Hän tunsi vastustamatonta halua säikäyttää hereille unissakävijän. Heräisikö hän ehkä? Jos hän lujin kourin tarttuisi hänen sydämeensä, puhkeisiko hän itkuun?
— Sano, onko teillä edelleen paljon potilaita? kysyi hän.
Hämillään sukeltautui Katalin ylös unelmainsa syvyydestä ja katsahti synkästi häneen, silmin, jotka eivät nähneet mitään. Kesti hetkisen, ennenkuin hän käsitti että hänen tuli vastata.
— Ah ei, ei niin pahoin monta, vastasi hän syvin, verhotuin äänin.
— Onko se teeskentelijä vielä siellä? kysyi Stefan pilkallisesti.
Katalin kavahtui.
— Kuka teeskentelijä?
— Kapteeni Milka…
Katalin tuli aivan valkoiseksi. Hän liikutti suutaan, mutta ei saanut sanaa sanotuksi pitkään aikaan. Sitten vääntyivät hänen kalpeat huulensa karvaaseen, manaavaan hymyyn.
— Teeskentelijä! — kähisi hän. Kuinka arvostelet ihmisiä!Luonnollisesti — vain sinä itse merkitset jotakin! Vain sinä itse?
Halveksiva hymy takertui kiinni suupieliin. Sieraimet värisivät. Hänen sydämessään kiehui ja vaahtosi kapinallisen orjan luihu viha.
Sekunnin tuijottivat he hämmästyneinä toisiinsa kuilun yli, joka oli auennut heidän välilleen.
Professori ei kestänyt tätä kauempaa, hän nousi ja lähti viereiseen huoneeseen.
Joku hiipi hänen jälessään. Se oli Kantor. Se seisoi isäntänsä rinnalla…
Stefanista tuntui, kuin olisi hänet väijyksistä tyrkätty mustaan, pimeään suohon, josta ei löytynyt mitään pelastusta.
Hänen toverinsa, jonka kanssa hän vielä äsken oli kulkenut käsi kädessä onnellisena ja luottavaisena, oli potkaissut hänet alas. Mikä kataluus!
Hänen silmissään pyörrytti, sydän särki ja jyskytti…
Kyynelhunnun läpi, joka peitti hänen silmänsä, näki hän vaalean, hymyilevän miehen pään, vaipuneena omahyväisiin haaveiluihin.
Ja silloin heräsi aikoja sitten mullaksimuuttuneiden esi-isäin rajujen palkkasotamiesten veri uudelleen eloon hänen suonissaan.
Hänessä roihusi himo kostoon, väkivaltaan, verenvuodatukseen, kuten salamoiva taivas vuorenhuippujen takana pimeinä öinä.
Tapahtui juuri se, mitä hän oli peljännyt.
Tuli sähkösanoma. Suuri parakkisairaala Karpateilta oli siirrettävä, vihollinen oli jo miehittänyt Rahon solan.
Päivänkoitossa oli autoja lähtevä rajalle. Aratón oli mentävä mukaan.
Hän rutisti sähkösanoman kokoon taskussaan. Katalinkin oli huoneessa, mutta hän ei tehnyt mitään kysymyksiä. Mitä liikutti häntä nyt Raho-sola, mitä yleensä koko sota!
Hän oli uudelleen laskeutunut unelman pehmeämutaiselle vuoteelle ja paahdatteli siinä itseään velttona ja voimattomana, mutta oli kuitenkin valmiina vihollisen ensi kosketuksesta kiukkuisena ärjäisemään.
Mies ei kuitenkaan tahtonut kauempaa häntä häiritä.
Hän seisoi ulkonemalla ja katseli alas Tonavalle.
Minkälainen olikaan tämä maailma? Kevätilman täyttivät hälytyskellojen läppäykset, yhden koko maailman osan peitti alituinen, verinen tihkusade, parakeissa lojui viisituhatta miesruhoa, jotka kuuntelivat kuumekiiluisin katsein lähenevää kanuunanjyminää, ja täällä Tonavan rannalla polttelivat suruttomat herrat savukkeitaan, iloiset neidit liehuivat sinne tänne näytellen pohkeitaan, ja tässä huoneessa istui nainen, joka pureskeli huulensa veriseksi ollen vakuutettu siitä, ettei koko maailman tuskaa voitu verrata siihen suloiseen väristykseen, jota hän tunsi suonissaan.
Kuka voi olla tasapainossa tällaisessa sekamelskassa?
Tuolla kaukana, toisen rannan kuninkaanlinnan yllä, vaeltavat hohtavat, valoisat kevätpilvet taivaan terässini-niityllä.
Kahdeksan, kymmenen samannäköistä pilvisuikaletta samoili hiljaa ja kainosti, pienimmät edellä, suurimmat jäljessä kuin oppilaat jossain ylimaailmallisessa naisopistossa.
Arató katseli niitä. Hänestä tuntuivat ne vanhoilta tutuilta. Hän oli tavannut ne ennen, ehkä jo pienenä poikana. Silloin myös oli kevät Tikanlinnavuorella, silloinkin vyöryivät ne esiin niin rauhallisesti ja riemuitsivat kaikessa yksinkertaisuudessaan uusista, heleistä vaipoistaan.
Ehkä ne juuri silloin olivat matkalla kouluun ja nyt oli tunti lopussa. Onhan mahdollista, että tuolla ylhäällä pilvikoulussa tunti kestää kolmekymmentä vuotta.
Kauan katseli hän ilman lasten valoisaa leikkiä ja koki samaa, kuin niin monta kertaa ennen sielullisen uupumuksen hetkinä…
Pilvetkin tunsivat jälleen matkaavan leikkitoverinsa katoavaisessa ikkunakomerossa, ja neuvokkaassa neitoshellyydessään kohottivat ne hänet ylös aurinkoiseen korkeuteensa.
Kevään jätti-virrasta, joka näkymättömänä vieri taivaankannella, tulvahti aalto Aratón sieluun. Koko hänen olemuksensa täytti äkkiä kristallikuulakka rauha.
Hänet nosti maasta sama voima, joka ohjasi pilvien kulun. Pilvet olivat hänen sisaruksiaan.
Halpa, sekava riitasointuisuus, joka äsken vapisutti hänen hermojaan, raukeni, hiljeni, kuoli pois syvyydessä.
Nyt ei Arató kuullut muuta kuin loistavan, synkän sinfonian, jossa viidentuhannen sairaan kuolintuska jyskytti.
Viisi tuhatta miestä odotti häntä parakeissa.
* * * * *
Stefan oli jo vuoteessa. Katalin puuhaili vielä pukuhuoneessa.
Tulisikohan Katalin vielä sisään sanomaan hyvää-yötä?
Nyt narisi sänky tuolla sisällä… Hän oli mennyt makuulle! Hän ei tullut sisään. Merenneidon luolassa pimeni. No niin, siis hyvin tähän asti.
He makasivat hiljaa, mutta kumpikaan ei nukkunut, molemmat jännittivät kuuloaan hillityin hengityksin viereiseen huoneeseen päin…
Huolimatta kevätyöstä asettui raskaita syyspilviä heidän päittensä päälle. Marraskuun tuuli suhisi kautta huoneitten.
Yö oli jäähyväisyö, kuihtumisen, syksyn, kuolonyö.
Se, mikä vielä eilen kukki ja tuoksui Aratón sielussa, putosi nyt kuin kuuro lakastuneita lehtiä hänen ympärilleen.
Menneisyyden muistot, tulevaisuuden toiveet, ihanat päivät, hymyävät minuutit liehuivat väsynein siivenlyönnein varjokatteisessa syvyydessä.
Ketä varten kukkivat nyt Tikanlinnavuoren valkeat sireenit? Kuka ruokkii riikinkukkokyyhkyset?
Katalinin turkinsininen kimono, jota aamutuuli jännitti puutarhassa vattupensaitten välissä, vaipui hämäryyteen kuin suuri, kuihtunut kukka…
Pelilaatikon sävel, jota hän ennen tavallisesti oli kuunnellut lapsellisella hartaudella, puhkesi soimaan räikein riitasoinnuin…
Seudut, jotka he olivat nähneet yhdessä, kirjat, jotka he olivat lukeneet, tunteet, jotka heillä olivat olleet yhteiset, kuihtuivat, putosivat, kuolivat…
Ruosteenpunainen Rooma, ametistinsininen Pariisi, helmiäisloistava Venedig, joissa kaikissa he olivat yhdessä vaeltaneet menneinä päivinä, kaikki haihtui savuun; sumuun ja huuruun vaihtuivat myös Ateenan norsunluukeltaiset ihanuudet, uduksi katosi myös kultainen Byzantium, jonne he olivat aikoneet yksissä matkustaa tulevina päivinä…
Kaikki häipyi syksyn varjoihin.
Katoavaisuuden synkkämielisyys täytti yön ja asettui raskaana myös Katalinin sydämelle. Ja hetkeksi heräsi hänessä menneen kesän palava kaipuu.
