The Project Gutenberg eBook ofKummastuneet kasvotThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Kummastuneet kasvotAuthor: Anna de NoaillesTranslator: Sylvia SimeliusRelease date: April 12, 2021 [eBook #65063]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishCredits: Tuula Temonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUMMASTUNEET KASVOT ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Kummastuneet kasvotAuthor: Anna de NoaillesTranslator: Sylvia SimeliusRelease date: April 12, 2021 [eBook #65063]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishCredits: Tuula Temonen
Title: Kummastuneet kasvot
Author: Anna de NoaillesTranslator: Sylvia Simelius
Author: Anna de Noailles
Translator: Sylvia Simelius
Release date: April 12, 2021 [eBook #65063]Most recently updated: October 18, 2024
Language: Finnish
Credits: Tuula Temonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUMMASTUNEET KASVOT ***
Kirj.
Tekijättären luvalla ranskankielestä (Le visage émerveillé) suomensi
S. S:s [Sylvia Simelius]
Helsingissä, Helsingin Uusi Kirjapaino-Osakeyhtiö, 1909.
Nuorten tunteet ovat voimakkaammat kuin kuolema.
20 p:nä toukokuuta.
Puhtaus on se, mikä sinua, Herra, eniten miellyttää.
Menin aamulla Herran ehtoolliselle, koska niin tahdoin, ilman toivomuksia; minä koetin; tuntui niin tyhjältä päässäni, sydämessäni, siellä oli kirkas ja suloinen tyhjyys, ja minä toistin: Herra, minulla ei ole suuta, ei käsiä, ei katsetta, ei lämpöä; katso, olen edessäsi kuin ilmoihin kohoava kevyt savu, joka nousee kuin läpinäkyvä ja suora liekki.
Se on puhtautta. Minä kiitän sinua, Herra.
Sisar Catherinen alaspäin taivutettu, hellä muoto kuvastui sivuttaisin pyhällä pöydällä olevaan huntuun, liinaan ja pitsiin. Hän oli kuolemaisillaan; Herra, hän odotti sinua niin, että hän olisi kuollut, että hän olisi huutanut, jos et olisi tullut.
Hänen sormenpäänsä, hänen suunsa, kaunis huntu ja sinun jumalallinen ruumiisi muodostivat ihmeen ihanan ryhmän, pienen ja aivan erillään olevan.
Mutta sehän ei ole puhtautta. Herra?…
22 p:nä toukokuuta.
On niin ihanaa ulkona, että koko luonto on valoisa kuin keskusteluhuone kello yhdeltätoista.
Puutarha hymyilee päivänpaisteessa.
Kappelin ikkunoista valoi aurinko säteitään yli poskeni ja yli hihani. Saattoi nähdä pikku kärpästen lentelevän kirkossa; ja hiljaisuus ympärillämme huusi: Iloa! Iloa!
Olin niin tyytyväinen siksi että olin nuori, hyvin nuori; en tiedä miksi se tuottaa minulle niin paljon iloa. Yhtäkkiä näytti kirkossa niin kauniilta, että tuntui siltä kuin minun olisi pitänyt nauraa.
Kun ehtoollisleipä kohotettiin, painoivat kaikki sisaret tapansa mukaan päänsä alas. Mutta minä en painanut päätäni alas. Minä sanoin: "Herra, katso minun kasvojani…"
Tunsin että kasvoni olivat soikeat ja kirkkaat kuin pieni peili, joka minulla oli viidentoista vuotiaana ollessani ja jolle aurinko paistoi.
23 p:nä toukokuuta.
Sisar Catherine on kaunis rukoillessaan. Minä kunnioitan häntä, en katsele häntä, kun hän siten rukoilee; mutta tänä aamuna en voinut olla häntä katsomatta. Hän piti silmänsä lujasti kiinni; ristissä olevilla käsillään hän painoi sydäntään, ne olivat hänen sydäntänsä vasten, sitten rukousnauhaa ja vyötä vasten.
Teki mieleni huutaa hänelle hyvin hellästi ja pelokkain sydämin:
— Sisar Catherine, sinä olet sairas!…
Kuinka hän kärsineekään rukoillessaan niin voimakkaasti.
24 p:nä toukokuuta.
Huoneeseeni kuuluu aamuin ja illoin töminä junan, joka kiitää Larunsista Bayonneen; joka kerta kun juna viheltää, laajentuu sieluni. Tämä junan jyrinä on ihanaa kuin hyvä tuoksu, joka äkkiä virtaa jonkun luokse pitkän matkan päästä, kuin tuberoosin Ja punaisen hyasintin tuoksu.
Minä ojennan käsivarteni.
Mitä näkevät nämä junat, jotka kiitävät, jotka pakenevat? Maitako? Mitä maita? Mitä kasvoja näissä maissa…
Herra, me emme pysähdytä junia, jotka kiiruhtavat ohitse; niiden savu, niiden höyry, niiden huuto liikuttaa meitä syvimpiin sydänjuuriimme saakka, siksi minä kohotan käsivarteni sinua kohden, joka olet minua korkeammalla, käsivarteni, jotka kurottuvat ja tahtoisivat tavottaa sinut. Herra, kuinka olenkaan korkea, kuinka olenkaan sulettu, kuinka nousenkaan sinua kohden…
27 p:nä toukokuuta.
Katselen ulos ikkunastani. Näen kevään, se on niin selittämätön: niin kevyt, niin hieno, niin vihreä! Se on hilpeyttä ja hyvää tuoksua. Koko pikku puutarha kukkii. Kukkalavojen multa on kosteata ja möyheää. Tuolla on rivi tulpaaneja, rivi kolmikertaisia tuhatkaunoja, tiheinä, tuuheina joukkioina kuin juhannuskukkaset, ja rivi orvokkeja päät nuokkuen eri tahoille. Kukkalehtien sinipunervalla sametilla loistaa terävästi pieni keltainen pilkku, kuin olisi hippiäisen muna pudonnut puusta ja murskautunut.
