4 p:nä syyskuuta.
Rippi-isä on myöskin sanonut: "Sydämen katumus on tuoksuva kukka, johonJumalan silmäykset laskeutuvat kuin mehiläiset".
7 p:nä syyskuuta.
Julien on palannut, olen onnellinen, ah! mitä merkitsee koko maailma, kaikki synti! Kun minussa on tämä tuli, tämä onni, tämä hurmaus!
Olemukseni pohjalla kimmeltää jumalallinen helmi! ja itse tunne on tämä helmi, kirkas, timantinhohtava, häikäisevän loistava.
Julien sanoo: intohimo…
10 p:nä syyskuuta.
Intohimoa! kaikki on intohimoa.
Hän tulee, tunnen hänen läsnäolonsa, en tunne hänen läsnäoloansa.Arkoja, käsittämättömiä olemme yhä toisillemme.
Hän tahtoo, minä en tahdo, minä tahdon.
Hän pelkää minua, minä häntä, me emme pelkää toisiamme.
Tunnemme sydämemme.
Hän on veljeni, mutta oi! mikä hurmaava tunne! veljeni on vieras…
18 p:nä syyskuuta.
On pyhän Sophien juhla, se on minun juhlani, minun nimeni on sisarSainte-Sophie.
Julien antoi minulle yöllä nimipäiväni johdosta pienen sormuksen, jossa on punainen kivi. Sormukseen hän oli kiinnittänyt pienen paperiliuskan, mihin oli kirjoittanut: "Oi rakas pikku Pyhä-Sophieni, olet kuin Konstantinopelin kaunis kirkko, kuin ihana, kullattu mosaiikki, kallis-arvoinen epäuskoinen kirkko, temppeli täynnä myskiä, suitsutusta ja ruusuja, olet kuin sulttaanin hyväilemä nunna, olet aivan kuin minun rakas, pyhä Sophieni, joka huumeissaan kylpee päivänpaisteessa Bosporin rannalla…"
19 p:nä syyskuuta.
Luostarini, rakastan sinua niin, että revit rikki sydämeni; olet tänä aamuna kuten ihana lempeä turkoosi. Syyskuu on vielä suloisempi elokuuta.
Kun aamulla ennen auringonnousua, sillä en voi nukkua kauvemmin, menin puutarhaan, huomasin että pienissä kivissä, vihertävässä puksipensaassa, kukkien lehdissä, jotka puhuivat keskenään, oli sielu.
Puutarha on hieman pitkulainen, ja sitä rajoittavat kolmelta taholta luostarin valkoiset holvikäytävät. Viivyin siellä, kävelin, jokaisesta begoniaryhmästä virtasi raitis tuoksu, ja sitten aurinko nousi. Näin puutarhurin tulevan, hän on neljäntoista vuotias poika; hän tervehti minua, ja hän alkoi heti työskennellä kukkinensa, ollen polvillaan erään ryhmän luona. Muuan sisaristamme, sisar Colette, josta niin vähän puhun, siksi että häntä niin vähän huomaa, kulki puutarhan lävitse.
Hänen päässään oli, huppukaulurin ja nunnanhunnun päällä, ylösalaisin käännetyn tötterön muotoinen olkihattu, joka oli palmikoitu karkeasti kuin kori tai kaislamatto. Hän pelkää aurinkoa.
Viivyin siellä pitkän aikaa; kaikki oli niin ihastuttavaa, hiljaisuus kuin ohut, liehuva harso. Ja sitten soi siron kellotornin kello, kutsuen kappeliin messuun. Lempeät, kirkkaat lyönnit kaikuivat yli puutarhan. Mieleeni ei juolahtanut että joku sisarista par'aikaa heilutteli tuota kelloa, vetämällä nuorasta, minusta tuntui siltä että tuo kello oli itsestään alkanut soida, aivan niinkuin lintu laulaa, niinkuin kukka avautuu, siksi että ilma on niin leppeä…
20 p:nä syyskuuta.
Olen vilustunut, olen hieman sairas. Sinä, Herra, olet lähettänyt minulle tämän väsymyksen, pyhittääksesi minut. Minä kiitän sinua, sinä parannat minut. Sieluni ei enää ole maallisella tavalla ihastuksissaan, minä parannun intohimoistani, hulluudestani; olen ollut hyvin sairas ja yskinyt koko yön, mutta tunsin itseni puhdistuneeksi, vapaaksi, viattomaksi.
Jos minulle olisi tuotu leikkikaluja sänkyyn, kuten pienenä ollessani tehtiin, niin olisin leikkinyt niillä.
23 p:nä syyskuuta.
Kärsin vielä, olen sairas.
Julien tuli luokseni, hän tulee nyt luostarin portista, kun hänellä on avain; hänen läsnäolonsa kiusaa minua suuresti; olin hämilläni, hämmennyksissäni. Sairaan nunnan vuoteen vieressä ei sovi kenenkään muun olla kuin hänen rippi-isänsä, lääkärinsä, sisarensa.
Sanoin hänelle, ettemme enää voineet olla toisillemme sitä, mitä olimme olleet.
Hän nauroi, niinkuin joku joka sanoo: "täytyy odottaa".
Mutta sitten hän ymmärsi, että kaikki, mitä hänelle tunnustin, oli totta, totta se että rakastin hiljaisuutta, rauhaa, jota nyt tunsin.
Tämä viime viikon mielenliikutus, tämä hulluus ei kuulu minun luonteeseeni…
* * * * *
En ymmärrä, kuinka pyhimmätkin seikat pian käyvät luostarissa jokapäiväisiksi. Nyt ei enää välitetä paljoa sisar Catherinen haavoista.
"No, sisareni?" kysytään häneltä perjantaisin uteliaisuudesta, — hän näet tuntee ne parhaiten perjantaisin, — sillä tahdotaan tietää, vieläkö sitä jatkuu.
Mutta näyttää siltä kuin äiti prioritar, katsellessaan sisar Catherinea, ajattelisi hieman moittien: "Jospa toki hiukkasen hillitsisitte itseänne, sisar!"
Julien näytti minulle pieniä kuvia, jotka hän oli tehnyt minusta, ja minä loukkaannuin. Nunnasta ei sovi piirtää kuvia.
24 p:nä syyskuuta.
Se oli todellista, Jumalani, minä vannon, että se oli todellista, se katumus, suuri väsymys, inho, jota tunsin kulunutta elämääni ajatellessani niinä päivinä, joina olin sairaana. Olin heikko, ravinnotta, sinä ylläpidit minua, rukoilin täydestä sydämestä, olin onnellinen; olen tullut terveeksi, mutta sinä olet mennyt luotani, ja olet jättänyt minut sen kaipuun valtaan, jonka olet meihin istuttanut, oi Jumalani!
Ollaan viisaita, ymmärtäväisiä, käännytään sinun puoleesi, nautitaan viattomuudesta, joka on suloista, sinun meille sallimaasi nautintoa, ja sitten koko meidän sielumme vie meitä kohden syntiä, joka ei synniltä näytä.
Täytyy sanoani sinulle, Jumala, ettei se ole meidän syymme. Sinä olet meidät sellaisiksi luonut.
Rakkaus on sydämen suloinen, ehdoton elonilmaus, kuten elävin usko, kuten hurskas innostus, jota pyhät naiset meille toivovat. On olemassa asioita, joille ei mitään voi. Katso hyvä Jumala, jos rippi-isämme, saattaakseen meidät liikutetuiksi, muistuttaa meille meidän ensi lapsuudestamme, leikeistämme, isävainajastamme, niin me itkemme; ja jos äiti prioritar sanoo meille: "Minä olen tyytyväinen teihin, tyttäreni", niin ojentaudumme ja olemme rohkeampia; ja jos joku sisaristamme antaa meille tuoksuvan kukkakimpun, niin hengitämme ensin kiivaasti tuoksua ja huokaamme sitten; ja jos ystävämme lepuuttaa sydäntänsä meidän sydäntämme vasten, niin tunnemme vain hänen kaipauksensa ja oman kaipauksemme, joka on vielä hellempi kuin hänen.
Kaikki tämä, oi Jumala, on yhtä ja samaa.
25 p:nä syyskuuta.
Paratiisissa on eräs minun näköiseni pyhimys, se on pyhä Thérèse, sellaisena kuin hänet on esittänyt muuan neapelilainen kuvanveistäjä, nimeltään Bernin, ja sellaisena kuin näen hänet Julienin minulle antamassa valokuvassa.
Hänen pukunsa poimut laskeutuvat niinkuin haaksirikkoutuneen aluksen purjeet, ja hänen pieni, siro, väsynyt päänsä vaipuu alas kuin lintu, joka kuolee omasta laulustaan.
Sinä pyhän Thérèsen suu, avonainen ja äärettömän suloinen, mitä juot sinä sellaista, joka antaa sinulle tämän täydellisen, kuolleen ja hukkunutta muistuttavan ulkomuodon! Miten sinä olet ääneti! huutoasi sinä et päästä kuuluviin, sinä kätket sen sisääsi, vaikka se on vähällä halkaista sydämesi ja keuhkosi.
Oi Pyhimys, sinun ruumiisi on kevyt, eikä se pysy itsestään pystyssä, sinua kannattaa taivaallisen ystäväsi näkymätön voima, etkä sinä, pyhän innostuksen täyttämä ruhtinatar, pelkää väsyttäväsi häntä, sinä nojaat häneen ja annat hänen käsivarsiensa kietoutua ympärillesi.