Hetkisen taisteli hän vastaan, mutta mennyt oli voimakkaampi kuin hän, se voitti, vangitsi ja raahasi hänet mukanaan. Ja sinä hetkenä kuuli Stefan kevyttä melua sinisestä huoneesta: kuuliaiset, pienet paljaat jalat lähenivät hiljaa tassutellen.
Hän tunsi kielon tuoksua — vaimo seisoi hänen vuoteensa ääressä.
Hän tarttui hänen käteensä, jännitti sitä ja heittäytyi sitte äkkiä sen varaan, puhjeten samalla katkeraan itkuun.
Yön hämärän läpi loistivat Stefania vastaan hyvin tutut piirteet. Katan entiset, rakastettavat kasvot. Hämmästyneenä oli hän nähnyt sekä itsensä että miehensä. Mitä olikaan täällä tapahtunut?
Arató ei sanonut mitään, veti vain hänet hiljaa luokseen. Kaulallaan tunsi hän hänen kuumat kyyneleensä.
Aivan varmaan voisi hän valloittaa hänet takaisin, jos haluaisi. Aamulla seuraisi Katalin häntä, ja sitten ei hän enää koskaan laskisi häntä luotaan… Kata tulisi jakamaan hänen kanssaan vaarat ja vastukset. Nyt hoitaisi hän kolera- ja lavantautipotilaita — aivan varmaan tulisi hän näin tekemään, olihan hän hänen vaimonsa.
Kuukauden kuluttua tulisi hän unohtamaan, tuon toisen. Kahden kuluttua sanoisi hän itkien miehelleen: kiitos, ettet ollut ylpeä, kiitos, että pelastit minut itseltäni…
Ja kolmen kuukauden kuluttua? Silloin nauraisi Kata joskus itselleen ilman mitään ymmärrettävää syytä eikä millään ehdolla maailmassa tahtoisi sanoa, minkä tähden, mutta hänhän tietäisi, että nyt Kata muisteli tuota omituista, näivettynyttä kapteeni Milkaa.
Ah, niin, aivan varmaan voisi hän voittaa hänet takaisin, jos tahtoisi.
Peloissaan ja kuumissaan puristautui Katalin miestänsä vastaan.
Professori tunsi pistoksen niskassaan. Se tuli amuletista, jota vaimo kantoi rinnallaan. Mutta se ei ollut entinen Katarinan kuva, vaan uusi amuletti, pieni lasitettu risti.
Kas vaan, myös kolmas, viimeinen Katariinan, kuva oli poistettu omistajansa kaulalta!
— Etkö enää kanna Katariinanrahaa? kysyi hän matalasti.
Nainen jäykistyi. Stefan miltei tunsi, miten hän kylmeni.
— Etkö kanna sitä enää?
— Se on särkynyt — ketju on särkynyt — valehteli hän.
— Mistä olet ostanut tuon ristin?
— Ristin?
— Mistä olet ostanut sen?
— Olen saanut sen.
— No keneltä?
— Niin — ylihoitajattarelta.
Hän tiesi, ettei mies uskonut häntä.
Pitkän aikaa istui hän liikkumattomana, jäykkänä ja kylmänä hänen rinnallaan. Jopa hengitystäänkin hän pidätti, vain sydämen epätasaiset lyönnit kuuluivat kaukaa etäisyydestä.
Vanhan aleksandrialaisen Katariinanrahan oli hän saanut Stefanilta jo tyttönä. Jo silloin oli hän ollut selvillä siitä, että tämän lahjan jälkeen oli myös sen antaja tuleva hänen omakseen.
Kultarahasta oli tehty muistokotelo, ja siinä säilytti Katalin puolisonsa kuvaa.
Takasivulle oli Stefan pienen pienin kirjaimin kaiverruttanut:
"Ole uskollinen kuolemaan asti, niin olen antava sinulle elämän kruunun."
Katalinilla oli ollut sellainen taikauskoinen käsitys, että vain niin kauan, kuin hän kantaisi tätä kaulallaan, onni olisi hänen mukanaan. Kerran oli hän kadottanut sen ollessaan uimassa ja silloin oli hän ollut sairaana kiihtymyksestä kaksi päivää, kunnes aarre jollain ihmeellisellä tavalla taas saatiin takaisin.
Silloin oli hän selittänyt, että kuva oli pantava hautaan hänen kanssaan. Tai oikeammin sanottuna heidän kanssaan, sillä Katalin piti kiinni sellaisesta päähänpiintymästä, että hän ja hänen miehensä tulisivat kuolemaan samana päivänä.
Ja nyt oli hän ottanut sen pois jonkun ristin tieltä. Pienen lasitetun ristin tieltä, jonka kapteeni Milka paljon tinkien oli ostanut Ruzicskan muinaisesineitten kaupasta.
Omituista! Tämä uskottomuuden vertauskuva toi hänelle enemmän tuskaa kuin itse uskottomuus!
Ei, tälle tolalle eivät asiat saaneet jäädä.
Varastaako puoliso takaisin varkaalta —? Ei! Sellaisessa hämärän ja varkaankätkemisrakkaudessa olisi enemmän nöyryytystä kuin onnea.
Hän ei voinut enää katsoa Katalinia omakseen. Hän ei voinut enää katsoa häntä syvälle silmiin.
Joko oli hänen vaimollaan sielu, tahi ei ollut.
Jos hänellä oli, saisi hän oman järkensä avulla päättää ja omin jaloin mennä minne hänen täytyi. Hän oli kuitenkin eksynyt liian kauas kotomaista, jotta hän olisi voinut ottaa hänet syliinsä ja kantaa hänet kotiin.
Ja jos hänellä ei ollut sielua, silloin — — —
Minkä niin helposti voi kadottaa, ei ole sen arvoista, että sitä kannattaisi koettaa säilyttää.
Tilit olivat selvät…
— Aamulla nousemme varhain ylös, sanoi Stefan.
Katalin ymmärsi hänet. Hän nousi heti ja hiipi kiiltoristeineen siniseen luolaansa.
* * * * *
Jo varhaisena aamuhetkenä oli Arató matkavalmis.
Kun hän tirkisti sisään Katalinin ovesta, lepäsi tämä sängyssä lujasti kiinnisuljetuin silmäluomin.
Kylmässä aamuvalossa, joka siivilöityä sinisten uudinten läpi, piti hän suunsa itsepintaisesti kiinni.
Hänellä oli renkaat silmien ympärillä, siis ei hänkään ollut yöllä nukkunut…
Hän ei liikahtanut ja kuitenkin oli hän aivan varmaan hereillä. Koko hänen marmorivalkea ruumiinsa oli vain uhmaa, vastalausetta ja suostumattomuutta.
Hän ei enään tahtonut muistuttaa sitä Katalinia, joka yöllä oli noussut sängystä ja tullut sisään paljain jaloin.
Nyt oli hän taas leukaan asti kääriytynyt lumottuun pukuunsa, joka ulospäin teki hänet jääkylmäksi, mutta sisäänpäin kylvetti hänen jäseniään mitä suloisimmassa lämmössä…
Stefan katseli häntä kauan…
He eivät olleet saaneet lapsia. Mutta kuinka monelle henkiselle jälkeläiselle he olivatkaan antaneet hengen! Ne viruivat nyt makuukammarinmatolla, rauennein silmin ja suut kauhusta ammollaan. Heidän äitinsä oli heidät surmannut, kuten Medea lapsensa.
Heidän äitinsä, joka nyt kalpeana ja uhittelevana, kavalasti suljetuin silmäluomin sekä valheen tahraamin huulin lojui tuolla vuoteessa.
Oliko se tapahtunut häijyydestä? Ei, varmaankaan ei. Aratólle selveni, että hän surkutteli Katalinia enemmän kuin itseään.
— Jää hyvästi, Katalin Graczian! sanoi hän hiljaa.
Kun hän meni läpi työhuoneen, näki hän Katalinin pienen kirjoitustaulun pöydällä.
Hän otti sen käteensä ja kirjoitti tarmokkain, sapeliniskua muistuttavin kirjaimin kaksi sanaa kapteeni Milkan kirjoituksen alle:
Talita Kumi!
Se, joka pitää hurskaista lainalauseista, voi tämänkin löytää Markuksen evankeliumista. Se on aramean kieltä ja merkitsee: Neito, nouse ylös!
Oikeastaan kirjoitti hän sen vain sentakia, että häntä hävetti, jos hän ei ollut suora. Ihmeisiin hän ei tietenkään uskonut, hän tunsi, että tällä kertaa Jairuksen tytär ei nukkunut, vaan että hän oli kuollut.
Yksinään astui hän eteiseen.
Mutta siellä odotti häntä joku ja tämä syöksähti häntä vastaan, eräs, jonka vain eron ajatuskin teki onnettomaksi.
Se oli Kantor.