Juna kiitää ohitse.
Junat vievät ajatukset iltaruskon kultaamiin kaupunkeihin, toisiin puutarhoihin, oranssilehtoihin…
30 p:nä toukokuuta.
Tänään on kaksi vuotta kulunut siitä kun tulin luostariin. Pieni puutarha, äiti prioritar, kirkko, kauniit laulut, ovat tehneet sen minulle suloiseksi ja kuninkaallisesi olinpaikaksi.
Tulin tänne siksi että rakastin Jumalaa, äiti prioritarta ja hiljaisuutta.
Niin kauan kuin olin vanhempieni luona, sai elämän köyhyys minut sairaaksi. Vaikka isäni olikin rikas, ei hän välittänyt mistään muusta kuin pitsitehtaastaan. Hän koetti myöskin kiinnittää äitini mieltä siihen, mutta silloin äitiä, kuten vielä tänäpäivänäkin, miellytti enemmän kotiaskareensa. Yksi sisaristani on naimisissa lakimiehen, toinen meriupseerin kanssa. Ei kukaan muu puhunut rauhasta ja mietiskelystä, puutarhoista ja rakkaudesta, kuin ainoastaan kirjani ja äiti prioritar, kun kävin häntä tervehtimässä.
Täällä sen sijaan on elämäni ihanaa ja suurta. Minulla on sinivalkoinen puku. Olen herkkä, minulle ollaan hyviä ja minua hoidetaan. Asun luostarin ensimäisessä kerroksessa erillään sisarista, huoneessa joka on muita suurempi ja sijaitsee keskellä. En tee mitään muuta kuin uneksin ja rukoilen. Yhteenliitetyt kapeat sormeni ovat työttömät ja herttaiset kuin pienet, palavat vahakynttilät.
Rakastan puutarhaa ja rakennusta. Eilen hyväilin kauniita kurjenmiekkoja, jotka niin tuoreina kohoavat korkeista ja loistavista kuvuistaan. Oli niin kaunista, ilmassa oli kuin pienten vihreiden herneiden tuoksu.
Sisar Catherine sanoi minulle:
— Sisareni, kuinka rakastatkaan kaikkea mitä on puutarhassamme! sinä iloitset liian paljon kukkasista; minä näen ainoastaan sydämeni, joka palaa, joka on kuin tuoksuva hehku…
Hän lisäsi huoaten:
— Sisar, vaivaavatko epäilykset sinua paljon?
Oi! näin kuinka ne vaivasivat häntä!
Minä vastasin:
— En, näetkös, sisar Catherine, en ole niin epäilevä, minussa on — miten nyt sanoisinkaan — jonkunlaista sävyisyyttä. Tyydyn itseeni sellaisena kuin olen. Samaten tyytyi myös äitini minun pienenä ollessani isäni luonteeseen; isä oli joskus hyvin hellä ja joskus taas niin kiivas äitiä kohtaan. Meissä on sävyisyyttä. Minä olen suvaitseva itseni suhteen, samaten kuin olisin suvaitsevainen sinun vikoihisi nähden, sisar Catherine, jos sinulla niitä olisi. Minulla on mielialoja, oikkuja ja hurmaavan ihastuksen hetkiä; mielelläni nauran ja itken, lyön veripisaran kukannuppuja toinen toistansa vastaan, ja kun on kuuma, juon mielelläni vähissä annoksissa varjokkaasta suihkukaivosta vettä, joka on kuin jäähdytettyä hopeaa. Minä olen suvaitsevainen itselleni, sisareni, ja joskus katson sinistä taivasta kohden ja kuvittelen Herran sanovan minulle:
— Pikku tyttö, rakastan sinua sellaisena, jollainen olet…
2 p:nä kesäkuuta.
Eräs nuori mies oli aamulla kappelissa.
Hän ei ollut siellä messun vuoksi; hän hymyili koko ajan; hän oli tullut katsomaan taulua, joka riippuu kappelissa ja joka on erittäin arvokas maalareille…
* * * * *
Sisar Marthe on todellakin palvelijasielu. Äskettäin, kun suutuin eräästä muistutuksesta, jonka hän lausui koruompelukseni johdosta, sanoi hän minulle:
— Sinä et ole nöyrä, sisar.
Hän puhuu aina nöyryydestä, hän on nöyrä, hänen liikkeensä ovat vailla tyyneyttä, hänen katseensa väistää, ja on kuin hänen kätensä pyytäisivät anteeksi sitä, että ne ovat käsiä.
Minä olen ylpeä.
Siksi, että se on kaunista ja että olen nuori, siksi olen ylpeä.
Mennessäni toisten nunnien kanssa kirkkoon tai aterialle tai kävelylle, sanon itselleni: "Minä olen minä, ja muut sisaret ovat muut sisaret".
Kun sisar Marthe, joka huohottaa rukoillessaan, polvistuu vieressäni penkissä, ajattelen: "Sisar, älä toki niin kovaa huohottele; näen sinut ja minä rupean halveksimaan sinua".
Rakastan äiti prioritarta siksi että hän on ylpeä. Hän vetäisee hienosti viittaansa, kun joku meistä menee liian liki häntä.
Minä olen ylpeä.
Mutta sinun edessäsi, Herra, olen kuin maassa kasvava mansikankukkanen; olen muratti joka painautuu kiinni sinun kirkkosi kiviseinään, olen sinun huokauksesi huokaus, tuska sinun puhkaistussa kyljessäsi, ja minä olen pyhän Magdaleenan hiukset sinun jaloillasi…
4 p:nä kesäkuuta.
Istun puutarhassa varjoisalla penkillä ja kirjoitan, pitäen vihkoani polvellani.