Oi! sinä tunnet hyvin olevasi kevyt ja että hän nostaa sinua. Näyttää siltä kuin kaikki elämän paino olisi laskeutunut jalkaasi, joka riippuu niin auliina, niin luottavaisena, niin raskaana ja todellisena, että se näyttää hurskaammalta kuin sielusi…
Minä katson sinua, olen aivan lähellä sinun kuvaasi, ja minä näen sinut: sinussa ei ole yhtäkään piilopaikkaa, johon rauha ei olisi tunkeutunut ja asettunut asumaan.
Oi pyhimykseni, joka olet innostuksen tulen vallassa niinkuin kuollut on levossa, niinkuin nälkäinen voi tulla kylläiseksi ravitsevasta ruuasta, missä sielun seitsemästä linnasta, joissa hiljaisia hartaushetkiäsi vietät, olet nauttinut tämän ilta-aterian, tätä unta?…
26 p:nä syyskuuta.
On muutamia lauseita jotka voisivat tuottaa minulle suurta tuskaa, voisivat tehdä minut surulliseksi, herkäksi.
Julien välttää niitä, hän ei puhu koskaan eilisestä, me unohdamme aina.Ja joka päivä minun sydämeni käy muutamiksi hetkiksi jälleen puhtaaksi.
Koetan kuvitella mitä tapahtuisi, jos äiti prioritar alkaisi epäillä minun todellista elämääni, jos hän äkkiä sanoisi:
— Minä tiedän, että teillä öisin on kohtauksia nuoren miehen kanssa huoneessanne.
Koko voimani ponnahtaisi, minä kyyristyisin kuin eläin joka valmistuu hyökkäykseen. Minä vihaisin äiti prioritarta, minä toivoisin hänen kuolevan; jos voisin, niin työntäisin hänet talon pimeimpään soppeen, jotta hän siellä menehtyisi; kentiesi sanoisin hänelle:
— Ja te, äitini, tiedänkö minä mitä te ajattelette?
Oi, jumalani, niin pitkälle rikoksemme meidät vievät!
Kuitenkin, äitini, rakastan teitä suuresti, rakastan suuresti käsiänne, joissa ei ole lämpöä, jalkojanne, joiden askeleet ovat jäykät, rakastan sitä mikä jää jälelle huoneeseen, jonka läpi olette kulkenut, ja sitä että olen elänyt kaksi vuotta seuratakseni teitä, leikkiäkseni, nauraakseni, laulaakseni luostarikammioissa, puheluhuoneissa, käytävissä, missä olen nähnyt hameenne aaltoilevan. Jos olisitte antanut yhden kyyneleistänne juodakseni, jos olisitte kutsunut minua sydämeenne, jos olisitte, surun päivänä, painanut minua rintaanne vastaan sillä tavalla, että olisin siitä asti ollut teidän pieni tyttönne, loistaisi elämäni vielä puhtaudesta ja huoneenne ovi hämmästyttäisi minua niin kuin se olisi santelipuusta, niin tuoksuva, että se pienenä ollessani olisi saanut minut pyörtymään.
27 p:nä syyskuuta.
Oi Catherine sisareni, sinä, jolla on käsissäsi nuo rakkaat haavat, ymmärrä minua, on olemassa sydämen riemuja joita ei voi selvittää, sydämen riemuja, jotka juuri muistuttavat sinun käsiäsi, sinun, joka olet Jumalan rakas orja…
28 p:nä syyskuuta.
Merkillistä rakkaudessa on ylpeys. Minun sydämeni loistaa ylpeydestä…
Olen yksin. Kello on yksitoista. Kaikki nukkuvat luostarissa.
Avaan ikkunani uneksiakseni. Syys-yö on niin täynnä ilmaa. Tuhansia pieniä ilmaväreitä väikkyy vierivissä varjoissa, tuhannet keveät tuulet humisevat, kaikki lehdet liikkuvat. On ihanata hengittää tätä romantillista, mustaa ja puhdasta ilmaa.
Ajattelen. Miksi Julien rakastaa minua? Sentähden, että sielullani on enemmän muotoja ja eri sointuja kuin aamun sinisessä tuulessa keinuvalla liljalla, sentähden, että olen väkevä ja heikko ja aina vaihteleva; sentähden, että kun Julien sanoo: "Tiedän mitä ajattelette", minä vastaan: "Ehei, en enää ajattele sitä, ajattelen jo muuta", ja siksi että ääneni yöllä on salaperäinen kuin yön tähdet…
29 p:nä syyskuuta.
Julien tuo minulle kirjoja, niissä on kauniita sekä sellaisiakin, joista en pidä ja jotka annan hänelle heti takaisin niihin koskemattakaan. Yksi, jonka hänelle annoin takaisin, oli nimeltäänPahuuden kukat.
Se pelotti minua. Auringot, kauniit maat, hellyys, hyvät tuoksut, kaikki halut muistuttivat tässä kirjassa suuria haavoja, ja rakkaus oli tuskaa ja vaivaa huoneissa, joissa ilma on raskaampaa ja tukehduttavampaa kuin kappelissa.
Luostarissa eläessään ei voi kaikkea kokea; en tunne kuten Baudelaire, joka on tuon kirjan kirjoittaja. Julien ihailee sitä, mutta hän käyttää hellempiä sanoja, hän sanoi eilen suudellessaan minua:
Sä tähti silmäni, sä päivä luontoni, Sä enkelini, rakkauteni mun.
Erittäin paljon pidän erään luullakseni XVI vuosisadalla Limonsinissa syntyneen Rosardin oppilaan runoteoksista. Hänen runonsa ovat niin ihania, että opettelen ne ulkoa.
Pyhimyksiemme muistan joskus rukouksissaan käyttäneen yhtä hellää kieltä, sellaista kieltä kuin toivioretkeläinen, jolla on pyhiinvaellussauva sekä näkinkengänkuorilla ja vanhoilla kauniilla luonnon, auringon, veden ja lintujen vertauskuvilla kaunistettu päähine.
Julien sanoo:
— Täytyy uskoa runoilijoita, he tietävät kaikki paremmin kuin me: runous on maailman totuus.
Tässä runo, josta paljon pidän:
Mi pidättävi teitä? Mi pelon mieleen tuo? Kas, ystävyys se vahvaks' toisen ystävyyden luo, Sit' ettei pelko vavistuttaa saata konsanaan! Pois erhetys mi sielun kietoi kahleisin! On suurin onni päästä lemmen paratiisihin Pois siihen, jota hekumaksi kutsutaan!
Tuon onnen heittäenkö te rientäisitte pois? Miss' silmänne? Ja kuvitella ettekö te vois Mi teidät lemmen ylevyyden saattais tuntemaan. Oot lainen kylmän, järjettömän kallion Jos vedä sua aina tuli sammuttamaton Ei sinne, mitä hekumaksi kutsutaan.
Te naiset, tylyydellä te palkitsette sen Ett' uskollisna teille sykkii sydän miehien. He luottamuksestansa saavat pistoksia vaan. Te naiset, noin te koskaan ette päästä voi Sen paratiisin helmaan, joka parhaan onnen toi, Sen suuren, jota hekumaksi kutsutaan.
Ei, tulen tuimat tuskat ne osaksenne jää Ja taivas koston-nuolillansa teidät lävistää. Se palkka kieltäytymisen on ollut ainiaan. Noin rikotte te vastaan sitä jumalaa Mi paratiisissansa parhaan onnen valmistaa Voi siinä, jota hekumaksi kutsutaan.
30 p:nä syyskuuta.
Tahtoisin sanoa kaikille nunnille, sisar Catherinelle, josta eniten pidän:
— Sisareni, vannon sinulle, että tämä on ainoa onni maan päällä! Mitä teet! mitä teet, sisareni! aikasi kuluu! ja tämä on ainoa onni maan päällä; sitten tulee kuolema, jonka täytyy olla jotakin yhtä kaunista kuin rakkaus, riemu joka täyttää koko olemuksemme.
"Sisareni, ette tiedä mitä teette; ja mitä tehnettekin, ette tee mitään aamusta iltaan.
"Juoda, syödä, olla rauhallinen, hengittää, rukoilla, levittää peltokaunikkien lehtiä alttariliinoille, olla hieman levoton illan tuulien tähden ja surunvoittoisesti sivellä kädellään alaspainunutta otsaansa, se ei ole elämistä.
"Oi, sisar Catherine, sinun täytyy tulla tuntemaan tämä suloinen myrsky sielussani, minä sinua rukoilen. Miksi et tule jonakuna yönä huoneeseeni, minun asemestani, kun ystäväni tulee sinne. Olen sinua kauniimpi, en tule mustasukkaiseksi. Viivyn sijastasi kammiossasi, polvistuen ristiinnaulitun kuvan eteen, ja sinä, sisareni, olet oleva ihana, vapiseva syyskuinen pääsiäis-yö, sinä tulet kuolleista herätetyksi… Et tule tuntemaan pelkoa, et epäilystä. Tulet huomaamaan ettet ajattele lainkaan, et kiusaa itseäsi millään; sinä saat päähäsi niin monta pientä punasta liekkiä, jotka ovat kauniimmat kuin auringon kimmellys punasen hohtavilla ikkunoilla, ja sinä hymyät käsi silmiesi päällä, ja sitten, sisareni, et myöskään tunne rauhattomuutta, sillä kaikki on ohi, ja näkee hyvin että kaikki ympärillämme on jäänyt entiselleen…"
2 p:nä lokakuuta.
