kun hän kertoi asian Stefanille, hämmästytti häntä itseäänkin; mutta kun hän havaitsi, että hän sillä vain tuotti iloa rakastetulle, jumaloidulle puolisolleen, riemuitsi hän itsekin aarteesta, jonka oli löytänyt.
Unissakävijä! Kultaviulu…
Äkkiä muisti hän taas isoisän sinisen kirjan ja nyt hänestä tuntui, kuin ymmärtäisi hän sadun.
Niin, varmaan, niinhän se olikin, kaikki naiset, jotka rakastuvat, kaikki todelliset naiset puhuvat kultaviulun pehmeällä, kauniilla äänellä teräslankapartaiselle kuninkaalleen. Todellisuuden pieniä, limaisia, kylmiä ja sähiseviä käärmeitä eivät he päästä ulos Unissakävijän suusta.
Tämä ei ole valhetta, tämä on runoa. Naisen suloutta, miehen onnea, elämän runollisuutta.
Mutta omituisinta oli, että Katalinkin oli saanut kultaviulunsaStefanilta, kuten prinsessa kuninkaalta.
Kun hän ensi kerran tapasi tulevan miehensä, oli hän seisonut hänen edessään köyhänä, tyhjänä kaksin paljain käsin.
Mutta heti oli hän vaistomaisesti tajunnut, minkälaisen vaimon tämä mies tarvitsi ja siitä asti oli hän aina joko tahtoen tahi tahtomattaan soittanut Stefanin puolison sävelmää.
Eiköhän se olekin naisen rakkautta: näyttäytyä aina sellaisena, kuin mies tahtoo hänet nähdä?
Kaksoiset lähettivät ahkerasti kirjeitä sotanäyttämöltä. He alkoivat jo lähimmällä asemalla, missä juna pysähtyi ja jatkoivat sitäseuraavalla.
Vähän myöhemmin voivat he onnellisessa kiihoitustilassa ilmoittaa eräästä puolalaisesta seudusta, jonka nimeä oli mahdoton lausua, että he kuulivat etäistä kanuunanjyskettä.
Vihollisen lentokone, joka heitteli pommeja heidän junaansa kohti, tuotti heille silminnähtävän suurta tyydytystä… Tästä kaikesta eivät he olisi halunneet paljoa menevän hukkaan, toteutuihan nyt yksi kimnasistivuosien unelmista.
Sitte oli muutaman päivän tukahduttavan hiljaista. Ja tuli tieto, että he olivat olleet mukana taistelussa.
Veljekset eivät olleet kärsineet mitään vahinkoa, mutta Kornelius Robek raukka, luokan humoristi, hän, joka niin mainiosti osasi matkia kapteeni Milkaa, oli kuollut sankarikuoleman. (Jo ennen oli professori Hanko, kun Robek oli ampunut paperikuulia hänen nenäänsä, ennustanut, että hän tulisi lopettamaan päivänsä vankilassa).
Mutta siitä hetkestä muuttui kenttäpostikorttien sävy.
Tästälähinkin olivat ne kirjoitetut ylimieliseen kondottieri-tyyliin — Zaklikovin luona rapsimme moskovalaiset ulos koulutalosta pajunetinkärjin… — mutta rivien välistä voi kuitenkin kutakuinkin lukea, että peloittava luurankokuningas, jota he eivät millään ehdolla tahtoneet ottaa vakavalta kannalta, seisoi lamauttavan lähellä heidän selkäänsä takana ja hymyillen arvoituksellisesti katseli, mitä he kirjoittivat…
Kauheita asioita mahtoi tapahtua siellä ylhäällä Puolan lohduttoman taivaan alla.
Prutista Valkeaan mereen olivat slaavien laumat ruvenneet liikehtimään ja vyöryivät nyt humisten Unkarin rajaa kohti.
Ja maa pani niitten eteen sulun, jonka osasina olivat kukoistavat, nuoret ihmisruumiit. Sulun Unkarin äitien silmäteristä.
Kasvot kalpeina, jäsenet suunnattoman voimankokeen käyristäminä jännittivät uljaat pojat murtuvia jäntereitään hirveän painon alla.
Heidän korahteleva hengityksensä muuttui huuruksi ja ihmisten kärsimykset vyöryivät kuin kauhistuttava, veriruskea pilvi kohden taivasta…
Ja kun heillä oli hetkinen aikaa lähettääkseen ajatuksen kotiin, hymyilivät he rauhoittaakseen kotona olijoita.
Ja kuten hyvinkasvatetuille pojille kuuluikin, suutelivat he kälynsä käsiä, tervehtivät veli Stefania eivätkä myöskään unohtaneet huvitettuina kysyä Kantor-koiran vointia…
* * * * *
Pitkiä junia saapui Budapestiin.
Junia, jotka olivat täynnä tuskaa, joka tunkeutui läpi luun ja ytimen, muassaan tylsyys, joka halasi vain rauhaa maan povessa, seurassaan sekavia, polttavia kuumehoureita. Ne levittivät ympärilleen kalman hajua ja rypivät veressä.
