Mutta mitään keskustelua ei toistaiseksi voinut hänen kanssaan solmia, ei myöskään häntä saatu suostutetuksi jättämään huonettaan.
Sillä niin pian, kuin hän jättäisi kotonsa, syöksyisi häpeän tunne hänen päällensä kuin karjuva villipeto ja iskisi hänet maahan.
Hän häpesi hirveästi, sanomattomasti, kuolettavasta
Ratisevin hampain hapuili hän ympäri pitkin sairaalan seiniä… Mitenkä voisi hän lähteä täältä? Ulos ihmisten joukkoon? Kuinka voisi hän taas näytellä kapteeni Milkan entistä osaa?
Mieluummin kaivautuisi hän alas maahan, lattian alle. Kuinka suloista olisikaan maatua mullassa, kadota ikuiseen pimeyteen, hiljaisuuteen… Tulla mykäksi ja sokeaksi… Silloin ei kukaan koskaan voisi katsoa silmiin, ei kenkään konsanaan kysyä mitään…
Professori Kadar aavisti, mitä kapteenilta puuttui.
Ei ole helppoa houkutella häntä takaisin elämään… Täytyy rakentaa hänelle jonkinlainen silta, punoa Ariadne-lanka… Silloin — ehkä onnistumme… — Musiikki! Soitannon mahdilla! — sanoi Katalin.
Hän oli kerran kuullut puhuttavan sairaasta, jonka musiikin sointu oli valaissut ulos ikuisesta yöstä… Milkahan oli suuri soittoniekka, siitähän olivat kaksoiset niin usein maininneet.
Pitäisi noutaa tänne hänen sellonsa! ehdotti Stowasser, vapaa székely, joka kierteli käytävässä pää upotettuna valkeaan kypäriin.
Vänrikki selitti, että Milka kykeni seurustelemaan minkä soittokoneen kanssa tahansa, mutta mieluimmin hän soitti selloa.
Katalin otti huolehtiakseen tästä. Erinäisten tiedustelujen jälkeen onnistui hänen saada käsiinsä kapteenin sello, jota hänen huonekalujensa mukana säilytettiin eräässä varastohuoneessa.
Eräänä iltapuhdehetkenä otti eräs sairaalan nostoväkiläinen sen mukaansa Milkan huoneeseen ja asetti määräyksen mukaan sanaakaan sanomatta mustaksi lakatun laatikon erääseen nurkkaan.
Ja sitten seisoivat kaikki vaanimassa, nappaisiko kala koukkuun.
Kauan odottivat he hukkaan. Mutta sitten yht'äkkiä —.
Tenhoava sävel kaikui yön hiljaisuudessa. Se tuli kaukaa, alhaalta syvyydestä, kuin noidan laulu maan uumenista.
Hiljaa, kuin tukahdutettu nyyhkytys tuli se lähemmäksi, pelokkaana hapuillen, aivankuin se vielä epäilisi oikeuttaan elää.
Sitten kapusi se korkeammalle, kerjäten kiihkeästi ja intohimoisesti…
Äkkiä kohotti se päänsä ahneesti ja janoavasti…
— Hän soittaa Goldmarkin sarjaa, sanoi alilääkäri, joka ymmärsi jonkun verran musiikkia.
Se oli omituista musiikkia. Hurjasti virtasi se esiin Milkan slaavilaisen veren kiihoittamana ja tuprutti mukanaan monta kirjavaa kiveä, jotka olivat huuhtoutuneet irti kerroksista, jotka peittivät tuntemattoman syvyyden.
Joka musikaalinen ajatus, mikä siilautui läpi kapteenin hermoston seulan, tuli uskomattoman pehmeäksi, suloiseksi, tuliseksi ja tunnelmalliseksi.
Hänen jousensa käyrä pyörensi joka kulman, ja hioi jokaisen epätasaisuuden.
Säveltäjäin joukosta ihaili hän vain suuruuksia; kaikkien lentoa voi hän seurata, mutta vain kuten lihava villihanhi nousevaa haikaraa: jalat laahaten sammakonliejussa.
Kun hän soitti, tuli Bach hempeäksi, jopa Beethovenkin lientyi. Jättiläisistä, jotka nostivat maapallon harteillaan, teki hän lihavia kukankantajia barokkityyliin. Sävelin soivat katedraalikirkot täytti hän tekokukilla, silkillä ja myrtintuoksulla.
Hänelle oli musiikki syntinen intohimo, unijuoma, haschisch, jota hän imi ahneesti ja punottavin poskin.
Musiikin hehkussa suli hänen sielussaan kaikki, mikä oli voimakasta ja miehekästä, ja vain Karola jäi jälelle, Karola, joka hentona ja väristen puhkesi nyyhkytyksiin kokiessaan aikoja sitten maatuneitten musiikkisankarien hengen tarmon.
Musiikki kaivoi salaisia, maanalaisia käytäviä hänen sieluunsa, missä outoja, värittömiä, unelmanhaihtuvia olentoja nousi oraalle.
Kun hän upseeriaikanaan kerran oli määrätty Budapestiin, tuli hän kosketuksiin taiteilijain kanssa, etupäässä maalari- ja kuvanveistäjäpiireissä. "Pojat" näkivät hänet mielellään seurassaan, heillehän ylimalkaan tuollainen "uhkea, typerä rotuhärkä" oli todellinen helmi.
Välistä hän soitti myöskin heille, jolloin taiteilijat keksivät hänen musiikkinsa levottomuutta herättävän mielenkiintoiseksi ja kutsuivat häntä neroksi.
Eräässä tällaisessa tilaisuudessa piirsi suuri kuvanveistäjä, joka oli kuulijain joukossa, hänestä pikakuvan edessään olleelle marmoripöydälle.
Kun Milka kotvasta myöhemmin, mestarin mentyä, katseli piirustusta tunsi hän hämmästyneenä siinä itsensä.
Kuva esitti sfinksiä, jonka pehmeällä naarasleijonanruumiilla oli Milkan pää. Sfinksi seisoi jyrkän kallio-obeliskin huipulla, josta se ei voinut päästä alas, siksi se katseli kieroon alas syvyyteen, sinne uneksien ikävöiden eteenpäin kallistuneena kuin kissa ylhäällä katonulkonemalla.
Mitä etsi se sieltä alhaalta — kuolemaa, elämääkö?
Tai olikohan vain oikukas sattuma ohjannut mestarin kättä, tai olikohan se hänen kuulemansa musiikin olemuksen ruumiillistuma?
Ja nyt soi siis kapteenin sello sairaalan upseerisalissa…
Sfinksin ääni valitti yön hiljaisuudessa.
Katalin seisoi käytävässä, nojautuneena ovipieleen. Kädet ristissä rinnoilla kuunteli hän syvimmällä hartaudella.
Hänestä tuntui, kuin tuolla sisällä tapahtuisi jotain suurta ja pyhää. Ihmissielu heitti yltään pimeyden kahleet ja astui autuaana kohti valkeutta…
Mutta musiikki keskeytyi äkkiä, ja Katalinin silmien edessä väikkyi hetkisen kuva taistelevasta ihmisestä, joka suinpäin syöksyi takaisin pimeyteen.
Empimättä aukaisi hän oven.
Kapteeni Milka istui pöydän ääressä, pää oli käsien varassa ja kyyneleet vuosivat virtoina. Kyynelvuo oli rukous, rannalle ajautuneen haaksirikkoutuneen suloiset kyyneleet.
Ja kyyneleet täyttivät myös Katalinin silmät.
* * * * *
Oma rakkaani. Stefan, kallis puolisoni.
Uskollisesti rakastaen tervehdin sinua, ja voin suuresti iloiten kertoa, että meidän on onnistunut pelastaa kapteeni Milka, jota Herra on niin raskaasti koetellut.
Toisin sanoen, voin perin täydellä vakavuudella ilman omahyväisyyttä väittää, että minun on onnistunut pelastaa hänet!
Oppineet tohtorit eivät saaneet hänestä tolkkua, mutta minä, yksinkertainen naisolento — poloinen, keksin aatoksen, joka loistavasti kesti kokeen.
Kun Sinä palaat, kerron laajasti koko tapauksen kulun, tiedän, että setulee herättämään harrastustasi.
Näet siis, ettei Sinun pikku "kylkiluu"-raukkasi ole täälläsairaalassa mikään tyhjäntoimittaja.
Voin aivan vakavasti sanoa, että olen vilpittömän onnellinen siitä,että kaikessa tässä nimettömässä kurjuudessa, jonka tämä hirveä sotaon tuonut meille, myös omalta osaltani olen voinut tuottaa vähäsenlievitystä.
Kadar sanoo, että hän tämän ihmeparannukseni jälkeen tulee ehdottamaanminut yliopiston kunniatohtoriksi. Mutta minä vastasin, että minäolisin sangen tyytyväinen, kunhan hän ei vain ilmiantaisi minuapuoskaroimisesta.