Olen kävellyt puutarhassa kaikkien muiden nunnain kanssa. Laskimme leikkiä. Päärynöitä emme saaneet tänään illaksi, ja minä ehdotin sisarilleni, että syödessämme leipämme jokainen vuorotellen kertoisi, mistä hedelmästä hän eniten piti, niin että meillä olisi edessämme hedelmäpuutarha, joka herättäisi janomme ja myöskin sammuttaisi sen. Me olimme eri mieltä. Toiset pitivät eniten tuoksuvista ja viileistä omenista, toiset päärynöistä, joita aamuisin poimitaan puista ja jotka syödessä ihan sulavat suussa, ja sisar Catherine piti ainoastaan keltaisista persikoista ja metsän pienistä mansikoista, jotka jo pelkästä pelosta näyttävät murskautuvan.
Mutta minä, minä rakastan niitä kaikkia, kaikkia, myöskin rypälettä, joka maistuu myskiltä ja mustilta viinimarjoilta; aprikoosia, josta nauttii silmillä ennenkuin sitä puree, ja joka on niin ihana ja hempeä maultaan, että se on huulilleni kuin hellä suutelo ja suloinen huokaus; vihreätä luumua, joka on haljennut, liian kypsä, paisuva, ja joka on niin pieni ettei tunne sen makua ei ensimäisen, eikä toisenkaan jälkeen; kirsikoita, jotka ovat aina petollisia, jotka eivät koskaan ole sellaisia jollaisiksi niitä luulee — ei makeita, ei hempeitä, ei kypsiä, ei mehukkaita, ei reheviä — mutta joita ihaillaan siksi, että ne toukokuun, hennon, vaalean, rakkaan toukokuun aikana riippuvat puitten oksissa…
Ja rakastan myöskin sinua, jo kuollutta tuhkapuunmarjaa, joka olet palanen syksyä kädessäni, sinua, pieni hedelmän luuranko, joka olet homehtuneiden yhteenlikistettyjen lehtien näköinen, jossa on viisi kaunista siementä, pyöreätä, kovaa, kiiltävää, loistavaa, iloista, kauniiden siivekkäiden elävien turilaitten kaltaista…
3 p:nä lokakuuta.
On ihmeellistä että on olemassa kaukaisia maita, joista meillä ei ole todellista käsitystä silloin, kun olemme pieniä tyttöjä ja luemme maantiedettä; ne ovat meille silloin vain vihreitä ja punaisia pilkkuja kartalla; ja me pidämme niitä häijyinä, villeinä maina, Jumalan hylkääminä, jotka rangaistukseksi on asetettu liian lähelle aurinkoa.
Ja nyt tunnen lempeätä, suurta surumielisyyttä, näen ihania, haihtuvia näkyjä, ja mieleeni kuvastuvat pienoiset linnut, suuret tuoksuvat lehdot, kun Julien puhuu La Plata virrasta ja Andes-vuorista.
4 p:nä lokakuuta.
Julien ajattelee kummallisesti. Hänen mielikuvituksensa ei aina ole puhdas, vaan pelottaa minua. Hän sanoo:
— Kuulkaa, minä aina ajattelen näin: te olette luostarissa, te olette piilossa, olette vanki, orja, kuningatar, ijankaikkisen Jumalan odaliski. Te olette jotakin pyhitettyä, erioikeutettu, sidottu: olette, valkoisten muurienne välissä, kastehelmeen suljettu kastehelmi, minä yksin teidät näen, puhun kanssanne, nautin teistä, tunnen teidät; minä painan teitä rintaani vasten, ja, hyväillen rakkaita lämpimiä käsiänne, minun käteni palavat aina teidän käsienne poltosta; jätän teidät, tulen kotiini, en nuku, teen työtä; aamu koittaa, ystävät tulevat, suutelen pientä Marguerite sisartani ja nuorta serkkuani, joka myöskin asuu meillä; puristan minulle ojennettuja käsiä käsilläni, jotka ovat teitä pidelleet, ja siten levitän maailmaan, jota ette tunne ja jota ette tule tuntemaan, oi pyhä sisareni, tuoksua suloisesta suloisuudestanne.
5 p:nä lokakuuta.
Ei mikään minua peloita, ei ajatus rangaistuksesta, ei ajatus kuolemasta eikä ijankaikkisesta kadotuksesta.
Lemmenhekuma on silmänräpäys, hiljainen ja suuri kuin ääretön holvi. Se on hetki, jolloin väsynyt olentomme muistuttaa sotaista tahtoa, muistuttaa lakedaimonilaista juoksijaa, joka ei pysähtynyt ennenkuin kuollessaan.
Sielu liikkuu nautinnon toisesta äärestä toiseen kuten silkinhieno tuulahdus, joka huojuu kahden neilikkarivin välillä.
Oi, suloinen synti!
Mikä rauha! ei enää pelkoa kuolemasta, ja jos luostari, koko maailma, kammion katto syöksyisi sisään, niin ajattelisi: Vähät siitä! mitäpä minä siitä huolisin, ei sieluni tajua muuta kuin omat tunteensa…
6 p:nä lokakuuta.
Se on uskomatonta, ja olen vielä aivan hämmästynyt. Sisar Colette jota en koskaan ajattele ja josta en pidä hänen rastaan-kasvojensa tähden, jotka ovat kuin viiniköynnös tai pensasto. Sisar Colette rukka on tänään osoittanut että hän tuntee ystävyyttä minua kohtaan, enkä käsitä miksi hän otti minut uskotukseen.
Hän puhui katkerasti, mutta sydämensä syvyydessä hän on kohtaloonsa alistuvainen. Hänellä oli tarve saada avata sydämensä jollekin ja puhua, siinä kaikki. Tiedän siis hänen elämänsä vaiheet, ja miksi hän on tullut tänne. Hän uskoi minulle elämänsä salaisuuden, kun vierekkäin kävelimme valkoisissa holvikäytävissä. Ei kuulunut muuta kuin askeleittemme kaiku, rukousnauhamme liikkeet ja sisar Coletten ääni; sisar Colette, nuori ja ruma, oli aivan punainen, kovin kiihkoissaan, tuntien että tämä oli yksi harvoista suurista hetkistä hänen elämässään, syystä että hän sai puhua itsestään ja joku kuunteli häntä.
Joskus tuli luostarin angorakissa aivan minun luokseni, ja sisar raukka oli kuolemaisillaan pelosta että kääntäisin siihen huomioni enkä kuulisi hänen puhettaan.
Tällainen oli hänen tarinansa. Muutamia hetkiä elämässään sisar Colettea on rakastettu. Hänen vanhin sisarensa, joka oli kovin kaunis, kovin hemmoteltu, hyvin paha, — niin vakuutti hän, — oli naimisissa nuoren Tarbesista kotoisin olevan miehen kanssa, joka oli kaunis ja rikas, eduskunnan jäsenen poika, ja sisar Colette, joka jo silloin oli hyvin hurskas, ei ajatellut mitään, ei sisartaan, ei lankoaan, eikä heidän pientä tyttöään, hän ajatteli Jumalaa. Sitten tuli hän olleeksi kesän heidän kanssaan, heidän luonaan. Sisar nalkutteli, lanko kohteli häntä ystävällisesti, hän rakasti heidän pientä tytärtään, jolle hän lauloi lauluja, sillä — se on totta — sisar Coletten lauluääni on kaunis.
Silloin, kertoi sisar Colette, silloin eräänä päivänä, kun kävelin auringon laskun aikana heidän kauniissa puutarhassaan, viittasi lankoni, jonka nimi on Jean, huoneensa ikkunasta minulle; ja sanoi: "Louise", — se oli nimeni ennenkuin tulin nunnaksi, — "Louise, tule tänne, minulla on sinulle jotain kerrottavaa". Minä menin; hänellä ei ollut mitään kerrottavaa, hän virkkoi: "Tahdoin vaan sanoa, että sinä rasitat itseäsi; sinä kuljet aina vaieten ja sinä uneksit, en tiedä mitä; ole toki levollinen, istuhan tuohon…" Olin hämmästynyt; istuin, hänen huoneensa oli kylmä, se sijaitsi pohjoiseen päin, ja kaikki näytti niin surulliselta. Kysyin häneltä: "Mitä sinä tahdot?" Hän vastasi hellästi: "En mitään, olen mielissäni, kun sinä olet tuossa. Istu hiljaa. Näet niin paljon vaivaa sisaresi tähden. Levähdä; oletko tyytyväinen?"