Vienot tuoksut täyttävät ilman. Ne nousevat ruohokentän sametista ja kultalakan untuvapeitteisistä lehdistä haihtuen avaruuden sineen. Kaksi pientä ruukuissa kasvavaa kuusta levittää voimakasta ja pistävää tuoksua, kun keskipäivän aurinko panee pihkan kiehumaan.
Oi! kuinka ilma polttaa!
Luulen että vaivun uneen sinisten lämpöpilvien tukehduttamana.
5 p:nä kesäkuuta.
Nuori mies, joka tässä tuonnoin oli läsnä messussa, saapui tänä aamuna uudelleen.
Hän katseli minua ja minä katselin häntä. Hänen kasvonsa ovat lempeät ja rakastettavat kuin veljen, jonka aikojen jälkeen tapaa. Hän ei hämmästyttänyt minua.
Ja sitten minä ajattelin Jumalaa, Pyhää Valeriaa, jonka juhlaa tänään vietämme. Nuori mies katseli minua vielä viimeisen evankeliumin aikana; minä huomasin että hänen silmänsä olivat kirkkaat ja suruisat, ja että hänellä oli vaalea parta ja vaalea tukka. Hän katsoi kuin olisi hän puhunut minulle, mutta minä käänsin pääni kokonaan poispäin.
— Sinä, Herra, olet kauniimpi kuin hän!…
6 p:nä kesäkuuta.
Äiti prioritar on keskustellet kanssani tänään.
Hän ei puhu paljon Jumalasta, ei kirkosta eikä luostarista, hän puhuu tarmosta ja tahdonvoimasta.
Hän katselee aikaa ja elämää ylhäältäpäin; ei tiedä mitä hän näkee, mutta hän näkee varmaankin ne kauniit maat, joista kaikki maailman junat tulevat, sekin juna, joka kulkee tästä ohitse matkalla Bayonneen.
Minä kunnioitan häntä ja ihailen häntä.
7 p:nä kesäkuuta.
Minä ajattelen äiti prioritarta.
Hän on kaunis, hän on vielä nuori, häntä voi kunnioittaa eniten maailmassa.
Hän pitää itseänsä arvossa, mutta hän ei rakasta itseään.
Sellainen on kaunein luonne…
Mikä hyvä tuoksu tunkeutuu sisään avatusta ikkunastani? Oi! se on puutarhassa kukoistavan magnoliapuun tuoksua.
Hämärä laskeutuu sinervänä ja lempeänä kuin vuokkosade.
Kello on puoli seitsemän, ilmassa on jotain niin liikkumatonta; on kuin olisi aika seisahtunut. Kuu alkaa loistaa, ja sen likellä kimmeltää kaksi tähteä.
Eräs puutarhan puistokäytävä välkkyy punervana; vieno tuulenhenkäys koskee kulkiessaan ikkunani alla olevaan pieneen puuhun niin että kevyet ruskeat lehdykät rupeavat värisemään.
8 p:nä kesäkuuta.
Kaikki huvittaa sisar Marthea, joka on nöyrä.
Tänään hän on keittänyt muhennosta. Minä tiedän, että äiti prioritar ylenkatsoo häntä. Hän sanoi sisar Marthelle ystävällisesti hymyillen:
— Hyvä on, sisar Marthe, keittäkää meille muhennosta.
Mutta hän sanoi sen, kuin olisi hän sanonut:
"Aasiseni, kanna sinä puut torille, sinä, joka et unelmoi…"
11 p:nä kesäkuuta.
Nuori mies oli taas aamulla kappelissa.
Minä katselin häntä, hän katseli minua. Hän pudotti pienen kokoonkäännetyn paperin, ja hänen silmäyksensä sanoi kuin väkevä ääni:
"Tuo paperi on teitä varten, sisareni".
Minä ajattelin: "En tahdo ottaa nuoren miehen kirjettä", sitten ajattelin: "Minun täytyy ottaa kirje, etteivät toiset sisaret löydä sitä, en saa tehdä väärin tuota nuorta miestä kohtaan".
Messun jälkeen otin paperin lattialta, siihen oli kirjoitettu nämä sanat:
"Tahtoisin tehdä uhrauksen teidän tähtenne".
Kaikkea tätä ajattelen paljon tänä iltana.
Avoimesta ikkunastani kuulen juuri nyt tuulen heikon huminan, kuulen sen koskettelevan joka lehteä, ja kyökissä kuuluvat kilahtelevan lautaset, joita järjestetään käytettäviksi.
Yö leimahtelee tuhansin tähdin, jotka kuumuudessa näyttävät kylmää vettä täynnä olevilta pikku kaivoilta…
Kaikki kimaltelee. Posliinilautasista, joita kyökissä kolistetaan, lähtee ääni, joka myöskin kimaltelee.
Tahdon nukkua.
12 p:nä kesäkuuta.
En ole ajatellut mitään, olen ollut onnellinen.
13 p:nä kesäkuuta.
Onnellinen on ihminen silloin, kun hänen sydämensä, ajatuksensa ja kätensä ovat tyhjät.
14 p:nä kesäkuuta.
En ole sittemmin nähnyt tuota nuorta miestä, hän ei ole palannut kappeliin…
* * * * *
Tänään on ilma liian kaunis, niin kevyt, nuori, iloinen, helisevä ja huumaava, kuin olisi se ruusuilla koristettu ja kasteesta kimalteleva hopeakello.
Aikaisen suven ja puutarhan suloinen tuoksu tekee minut joskus niin surunvoittoiseksi, siksi että se lumoo minut, leijailee kaikkialla; enkä minä voi hengittää sitä täysin siemauksin.
Kun kävelen hiekkakäytävillä, on kuin joku olisi ympärilläni, kuin joku kuiskaisi pääni päällä, ja kun käännyn, katso, silloin on kesä kaikkialla, ylt'ympäri…
Sisar Marthelta oli jäänyt posliinimalja penkille.
Tämä puutarhassa oleva valkoinen malja oli yksinkertainen ja tyyni kuin viaton sydän.
15 p:nä kesäkuuta.