Poikien kortin liitän tähän mukaan. Nuo kaksi "Kasakkain kauhua" pyytävät suklaatia. Muuten voin hyvin ja ajattelen, kuten Kantor, uskollisella rakkaudella meidän molempien hyvää isäntää. Ja sitäpaitsi lähetän vielä satatuhatta suukkosta.
Kata.
Mitä etäämmäksi menneisyyteen muistot Zaklikovista häipyivät, sitä vaikeampi oli kapteeni Milkan uskoa, että hän todella oli sairas.
Edelleen käyttäytyi hän vain kuin pieni pojannypykkä, joka pelkästä itsepintaisuudesta ei tahtonut tulla esiin pimeästä häpeänurkastaan.
Kunpahan hän ei vain lopettaisi näitä, ajatteli hän itsekseen, kunKatalin alkoi tehdä pelastusyrityksiään.
Mutta siitä seikasta voi hän olla levollinen: nuori nainen oli siksi ylpeä taistelusta, johon hän oli ryhtynyt pimeyden mahteja vastaan, ettei hän tulisi päästämään saalista ruusunpunaisista kynsistään.
Vaalea jättiläinen oli samalla kuuliainen lapsi, joka laimeasti alistuen antautui "sisar Katalinin" johdettavaksi. Hän söi ja joi, lepäsi ja jaloitteli, otti lääkkeitä ja soitti selloa, kaikkia hänen määräystensä mukaan.
Ei kukaan kysynyt, mistä nainen sai ihmeellisen valtansa: kun on kyseessä hermosairaat, ovat ihmeellisimmätkin asiat luonnolliset.
Joka päivä, kun Katalin oli lopettanut kierroksensa sairassaleissa, oli hänellä tapana lopuksi käydä tervehtimässä myös erikois-potilastaan.
Useimmiten lääkärien kanssa, mutta välistä myös yksin. (Tällaista hyväksyi Stefan Aratón puoliso itseltään!)
He jatkoivat musikaalista käsittelytapaa ja vain yhdestä ainoasta naisen sanasta, asetti kapteeni sellon polviensa väliin.
Tänään oleskeli hän taas sangen kauan Chopinin seurassa.
Nokturnojen hehkuvirtaan valoi hän vadillisen sokeria, omaa valmistetta ja uiskenteli nyt, kuten ainakin oman taiteensa uhri, ulos- ja sisäänpäinkäännetyin silmänvalkuaisin musikaalisessa punssiseoksessa.
Kun he olivat neljän silmän valossa, ei nainen koskaan istuutunut, vaan jäi seisomaan oven ääreen katse tutkivasti kiinnitettynä sairaan piirteihin, tapa, jonka hän oli oppinut lääkäreiltä.
Nämät piirteet muuttuivat soiton kestäessä yhä enemmän. Silmät olivat lujasti sulkeutuneina, paisuneissa huulissa näkyi tempaisuja…
Katalin tiesi etukäteen, mitä nyt tuli tapahtumaan: kapteeni Milkan rinta täyttyi siihen määrään tunteista, että purkaus oli välttämätön.
Hän olikin jo hypähtänyt seisaalleen ja katkaisi kovaäänisellä huudahduksella raskasmielisen kaksinpuhelun Chopinin neron kanssa.
— Mutta miksi elän? Niin, mitä se hyödyttää?
Sairas vaipuu yksinäisinä hetkinä takaisin entiseen hermoheikkouteensa; sellaisien kuilujen yli täytyy hänet auttaa armeliaalla kädellä…
Mutta ehkä sairas juuri tämäntapaisten kohtausten avulla haluaakin päästä kosketuksiin tuon lempeän käden kanssa.
— Lopettakaamme musiikki tältä päivältä. Se riittää täksi kertaa. Te olette vähäsen kiihtynyt, sanoo Katalin.
— Kuten käskette, vastaa Milka raskaasti.
— Huomenna tulen taas, silloin jatkamme. Olettehan samaa mieltä? kysyyKatalin.
— Milka säpsähtää — hänen ajatuksensa ovat harhailleet jossain kaukana…
— Ah, siitä tulee erinomaista!
Naisen käsi on jo ovenkahvalla, mutta hän ryhtyy uudestaan sanoihin.
— Mitä nyt siihen kysymykseen tulee: miksi kannattaa elää… Herra Jumalani! Ihmisellä on aina jotakin, jonka edestä kannattaa elää, tai sitten ei hänellä ole mitään…
— Minulla ei ole kerrassaan mitään! Ei mitään maailmassa, mutisee Milka katkerana.
Katalin katselee häntä vakavasti.
— Niin, vaikka ei minulla olisikaan mitään, olisi minulla kuitenkin jotakin. Tietoisuus siitä, että olen ihminen, enkä mikään puettu nukke… Ei aateluus velvoita, vaan järki. Se velvoittaa meitä mahdollisimman suurella arvokkuudella kantamaan elämän vastukset… Elämä ei ole mikään huvimatka!
— Miten voimakas te olette! Miten kadehtiikaan teitä! — kummailee Milka ja katselee häntä suurin, valoisin silmin, aivankuin hän nyt näkisi Katalinin ensi kertaa. Hän tahtoi sanoa jotakin, mutta pudistikin äkkiä päätään: ah, mitä se hyödyttää? — ja väsyneenä, kuin putoava lehti, vajoaa hänen mielikuvitelmansa kohti syvyyttä:
— Valitan, armollinen rouva, mutta viisainta, mitä voisin tehdä, olisi ampua Trommer-luoti otsaani.
"Sisar Katalin" rypistää mustia kulmakarvojaan valkean päähineen alla.
— Ja vakuutan teille, kapteeni, että jollen tietäisi tämän elämäänkyllästymisen olevan erään sairaustuntomerkin, halveksisin teitä vähäsen. Itsemurha? Se on sekavien aivojen ja puolisivistyneitten pakopaikka.
Milkan vaalea pää vaipui syyllisyystuntoisena.
— Niin voimakas! mutisi hän vimmaisesti.
Silloin valaisi Katalinin piirteet lämmin äidinhymy.
— Tiedättekö mitä, kapteeni? Menkää nyt kauniisti vuoteeseen ja nukkukaa aina huomiseen, varhaiseen aamuun. Jos olette nukkunut kahdeksan tuntia — mutta petosta ei sallita — saatte tulla tervehtimään minua aamulla liinavaatevarastoon.
Hän tahtoi mennä, mutta Milka pani kätensä ristiin ja katsoi rukoillen häneen.
— Vain yksi sana! Sallikaa minun tehdä vain yksi kysymys… Olen kauan taistellut, mutta nyt täytyy minun kysyä… Sanokaa, halveksitteko minua?
Halveksia? Kata hymyili lempeästi, kuin nuori äiti, kun hänen pieni poikansa kysyy jotain oikein tyhmää. Ja tämä hymy teki hänen kasvonsa todella kauniiksi.
— Halveksia? Miksi niin? Siksikö, että kranaatti, joka olisi voinut kaataa kumoon kirkontornin, löi maahan myöskin teidät? Rakas kapteeni, en halveksi edes kirkontornia, ja se on kuitenkin paljon karkeampaa ainetta kuin te.
Hän tarttui Milkan käteen ja jatkoi:
— Tornin voi rakentaa jälleen, ja ihminen voidaan taas auttaa jalkeilleen. Ja ihminen on saanut järkeä ja tahdonvoimaa, ollakseen itse vähäsen mukana tässä auttamisessa… Ettekö tekin ole samaa mieltä?
Pystypäin, huulillaan voitokas ja ylevä hymy, seisoi Katalin hänen edessään valkeassa puvussaan.
Hän oli niin vahva, niin puhdas ja ylväs kuin marmorimöhkäle ylhäällä vuorenhuipulla.
Kapteeni ei kohottanut hänen kättään huulilleen, vaan kumartui syvään ja suuteli hänen eetterintuoksuisia, pienoisia sormiaan.
Milka oli muuten aina kohtaamisesta asti rautatieasemalla usein ajatellut rouva Aratóa. Siihen aikaan olivat hänen ajatuksensa eräänlaisella oudolla, mietiskelevällä uteliaisuudella hiiviskelleet hänen solakan olentonsa ympärillä.
Kukaan ei tuntenut häntä pääkaupungissa — Arató eli syrjässä — mutta kuitenkin ympäröi häntä maine, että hän oli ylhäinen ja harvinaisen puoleensavetävä. Naisen, joka kykeni kiinnittämään Stefan Aratón, niinkuin hän, täytyi itsensä olla Arató naismuunnoksena.
Hyvän maineen lumivalkea helmikruunu loisti hänen viisaalla otsallaan.
Kun hän laupeuden lempeällä vakavuudella kumartui yksinkertaisen upseerin puoleen, tunsi hän äkkiä hänet jälleen. Hän, joka muuten aina oli seisonut vieraana naisten edessä, löysi nyt itsessään Katalinin kuvan, kuten suloisen, hyvin tutun olennon nuoruuden unelmista.
Ja millainen nainen oli hän?
Niin todellinen, niin ehyt, ja niin kallis, kuin olisi hän leikattu yhdestä ainoasta, suuresta kristallista. Vain se raikas tuoksu, joka virtasi hänen olemuksestaan, todisti, ettei valheen lika ollut koskaan koskettanut häntä.