Olin hämmästynyt ja vastasin: "Olen". Hän sanoi: "Sinä luulet aina, ettei kukaan sinua rakasta; ja että sinun on oltava hyvin kiltti, hyvin kohtelias kaikille; mutta tiedätkö, minä rakastan sinua suuresti". Sanoin: "Tiedän sen, Jean". Ja hän jatkoi: "Minusta sinä olet niin sievä. Tuonoin kun pianon säestyksellä lauloit barcarollea, teki minun mieleni suudella sinua". Sanoin: "Oi Jean!" Mutta hän alkoi jälleen: "Tiedän hyvin, ettet sinä minua usko, ettet usko ystävyyteeni, mutta katso, tässä on nauha, joka oli hiuksissasi eräänä iltana kun juoksit pöydän ympäri lasta huvittaaksesi, sinä pudotit sen, vaan minä talletin sen". Silloin tunsin itseni aivan tyytyväiseksi ja varmaksi, enkä koskaan ole tuntenut itseäni niin onnelliseksi, ja ajattelin vain, en tiedä minkä tähden: "Saapuukohan Marie, Marie saapuu…"'
Jean sytytti kynttilän, sillä huone rupesi hämärtymään. Ja tämä huone, jonka niin tarkasti tunsin, aikoi näyttää minusta aivan uudelta ja kauniilta kuin olisi se koristettuna juhlaa varten, sitä päivää varten, jolloin onni alkaa; ja minä sanoin itselleni: "Tahdon aina muistaa tämän hetken, tämän huoneen". Jean oli hämmentynyt ja äärettömän hyvä; ja minä ajattelin: "Mitä se tekee että Marie on kauniimpi, enemmän hemmoteltu, rikkaampi kuin minä. Minä se voin nauraa hänelle, eikä hän tiedä mistään, ei mistään. Tällä hetkellä hän istuu juttelemassa ystäviensä luona, vaan minulla on Jeanin ystävyys". Mutta minä kärsin siksi, että tämä huone pelotti minua; näin avonaisen kaapin, jossa oli Jeanin liinavaatteita, ja rautasängyn, joka minua vaivasi, ja mieleni teki itkeä, mennä pois, ja sanoa Jeanille: "Katso. Jean, miten kiusaat minua, miten olet paha", ja teki mieleni sanoa: "Uskon sinua, hyvästi Jean; en milloinkaan enää ole surullinen, kun sinä olet ystäväni; lähden, mutta ensin, ensin paina minut rintaasi vasten, Jean, paina lujasti rintaasi vasten…"
En tiedä sitten enempää; Jean suuteli minua, ja minä suutelin häntä. Inhosin häntä, kun hän sen teki, tahdoin paeta, mutta painoin itseäni häntä vastaan sanoen: "Jean, pelasta minut, pelasta minut". Ja silloin tunsin etten ollut kaunis, ja kun ei ole kaunis, niin ei voi puolustaa itseään, sillä silloin mieluummin tahtoo piilottaa kasvonsa ja suudella sen käsiä, jota rakastaa; ja Jean tuli aivan hulluksi, ja hän sanoi minulle: "Sinä olet minulle rakkaampi kuin sisaresi, olet ujo, olet hiljainen, sinulla ei ole iloa…" Ja hän puristi minua rintaansa vasten, hän sanoi sanoja, jotka kauhistuttivat minua; ja minä huusin, huusin kuin minua olisi murhattu, ja poistuin. Ja minä halusin päästä tänne. Siitä lähtien olen täällä ollut, enkä voi valittaa…
Colette sisar rauhoittui, hän näytti ajattelevan, muistelevan. Sitten hän sanoi tyynesti ja ilman liikutusta: — Eikö totta — ymmärrätte, että on olemassa rakkauden sanoja, joita voi kuunnella, ja toisia jotka kiihdyttävät…
Ja minä vastasin ajattelemattani:
— Niin, sanoja jotka kiihdyttävät, jotka tuottavat meille tuskallisen ja syvän riemun, sanoja, joita vastaan emme mitään voi, sanoja, jotka avaavat sylimme ja jotka koko hehkullaan painuvat sydämiimme…
Sisar Colette, kaikeksi onneksi, ei kääntänyt huomiota sanoihini, hän ajatteli itseään. Sitten hän kysyi minulta:
— Ja te, te ette ole mitään senkaltaista kokenut elämässänne?
Ja minä vastasin tyynesti:
— Minäkö, sisareni, en!
Nyt minä ajattelen tätä sisar Coletten tarinaa. Minun on paha olla ja minä tunnen mustasukkaisuutta, olen mustasukkainen sinun köyhän romaanisi tähden, sisareni, joka et ole kaunis ja jota kuitenkin rakastettiin. Mustasukkainen siksi että kaikki rakkaus on minun ja minua varten.
Siksi, etten tahdo tietää, että joka hetki jokaisessa maailman paikassa on olemassa epätoivoon saakka rakkaudenjanoisia miehiä ja naisia, jotka ovat yhtä intohimoisesti kuin minä. Ei minulle saa sitä kertoa.
Sisareni, ette ollut kaunis, luostarin varjoon ja rauhaan piilotettuna olette onnellinen. Ehkäpä olisitte ollut onnellinen maailmassakin. Olette ruma: miestä, jota olisitte rakastanut, olisitte rakastanut tulisesti ja nöyrästi, kuten palvelija; ette olisi mitään muuta häneltä pyytänyt kuin saada olla hänen. Olisitte katsellut häntä, kaivannut, odottanut.
Kun on kaunis, ei ole milloinkaan levollinen, siksi että ajattelee: "Rakastan ystävääni; mutta koska olen kaunis, voi minua rakastaa runoilijakin, joka laulaa niin että laulu nousee yli pilvien, säveltäjä, sotilas, nuori kuningas, jolla on kultainen smaragdeilla koristettu kruunu…"
7 p:nä lokakuuta.
Avaan ikkunani, niin että tuuli puhaltaa sisään. Suvi on jo ohitse, suvi, joka näki onneni syntyvän ja kasvavan.
On satanut vettä, mutta taas taivas vähitellen selvenee. Mäki josta pidän, Gélosin rakas rinne, kiiltää kosteana, loistavana, äärettömän sievänä, unisena kuin lintu, jonka höyhenet ovat kostuneet.
Katselen kumpuani, vienoa, vihreätä, siniseltä vivahtavaa. Muutamia viivoja taivaanrantaa vastaan, — miten ne liikuttavatkaan sydäntäni!
Oi kesätaivas, joka niin ihanana ja salaperäisenä kaareilit luostarini yli, niin kirkkaana ja sinisenä, vannon että katselen sinua ainoastaan tämän asuntoni viattomien ikkunain lävitse, puutarhan rauhallisen muurin sisältä.
En voisi elää sinutta, luostarini.
Onni, suloinen ja myrkyllinen intohimo, ihana hekuma, oi yksinäisyys, sinä olet tehnyt tämän kaiken niin merkilliseksi, niin rikkaaksi!
Hyväilyt, jotka ovat hohtavat kuin hopea ja kulta ja soinukkaammat kuin kaikki harput, teet sinä, oi pakko, sinä, tämän talon ilman puhtaus, niin loistaviksi minulle, virität ne varjossa sointuisiksi!
Minä yksin olen kuningatar täällä, olen työtön ja uinailevainen, ja toiset ovat orjia jotka työtä tekevät. Kun Julien kysyi minulta, enkö joskus tahtoisi seurata häntä, elää koko elämääni hänen kanssansa, maailman ihanimmassa maassa, niin suutuin häneen; miten hän saattaa uskoakaan, että joku voi tehdä niin suuren, niin mahdottoman uhrauksen?
Oi, luostarini! sinä, joka olet rakennettu kalkista ja auringosta…
8 p:nä lokakuuta.
Sisar Marthe on kadottanut äitinsä. Hän piti kirjettä kädessään ja hän itki katsoen eteensä lempein, kärsivin katsein.
Sisar Marthe, joka on jokapäiväinen ja väkevä nuori nainen, käy kumman viehättäväksi siten itkiessään.
Katselin häntä.
Tiedän nyt, miksi kasvoilla kuvastuva tuska on niin liikuttava ja mieleenpainuva; siksi että se näyttää kaiken vastuksen olevan poissa.
Onneton sielu on valmis kuolemalle ja intohimolle.
9 p:nä lokakuuta.
Heräsin aivan lamautuneena unesta, jonka yöllä näin. Se ei ollut mitään, mutta se oli nuoruutta nuorempaa. Julien oli unessa mukana, oli kesä, aivan pieni, hento, ruusunkarvainen ja lapsellinen kesä…
Uni saattaa minut levottomaksi ja pettää minut.
Ja se oli parempi kuin elämä, pienempi, ahtaampi, loistavampi. Tässä unessa näin Julienin, näin erään muotoansa muuttaneen puutarhannurkan Bayonnessa sekä lapsuuteni; ja sen puutarhan ilma huokui ääretöntä autuutta. Todellinen elämä on liian suurta, siinä on liian monta astetta. Tämä pieni uni, se oli täydellisyys.
12 p:nä lokakuuta.
On merkillistä, että vihassa, kunniassa, hämmästyksessä, inhossa meillä on sielu joka syttyy ja kuohuaa, — mutta intohimossa, kuinka monta sielua, jotka kuolevat, on meissä silloin?…
13 p:nä lokakuuta.
Mikä mielenliikutus! Olen nähnyt puutarhassa, pienellä valkopyökkipensaitten varjossa olevalla pöydällä, painavan kirjan, jossa on kullatut ha'at; avasin sen, se oli äiti priorittaren kirja, johon hän kirjoittaa muistojaan ja ajatuksiaan.
Luin viimeiset sivut; ja lyijykynällä kirjoitin ne muistiin: ne saivat mieleni lempeäksi, ne liikuttivat minua kuten äiti priorittaren kasvot; — näin ne kuuluivat:
"He olivat minun pikkuserkkujani, — minua nuorempia, — ja he rakastivat minua. Leikimme yhdessä kodissani. Kun jo olin päättänyt mennä luostariin, tunnuin heistä voimakkaalta ja sopusointuiselta.
"He olivat viidentoista, kuudentoista, seitsemäntoista vuoden vanhoja; he rakastivat minua.
"Muistan Madeleinen, hänen ystävyytensä oli kuin rukoiluun vaipunut kukkanen, ja hänen palava katseensa oli suloinen ja näytti sanovan: 'Sinä, sinä, sinä!' Näen Suzannen, jonka pää oli hieman taaksepäin taivutettu, komean, raskaan, punaisen tukan tähden, — ja hän kulki aina yksin, mutta aina niin onnellisena, niin tyytyväisenä, että näytti siltä kuin olisi hän nauttinut rakkautta ilman rakkautta; — näen Elisabethin, joka aina pelkäsi, oli pelkäävinään, siksi että hän rakasti heikkouttaan; Simonnen, joka oli kaunis, ja niin onnellinen, niin varovainen kauneutensa suhteen, ettei hän nauranut eikä itkenyt, ja kesällä hän oli suuren auringonvarjon alla; mutta kun hän kerran tunsi rakkauden intohimon, kävivät hänen kauniit kasvonsa rumiksi ja muistuttivat nälkää ja kuolemaa. Muistan äsken naineen Marien, jolla oli pieni lapsi, jota hän nukutti polvellaan; hän ei silloin uskaltanut hengittää, eikä koskaan enää ajatellut lainkaan itseään.
