The Project Gutenberg eBook ofKultaviuluThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: KultaviuluAuthor: Ferenc HerczegTranslator: Väinö PesolaRelease date: January 27, 2025 [eBook #75224]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Kust.Oy Ahjo, 1919Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KULTAVIULU ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: KultaviuluAuthor: Ferenc HerczegTranslator: Väinö PesolaRelease date: January 27, 2025 [eBook #75224]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Kust.Oy Ahjo, 1919Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen
Title: Kultaviulu
Author: Ferenc HerczegTranslator: Väinö Pesola
Author: Ferenc Herczeg
Translator: Väinö Pesola
Release date: January 27, 2025 [eBook #75224]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Kust.Oy Ahjo, 1919
Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KULTAVIULU ***
language: Finnish
Kirj.
Ferenc Herczeg
Unkarista Suomensi
Väinö Pesola
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Ahjo, 1919.
PilviäKatalinKerran tai ei koskaanPrinsessa ja viuluZaklikovGoldmarkin sarjaSfinksi ja nainenVeljekset AratóKevät sairaalassaTalita KumiKaticaKantor koiraNainen, kuume ja kasakatKaipuun saariHäräntappajaYli pilvien tienNaamioitu Maria
Raskaina ja mustina kuvastuivat kuninkaallisen linnan barokkikupoolit vasten taivaankantta. Tiheärivisinä ne muistuttivat elefanttikaravaania, valmiina matkaan.
Budan linnavuoren yli levisi laaja, kullankeltainen liekkivirta, peittäen hämytaivaan. Virrassa purjehti tummansinisiä pilvilaivoja. Mykkinä ja synkkinä, nopeina kuin unelma, ne uiskentelivat toistensa vanavesissä. Kannella istui kyykistyneinä fantastisia pilvi-ihmisiä häränsarvineen ja leijonanharjoineen. Mitähän kohtalokkaita lasteja laivat kuljettivat?
Professori seisoi suuren Tonavanpuoleisen ikkunansa ääressä ja katseli raskaita pilviä.
Äkkiä havahtui hän kauan unhossa olleeseen ajatukseen: lapsuudenaikanaan oli hänellä ollut omituinen, miltei persoonallinen suhde taivaan pilviin.
Ennen aikaan olivat pilvet olleet hänen leikkitovereitaan, kuten yksinäisellä lapsella taivaan enkelit. Hänen mielikuvituksensa oli muovaillut ja sommitellut niitä lempeiksi valkeiksi neidoiksi, kummallisiksi tontuiksi, kullankirjaviksi nukeiksi, tulisiksi ratsuiksi ihmispäineen. Tuolla ylhäällä taivaalla olivat olleet hänen ystävänsä ja hänen vihamiehensä. Lempeät pilvirouvat hymyilivät ja tervehtivät pienokaista puutarhassa, kääpiöt irvistelivät hänelle luihusti ja pilkallisesti.
Mutta myös nuoruuden vaivaloisina vuosina, kun hän oli halunnut kohoutua yli elämän pölyisen ja hikisen löyhkän, oli hän satuloinut pilviratsut, kuten sadun velhomiehet. Ja silloin säteilevän äärettömyyden salaperäisten luonnonvoimien pelkkä näkeminen oli yhdellä iskulla antanut hänelle kyvyn tyyneydellä ja rauhallisen kirkkaasti silmäillä lilliputtien vilinää ja touhua.
Tällä välin olivat mustat kaleerilaivat levittäytyneet liekkivirrassa pitkään riviin. Mitähän on niillä lastina? Ehkä uusia kohtaloita ihmiskunnalle?
Kaukaa etäisyydestä kuului matala, syvä jyräys. Se oli nälkäisen pilvileijonan manaava ääni. Tonavanrannan palatsi vetäytyi ikäänkuin kokoon ja tuijotti kauhuissaan kohti lähenevää vaaraa.
* * * * *
Professorin selän takana istui hänen puolisonsa ja keskusteli kahden nuoren lankonsa kanssa suuren riippulampun valopiirissä. Rauhaisa ja rakastettava oli tämä pienoinen perhetaulu.
Katalin piteli kissanpentua polvellaan. Tässä talossa rakastettiin eläimiä ja kukkia, kun ei ollut lapsia lemmittävänä. Salamannopein liikkein painiskeli kissa naisen tuoksuvain kätösten kanssa, välistä puraisi se hienoja sormia.
Suuren, avonaisen uunin ääressä loikoili iso, valkoinen koira. Se oli nukkuvinaan, mutta seuraili katein silmin kissaa, jonka eleitä se todennäköisesti piti vähintäin sopimattomina.
Molemmat pojat olivat sotilaspuvussa — he suorittivat parast'aikaa yksivuotista, vapaaehtoista asevelvollisuuttaan — ja huvittelivat kälyjään kertomalla seikkailuistaan sotakoulussa.
— Himmelreich oli hankkinut itselleen huonepuhelimen isänsä tehtaasta ja sen sijoitti hän vartiohuoneeseen — kertoi korpraali Palko.
— Mitä sanot? Ja mihin sitä olisi tarvittu? kysyi Katalin, aivankuin asia olisi ollut hänestä äärettömän mielenkiintoinen.
Korpraali Peter nauroi veitikkamaisesti.
— Niin, kuuleppa, jotta olisi voitu antaa merkki luokalle, kun kapteeniMilka astui sisään portista.
— Kas vaan! — hymyili käly ymmärtäväisesti.
Kapteeni sai tietysti selvän puhelimesta, veti tilille koko joukon ja sulki telkien taakse jokaikisen vekkulin…
— Mutta luuletko, että me taltuimme, tokasi toinen, me annoimme nyt valomerkkejä luokalle…
— Valomerkkejä? ihmetteli Katalin.
— Niin, sähkölampulla, jonka Himmelreich oli tuonut mukanaan… Gusti Sárkány osaa Morsemerkit… Mutta kapteeni pääsi perille näistäkin ja pidätti taas koko seuran…
— Kapteeni sysää nenänsä joka paikkaan, sanoi Palko.
— Edellisellä viikolla sai hän vihiä meidän naamiaistanssiaisistamme, jatkoi Peter.
— Niinkö? Onko teillä ollut naamiaisia kasarmillakin? iskeytyi puheeseen käly.
— Kyllä, vapaaehtoisten makuusalissa. Kornelius Robek pukeutui kapteeniMilkaksi ja piti luokan kera hevosineen juhlaparaatiin.
— Kuka oli hevonen? kysäsi Katalin.
— Minä, tunnusti Palko kainosti.
— Pari päivystäjää tuli mukaan alakerrasta, he käänsivät sotilaspukuja nurin narin ja liimasivat rohtimia nenän alle… He luulivat näet että oli kyseessä juomingit. Päätökseksi koko hommalle tuli suuri vilttitappelu. Ja aresti tietenkin.
— Minäpä kerron teille jotain, sanoi korpraali Palko viekassilmäisesti, mutta se on toistaiseksi salaisuus, koska se on jyrkästi luvatonta; huomenna on meillä teekemut makuuhallissa.
— Teitä lapsia, teitä lapsia, huudahti Katalin, lyödäänkö veto, että minä jo nyt tiedän kemujen lopun. Kapteeni Milka panee teidät kaikki arestiin. Sehän kuuluu asiaan, kuin loppukerto skotlantilaisissa ballaadeissa.
Molemmat pojat hymyilivät; äkkiä, aivan kuin tullen selville jostakin, Peter teki kädellään poistyöntävän liikkeen. He huomasivat heti — olivathan he kaksi järkevää nuorukaista — miten uskomattoman lapsekkaita he itse asiassa olivat.
Koko heidän lörpöttelynsä tarkoituksenahan olikin oikeastaan vain saada aika kulumaan. Peterin, Palin ja kälyn ajatukset kulkivat kaikki aivan omia teitään, samoja teitä, kuin vaiteliaan professorin. Joku kauhea jännitys kiehui heidän sydämissään, sama jännitys, jonka siemenet aika oli kylvänyt koko Europaan.
— Mikähän villipeto oikeastaan onkaan kapteeni Milka? kysyi Katalin hetken vaitiolon jälkeen.
— Omituista kyllä ottivat pojat nyt tuon kasarmin kauhun puolustettavakseen.
— Hän ei ymmärrä pilaa, se on totinen tosi, mutta hän on kunnon sotilas, ihannesoturi.
— Teräsihminen! Hän kykenee nostamaan miehen yhdellä kädellä, miehen varustuksineen päivineen, sanoi Pal hartaasti.
— Niin, hän on nero, lisäsi Peter haaveellisesti.
— Siksikö, että hän pystyy nostamaan miehen? kysyi Katalin.
— Ei, vaan siksi, että hän on äärettömän musikaalinen. Hän soittaa selloa aivan hurmaavasti. Kun kerran olimme ulkona tutkimassa maanlaatua, söimme päivällistä eräässä kapakassa Budassa, siellä oli piano… Hän soittaa pianoakin. Ei kuin mustalaiset, vaan Beethovenia, Bachia, Wagneria, kaikkia…
Kun ajan vietossa oli päästy näin pitkälle, otti Katalin esiin suljetusta rasiasta kolme täysinäistä suklaapalaa. Totisin ilmein jakoi hän niistä kaksi pojille ja piti itse kolmannen. Vallitsi syvä hiljaisuus, kun he hartaasti ja huolellisesti kuorivat tinapaperin, kaikki kolme olivat yhtä innokkaita makeisten ihailijoita.