Kaikki se, jota Milka oli ikävöinyt ja jota hän jo luuli löytyvän vain unelmissa taivaan tähtien alla, kaikki se loisti ja hehkui pyhänä todellisuutena tämän naisen sielusta.
Kuinka hyvältä tuntuikaan, että sittenkin löytyi tällaisia naisia kirkuvien riikinkukkokanojen riveissä! Juuri sellaiset tekevät tämän surkean, löyhkäävän elämän lämpimäksi, tuoksuavaksi, kotoiseksi.
Elämä! Milka ei nyt tietänyt mitään parempaa, kuin laskea uudelleen saavuttamansa elämän Katalinin kapeiden, valkoisten kenkien eteen.
Asettaa se siihen uhrilahjana puhtaasta kiitollisuudesta, että löytyi maailmassa sellainen olento kuin Katalin.
Panna se siihen ilman vähintäkään toivoa, hänhän tiesi niin hyvin, ettäKatalinin elämä kohosi yli hänen elämänsä, kuin pilvet yli maan.
Chopin-illan jälkeen sai hän varmuuden siitä, mihin hän enää ei ollut uskonut: hänestä voi vielä tulla ihminen muitten ihmisten parissa.
Sellainen nainen kykeni vapauttamaan lentävän hollantilaisen. Hänen yksi ainoa hymynsä pystyi ratkaisemaan kaikki Milkan sfinksi-elämän tuskantäydet arvoitukset.
Ylhäällä tuntureillakin joutui mykkä lumi liikkeeseen. Se mitä Milka tähän asti oli luullut ikuiseksi jääksi, muuttui keväiseksi kukkaseksi.
Ja kaikki se, johon hän ei ennen ollut tohtinut uskoa: elämä, nuoruus, voima, nainen, rakkaus, vyöryi nyt kuin tuoksunhuumaama kukka-laviini häntä vastaan.
* * * * *
Kata riisuutui parast'aikaa, mennäkseen levolle sen illan jälkeen, joka oli pyhitetty Chopinille.
Hetkeksi pysähtyi hän seisomaan pukuhuoneensa suuren peilin eteen ja samalla kysyi hänen sisässään joku ylimielinen ääni: tietääköhän tuo pitkä sotilas, kuinka kaunis me olemme?
Ääni kuului jollekin, joka aina Katan koulutyttöajoista asti oli asunut hänen sielunsa salatuimmassa sopukassa ja joka tänä päivänä oli aivan sama pikkunirppu kuin kymmenen vuotta sitten.
Hän nuhteli kuitenkin tuota sivu-Katalinia; niin miettivässä mielentilassa, kuin missä hän tänään oli, ei hän tahtonut tietää moisesta kevytmielisyydestä.
Niin huolehtivalla arvokkuudella, kuin naiselle yöpaidassa ja paljain jaloin oli mahdollista, asteli hän siniseen huoneeseen ja ryömi huoaten leskivuoteensa peitteen alle. Merenneidon luola oli muuten myöskin kylmä sinä päivänä.
Hän ei tuntenut vielä itseään uniseksi, mutta silti sammutti hän lampun, solmi kätensä yhteen niskansa taakse ja odotteli tavallisia yövieraitaan…
Yölliset vieraissakävijät olivat kapteeni Milkan ajatukset. Tänä hiljaisena hetkenä löysivät ne aina tien hänen luokseen, samoinkuin Bachus-jumalan kesyt pantterit Ariadnen luo.
Ne tulivat Nokturnien kuumain tuulten kantamina, keskiyötaivaan tuulisten pilvien seurassa. Ne kohottivat vastustuskyvyttömän naisen kullanhohtoisille, hiljaa tuutiville aalloilleen ja veivät hänet mukanaan kauas pois.
Lyhyesti sanoen: Stefan Aratón puoliso lepäsi leveässä jacaranda sängyssään, jonka hänen miehensä oli leikkauttanut hänelle eräällä székelyläisellä tuhattaiturilla, ja uneksi jalkaväenkapteenista…
Nyt soitteli rouva Katalin itselleen kultaviululla:
Tämä on puhtain, jaloin tunne, joka koskaan on saattanut naissydämen sykkimään. Mutta ei! Muut naiset, tavalliset naiset, jotka etsivät vain hakkailua ja huvittelua, eivät koskaan kykenisi tuntemaan mitään tällaista.
Sillä hänet sitoi salaperäisen, henkisen äitiyden langat tähän ihmiseen. Milka oli hänen luomuksensa, hänen kasvatuksensa hedelmä, hänen omaisuutensa.
Hän katseli kapteenia, kuin mykkää, ravintoa nauttivaa alkusolua; hän näki hänet lallattelevana, horjahtelevana lapsena; myöhemmässä hoidon asteessa häpeissään olevana ihmispelkopojanvetkaleena; ja viimeksi näki hän jaloilleen autetun ihmisen täysinkehittyneenä miehenä.
Oliko sitte ihmeellistä, jos tämän suuren lapsen vaalea pää herättiKatalinin sielussa lämpimän ja hellän peilikuvan.
Mutta todellisuudessa oli tapahtunut jotain paljon merkittävämpää, kuin mitä Katalin itsekään olisi uskonut.
Kauniin Zolkyn tytär oli nimittäin siirtynyt kokonaan uuteen rooliluokkaan.
Tähän asti oli hän vain vaihtanut osia elämän näyttämöllä. Puvut olivat vaihtuneet kuten sävelmät, joita hän oli näppäillyt kultaviulustaan, mutta rooliluokka oli pysynyt samana: hän oli kuuluisan miehen pikku Kata.
Mutta tällä kertaa oli hän siirtynyt uuteen rooliluokkaan korkeampaa tyyliä. Sievästä, pikku Eikenestäkin oli tullut Joku. Persoonallisuus. Ihminen, jonka pään ylle ihmiskohtalon pilvet keräytyivät.
Niitten monien eri Katalinojen joukossa, jotka toinen toisensa jälkeen häämöittivät esiin hänen mielikuvituksensa esiripun takaa, ei mikään ollut niin täysin uusi, niin kiihoittavan mielenkiintoinen, niin totinen ja suurtyylinen kuin tämä, jonka kuva heijastui kapteeni Milkan silmissä.
Hänellä ei enää ollut mitättömän kamarineidin viehkeät ja ruusuiset posket, vaan sankarittaren jalot voimakkaat ja ihanat, inhimilliset profiiliviivat.
Kapteeni Milkassa oli hän löytänyt ymmärtäväisimmän yleisönsä ja siksi oli hän nyt vakuutettu siitä, että hän oli löytänyt itsensä ja elämänsä todellisen päämäärän.
Proteuksen tytär niitti nykyisessä olomuodossaan suurimpia menestyksiään ja eli sentakia nyt todellisinta elämätään.
Yhteen kokonaiseen kuukauteen ei Katalin ollut nähnyt miestään, tiedot koillisrajan erikohdilta saapuivat myös perille epäsäännöllisesti suuressa sekasorrossa, joka nyt vallitsi, mutta odottamatta sähkötti hän silloin Kassasta.
"Molemmat pojat haavoittuneet. Haavat vaarattomat. Ei mitään levottomuuden syytä. Anotaan sijoja sairaalassasi. Saapuvat huomenna päivällä Malteser-junassa."
Katalin aivan jäykistyi.
Omituista kyllä, hänen päähänsä ei ollut koskaan edes pälkähtänyt, että joku vakavampi onnettomuus olisi voinut heitä kohdata. Hänen sydämensä syvyydessä eli lapsellinen taikausko, että sallimus kohteli jokaista Aratóa poikkeuksellisesti.
Professori Kadar lohdutti häntä, mikäli voi. Jos ei se ollut mitään vaarallisempaa — niinhän Arató oli ilmoittanut, ja silloin oli se myöskin niin — oli parempi iloita tästä tapahtumasta. Nythän hän tiesi ainakin jonkun aikaa saavansa pitää pojat erillään verestä, ja heille itselleen ei suinkaan ollut vahingollista saada kerrankin nukkua kunnollisesti.
Päivä kiertyi myöhäiseen iltaan, ennenkuin Malteser-juna saapui. Katalin ja alilääkäri odottivat kolmea Arató-veljestä asemalla ja ohjasivat heidät sitte sairaalaan.
Mitään vakavampaa ei todella ollutkaan tapahtunut, sillä matkalla sairaalaan puhuivat he kaikki yhtä suuta. Suuri huomio, jota he herättivät, toiselta puolen viehätti heitä, mutta toiselta puolen saattoi heidät hämilleen; he arvelivat, ettei asiasta kannattanut puhua, vain tuhmuuksia kaikki. Paljaasta vaatimattomuudesta rupesivat he kauhean kovaäänisiksi.
Kadar itse irroitti kääreet sitomohuoneessa, joka kylpi sähkövalossa.