Sisar Catherinella on vihko, johon hän kirjoittaa rukouksia; niitä hän itse sepittää, luulen ma. Aamulla avasin vihon ja luin eräältä sivulta:
"Jumalallinen Jesus, jota palvelen ja rakastan ja joka herätät minussa myötätuntoa, siksi että olet laiha, vertavuotava ja vaalea".
16 p:nä kesäkuuta.
Nuori mies ei ole tullut…
On päiviä, jolloin äiti prioritar ei ole lempeä. Hän johtaa luostaria hyvin ankarasti, niinkuin isäni johti pitsitehdastaan.
Hän ei välitä siitä mitä me puhumme, ei tahdostamme eikä elämästämme; hän välittää koneistosta, johon kuuluvat sisarkunta, säännöt, luostarin talous.
Hänen hyvyytensä on suuri, mutta on olemassa päiviä, jolloin hän olisi valmis kulkemaan kyyneleittemme ylitse. Kappelissa ei hänen ryhtinsä ole samankaltainen kuin muiden nunnien. Hän seisoo suorana, pää pystyssä, hän on hallitsijatar, joka puhuu hallitsijalleen eikä pelkää. He hoitavat kumpikin toimensa, kuten tulee.
Kello kymmenen illalla.
Tänä iltana näin äiti priorittaren itkevän, hän ei oikein itkenyt, mutta hänen silmänsä olivat ylevästi kosteat; muuten hän tukahdutti tuskansa.
Minä tulin hänen luokseen puhuakseni itsestäni, aioin sanoa: "En ole sellainen, jollainen minun tulee olla, katso, millainen olen, minä olen onnellinen…"
Mutta sain nähdä hänet, ja minä sanoin aivan matalalla äänellä:
— Äitini!
Ja minä pitelin hiuksiani enkä tiennyt mihin paeta.
Silloin hän sanoi minulle:
— Jääkää!
Hän sulki varovasti, hätäilemättä pienen lippaan, joka oli hänen polvellaan, ja katseli minua sitten ystävällisesti. Tuntui siltä kuin hänen kyyneleensä olisivat valuneet suuhuni. Ja minun katseeni kiintyivät häneen kuin kädet jotka hakevat tukea, ja minun äänettömyyteni sanoi vain, kuin lohduttaakseen, kuin uneen uuvuttaakseen:
"Oi, äitini, oi äitini…"
17 p:nä kesäkuuta.
Nuori mies oli aamulla kappelissa. Minä hymyilin hänet nähdessäni, sillä meitä ilahutti nähdä toisemme jälleen. Kappeli on kuin valkoinen sulettu laiva. Ikkunat ovat siniset, keltaiset ja sinipunertavat. Tiedän, että kun nuori mies on siellä, niin hän unhottaa tuolla ulkona olevan kaupungin ja sen ihmiset; hän näkee avaruuden, samankaltaisen kuin minäkin, sinisen, keltaisen, sinipunervan.
Hän ei nyt pudottanut kirjelippua kuten viime kerralla.
Minä pidän enemmän siitä…
* * * * *
Pöydälläni on kaksi ruusua kristallimaljakossa; punaisen ruusupensaan kukat ovat kuin oivallisella kallisarvoisella voiteella sivellyt. Ne saavat minut huokailemaan.
Ruusu, jonka jokaisesta terälehdestä virtaa vieno tuoksu, valkoisen kammion hiljaisuus ja, etäisyydessä, raskas ja uhkuva, kyyhkysen lailla henkivä kesä, kaikki tuo herättää kaipuuntunteen, uuvuttavan, hämmentävän kaipuuntunteen…
Miksi viemme kätemme sydämellemme, kun emme voi käydä käsiksi siihen mikä lumoaa meidät?
Siksiköhän, että kaipaamme!
Sisar Marthe ja sisar Colette nauroivat aamulla, kun tapasivat minut seisomassa ruusupensaan edessä mietteisiin vaipuneena, kuin ääniä kuullen.
— Näytät olevan haltioissasi, sisar, lausui sisar Marthe iloisella ja kevyellä äänellä.
Ja nuori sisar Colette nauroi tyhmästi.
Hän on maalaismaisen ruma.
Hänen kasvonsa ovat hieman vinot, pienet ja happaman näköiset ja itseensä sulkeutuneet ja tuovat mieleen syyslinnut, jotka muistuttavat katajaa ja berberispensasta.
Sisar Catherine on hirmuisesti laihtunut. Hän on ihmeen kaunis. Mennessään Herran ehtoolliselle hän ikäänkuin sammuu, ja kun pappi jakaa leivän, pitää hän käsiänsä sydämellään kuin olisi se halkeamaisillaan. Näyttää siltä kuin hän auttaisi pappia, vahvistaisi häntä ja sanoisi hänelle: "Isäni, isäni, sinä ja minä, olemmehan ainakin me molemmat kylliksi vahvat kestämään tällaista onnea?…"
Minä olen kertonut äiti priorittarelle, että nuori mies on alati ajatuksissani, ja etten voinut olla alati katsomatta häneen; minäkin olen tehnyt rippini.
Äiti prioritar ja rippi-isä nauroivat ja pyysivät etten enää sitä ajattelisi.
18 p:nä kesäkuuta.
Nuori mies tulee jälleen, hän antaa minulle kirjeitä ja minä olen vastannut hänelle salaa puutarhurin välityksellä…
Kuinka elämäni hämmenee. Pelkään mennä Herran ehtoolliselle.
Jesus on sanonut: "Syökää, juokaa, tämä on minun ruumiini ja vereni".
Sinun ruumiisi ja veresi. Herra!
Miksi on olemassa sinun kaltaisiasi ihmisiä… minä pelkään.
19 p:nä kesäkuuta.
Ilmaisematta salaisuuksiani olen uskonut äiti priorittarelle, että tunnen levottomuutta, epäilyksiä.