Ja miten omituinen onkaan ihmissydän! Stefan Aratón sydäntä lämmitti ajatus, että talossa oli ainakin joku, joka oli ikävissään hänen lähdöstään.
Hän kumartui Kantorin puoleen, taputti sitä kaulalle ja sanoi hymyillen:
— Niin, Kantor, tiedän. Löytyy kuitenkin vielä uskollisuutta maailmassa.
Katalin ei edes liikahtanut, kun hän kuuli auton hälyten lähtevän liikkeelle hänen ikkunansa alta.
Hän ei edes silmiään aukaissut, mutta silmäripsien alta pusertui esiin raskaita kyyneleitä.
Niinkauan kuin Stefan oli ollut kotona, oli vaimo aina tuntenut jonkunlaista mielettömän voimatonta vihollisuutta, aivankuin vanki nähdessään vankilaristikon.
Kun mies oli lähtenyt, voi Katalin muistella häntä ilman vähintäkään nurjamielisyyttä, niin, jopa eräänlaisella hellyydenkaltaisella osanotollakin, kuin jotakin kunnioitettavaa, vierasta vainajaa.
Arató ei antanut minkäänlaista elonmerkkiä itsestään kahteen viikkoon, mutta sitä Katalin tuskin itse asiassa pani merkillekään siinä ihanassa, toimettomassa kuutamotunnelmassa, jossa hän nyt oli.
Sanoja, jotka kapteeni Milka lausui, katseita, joilla hän hyväili häntä, kantoi hän muassaan, minne hän vain kulkikin, kuin hehkuvia hiiliä.
Illoin, kun kapteeni ennen illallista tuli liinavarastoon, lehahti täyteen liekkiin kaikki se, joka ennen hiljaa oli hänessä kimallellen kytenyt.
He istuivat kullanhohteisessa udussa. He eivät nähneet mitään muuta siitä, mikä oli heidän ympärillään, kuin toistensa silmäparit, joitten lämpimään syvyyteen heidän sielunsa haltioituneina vaipuivat.
Jos nuoret medisiinarit sellaisina hetkinä sattuivat kulkemaan varaston oven ohi, rypistivät he pilkallisesti nenäänsä. Milka ei vielä ollut edes suudellut häntä.
He vain puhuivat. Mutta välistä putosivat yksityiset sanat kuin värähyttävät suukkoset heidän musiikin vapauttamiin sieluihinsa.
Rakkauden pääsiäishetket olivat lahjoittaneet heidän sanoillensa lennon ja kauneuden kaiun. Heidän mielikuvituksensa kohosi sanan taivaankaarin huimaavaan korkeuteen, ja siellä katselivat he hurmautuneina toisiaan.
He tahtoivat olla hyvät, jalot, ja toistensa arvoiset.
Milka, joka tuli sairaaksi valheesta, jumaloi naisessa totuutta ja puhtautta, ja Katalin rakasti hänessä sitä kesytettyä voimaa, joka kuuliaisena seurasi häntä silkkisiteessä kiinni, kuten leijona Erosta.
Milkaa harrastutti huomattavan paljon Katalinin entinen aviollinen yhdyselämä. Tuntui siltä, ettei hän rakkautensa määrättömyydessä voinut tyytyä vain hänen tulevaan elämäänsä, vaan että hän samalla tahtoi hallita myös hänen mennyttään.
Mutta itse asiassa ilmeni myöskin tässä vain, hänen kummitus- ja vampyyriluonteensa. Hän osasi rakastaa vain silloin, kun hän sai imeä verta toisen rakkaudesta.
— Vastaatteko suoraan, jos kysyn teiltä jotakin?
— Tiedättehän, Karoly, ettei minulla teille ole mitään salaisuuksia.
— Teidät pakoitettiin menemään naimisiin Aratón kanssa, eikö totta?
— Ei, ei kukaan pakoittanut minua, menin aivan, vapaaehtoisesti.
Herttainen, kaihomielinen, vähäisen ivallinen Leonardo-hymy poimutti naisen huulet. (Kaikkea sinä minulta kysytkin — ja kuitenkin sinä tiedät, että vain yksi asia on minulle kallis!)
Mutta kapteeni kaivautui hekkumoiden yhä syvemmälle ja syvemmälleKatalinin menneisyyteen, aivankuin kultakuoriainen kukkakupuun.
— En tarkoita fyysillistä pakkoa. Ei ole puhetta mistään sellaisesta, että teidät väkivalloin olisi laahattu alttarin eteen… Mutta kokematonta nuorta tyttöä voidaan moraalisesti pakoittaa tuhansin muodoin…
— Mitä tarkoitatte, Karoly?
— Graczianit kohtelivat teitä pahoin?
Pieni, heikko marttyyrihymy valaisi Katalinin piirteitä.
— Minulla oli synkkä nuoruus, sitä en tahdo kieltää. Minun oli paljon kestäminen. Tiedättehän: syntyperäni —!
Tämä oli jo usean kerran ollut heidän kesken puheenalaisena, ja niin oli isoisä Graczian, tuo paksumahainen vanha herra sillan viereisessä talossa, vähitellen kasvanut eräänlaiseksi kansanlaulun ylpeäksi ja julmaksi isäksi, uudeksi herttua Tankrediksi, joka oli valmis Oltván Ghismondalle lähettämään hänen Guiscardonsa verisen sydämen.
Milkan katse hyväili hellän osaaottavasti Katalinia.
— Minun oli usein tapana rukoilla Jumalaa, että hän olisi antanut minun kuolla, kuiskasi nainen, jota äärettömästi miellytti saada osakseen sääliä.
— Katica-raukkani…
Hän kutsui häntä Katicaksi, ja hän piti tästä nimestä, jota ei kukaan ennen ollut hänelle antanut.
— Kun Arató pyysi kättäni, näin hänessä vapauttajan.
— Mutta te ette rakastanut häntä, vannaan ette rakastanut!
— Ah, tiesinköhän sitte, mitä rakkaus on? Tiesin vain, että olisin menehtynyt, jos minun olisi täytynyt kauemmin viipyä isovanhempaini luona… Minä olin vielä lapsi, joka ei tiennyt mitään muusta elämästä, kuin että — se teki pahaa!
Tästä lausumastaan tuli hän itse niin liikutetuksi, että hänen silmänsä kyyneltyivät. Mutta myös kapteenin suuret, vaaleat silmät kylpivät epäilyttävässä kiilteessä.
— Juuri sellaista minä tarkoitan siveellisellä pakolla — mutisi hän liikutettuna.
— En pidä siitä sanasta, Karoly! — sanoi Katalin sovitellen. Mieheni kohteli minua aina hyvin, hänestä täytyy puhua suurimmalla kunnioituksella, sen on hän ansainnut.
Tällainen ylhäinen suhtautuminen miellytti Milkaa. Oikeastaan oli hän sellaista odottanutkin Katicalta.
Oli vielä eräs seikka, joka miellytti häntä, nimittäin se, ettei rouvaArató eilisestä päivästä alkaen enää kantanut vihkimäsormustaan…Mainiten tekosyyksi, että se oli esteenä sairaalaelämänvälttämättömissä pesuissa, oli hän pannut sen pois.
— Minä en syytäkään teidän miestänne, vaan Gracziania, sanoi hän vältellen. Stefan Aratóa ei kukaan voi arvioida korkeammalle kuin minä.
He hymyilivät hellästi toisilleen; tässä asiassa olivat he jo aivan yksimieliset.
— Aratóhan ei voinut sille mitään, ettei hän kyennyt tekemään teitä onnelliseksi, sanoi kapteeni vähän myöhemmin.
— Ah, enhän silloin vielä edes tiennyt, mitä on onni… olinhan lapsi, vastasi Katica.
Milka hymyili katkerasti.
— Ei tosiaankaan voi olla kylliksi ihmettelemättä sitä tapaa, jolla meidän oloissamme solmitaan avioliittoja! Nuori tyttö, joka ei tunne elämää eikä itseään, jätetään ventovieraan miehen haltuun!
Tätä vastaan ei voinut väittää mitään, sillä tässä oli hän, ikävä kyllä, täysin oikeassa.
Mutta Katalin-Katiczalla oli tänään tarve olla aivan erikoisen jalo miestään kohtaan.
— Aratón puolisona kannan kuuluisaa nimeä ja siksihän täytyy minun myös jotakin uhrata.
— Teidän kannaltanne katsoen oli teillä myös siihen täysi oikeus, Katica, mutta Aratólla ei ollut mitään oikeutta ottaa vastaan sellaista uhria.
Milka osasi taidolla puhua, ja hän tekikin sitä mielellään. Nyt leiskui jalo suuttumus hänen äänessään.