Valkea koira uunin ääressä nousi, meni osaaottavana naisen luo, ja laski hänen syliinsä suuren, viisaan päänsä. Oikeastaan oli koira lammaskoira, joka harjalla ja karstalla oli tehty mahdolliseksi esiintymään salongeissa. Se totteli nimeä Kantor, ehkä sentakia, että sillä oli maalaismainen tapa ulvoa täysikuulla.
Vakavasti ja tarkkaavasti se seurasi Katalinin liikkeitä, (yleensä seurasi se syvällä mielenkiinnolla kaikkea, mikä oli yhteydessä syömisen kanssa) ja loi sillävälin kateellisia ja vähintäin uhkaavia katseita sätkyttelevään kissanpoikaan. Kissa menetti rohkeutensa ja pelastautui äkkinopealla hypyllä naisen kainalokuoppaan. Se katosi kokonaan kimonon siniseen silkkiin, mitään muuta ei näkynyt, kuin pieni pyöreä pää, joka tuskaisesti, mutta kuitenkin uskomattoman julkeasti tuijotti koiraan. Kantor piti sen käyttäytymistä niin hävyttömänä, että se kajahutti äkäisen haukun.
Kolme lasta — Katalin oli vain neljä vuotta vanhempi kaksoisia, puhkesivat niin raikuvaan nauruun, että heidän iloisuutensa houkutteli sinne professorinkin.
Pojat vaihtoivat nopean silmäyksen: kysyisivätköhän he häneltä? Tähän asti eivät he olleet uskaltaneet häiritä syviin ajatuksiin vaipunutta veljeään, mutta nyt tahtoi suu puhua sen, joka painoi heidän sydäntään ja joka oli heitä lähempänä kuin kissanpojat ja Kantor, jopa lähempänä kuin täytetyt suklaalevyt.
Oliko sota tulossa? Jo viikkoja oli sodanuhka riippunut heidän päittensä päällä, kuin ukkonen kaupungin kattojen yllä.
Peter pelkäsi vakavasti, että "me taas olisimme järkevimmät", joka Palin mielipiteen mukaan tulisi koitumaan "suureksi vahingoksi monarkian arvovallalle."
He olivat nyt viikkokausia odotelleet sodanjulistusta yhtä palavalla kärsimättömyydellä kuin lapsuudessa jouluiltaa ja yleensä kaikkea uutta ja tavatonta, kaikkea, johon kuului yllätyksiä, mullistuksia ja kiihtymystä. Ja tunnustakaamme: kaksoiset olivat sotakiihkoilijoita senkintakia, että heillä oli selvä aavistus siitä, että kanuunanjyske oli tuova miellyttävän keskeytyksen opetukseen vapaaehtoiskasarmissa.
Mutta ennenkuin he olivat ennättäneet päästä selville, pyysi sananvuoroa korkeampi mahti: rajuilma.
Puhkesi niin pelottava rajumyrsky, että rakennus huojui perustuksiaan myöten. Sadottain timanttisäihkyisiä salamakalpoja iski säpäleiksi yömustan pimeyden, ja rätisevät vesitulvaryöpyt peittivät sodan kuumehoureissa huumailevan kaupungin.
* * * * *
Pari sanaa kaksoisista. Sillä Peter ja Pal ovat kaksoiset. Professorin velipuolet — heillä on eri äiti kuin professorilla — ja viisitoista vuotta nuoremmat kuin hän.
He ovat perin toistensa näköiset. Kun jompikumpi on yksikseen, ei ole helppo päästä selville, onko tekemisissä Peterin vaiko Palin kanssa; jos he sensijaan ovat yhdessä, pistää heti silmään, että Peter on jonkun verran ruskeampi, jänterämpi ja vakavampi kuin veljensä, Pal taas hiukkasen tyttömäisempi, vilkkaampi ja lapsellisempi kuin toinen.
He eivät voi olla ilman toinen toistaan, vaikkakin heidän kesken on alituinen riita. Jos Pal tekee itsensä syypääksi johonkin typeryyteen, nostaa Peterin halveksiva silmäys samalla veren hänen poskilleen; ja jos Peter käyttäytyy itserakkaasti, mikä todella joskus tapahtuu, on Pal pakahtua naurusta, ja tämä taas värittää Peterin poskipäät häpeän purppuralla. Sanalla sanoen, he täydentävät toisiaan oivallisesti.
Muuten ovat he silmiinpistävän hienonnäköisiä poikia. Kaksi solakkaa keruubia. Heidän luontaiseen miellyttävyyteensä on samalla liittynyt eräänlaista pentumaista kömpelyyttä. Pohjaltaan ovat molemmat sangen vaatimattomat, mutta kun heissä välistä syntyy pelko, että joku voisi pitää heitä tomppeleina, vaihtuu heidän vaatimattomuutensa välistä ilman vähintäkään syytä tai astetta pöyristyttäväksi tyhmänyltiöpäisyydeksi. Heidän käyttäytymisensä on siis mitä harvinaisin sekotus luostarisuoraviivaisuutta ja Bussy d'Amboisen maneeria. [Bussy d'Amboise oli katolisten johtajia Bartolomeus-yönä ja tuli tunnetuksi suuresta julmuudestaan. — Suom.]
Heidän silmänsä ovat aivan samanlaiset: suuret, viehättävän säteilevät, kirkkaat lapsensilmät. Nämä kaksi silmäparia hymyilevät alituisesti, lämpimästi ihastellen, kälylle, johon pojat itse aavistamattaan ovat rakastuneet miehuuden ensikeväisellä leimulla. Sanomattoman suloisesti ja hellästi laulaa tämä tunne heidän veressään ja leviää, kuin hieno, henkäyskevyt pitsimatto rouva Katalinin hentojen jalkojen juuressa.
Professori, joka on aivan harmillisen teräväkatseinen kaikissa inhimillisissä asioissa ja joka käsittää sellaisetkin suhteet, joista hän ei koskaan ole viitsinyt edes ottaa selvää, ymmärtää tämänkin erikoisen suhteen paremmin kuin Katalin ja kaksoiset, muttei pidä välttämättömänä sanoa siitä mitään. Meressä elää eräänlaatuisia opaalinvärisiä hienoja ja arkoja pikkueläimiä, jotka kärsivät ruman ja surullisen kuoleman, jos niihin koskee.
Kälystä kaksoiset vain haaveksivat, mutta veljeään he jumaloivat. Miltei kaikesta hyvästä, mitä he tähän asti ovat elämältä saaneet, ovat he professorille kiitollisuuden velassa. Aina siitä asti, kun Stefan Arató kiitetyillä teoksillaan tarttuvista taudeista sai Nobelpalkinnon, astui hän veljien silmissä kuningasistuimelle hengen valtakunnassa. Omalta osaltaan he sukulaisuuden perusteella toistaiseksi vaativat vain herttuallista arvoa.
Sanalla sanoen, kaikki olisi mainiosti: veli Stefan maailman erinomaisin mies, Katalin maapallon rakastettavin käly, valkoinen koira loistoeläin, pikku kissanpentu, joka kieppuu Katalinin polvella, harvinaisen soma, ja yleensä eläminen ja nauraminen erikoisen suloista ajanviettoa.
Kaikki olisi siis hyvin, jos vain tuo ahdistus pian kaikkoisi ihmissydämistä…
* * * * *
Tuulten ulvonnan, ukkosjyrinän, ryöppyvirtojen läpi tuntui joku metallinen ääni porautuvan esiin. Myrskyn tohina nieli sen kerta toisensa perästä, mutta yhä uudelleen kaivautui se läpi terävästi helisten, se sukelsi esiin yöstä kuin sadun vohlat suden vatsasta.
Kaksoiset höristivät korviaan. Tuhatkertaa kuultu, ikivanha, silti yhä uusi, yllättävä, vieras kuin unelma, raskaan tuskaisesti kaikuva sana saattoi kaupungin vapisemaan ja lyötti sen kahleihin: sota!
Musta ihmismassa kiiruhti pitkin Tonavan puistorantaa. Se pulski vesirapakoissa ja taisteli vihuripuuskissa, kuin olisi se ollut osasena itse myrskyssä. Messinkitorvien räikynä ja käheä räminä koetteli voimiaan ukkos-iskujen kanssa.
Säkenöivin silmin katsahtivat kaksoiset toisiinsa, hypähtivät tuoleiltaan ja syöksyivät ulos avonaisesta parvekeovesta.
Siellä alhaalla soitti sotilassoittokunta Rakoczimarssia [Unkarin kansallissävelmä. — Suom.]. Sen tulistuttavat sävelet kaikuivat ylväinä, valittavina, uhkaavina kohajavassa yössä, herätellen kosteitten kivitaloseinien vastakaikua. Rakoczi-marssi on unkarilaisten todellisin kansallishymni! Kuinka monta hurjaa hyökkäystä sitä lujaa kivivallia vastaan, joka aitaa tämän maan, onkaan tehty mitättömäksi näitten rajujen ja suruisten sävelten innostaessa!
Marssi soi ja tuulispäisessä ilmassa ui kalpeita varjolegioneja kuin delfinejä liukuvan laivan vanavedessä: ne ovat valtakunnan vapaustaistelijoita, kaikki noita kunniakkaita voittajia, jotka ovat menneet kuolemaan Rakoczi-marssin sävelten soidessa.