Ruskeahipiäisiä, voimakaslihaksisia talonpoikaisrenkejä, jotka vain muutama viikko sitten kukkakoristeisina ja laulun saatoin olivat marssineet läpi kaupungin, nostettiin nyt vaunuista värittöminä ruumiina. Muutamat paarit olivat niin litteät, että aivan hypähti, kun silmäpari katseli tyhjien vilttien lomasta.
Nämät katseet olivat kankeat ja tyhjät, aivankuin mykistyneet mahdottomiksi ottamaan uusia kuvia niitten kauhunäkyjen jälkeen, joita ne olivat kohdanneet taistelukentillä.
Ne olivat loppuunkäytettyjä, tyhjiä ihmiskuoria. Nuoruus, tuli, voima, jonka he olivat omistaneet, oli valunut sodan pelottavaan sulattoon, missä uusi maailma valetaan.
* * * * *
Sairasten vuo täytti pian myös Illeshazy-sairaalan suojat.
Katalin oli sairaalan sielu.
Se salaperäinen käsi, joka yhdelle toisensa perästä aukaisi ovet sielujen petohäkkeihin, se arvoituksellinen voima, joka pakoitti kansat vastoin tahtoaan kahlaamaan kautta veren ja tulen, tempasi ohimennessään mukaansa myös Stefan Aratón pikkuvaimon, aivankuin pyörretuuli repäisee irti yksinäisen lehden samalla kuin kirkontornin katon.
Katalin näki itsensä äkkiä aivan uusilla teillä ja täysin uudessa haahmossa.
Tähän asti oli hän ollut pienoinen, mukavuutta rakastava, oikullinen ja arkasydäminen nainen. Mistä johtui, että hän nyt aamusta iltaan repiytyi kovassa ja rasittavassa työssä?
Nyt, kuten aina, otti hän myös itsestään vaarin kuluttavan uteliaasti ja mittaili itseään sivultapäinkatselijan silmillä.
Tämä kaunis, solakka, tumma nainen, jonka piirteihin lempeä, nunnamainen arvokkuus sopi yhtä mainiosti kuin lumivalkea, sileä laupeudensisaren puku hollantilaisine päähineineen hänen vartaloonsa — tämä nainen miellytti häntä enemmän, kuin kaikki ne edelliset muunnokset hänestä itsestään, joihin hän ennen oli tutustunut.
Hän oli sodan tytär, niitten suurten aikojen arvoinen, jotka hänet olivat synnyttäneet.
Ihmeteltävällä keveydellä löysi hän rikkaasta, henkisestä pukukammiostaan ne tarveaineet, joitten tuli täydellistykää hänen uusi persoonallisuutensa.
Mutta hänen ei tarvinnut edes etsiä: tuntemattomuudesta nousi uusia tunteita, uusia ajatuksia ja uusia tapoja kuin meteoreja ja vaipui hänen sieluunsa.
Kun hän kallistui vuoteitten yli, joissa lepäsi kalpeita miehiä rikkoutuneine jäsenineen, tunsi hän pyhää, lämmintä, äidillistä osanottoa. Hän löysi voimaa, joka teki hänet kykeneväksi avustamaan verisissä, kauhuaherättävissä leikkauksissa.
Hän, joka ennen ajatteli kuolemaa kalisevin hampain, kykeni nyt rauhallisen rohkeasti laskemaan vilvoittavan kätensä kuolevan kuumehohtoiselle otsalle.
Saamattomuudesta herätetyn naisen sammumaton toimintahalu ja kaikkea uhmaileva rohkeus sykki hänessä.
Ja kun "sisar Katalinin" pikéhame kahisi huoneiden läpi, loisti jokikinen mieskatse yhtä puhtaan ja lempeän palavasti. Tämä oli ulkonainen tunnustus hänen täydelliselle onnistumiselleen.
Hänhän tiesi, että he kaikki olivat rakastuneet häneen, mutta niin, kuin on tapa rakastua pilvissä hallitsevaan ihanteeseen tai samoin kuin latinalaiset kansat palvovat madonnaansa.
Katalin tiesi myös, ettei Stefan Aratón puoliso hetkeksikään niin monen miehen parissa saanut luopua puoliksi nunnamaisesta, puoliksi ruhtinatarmaisesta, lempeästä, viileästä ylpeydestään. Tätä odottivat hänen ihailijansa häneltä.
— Totta tosiaan, en tiennyt, kunniani kautta, en tiennyt, että löytyi tuollaisia naisia maailmassa, lausui eräässä tilaisuudessa ylilääkäri, professori Kadar, joka muuten oli pinttynyt vanhapoika.
Katalin ei ollut sitä itsekään tiennyt… Tähän asti oli hän ollut miehensä kiertotähti, suuren professori Aratón vaimo; mutta nyt sitävastoin kulki hän omaa uraansa ja loisti omaa valoaan.