— Yksi ihmiselämä on yhtä arvokas kuin toinenkin, ja kunkin oikeus ja velvollisuus on elää omaa yksilöllistä elämätään… Teillä on rikas ja voimakas persoonallisuus, mutta Aratón rinnalla ette päässyt oikeutettuun asemaanne!… Mitä te olitte, Katica, miehenne huoneessa? Kukka, joka palveli huonekoristeena, jalokivi, joka säikkyi herra Stefanin kädellä — ei mitään muuta! Jos tahtoisin olla karvas, voisin sanoa pahemminkin… (Hän olisi voinut sanoa palkolliseksi). Mutta tämä riittäköön! Teidän elämänne ei ollut ihmisarvoista. Teidän avioliittonne ei ollut mikään avioliitto.
Nainen kohotti päänsä.
— Minun ei ole kukaan koskaan kuullut valittavan! sanoi hän hiljaa ja arvokkaasti.
— Ei kukaan, koska teillä on ylpeä ja ylimysmielinen luonne.
Tämäntapaiseen keskusteluun antautuivat he usein.
Milka tunsi aika ajoin tarvetta kaivaa mullasta Katican kuolleen avioliiton, verraten omaa elävää voimaansa Aratón maatuneisiin jäännöksiin.
Ja myös suhteessaan vainajaan voi hän tuntea voimansa pursuavan.
* * * * *
Aurinko paistoi kuitenkin heidän sydämiinsä vain niin kauan kuin he tekivät retkiä entisyyteen. Kun tulevaisuus ensi kertaa tuli puheiksi, pimeni taivas heti.
Niin, tässä oli nainen, jonka laki oli sitonut vieraaseen mieheen. Katica ei luonnollisestikaan rakastanut miestään, ei myöskään koskaan voinut tulla onnelliseksi hänen rinnallaan, mutta kuitenkin sanoi hän todellisen naisen ihastuttavalla lyhytnäköisyydellä: mieluummin tahtoi hän kuolla, kuin jollain lailla rikkoa sitä kiitollisuuden ja arvonannon suhdetta, johon hän katsoi olevansa sidottu Aratóon nähden.
Jos olisi kysymys vain hänestä itsestään, niin kuristaisi hän omin käsin sen kaipuun itsessään, joka itki onnea, olihan hän tähän asti kyllin saanut oppia kieltäytymään! Mutta hänellähän oli velvollisuuksia myös Milkaa kohtaan.
Sillä oli aivan varmaa, ettei tämä suuri lapsi voinut enään elää ilman häntä. Jos Katica nyt hylkäisi hänet, vaipuisi hän ehkä taas takaisin siihen pimeyden kuiluun, josta hän oli hänet johtanut ylös.
Traagillinen tilanne!
Kapteeni taas puolestaan pyysi täysin vakavasti, ettei Katica yleensä ottaisi häntä huomioon vähimmässäkään määrässä; jollei hän yksin kestäisi elämää, tietäisi hän kyllä löytää sille miehen arvoisen ratkaisun, sen puolen voisi Katica turvallisesti jättää hänen itsensä huoleksi! Mutta tässä ei nyt ollut kysymys vain hänestä, vaan myös Katicasta.
Milka ymmärsi Katicaa, tämä kuului niihin harvinaisiin, agavemaisiin luonteisiin, jotka kukkivat vain kerran elämässään, ja joille kukkiminen tuo kuoleman… Voi vain kysyä, pitikö sallia sellaisen naisen kuihtua miehensä rinnalla, jota miestä hän ei rakastanut?
Voiko sallia jotain sellaista tapahtuvan? Kaikki riippui vain tästä!
Sydämet kuolemansuruisina järjestivät he oikeita tohtorinväittäjäisiä kysymyksistä: "velvollisuus onneen" ja "oikeus yksilölliseen elämään."
Kauan hehkumoituaan epäitsekkyyden tähtiavaruuksissa, keskeyttivät he tavallisesti keskustelunsa sillä, että kapteeni Milka asetti sellonsa polviensa väliin ja soitti: "Oli kaksi kuninkaanlasta."
Sävelmän oli hän itse säveltänyt Heinen runoon, tai paremmin sanoen halunnut säveltää, sillä toistaiseksi oli olemassa vain kahdeksan ensi tahtia, mutta ne olivatkin niin suloiset ja laulavat, niin pehmeät ja suruiset, että aivan tahtomattaan tuli ajatelleeksi Mendelssohn-Bartholdya.
* * * * *
Tulevaisuus!
Katica oli kotona ja pukeutui.
Tulevaisuus! Hänen levoton mielensä etsi turhaan vapauttavaa neuvoa: kaikkialla puski hän mustia graniittimuureja vastaan.
Hän pelkäsi Stefania! Tämä ei tulisi koskaan luopumaan hänestä; ainakaan ei hän voinut kuvitella Stefania ilman pikku Katikaansa…
Hän ei pitänyt häväistysjutuista, hän tunsi jopa hirveää kauhuakin kaikkea kohtaan, joka herätti huomiota. Hänen maineensa oli hyvä, kaikki olivat mieltyneet kuuluisan tiedemiehen hyvään hengettäreen, pieneen uskolliseen toveriin ja leppyisään talotonttuun… Herra Jumala, mitä sanoisivat hänen vanhat ihailijansa, kuuluisat professorit Berlinissä?
Parasta olisi, jos kaikki jäisi entiselleen, kunhan vain Arató jonkun ihmeen avulla voisi muuttua kapteeni Milkaksi…
Kun hän siinä seisoi ja suori hiuksiaan suuren peilin edessä, kuului hänen sielunsa lastenkammarista pieni röyhkeä ja häpeemätön ääni: jos Stefan kuolisi!
Ei, ei, ei, sitä hän ei tahtonut.
Hän pani kätensä ristiin ja rupesi rukoilemaan ilman tarkoitusta:
Älä kuule minua, hyvä Jumala, minä en sitä sanonut, hyvä Jumala, älä kuule.
Mutta sitte sai hän peilissä nähdä omat säikähtyneet kasvonsa ja silloin hän hymyili… Sellaisia lapsellisuuksia!
Kuka on edesvastuussa niistä kuplista, jotka syntyvät sielussa?
Mutta silläaikaa hiipi toinen Kata kissanaskelin ja hurskaan uteliaana mielikuvituksellisessa temppelisalissa, missä tuhannet ja taas tuhannet pienet kynttiläsydämet paloivat… Hän tunsi paikan eräästä vanhasta lapsuudenaikaisesta sadusta: joka kynttilä oli ihmisen elämä…
Ja tämä kynttilä tässä oli Stefan Aratón.
Suojellen piteli Kata ruusuisia kätösiään rauhallisen, valkean liekin ympärillä… En salli kenenkään tehdä hänelle mitään pahaa, hän oli aina minulle hyvä, hän rakasti minua alati.
Mutta joltakin suunnalta, jostakin ilkeästä, pienestä suusta virtasi jääkylmä tuulenhenki kynttilää kohden. Liekki lehahteli, sihisi ja kutistui lopuksi tuskin huomattavaksi siniseksi hohteeksi sydämen ympärille…
Ei, ei, en tahdo! En salli sitä! En voi sitä auttaa —!
Taas näki hän itsensä peilissä, missä hän istui suurin huolestunein silmin käsi lujasti tarrautuneena paksuihin, ruskeihin hiuksiin…
Hän nauroi itselleen. Lapsellisuuksia!
* * * * *
Seuraavana päivänä meni hän tavallista myöhemmin sairaalaan.
Tonavan rannalla käyskenteli vieraita ihmisiä.
Esikaupunkien miehiä hopeaketjuineen kulki siellä pystypäin ja he kiihoittivat toisiaan iloisin hurraahuudoin.
Kaikkialta kuului sama sana: Gorlice — Gorlice! Ja se soi kuin iloinen rummunpärinä.
Gorlice! Vihollisen rivit murretut… Niitä ajetaan takaa, isketään, surmataan! Honvédit ajavat edellään vankeja kymmenintuhansin.
Asfaltti kaikui voimakkaista askelista, iloinen rytmi täytti kevätilman kuin painajaisunesta heränneen jättiläissydämen tykytys.
Valtavan lipun Katalinin pään yllä täytti Tonavalta tullut tuuli.
Professori Kadar seisoi huoneensa ovella ja katsahti häneen vakavasti ja ilmeisen hämmästyneenä:
— Mitä tämä on? Tuletteko kuitenkin?
— Miksi en tulisi? ihmetteli hän.
— Ettekö tiedä —? Ettekö ole mitään kuullut.
— Gorlice? — sanoa sutkautti Katalin iloisesti.
Mutta nyt havaitsi hän, että Kadarin kasvot olivat uusien, synkkien poimujen uurtamat.
— Suuri onnettomuus on tapahtunut… Kauhea onnettomuus — mumisi professori.
Professori antoi hänelle merkin tulla sisään, hän tahtoi, että hän istuutuisi.
Katica ajatteli heti Milkaa. Petollinen, särkyä tuottava kylmyys levisi rintaan… Hän ei uskaltanut puhua, vaan jäi seisomaan keskelle huonetta pidättäen hengitystään, jäykästi tuijottavin silmin ja liituvalkeana kasvoiltaan.