Eläköön sota! Tässä mielenilmaisussa oli jotain valtavaa rajuutta ja uhmaa, jonka hehkua ei myrsky eikä tulvasade voinut sammuttaa.
Sota! Eivät vielä eilen rauhassa kasvaneet sukupolvet ymmärtäneet tätä sanaa, eivät myöskään uskoneet siihen. Mutta nyt, kun se raskain Goliatinaskelin kalisten astui esiin katuja pitkin, aukaistiin kaikki ikkunat ja sydämet sille, ihmiset tunsivat äkkiä sen jälleen ja tervehtivät sitä humalapäisessä riemussa. Tuhatvuotisen taistelutanteren ruohomättäitten alla maatuneitten esi-isäin veri heräsi eloon ihmisten suonissa.
Sota! Kaksoiset tanssivat kuin houkkiot parvekkeella ja huudahtelivat rankkasateessa. Kuumeisella kiireellä keräsi Katalin kaikki huoneessa löytyvät kukat ja siroitteli ne ikkunasta ihmisjoukkoon, esiinmarssivan sodan rautapeitteisten jalkain juureen.
Musiikki häipyi pois, suli riehuvaan rajumyrskyyn, ja märkinä ihoon asti tanssivat pojat sisään parvekkeelta.
Pois, pois! Kasarmiin! Olkaamme valmiit! Nyt saamme kovat panokset!Huomenna lähdemme! Ehkä jo yöllä!
He säkenöivät ja loistivat kauniina ja ylen onnellisina. He kiiruhtivat pois.
Nyt tiesi Stefan, mitä lastia taivaan pilvikaleerit kuljettivat. Uusia kohtaloja ihmisille. Toisille mainetta ja kunniaa, tuhansille rikkautta, sadoilletuhansille kuolemaa, surua ja kärsimyksiä miljoonille.
Rajuilma meni ohi ja yötä vasten hiljeni myös kaupunki. Moni nuori vaimo piti vielä unessa asevelvollista miestään lujasti kädestä, mutta ulkona kadulla kaikui nauloilla raudoitettujen kenkien voimakkaat iskuaskelet, välistä seurasi niitä jonkun juopuneen hoilottava laulu; ne olivat poliiseja, jotka vaeltelivat ympäri kaupunkia sodanjulistuksen takia tavallista itsetietoisempina.
Budan vuoren yllä lepäsi kalpeita, pitkulaisia pilviä liikkumattomina kuunvalossa; voi miltei kuvitella mielessään, että ne olivat taivaanmahtien välisessä taistelussa kaatuneita.
Aratón makuuhuoneessa sammutettiin tuli ja professori oli jo makuulla, kun Katalin ilmestyi kynnykselle.
Hänen sievien ääriviivojensa takaa näkyi toinen makuuhuone valaistuna. Se oli pieni samettipeitteinen pesä; lampunvalokin siivilöityi läpi sinisen sametin ja sentakia vaikutti huone vähäsen viileältä ja uneksivalta, kuin merenneidon kristalliluola.
Epäröiden seisoi Katalin ovella.
— En nuku, rohkaisi häntä hänen miehensä.
Silkkikimono kahisi ja vaimo istuutui vuoteenlaidalle. Heti hänen jälkeensä hypähti sisään valoisasta oviaukosta piskuinen kerä: se oli Katalinin pikku kissa, joka häntä köyryisen selän yllä hyökkäsi sisään hänen jäljissään.
Katalin vaikeni kauan, sitten lausui hän hiljaa ja valittaen:
— Ah, olen niin huolissani!
Jo nyt ilmeni selviäminen sotahumalasta… Siitä asti, kun hän meni naimisiin, oli hän niin täysin vieraantunut kärsimisestä, että tämä tuntui hänestä suurelta vääryydeltä.
— Olen niin huolissani, pelkään sitä, mitä nyt tuleman pitää… Tähän asti on elämä ollut niin kaunista. Vasta nyt oikein käsitän, miten ihanaa se on ollut! Mutta nyt tuntuu siltä, kuin joku kauhistuttava käsi olisi nostanut katon pois pääni päältä.
Kuuma kyynel putosi Stefan Aratón kaulalle. Aivanko sinä olet tosissasi? Hän veti puolisonsa luokseen. Kielotuoksuisen kimonon ohuen silkin läpi tunsi hän puolisonsa nuoren sydämen lyönnin.
Tiedätkö, mitä pitäisi tehdä? kuiskasi nainen. Matkustaa kotiin.
Tikanlinnaan, asettua pesään, ja nukkua, ryömimättä esiin, ennenkuin sota on loppunut.
Tämän hän lausui sellaisella äänensävyllä, kuin satuakertova lapsi.
Tikanlinna oli hänen miehensä talon nimi Oltvássa, missä he olivat viettäneet avioliittonsa ensi kuukaudet.
Stefan suuteli pois puolisonsa kyyneleet. Tähänasti ei hän ollut koskaan nähnyt hänen itkevän — vain kerran, mutta silloin onnesta, ja nyt polttivat hänen kyynelensä hänen sydäntään kuin kipinäsade.
Mutta olihan totta, tähän asti oli ollut kesä ja heidän yhteinen tiensä oli luikerrellut kautta kukkivain puutarhain. Yhdessä päivässä oli tullut syksyjä mitä toi huominen aamu mukanaan? Ehkä huomenna oli vaellettava läpi lumisten erämaitten.
— Täytyy olla viisas, Katalin, rohkea ja viisas…
Tämä pudisti ynseästi päätään.
— Se on helppoa teille, teille miehille! Teille on sota eräänlaista rohkeata urheilua… Se, joka kaatuu, jää kilpakentälle, siinä kaikki. Mutta niille, jotka jäävät kotiin, naisille —!
— Sinä voit olla oikeassa. Oikeastaan on sota naissydänten taistelua, sanoi professori miettivästi. Jokaista soturia, joka käy sotatantereelle, seuraa hänen äitinsä, hänen puolisonsa. Ja joka luoti, joka osuu paikalle, osuu naiseen. On pelottavaa vain ajatellakin niitä tuskien röykkiöitä, joita sota kohottaa.
Mutta tällä hän tuskin lohdutti Katalinia…
— Niin, elämä ei ole mikään huvimatka, jatkoi Stefan, mutta ethän sinä, jumalaparatkoon, ole mikään korunukke, vaan järkevä ihminen. Ei vain aateluus velvoita, vaan myös intelligenssi… Ja jokainen naisesta syntynyt, olkoon mies tai nainen, on velvollinen reimasti kestämään elämän vaivaloisuudet ja arvokkaasti katsomaan silmiin välttämätöntä loppua, kuolemaa.
Kuolema! Katalin värisi… Ei, hän ei voinut koskaan sopia kuolemanajatuksen kanssa, kuolemaa ei hän tulisi koskaan oppimaan ymmärtämään. Kun hän ajatteli, että hän itse, Katalin, kerran tulisi lepäämään kankeana ja kylmänä arkussaan palavain vahakynttiläin välissä, oli hän puhjeta itkuun ja huutaa, silloin tuntui hänestä siltä kuin ei elämällä olisi mitään arvoa, ei myöskään mitään tarkoitusta.
Salamannopeasti kietoi hän kätensä Stefanin kaulaan ja painoi kosteat ja kuumat pikkukasvonsa vasten tämän kasvoja.
Stefan tunsi pienen pistoksen rinnassaan; kultaraha, jota hänen vaimonsa kantoi kaulallaan, painoi häntä. Vanhan rahan, joka esitti vaimon suojeluspyhimystä, pyhää aleksandrialaista Katarinaa, oli hän itse tälle lahjoittanut ennen häitä.
— Ja sinä itse, mitä aijot tehdä? kysyi vaimo.
Arató käsitti kysymyksen, mutta ei kuitenkaan vielä vastannut pitkään aikaan. Katalinin kädet kietoutuivat sillä välin yhä lujemmin hänen ympärilleen.
— Huomenna saan tietää, koska minun on astuminen riviin, sanoi Arató hetken kuluttua.
Puristus hänen kaulallaan irtautui äkkiä. Huoneessa vallitsi pelottava hiljaisuus.
— Mutta eihän sinun tarvitse astua riviin! puhkesi sanoiksi Katalin.Yliopiston opettajana tarvitsee sinun lausua vain sana, niin olet vapaa!
— Olen sopinut ministerin kanssa siitä, että tulen rajalla sijaitsevan kulkutautisairaalan tarkastajaksi. Siellä voin olla hyödyksi.
— Aijotko hyljätä minut? valitti Katalin. Sittekun tulin sinun omaksesi, en ole ollut yksin yhtä ainoata päivää!
Professori hyväili hänen poskeaan.
— Kata, Kata, etkö häpeä? Sopiiko meidän näin vakavina aikoina tehdä itsemme niin tärkeiksi tekijöiksi?
Mykkänä istui Katalin vuoteenreunalla. Mutta hänen aivonsa toimivat kiivaasti. Lopuksi kallistui hän mieheensä päin ja lausui omituisella, miltei vahingoniloisella äänellä:
— Stefan, minulla on jotain!
— Mitä sitten?
— Myrkkyä.
— Myrkkyä? Minkälaista myrkkyä?
— Hienoa ja hyvää myrkkyä — nopeasti varmasti surmaavaa, tuskattomasti kuolettavaa.