* * * * *
Eräänä iltana tuli Stefan Arató kotiin aivan odottamatta, oltuaan poissa pääkaupungista useita viikkoja. Hän etsi puhelimitse vaimoaan kautta puolen kaupungin, lopuksi tuli hän ajatelleeksi sairashuonetta, josta hän, aivan oikein, hänet löysikin.
— Olen kotona, pikku sydänkäpyseni, ja jään huomiskeskipäivään… Tulen juuri Oltvásta ja matkustan Ungvariin… Niin, koska sinä tulet kotiin?
— Ah, rakkaani, juuri on saapunut uusi sairaslähetys… Minun täytyy ehdottomasti viipyä, kunnes olemme sijoittaneet heidät sänkyihin… Mutta noin tunnin kuluttua olen kotona… Ethän suutu?
Tällainen sotilasmainen velvollisuudentunto yllätti Stefanin ja teki hänet miltei ylpeäksi.
Tällä kertaa täytyi hänen siis tyytyä Kantorin seuraan. Koira oli suunniltaan ilosta. Se seurasi huone huoneelta herraansa; jos tämä istuutui, ojentautui koira hänen jalkainsa juureen eikä irroittanut hänestä verestäviä, hämmästyttävän viisaita, keltaisia silmiään.
Tällä Kantorilla oli muuten jotain keikarimaista mielihaluissaan ja taipumuksissaan; palvelusväestä se ei erikoisesti pitänyt ja se tunsi itsensä sangen hyljätyksi herrasväen ollessa poissa.
Kului tunti, vieläpä kaksikin, ennenkuin Katalin vihdoinkin lensi miehensä kaulaan. Hän toi muassaan sairashuonetuoksun, sekaisin eetteriä ja karbolia, ja hänen ennenvanhaan niin silkinpehmeä kätösensä oli tullut kovaksi, jopa terävätuntuiseksi desinfisioivan suovan ja kynsisaksien käsittelemisestä.
Hän oli väsynyt, tuskin jaksoi hän pysyä jalkeilla, mutta esiintyi kuitenkin puheliaana ja hyvätuulisena.
Tehtyään pari kysymystä Stefanille ja kun tämä oli kertonut, että hän Oltvá-laakson sairaalassa oli tavannut Maria Emberin, joka toimi sairaalan johtajattarena, johti hän heti puheen omaan sairaalaansa.
Hän ei ollut vielä laannut tästä puhumasta', kun Arató jo lähti makuulle viereiseen huoneeseensa. Myöhemmin lähti Katalinkin hänen luokseen ja istuutui tapansa mukaan vuoteen laidalle.
Hän kertoi potilaistaan, lääkäreistä, jopa sairaalan vahtimestaristakin. Olisi voinut luulla, että Illeshazy-sairaalaan oli kokoontunut Unkarin erikoisemmat persoonallisuudet.
— Heillä on siellä esimerkiksi eräs vanha nostoväkiukkeli, joka tavallisesti piileksii ullakolla ottaakseen päivällislevon…
Kata katseli koko sairaalaa eräänlaisessa lämpimässä ja tenhoavassa valaistuksessa, joka teki kaiken ja kaikki mielenkiintoiseksi ja puoleensavetäväksi.
Pohjaltaan iloitsi hän äärettömästi siitä, että hänkin voi jollekin ylpeillen kertoa menestyksistään. Sairaalassa oli hän ylhäisen vaatimaton nainen, mutta se ei tehnyt Stefanille mitään, vaikka hän saikin vähäsen pilkistää esiripun taakse.
Arató kuunteli häntä erikoinen koulupoikamaisesti ilkkuvanvärinen hymyily suupielessä.
Kas vaan, tämäkin pikku olento luulee, että hän on keksinyt uusia voimia itsessään, mutta mitä hän luulee löytäneensä, onkin taas vain sota. Hän, joka tässä istuskelee myöhäiseen yöhön ja rakastettavan kuumeisesti supattelee Stefanin korvaan, ei suinkaan ole Kata, vaan yli koko maailman lakaisten kiitävä myrskytuuli, joka nyt panee liikkeelle niin monta pientä ja suurta myllyä.
Erityisen, joskin aivan mitättömän muutoksen keksi hän tosin vaimossaan, vieraan sormen jälkikuvan hänen herkässä mielessään ja tämä teki hänet alakuloiseksi. Tuskin huomattavia, uusia ja vieraita piirteitä. Hänestä näkyi, että hän tästedes kuului uuteen piiriin, yhteistyöhön, joka oli Stefanille vieras.
Sen huomasi hänen hymystään, jossa kuvastuivat sairaalalääkärien tavanomaiset sukkeluudet ja pila, osittain uusista sanoista ja silloin tällöin esiintyvistä oudoista liikkeistä.
Mutta sehän oli vain sodan vaikutusta. Tuuli voi akanat hajoittaa ikiajoiksi, mutta ihmisillähän on jalat löytääkseen taas toisensa, kun myrsky on vaimennut.