Pojat olivat aina syntymästään asti miltei taikauskoisella johdonmukaisuudella jakaneet toistensa kohtalot. Tuhkarokko oli heillä ollut samalla kertaa, Kolozsvárin kimnaasista oli opettajakunta käskenyt heidän molempien poistua myöskin yhtaikaa ja myös nyt oli heidät molemmat tulessa haavoittanut sama venäläinen konekivääri.
Luoti oli lävistänyt luun Peterin olkavarressa, Palilla taas oli haava hartioissa.
— Koska haavoituitte? kysyi Kadar.
— Kuusi päivää sitten.
— Ilkeätä ruutia…! sanoi ylilääkäri, joka mielellään tahtoi esiintyä vähäsen karkeana. Voitte kiittää isäänne, että hän on antanut teille perinnöksi niin hyvää verta!
Heidät kylvetettiin ja pantiin sänkyyn. Laihtuneet he olivat poissaolonsa aikana, ehkä myös hitusen kasvaneet, kasvonsa olivat tulleet ruskeiksi ja piirteet kovettuneet.
Ennenkuin Katalin meni kotiin miehensä kanssa, katsahti hän vielä kerran heidän yksityiseen huoneeseensa. Hänellä oli muassaan heille kullekin annettavaksi täytetty suklaakakku silkkipaperissa. Heidän kaulassaan avonaisten yöpaitojen alla näki hän Pyhän Katarinan kuvan.
— Millaisia terveisiä vien mestari Kantorille? kysyi hän.
— Tervehdi sitä ja sano, että odotamme tervehdyskäyntiä huomenna.
Sitten jäivät Pal ja Peter yksikseen. Hitaasti ja harkiten imivät he suklaatejaan ja samalla toivat kovaäänisesti ilmi ihastuksensa, kuten koulupojat kesälomalla.
— Hei, miten hieno sänky!
— Huomenna nukumme kymmeneen.
— Ja saamme kahvia ja pyöryköitä aamiaiseksi.
— Ja kaksi munaa. Minä tahdon kaksi munaa.
Kiitollinen isänmaa on minulle velkaa kaksi pehmeäksi keitettyä munaa.
— Mikäli voin päättää professorin eleistä, ei hän laske meitä takaisin kuuteen, seitsemään viikkoon.
— Niistä kuudesta jäämme neljäksi veli Stefanin yksityispotilaiksi.
— Miten ihanalta tuleekaan tuntumaan loikoa leposohvalla taasen ja lukea Zoltán Karpathya!
Sitte vaipuivat he uneen kuten ennen äitinsä syliin. Ei ryssien raskaan tykistön sulkutuli, eivät siperialaisen hyökkäyskomppanian hurraahuudot, eivätkä kuvat viime viikon pistintaisteluista häirinneet heitä.
Unessakin nauttivat he huoneen lempeästä lämmöstä ja joustosängyistä. Molemmat kuulivat jotain aivan hiljaista sanomattoman suloista musiikkia, se oli veri, joka suhisi ja lauloi heidän korvissaan.
Oli keskiyö, ennenkuin Arató ja Katalin ehtivät kotiin omainsa luo.
Matkalla oli Stefan kertonut, että pojat oli sotanäyttämöltä siirretty Kassaan. He olivat tahtoneet salata kotiväeltä, että he olivat haavoittuneet, mutta kun sairaalan päällikkö Kassassa oli saanut tietää, että kaksi vapaaehtoista olivat professori Aratón nuoremmat veljet, oli hän sähköteitse ilmoittanut tälle.
Professori oli muuten harvinaisen painostuneessa mielentilassa. Lavantauti levisi kuin räjähdyksen voimalla pohjoisarmeijassa, suojelusrokotus edistyi sensijaan hitaasti… Aamujunalla kiiruhti hän itse takaisin rintamalle, antaakseen reippaampaa vauhtia työlle.
Hän paneutui heti vuoteeseen ja vaipuikin parin minuutin kuluttua syvään uneen.
Aamun koitossa astui hän saappaissa ja säilä kupeella Katalinin vuoteen ääreen antaakseen hänelle hyvästijättösuukon. Vaimo tunsi nahanhajun, näki silmäripsiensä lomitse kauluksen kullan säteilyn, mutta oli niin väsynyt, että hän vain matalasti ähkäisten ojensi kätensä, kun hän samassa tunsi miehensä huulet poskiansa vastaan, puhumaan hän ei kyennyt.
* * * * *
Peter ja Pal viihtyivät erinomaisesti sairaalassa. Heidän sallittiin olla päivittäin pari tuntia ylhäällä, silloin he heti lähtivät löytöretkeilylle saleihin, missä he tulivat hyviksi ystäviksi kaikkien ihmisten, lääkärien, sairaanhoitajattarien ja potilaitten kanssa.
Kun he saivat kuulla, että kapteeni Milkakin oli siellä, vaihtoivat he nopean, pelästyneen silmäyksen…
Ja kun sattuma saattoi heidät kohtaamaan hänet käytävässä, he aivan jäykistyivät hämmennyksestä.
Kapteeni luuli, että kunnioitus saattoi heidät hämilleen, kun taas pojat ujostelivat sitä, että he kuvittelivat tapaamisen vaivaavan Milkaa.
Sitä enemmän he ihastuivat keksiessään Ijarton. Riemu-ulvahduksin he syöksähtivät hänen luokseen ja senjälkeen viettivät he joka päivä osan päivästään numero kolmessa. Näytti siltä, että hänellä oli suuri sija heidän sydämissään.
Mitään kokemuksia sodasta he eivät voineet kertoa, turhaan tiukkasi heitä eräs vapaaehtoinen, joka sairasti keuhkokatarria, ja joka ei vielä ollut käynyt rintamalla. Heidän suhteensa sotaan oli sama kuin kesälomalle päässeen pojan kouluun, heitä ällötti muistella sitä.
Vain kokonaan vähäpätöisiin sivutapahtumiin he kiintyivät, sodan pikku arabeskeihin. Sellaisia oli esimerkiksi tarina pienestä ruskeasta koirasta, joka oli liittynyt pataljoonaan; haikarasta, joka kierteli palavaa talonpoikaistupaa; lippumies Botlikin kärventyneistä housuista.
Melko pian pääsivät he selville siitä, etteivät kälyn asiat olleet oikealla tolalla. Aina ennen oli heidän kolmen kesken vallinnut eräänlainen salainen vapaamuurarisukulaisuus, joka ilmeni etupäässä siinä, että he silloin tällöin voivat puhjeta nauruun ja nauraa aivan tikahtuakseen muille ihmisille täysin käsittämättömistä syistä.
Nyt sitävastoin heittelivät he pieniä kultakoukkujaan kälylleen aivan turhaan, ne vain soluivat sivuun hänen vastustuksensa edestä.
— Mutta se lienee sodan syy! lohduttelivat he toisiaan.
* * * * *
Luutnantti Sarrethy, ajutantti reservipataljoonasta, saapui sairaalaan tapaamaan Stovasseria.
Sattumalta näki hän Aratón pojat.
— Kas vaan, te täällä? Rykmentti toimittaa teistä tiedusteluja kaikkialla. Juuri nyt olen kirjoittanut Kassan sairaalaan saadakseni tietää, mitä teille kuuluu.
— Mitä on tekeillä? Jotain erikoistako? kysyivät pojat tuskaillen.
— Kyllä, nyt on asianlaita siten, että te molemmat olette tulleet vänrikeiksi liian aikaisin. Sitäpaitsi on toinen teistä saanut kultaisen urhoollisuusmuistorahan, toinen suuren hopeaisen. Mutta sitä en tiedä, kumpi kuuluu toiselle, kumman saa toinen, tuskin sitä tietää itse sotaministerikään.
— Pidättekö meitä narreina, luutnantti?
— Kunniasanani! vastasi Sarrethy tarmokkaasti.
— Kunniasananne upseerina?
— Minun vastuullani voitte turvallisesti neulotuttaa kultaraidat.Muistorahat lähetytän tänne ennen keskipäivää.
Jotakin tunnustusta olivat he tosin odottaneetkin, hehän tiesivät, että heidät oli ehdotettu mahdollisiksi, mutta tällaista eivät he kuitenkaan olleet uskaltaneet toivoa. Eiväthän he myöskään olleet saaneet aikaan mitään erikoista. Paluumatkalla oli heidän komppaniansa saanut määräyksen hinnalla millä tahansa pitää hallussaan sillan pään Luzanin luona, kunnes viimeinen kuormastovaunu oli ehtinyt yli toiselle puolelle.
He olivat siis sen pitäneet hallussaan. Vieläpä silloinkin, kun heidän molemmat upseerinsa ja kaksikolmasosaa miehistöstä virui vedessä. Everstiluutnanttihan oli antanut määräyksen, mitenkä he olisivat uskaltaneet muuta kuin totella?
Niin, mutta tästä tulee suurenmoinen yllätys Katalinille ja Ijartolle!
Illalla hiipivät pojat liinavaatevarastoon vänrikinunivormussa ja rinnoissaan kunniamerkit. — Pal oli saanut kultamerkin ja Peter sen suuren hopeaisen, vaikka se yhtä hyvin olisi voinut olla päinvastoin.