— Mihinkä sinä sitä? Mistä olet sitä saanut?
— Olen varastanut sitä — laboratoriosta… Ja sanon sen sinulle jo etukäteen: turhaan vaadit sinä sitä minulta takaisin, en anna. Etkä sinä tule koskaan löytämään sitä, olen kätkenyt sen sellaiseen varmaan paikkaan.
— Vai niin, mutta mitä tämä kaikki merkitsee? Mihin sinä tarvitset myrkkyä?
— Se merkitsee sitä, että jos sinä kuolet, minä seuraan sinua!
— Kata! moitti mies harmistuneena, mutta pohjaltaan liikutettuna, mitä lapsellisuutta tämä on?
Vaimo nosti kätensä korkeammalle, niin että väljät puseronhihat valuivat alas ja hennot käsivarret loistivat valkeina puolihämärässä.
— Minä seuraan sinua, Jumala auttakoon minua.
Professorin kauhu tuotti hänelle suurta tyydytystä. Hän aivan säteili ilosta, kun hän hellästi heittäytyi miehensä rintaa vasten.
— Olen vannonut, nyt ei sitä enää voi auttaa, ukkoseni.
— Niin, sellaisia lapsellisia lupauksia ei viedä kirjoihin taivaassa.
— Itsehän sanot: pitää rehellisesti kestää elämän vaivat ja arvokkaasti katsoa kuolemaa silmiin? Niin, etkö sanonutkin?
— Se kuolema, josta sinä puhut, ei ole Stefan Aratón puolison arvoinen; itsemurha on keino päästä syrjään, tämä sopii puolisivistyneille ja sekaville aivoille.
Katalin ei antanut itseensä vaikuttaa, vaan painui kiinteästi miestänsä vastaan ja kysyi kuumin kuiskein:
— Sano täysi tosi: voisitko elää ilman minua?
Professori ei tahtonut tähän vastata, puristi vain vaimoansa lujasti itseänsä vasten. Katalin taas päästi irroilleen mielikuvituksensa kirjavat haukat.
— Myrkkyä en anna takaisin… Ja ole varma siitä, että jos sinulle tapahtuisi joku onnettomuus, olisi yleensä viisainta, mitä voisin tehdä, seurata sinua… Tuska ei tule minua surmaamaan, minä kuolen yksinkertaisesti sentakia, ettei minun elämiselläni ilman sinua ole mitään perustetta, ei päämäärää eikä oikeutusta…
Nyt, kuten usein ennen, hurmautui hän ja intoutui omista sanoistaan.Hän sanoi:
— Minä elän ainoastaan siitä hetkestä asti, kun tulin sinun omaksesi ja tulen elämään vain niin kauan, kuin saan olla sinun… Minä tosiaan luulen, että minä aivan rauhallisesti voisin sinulle antaa takaisin myrkyn, sillä samana hetkenä, kuin sinä kuolet, loppuu ilman myrkkyä minunkin elämäni… Minä olen vain varjo, jonka sinun purteesi sivuviivat heittävät elämään. Jos valo sammuu, ei varjoa tarvitse erikseen hävittää, se katoaa itsestään.
Hän vapisi kiihtymyksestä, juopuneena omista sanoistaan.
— Meidän suhteemme ei ole avioliitto, se on paljon enemmän, pyhempää, syvempää, henkisempää… kuiskasi hän hurmioissaan. Meitä ei ole pappi vihkinyt, itse luonto määräsi meidät toisillemme ja itse Herra Jumala antoi meille siunauksensa…
Hän ei voinut jatkaa, itku tukahdutti hänen äänensä.
Stefan tahtoi sanoa jotakin, mutta vaimo laski kätösensä hänen suulleen, jottei hän puhuisi, ja jatkoi nyyhkytystään professorin rintaan nojaten.
Sitten nousi hän äkkiä. Hän tunsi, että nyt voi hän lausua vain yhden sanan, joka kyllin voimakkaasti liittyi edelliseen.
— Rakastan sinua! kuiskasi hän ja kiisi ulos huoneesta.
Ajatuksiin vaipuneena tuijotti Stefan ulos pimeyteen.
Äkkiä kuuli hän hiljaa kehräävän äänen viereltään. Katalinin pikku kissanpentu oli kiertäytynyt kerälle vuodepeitteelle.
— Kata! huusi professori, unohdit kissan tänne!
Katalin, joka jo oli puoliksi riisuutunut, huudahti iloisesti ja yllätettynä viereisestä huoneesta ja soitti sitten palvelijatarta noutamaan pois kissan.
He nauroivat. Päivä ennen sodanjulistusta loppui iloisesti.
* * * * *
Oli paljon totta Katalinin sanoissa, että hänen elämänsä oli alkanut vasta hänen tultuaan Aratón puolisoksi.
Myös hän oli syntynyt Oltvássa, siebenbürgeniläisessä pikkukaupungissa, jonka kuuluisin poika, aina siitä asti kun magyarít valloittivat maan, Stefan Arató oli.
Oltvá on ikivanha, unelmoiva ja idyllinen sopukka. Pääkadun reunustavat kummin puolin sijaitsevat vanhat, sievät talot kaarikäytävineen.
Vuolaan Oltvá virran yli johtaa vanha, katettu puusilta. Aivan tämän äärellä sijaitsee Graczianin talo. Vanha Graczian, joka nuoruudenpäivinään oli esittänyt tärkeätä osaa Oltván säästöpankin historiassa, oli nyt kyseessä olevana aikana pyöreä, keltahipiäinen ukko, jolla oli ulospullistuneet silmät. Hän puhui perin vähän, piti aina päässään mustaa silkkipatalakkia ja näkyi harvoin kadulla. Hänen vaimonsa oli lystikkään paljon hänen näköisensä, ja hallitsi ja vallitsi kuin lihavahko varjo talossa, jonka yllä alati tukahduttava, miltei aavemainen hiljaisuus lepäsi.
Tässä talossa kasvoi Katalin. Vanha Graczian oli hänen äidinisänsä. Hänen vanhemmistaan ei puhuttu mitään; jos joskus kuitenkin Katan äiti sattumalta tuli puheeksi, puhkesi rouva Graczian heti kyyneliin, ja jos joku sana kohdistui hänen isäänsä, sanoi herra Graczian: se nulikka!
Katalinin isä oli Elemer Zolky, kaunis Zolky, ensi rakastajaKolozsvárin teatterissa.
Taiteilija vietti kerran kesää Oltvássa, jonka luonnonihanuutta ja ilmastoa joku oli hänelle ylistänyt. Zolky viihtyikin erinomaisesti pienoisessa kaupungissa, mutta se ei suinkaan ollut ilmanalan, vaan Graczianin tyttären Emilian ansio.
Neiti Emiliaa ei silloin enää voinut lukea nuorinten joukkoon; täyteläisine, rehevine huulineen, riutuvine katseineen, pyöreähköine vartaloineen vaikutti hän kypsältä naiselta.
Minun ei kai tarvinne sanoa, että Emilia oli altis kaikelle taiteelle, että hän maalasi sangen sievästi, soitti erinomaisesti pianoa ja osasi laulaa "Si vous n'avez rien à me dire" ja "Seitsemän tähtöstä Otavassa" oikein kauniisti, että hänellä oli nimikirjoitusmuistokirja, johon silloin tällöin kaupungissa vierailevat kuuluisuudet merkitsivät nimensä, että hän vietti päivänsä ylpeässä yksinäisyydessä, sittekun Oltván "kultainen nuoriso" oli osottautunut kykenemättömäksi seuraamaan hänen henkensä korkeata lentoa.
Elemer Zolky kirjoitti nimensä Emilian muistokirjaan. Sittemminkin kävi hän Graczianin talossa, tuli pian jokapäiväiseksi vieraaksi, ja lopuksi nähtiin hänet öiseenkin aikaan puusillan läheisyydessä. Lyhyesti, tapahtui onnettomuus.
Seuraavana talvena matkusti herra Graczian Kolozsváriin "puhumaan vakavasti" taiteilijan kanssa. Tämä käyttäytyi kuitenkin mitä alhaisimmin. Hän ei todellakaan ymmärtänyt, mitä he toivoivat hänestä. Neiti Emilia ei tosiaan ollut mikään lapsi enää ja tiesi kai hyvinkin, mitä hän teki… Mutta silloin muuttuivat vanhan herran kasvot kvitteni-keltaisesta punajuuri-punaiseksi, sanaa sanomatta kääntyi hän kantapäillään ja matkusti kotia Oltváan.
Huhtikuussa syntyi lapsi, mutta äiti kuoli. Ja kuitenkin oli paljonkokenut rouva, joka hoiteli asioita, laskenut aivan päinvastoin…
Kun pikku Katóka oli kolmivuotias, tuli Zolky taas kaupunkiin. Luultavasti oli hän unohtanut koko vanhan seikkailunsa, muutoin ei hän ehkä olisi saapunut ja vieraillut Oltvássa.
Joku muistutti häntä, että hänellä oli pieni tytär kaupungissa ja eräänä päivänä teatteriharjoituksen jälkeen hyökkäsi hän Graczianille ajattelemattomana kuten tavallista.