Teidän miehenne, professori Stefan Arató —.
Ah! Nainen veti syvään henkeä. Professori tarttui erään tuolin selkänojaan ja työnsi tuolin hänelle.
— Istukaa, olkaa hyvä.
— Onko hän sairas? kysyi Katica. Onko Stefan sairas?
Ja kun hän puhui miehestä, vapisutti nyt vielä hänen ääntään sama tuska, jota hän oli tuntenut rakastajan edessä.
— Suuri onnettomuus, kauhea onnettomuus…
Tuli syvä hiljaisuus. Rouva Arató tarkkasi vapisten omaa itseään. —Liekki kähisi ja leimusi… Ilkeä, pieni suu puhalsi, puhalsi…
Katica kohotti kätensä: ei, ei, ei — Jumala taivaassa, se ei saa tapahtua.
Mutta samalla kun suu puhui, kaivautui hänen tuikea katseensa ahneena tulevaisuuteen.
Kadar tuumi, että oli viisainta heittäytyä suoraa päätä asian ytimeen.
— Hän on kuollut.
Niin, tämä uskomaton, mahdoton ajatella on tapahtunut…
Se oli vaikea isku maalle, tieteelle…
Professorin oli asetettava hänet istumaan, sitte antoi hän hänelle vettä. Hänen tuli sääli häntä. Viime aikoina oli hän tosin käyttäytynyt sangen moitittavasti — ei mikään suututtanut Kadaria enemmän kuin sairaalakuhertelu — mutta nyt antoi hän hänelle kaikki anteeksi, hänen tuli Katicaa sääli.
— Se ei ole totta! En usko sitä! Se ei voi olla totta! toisti Katica itsepintaisesti. Hän pudisti päätään, jopa hymyilikin tuokion: ah, varmaan se ei ole niin — en usko sitä!
Ja kuitenkin oli hän varma siitä, että se oli totta.
— Sen pahempi, siitä ei enää ole vähääkään epäilystä.
Rakas, hyvä Jumala, Sinä tiedät, etten tahtonut sitä. Olenhan rukoillutSinua hänen puolestaan, sanoi hän itselleen.
Professori oli iloinen, että Katalin oli niin voimakas. Hän ei pelännyt mitään niin paljon, kuin naisen kyyneleitä. Hän rupesi kertomaan yksityiskohtia. Mutta rouva Arató kuunteli häntä vain puolella korvalla.
Kaikki ne monet persoonallisuudet, ne monet Katat, Katókat ja Katicat, jotka asuivat hänen sielussaan, lehahtivat lentoon ja hajaantuivat kuin kyyhkyset, kun haukan musta varjo lankeaa yli kyyhkyslakan. Takaisin menneisyyteen — eteenpäin — tulevaisuuteen. Mitenkä oli tähän asti ollut — kuinka tulee tästälähin olemaan?
Vain yksi ainoa Kata piiloutui petollisena ja arkana lastenkamariin, aivankuin se olisi pelännyt saavansa selkäänsä.
Mutta Kadar puhui äänellä, joka oli tukahtumaisillaan liikutuksesta.
Jo eilis-iltana oli tullut sähkösanoma, mutta silloin eivät he olleet tahtoneet siihen uskoa, asia oli tuntunut heistä niin mahdottomalta, ja tähän aikaanhan liikkui maassa niin paljon hirmuhuhuja… Mutta nyt oli asiasta saatu täysi varmuus… Tänään aamulla oli suoraan vainajan paarien äärestä saapunut nuori rykmentinlääkäri, tohtori Sandor Ember… Arató oli kuollut Oltván sairaalassa… Ja lavantautiin! Oli käsittämätöntä, miten hän oli voinut saada tartunnan… Hän, joka itse tunsi suojelustoimenpiteet paremmin kuin kukaan muu… Hän oli ollut sairas jo silloin, kun hän ryhtyi muuttamaan suurta sairaalaa ylhäällä Karpateilla. Hänellä oli ollut korkea kuume, mutta hän ei ollut tahtonut kiinnittää siihen mitään huomiota, hän oli kukistanut sairautensa ja hinnalla millä tahansa tahtonut toimittaa sairaat turvaan… Muutto oli ollut jännittävä ja vaivaloinen, jopa kerran vuorilla ympäriharhailevat ryssät olivat rynnänneet heidän kimppuunsa. Näytti siltä, kuin olisi hän sillä retkellä kuluttanut voimansa täysin loppuun… Sairaus oli ilmennyt aivan tavattomalla voimalla ja pian tehnyt lopun hänestä… Hänet oli laskettu väliaikaiseen hautaan, myöhemmin tullaan etsimään hänelle arvokkaampi lepokammio…
Ja sitten puhui professori muutamia sanoja myös hallituksesta ja sanomalehdistä.
Lopuksi pisti hän Katicán käteen pienen, kylmän esineen:
— Tämän toi rykmentinlääkäri mukanaan… Muut lähetetään teille myöhemmin, toistaiseksi säilytetään niitä desinfisioimislaitoksella.
Kultasormus lepäsi Katican kädessä: Stefan Aratón kihlasormus.
Omaansa ei hän ollut pitkään aikaan kantanut, mutta nyt pani hän sen taas sormeensa.
— Saatan teitä kotiin, jos sallitte…
Professori laski pitkän kaavun hänen valkean pukunsa ylle.
Rouva Arató meni alas portaita kuin unissakävijä.
— Leski! Leski! — toisti hän itsekseen ja tunnusteli uteliaana ja väristen tätä harvinaista sanaa joka puolelta. — Leski!
Välistä iski häneen pelottava ajatus, häijy vihamielinen aave asettui hänen tielleen, mutta hän karkoitti sen! "En voi sitä auttaa! En tahtonut sitä?"
Kadarin kanssa ei hän puhunut sanaakaan koko matkalla.
Ulkona Tonavalla kohisi ja kuohui suuri, valkoinen höyrylaiva… Kultaisia täpliä tanssi sädehtien aalloilla. Kaupunki oli täynnä lippuja… Jostakin kuului soittoa… Gorlice!
Ja koko tämä keväinen ääni- ja värisinfonia hukkui majesteetilliseen urkuinhyminään ja tuhansien kellojen kalkatukseen.
Mutta sitä kuunteli hän vain yksin — hän, leski! Taikauskoisella hartaudella tarkkasi hän itseään.
Hän oli aina aavistanut, että kohtalon salaperäiset mahdit olivat raivanneet ja tasoittaneet hänen tiensä — ainahan hän oli onnistunut elämässä! Mutta nyt huimaus ja kauhu valtasivat hänet hänen todetessaan sen ylevän säälimättömyyden, jolla hänen tuntematon suosijansa täydensi työnsä!
Menneenä talvena, kun professori oleskeli rajalla ja puoliso unohtautui sairaalaan, oli Kantor Aratón talossa ainoa, joka piti yllä perhe-elämän yhtäjaksoisuutta.
Keittäjätär laittoi sille ruokaa, sisäkkö suori sen turkin ja kamarineitsyt otti sen mukaansa kävelylle.
Ja kun sitten keittiöhenkilökunta rupesi jutustamaan keittiössä, niin ei enään sätitty herrasväkeä, vaan Kantoria ja kuinka paljon vaivaa oli siitä ryökäleestä.
Kuten tiedämme, oli Kantor suuri, valkea lammaskoira.
Kiharaisine turkkeineen vaikutti se niin kunnianarvoiselta ja hyvinvoivalta, kuin olisi se ollut syntyisin itse Esterhazy-paimenkoirista.
Sen esi-vanhemmat olivat itse asiassa ansainneet leipänsä paimenkoirina ja aina kunnialla seisoneet vartiopaikallaan kaikenlaisten kaksi- ja nelijalkaisten varkaitten uhatessa.
Myös Aratón talossa pysyi se samana sitkeänä ja jäntevänä pustaeläimenä, vaikkakin siihen kieltämättä sen herrasväessäoloaikana oli tarttunut jonkun verran säyseämpi esiintymistapa.
Ystävänsä valitsi se jonkunlaisen salaisen myötätunnon perusteella, ja löytyi ihmisiä, joitten kanssa se ei millään ehdolla voinut sopia.
Sitä oli mahdoton lahjoa. Eräs nuori lääkäriksi valmistuva, jota kohtaan se ei tuntenut ainakaan liikaa ystävyyttä, toi kerran muassaan sille komean kinkkuluun; Kantor söi sen tosin, mutta jatkoi jälkeenkinpäin murisemistaan hänelle. Näin suuri annos johdonmukaisuutta oli todella myötätuntoa herättävää koirarakki-parassakin.
Se oli vanhoillinen, kuten talonpojat, se kammoksui täysin sydämin kaikenlaista touhua, kirkunaa ja häilyväisyyttä, ja kissajoukkueen koko samettitassuinen kavaluus herätti siinä vastenmielisyyttä.