"Ja kaikki he luottivat minuun ja antoivat kannettavakseni surunsa, ilonsa, sielunsa rauhan, siksi että olin voimakas ja tyyni.
"Tänään, kun sydämessäni näen teidän rakkaat kasvonne, ajattelen millainen teidän kuolemanne olisi, jos kuolisitte nuorena.
"Kahdenkymmenenviiden ja kahdenkymmenenkuuden vuoden vaiheissa olevat naiset, jotka aina olette pieniä tyttöjä, ajattelen teidän tuntematonta kuolemankamppailuanne.
"Heräättekö sängyssänne keskiyöllä kauheassa tuskassa, tuntien että loppunne on lähellä, tartutteko voimattomilla käsillänne niihin, jotka ovat teidän ympärillänne, etsittekö heitä silmillänne, jotka ovat laajenneet ja hurjakatseiset, huudatteko: 'Keksikää toki vielä jotakin, minä pyydän teitä, rukoilen teitä'.
"Vai nojaatteko, taudin uuvuttamina, puolisonne käsivarteen, hänen puhuessaan teille matalalla äänellä, yhtä alamaisina kuin avioliittonne ensi iltana, jolloin jalkanne olivat niin väsyneet pitkistä juhlamenoista, että niitä särki, ja jolloin sielunne jo tunsi pettymystä?
"Haluatteko ehkä saada nähdä pienen lapsenne, joka teille tuodaan, ja joka, teidän katsellessanne sitä rakkaudesta riutuvin silmin, alkaa leikkiä pienillä, pöydällä olevilla lääkepulloilla ja -rasioilla? — vai mietittekö ehkä moittien, pitäessänne kättänne rakkaimman sisarenne kädessä: 'Minä menen pois, ja sinä jäät, sinä, joka olet syntynyt minun kanssani, joka olet leikkinyt, kasvanut, tehnyt työtä, nukkunut yhdessä minun kanssani'.
"Vai ojennatteko, huulet yhteenpuristettuina ja silmissä hulluuden kiilto, käsivartenne, enemmän sanovina kuin huuto, häntä kohtaan, jonka nimeä ette uskalla lausua, ja joka on samassa kaupungissa kuin te, mutta jota ette voi kutsua luoksenne, joka on sydämenne voima ja häpeä, teidän ystävänne, teidän veljenne, teidän todellinen puolisonne?
"Kuvitteletteko mielessänne, maatessanne siinä hiljaisten verhojen varjossa yölampun levittämässä öljynkäryssä, liinavaatteiden ja lääkekeitosten tuoksussa, viimeistä ihanaa, aurinkoista kesäkuuta, jolloin te huumautuneina, kesän huumaamina, kuulitte veren suonissanne laulavan aron purojen lailla?
"Tai jos olette maaseudulla ja on lämmin ilta ja te ikkunan lävitse nautitte koko ihanasta puutarhasta, ja jos pääsky silloin lentää ohitse, niin ehkä ajattelette, kun taisto on vähentänyt vastustuskykynne: 'Tänä iltana, pieni lintu, olen kohoava kanssasi taivaisiin…'
"Houraus ja korvienne suhina saavat teidät ehkä luulemaan, että kuulette kellojen soiton pienestä kylästä, iltakellojen, jotka panevat kummun ja laakson sydämen itkemään?…
"Oi pienet tytöt, joita olen rakastanut, tuntenetteko te kuolinhetkellä surumielisyyttä — surumielisyyttä, joka uuvuttaa enemmän kuin ammottava haava, josta kaikki verenne juoksee kuiviin?…"
14 p:nä lokakuuta.
Minä hengitän syksyä ja se tekee mieleni niin äärettömän hempeäksi, etten voi virkkaa mitään.
Syksy! oi vienous! oi pisara ruusunpunaista hunajaa!
16 p:nä lokakuuta.
Äidilläni ja sisarellani, jotka nykyään asuvat Daxissa, on tapana vierailla luonani säännöllisesti joka kuukauden 15:ntenä päivänä.
Heidän hattunsa aina ensimmäiseksi minua ihmetyttävät. Ne ovat merkillisiä hattuja, ja niitä he usein vaihtavat. Ne muuttavat heidän ulkonäkönsä ja sielunsa; Jeanne sisareni on joskus hovipoika, joskus nizzatar, joskus merimies, joskus paimentyttö. Häntä ei koskaan tunne, ja ennenkuin huomaa hänet itsensä, huomaa jo hänen vaatteensa.
Minun äitini ja hän ovat aina sen näköiset kuin he vain tulisivat puheluhuoneeseen istuakseen, levätäkseen, mennäkseen menojaan; minua ei enää ole heidän elämässään eikä heitä enää minun elämässäni. Me tarkkaamme toistemme pukuja, emmekä pidä niitä kauniina, kukin ylpeilee omastaan. Jeanne sisareni on aina hajamielinen ja hänellä on aina kiire, mutta äitini nauraa joskus, ja se liikuttaa minua sanomattomasti. Hän on ollut pieni ja nuori, olen ollut hänen lapsensa…
On hauska puhua itsestään, mutta Julien ei ole tarkkaavainen, luulen ma.
Joskus kerron hänelle kaikki mitä ajattelen ja tunnen, ja kun lopetan, niin katson häneen, suuren ilon huumaamana, huomatakseni mitä hän ajattelee, mitä hän ehkä vastaa; mutta hän ottaa käteni, suutelee sitä hellästi ja sanoo:
— En tiedä mitä kerrotte, olen kuunnellut äänenne sointua…
17 p:nä lokakuuta.
Pieni musta tyttö Haitista on tullut luostariin. Nunnat siellä kaukana ovat puoltaneet häntä, hän on täällä tämän päivän, sitten hänet lähetetään Nîmesissä olevaan pensionaattiin. Me tungettelimme hänen ympärillään. Hän on aivan musta. Hän on kolmentoista vuoden ikäinen, puettu tummaan pukuun, pieneen kaulukseen ja huopalakkiin, jossa on punasinerviä nauhoja. Kaulassa hänellä riippuu hopeainen mitali taivaansinisestä villasesta nauhasta. Hänen nimensä on Bénédicta. Hän puhuu hyvin somasti ranskaa; joka sanan sointu on kuin pitkä nöyrä rukous. On kuin hän olisi puhuessaan polvillaan, ylöskäännetyin kasvoin.
Hän on hyvin hiljaa ja hän tuntuu olevan kuin lamautunut; näyttää siltä kuin meidän vahva uskomme olisi lamauttanut hänen kaikki voimansa. Tuntuu kuin häntä olisi lyömällä opetettu tuntemaan Jumalaa, ja nyt hän on kiltein meistä kaikista. Minun käy häntä sääli; hän puhuu maastaan ja entisistä oloistaan, hän sanoo: "valtias, orjat, neekerit".
Hän on hyvin liikutettu, hyvin ylpeä siitä että hän on nuori katolilainen tyttö.
Hän on lempeä ja kärsivällinen, ja hänen kasvonsa ovat kuin villin häijyn apinan kasvot; eikä hän milloinkaan tule muuttumaan muun näköiseksi. Hänen hiuksensa ovat kuin paksu villa, hänen suuret pyöreät poskensa kiiltävät, ja hänen silmäinsä katse on hyvä, mutta muistuttaa sentään hieman tiikeriä.
Hän on nöyrä ja pitää aina tarkasti huolen itsestään, ettei vaan tekisi mitään sopimatonta.
Miten olet tunnollinen, Bénédicta! Olet aina varuillasi itsesi suhteen, sinussa ei ole lainkaan kapinanhenkeä, — mutta minun mielestäni se on häpeä, — ja minä punastuin aamulla nähdessäsi sinun, kuten meidänkin, maistelevan pieniä vedessä keitettyjä papuja paksuilla huulillasi, jotka ovat imeneet mangon hedelmää, mangon hedelmää, josta eniten pidät, josta olet kertonut, muskottimangon, joka on vihreä ja, kuten sanot, sulaa suussa.
Oi ihana neekerien maa! maa, joka olet satakertaisesti kuumempi kuin minä itse, sinä hohtava maa, jolla on kaksi vaivaa, aurinko ja rakkaus!
Kauhea pieni Bénédicta, et voi olla oikein pyhä, sillä ollakseen sitä täytyy ihmisellä olla siniset silmät, siniset kuin lourdesilaisen pyhän Marian pehmeä vyö; miten kaunis olisitkaan, jos vielä olisit villi, jos kauhistuttaisit meitä, jos olisit valkoisilla luostarimuureilla kuvana pienestä saatanasta, joka nauraisi, joka telmisi kuin olisi pippurimarjoja polttamassa nahkansa alla, ja joka öisin itkisi siksi että hän on kuten Haitin musta maa, joka uhkuu eläimellistä hyvää tuoksua…
19 p:nä lokakuuta.
Sitä tuulta! viiri katolla valittaa kuin pieni pöllö.
Rippi-isämme on vilustunut. Minusta hänen vilustumisensa on kovin uppiniskainen. Hän sotii vastaan, vihastuu ja harmistuu, kuulee hänen niistävän ja yskivän kovaa, ollenkaan säälimättä itseään. Hän kolistelee vihaisesti ja on koomillinen kuten kyökissä puuhaileva sisar, joka nopeasti ja ilman järjestystä tekee työnsä, saadakseen olla vapaa.