Kun hän näki Katókan, lankesi hän polvilleen hänen eteensä, puristi häntä, nauroi ja itki, vuodatti todellisia kyyneleitäkin, pyysi Katókalta ja koko maailmalta anteeksi, vaati, että lapsi kutsuisi häntä isäksi, sillä kuten sananparsi tietää, veri ei koskaan muutu vedeksi. Hän vannoi myös, että nyt alkoi uusi ajanjakso hänen elämässään.
Illalla näytteli hän "Bankban'ia" [Unkarin ensimäinen suuri historiallinen tragedia, kirj. Josef Katona] ja laakeriseppeleen, jonka naisyhdistys kannatutti hänelle näyttämölle, otti hän mukaansa hautausmaalle, Emilian haudalle, otettuaan ensin pois silkkinauhat. Paljain päin hän seisoi haudan ääressä ja sanoi: Emiliani, hyvä, kallis Emiliani! Oltván asukkaat pitivät hänen käyttäytymistään kauniina ja hienotunteisena, itse sanoi hän kaupungin kahvilassa, että hän sillä oli vapautunut siveellisestä velkavelvollisuudesta vainajaa kohtaan.
Seuraavana päivänä pistäytyi hän taas Graczianin luona ja selitti, että hän lähitulevaisuudessa tahtoo maksaa kulut pikku Katókan kasvattamisesta, se ei ollut vain hänen pyhä velvollisuutensa, vaan myös hänen isällinen oikeutensa. Hän pyysi, rukoili ja vaati niin sydämeenkäyvästi, että lopulta täytyi hänen kanssaan sopia siitä, että hän maksaisi kaksikymmentä guldenia elatusrahaa kuukausittain.
Taiteilija matkusti seuraavana päivänä ja heti lähetti hän myös ne kaksikymmentä guldenia. Vielä kahtena kuukautena maksoi hän täsmällisesti, mutta sitten väsyi hän kaikkeen, antoi viis koko hommalle eikä edes vastannut herra Graczianin muistutuskirjeisiin.
Katóka ei nähnyt koskaan enää isäänsä. Vihdoin katosivat täydellisesti hänen muististaan isän kasvojen piirteetkin; vain taivaansinisen silkkiliivin kultanappineen, jota kaunis Zolky oli käyttänyt vieraskäynneillään, muisti hän eloisasti vielä tänä päivänä.
Vanha Graczian luulotteli itselleen ilman vähintäkään syytä, että maailma alituisesti suuntasi katseensa häneen ja hänen perheeseensä, ja mitä tulee kunniaan ja nuhteettomuuteen, että Graczian perheellä oli suurempia velvollisuuksia kuin muilla kuolevaisilla. Siksi painoikin hänen tyttärensä Emilian lankeemus häntä niin raskaasti, että hän tämän kuoleman jälkeen tuli ihmisaraksi. Hän vietti täydellistä hautakammioelämää yhdessä vanhan rouvansa kanssa, ja Kata tuli hautaholvin kolmanneksi asujaksi.
Salassa toivoi vanha herra, että armias Jumala aikanaan kutsuisi pienen isättömän, luokseen. Mutta kun hyvällä Jumalalla selvästi oli aivan eri suunnitelmia pikku Katókan tulevaisuudesta, kehittyi herra Graczianin synkkämielisyys mieliharmiksi.
Olisi ainakin voinut odottaa, että tytöntypykkä nöyrällä ja katuvaisella käyttäytymisellä olisi vaivautunut haihduttamaan sitä häpeällistä tosiasiaa, että oli olemassa. Mutta Katóka esiintyi aivankuin hänen suhteensa kaikki olisi ollut niin hyvin kuin pitikin.
Jos hän hyppi portaissa, tai jos hän ulkona pihalla rallatteli aivan tuntemattomia viisuja, katsahti Graczian moittien puolisoonsa. Kuuletko tuota, kuuletko?
Jos pikku Katóka solmi kirjavan nauhan kapean vyötärönsä ympäri, huokasi äidinisä haikeasti: ja tällaista vielä kaupanpäälle!
Ja kun tyttö eräänä päivänä ilmoitti, että hän tahtoi oppia tanssimaan kuten muutkin tytöt, ei vanha herra löytänyt sopivampaa ilmaisukeinoa suuttumukselleen kuin pelottavan hohonaurun.
Hän ei ollut sydämmetön, vain tavallinen porvari, siksi hän ei voinut kestää sitä, että hänestä oli tullut iso-isä kaiken lain ja järjestyksen ulkopuolella.
Kata-raukka oli tässä vanhanaikaisessa talossa kuin koiperho lukinverkossa. Jos hänen siipensä joskus värähtivät, ojensivat vanhat hämähäkit heti pitkät kyntensä häntä tavoittaakseen. Jopa kaakeliuunitkin aukoivat ammolleen kitansa aivankuin olisivat halunneet niellä hänet.
Mutta tämä ei luonnollisesti estänyt tyttöä varttumasta voimakkaaksi ja kauniiksi neidoksi. Säteilevine katseineen ja ruskeanpunaisine kreoliväreineen oli hän kuin tumma La France-nuppu.
Aina kuudennestatoista ikävuodestaan asti, jolloin suruisen suloiset aavistukset alkoivat laulaa hänen veressään, oli hän odottanut. Hän odotti prinssi Elämää, joka tulisi ja veisi hänet pois elämästä hautaholvissa.
Ja taas haltijatarsatu voittaa elämän, romantiikka saattaa matematiikan häpeään. Elämä saapui todella ja vei hänet pois Stefan Aratón hahmossa.
Kukaan ei voinut sitä käsittää, Oltvássa pohditaan vielä tänä päivänä syytä siihen, että kuuluisa nuori tiedemies, "joka olisi voinut valita itse Kolozsvárin kreivittärien joukosta," otti juuri Graczianin Katókan puolisokseen.
Hän siis meni naimisiin Katókan kanssa.
Nuori pari asui Oltvássa muutamia kuukausia, Tikanlinnassa. (Tämä ei muuten ollut linna, vaan vain pienehkö herraskartano, jonka Stefan Aratón iso-isä oli rakentanut Tikkavuoren rinteelle, jossa muinoin oli sijainnut jonkun siebenbürgeniläisen ruhtinaan linna ja jonka helähtävän nimen kartano täten oli perinyt.)
Myöhemmin asettuivat he asumaan Berliiniin, josta he palasivat kartanoon vain kesälomaksi, kunnes Stefan kutsuttiin Budapestin yliopistoon.
Kauniin Zolkyn avioton tytär oli kohonnut ylhäiseksi naiseksi. Hän kohosi yhä korkeammalle yhdessä miehensä kanssa, jonka maineessa hän kylpi kuin pakeneva haikara auringonpaisteessa.
Ja hän kiitti Jumalaa, sillä hän tunsi, että oli armoitettu naisten joukossa.
* * * * *
'Hän, armoitettu naisten joukossa, lepää tällä hetkellä untuvakevyen vuodepeitteen alla ja tuijottaa avoimin silmin makuuhuoneen siniseen hämärään.
Intohimoiset sanat, jotka hän tunti sitten oli sanonut puolisolleen, värisyttivät vielä nyt hänen hermojaan, ratas surisi vielä nyt hänen aivoissaan…
On siis aivan varma: jos Stefan kuolee, ei hän voi elää kauempaa. Totta kyllä, hänellä ei ollutkaan myrkkyä — hän olivain sanonutvarastaneensa sitä laboratoriosta samana hetkenä, kuin se oli pälkähtänyt hänen päähänsä, mutta se ei merkinnyt mitään, sillä jos haluaa kuolla, löytää aina jonkun välikappaleen…
Kuolema! Hänen mielikuvitusvoimansa, joka oli uskomattoman herkkä, kuin puron vesi, heittäytyi ahneena tuohon mustaan luolaan.
Yleensä hän aina kauhistuneena pakeni sitä, mutta nyt hiipi hän sitä lähemmäksi lumoutuneena ja uteliaisuudesta väristen.
Ja nyt, kuten aina, tarkasteli hän itseään arvostelevin katsein viileästä etäisyydestä…
Hän lepäsi selällään kädet ristissä rinnoilla ja jäykkä vahakuvahymy suun ympärillä… Mustia verhostimia, valoa, kukkia…
Hän tunsi tuberosien ja suitsutuksen huumaannuttavan tuoksun, hän tunsi sen niin selvästi, että se oli tukahduttaa hänet…
Hän kuuli papin mutinan, vähäsen epäpuhtaan laulun, ja hän erotti yksityisiä latinankielisiä sanoja.
Circumdederunt me gemitus mortis: Dolores inferni circumdederunt me…
Ovella tungeksii mustapukuisia ihmisiä. Kuinka ihmeellistä! Katalinkin seisoo heidän joukossaan ja kyynelöiden katselee itseään paareilla… Matalaväreinen kuiskaaminen ja mumina ympäröivät häntä:
— Miten kaunis ruumis! — Vaimoraukka, miten kaunis hän onkaan! Niin valkea ja lempeä kuin pyhimys… Hän olikin pyhimys! Hän rakasti miestään, suurta Stefan Aratóa, eikä voinut elää kauemmin kuin hän…
Pitkäpartainen professori, jonka Katalin tunsi ulkomuodolta, selitti hillityllä bassoäänellä naapurilleen, että vainajalla oli suuria tieteellisiäkin ansioita, sillä hän oli työskennellyt yhdessä miehensä kanssa, ja useihin niihin keksintöihin, jotka nyt julistavat Stefan Aratón ylistystä, oli vaimo löytänyt alkuaineen… — Kohottakaamme heille yhteinen muistomerkki, lausui pitkäpartainen. Muistopatsaskomitea; on jo valittu… Kun he ovat yhdessä vaeltaneet elämän läpi, seuratkoot toisiaan myös kuolemassa. Sillä tämä nainen oli puolisonsa arvoinen.