Paljon harmia syntyi siitä, ettei se millään ehdolla tahtonut tulla rouva Katalinin rakkaan kissan ystäväksi, mutta lopulta selvisi kuitenkin, että tässäkin oli Kantor ollut oikeassa, sillä viattoman näköinen kissa tavattiin kanarialintujahdissa ja lopuksi se edellisenä keväänä lähti karkuteille erään punaisen uroskissan kanssa.
Gorlicen taistelun jälkeisenä yönä kohtasi Kantoria suuri kunnia, se näet kutsuttiin emännän siniseen sänkykammariin, missä se sai luvan nukkua sängyn vieressä.
Katalin ei nimittäin uskaltanut olla yksinään ensimmäisenä leskenä-olo yönään. Heti, kun hän oli sammuttanut lampun, näki hän Stefanin makaavan kirstussaan painunein silmäluomin ja keltaiset kädet ristissä rinnalla.
Kantor ei kuitenkaan lainkaan ryhtynyt peikkoja karkoittamaan.
Araksi ei sitä voinut sanoa, mutta jotain oli hullusti senkin asioissa, sillä se huokaili yhtä painavasti kuin talonpoika apteekissa.
Nyt rupesi Katalin pelkäämään Kantoriakin ja sytytti lampun uudelleen.
Koira makasi tuolla matolla suuri, pyöreä pää etukäpälien välissä kuin sureva karhunpentu; sen verestävät, meripihkakeltaiset silmät tuijottivat jäykkinä Kataliniin, aivankuin olisi se halunnut kysyä häneltä jotakin.
Tähän asti ei Katalin koskaan ollut välittänyt paljoa siitä suuresta salaisuudesta, joka kohtaa ihmisen eläinten katseessa, mutta nyt yht'äkkiä viilsi häntä kysymys: tunteeko se täällä jotakin? ajatteleekohan se? tietääkö se ehkä —?
Hän tuli tietoiseksi siitä, että myös nelijalkaisilla voi olla oma tahtonsa ja kohtalonsa, niilläkin oli muistoja ja haluja, niitten rakkaus tai viha voivat olla sopusoinnussa tai ristiriidassa ihmisen vastaavien tunteitten kanssa ja tätä kaikkea ajatellessaan alkoi häntä pyörryttää, aivankuin tuntemattoman maailman kuilut olisivat auenneet hänen eteensä.
Uteliaana ja pelokkaana tarkkasi hän Kantoria: miksihän se oli niin surullinen?
Sitten pälkähti hänen päähänsä omituinen ajatus: miltähän tuntuisi, josKantor äkkiä rupeaisi puhumaan ihmiskielin?
Olisihan mahdollista, että eläimet joskus todella puhuisivat, mutta tätä olisi mahdoton näyttää todeksi, sillä se, joka kuulisi niitä, se joko kuolisi kauhusta tai joutuisi hulluinhuoneeseen… Tahi sitten surmaisi ihminen puhuvan eläimen, koska eläimet säilyttävät hirveitä salaisuuksia.
Katalin tiesi, että nyt hänen joka hengenvetonsa oli huolestunut rukous: ah, kunpa se vain ei puhuisi.
Kantor ei sanonutkaan mitään. Se vain lojui liikkumattomana ja katseli naista murheisin, kysyvin katsein.
Välistä tuntui hänestä siltä kuin koira Faustin mustan villakoiran tavoin kasvaisi suureksi elefantiksi, täyttäisi koko avaruuden ja tahtoisi hajota sumuksi…
Hänen sydämensä löi milloin myrskyntahdissa, milloin taas tikutti se aivan heikosti, kuin olisi se tahtonut lopullisesti pysähtyä.
Viimeksi kuului alhaalta Tonavan rannalta ensimäisen raitiovaunun jyrinä.
Ensimäinen raitiovaunu kiitää pitkin pääkaupungin katuja ja oikeastaan vain korvatakseen aamunkoiton kukonlaulua ja karkoittaakseen yön aaveet takaisin hautoihinsa.
Katalin katseli Kantoria: sen pään ympäriltä oli jo musta sädekehä kaikonnut, nyt ei se enään ollut pirullinen sanantuoja toisesta maailmasta, vaan vain kurja koirariepu, joka suri herraansa.
* * * * *
Kultainen auringonloiste tulvi huoneeseen, lienteä lämpö kihosi nuoren lesken sydämeen. Kaikki näytti niin toisenlaiselta päivänvalossa. Eihän täällä ollut mitään onnettomuutta tapahtunutkaan!
Stefan —? Hän oli aina ollut hyvä ja hellä puoliso, ja jos siellä, missä hän nyt oli, pidettiin tapana ajatella ja muistella, ajatteli hän varmaan nytkin rakkaudella ja hyvyydellä pikku Katoaan. Mitä olisi tässä siis pelkäämistä?
Mutta kapteeni Milka sitten? Ah, Jumalani, eihän ollut tapahtunut mitään vakavaa, eiväthän he olleet edes suudelleet toisiaan… Olivathan he tosin jutelleet koko paljonkin pitkinä talvi-iltoina, se oli kyllä totta, mutta sehän oli ollut vain haastelemista ja musiikkia… Mihinkä uskaltautuivatkaan muut naiset!
Stefan ei tiennyt mitään… Katalin muisteli heidän viimeistä päiväänsä: olivathan he molemmat olleet vähäsen hermostuneet, mutta Stefan ei ollut tietänyt mitään.
Talita kumi! Hän tuli ajatelleeksi näitä kahta sanaa, jotka hän silloin oli kirjoittanut hänen pienelle taululleen. Mutta hänen tarvitsi ottaa vain pari sointua viulullaan, niin sekin asia oli järjestyksessä.
Neito, nouse ylös! — se oli varmaan leikillinen moite unikeolle. Olihan seikka se, että Kato sillä kertaa oli nukkunut miehensä lähtiessä matkalle…
Miten iloiseksi hän tunsikaan itsensä, että hän koko ajan oli käyttäytynyt pidätellen rakastunutta kapteenia kohtaan! Eiväthän he vielä olleet edes suudelleet toisiaan…
Särkevin sydämin, mutta puhtain ja ylpein itsetunnoin voi hän katsahtaa taaksepäin aviopuolisona kuluneeseen elämäänsä. Varsinkin, kun ajattelee, mitä voi sattua muissa avioliitoissa!
Pukeutuessaan askarteli hän näissä ajatuksissa ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Ne olivat kuumia ja kipuisia, mutta kuitenkin puhtaita ja armaita kyyneleitä.
Hänen sydämensä täytti suruinen kiitollisuus menneestä ja jalot päätökset tulevaisuutta varten.
Joku naputti arasti ovelle… Kamarineitsyt! Räätäli oli lähettänyt surupuvun.
Katalin antoi kuulua pienoisen ihastuksen huudahduksen.
Nyt jo! Ja se oli luvattu vasta keskipäiväksi… No niin, tämä oli todella aivan erinomaista —!
Mutta sitte muisti hän taas äkkiä kaiken, ja kun ovi aukeni, oli hän taas sureva leski.
Puku oli muutoin onnistunut. Jos olisi ollut soveliasta panna huomiota sellaisiin seikkoihin, olisi voinut sanoa, että se oli yli odotusten onnistunut.
Katalin tuijotteli kauan mustaan haahmoon, joka uteliaana vastasi hänen katseeseensa peilin kultakehyksisestä syvyydestä.
Se oli taas uusi, aivan täysin toinen Katalin, se oli "kuuluisan tiedemiehen leski." Tartuttavan surullinen, mielenkiintoinen ja ylevä nainen.
Kun hän koetteli hattuaan, laskeutuivat harson mukana surun mustat pilvet hetkeksi hänen otsalleen ja hän ratkesi kyyneliin: ah, Katalin Graczian raukka, oletko todella tullut leskeksi —?
Mutta se oli vain yksi niitä perittyjä ajatusyhtymiä, jotka suvun vanhat neidit olivat jättäneet jälkeensä, neidit, jotka eivät voineet kuvitella leskeyttä ilman itkua ja valitusta.
Stefan Aratóa täytyi toki surra toisella tavalla.
* * * * *
Mustat ja raskaat aallot kohottelivat juhlallisesti lesken purtta ja tuudittelivat sitä harjoillaan.
Ihmiset, joilla oli yleisesti tunnetut piirteet, kohtasivat täysin vieraita henkilöitä Tonavanrannan asunnon porraskäytävässä.
Mutta kaikki ne, jotka keskustelivat lesken kanssa, olivat täynnä ymmärtämystä ja osanottoa.
Miten voimakas olikaan tämä nuori nainen syvässä surussaan ja miten luonnollisella arvokkaisuudella hän sitä kantoikaan. Ja kuitenkin tiesi jokainen, että hän miehessään kadotti kaikkensa.
Se, mitä Katalin näinä raskaina päivinä sanoi ja teki, oli StefanAratón arvoa vastaavaa.
Hänen ulkonainen olemuksensa oli jälleen täysin hänen miehensä persoonallisuuden vaikutuksen alaisena.