Hän ymmärsi ja pyysi, etten pelkäisi ja että odottaisin.
Minä en tee mitään pahaa. Tiedän kuka tuo nuori mies on, hän on maalari; hän on tullut kaupunkiin levätäkseen; hänen nimensä on Julien Viollette. Minä näen hänet kappelissa. Ajattelen häntä, hän kirjoittaa minulle; minä en ajattele mitään pahaa; voin käydä Herran ehtoollisella. En sano rippi-isälleni, että otan vastaan nuoren miehen kirjeitä. Vaan kun lähestyn pyhää pöytää, ajattelen: "Herra, avaan omantuntoni sinulle, katso, ja pane sanat suuhuni, jolla ei ole voimaa…"
20 p:nä kesäkuuta.
Kävelin sisar Catherinen kanssa pitkin puksipuukäytävää, ja kysyin häneltä, miltä hänestä tuntui yöllä, kun hän ei saanut unta ja kun hän ajatteli Jumalaa. Hän vastasi:
— Äärettömän tuskaisalta siksi että he ristiinnaulitsivat hänet.
Ja minä sanoin vielä:
— Hän laskee kätensä otsallesi ja pitää sinusta enemmän kuin muista?
Hän vastasi:
— Tunnen että hän kärsii ihmisten syntien tähden…
Ja hän huokasi syvään.
Sisar Catherine ei rakasta Jumalaa niin suuresti kuin luulin.
21 p:nä kesäkuuta.
Puutarha on kaunis, käytävien hiekka näyttää aivan yhtä heleältä kuin lammikon tai suihkukaivon vesi. Siellä on kurjenpolvista muodostettu kukkaisaita, joka on niin sileä kuin olisi joku sivellyt sen sellaiseksi kädellään. Hiljaisuus puhuu kukille ja vaiti olevat kukat vastaavat.
Sisar Marthe kävelee puutarhassa, hän sanoo, ettei tänä vuonna saada luumuja juuri ensinkään.
— Mutta katso, sisareni, kuinka auringonlasku levittää tänä iltana vienoa loistetta Gélosin laaksojen yli. Näetkös tuota keltaista juovaa? Se on kuin sydäntäni vasten asetettu pieni kultainen tikari…
30 p:nä kesäkuuta.
Ei kukaan, ei äiti prioritar eikä rippi-isä aavista minun tekojani, minä olen ainoa joka ne tiedän. Olen kirjoittanut Julien Viollettelle, että tänä iltana puolen yön aikana tahdon nojautua ulos ikkunastani, niinkuin hän on pyytänyt minua tekemään. Vielä minulla on aikaa jättää se tekemättä… En halua jättää sitä tekemättä… Jumalani, minussa on jotakin, joka noudattaa sitä mitä miehet tahtovat, ne miehet, jotka eivät ole pappeja. Kun lääkäri, joka tulee tänne, pyytää minulta jotakin, teen minä sen. Jumalani, käske, että heti jätän suletun ikkunani…
Oi! onko keskiyö ohitse? enkö vielä ole avannut ikkunaani…
Kello kaksi aamulla.
Avasin ikkunani nähdäkseni oliko hän tullut. Hän seisoi siellä, tunsin itseni loukatuksi hänen läsnäolostaan. Sanoin kiivaasti ja suuttuneesti:
— Herra, en tiedä mitä tahdotte.
Mutta hän puhui, ja kun vastasin pyytääkseni häntä poistumaan, huokui yön hempeä henkäys vastaani, ja minä itkin ja sanoin:
— Menkää, menkää, on väärin että olette täällä…
Hän vastasi minulle:
— Se ei ole väärin, minä vannon teille, että se ei ole väärin.
Uskon häntä.
Minä sanoin:
— Ette saa puhua minulle, pelkään niin kovin.
Hän sanoi:
— Älkää pelätkö.
Minulla on suuri luottamus häneen. Hän oli niin kaunis seisoessaan siinä puutarhan kivillä, aivan valoisassa yössä. Kuu hopeoitsi hänet, matalan muurin, ikkunani alla kasvavan kamelian.
Minä seisoin kauvan siinä, nojauduin silmänräpäykseksi enemmän ulos kuullakseni paremmin; hän sanoi minulle pelästyneenä:
— Älkää olko varomaton, hyvä sisar!
Ah! koko olemukseni laskeutui hänen luokseen kuni avatut hiukset putoavat hartioille, kuten jyrkänteeltä syöksyvä puro vierii laaksoon…
Olin hänestä kaukana, mutta kun hän puhui, olivat kasvoni käännetyt hänen kasvojaan kohden.
Olen onnellinen, mielessäni tuntuu hyvältä, olen rauhallinen.
Se, mitä olen tehnyt, ei ole syntiä.
2 p:nä heinäkuuta.
Eilen en häntä ajatellut, hän täytti sydämeni niin valtavasti, että ajatuksille ei jäänyt tilaa. Teki mieleni nauraa, keittää muhennosta sisar Marthen kanssa, vaikkapa auttaa liinavaatehuoneessa. Olin samallainen kuin pienenä tyttönä.
Syleilin äiti prioritarta ja hän syleili minua.
Tänään olen väsynyt, hämmentynyt. Muistan, elän ajatuksissani yön hetket uudestaan; hän seisoi tuolla, aivan lähellä muuria, puutarhan kivillä…
Hän palaa tänne kolmen päivän kuluttua.
En tahdo sitä enää ajatella…
En pidä rippi-isästämme. Hän nyt kerta kaikkiaan on papinkauhtanassaan, mutta se ei tee häntä arvokkaammaksi, ei lempeämmäksi, eikä varovaisemmaksi. Hän niistää kuuluvasti nenäänsä. Hänen papinkauhtanansa lieve lyö hänen kenkiänsä vastaan kun hän liikkuu. Papinkauhtanan liepeenkin pitäisi olla jotakin pehmeätä, jotakin hurskasta.