Stefanin kotiintulo muuten vieroitti Katalinin eräissä suhteissa hänen uudesta osastaan. Ja kun he vain yhden yön olivat hengittäneet samaa ilmaa, heräsi hän seuraavana aamuna entisenä Katana.
Hän ei mielellään noussut varhain ylös ja kaikessa salaisuudessa oli hän jo väsynyt sairaalaan.
Mutta tämä oli vain lyhyt vastavaikutus. Sairaalassahan häntä ylistettiin horjumattomasta velvollisuudentunnosta ja tätä mainetta hän ei halunnut panna alttiiksi. Niinpä hän siis nousi ylös ja työnsi päänsä päättävästi kylmään pesuveteen.
Päivällisaikaan saattoi hän Stefanin asemalle, ja kun he syleilivät toisiaan, heltyi hän vähäsen, aivankuin hän olisi kaivannut jotain.
— Tiedätkö, mikä olisi hauskaa? kysyi hän katse kosteana loistaen.
— Jos voisin ottaa sinut mukaani, eikö totta?
— Aivan niin.
— Se on mahdotonta, rakkaani. Mutta kerran kai solmitaan meidän yksityinen, pikku erikoisrauhamme.
* * * * *
Eilisessä kuljetusryhmässä saimme kaksi sairasta upseeria, sanoi professori Kadar, kun hän Katalinin ja alilääkärin seurassa teki kiertokäyntinsä sairassaleissa.
— Vaikeastiko haavoittuneet? kysyi Katalin ammatinomainen osanotto äänenvärissään.
— Toista, arvoltaan vänrikki, on lievästi ammuttu päähän. Itse hän ei hituistakaan välitä siitä.
Sillä hän sanoo olevansa vapaa székely… [Székelyt olivat alkuaan vanhoja unkarilaisia sukuja, jotka asettuneina rajavartioiksi Siebenbürgeniin, nauttivat erikoisia etuoikeuksia. — Suom.] Ja kuitenkin on hänen nimensä Stowasser, lisäsi apulainen hymyillen.
— Toisesta en ole vielä onnistunut pääsemään selville. Hän on saanut hermoiskun.
— Hänen nimensä on Milka, jatkoi apulainen.
— Milka? Silloin hän kai on minun pikku lankojeni kapteeni, aprikoiKatalin.
— Hän on kapteeni honvéd-armeijassa… Pitkä, komea mies.
— Hermoiskun, sanoi professori?
— Hänen on täytynyt olla monessa kovassa mukana, miesraukka. Hän on kadottanut puhekykyjäkin.
— Eihän toki, kyllä hän kykenee puhumaan, puuttui puheeseen apulainen. Hän ei tosin vastaa kysymyksiimme, mutta mykkä hän ei missään tapauksessa ole.
— Millä perusteella arvelette niin?
— Silloin tällöin lausui hän sanan. Ja aina saman: Zaklikov.
— Tämä on perin omituinen ilmiö, arveli professori Kadar. On parast'aikaa tekemäisillään jonkun liikkeen, tai sanomaisillaan sanan, kun salama tai pommi iskee… Myöhemmin toipuu uhri ja silloin toistaa hän juuri saman liikkeen tai saman sanan. Klinikalla on eräs hermosairas, joka aina huitoo oikealla kädellään ilmassa… Kranaatin räjähtäessä kaatoi ilmanpaine hänet maahan, juuri kun hän seisoi pilkkomassa puita.
— Zaklikov lienee slovakin — tai puolankieltä.
— Ehkä venäjää…
Heidän pohtiessaan tätä, kuului matala bassoääni viereisestä sairasvuoteesta:
— Zaklikov on kylä Venäjän Puolassa, — toivottavasti ei herrasväki loukkaannu.
Alilääkäri kääntyi erääseen kunnon unkarilaiseen päin, joka rauhallisena makasi ja imi lyhyttä piippuaan sängyssään.
— Kas vaan, tehän olette Ijarto? Missä kunnossa on käsi?
Hänen murtunut kätensä oli kipsattu ja huojentaakseen tuskiaan oli hän saanut luvan silloin tällöin panna tulta piippuunsa.
Ijarto? Katalin muisteli joskus kuulleensa nimen…
— Emmekö tunne toisiamme?
— Haavoittunut nyökkäsi vakavana.
Kyllä, tunnen rouvan. Te tervehditte vaimoani ja poikaani rautatienasemalla.
Katalin muisti heti korean talonpoikaisnaisen Buddhan olkikruunu päässä… Ah, hänhän oli kaksoisten ylistämä korpraali.
— Te olette ollut yksissä kahden pikku lankoni kanssa, eikö totta?
Kyllä, ja tämän piipun olen saanut itse herra Peter Aratólta. Hän ei voinut sitä polttaa, se pisti häntä kieleen, sanoi hän ymmärtävästi hymyillen.