Arató oli aina halveksinut kaikkea teatraalista mahtipontisuutta ja Katalinin käyttäytymiseen löi nyt leimansa mitä kristallikirkkain yksinkertaisuus.
Ehkei hän koskaan ennen elämässään ollut niin täydellisesti StefanAratón puoliso, kuin nyt, kun Arató lepäsi kaksi metriä turpeen alla.
Kadarkin saapui sinne vielä kerran. Hän oli sangen lannistunut, nyt vasta hän itsekin käsitti, miten kiintynyt hän oli ollut kuuluisaan virkatoveriinsa.
Hän kysyi leskeltä, koska tämä aikoi matkustaa kotiin Oltváan.
Oltváan —? Vasta silloin, kun hän voisi kuljettaa vainajan hänen lopulliseen lepokammioonsa. Se oli vielä mahdotonta, koska tällä ratalinjalla oli lopetettu koko siviililiikenne.
— Ajattelin vain, että te ehkä tulette asumaan isovanhempainne luona — huomautti Kadar kuivasti.
Graczianinko luona? Katalin pudisti hiljaa päätään. Velvollisuudet pidättivät häntä pääkaupungissa. Hänellä oli vielä paljon työtä perujen järjestämisessä. Siellä oli hänen miesvainajansa muistiinpanoja, joitten hän ei tahtonut jäävän vieraisiin käsiin, hän halusi itse tarkastaa ne.
Kadar lähti ja leski päätteli itsekseen, että tuosta miehestä hän ei pitänyt.
Samana päivänä tuli eräs sangen korkea herra odottamatta tervehtimään rouva Aratóa.
Salissa tapasi vieras pitkän kapteenin, joka järjesteli kirjeitä, sähkösanomia ja käyntikortteja pöydällä.
Ehkä vainajan sukulainen? kysyi tervehtijä, kun kapteeni hienona ja ylväsryhtisenä esittäytyi hänelle.
Ei nyt juuri sukulainen, mutta kunnioitin ja rakastin Stefan Aratóa miehenä, joka…
— Siis hänen hyvä ystävänsä, sanoi korkea herra, ja puristi lämpimästi osaaottaen kapteeni Milkan kättä.
* * * * *
Täytyi myöntää, että kapteeni Milka tässä tilaisuudessa käyttäytyi mallikelpoisesti. Vain ritari, pelvoton ja moitteeton, olisi siten voinut esiintyä.
Hän otti osaa suruun attilaan pukeutuneena ja valkeissa käsineissä (olisihan herättänyt huomiota, jos hän ei olisi tullut), mutta hän ei pitänyt surevan lesken kättä omassaan edes sadasosa sekuntia kauempaa kuin kuka tahansa välinpitämätön vieraissakävijä.
Ja kun heidän katseensa kohtasivat toisensa, luki Katalin ystävän katseessa vain syvää ja hellää osanottoa, ei mitään muuta.
Kapteeni ei ollut valehdellut myöskään sille korkealle herralle, hän oli itse asiassa aina tuntenut mitä suurinta myötätuntoa Stefan Aratóa kohtaan, ja nyt voi hän vain valittaa, että hänellä oli ollut niin vähän tilaisuutta tavata häntä elämässä. Jos he olisivat olleet enemmän yhdessä, olisi varmaan syntynyt lämmin ystävyyssuhde heidän kesken…
Nyt vetäytyi hän kainosti taustalle ja jätti ritarillisella viittauksella Katalinin manalle menneelle puolisolleen.
Tosin ei hän elvyttänyt häntä sanoin, vaan sensijaan joka silmäyksin: itke vaan, itke, rakas ystävätär, miehesi on varmasti sen ansainnut, minua et sillä loukkaa.
Ja Katalin itki… Ah, suru on niin suloista, kun mustien pilviseinien yläpuolella aukenee kultainen valkeus, josta aurinko taas antaa loisteensa…
Milka ei ehkä olisi palannut ensi käyntinsä jälkeen, jollei hän olisi havainnut, että leski tarvitsi hänen palveluksiaan.
Katalin seisoi kuitenkin aivan yksinäisenä maan surun vyöryessä häntä kohti. Valtava surunvalituskirjeiden paljous saattoi hänet vallan neuvottomaksi.
Kaikki talossa pitivät komeasta sotilaasta, palvelijattaret aukaisivat hänelle ovia säteilevin kasvoin. Vain Kantorin itsepintainen ja ylpeä koiransydän ei tahtonut avautua hänelle.
Taivas tietää, mikä salaperäinen muisto jostain ikivanhasta rotuvihasta kiehahteli koirassa, mutta se suhtautui kapteeniin jyrkästi ja mitä katkerimmin vihamielisesti.
Kun se ja kapteeni kohtasivat toisensa ensi kerran, täytyi Katicán tarttua koiraan, jott'ei se olisi heti päässyt hyökkäämään Milkan kimppuun.
— Näin ei sen ollut koskaan tapana suhtautua herroihin, vain kissoihin, vakuutteli sisäkkö, joka oli Kantorin hyvä ystävä, koska he molemmat olivat kotoisin samalta seudulta.
Mutta myöhemminkin rupesi se murisemaan heti kun kapteeni tuli sen läheisyyteen, ja sen valkoiset hampaat säihkyivät esiin ylösvedettyjen huulien takaa.
Muuten oli suorastaan lystikästä havaita tyrannimaisia taipumuksia, joita nyt heräsi eloon koirapahasessa.
Jo ennen oli se usein saanut mustasukkaisuuden kohtauksia, jos joku tarttui Katalinin käteen, mutta Jumala varjelkoon, jos Milka nyt uskalsi lähestyä Katalinia.
Vielä tänä päivänä riippui eteisessä Stefan Aratón sadetakki, sillä koira ei sallinut ripustettavan sitä muualle. Jos joku kosketti takkiin, nosti se heti sellaisen hälinän, että se kuului aina kadulle.
Oli selittämätöntä, miten epätoivoisesti Kantor takertui vanhaan järjestykseen, ja miten se ei aikonut sallia mitään muutettavaksi talossa.
— Noin suuri koira ei sovi kaupunkiasumukseen, lausui kapteeni Milka. Ettekö ole vielä tuuminut lahjoittaa sitä eläintieteelliseen puutarhaan? Siellä kasvatetaan unkarilaisia rotuja.
Mutta Katalin ei tahtonut tästä kuulla puhuttavan.
— Ei, ei, siellähän ne panisivat Kantor-raukan häkkiin.
Ja nyt makasi koira tavallisella paikallaan lämmittämättömän kaakeli-uunin edessä. Kun se kuuli nimeänsä mainittavan, käänsi se surullisen katseensa Kataliniin.
Oli aivan naurettavaa, mutta asianlaita oli nyt kuitenkin sellainen, että sen katse kiusasi häntä niin että hänen täytyi kääntää pois päänsä…
Milka jatkoi peitetyin äänin, aivankuin hän olisi pelännyt, että koira olisi ymmärtänyt häntä!
— Minulla on hyvä ystävä maaseudulla, joka on aivan hullaantunut tuollaisiin koiriin… Siellä sen olo tulisi erinomaiseksi…
Katalin katsahti salavihkaa uunia kohti.
Hänkin alensi ääntään.
— Ei, en anna sitä pois kenellekkään… En voi… Mutta voin lähettää sen Oltváan. Tikanlinnavuorelle… Siellä se on niin mielellään… Kun joku tulee tänne Oltvásta, voi hän ottaa koiran mukaansa.
Katalinin sanat toteutuivat pikemmin, kuin hän itsekkään luuli.
Oltvásta tuli joku ja vei koiran mukanaan.
* * * * *
Kuusi viikkoa oli kulunut tahi ehkä kahdeksan… Kukahan ehkä nyt vielä puhui Stefan Aratósta?
Kohtalon tulivuorikita oksensi keskeymättömän virran loimuavia tapahtumia, ja toisena päivänä jähmettyi hehkuva laavakerros juuri elottomaksi käyneen päälle.
Kárpátit, Lemberg, Ivangrod, Varsova, Brest-Litowsk — kuka ehkä vielä tänään joutaisi puhumaan Stefan Aratósta!
Toisia nimiä tuli kiertokulkuun.
Nimiä, jotka salamoin ja jyrinöin louhiutuivat tajuntaan kuin valopommit.
Nimiä, joitten paukkeessa Jerikon teräskupoolit musertuvat ja käpristyvät kokoon kuin poltettu paperi.
* * * * *
Kapteeni Milkaa uhkasi yhteen aikaan vaara tulla uudelleen lähetetyksi sotanäyttämölle.
Mutta asia sai onnellisen käänteen ja koettuaan useita lääkärintarkastuksia määrättiin hänet harjoittamaan rekryyttejä.