En mainitse hänelle ripissä, että olen puhunut ystäväni kanssa, sanon vain, että olen ollut utelias, että olen ollut malttamaton; se on samaa; ja sanon sielussani Jumalalle: "Sinä näet…"
Oi! miten levoton ja suruissani olisinkaan, jos edessäni olisivat pitkät talvi-illat mietteineen! Mutta kesä on liikkuvainen kultatie, joka vie meidät mukanaan; ulkona huutaa ääni: "Tule! tule!…"
Kas, kuinka päivä paistaa käsilleni. Oi aurinko! joka kuvastut lintujen silmissä, joka panet talvikinsydämen sykkimään, joka valaiset tuhannet pienet onnen ikkunat…
3 p:nä heinäkuuta.
Tiedän että olen kaunis, että olen nuori, minä tunnen sen. Tunnen elämäni ja nuoruuteni joka hetki; tiedän että sileän pukuni alla on pehmeä ruumis, joustavat jäsenet. En ole sitä koskaan ennen ajatellut. Luulin että nunnat olivat aina vain nunnia, mutta nyt tiedän, että jos he ovat ilman pukujaan ja huntujaan, niin he ovat alastomia.
Rippi-isämme ei tiedä sitä; jos hän sen tietäisi, ei hän kohtelisi meitä niin ankarasti, hän määräisi meille pitkiä katumustöitä, hän ei ohitsemme kulkiessaan niistäisi nenäänsä niin äänekkäästi, hän katselisi meitä joskus hymyillen ja olisi hyvä.
* * * * *
Sisar Marthe on onnellisin täällä, hän istahtaa illoin puutarhaan ja oihkii. Hän on kuin pysähtyvä juna. Hän puhaltaa itsestään kaiken jälellä olevan höyryn, kaiken jälellä olevan voiman, ja sitten hän on tyytyväinen.
Liljan huokausta, liljan, joka on kuin kello, missä on neljä halkeamaa ja mikä on käännetty ylösalaisin, ei hän kuule, eikä myös satakielen laulua; jos illan unelmat tunkeutuisivat hänen mieleensä, niin huiskisi hän ne pois kuin kärpäsen, joka pyörii nenän ympärillä…
4 p:nä heinäkuuta.
Hän tuli taas yöllä.
'Koko ihana yö, suloinen kuu ja sydämeni olivat häntä vastaanottamassa…
En tiedä mitään, en tiedä enää mitä sanoimme. Nojasin ikkunan pieleen.Luulen, että kerran kysyin häneltä:
— Eikö meitä eroita se, että olen nunna?
En tiedä miksi utelin häneltä sitä. Hän rakastaa minua, hän tahtoo nähdä ja kuulla minua usein. Hän on ystäväni, hän rakastaa minua kuin sisartaan, oikeata sisartaan.
5 p:nä heinäkuuta.
Herra, oi kuinka levottomana käännän silmäni sinun puoleesi, katso, miten sairas olen. Kun vastaanotan sinut sydämeeni, en tunne iloa kuten ennen, en pyhää vakavaa kunnioitusta; en tunne mitään muuta kuin välinpitämättömyyttä; ja kun saan Herran ehtoollisen, tarkastelen rippi-isäämme, havaintoja tehden ja selvästi, ja ajattelen: "Miten hän on kömpelö!"
Tämä kylmyys, joka sydämessäni vallitsee sinua kohtaan, on demooni; olen sairas, pelkään.
Ystäväni, joka illoin tulee puutarhaan, on vienyt kaiken hehkuni; hän on hyvä ja uskon häntä siksi että hän puhuu.
Puhu sinä myöskin, Herra.
Oi! tiedän että on syntiä kaikki mitä teen, kirjeet, kohtaukset hänen kanssaan, mutta en voi olla ilman tätä onnea. Ajattelen, että aika on lyhyt, että aika kuluu, ja että minä jonakin päivänä tulen sisar Jeannen kaltaiseksi, joka on ruma ja jonka kanssa en koskaan juttele, siksi että hän on vanha.
Ei nunnastakaan vanhana välitetä, ei häntä enää oteta lukuun, ei hänellä enää ole syntiäkään, ei omaatuntoa; jos hän syyttäisi itseänsä jostakin, niin naurettaisiin ja sanottaisiin: "Sisareni, katselkaa itseänne, olette puhdas, olette puhdas kuin lapsi!"
Minä en tahdo olla puhdas, Herra; minä en ole puhdas, tunnen alati että sieluni on ruumiissani, ja kuinka sieluni palaa.
Se on intohimoa.
Yksinpä yölläkin, nukkuessani, sydämeni heltyy ja antautuu ja käsivarteni ojentautuvat.
Minä lepään ojentuneena kuin sinä, Herra, ristilläsi.
Olen ahdas laakso, jonka ääretön huokaus on täyttänyt…
8 p:nä heinäkuuta.
En tiedä miten se tapahtui; hän heitti minulle köyden, minä otin sen ja kiinnitin sen matalaan ikkunani ulkopuolella olevaan ristikkoon.
Hän kiipesi ylös, tuli huoneeseeni, minä vetäydyin taaksepäin aivan seinään asti. Tahdoin tunkeutua seinän sisään: sanoin että huutaisin, että surmaisin itseni, että vihasin häntä, että olin hulluksi tulemaisillani; hän sanoi surullisesti:
— En ymmärrä teitä, te pelkäätte minua.
Hän katseli minua nuhtelevasti.
Minä sanoin hänelle:
— Pyydän teiltä anteeksi.
En tiedä miksi pelkäsin. Istuimme vieretysten. Hän on kovin hyvä, hän ei suudellut kättäni lähtiessään; minä pelkäsin että hän sen tekisi.
Minulla on tarkat tiedot hänen perheestänsä, hänestä; hän rakastaa minua, hän tahtoisi uhrata itsensä minun edestäni.
10 p:nä heinäkuuta.