Professori Kadar johti taas puheen Milkaan. Tapaus jännitti hänen mieltään… Ja kävi ilmi, että Ijarto tunsi hyvin tapauksen kulun, hän oli koko ajan ollut kapteenin rinnalla.
Hän kertoi hermoiskun esihistorian mietteliäästi, vähäsen verkkaiseen tapaansa.
— Kahdentenakymmenentenä toisena olimme ensi kertaa tulilinjalla… Marssimme yöllä ja tulimme juuri läpi Zaklikovin kylän… Sanottiin, ettei kahdenkymmenen kilometrin piirissä ollut ainoatakaan vihollista… Mutta ryssät pettivät meidät…
Kun olimme keskellä pitkää puusiltaa, alkoivat he ampua konekivääreillä… Oli pikipimeätä, hevoset ja miehet kaatuivat sikin sokin toistensa päälle sillalla, ei kukaan päässyt eteen eikä taaksepäin, voin vakuuttaa, että siinä oli hirveä sekamelska… Ja menetimme paljon hyvää väkeä siinä… Jottemme kuitenkaan kaikki viimeiseen mieheen olisi kaatuneet siihen, lyöttäydyimme yhteen noin kaksikymmenmiehisiin joukkoihin ja ryntäsimme kohti koulua.
Tällöin Ijarto kääntyi Kataliin päin ihmeen lempeästi hymyillen ja jatkoi:
Molemmat herrat Arató olivat myöskin mukana…
Me iskeydyimme sisään ovista, ajoimme moskovalaiset huoneesta huoneeseen, ylös ullakolle, siellä jo leimusi palo kirkkaasti liekehtien, ja pian teimme heistä lopun… Vapaaehtoinen Robek sai luodin vatsaansa juuri ullakon portailla…
Katalinin koko ruumis vapisi, ja hän tuli aivan kalmankalpeaksi kuunnellessaan kuvausta näistä villeistä tapauksista.
— Mutta pojille ei ole mitään vahinkoa sattunut? kysyi hän epävarmalla äänellä.
— Ei vähintäkään. Jälkeenpäin istuuduimme ja söimme makkaran, jonkaPalko oli tilannut papilta.
— Ja kuinka kävi kapteeni Milkan? kysyi professori.
— Yöllä emme häntä edes nähneet. Sitäpaitsi ei hänelle silloin mitään onnettomuutta tapahtunutkaan… Mutta seuraavana aamuna päivänkoitossa alkoivat ryssät pommittaa kylää… vanhoilla kanuunoilla. Me olimme saaneet määräyksen pitää sen, kävi kuinka tahansa. Herra kapteeni oleskeli suojushuoneessa ja minä olin lähetetty hänen luokseen tiedonannolla. Hän oli jo pahasti sairas, sillä hänen kasvonsa olivat aivan harmaat. Hän kysyi juuri: Mikä on oikeastaan tuon kurjan paikan nimi? — Zaklikov, herra kapteeni, vastasin minä, ja silloin iski kranaatti läpi suojeluskaton ja hautasi meidät kaikki kolme. Kolmas oli herra kapteenin tensikka. Tämä raukka oli eniten ulkona, sillä hänet maamöhkäleet puristivat kuoliaaksi. Minä sain vain vamman käsivarteeni… Ja silloin kapteenin sielu tuli mykäksi…
Nyt oli professori Kadar saanut tietää, mitä halusi.
Katalin erosi lääkäreistä ja jatkoi yksinään kiertokulkua. Nyt oli hän palannut miehensä luota, hänen henkensä ja sielunsa kotiutuivat taas.
Hän rakasti tätä ympäristöä: tummia miespäitä, jotka lepäsivät valkoisilla patjoilla, hiljaa tapsuttelevia hoitajattaria ja palavia lamppuja pitkissä käytävissä. Vieläpä hän piti kylmästä ja vastenmielisestä eetterinhajustakin.
Ja hän tiesi, että kun hänen hoikka, valkea haahmonsa äänettömänä liukui salien läpi, herätti se vienon heijastuksen kuumeisissa, raukeissa katseissa…
Hän oli sairaalan suojelusenkeli! Ja hän rakasti tätä ympäristöä kuin näyttelijä riemuvoittojensa näyttämöä.
* * * * *
Sattuma järjesti niin, että Katalin vielä samana iltana sai nähdä kapteeni Milkan.
Kun hän kulki ohi upseerisalin, oli ovi paraikaa avoinna, sinne kannettiin huonekaluja.
Kapteeni istui keskellä huoneita. Kaunis, komea mies, joka kaksoisten lausuman mukaan "kykeni kohottamaan maasta miehen kivääreineen ja muine varustuksineen", oli murtunut, muuttunut harmaaksi ja vanhaksi siitä päivästä, kun hän löi kantapäänsä yhteen Katalinin edessä asemalla.