Sitten hän saa tehdä kaikki toistamiseen.
Syksy on luostarin herkullisin vuodenaika.
Puut, joita jo ruvetaan kantamaan kellareihin talven varalta, levittävät pihkan hajua. Nauretaan syyttä suotta. Taivas on sininen, ilma on raitis ja silti lämmin.
On hetkiä, jolloin kaiken yllä ja kaikessa on sellainen iloisuus, että pysähdyn kuuntelemaan.
Luostarin kaapit puhuvat:
"Olen täynnä liinavaatetta ja ajuruohoa, ja ja'an myöskin rauhaisuutta ja onnea…"
Puutarhassa oleva kaivo sanoo:
"Täällä olen ympyriäisenä ja syvänä, kootakseni onnea".
Pienet narisevat ovet, jotka kaikki ovat vernissalla siveltyjä, ja valkoiset portaat, kirkkaat ikkunat ja elämänlanka ajattelevat: Me olemme tällaisia, jotta rauha vallitsisi ympärillämme, tulisi ja menisi, nousisi ja laskisi.
Ja näyttää siltä kuin pieninkin naula talossa kuultaisi päivänpaisteesta ja sanoisi: "Minun toimenani on pitää kiinni onnea, onnea…"
20 p:nä lokakuuta.
Äiti prioritar kysyi minulta:
"Tyttäreni, ettekö nyt voi lähestyä pyhää pöytää puhtain sydämin? En puhunut kanssanne siitä, tahdoin antaa omalletunnollenne ja mielikuvituksellenne aikaa levätä, mutta nyt näyttää siltä kuin…"
Vastasin:
"Kyllä, äitini".
Mitä muuta olisin sanonut?
Siihen nyt vikamme meidät vievät… Oi Jumalani, sinun edessäsi minä syytän itseäni kaikesta, ja jos en tee rippiä rippi-isällemme, tapahtuu se siksi, että hän pitäisi minua liian syyllisenä; mutta sinun edessäsi minä syytän itseäni nöyrästi, kuten hurskaat protestantit tekevät, jotka myöskin ovat sinun tyttäriäsi.
Jumalani, tehdä syntiä on olla synnintuntoinen. Mutta minä, teenkö minä syntiä? Tunnen itseni lapselliseksi ja heikoksi, kun illoin suljen silmäni ystäväni käsivarrella, ystäväni, joka suojelee minua.
On nurinkurista että meille puhutaan mietiskelemisestä, ajatuksiemme ohjaamismetoodista, kun pienin tuulahdus ilmassa vie ne kuitenkin mukanaan.
Tänäpäivänä, kun rippi-isämme nuhaansa parantaakseen keitti eucalyptuksen lehtiä pienessä kastrullissa sakaristossa, levisi tuoksu koko luostariin ja täytti pääni unelmilla, tunsin voimakkaan tuulen puhaltavan yli Provencen huippujen, joista sisar Marthe puhuu, näin itämaiset ruohokentät hyvältä tuoksuvine suihkulähteineen…
22 p:nä lokakuuta.
Yö, joka tunkee luokseni muurien ja ikkunoitten lävitse, ei ole enää kesän hempeä ilta. On kylmä, ulkona jäätyy; mutta kuinka hehkuvana sydämeni kiitääkään riemua kohden.
Ystäväni sulkee minut syliinsä.
Oi iloa, oi tuskaa hurmaavaa ja herkkää!
Huoneeni loistaa kuin helmi, ja lamppu valaisee vienosti ja rauhaisasti kuten palveleva aurinko.
Elää! Herätä intohimosta! Olla liikuttamatta jalkojaan, käsiään, katsettaan; hengitys, ääni, hymy on kuin kukkanen josta tulvailee hyviä tuoksuja.
Maata aivan elävänä patjoilla, nukkuvana ja kullattuna kuin kallisarvoinen muumio; ja puserrettuna, sidottuna; väsyä intohimosta, suloisesta intohimosta…
Suon anteeksi Julienille että hän muutaman päivän kuluessa on ollut ärtyinen ja mustasukkainen; hän vihaa luostariani, hän moitti toimettomuuttani, rauhaani, kirkkoa, pappeja, Jumalaakin. Se on merkillistä vihaa, mutta se hurmaa minut kummallisella turhuudellaan. Oi! tietää, että sisimmän sydämemme, kaikki ajatuksemme, toimettomuutemme, öittemme unet, kaiken he tahtovat valloittaa.
Heidän kärsimättömyytensä saattaa heidät julmiksi ja panee heidät käyttäytymään sopimattomasti.
He luulevat loukkaavansa meitä, mutta he ainoastaan saattavat mielemme kuohuksiin, ylpeytemme on kauhea, mutta intohimon hetkinä tunnemme ainoastaan intohimoa…
Eilen Julien vihan hetkellä veti rikki rukousnauhani, jota joka päivä kannan vyössäni.
— Vihaan, sanoi hän, näitä kaulaketjuja, joilla teidän Jumalanne teidät kahlehtii…
Hänen täytyi sitten etsiä ja noukkia kaikki pienet puupallot, jotka kierivät pitkin lattiaa, ja minun täytyi kärsivällisesti aamuun saakka pujottaa lankaan noita pieniä ympyriäisiä palloja, jotka tuoksuvat orvokeilta ja pyhältä savulta, niin että sormissani vielä on tuo tuoksu…
24 p:nä lokakuuta.
Julien on nyreän ja synkeän näköinen, se on ikävää. Minä nauran, siksi että minä nauran, ja se häntä suututtaa.
25 p:nä lokakuuta.
On hetkiä, jolloin Julien ei edes tiedä, mitä hän sanoo. Hän ei tahdo että jään luostariini. Hän puhuu minulle kiihtyneesti, ponnistellen, tuskaisen kekseliäästi. Hän pyytää rukoillen. Hän sanoo:
— Tule! älä jää tänne; et voi jäädä tänne; olet ylpeä ja sydämesi on tulesta, tule; jonakuna päivänä ei minun elämäni ole sinulle enää kylliksi, sinulle ei ole kylliksi se, mitä olen sinulle näyttänyt henkisen rakkauden ihmetarhasta, ja toisia tunteita herännee sielussasi silloin! Ja myöhemmin, kun et enää ole näin nuori, kun ihanuutesi ja ilosi eivät enää ole näin lapsellisen heikkoja eikä katseesi enää pehmeä kuten tähtien valaisema lumi, näet ehkä nuorten miesten, joiden epäjumala olet ja joiden tunnot täytät tuskalla, kerjäävän sydäntäsi, joka ei enää ole niin herkkä, hurmautuvan kasvojesi kauneudesta ja koettavan aavistaa kaikkea mitä olet tuntenut ennenkuin heidät kohtasit?… Ja olet todellakin tuntenut ennen heitä paljon.
"Laskevan auringon säteitä on tunkenut silmiisi, jotka säteilevät sydämesi tulta. He polttavat itsensä niiden voimakkaaseen liekkiin.
"Ja kun he ovat käyneet maailman ihanimmissa paikoissa, juoneet oranssien katkeruutta, tunteneet hurmaavaa yksinäisyyttä, ja nähneet Malagan señoritoja haavemaisten taivasten alla, tulevat he aina vaan tyytymättöminä takaisin katsoakseen sinun silmiisi, joiden katse on viehättävä ja tumma kuin matala sali valoisassa linnassa…
"Sinulla on mielikuvituksessasi jotain jota ei kellään toisella ole — korskuvia sotahevosia, joiden päässä on kultaiset päitset ja jotka ovat aina valmiina syöksymään yli päivänkoitteisen kanervikkokankaan suoraan jumalaiseen aurinkoon.
"Tietämättäsi sinä kiusaat meitä, siksi että valehtelet, ja se on voimasi.
"Eräänä iltana luulemme saaneemme kylliksemme sinusta, sillä myöskin toisilla naisilla on hienot hiukset ja pienet lämpöiset kädet, mutta tulemme takaisin, joskin vaan saadaksemme tietää millä elämän hetkellä voit sanoa meille totuuden.
"Tulemme jälleen siksi, että sinä paremmin kuin yksikään toinen tiedät kuinka suurta ja ihanaa lempi on, ja kuinka siihen sisältyy koko elämä.
"Eikä edes niin suuri rakkaus ole riittävä sinulle!
"Oi! jos voisit muuttaa itsesi jumalaiseen menneisyyteen, saapua Spartaan, juuri siinä silmänräpäyksenä, jolloin Helena huumasi Pariin sydämen, niin nyrkkiin puristetuilla käsilläsi sinä työntäisit pois tämän nuoren ylpeän naisen antaaksesi ylvään voittonaurusi helähtää hänen ja hänen sorjan paimenensa välillä.
"Oi Paris, tuolla pienellä troijattarella ei ollut tulivyössään niin paljon loistoa kuin lemmitylläni kaikessa kalpeudessaan! Lämpöisenä iltana, lyhyellä tuoksuvalla nurmella, vuohen ilakoidessa läheisyydessäsi kun ohut sumu verhosi keltaiset papupuut, olisit voittanut hänen rakkaudesta kylläisen sydämensä…"
27 p:nä lokakuuta.
Ihminen ei ajattele tulevaisuutta, se tulee. Ei enää ymmärrä mitään, ja on kuin koko maailma olisi välinpitämätön nykyisyyteen nähden.