Hän tuli jälleen tänä yönä, hän oli samallainen kuin viime kerralla, mutta pyysi saada pitää kättäni, ennenkuin meni. Minä en sanonut "pidä", ja se olikin parempi; mutta minä annoin käteni. Emme puhuneet, mutta kätemme olivat kuumat ja puristivat tiukasti toinen toistansa.
Onko se syntiä?
Olin sitten levoton, panin käteni veteen.
… Tuossa hän seisoi, pidin hänen kättään, olin onnellinen, ja nyt tunnen ahdistusta omassatunnossani.
Omatunto on suru, jonka tuntee vastikään tekemänsä teon jälkeen, teon, jonka vieläkin tekisi…
11 p:nä heinäkuuta
En ole tyytyväinen.
Hän tuli taas eilen, äkkiä tempasi hän minut luoksensa puristaen rintaansa vastaan: en ollut tyytyväinen, se oli kovin epämiellyttävää. Jälestäpäin olen ollut tukehtua; en nukkunut koko loppuyönä.
Tunnen tuskaa.
Minun täytyy puhua jonkun kanssa. Pelkään kuolevani tästä hengenahdistuksesta. Tahdon mennä johtajattaren puheille.
12 p:nä heinäkuuta.
Olen puhunut äiti priorittaren kanssa, sanoin:
— Pelkään, äitini, minulla on ollut hengenahdistusta yöllä, kuolenkohan?
Hän kysyi minulta:
— Mistä se johtui lapseni?
Minä vastasin:
— Järjestin yöllä kirjojani; eräs kirja, painavin kirja, putosi kaulalleni, tunsin olevani niin raskaalla mielellä; pelkään kuolla.
Hän vastasi minulle nauraen:
— Ei teidän iässänne tyhjästä kuolla, pikku tyttö…
15 p:nä heinäkuuta.
Nuori mies tuli uudelleen, hän ei syleile minua enää, olen levollinen.
Hän sanoi minulle kerran keskustellessamme:
— Kuinka kaunista onkaan, että uskotte Jumalaan.
Hän ei usko Jumalaan.
Minä en käsitä.
17 p:nä heinäkuuta k:lo neljä aamulla.
Hän ei usko Jumalaan. Yhä vieläkään en voi käsittää; sanoin hänelle:
— Mutta kun on olemassa koko ääretön avaruus jonka Jumala on luonut, ja Herramme uhrityö, ja evankeliumit, ja kaikki ihmeet ja pyhimykset, ja kappelimme ja sisarkuntamme, ja papit ja äiti prioritar, ja me?
Hän nauroi vielä, mutta hellästi. En ymmärrä; vaan sentään se ei minua suututtanut, tunnen hyvin, että miehet voivat olla sellaisia. Lääkäri, joka tulee hoitamaan meitä, jos joku meistä sairastaa, ei myöskään pelkää Jumalaa; ja hän on viisaampi ja parempi kuin rippi-isä. Julien ei usko Jumalaan, vaan hän uskoo muuhun käsittämättömään: hän sanoo olevansa panteisti, ja että pikku jumalia on kaikkialla.
Yö oli polttava, meidän oli hyvin lämmin, mutta heikko tuulahdus puhalsi ikkunan kautta kammioon, ja kun meidän myöskin oli jano, joimme hieman jääkylmää vettä, jota on savimaljassani.
Julien joi suurella mielihyvällä ja sanoi:
— Nähkää, pieni siskoni, vilpoisuus on myöskin pieni jumala…
20 p:nä heinäkuuta.
Olen tuskissani; ystäväni on suudellut minua. Se on pahempaa kuin viimekertainen; hän suuteli minun kasvojani, oikein kasvojani, hänen suunsa oli minun suutani vasten.
Mutta kotona minun pienenä ollessani suuteli äiti siten veljeäni Pierreä, joka oli vanhin ja josta hän enin piti. Pierre on kuollut. Hän oli sairaloinen, hänen toinen jalkansa oli näivettynyt ja hän ontui hiukan kävellessään.
Tämä Julienin suudelma oli suurta hellyyttä, hyvin suurta ystävyyttä, se ei ole syntiä.
Luulen että sisar Marthe on hupsu. Nöyryys tekee hänet tyhmäksi. Aamulla kohtasin hänet, hän käveli puutarhassa kantaen käsivarrellaan koria, joka oli täynnä maissinjyviä; hän sanoi minulle:
— Sisar, teidän pitäisi todellakin joskus ajatella kanojanne.
Hän on hupsu, miksi hän puhuttelee minua siten? Hän on nunna-parka, jota ei kukaan rakasta. Mitä hän tietää? Tulleeko kukaan nuori mies yöllä häntä katsomaan? onko olemassa ketään, joka tahtoisi uhrautua hänen tähtensä, onko hän kaunis, hän? suuteleeko kukaan häntä?…
Muistan, että Julien tänä yönä sanoi minulle: "Olet rakkauteni".
Se pelästytti minua.
Tahdon etsiä kirjan, johon sisar Catherine kirjoittaa sepittämänsä rukoukset. Luulen muistavani, että eräs rukouksista Vapahtajallemme loppuu: "Rakkauteni, rakkauteni, sinä olet minun rakkauteni".
Kun Julien sanoo minulle tuon sanan, sisältyy siihen paljon kunnioitusta, paljon puhtautta, kuuliaisuutta.
Hän on luvannut, ettei hän enään suutele minua. Vielä olen pyytänyt, ettei hän tulisi ennenkuin torstai-yönä. Olen väsynyt, en voi aina puhua, en edes vaikka olen niin onnellinen. Tahdon nukkua.
25 p:nä heinäkuuta.
Ystäväni on lystikäs.
Kaikkein yksinkertaisimpia sanoja sanoessaan hän katsoo niin oudosti.
Tänä yönä hän sanoi minulle:
— Ah! armas pikku siskoni, kuinka rakas kätenne on kostea!
Ja hän hengitti raskaasti.