Tämä oli Katalinin oma valtakunta. Pienoinen kirjoituspöytä seisoi ikkunan ääressä, ja pöydällä kukki kaksi ruusua lasissa.
Peter ja Pal piiloutuivat liinalaudakkojen väliin ja odottelivat kärsivällisesti.
Kesti välttävän kauan ennenkuin ovi aukeni. Pojat tekeytyivät kauhean viekasilmeisiksi… Katalin tulikin todella. Mutta ei yksin! Joku oli hänen kanssaan: kapteeni Milka…
Henkeään pidätellen painautuivat pojat seinää vasten piilopaikassaan, kun nuo kaksi keskustellen astuivat esiin laudakkojen välitse.
Toisin sanoen, vain kapteeni puhui…
Salin toisessa päässä avautui ovi sidehuoneeseen ja sulkeutui taas parin jälkeen, joka loittoni yhdessä…
Kaksoiset seisoivat edelleen piilopaikassaan… Liituvalkeina kasvoiltaan katsahtivat he toisiinsa. Heidän polvensa vapisivat, heidän täytyi tarttua laudakkoihin voidakseen pysyä pystyssä kaatumatta…
Mitä oli mies puhunut Katalinille? Mitä oli hän uskaltanut? — Katalle, veli Stefanin vaimolle? Ja käly oli mykkänä kuunnellut. Hän ei ollut lyönyt häntä, ei juossut, eikä huutanut apua!
Tämä tuntui heistä suorastaan hirviömäiseltä, niin että he tuskin uskalsivat ajatella…
Katalin? Heidän Katansa! Veli Stefanin puoliso!
Olivathan he itse nähneet elämässä kaikenlaista. Naisista tiesivät he myös yhtä ja toista. Mutta he olivat kasvaneet siinä pyhässä vakaumuksessa, että löytyi erikoinen luokka naisia, joka, kuten tähdet taivaalla, oli korotettu kaikkien epäluulojen ja kaiken heikkouden yläpuolelle, ehkä jopa ulkopuolelle luonnon järjestyksen, nämät naiset eivät olleetkaan ihmisiä, he olivat ilman sukupuolta, suloisia, puhtaita, pyhiä, hyviä, intohimottomia olentoja: Arató-suvun naiset.
Molemmat pojat voivat oikein pahoin… Heitä annatti ylen… Kunniamerkit poistivat he taas rinnoistaan, tunkivat ne taskuihinsa ja hiipivät, sairaina häpeästä takaisin huoneeseensa.
Ennenkuin Katalin lähti kotia, tuli hän hetkeksi kaksoisten luo. He olivat jo vuoteessa.
— Olen juuri keskustellut professori Kadarin kanssa. Ensi viikolla saadaan teitä hoitaa ulkopuolella sairaalaa, ja silloin muutatte kotia meidän luoksemme.
Pitkä hiljaisuus. Lopuksi tarttui Peter sanaan.
Matalasti ja kuivasti sanoi hän:
— Ensi viikolla emme ole täällä.
— Ette täällä? Missä sitten?
— Rintamalla. Huomenna ilmoittaudumme uudelleen palvelukseen.
Kata silmäili hämmästyneenä milloin toista, milloin toista veljeä.
— Oletteko tulleet hulluiksi? Miksi näin äkkiä haluatte takaisin?
— Sovimme paremmin sinne, vastasi Pal kuivasti.
— Paremmin kuin tänne?
— Niin.
Hänen silmiinsä pisti, ettei kumpikaan heistä enää kantanut kaulassaan hänen pyhäinkuvaansa.
Heidän suunsa ympäri jännittyivät samallaiset kovat piirteet, jollaisilla Stefan Arató tavallisesti peitti mielenliikutuksensa. Oltválaisten hymy! Nyt he tosiaan huomiotaherättävästi muistuttivat kahta torvensoittajaa Naamioidun Neitsyen valtaistuimella.
Äkkinäinen viha nousi Katalinin päähän. Hän kohautti olkapäitään ja lähti heidän luotaan jäykkänä kuin puukuva. Näytti siltä, kuin yleinen hemmottelu olisi noussut poikasille päähän! No niin, ehkä he viisastuvat huomiseksi…
Mutta he eivät tulleet viisaammiksi. Jäykällä päättäväisyydellä, hillittömällä kärsimättömyydellä menivät he eteenpäin vaistonsa ohjaamaan suuntaan.
He tulivat ja menivät, kävivät päällystönsä luona ja kirjoittivat hakemuksia, he hankkivat suosituksia, vaikenivat ja käyttivät viekkautta vain tullakseen lähetetyksi takaisin rykmenttiinsä.
Budapestin ilma oli heille myrkkyä, he eivät kyenneet syömään eikä nukkumaan enää, jokainen hengähdys oli heille tuskaa.
Katalin piti heitä silmällä kasvavalla levottomuudella. Hänen sydäntänsä särki. Ja mitä sanoo Stefan?
Kapteeni Milka, jolle hän valitteli murheitaan, otti tehtäväkseen puhua heille. Hän luotti siihen, että hänen onnistuisi ylempiarvoisen arvovallalla pehmentää lapsukaiset.
Hän lähti iltahämärässä heidän huoneeseensa. He olivat jo kenttäpuvussa nahkasäärystimineen, sivullaan keltaiset pistoolikotelot. Hän keskusteli heidän kanssaan lämpimästi ja tuttavallisesti; isällisesti ja ystävällisesti värisi hänen syvä bassoäänensä.
Hän alkoi puhumalla verisestä kamppailusta, jota parast'aikaa käytiin Karpateilla, kuvaili heille talvisotaretken kauhuja, antoi tunnustuksen heidän tähänastiselle toiminnalleen, mutta tahtoi kuitenkin samalla varottaa heitä nuoruuden intomielisyydessä antautumasta menemään liioitteluihin… Sillä koko ratkaisuhan ei nyt toki riippunut vain kahdesta miehestä.
Pojat kuuntelivat mykkinä. He seisoivat jäykässä kunniantekoasennossa, mutta kummankin kasvoilla näkyi ilkkuva hymy.
Tämä saattoi Milkan jonkun verran hämilleen… Hän luuli, että hän innossaan ja hyväntahtoisuudessaan ehkä oli tullut esittäneeksi rauhaan kohdistuvia ajatuksia enemmän kuin sopi upseerille ja sen takia hän ponnisteli antaakseen selvityksiä. Hän ihaili itse kohdastaan persoonallista urhoollisuutta, piti suurtekona kaatua isänmaan puolesta, mutta luonnollisesti vain sillä edellytyksellä, että samalla palveli joitakin korkeampia päämääriä…
Poikien pilkallinen hymy vaihtui nyt ylpeäksi ja halveksivaksi irvistykseksi. Armoton ilme heidän nuorekkailla kasvoillaan näytti yhtä oudolta kuin toukokuun lumi pelargoniapenkereellä.
Milka aavisti, mitä he nyt ajattelivat. Kuumeesta omilla kasvoillaan hän tunsi, että hän punastui…
Hän puhui puhumistaan ja joutui samalla yhä enemmän hämmennyksiin, sillä hän tunsi, että hänen sanansa olivat täysin tolkuttomia.
Tuokiossa kuohahti hänessä hereille vanha kapteeni Milka, säälimätön rautaihminen. Hän kyllä tulee kurittamaan nuo kaksi itserakasta nulikkaa.
Mutta kun hän läheni kaksoisia, jotka seisoivat jäntevässä huomiontekoasennossa, oli häntä vastassa kaksi häijyä, teräskovaa silmäparia, jotka säkenöivät vihaa huoneen pimeydessä.
Kapteeni ei käsittänyt heidän hillittömän vihansa syytä, mutta hän tunsi, että nämät kaksi villiä sudenpentua voisivat ryhtyä mihin tahansa.
Taas tunsi hän samanlaista kylmää turtumista sydämessään kuin yönäZaklikovin luona.
Hämmentyneenä kangerteli hän:
— No tehkää, kuten haluatte… Ja hän lähti huoneesta.
Peter ja Pal eivät olleet lausuneet sanaakaan koko aikana.
Mutta vasta silloin kapteeni oikein sydäntyi, kun hän liinavarastossa teki selkoa käynnistään. Hänestä tuntui varmalta, että noilla kahdella röyhkeällä poikaviikarilla oli jotain huomauttamista hänen hermoiskustaan, mutta tätä hän ei tietenkään sanonut Katalle, joka muuten itse arveli aivan samaa.
— Ah, noita Aratója! Aivan ennenkuulumattomalla tavalla he uskalsivat käyttäytyä minua kohtaan! Urhoollisuusmuistorahat näyttävät täydellisesti sekoittaneen heidän päänsä… He eivät tahtoneet edes olla tekemisissä kanssani, he käänsivät selkänsä ja nauroivat minulle vasten naamaa.