Leuassa kasvoi kahden viikon vanha parta, hänen vaatteensa olivat siivottomat, silmät tuijottivat kuin kaksi murheellista valeikkunaa ulos tyhjään olemattomuuteen.
Poikasena oli hän kerran sattunut pudottamaan lattialle äitinsä neulomalaatikon. Kun hän näki, miten joka suunnalle vieri lukemattomia nappeja, hakasia, kerä, lasihelmiä, neuloja ja saksia, pelästyi hän hillittömästi ja hänet valtasi toivoton tunne siitä, ettei niitä enää koskaan saisi kootuksi.
Nyt oli hän miltei samankaltaisessa tilassa.
Sota oli yhdellä salamaniskulla heittänyt kumoon koko hänen elämänsä sisällyksen. Niitten kauhujen jälkeen, jotka hän oli kokenut, tulisi olemaan aivan mahdotonta jälleen käydä kahviloissa, kertoa kaskuja ja jaloitella vastasililetyissä housuissa.
Hän oli kadottanut itsensä, luopunut itsestään, elämästään. Hän tunsi itsessään vain kylmyyttä ja pimeyttä; ei tahtoa, ei itsetuntoa, ei halua, ei toivoa hehkunut hänen suonissaan.
Hän vain istui samassa paikassa ja katseli äärettömästä etäisyydestä elämänsä monia koreita ja hyödyttömiä sirpaleita. Ja samalla taisteli hänen järkensä, joka alkoi pimenemistään pimetä, jonkun salaperäisen, pienen kummituksen kanssa, joka porautui hänen aivoihinsa, imi, kiusasi ja pisti.
Hän ei tietänyt, mitä se oli, eikä mistä se tuli, miksi se kiusasi häntä. Hän tiesi vain sen nimen ja hän kertaili sitä nytkin hiljaa, kysellen, kiusattuna mietiskellen:
— Zaklikov.
Zolyomin kirkkotarhassa on kolkka, jota heikkohermoiset kirkossakävijät tarkoituksella välttävät. Jos joku kuitenkin harhautuu sinne, vetäytyy hänen sydämensä kokoon, sillä kahdeksan tarkkaan samanlaista, pientä hautakiveä seisoo siellä tasaisessa, somassa rivissä kuin pienet, kuuliaiset pojat.
Teodor Milka, rikas slovakialainen nahkakauppias on sinne haudannut kahdeksan poikaansa. Vanhin haudattiin kolmetoistavuotiaana, nuorin kuusikuukautisena, rautarenkailla vyötetyn, suuren kivipaaden alle.
Luonto oli pyhällä säälimättömyydellä lausunut julki tuomiopäätöksensä olla pitämättä kauempaa elossa sukua, jonka veren joku peritty kirous oli saastuttanut.
Teodor Milkan yhdeksäs lapsi sai kuitenkin armon. Äidin onnistui tuhansin rukouksin varastaa pikku Karoly kuoleman käsistä. Näyttää siltä, kuin äidin sydämen ainakin joskus onnistuisi muuttaa luonnon järjestystä.
Mutta Kari oli niin viheliäinen, ryppynaamainen ja vähän toiveita herättävä kuin lokakuun kananpoika.
Hän kasvatettiin sananmukaisesti pumpulissa ja oli kuusivuotiaana nokkela ja valmis pikku luulosairas. Itse tarkasteli hän pientä, huippupäistä kieltään peilissä, ja pöydän ääressä laski hän usein lusikan lautaselle ensin kysyäkseen: äiti, luuletko tämän olevan minulle vahingollista?
Naapurien lapset ajoivat kiljuen toisiaan takaa ylös vuorille ja söivät hatun täydet raakoja hedelmiä. Kari puolestaan istui mietteliäin elein uunin ääressä ja pedanttisella huolellisuudella otti sisäänsä rautarohtoja ja maksarasvaa.
Hän oli aina naisten seurassa ja hänessä alkoikin kehittyä naisellisia taipumuksia. Hän oli mieltynyt leikkiruuanlaittoon keittiössä, valmisteli naisten käsitöitä ja ylpeili pitkistä, kiharista kutreistaan.
Hänen koulutoverinsa antoivat hänelle usein korvatillikoita ja nimittelivät häntä tavallisesti neiti Karolaksi.
Myös se oli merkki hänen naismaisuudestaan, että hän kuumeisella ja huumeisella rakkaudella antautui harrastamaan musiikkia. Hän soitti myös itse, hän yritteli soittaa miltei kaikkia soittokoneita, mutta yhä antoi hän kykynsä kehittyä hillittömästi; järjestelmällistä opetusta, vaivaloisia harjoituksia ei voimaton lapsi koskaan olisi kestänyt.
Suuresti takautuneena odotteli hän neljättätoista syntymäpäiväänsä. Perheen keskuudessa oli sellainen taikauskoinen käsitys, että tämä päivä olisi Milka-lasten vaarallisin. Jos jonkun onnistuisi elää yli tämän päivän, voi hän tulla yhtä vanhaksi kuin itse Metusalem, mutta sitä ei vielä kukaan Teodor Milkan lapsista ollut voinut.