Katalin tunsi tupakantuoksua ja näki kyynelen vierivän alas pitkin professorin pitkää partaa.
Se ei tosin ollut totta, että hän olisi tehnyt työtä miehensä laboratoriossa, mutta silti liikutti häntä pitkäpartaisen tunnustus.
Hänen sydäntään särki, häntä säälitti hän itse, jonka täytyi kuolla niin nuorena.
Ja äkkiä vaipui hän omain paariensa ääreen ja äänekkäät nyyhkytykset tunkeutuivat esiin hänen rinnastaan.
Stefan kuuli ne avonaisen oven kautta ja huusi hänelle:
— Halloo, Katóka! Käänny toiselle kyljelle!
Tuo hurskas sielu luuli, että vaimoa ahdisti painajainen.
Katalin äännähti hiljaa ja valittavasti, aivankuin hän samassa silmänräpäyksessä olisi herännyt syvästä unesta, vaikkei hän koskaan ollut virkeämmin valveilla kuin nyt. Mutta miksi hän oikeastaan teeskenteli?
Miehen voimakas ääni aukaisi samassa uuden uran purolle, joka nyt pulppusi sinnepäin.
Niin, mutta eihän vielä ollut tapahtunut mitään onnettomuutta. Läheisessä huoneessa haukotteli Stefan, reippaana ja voimakkaana kuin karhu, hituistakaan ajattelematta kuolemaa. Hänhän ei lähde taistelutantereelle, hän vain rakentaa sairashuoneparakkeja.
Äkkiä valkeni naisen sydämessä, suloinen lämpö levisi hänen jäseniinsä.
Hän tuli aivan iloiseksi ja hilpeäksi ja nauroi itsekseen kuin koulutyttö. Ja taas hän etäältä näki itsensä lepäävän ja tirskuvan pimeydessä, kun mies viereisessä huoneessa huolestuneena kuunteli, kallistuneena ovea vasten…
Mutta silloin ei hän enää kauempaa voinut pidättää iloisuuttaan. Ja jottei ankara opettaja viereisessä huoneessa mitään kuulisi, painoi hän kätensä suutansa vasten ja veti peitteen yli päänsä.
* * * * *
Ehkä isältään, kauniilta Zolkyltä, hän oli perinyt kyvyn alituisesti katsella ja tarkastaa itseään.
Se oli omituista, mutta jopa hänen tärkeimpinä ja suruisimpina hetkinään hänessä löytyi jotakin tai jokin, joka jäi täysin järkeväksi ja välinpitämättömäksi, aivankuin kaikki se, joka peloitti Katalinia tai liikutti hänet kyyneleihin, ei olisi ollut missään yhteydessä hänen itsensä kanssa.
Hän piti minäänsä aina itsensä näkyvissä ja usein tuntui hänestä siltä kuin hänen minuuksiaan olisi maailmassa useampia kuin yksi, niin, kymmenen, jopa sata toisintoa. Kaikki nämä erilaiset henkilöt olivat kuin yhtämonta eri mahdollisuutta, lajitellut hänen sieluunsa kuin puvut teatterin pukuvarastossa. Hän voi panna niistä ylleen, minkä halusi ja mikä puki häntä parhaiten.
Yksi oli hyvä, toinen huono, siellä oli neitsyellisiä ja kainostelemattomia, pirteitä ja velttoja, rehellisiä ja valehtelevaisia, kaikkia lajeja.
Mutta mikä niistä oli hän itse? Ei mikään niistä, tai kaikki yhdellä kertaa. Jos hän pukeutui yhteen, ei hän tuntenut toista.
Viisitoistavuotiaana tytönletukkana oli hän kerran ikkunaverhojen takana kuunnellut kahden Oltvá-keikarin tuttavallista keskustelua. Nämät olivat puhuneet hänen äidistään ja hänestä itsestään. Siten sai hän päähänsä, ettei kukaan "gentleman" voinut mennä naimisiin hänen kanssaan.
Silloin Kata julmistui rajusti ja päätti heti paikalla tulla "huonoksi naiseksi", kostaakseen miehille. Ja päätettyään tämän, muuttui koko hänen olemuksensa.
Yhdellä iskulla otti hän itselleen kiemailijan hahmon kuin teatteriosan. Hän tuli koketiksi, ilkeäksi, kylmäksi ja etujaan laskevaksi.
Hänen julkeutensa teki isoäidin epätoivoiseksi ja vanhan Graczianin kiukusta raivoksi.
Tätä kesti, kunnes hän kerran sai kuulla Notre-Dame-siskojen laulua Oltván tuomiokirkossa. Heidän lasinkirkkaat, kylmät äänensä, jotka kuitenkin niin intohimoisina kohosivat kohti korkeutta, saivat hänet vakuutetuksi siitä, että hänestäkin täytyi tulla Kristuksen morsian.
Urkujen pauhusta erotti hän vienoja säveleitä, jotka kutsuivat häntä nimeltä. Suitsutuksesta liiteli savukehrä häntä kohti ja pysähtyi värähdellen hänen päänsä ylle…
Kun hän tuli kotiin kirkosta, oli hän itse viattomuuden täydellisyys, itse neitsyellinen kainous ja nöyryys.
Hän kulutti paljon aikaa rukouksiin, pukeutui vaatimattomasti, muuttui vaatimattomaksi ja työteliääksi, ja kaiken turhamaisen pikkuomaisuutensa lahjoitti hän pois.
Siihen aikaan näki hän itsensä aina, kun hän itseään ajatteli, valkeana nunnana. Kuva heikkeni kuitenkin vähitellen, ja katosi lopulta kokonaan, kuten valokuva auringonpaisteessa, antaakseen tilaa uudelle henkilölle.
Kun hän ensi kerran näki Stefan Aratón aukeamalla Oltván kirkon edustalla, hymyili hän hänen englantilaisen ulsterinsa lystikkäälle kuosille. Mutta silloin ei hän tiennyt, kuka omisti tuon takin lukemattomine taskuineen; hän luuli että tämä oli joku kauppamatkustaja.Hänkuului silloin vielä niihin ylhäisen hentoihin ja kalpeihin romaanisankareihin.
Myöhemmin sai hän kuulla, että kuuluisa professori Arató oli tullut kotiin, ja silloin rakastui hän häneen Kolminaisuuspatsaan ja Vikus-kauppapuodin välillä.
Professori oli taas kauan työskennellyt laboratoriossaan Berlinissä, luultavasti myös unohtanut häntä Oltvássa niin omituisin katsein seuranneen pikku maaseututytön nimen, kun sensijaan Katalinille hänen rakkautensa tuli palavaksi päähänpiintymäksi, ja hän alati yli pitkän välimatkan lähetteli magneettisia aaltoja Berliniin.
Hänellähän ei juuri ollut muutakaan ajattelemista pienessä pikkukaupunkipesässä.
Jos iso-äiti lähetti hänet ulos kaupungille jollekin asialle, kiiruhti hän aina pitkiä kiertoteitä Tikanlinnalle kyyneleisin silmin katsellakseen kivikynnystä, jota Stefan Aratón jalka oli hipaissut…
Hän ei enää pannut rahoja makeisiin, vaan antoi säästetyillä kolikoillaan tilata itselleen Aratón kirjoja, loikoili sitte puolet yöt ja lueskeli niitä, vaikka hän itse asiassa käsitti sangen vähän niitten sisällyksestä.
Kun nuori tiedemies seuraavana kesänä taas tuli kotiin, viettääkseen lomansa Oltvássa, oli kaupungissa jo levinnyt huhu Katókan mielettömästä Arató-jumaloimisesta.
Stefankin sai kuulla siitä kerrottavan, nauroi sille omasta puolestaan, mutta kun hän sattumalta kohtasi tytön, menetti hän halun nauraa, siksi suuren yllätyksen tuotti hänelle se kuuma ja vaatelias tarmo, joka virtasi Katókan katseesta.
Katókassa oli nyt kypsynyt luja päätös kuolla, jos ei professori huolisi hänestä. Eikä ole mahdotonta, ettei hän olisikin kuollut.
Stefanissa heräsi uteliaisuus tyttöä kohtaan, joka oli niin opinhaluinen, mutta ei löytänyt hänessä muuta kuin oman peilikuvansa.
Tämä voitiin käsittää siten, että Katan persoonallisuuden oli tukahduttanut, hajoittanut ja sulattanut hänen intohimonsa kaikki täyttävä meri.
Ja hitaasti, huomaamattomasti Katan päähänpiintymän haltioivan vaikutuksen alaisena alkoi professorin sielussa ajatus orastaa, tulla nupulle, puhjeta kukkaan, levitä kuin taatelinsiemen intialaisen velhon korissa: parempaa, sinulle sopivampaa puolisoa et tule koskaan löytämään koko avarasta maailmasta.
Tytöllä oli kolme innokasta avustajaa, jotka raivasivat hänelle tietä kohti alttaria: Aratón miehekäs ylpeys, turhamaisuus ja hänen kokemattomuutensa suhteissa naisiin.