Ensiksi vetäytyy pois, jottei tulisi hulluksi, sitten tulee väsymys, aivomme ja sielumme alistuvat ja ottavat onnettomuuden hiljaa vastaan.
28 p:nä lokakuuta.
Suuteloittensa ja kyyneltensä välillä Julien sanoi minulle äskettäin jotakin; hän sanoi, että hänen täytyy jättää minut, että hänellä on omaisia, joiden ainoa turva hän on. Hänen täytyy tehdä työtä. Hän puhui jostakin akademiasta, palkintokilpailusta, ja hän sanoi myöskin että hän ei voinut sietää minun työtöntä elämääni täällä luostarissa, elämääni, joka ei kokonaan ollut hänen.
Hän pyysi että lähtisin hänen mukanaan.
29 p:nä lokakuuta.
Tahdon ajatella, vaan en voi; olen väsynyt ja ympärilläni on mustaa, tuska on suurta väsymystä… En tiedä mitään. Tahtoisin että joku vieras tulisi ja sanoisi: "No niin, tee tämä ja tee tuo…"
30 p:nä lokakuuta.
Ei, Julien, en lähde kanssasi, onneni, elämäni on kuollut, ja rakkautemmekin kuolisi.
Harhailevana ja vapaana, päivänpaisteessa, sinun luonasi, olisi nunna haihtuva varjo. Nunna, ystäväni, soveltuu olemaan kammiossa, toukokuun yönä ristiinnaulitun kuvan ääressä, puksi-puun oksan lähellä, vihkivesiastian ja pienen avonaisen rukouskirjan ääressä.
Hän soveltuu olemaan öisin valkoisessa hiljaisessa kammiossa, kun liikkumaton kello uneksii, ja kappelin rauhaisuus nousee ovenraoista käytäviin saakka…
Nunnaa himoitaan siksi, että hän joka kerta vastaa: "En voi siihen tottua, se on liian suuri synti".
Mutta tiedät, että häntä ei kuunnella.
Nunnaa, jonka kasvot eivät enää ole kapeat eivätkä muistuta hopeaisessa kehyksessä olevaa peiliä ja joka, kuten Jeanne, käyttää paimenhattua ja metsän pientä kettua kauluksenaan, nunnaa, joka kävelee Paussa, Tarbesissa, Bayonnessa, joka käy teidän teattereissanne, joka sanoo: "Kun olin nunna"; häneen ei kiinnitetä lainkaan huomiota, hän ei ole mitään, hän on kuollut.
Lähteäkö? Lähteäkö?
Miten voisin matkustaa? Oi kaunis musta juna, joka kiireesti riennät, miten oletkaan kaunis kiitäessäsi mäen huipun yli! miten kaunis olet liikkumattomille sydämille, pensasaidalle, pienelle pengermälle, portinvartijan puutarhassa olevalle auringonkukalle.
Julien ei tule minua tapaamaan kahdeksaan päivään. Olen saanut hänet sen lupaamaan.
On hetkiä, jolloin tahtoo olla yksin, jolloin tuntee haluttomuutta, joka on kuolemata pahempaa.
1 p:nä marraskuuta.
En tahdo mitään. Tahdon hiljaisuutta ja tyhjyyttä. Tekisi mieleni sanoa onnelle samaten kuin onnettomuudellekin: "Jätä minut, odota, älä tule vielä…"
3 p:nä marraskuuta.
En voinut alati valehdella. Tänä aamuna kun äiti prioritar antoi muistutuksen sisar Catherinelle, sanoi hän osoittaen minua: "Olkaa toki tämän sisaremme kaltainen"; tuntui siltä kuin kuolisin, ja äkkiä, mitään ajattelematta, sanoin:
— Äitini, voinko saada puhua kanssanne, saanko tulla luoksenne nyt heti?
Hän vastasi:
— Tulkaa kello kymmenen.
Kello oli kymmenen, naputin äiti priorittaren ovelle, astuin sisään, hän astui vastaani ystävällisesti ja iloisesti.
Hänen silmänsä sanoivat: "Tehän se olette, te minun pieni tyttöni, pieni, kiltti ja vaikeasti ymmärrettävä tyttöseni".
Nojautuen häntä vastaan rupesin itkemään.
Näin hänen olkapäätään vasten itkiessäni ajattelin:
"Olen nuori ja heikko, rakastan teitä, äitini, kannan sydämessäni kaipuuta, joka myöskin on ijankaikkista runoutta, oi Jumalani! enkö ole ihmeellisin luomistasi olennoista?…"
Hän ei voinut käsittää, mikä minulla oli. Hän painoi minua rauhoittaen luokseen, niinkuin tämä vahva ja hellä syleily olisi voinut lopettaa koko minun tuskani.
Ja minun kävi meitä sääli, sääli tätä rauhan ja uskollisuuden hetkeä, ja minä kuiskasin:
— Ei minulla ollut mitään sanomista teille, tahdoin ainoastaan nähdä teidät, tiedättekö, miten paljon teitä rakastan?
Ja hän hymysi, ja silloin tunsin, ettei minulla ollut voimaa pettää häntä kauvemmin; tunsin epäselvästi että se, joka tietää, se joka omistaa salaisuuden, se joka jotain salaa, olkoonpa vaikka rikosta, on aina vahvempi kuin se joka ei mitään tiedä, joka on täynnä luottamusta ja joka nauraa.
Pettää joku, valehdella jollekin, se on samaa kuin olla voitolla, pitää toista pilkkanaan, mutta sitä minä en tahtonut hänen suhteensa, jota ihailen, en tahdo petollisesti ja alhaisesti vaieta hänen edessään, oi Jumalani!
Voimieni yli käyvällä voimalla ja en tiedä miten hiljaa, millä sanoilla, millä huokauksilla, hänelle kerroin, selitin, myönsin kaikki. Ja huomasin että hitaasti, hitaasti, vaikeasti, kauhealla vaivalla ja äärettömällä tuskalla hän oppi, oppi ymmärtämään.
"Äitini, te tiedätte sen".
"Oli aika jolloin sitä ette tietäneet, ette tietäneet mitään. Nyt kasvonne ovat aivan onnettoman näköiset".
Hän käveli edestakaisin huoneessa; minä nousin seisomaan, olin varmaankin kovin kalpea; hän sanoi ankarasti:
— Älkää seiskö.
Hän työnsi tuolin minulle. Hän istuutui myöskin, hän näytti miettivän.
"Äitini, näen miten pahasti teille tein, olen ottanut osan elämätänne".
Hän näytti tahtovan puhua, mutta vaikeni lohduttomana. Hänellä ja minulla ei enää ollut voimaa. Sanoin hänelle, en tiedä mitä, ja vakuutin hänelle viimein:
— Se on lopussa, en tapaa häntä enää useammin kuin kerran vaan, sanoakseni hänelle hyvästit, jos niin sallitte, keskusteluhuoneessa, teidän läsnäollessanne.
Mutta silloin hän sanoi: "Ei", varmasti, ja joka kerta kun samaa vakuutin, sanoi hän ei; se oli keskustelua, joka loukkasi ja löi ja joka toi kyyneleet silmiin. Sitten hän alkoi puhua kiivaasti; hänen silmissään oli ylenkatseen ja vihan ilme, ja minun silmissäni samoin, ja hän sanoi minulle kiivaita, pistäviä, loukkaavia sanoja, ja minusta hänen kasvonsa kävivät rumiksi ja minä vihasin häntä, ja me erosimme äkkiä, inhoten toisiamme…
Mutta ajattelen häntä nyt illalla, hän on tuolla alhaalla huoneessaan: hän on siellä hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä, ei kukaan koske häneen, ei kenkään hänen suruansa kanna.
Hän istuu lamppunsa loisteessa. Jos hänen tavallinen työnsä ei miellytä häntä, jos hän kauhistuu niin toivotonna olemista, ei kenkään sitä tiedä. Ehkä hänen päänsä on kipeä. Jos hän itkee, jos hän nojaa otsaansa käteensä, jos hän aivan hiljaa sanoo: "En voi sille mitään…" niin ei kenkään sitä näe. Hän istuu lampun valossa, hänen hameensa laahus on kiillotetulla lattialla, hän istuu siinä kuin koko maailman hylkäämänä. Hän varmaankin on hieman punainen kasvoiltaan puhelumme jälkeen, joka häntä liikutti. Kun hän on liikutettu, on hänessä jotakin hämmentynyttä ja heikkoa. Ehkäpä hän ajattelee menneitä aikoja. Ehkäpä hän sanoo: "Mitä onnea on minulla ollut?…" Ja hänen katseensa käy lempeäksi, katkeraksi, hämmästyneeksi, käy sellaiseksi kuin se varmaankin oli hänen ollessaan pieni tyttö. Hän on aivan yksin huoneessaan; jos hän kävelee edestakaisin, kuulee hän lattian narinan ja sydämensä lyönnit, eikä mitään muuta. Hän on kentiesi epätoivoissaan. Jos ystävä, jota hän on rakastanut, nyt astuisi sisään ja sanoisi: "Minä jumaloin teitä"; ehkäpä hän nojautuisi hänen rintaansa vasten ja itkisi itsensä kuoliaaksi!…
Oi äitini! Oi äitini!
Keskiyöllä.
Olin juuri nukkumaisillani, kun äiti prioritar tuli sisään, istui sänkyni viereen, katseli minua; oi, miten hän on hyvä! Ja minä heräsin.