Kauhistuksissaan tarttui Katalin kapteenin käteen aivankuin suojellakseen häntä…
Milka jatkoi:
— Koskaan ei minua ole kohdeltu niin loukkaavasti, voin taatusti sanoa, niin ylenkatseellisesti… Aivankuin minä en olisikaan ollut heitä korkea-arvoisempi, vaan joku aivan tavallinen — en osaa itsekään sanoa, mikä… Jos en ottaisi huomioon, että he ovat teidän sukulaisianne! —
Hän keskeytti ja heilautti kättään miettivästi. Äkkiä kaikui hänen äänensä sangen syvänä hänen sanoessaan:
— Olkaa rauhallinen, en ryhdy mihinkään heitä vastaan. Ei mihinkään.Kestän kaikki. Kaiken. Heillä on sama nimi kuin teillä.
Katalinin silmät olivat kyynelissä, hänen sydämensä täynnä katkeruutta.
— Kiitän teitä, sanoi hän — olen kiitollinen teille ja pyydän anteeksi… Minä olen syypää kaikkeen. Minun olisi pitänyt aavistaa — tunnenhan Aratót.
Ah näitä Aratója! Nyt jo katseli hän heitä kaukaisesta etäisyydestä kuin jotain vierasta rotua. Jokainen Arató oli kylmä, ylpeä ja pilkallinen. Kaikki he luulivat olevansa päätä pitemmät muita ihmisiä. Halveksivalla hymyilyllä he tahtoivat kuitata elämän ja kuoleman… Sellaiset olivat kaksoisetkin, Stefan samoin…
Katan päässä pyörivät ajatukset uskomatonta vauhtia… Ja äkkiä sukeltautui esiin katkera kysymys: rakastaneekohan Stefan vaimoaan?
Osasiko hän yleensä rakastaa? Niin paljon ainakin oli varmaa, ettei hän tarvinnut vaimoaan? Hän tarvitsi häntä aivan yhtä vähän, kuin kirkontorni pääskystä, jolla on pesänsä katonulottuman alla.
Mutta tästä ei voinut edes keskustella Stefanin kanssa. Sillä silloin heti ilmeni hänen kasvoillaan tuo Arató-hymy… Ah, miten Katalin oli värissyt Oltván häräntappajien pilkallisen hymyn edessä!
— Milka — sanoi hän itkevän naisen pehmeällä äänellä — unohtakaamme tämä… Jos tahdotte olla hyvä minua kohtaan, jos tahdotte olla oikein hyvä, niin antakaa tuoda tänne sellonne. Tänään tahtoisin kuulla Schumannia. Hän parantaa minut jälleen…
Tähän asti ei Katalin ollut paljoa ymmärtänyt musiikista, mutta Milkan taide oli aukaissut hänelle sointujen portin.
Juuri sellaista musiikkia hän tajusi, se oli kuin kuuma kylpy, jonne viluisa sielu autuaana voi vaipua ja sen tenhoon ikävöi hänen verensä joka pisara.
Niinpian kuin sello lauloi, lensivät heidän vapautuneet ajatuksensa tasaisin siiveniskuin rinnan toistensa kanssa seikkailuihin, ja kun Milka lopuksi pani pois jousen, tuntui miltei omituiselta, että he voivat käyttää keskenään tavallista jokapäiväistä puhetapaa…
* * * * *
Peter ja Pal olivat varustautuneet matkalle lähtöön.
Ijarto, joka seurasi samaa marssipataljoonaa Karpateille, kuin he itsekin, oli jo edeltäpäin mennyt matkatavarain kanssa asemalle, sillävälin he ottivat nopeat jäähyväiset sairaalassa.
Lääkärit ja sairaanhoitajattaret toruivat ja säälivät heitä.
Katalinillehan täytyi heidän myös jättää hyvästit. Heidän piti suudella hänen kättään ja mennä pois sanaa sanomatta…
Liinavaraston edustalla tuli heitä vastaan keltahipiäinen nunna.
— Onko kälyni sisällä? kysyi Pal.
— Kyllä.
— Kuka on hänen luonaan?
— Kuka muu siellä olisi kuin kapteeni? kähisi harmaa noita. Hän loi heihin pistävän katseen ja tallusteli sitten kopeillen pois laajassa poimutetussa hameessaan.
Pojat seisoivat kuin jähmettyneinä oven ulkopuolella. Sisällä vallitsi painostava hiljaisuus. Jos joku siellä sisällä olisi puhunut, olisi ääni kuulunut ulos… Miksi eivät he puhuneet?
Peter ja Pal eivät uskaltaneet katsoa toisiinsa. He häpesivät, ja karvas mustasukkaisuus raateli heidän nuoria sydämiään.
Äkkiä katkesi hiljaisuus. Sellon ääni soi siellä sisällä. Pitkin, hehkuvin, aistillisesti värisevin jousenvedoin… Sfinksi — kollikatti naukui iltahämärässä.
Pojat kuuntelivat pidätetyin hengenvedoin. Mutta sitten heittivät he luotaan kietovien kahleitten leudot syleilyt.
— Tule.
Ja he lähtivät hyvästelemättä.
Mutta kadulla sanoi Pal, että ainakin Kantorille piti sanoa hyvästit. Peterinkin mielestä kuului tämä aivan asiaan. Kun lähtee sotaan, haluaa, että ainakin joku vähäsen sääliikin.
Kantor näyttäytyikin poikain myötätunnon arvoiseksi, kaikin mokomin tahtoi se seurata heitä sotanäyttämölle ja ulvoen se yhäti raapi eteisen ovea, kun sen poistuvat ystävät jo aikoja sitten olivat ehtineet kadulle.
Katalin katkeroitui äärettömästi, kun hän sai tietää, että pojat olivat lähteneet matkaan hänelle hyvästejä sanomatta.
— Oh, noita Aratója! Heillä ei ole sydäntä, ei kenelläkään heistä.Mutta tästä puhun Stefanille.
Peter ja Pal istuivat sillävälin vuokravaunussa, jota veti suuri, laiha, ruskea hevonen. Hevonen kiisi eteenpäin omituisin loikkauksin ja heitteli samalla yhtämittaa suurta päätään.
Kun he ajoivat Ring-puistokadun läpi, sädehtivät lamput huvittelupaikkojen edustoilla häikäisevin loistein. Siellä täällä sisäänkäyntiportaitten luona, jotka uivat valossa, seisoi ryhmissä herroja takinkaulukset pystyssä sekä lyhythameisia ja korkeakorkoisia naisia.
Vihdoin viimein — lopultakin istuivat he hämärässä, savuisessa toisenluokan vaunussa, ja kitisten ja töyttäyksin lähtivät pyörät heidän allaan liikkeelle…
Paitsi heitä, oli vaunussa kuusi upseeria, jotka kaikki olivat jo syvässä unessa. Eräs istui kallistuneena oikealle, toinen vasemmalle, joku kuorsasi ylpeästi, kun taas toiset tyytyivät vaatimattomaan tuhisemiseen.
Oli onni, että muut nukkuivat, niin ei Arató-poikien tarvinnut hävetä kuumia lapsenkyyneleitään, jotka vierähtelivät alas pitkin heidän poskiaan, aina siksi kunnes he olivat itkeneet itsensä uneen.
Tarmokkain vuorivuohihypyin tulivat alilääkäri ja eräs medisiinareista juosten alas portaita pohjakerrokseen. Jälkimmäinen, sileäksi ajeltuine, tarmokkaine piirteineen unkarilais-ameriikkalaisen tyypin edustaja, sanoi tahallisen laulavalla äänenpainolla:
— Näkyy, että tulee kevät. "Mamma" on rakastunut.
Portaiden käänteessä olivat molemmat nuoret miehet iskeytymäisillään yhteen erään kultakauluksisen upseerin kanssa, joka oli matkalla ylös.
Alilääkäri aivan kalpeni hämmästyksestä ja tervehti kumartaen.
Alhaalla pohjakerroksessa kuiskasi hän käheästi ja kiihoittuneesti medisiinarille.
— Tiedättekö, kuka se oli? Professori Arató!
Toinen löi nyrkillään otsaansa ja kuiskasi vastaukseksi:
— Oletteko koskaan nähnyt sellaista pöllöpäätä kuin minä?
Stefan Arató oli tällävälin ehtinyt ylös valtavan ikkunan ääreen.Sieltä näkyi alas sairaalan pihaan.
Professorin katse kiintyi pienoiseen idylliseen kuvaan.
Pihalla kasvoi hevoskastanja. Musta puunrunko ojenteli keveästi ja aistikkaasti oksiaan kohti taivasta. Vesat, jotka hehkuivat iltapäiväauringon valossa kuin tuhat pientä kultaista nyrkkiä, pitivät ponnistuksesta väristen lujassa otteessaan kevättä, joka tahtoi särkeä siteet.
Huomenna särkyvät nyrkit ja peittävät kaikki oksat kullanviheriäisin lehdin.
Puun alla oli lepotuoli, missä komea vaalea sotilas oleili. Hänellä ei näkynyt sidettä, mutta hänen ilmeensä oli kärsivä. Hänen vieressään istui hento sairaanhoitajatar päähuntuineen ja luki suloisella vakavuudella punakantista kirjaa.