Sillä Arató, kuten niin moni muu suuri lapsi, oli jo aikoja sitten luvannut itselleen, ettei hän tulisi välittämään maailmasta, valitessaan puolisoa, hän aikoi valita sellaisen vaimon, joka saisi kiittää häntä kaikesta, ja joka ei palvelisi mitään muuta jumalaa, käsin tehtyä…
Kun Kata tuli Aratón vaimoksi, esiintyi hän taas uudessa osassa elämän näyttämöllä: Katalin, kuuluisan miehen puoliso. Ja sen osan näytteli hän perinpohjaisesti, sillä hän oli itse onnellinen ja teki miehensäkin onnelliseksi.
Erehtymättömällä vaistolla havaitsi hän, mikä puku hänelle sopi parhaiten kussakin osassa. Nyt piti hänen pukeutua ylhäisen yksinkertaisesti ja hänen jokaisen liikkeensä täytyi sopeutua suloisen ja puhtaan vakavuuden rytmiin… Hänen miehensä tekee työtä tuimasti eikä häneltä jää aikaa seuraelämälle… Ja silloin pysyy Katalinkin kotona.
— Mistä minä voisin löytää itselleni parempaa seuraa kuin minun mieheni? kysyi hän ylpeän alistuvasti.
Hän oli täydellinen ja nyt kannatti loistaakin, sillä hänen likeisimpään seurapiiriinsä eivät enää kuuluneet vain Oltván tyhjäntoimittajat, vaan saksalaisen yliopiston maailmankuulut merkkimiehet.
Hopeahapsiset yliopistoleijonat panivat merkille ne lempeät ja sädehtivät silmäykset, joilla rouva Arató monivuotisenkin avioliiton jälkeen alati hyväili miestään, ja alistuvin huokauksin ajattelivat he omia kunniallisia, pyyleviä ja punanenäisiä professorskojaan…
Raskaat pyörät ratisivat teillä.
Atlannin valtamerestä Tyyneen mereen marssi armeijoja. Niillä oli synkkä, onnettomuutta ennustava kiire, kuin myrskypilvillä, jotka keräytyvät taivaalle.
Pieni, sinisenharmaa pilvenkaistale lähestyvässä, suuressa myrskyssä, honvéd-komppania, marssi parast'aikaa torvien raikkaasti ja iloisesti toitottaessa pitkin Budapestin Ring-puistokatua Palko ja Peter Aratón yhteisessä johdossa.
He olivat kotimatkalla harjoituspaikalta nyt kasarmiksi muutettuun kouluun, marssin kuluessa oli luutnantti luovuttanut komennon aliluutnantille, tämä taas vänrikille, kunnes lopulta komppanian kohtalo oli joutunut äsken upseerikokelaista lippumiehiksi korotettujen kaksoisten käsiin.
He astuivat komppanian etunenässä ja heidän rusottavilta kasvoiltaan miltei näkyi, kuinka rajusti he vihasivat Paschitschia, ja kuinka vähän he pelkäsivät suurherttua Nikolajevicsia.
Kun he luulivat, että persoonallinen arvonanto heitä kohtaan tuli kasvamaan varsin huomattavasti, jos mahdollisimman usea heidän tutuistaan näkisi heidät, johtivat he reservimiehensä, jotka olivat kotoisin maaseudulta eivätkä tunteneet pääkaupungin katulabyrinttejä, mitä mutkittelevimpia teitä.
Eräällä ahtaalla kadulla sattui muistettava tapaus: he kohtasivat kenraalin. Täysiarvoinen kenraali kääntyi kadulle eräästä kulmasta niin odottamatta, että hän törmäsi yhteen Peterin kanssa.
Säkenöivin silmin veti Peter säilänsä huotrasta, kuin olisi hän aikonut pistää jonkun kuoliaaksi, ja vain kädenleveyden päässä kenraalista komensi hän kunniaa niin pelottavasti karjaisten, että vanhus vähintäin hypähti pelästyneenä.
Kaikeksi onneksi oli hän eläkkeellä ja sellaisena varannut itselleen niin runsaasti inhimillistä huumoria, että hän kykeni hymyilemään moiselle seikkailulle.
Mutta enempää ei tarvittu, reserviläiset puhkesivat kaikuvaan nauruun, ja nyt sattui kurin kannalta mitä valitettavin ja huolettavin tapaus: Unkarin kuninkaallinen lippumies naurettiin hölmöksi sotamarskin myötävaikutuksella.
Peter muuten oli nyt peloissaan vain siitä, miten Palko tulisi menettelemään. Tämä pysyi solidarisena, kuten kunnon veljen pitikin, ja jos Peter oli punainen kuin rapu häpeästä, oli Pal vielä punaisempi.
Kuitenkin kohtalo, joka kaiken tämän jälkeen tunsi itsensä velvoitetuksi antamaan hyvitystä Arató-veljeksille, johti heidän tielleen "Englantilaisten Neitosten" kävelyllä olevat kesä-asukkaat.
Isänmaallinen hehku, joka merimieshattujen alta loisti heitä vastaan, palautti heille omanarvonannon.
* * * * *
Odotuksen ja valmistusten levottomina päivinä sai professori Arató ottaa vastaan harvinaisen vieraskäynnin.
Istuskeltiin juuri työhuoneessa ja Katalin luki miehelleen ääneen päivälehtien sähkösanomia.
Kantor venyili isäntänsä jalkain juuressa ja alistui muristen siihen, että pikku kissa, jonka kanssa se lopultakin oli sopinut, repi sitä valkoisesta, kiharaisesta turkista.
Palvelijatar toi käyntikortin.
— Rouva Csaba Uzon, omaa sukua Maria Ember — luki Katalin.
— Kuka tämä on? Joku tutuistasi? — kysyi hän.
— Eräs onneton nainen, vastasi professori.
— Mitä hän haluaa?
— Maria Ember ei halua itselleen mitään. Mutta voihan sattua, että joku toinen haluaa jotakin…
Tämän omituisen johdatuksen jälkeen lähti hän itse kutsumaan vierastaan sisään.
Mustapukuinen nainen astui työhuoneeseen.
Salamannopealla naiskatseella mittasi Katalin hänet kiireestä kantapäähän ja oli heti selvillä hänen ulkoasustaan.
Hänen pukunsa oli aivan yksinkertainen ja kuosikas, kengät ja käsineet olivat hienointa lajia… Hänen kasvonsa olivat harvinaisen kapeat ja sangen kalpeat, vartalo liiankin solakka… Kauniit olivat oikeastaan vain silmät, mutta nämät olivatkin harvinaisen kauniit. Tällaiset silmät lienee ollut prinsessoilla, jotka lepäävät Egyptin pyramiideissä: uskomattoman suuret, ruskeat ja lempeäloisteisen säihkyvät. Ja täynnä syvää, ja voitettua tuskaa.
Katalin tietää että tällaiset silmät tavallisesti täyttävät miesten sydämet jollain selittämättömällä osanotolla. Se on ehkä kaikua vanhoista synneistä, joita jo kuolleet miehet ovat tehneet aikojen takana maatuneita naisia vastaan.
Kantor, joka muuten oli epäluuloinen talonpoikaisrakki, nousi matolta ja meni rouva Uzonia vastaan rakastettavasti häntää heiluttaen. Hän Otti koiran vastaan kuin sydämellisimmän ystävänsä, ja näin, vaikkei hän ollut koskaan ennen nähnyt sitä.
Oudosta tuntui, että hänen oli tapa harvoin oleskella ihmisten parissa. Hän näytti yhtä kummalliselta ja vieraalta Aratón työhuoneessa, kuin yölintu, joka keskipäivällä lentää puutarhan läpi. Hänen olemuksestaan puuttui täydellisesti seuraihmisen kokeneisuus, kaikki ne seurusteluelämän pikku taidetemput ja vapaamuurarimerkit, joilla näihin vihityt aivankuin ongenkoukuilla koettivat toisiaan vangita.
Hän saapui niin kaukaa ja vaikutti aivan yhtä yksinäiseltä, kuin jos hän todella olisi astunut esiin jostain pyramiidista.
Tehtyään kumarruksen Katalinille ja taputeltuaan Kantorin päätä, alkoikin hän heti lopusta.
— Olen tullut, kysyäkseni neuvoanne, herra professori. Sain kuulla, että rakennetaan kulkulaitossairaala, ja nyt haluaisin tietää, kenen puoleen täytyy kääntyä, jos toivoo saavansa palvella siellä sairaanhoitajattarena?
Stefan luuli, että rouva Uzon tahtoi suositella jotakin ja otti sentakia esiin muistikirjansa.
— Kulkulaitossairaalan palvelukseen on helppo päästä, sillä sinne ei juuri kukaan pyri. Mielelläni minä ilmoitan palvelushaluisen henkilön, jos olette hyvä ja sanotte minulle hänen nimensä.
— Maria Uzon, vastasi hän vienosti hymyillen.
Professori katsoi hämmästyneenä häneen.
— Kulkutaudeilla tarkoitetaan täällä koleraa, lavantautia, isorokkoa…
Katalinia värisytti. Mutta rouva Uzon nyökäytti hiljaa päätään merkiksi, että hän hyvin tiesi sen.
— Se on surullista tointa, sanoi Stefan synketen.
— Mutta jonkunhan kuitenkin täytyy siihen ryhtyä…
— Ja vaarallista.
Nainen painoi lempeästi päänsä alas.