Vaarallinen päivä meni ohi. Kun vanha kello oli lyönyt viimeiset kaksitoista lyöntiänsä, kuului makuuhuoneesta keskiyönhiljaisuudessa ylen onnellinen ja oudoksuva ääni:
— Äitikulta, minä elän.
Kuolonenkeli oli kääntynyt kynnykseltä.
Ja nyt alkoi Kari, aivan kuin hän äkkiarvaamatta olisi päässyt irti jostain hämäräperäisestä — vankiluolasta, aivan yllättävästi varttua auringonpaisteessa ja tulla voimakkaaksi ja jänteväksi. Ja sellaisella vauhdilla ja voimalla, kun lopultakin leppynyt luonto olisi halunnut antaa täyden vahingonkorvauksen menneeltäkin ajalta.
Seitsentoistavuotiaana oli hän jo koko päätä pitempi isäänsä.
Tämä oli aivan uutta Milkan kääpiöperheessä: Karista tuli oikea jättiläinen lihaksisine jäsenineen, punakoine poskineen ja säteilevine silmineen.
Nyt katseltiin häntä kaupungissa aivan toisin silmin. Vanhemmat riippuivat hänessä ylpeinä ja innostuneina. (Kun heidät nähtiin yhdessä, tuli ajatelleeksi lammaskoiran leijonanpentua). Toverit katselivat häntä kunnioittavin silmäyksin, jopa Zolyomin slovakkilaistytötkin punastelivat, kun he menivät hänen ohitseen kadulla ja keveästi keikuttelivat lanteitaan.
Mutta omituisinta oli, että koko tämä suuri muutos pysähtyi vain hänen ulkoiseen olemukseensa, sisäisesti jäi jättiläislapsi siksi, mikä hän ennenkin oli ollut: mietiskelevä, pehmeä ja voimaton, piskuinen kääpiöneito Karola.
Ja hän hinasi mukanaan omaa, valtavaa ruumismassaansa kuin Peukaloinen isänsä vanhaa lammasnahkatakkia. Kananpojan sielu asui kotkanruumiissa.
Mutta tämä oli hänen oma, pelokkaasti ja vavisten säilytetty salaisuutensa. Maailman silmissä oli hän komea nuorukainen, avokatseinen, ylväsryhtinen ja rakastettava, vaikka ehkä vähäsen karkean suorasukainen. Mutta suurella huolella ja näyttelijätaidolla esitti hän vankkaa lihasihmistä.
Naisia kohtaan ei hän koskaan tuntenut mitään erikoista viettymystä, mutta velvollisuudentuntoisena käyttäytyi hän kuitenkin kuin parantumaton hamemetsästäjä. Ei hän myöskään viinistä paljoa välittänyt, ei edes kunnolla sitä sietänyt, mutta silti hän juhli paljonkin upseeritoveriensa kanssa. Hänen suurin nautintonsa oli ottaa viulu mustalaisen kädestä ja itse soittaa myrskyisän hillittömiä sävelmiä juomatovereilleen.
Jottei häntä olisi pidetty pelkurina, oli hän ärsyttävä ja väkivaltainen ilman syytä. Hän kuljeskeli kaupungissa kuin liiaksi lihoitettu siitossonni. Mutta siinä oli myös oma uhkansa; alati täytyi hänen heikkoine hermoineen ja pehmenneine lihaksineen pelätä jonakin päivänä kohtaavansa silmä vasten silmää sen Davidin, joka tulisi riisumaan häneltä hänen Goliatpanssarinsa.
Hänen onnensa oli, että ihmiset aina antoivat hänen ulkomuotonsa vaikuttaa itseensä, joten hän ei koskaan joutunut kokeenalaiseksi.
Myöhempinä vuosina oppi hän toteamaan, että samoinkuin ei hänen voimansa ollut todellista voimaa, vaan sen kaipuuta, samoin hänen koko elämänsä oli vain elämän ikävöimistä.
Meluavimmassakin seurassa tunsi hän itsensä yksinäiseksi, hän ei osannut olla ihminen ihmisten joukossa, hän oli vain kummitus ihmisasussa. Ja kuitenkin hän tulisesti rakasti ihmisiä, etsi heidän seuraansa!
Lentävä hollantilainen… Hänenkin aluksensa risteili kaihoten pitkin elämän kukkasrantoja, mutta se ei voinut koskaan laskea maihin.
Hänen irstailunsa, seikkailunsa ja ystävyysliittonsa, hänen tuskansa ja riemunsa eivät olleet koskaan oikeita ja todellisia, vain tyhjiä heijastustunteita, jotka elämä rannattomasta etäisyydestä vain kuvitellen loihti esiin. Se oli samanlaista elämää kuin sähköllä liikutetun sammakonreiden.