— Aivan sellaista, kuin kymmenenpennin kuvapostikorteissa kuvattu väki, jolla on kainot vaatimukset, tavallisesti ostaa. "Kevät sairaalassa."
Mutta kas vaan, sairaanhoitajatarhan on Katalin.
Arató, joka vastikään oli saapunut pääkaupunkiin, seisoi hetkisen epäillen ikkunassa, mutta päätti kuitenkin ensiksi puhua virkatoverinsa Kadarin kanssa.
Hän voi ehkä selittää hänelle, mitä Peterin ja Palin liian aikainen lähtö merkitsi, josta Katalin oli vähitellen hänelle kirjeellisesti kertonut vasta liian myöhään.
Mutta Kadaria ahdisti hän kysymyksillään turhaan.
Pojat olivat todella aluksi iloinneetkin sairashuoneessa olostaan, mutta sitten olivat he odottamatta rynnänneet takaisin sotanäyttämölle niin hillittömällä kärsimättömyydellä, kuin jos enkelit kultatorvien toitotuksilla olisivat heitä kutsuneet.
Niin paljonhan tiesi Stefan itsekin.
Katalinin kohtasi hän portaissa.
Hän teeskenteli suurta väsymystä ja sanaakaan sanomatta ojensi miehelleen kylmän otsansa suudeltavaksi.
— Arvelen tällä kertaa voivani jäädä tänne pariksi päiväksi — tervehti professori. Siksi ajaksi saat sinäkin vapautta sairaalasta.
Vaimo kohotti kummastuneena vakavat kasvonsa miestänsä kohti.
— Se on mahdotonta, Stefan! Olen niin sidottu — aivan hirveästi sidottu… Ja kun kerran on ryhtynyt…
Tämä kypsymätön kiihkoilu hermostutti Aratóa.
— Puhuin juuri nyt Kadarin kanssa… Hän sanoi, että tällä hetkellä täällä ei ole mitään sellaista, jota ei kuka tahansa voisi toimittaa sinun sijastasi… Sinä voit tarvita vähäsen lepoa, näytät väsyneeltä.
Katalin painoi päänsä alas tuumaillen.
Pari seikkaa täytyi hänen kuitenkin järjestää. Avaimethan täytyi hänen myöskin jättää jollekin. Sanalla sanoen, olisi parasta, jos Stefan menisi edeltäpäin, ennen illallista olisi hän itsekin kotona.
* * * * *
Professorin huoneen vieressä sijaitsi poikain entinen pesä.
Nytkin oli se täynnä kaikenlaisia siviilielämän tarpeita, jotka nyttemmin tulivat kuulumaan reserviin: vapaakuosisia urheilupukuja, miekkailuhansikoita, tennismailoja sekä kuvia voimistelevista, ratsastavista, purjehtivista, kylpevistä pojista ja tytöistä…
Stefan seisoi tarkkaillen kynnyksellä, aivankuin hän tässä olisi etsinyt vastausta kysymykseen, joka teki hänet yhä levottomammaksi.
Miten oli poikain laita? Tähän asti oli heidän ollut tapana niin suurissa kuin pienissäkin asioissa tiedustella veljensä mielipidettä — he eivät olisi ostaneet edes kupukyyhkystä ilman hänen hyväksymistään — mutta nyt käyttäytyivät he siten kuin pakenisivat he juuri häntä itseään.
Katalin sanoo: "urhoollisuuskunniamerkit ovat nousseet heille päähän."
Mutta se ei tosiaan olisi Peterin ja Palin tapaista eikä itse lausuntokaan muuten ollut Katalle ominainen.
Pöydällä on nahkarasia. Se kuuluu toiselle pojista. Lukko on särkynyt, ja omistaja on nuorekkaassa unohtamistavassa laiminlyönyt korjata sen.
Rasiassa on suuri sinetöity kotelo omistusleimalla: "Testamenttimme — saadaan aukaista vasta kuolemamme jälkeen."
Juhlallisesti käännähtelevästä tyylistä näkyy, miten heidän omanarvontuntoaan on mairitellut saada kirjoittaa sana testamentti…
Mutta toiselta puolen, kun he ensi kertaa matkasivat sotakentälle, olivat heidän ajatuksensa kaukana sellaisesta kuin testamentin kirjoittamisesta.
Pieni, pyöreä apteekkirasia helisee Stefanin kädessä.
Hän avaa sen: siinä on kaksi kultarahaa kumpikin ohuine ketjuineen, näissä Pyhän Katarinan kuvat, jotka käly oli heille antanut.
He ovat jättäneet ne kotiin?
Professori muisti, minkä loputtoman ilon amuletit olivat tuottaneet heille… He eivät enää välittäneet joutua tuleen ja liekkeihin Maria-Teresia-tähdistön takia ja kalliolujalla päättäväisyydellä olivat he ripustaneet ne kaulaansa, eikä edes kuolema tulisi irroittamaan niitä.
Ja nyt olivat he kuitenkin itse ottaneet ne pois… Peter ja Pal eivät tahtoneet enää kantaa Katalinin muistoa.
Tässä piilee joku tuskainen salaisuus haudattuna…. Satoja kysymyksiä vilisi toinen toisensa jälkeen Stefanin päässä. Ja otaksuttavasti olivat pojat paenneet tiehensä juuri päästäkseen vastaamasta.
* * * * *
Kerroksen toisesta päästä kuului Katalinin ääni.
Tuntui siltä, kuin olisi hän juuri tullut kotiin, mutta hän ei mennytStefanin luokse, vaan tiedusteli illallisruokaa keittiössä.
Professori pukeutui suurimmalla kiireellä siviilipukuunsa. Hän tarvitsi kengännapitinta, mutta ei löytänyt sellaista eikä hänen soittoonsa vastannut kukaan.
Koko taloudenpito näytti joku aika sitte joutuneen hajoamistilaan. Palvelusväki järjesti otteluja väitellessään kunkin eri toiminta-aloista ja ikuisesti lopen uupunut Katalin oli vaiti eikä välittänyt siitä mitään.
Professori kulkee yksikseen jätetyn mieshenkilön neuvottomuudella edestakaisin huoneessa.
Välistä tuntee hän katseen hellästä ja osaaottavasta silmäparista: se on Kantor, joka kaikkialla on hänen kintereillään. Ah, kunpa se vain olisi kyennyt auttamaan, millä onnentunteella se olisikaan sen tehnyt!
Koira seurasi myös herraansa rouvan siniseen huoneeseen, josta tämä miesten tavoin etsi napitinta mitä uskomattomimmista paikoista. Jopa hän etsi Katalinin yöpöydänkin laatikosta. Kengännapitinta hän ei tosi löytänyt, mutta sensijaan sai hän valokuvan käteensä: kapteeni Milkan valokuvan.
Mitä sillä oli täällä tekemistä?
Kaksi, kolme kertaa oli hän vaihtanut kädenpuristuksia kapteenin kanssa ja silloin aina tuntenut sitä salaista, määräämätöntä vastenmielisyyttä, jolla hänen oma luonteensa tavallisesti toi ilmi vastalauseensa tällaisiin erikoislaatuisiin ihmissieluihin kohdistuvana.
Mutta hänhän tiesi, että Kata oli erityisellä tavalla mieltynyt kapteeniin, joka "sai kiittää häntä elämästään" ja sentakia hän itse oli taistellut oman hermojärjestelmänsä harhaluuloja vastaan.
Mutta joka tapauksessa — mitä oli Milkalla hänen puolisonsa laatikossa tekemistä?
Äkkiä irvisteli inhoittava epäluulo häntä vastaan — odottamatta kuin tuhkasta putkahtanut piru… mutta hän tukahutti sen jälleen.
— Niin, sitäkin nyt vielä puuttuisi! — Olemmepa me miehet itse asiassa perin yksinkertaiset. Säädyllisinkin meistä on kuitenkin nähnyt niin paljon mutaa elämässään, että hänen on vaikea uskoa puhtauteen.
— Katalin! Kata! Hänen puolisonsa!
Pohjaltaan luokitti Stefan, huolimatta siitä, että hän oli nähnyt elämässä kaikenlaista, naiset aivan samoin kuin kaksoisetkin: meidän ja muiden. Ihmis- ja naissieluntutkiskelun lait olivat pätevät vain muita naisia arvostellessa.
Myöhemmin löysi hän puolisonsa työhuoneestaan.
Kietoutuneena suureen, villaiseen hartiahuiviin, istui hän viluisena ja itseensä vaipuneena suuressa nojatuolissa.
Nytkin vaikutti hän yhtä hajamieliseltä ja masentuneelta, kuin yleensä viime aikoina. (Lapsiraukka, miten kovin sairaalatyö olikaan koetellut hänen voimiaan!)
Hermostuneihin sormiinsa hän punoi pientä hopeaketjua, jossa välkähteli sakset ja pienoinen kirjoitustaulu. Hänellä oli tapana kantaa sitä sairaalapukunsa vyössä.
Professori ei tahallaan tiedustellut vaimon huonon tuulen syytä, vaan rupesi puhumaan lähimmistä tarkoituksistaan. Mutta koko ajan ajatteli hän Milkaa ja kaksoisia.