Se oli oikea paikka hänelle. Hänen rautakätensä ymmärsi kurittaa nuorta verta, joka oli sodasta juopunut. Hän kykeni luomaan järjestystä sellaistenkin joukkoon, jotka halusivat käydä kuolemaan lakki sääntöjenvastaisesti vinossa.
Tällä välin eleli Katalin sangen yksinäisenä. Hän ei vielä tahtonut näyttäytyä ulkona ihmisten joukossa (tähän arveli hän Aratón nimen häntä velvoittavan), mutta ikuisesta paikallaan istumisesta taas oli se ikävä seuraus, että hän rupesi vahvasti lihomaan.
Sentakia rupesi hän tekemään pitkiä kävelymatkoja iltahämärässä.Luonnollisesti teki kapteeni hänelle seuraa.
Tänään vaelsivat he ylös Budan esikaupunkeihin, ja kun he vihdoin myöhään tulivat kotia, havaitsivat he portin jo suljetuksi.
Sehän ei nyt itse asiassa merkinnyt mitään, he voivat käyskennellä vielä puolisen tuntia väestä tyhjässä keskikaupungissa. Oli niin ihanaa olla yhdessä, niin vaikeata erota.
Samankaltaisin äänettömin askelin harhailivat he pitkin kapeita katuja.Ei yhtään elävää sielua näkynyt.
Milka puhui vainajasta ja tarttui samalla Katican käsipuoleen.
— Aratón elämä oli ihanaa elämää… Ihmisen elämää ei saa mitata vuosien vaan elämysten mukaan… Hänen elämäänsä sisältyi menestystä ja iloa enemmän, kuin kymmenen muun yhteensä… Hän saavutti kaiken, jota hän oli tavoitellutkin, koko hänen lahjakkuutensa pääsi oikeuksiinsa, ja hän sai itse korjata satoa…
Hän oli vielä kehittymässä, kun hän lähti pois… Tällaisen kuoleman takia voi Stefan Aratóa vain kadehtia, ei surra.
Yhä uudelleen hän palasi tähän puheenaineeseen, aivankuin hän olisi lopullisesti tahtonut asettua professorin haudalle.
Katica ei sanonut mitään, mutta jollain ihmeellisellä tavalla johtui hän ajattelemaan Oltván itkijättäriä, noita pieniä, mustia, mutisevia akkoja, jotka joka ruumisarkun ääressä uikuttivat samaa: Onnellinen hän, joka jo on voittanut.
Lämpimästi painautuneina toisiaan vastaan kääntyivät he eräälle vanhalle kapealle kadulle.
Nämät matalat, pienet talot, jotka nyt seisoivat siinä niin laimeina puolihämärässä, olivat kerran kaiullaan vahvistaneet Petőfi- ja Pilvax-nuorukaisten [Kahvila Pilvax oli v:n 1818 unkarilaisten vapaussankarien suosima kokoontumispaikka] äänet, kun he keskiyön hetkinä saattelivat toisiaan eri kotiasuntoihinsa ja kiintyessä keskusteluun, josta ei koskaan tahtonut tulla loppua.
Jossakin lauloi sirkka. Ja kaukaa kuului viiriäisen ahkeraa viheltelemistä. Varmaan tuli se sisältä porttivahdin huoneesta.
Tukahuttava ja ummehtunut, mutta harvinaisen miellyttävä unelmatunnelma lepäsi kadun yllä, talot kohosivat suljettuina ja salaperäisinä, aivankuin niissä ei asuisikaan ihmisiä, vaan menneitten vuosisatojen muistoja, jotka piiloutuivat tummanviheriäisten ikkunaverhojen taa.
Katica puristi liikutettuna kapteenin käsivartta. Joku kulki heidän jälessään. Joku oli aivan heidän kintereillään… Nainen painautui hiipien lähemmäksi saattajaansa, antaakseen tilaa toiselle kapealla jalkakäytävällä… Joku kaarsi heidät ja jatkoi rauhallisin, hyvin tutuin askelin…
Se oli eräs upseeri… Hän kulki nojautuneena keppiin.
Hillitty, rytmikäs kitinä kaikui naisen korvissa. Tuttu ääni: juoksevan koiran kaulaketjun kalina.
Se oli suuri, valkea eläin. Aivan samanlainen kuin Kantor. Se kuului upseerille… Nyt saavutti se herransa ja juoksenteli tyytyväisenä hänen rinnallaan kuten ainakin koira, joka tiesi olevansa oikealla paikallaan… Välistä nuuski se innokkaasti kättä, joka heilui eteen ja taakse sen yläpuolella…
Mutta sitte jännittyi se yhtäkkiä ja alkoi ilkeästi muristen ajaa kissaa, joka äänettömästi hiipi taloviertä.
Kissa pujahti onnellisesti sisään eräästä kellarinreiästä, mutta koira oli miltei työntää kumoon kapteeni Milkan.
— Mutta sehän on Kantor! Varmaan on se Kantor —!
— Ja mies tuolla — taivaan Jumala!
Mies ja koira olivat kadonneet kadunkulman taakse.
Katalin ja Milka tuijottivat toisiinsa. Syvässä hiljaisuudessa voivat he miltei kuulla toistensa väkivaltaisen sydämenlyönnin.
Näittekö? Huomasitteko? Kyllä, minä näin… Mutta sehän on aivan mahdotonta! Mieletöntä! Sen täytyy olla erehdys… Sen täytyy!
Nainen oli irtautunut kapteenin käsivarresta. Hän alkoi kulkea kuin unissakävijä kadunkulmaa kohti. Hänen täytyi nähdä tuo mies, tuo sotilas, hänen täytyi saada katsoa häntä silmiin. Sillä, jollei nyt heti selvene, että kaikki oli erehdystä, silloin… niin silloin ei hän enää koskaan elämässään saa minuuttiakaan rauhaa…
Katóka juoksi kuolleen miehensä jälessä.
Oliko se unelma? Kyllä, se oli jatko erääseen vanhaan unelmaan, joka oli täynnä mitä syvintä kaihoa… Vainajat eivät kuole, he vain kätkeytyvät eläviltä. He piiloutuvat kalvava, parantumaton tuska sydämissään. He oleskelevat jossain salaisessa kokoontumispaikassa, jossa he aina, yhäti ajattelevat elossa olevia. Ja jos joskus tapaa heitä, kääntävät he kylmästi pois päänsä ja kiertyvät nopeasti kantapäillään, sillä he eivät voi antaa meille anteeksi, että me olemme niin pian heidät unohtaneet.
Mutta kullakin vainajalla on uskottunsa elävien joukossa, joka on salaisuuteen vihitty, se nimittäin, joka voi pysyä uskollisena aina haudan taakse. Ja Stefan Aratóllekin oli yksi pysynyt uskollisena: Kantor.
Ja Katóka juoksi särkevin sydämin miehensä jälessä…
Hän saavutti kulman. Hän katsahti alas katua, se oli aivan tyhjä. Ei miestä, ei koiraa, vain vaalea kuutamo.
Äkkiä suhahti suuri, musta auto hänen ohitseen. Se oli jo kaukana poissa, kun miehen piirteitten peilikuva yhä tarkemmin alkoi selvetä Katalinissa.
Pelottavan kalpeat, sisäänpainuneet, täysiparran reunustamat kasvot… Aivan vieraat piirteet. Mutta tuo omituinen, kankea hymy — se oli sama hymy kuin Oltván häräntappajalla.
— Lapsellisuutta, luulottelua, sanoi kapteeni Milka väräjävin bassoäänin, kun hän saavutti Katican. Löytyyhän samannäköisiä… Löytyy jopa yllättävää samannäköisyyttä ihmisten kesken… Ja valkoisia koiria on paljon maailmassa… Uskallan lyödä vetoa, että kun tulette kotiin, makaa Kantor kotona ja silloin saamme aiheen hyvään nauruun.
Varmaan, kaikkihan riippui juuri siitä, löytävätkö he koiran kotoa vai ei…
Katalin kiiruhti kotiin.
— Jään tänne, sanoi Milka. Jos jotain on hullusti, niin sano se ikkunasta.
Kesti sangen kauan ennenkuin hän näyttäytyi. Kapteeni käveli ainakin kolmekymmentä kertaa edestakaisin kahden katulyhdyn väliä.
Hän ei pelännyt. Mistä hänen oikeastaan olisi pitänyt olla peloissaan? Stefan Arató oli kuollut. Sanomalehtimiehet olivat nähneet hänen hautansa, valokuvanneet sen, jopa toimittaneet sen kuvallisiin aikakauslehtiin… Kummituksiin ei hän toden totta uskonut! Ei kummituksiin, mutta tiedetäänhän arvoituksellisista ilmiöistä, jotka kuuluvat telepatian alaan. Hänhän oli jonkun verran lukenut sellaisista. Eräs täysin luotettava henkilö oli tullut kotiin eräänä yönä ja nähnyt itsensä makaavan sängyssä… Jos hänelle itselleen, Milkalle, olisi tällaista sattunut, olisi hän tullut hulluksi.