Se palava halu voiman käyttelyyn, mikä oli ominaista Milkan perheelle, teki Karista sotilaan. Hän haaveksi, että kun hän vain pukeutuisi upseerikaapuun, hänen elämänsä äkkiä tulisi täyteen itsetietoista voimaa, intohimoista todellisuutta. Lihasnousukas tahtoi tulla voimaylimykseksi.
Valaakseen voimaa pehmeään sydämeensä, pakoittautui hän olemaan ankara esimies. Ja silloin tapahtui, kuten tavallista, kun heikot ihmiset ovat kyseessä: he eivät kykene olemaan voimakkaat, vaan vain julmat.
Sodanjulistuksen otti hän vastaan silminnähtävällä ilolla. Ehkä sodan raaka todellisuus lopultakin musertaisi hänen vankilansa paksut kristalliseinät, ja halkeamasta pääsisi hän itse ulos elämään. Suuri kuolema toisi hänelle elämän täydellisyyden. Hän odotti alati vain ulkonaisista tapahtumista omaa vapautumistaan.
Mutta kun hän Puolan synkän taivaan alla kuului lähestyvää kanuunanjyminää, kutistui hänen sydämensä kokoon, sillä hän aavisti, että nyt vedetään hänen elämänsä valhe tuomioistuimen eteen.
Ja kun sitten veren ja tulen helvetti pauhaten avautui hänelleZaklikovin yönä, oli hän selvillä siitä, ettei hän tulisi kestämään.
Se ei ollut pelkuruutta — hänen joka hengenvetoinahan oli rukous, että vapauttaja — kuolema saapuisi — vaan hänen hermonsa yksinkertaisesti pettivät uupumuksesta, ne lyyhistyivät kokoon kuin kuolemanraukeaksi ajettu otus.
Toiset kestivät. Hänen oma luutnanttinsa kykeni palavien talojen valossa kirjoittamaan raportin everstille… Ja hän näki korpraali Ijarton lataavan kivääriään piippu hampaissa… Ja veljekset Arató, nuo poikaset, joilla oli rusahteiset tytönposket, syöksyivät pajunetit tanassa helvetillisessä ulinassa vihollista vastaan, samoinkuin he muutamia vuosia sitten hyökkäsivät rumanialaisia lapsimukulia vastaan, jotka näyttivät heille kieltänsä…
Mutta hän ei jaksanut, hän ei sitä käsittänyt.
Kumea tyhjyys aivoissa, jäsenet kankeina, seisoi hän hirmumyrskyssä.Toimettomana ja voimattomana.
Voiman komedia oli lopussa. Sammutettiin lamput. Kapteeni Milka jäi yksin pimeyteen eikä enää välittänyt ihmisten suosionosoituksista. Hän ei enää halunnut, että häntä olisi pidetty voimakkaana.
Miehellä, joka vedettiin esiin sirpaleista, ja joka nyt istui täällä upseerisalissa, ei ollut juuri mitään yhteistä rohkean ja komean kapteenin kanssa.
Hän oli taas Teodor Milkan arka ja säälittävä pikkupoika, jota toverit muinoin pilkaten nimittivät neiti Karolaksi…
* * * * *
Rakas hyvä mieheni!
Ei poikien, vaan minun on syy. He kirjoittavat sangen säännöllisesti, mutta minun aikani on ollut niin hirveän sidottu, etten ole saanut tilaisuutta lähettää heidän korttiaan Sinulle. Ethän kuitenkaan suutu minuun?
He ovat olleet tulessa monta kertaa, meidän poloiset urhoolliset poikamme, mutta näin pinnalta katsoen voivat he täysin hyvin, ainakin he kirjoittaessaan ovat aina hyvällä tuulella. He sanovat, että minun Pyhä Katarinani on antanut heille onnea.
Itse voin hyvin, vaikka minulla on paljon tekemistä. Sairaala vaatii aikani aamusta iltaan, usein sattuu myöskin, että saamme yönaikalähetyksiä.
Naamioitu Neitsyt Oltvássa on todistajani, että vain Sinun tähtesi jaSinun omiesi hyväksi teen työtä, koska minun jokainen tekoni ja jokaajatukseni on Sinun.
Kapteeni Milka, poikien kapteeni — olen kai kirjoittanut, että hän on tullut tänne sairaalaan hermoiskun takia — osoittaa oireita synkkämielisyyteen. Jospa näkisit, mitä on tullut tästä voimakkaasta komeasta miehestä! Kauheata, hirveää on tämä sota!
Kuulehan, nyt kutsutaan minua taas leikkaussaliin! En saa kirjoittaa enempää. Mutta ehkä onni suo minun uneksia Sinusta yöllä. Ajattele minua ja rakasta minua.
Väsynyt Kata-raukkasi.
Zaklikov on venäläis-puolalainen kylä Sann-joen varrella…
Parin viikon kuluttua selvisi tämä tosiasia myös kapteeni Milkalle, ja senjälkeen lopetti hän kylän nimen kertaamisen.