Lähimmät näköalat eivät olleet erikoisen aurinkoiset.
Jos vihollinen, joka verisellä sitkeydellä piiritti rajasolaa, pääsisiRahon vuorelle, täytyisi parakkisairaala numero kolme siirtää muualle.
Rukoile Jumalaa, Kata, ettei tule sähkösanomaa, lopetti Stefan matalalla äänellä. Viidentuhannen sairaan siirto vuoren yli! Vain ajatus tästä kierrättää kylmiä väreitä selässäni!
Katalin ei ollut ymmärtänyt sanaakaan siitä, mitä miehensä oli sanonut.
Kokoonpainuneena, liikkumattomana tuijotti hän eteensä tyhjin katsein, suun ympärille oli majoittunut jäätävä ja sairas hymy — vain otsan kiusautumista kuvastavat rypyt ilmaisivat, miten Stefanin ääni vaivasi häntä ja millaista tuskaa hänelle tuotti miehensä alituinen edestakaisin käynti hänen edessään…
Arató katsoi hämmästyksissään häneen. Koskaan ennen ei hän ollut nähnyt häntä sellaisena… Hän oli kuin tyhjä näyttämö, kun kaikki koristeet on viety pois. "Tänään ei ole näytäntöä, seurue vierailee muualla."
Niin se olikin, Katalin oli lopettanut näyttelemisen. Hän ei tahtonut miellyttää. Se ei vaikuttanut häneen mitään, vaikka Stefan huomasi hänet tyhjäksi, kalpeaksi, yksinkertaiseksi.
Tämä vihamielinen välinpitämättömyys oli selvästi luettavissa hänen kasvoiltaan, jotka olivat kadottaneet hymynsä rakastettavaisuuden, hiuksista, jotka järjestämättä riippuivat otsalla, epänaisellisesta ryhdistä, jopa siitäkin, miten kömpelösti hän salli hameensa mennä kurttuihin…
Aratón sielun läpi tunkeusi salamana vakaumus siitä, että hän nyt ajatteli miestä. Vierasta miestä.
Miehen kaipuu ympäröi kuin hyväilevä neste hänen vaimoansa ja hän antautuu autuaassa voimattomuudessa suloisen virran vietäväksi…
Hän oli miltei tuntevinaan kilpailijansa vastenmielisen hajun — kauhu, viha, inho olivat hyydyttämäisillään hänen sydämensä.
Harvinaisella sisäisellä havaintokyvyllään, joka välistä saattoi hänet pystyväksi muutamista äärettömän pienistä, värittömistä täplistä, jotka hän oli mikroskoopilla havainnut, selvittämään koko sukupolvien synnit ja synnin ainekset, käsitti hän salamankirkkaasti, mitä nyt tapahtui hänen ympärillään.
Katalin oli rakastunut… Siihen mieheen, jonka seurassa hän näki hänet hevoskastanjan alla… Jonka kuvaa hän säilytti yöpöytänsä laatikossa. Aivan viime päiviin saakka oli hän aina kirjoittanut hänestä paljon kirjeissään, viime päivinä vaikeni hän hänestä…
Ajatukset risteilivät salamannopeina hänen aivoissaan. Nyt johtui hänelle mieleen myös tuon sileäksi ajellun medisiinarin yksinkertainen lause.
Stefan puri hammasta — mitä oli tämä nainen tehnyt hänen nimellään?
Ja nyt selvisi hänelle myös Peterin ja Palin käyttäytyminen! Pojat olivat päässeet perille jostakin, olivat nähneet jotakin sairaalassa… Ja sitten olivat, he menneet, paenneet häntä, he eivät olleet tahtoneet syyttää, vaijeta he eivät olisi voineet…
Verta vuotavin sydämin olivat he, menetettyään uskon, ylpeästi vaijeten ja lujina kuolemaan asti vetäytyneet sinne, missä kanuunat jylisivät.
Niin, sellainen turvapaikka sopi pojille!
Mutta kenen kanssa oli hän sitten itse elänyt yhdessä näinä viitenä vuotena!
Stefan istuutui mitään aavistamatonta puolisoaan vastapäätä ja otti sanomalehden käteensä. Vaimokin hautautui omaan lehteensä.
Mutta kumpikaan ei lukenut. Vaimo silmäili jäykin katsein ilmoituksia ja ajatteli samalla kapteenia; miehen ajatukset seurasivat häntä, vakoillen kuin tornihaukka, joka korkeudesta väijyy kotiin kulkevaa viiriäistä.
Professorin tutkiva katse osui Katalinin pieneen kirjoitustauluun, jonka hän tuokiota ennen oli heittänyt pöydälle. Vieras käsi oli omituisin, kaartelevin rivein kirjoittanut muutamia kirjaimia ja numeroita: Joh. I. IV. 18.
Vastenmielisyydestä, joka hänessä äkkiä heräsi, hän tunsi, ymmärsi, kuka ne oli kirjoittanut.
Hän antoi sanomalehden vaipua kädestään, nousi ja lähti hitaasti kirjalaudakkojen luo etsiäkseen Uutta Testamenttia, mutta ei löytänyt sitä paikastaan.
Hän ponnisteli rauhoittuakseen, sytytti savukkeen ja kulki vakoillen edestakaisin kerroksessa.
Pieni musta kirja oli flyygelin päällä, jonne Katalin oli sen unhoittanut.
Apostoli Johanneksen ensi kirjeessä löysi hän seuraavat sanat:
"Pelkoa ei ole rakkaudessa, sillä täydellinen rakkaus karkoittaa pelon, mutta pelossa asuu rangaistuksen ajatus, ja se joka pelkää, ei ole täydellinen rakkaudessaan."
Katalin oli siis vielä arka, ja Raamattunsa tyystin tunteva kapteeni kiihoitti häntä apostolin sanoilla.
Stefan tunsi aivan samanlaista fyysillistä pahoinvointia, joka pari päivää sitten oli pojille aiheuttanut kuvotuksia.
Minkälainen nainen oli tämä?
Viisi vuotta olivat he olleet yhdessä yöt ja päivät, silloin oli Katalin antanut hänelle jok'ainoan ajatuksensa… Nyt oli hän ensikertaa omin päin, ja ensimäinen paras mies kadulta oli saanut ottaa hänet ja viedä hänet mukanaan kuin isännättömän esineen.
Oliko tämä Stefan Aratón vaimo? Stefan Aratón koirallekaan ei olisi koskaan voinut tällaista tapahtua.
Kenen kanssa oli hän asunut koko tämän ajan?
Oudolla uteliaisuudella tarkasti hän vaimoa, aivankuin näkisi hän hänet ensi kertaa. Hän voi rauhallisesti katsella häntä, Katalin oli vaipunut niin syvään hyväilevän kuumiin unelmiinsa, ettei hän huomannut mitään siitä, mikä tapahtui hänen ympärillään.
Aratón valtasi harvinainen, miltei hurmioinen kuvitelma.
Hänen Katansa oli kuollut. Ja tämä, joka istui tässä häntä vastapäätä, oli vieras nainen, joka oli ottanut Katan naamion päälleen ja näytteli nyt ilkeätä komediaa.
Ulkonainen samannäköisyys molempien naisten välillä ei tosin ollut erikoisen suuri… Minne oli kadonnut oikean Katan kultainen hymy, joka tavallisesti loisti hänen kasvoillaan vielä unessakin? Missä oli hänen teeskentelemätön vaatimattomuutensa ja viehkeä arvokkuutensa?
Piirteet, jotka hän nyt näki edessään, olivat jonkunlaisen raskaan ja äitelän haavemielisyyden sekä kypsymättömän tärkeyden omituisesti vääristämät.
Äkkiä syntyi hänessä katkera epäluulo, ettei edes entinen Katalin koskaan ollut kuulunutkaan hänelle. Katan rakastettava olento oli ehkä ollut olemassa vain hänen unelmissaan, ja hänen leikkivä mielikuvituksensa oli sen siirtänyt vieraan naisen ruumiiseen…
Niin usein kuin hän oli halunnut katsahtaa hänen sydämeensä, oli hän löytänyt vain oman kuvansa, ei mitään muuta. Aratón ajatukset täyttivät Katan sielun, hänen tunteensa hänen sydämensä, hänen sanansa hänen suunsa ja hänen ylpeä itsetietoisuutensa loisti hänen otsallaan… Mutta missä oli Katalin itse?
Voihan myöskin olla mahdollista, ettei hän olisikaan todellinen ihminen, vaan vain peilin kehykset, jossa peilissä jokainen mies, joka halusi, voi löytää itsensä.
Mutta huolimatta kaikesta tästä, leiskahti Arató kuitenkin raivoon, ajatellessaan, että tämä nainen omasi hänen sielunsa syvimmät salaisuudet, jotka hän sitten lahjoitti tuiki vieraalle miehelle.
Sillä se, mitä Milka halusi naisesta, ei ollut Graczianin perheen, vaan Arató-suvun omaisuutta. Tämä luonnoton ja takaperoinen sekaannus kiihoitti ja nöyryytti professoria.