Silloin hän puhui matalalla, sortuneella, aivan soinnuttomalla äänellä:
— Minä sorrun teitä ajatellessani; mitä on tehtävä? emme voi mitään tehdä… minä olen ollut luja teidän ijästänne saakka, mutta minä olen ankara. Kun näette minun kulkevan luostarissa, hallitsevan, käskevän, toimivan maalarien ja muurarien kanssa, en enää ole onneton, olen ankara. Ne, joita paljon olen rakastanut, liitin itseeni niin, että olin kova heille, kuten itselleni; tapahtukoon minulle nyt mitä tahansa, se voi tehdä ainoastaan hyvää tahi pahaa. Nyt kulen hautaani kohden ja minua ihmetyttää, että uusi nuoli voi lävistää sydämeni, joka jo on kokonaan murtunut…
Olin niin liikutettu, etten saattanut vastata, pidin hänen käsiään ja ajattelin, että hän samalla oli ylpeä ja nöyrä, kuten espanjalaset pyhimys-nuket, joilla on jalokivikruunu, silkkihameet, pitsinenäliinat ja jäykkä olento ja mitä surullisimmat suut.
En voinut vastata hänelle mitään, tunsin, että huuleni olivat suljetut kullan ja rakkauden sinetillä.
Hän jatkoi puhettaan:
— Onko minun, sanoi hän, pidettävä teidät täällä vai lähetettävä teidät pois? Jumala, jota palvelen, tarjoaa todellista iloa ainoastaan minulle, joka jo olen kuollut, ja Catherine sisarellemme. Te nääntyisitte täällä luonamme, enkä minä tahdo että te kuolette. Lähtekää täältä! Jos jäätte tänne, en tule säästämään tarkkaavaisuuttani, epäilyksiäni enkä ankaruuttani. Matkustakaa siis…
Minä näin sen. Näin miten hän kärsi.
Hänen suunsa näytti juovan sappea.
Hän, jonka olin nähnyt niin vahvana, hän oli kuin kuningas, joka ajattelee: "En voi enää… Mitäpä se tekee, jos ottavatkin koko kuningaskuntani?…"
Olin tukehtumaisillani liikutuksesta. Hänen kasvonsa, hänen kätensä, kova hopearengas hänen vasemmalla ranteellaan, hänen sydämensä, jonka näin punasena ja kidutettuna, hurmasi minua kuin ihanin suitsutus.
Milloin suru ja rakkaus ovat runsaampia kuin polvistuessamme? ja tätä intohimon täyttämää ilmaa, joka tulvaa kalliista tomun peittämistä esineistä, ihanista paksuista itämaalaisista matoista, hyvätuoksuisesta japanilaisesta kammasta, milloin sitä hengittää syvemmin kuin silloin, kun raskas viitta peittää olkapäitämme?
Äitini, uneksitte aina. Teette työtä, mutta sielullanne ette kiinny toimeenne; sielunne käsittää ainoastaan uneksimisen ja intohimon ilon.
Olen nähnyt silmänne teidän kuunnellessanne soittoa, teidän katsellessanne valoa. Katseenne, epätoivoinen, mutta aina ihastuttava, on kuin suloinen rantama kiinalaisessa satamassa, johon kullatut djonkit aurinkoisena päivänä matkansa suuntaavat.
Otin kätenne ja sanoin teille:
— Jään tänne…
8 p:nä marraskuuta.
Elämäni puhdistuu ja tyyntyy. Tässä viimeinen salaisuuteni. Julien tulee luokseni huomen-iltana. Äiti prioritar ei tiedä sitä.
Julien, älä vihastu minuun, jos puhunkin sinulle matalalla ja heikolla äänellä kuten lapsi, joka päivän kuluessa on paljon itkenyt.
En jaksa kovemmin.
Tulet kerran vielä pyytämään minua seuraamaan itseäsi; minä vastaan myöntävästi, mutta en silti voi. Jalkani eivät kantaisi minua täältä pois.
Oli toukokuun aamu: kaikki oli niin ihanaa, että puut lauloivat.Luostarini oli tuore, suloinen, tuoksuva kuin meloonin valkoinen sydän.
Sinä tulit. Kappelissa on hurskas taulu, joka ei mitään näe, se esittää neitsyt Mariaa pienen nukkuvan lapsen kera.
Hänen tähtensä sinä tulit.
Seisoin sinun lähelläsi yhdessä sisarteni kanssa; rukoilin, ja sinä näit minut.
Ja nyt on kuin olisin vajonnut pohjattomaan syvyyteen…
Minun täytyy selvittää sinulle, ymmärrä minua.
Ennenkuin sinut tunsin, heräsin aamusin hitaasti, ja kaikki oli niin ihanaa ympärilläni, että kuuntelin mistä tämä ilo saattoi tulla ja olin kuulevani heikon äänen vastaavan: "Se ei ole mitään, se on vaan nuoruutta ja yksinäisyyttä".
Niin, sitten suljin käteni ristiin, ja katselin ilmaa ja elämää, ja kaikki oli jumalallista.
Ja sitten nousin ylös, kävelin kaikkialla luostarissa, holvien alla, käytävissä, missä ilma on puhdasta ja hieman kylmää kuten vuorien rotkoissa; ja huvittelin itseäni katsellen, miten kiilloitettiin lattioita, jotka loistivat, ja tuoksuivat mehiläiskeolta.
Kahdentoista aikana tulvaili päivän paistetta ruokasalin ikkunoista sisälle; viivyin siellä suurukseen, katsellakseni sitä.
Rakastin hiljaisuutta. Tunnen hyvin hiljaisuuden äänet, hienot äänet, jotka leviävät ulospäin. Rakastin kappelia, sen tuoksua, kalkin ja vihkiveden tuoksua, sen valkoisuutta, sen rauhaa, joka sai sen muistuttamaan liljatarhaa.
Ja minä kävelin puutarhassa, pienillä puksipensailla reunustetuilla käytävillä. En ajatellut mitään. Ihmettelen joka hetki sitä, että elämä oli sellaista kuin se oli, kultaista kuin tuore olki, kuin perhoset, aurinko ja narsissit.
Joskus iltasin, jolloin kuu loisti tummalta taivaalta kahden sypressin välitse, tunsin sydämeni hieman sykkäilevän kuoleman pelosta, ja kävin sisälle ollakseni suojassa. Nukuin, ja tyytyväisyys täytti sieluni…
9 p:nä marraskuuta.
Oi! miten voin jäädä tänne?
Kahden rukousta ja rauhaa täynnä olleen päivän jälkeen tunnen merkillistä huimausta. En näe enää mitään ympärilläni, mutta pimeässä häikäisee minua yksi ainoa valo, joka on pistävämpi kuin kultainen miekka.
Sulkeudun kammiooni ja kuolen kanssasi, sinä verraton säde, joka olet muisto ja kaipaus — joka olet tieto — tieto hyvästä ja pahasta, ja sen hämmentävä maku.
Miten voin jäädä tänne?
Oi kaipaus, sinä ihana ja jylhä runous, katkerampi kuin koinruoho ja ketunleipä, ja kuitenkin hienon hieno kuin Arabian kumipuiden parhain tuoksu!
Elän uudelleen kaiken hurmaavan menneisyyden: alkavan huimauksen, ihania ja rajuja tunteja, minuutteja, jolloin entistä intohimoisempi syleily vihdoinkin paljastaa viimeisen salaisuuden, joka on sielu! Ruumis ja sielu yhtyneinä; paljastettu sielu kärsien tuskaa, vavisten, paeten, mutta vähitellen käyden rohkeammaksi, riemuiten ja laulaen: "Palan, katsokaa minua…"
Sielu, olet se ruumiinosa, jossa kuumin veri tykkii, sinua rakkaus suutelee ja kiusaa, sinä salaperäinen kukka, jolle tuska ja suloisuus ovat yhtä mieluisat — sillä sekin, mikä sinua ei miellytä, on sinulle sittenkin huviksi.
Oi, miten voisin tänne jäädä?
Ruusupensaan varsi on keväällä ohut, mutta kesällä painavat kaikki sen monet kukat ja taivuttavat sitä maata kohden.
Elämäni on raskasta ja tunnotonta. Jos nuori mies ja toinenkin nuori mies tulisi tänne, katsoisin heihin luottavasti ja sanoisin heille: "Te ette ole minulle vieraita, sillä te olette kuin hän…"
* * * * *
Miten voida jäädä tänne?
Mihin käyttäisin päiväni? Mitä erottaisin tässä pimeydessä? Tulenko käsilläni, sydämelläni ryhtymään jokapäiväisyyden vaatimattomaan elämään — tulenko sanomaan aivan välinpitämättömistä asioista: "Tämä on hauskaa, tämä on ihanaa;" minä joka olen tuntenut rajattoman tunteen ja sen selittämättömän tainnostilan, jolloin sielu jo tuntuu kuolleelta, mutta rakkaus vielä antaa sille syyn kuolla…
10 p:nä marraskuuta.
Huolimatta väsymyksestäni, tuskastani, ja vaikkapa en voisi kestää niin suurta vaivaa, tahdon sittenkin kertoa kaikista tämän yön tuskista.
Oi, jos voisin raueta mitättömiin.
Oi rauhaisa kuolema, ihana lepo ruskeassa maassa, joka on hiekkainen ja köyhä kuin pyhän Teresian ja pyhän Klaran hameet, ainoastaan sinua minä pyydän enkä mitään paratiisia loistavine meluisine juhlallisuuksineen; sinä olet lepo rakastaville sieluille, naisten ruumiille; ylpeitten ja intohimoisten naisten, jotka ovat tunteneet koko olemuksensa horjuvan välttämättömän suutelon edessä, ja jotka ovat lahjana antaneet maailmalle solvatun kunniansa voimakkaan ja kiihdyttävän hyväntuoksun.