— Mikä vaara on kyseessä? Kuolemako? Ah, Jumalani, pian nuori kuolee, moni nuori ja onnellinen…
Hän vaikeni äkkiä, häntä selvästi hävetti, että oli sanonut liian paljon.
Professori, joka tajusi hänen vuorenlujan päättäväisyytensä tyynen pinnan alla, teki vielä yhden yrityksen saadakseen hänet luopumaan aikomuksestaan.
— Ettekö luule, että teidän miehenne tarvitsee teitä?
Nyt nosti Maria päätänsä ja katsahti professoriin.
— Ei enään. Hän kuoli kolme päivää sitten.
Katalin, joka tähän asti vaijeten oli kuunnellut keskustelua, loi nyt pelokkaan silmäyksen Stefaniin, mutta tämä istui pitkän tuokion aivan hiljaa, aivankuin hän olisi paininut omien ajatustensa kanssa; sitten puhkesi hän sanoiksi syvällä, pehmeällä äänellä:
— Uskon, ettei minulla ole mitään oikeutta pidättää teitä kaukana kärsivistä kanssaihmisistä. Olkoon, niinkuin haluatte. Teille uskotaan yhden kulkutautisairaalan johto.
Aurinkoinen hymy levisi Marian kasvoille. Hän odotti hetkisen, sitten lausui hän hämillään:
— Ettekö kirjoita muistiin nimeäni?
Professori hymyili vasten tahtoaan.
— Luuletteko, että sellaisen nimen voisi unohtaa?
Katalin pani merkille, että Marian vaaleat kasvot vaihtuivat ruusunpunaisiksi. (Hän voi suorastaan muuttua kauniiksi — päätteli hän itsekseen). Vieras kumarsi ja lähti kättelemättä ketään.
Kantor seurasi häntä ovelle, ja kun tämä sulkeutui sen edessä, istuutui se takajaloilleen ja katseli silmiään poiskääntämättä kynnykseen.
— Kummallinen ihminen! kohahti Katalin ja hypähti paikaltaan.
Hänen elämänkohtalonsakin ovat olleet ihmeelliset, vastasi Stefan.
— Oletko tuntenut hänet kauan?
— Koulutytöstä asti. Hän on Kolozsvárista, ja ellen erehdy, olemme mekin hänelle etäistä sukua.
— Hän herätti äärettömästi mielenkiintoani… Miksi sanoit, että hänen elämänvaiheensa ovat ihmeelliset?
Ja Arató kertoi puolisolleen, mitä hän tiesi rouva Csaba Uzonin, syntyisin Maria Ember, menneisyydestä.
* * * * *
Maria oli köyhä tyttö ja meni nuorena naimisiin ehkä pari kuukautta meidän häittemme jälkeen Csaba Uzonin kanssa, alotti Stefan.
Uzonin perheen jäsenet olivat ylhäisiä tilanomistajia Oltvá-laaksossa. He kertoivat aina itsestään, että he olivat hunnien jälkeläisiä ja niillähän oli omituiset nimet. Csaban isän nimi oli Buda…
Nimi Uzon kummitteli paljon sanomalehdissä noin kaksikymmentä vuotta sitten. Luonnollisesti et sinä ole niistä mitään kuullut? Silloin näet tapahtui, että vanha Buda Uzon, Csaban isä, hulluuden puuskassa tuhosi koko perheensä ja lopuksi tappoi itsensä…
Koko laajasta Uzonin suvusta pelastui vain yksi, pikku Csaba, joka murhan tapahtuessa kävi koulua Marosvasarhelyssä.
Uzoneilla oli muuten aina ollut hupsujen maine. Jumala tietää, mitä muistoja ikivanhoista synneistä ja tärkeistä salaisuuksista kiehui heidän veressään… Vanha Buda käyttäytyi vuosikausia erityisen omituisesti, mutta väki tottui hänen päähänpistoihinsa, välistä niille naurettiin, mutta kukaan ei pitänyt häntä vaarallisena…
Tavallisesti kulki hän paljainpäin ulkona vainioilla, usein oli hänellä päänsärkyä ja jos hän ylenharvoin antautui keskusteluun jonkun kanssa, johti hän heti puheen Jan Mayenin saareen.
Nuorena ilmeni hänen omituisuutensa alituisissa ulkomaanmatkoissa, ja eräällä retkellä Islantiin näki hän Jan Mayenin saaren…
Vanhan Budan kuvauksen mukaan on saari kekopäinen karikallio, joka aivan erakkona kohoaa ikuisesti tyrskyävästä Jäämerestä… Alukset, jotka risteilevät niillä seuduin, näkevät sen harvoin, sillä se on tavallisesti sumun suojissa.
Mutta jos pilviverhot särkyvät, tarjoaa Jan Mayen hurmaavan näköalan. Päivänloisteisessa ilmassa säkenöi se kuin jättiläistimantti; ja jos taivas on valju, on se kuin valtava smaragdi… Sillä koko saaren kattaa jää.
Vanha Uzon näki saaren juhannusauringon hohteessa, ja silloin oli JanMayen hehkuvan punainen kuin sulava rauta…
Elämänsä lopulla puheli Buda Uzon alati asettuvansa asumaan Jan Mayenille. Miesrasua kiusasi pahoin päänsärky, ja hän kai kuvitteli mielessään, että napaseudun kylmyys liennyttäisi tulta, joka tykytti hänen aivoissaan, ja että sen suuri hiljaisuus parantaisi hänen hermonsa.
Hän kirjoitti myös kirjeitä Europan eri hallituksille saadakseen ostaa saaren, mutta ei tietenkään saanut keneltäkään koskaan niihin vastausta.
Lopulta ei hän puhunut mistään muusta kuin Jan Mayenistä. Samalla hänessä alati kasvoi epäluulo ja vastenmielisyys perhettänsä kohtaan, jonka hän epäili panevan esteitä hänen suunnitelmilleen. Luonnollisesti oli hänellä täydet syyt epäluuloihinsa.
Niinpä hän eräänä päivänä sai käsiinsä kirjeen, jonka hänen vaimonsa oli kirjoittanut eräälle lääkärille Kolozsvárissa. Nyt oli hän varma siitä, että he olivat vannoutuneet häntä vastaan, pettäneet hänet. Kiukku kehittyi hulluudeksi ja sitten seurasi kauhea verilöyly.
Minä tunsin Csaban, ainoan itsemurhaajan pojista, joka jäi eloon.Hänellä oli mitä jaloimmat piirteet ja kaunis vartalo.
Perhetragedian muisto lepäsi hänen yllään kuin synkkä varjo, mutta tämä teki hänet naisten silmissä vain yhä mielenkiintoisemmaksi. Muistan että hän jonkun aikaa näytteli erittäin huomattavaa osaa Kolozsvárin laskiaishuveissa.
Noin kuusi vuotta sitten rakastui hän Maria Emberiin. Tällä ei ollut mitään omaisuutta ja yleisesti ihmeteltiin, jopa toiset aivan suuttuivatkin, kun Maria kaikesta huolimatta antoi rikkaalle kosijalleen rukkaset.
Mutta kuinka ollakaan, näytti siltä, että Uzonin uskollinen kestävyys oli vaikuttanut Mariaan, sillä vuotta myöhemmin, pari kuukautta meidän häittemme jälkeen, tuli hänestä sittenkin Uzonin puoliso.
Pitkään aikaan en kuullut heistä mitään, en heistä erikoisesti välittänytkään, mutta eräänä päivänä sain virkatovereiltani Kolozsvárissa kuulla heistä kummallisia juttuja.
Csaba kohteli vaimoaan uskomattoman kovakouraisesti. Hän piti häntä aivan eristettynä muista ihmisistä, esiintyi mustasukkaisesti ilman vähintäkään syytä, jopa hän meni niinkin pitkälle, että kiusasi nälällä ja löi nuorta rouvaansa…
Tässä keskeytti Katalin hänet.
— Ja oliko hänellä jotain syytä mustasukkaisuuteensa? kysyi hän.
Arató pudisti päätään merkitsevästi.
— Maria Emberin elämä oli yhtä puhdasta ja tahratonta kuin pilvien taivaalla…
(Kun hän tahtoi sanoa jotain kaunista, ajatteli hän aina heti pilviä).
Csaba Uzon oli saanut päähänsä, ettei hänen vaimonsa uskaltanut katsoa häntä silmiin, sillä Marian silmäterissä kuvastui vieraan miehen kuva. Hän pohti asiaa näin: kuva, jonka silmä ottaa, siirtyy katsomisen aikana aivoihin; jos nyt jollakin aina on joku henkilö ajatuksissaan, esiintyy kuva vuorostaan silmäterissä.
Jos Uzonin pelottavat, tutkivat katseet pakottivat kauhistuneen vaimon luomaan silmänsä alas, seurasi väkivaltaisia, hirmuisia kohtauksia.
Pitkän aikaa salasi Maria perheeltäänkin alentavan asemansa, mutta lopuksi ei hän kestänyt kauempaa, vaan pakeni miehensä luota ja meni kotiinsa Kolozsváriin.
Vaimonsa paon arveli Uzon todistaneen hänen epäluulonsa oikeutetuiksi, ja tämä saattoi hänen mielensä siihen määrään pois tasapainosta, että nyttemmin jokaisella oli selvillä yksinkertainen tosiasia: hän oli mielisairasraukka, kuten hänen isänsäkin oli ollut.