26 p:nä heinäkuuta.
Puutarhamme on kaunis, auringon-nousun aikana se on samalla kertaa kylmä ja lämmin. Rippi-isämme puhuu aina siitä, mikä on hyveellistä ja mikä ei ole hyveellistä.
Ymmärrän hyvin erotukset.
Juna, joka kiitää hyvin nopeasti ohitse, joka viheltää, joka kiirehtää, joka katoaa — se ei ole hyveellistä, se on jotakin polttavaa, se panee pään pyörälle ja saa meidät kaihomielin katselemaan yli vihertävien rinteiden, se tuo mieleen erään runon, jota Julienin on tapana lukea:
Oi lieneekö sulla Halu kanssani tulla Pois, kauvas, yhdessä elämään.
Mutta puutarhamme on aamuruskossa hyveellinen, jokaisen kukan pikku sydän on tuore, kaikki ovat tyytyväisiä saadessaan olla siellä paikoillaan, liikkumatta, kukkia, palvella.
Indian neilikat ajattelevat: "Oi! mikä yllätys! aurinko on joka aamu ihanampi kuin luulisikaan; edellisestä päivästä ehtii unohtaa miten kaunis se on, oi miten kaunis se on!…"
Ja suuret viheriät kaalin päät, jotka ovat täynnä kastetta, sanovat minulle: "Sisar, tahdomme olla meheviä ja hyviä sinun suloista aamiaistasi varten, jonka nautit yhdentoista aikana, valkoisessa salissa, mihin ilman kaikki valo virtaa, ja missä naurat kaikkien siskojen parissa…"
27 p:nä heinäkuuta.
Ajattelen erästä rippi-isämme saarnaa. Hän sanoi, että rikokset ja synnit ovat kamalat. Minusta tuntuu vaikealta ajatella vihamielin syntiä ja vikoja; kaikella sellaisella on ihmiskasvot, jotka eivät meitä peloita, vaan säälittävät niin syvästi. Eräänä iltana, kun olin pieni ja ajoin vaunuilla isäni kanssa kotiin, tapasimme tiellä miehen, jota kaksi poliisia talutti. Isäni sanoi minulle: "Katso tuota, hän on varmaan varas". Oi! sana varas, miten se minua säikähdytti, kuinka se on pelottava! — ja minä katsoin. Kahden poliisin välissä kulki köyhä mies, joka näytti kovin väsyneeltä.
28 p:nä heinäkuuta.
Rakastan luostariani. Se on vilponen, se on kaunis, se on kuin posliinista tehty; mutta kappeli on raskas; sen vaikuttanevat alttari, maljakot, kynttiläkruunut, sen vaikuttanevat matto, suitsutus, laulut ja rukoukset. Rakastan kappeliani, se on minulle niin pyhä, mutta se saa joskus sydämeni suruiseksi, kun sitävastoin luostariin aurinko tulvailee sisään kirkkaiden, valkoisten ikkunaruutujen lävitse ja niin monelta taholta, että luulee ilmassa olevan viisitoista pientä aurinkoa, jotka toinen sieltä, toinen täältä tulevat istumaan kaikille ikkunalaudoille.
29 p:nä heinäkuuta.
Ystäväni on syleillyt minua, kuten hän teki kerran ennen, ja niin, että minua peloitti. Mutta ei se ole sen syntisempää nyt kuin viime kerrallakaan, sehän on sama asia. En tahdo olla levoton.
Olen tullut huomaamaan, ettei äiti prioritar rukoile enempää kuin on välttämätöntä. Paitsi mitä ohjesäännöt määräävät, emme näe hänen milloinkaan polvistuvan kappelissa tai rukoushuoneessaan.
Hän ei ole haltioissaan Jumalasta kuten sisar Catherine on, kuten minä joskus olen ollut. Hän rukoilee samaten kuin hän johtaa luostariamme, täydellisesti ja maltillisesti. Olen jonkun aikaa luulotellut, että hänellä on sydämessään ollut jotakin, joka on kaikkea tätä voimakkaampaa, jotakin kuollutta.
Luulen tuntevani hänet hyvin.
Tiedän, mitä hän sanoisi, jos tässä silmänräpäyksessä paljastaisin sieluni hänelle. Näen mielessäni, miltä hän näyttäisi, jos lausuisin: "Äitini, yöllä, kun te kaikki nukutte, tulee nuori mies, joka on kovin hyvä, joka on ystäväni, puhumaan kanssani; hän viipyy muutamia tunteja huoneessani, hän rakastaa minua". Olen nähnyt millainen äiti priorittaren katse joskus on, olen nähnyt, että se on ankara kuten puristettu nyrkki; hän työntäisi minut pois, pitäisi minut loitolla luotansa. Hänen katseensa sanoisi: "Sisar, tunne ylenkatseeni, sinä olet huono nunna, niinkuin on huonoja sotamiehiä, huonoja paimenia, huonoja hoitajia, huonoja palvelijoita. Lupauksemme pitäminen on meidän kunniamme. Jos olisimme sitoutuneet olemaan vihaamatta Judasta, vaikka hän möi Vapahtajamme, täytyisi meidän se pitää… Minun mielestäni olen nyt kunniaton".
Vaan tiedän, että äiti prioritar sitten sydämessään ajattelisi:
"Tyttäreni, pieni tyttäreni, elämä on sellaista, että saattaa joutua epätoivoon; minäkin kaikessa rohkeudessani olen epätoivoinen; mene rauhaan, rakastan sinua vieläkin, sinua, jolla on hyväilyjä kaipaava sielu, sinua, joka olet sellainen kuin olet, yhtä luonnollisesti kuin sisar Catherine on kuiva ja polttava ja sisar Marthe nöyrä, yhtä luonnollisesti kuin minä olen väkevä ja käskevä".
30 p:nä heinäkuuta.
Olen itkenyt koko yön; minua kiusaa juuri varmuus siitä, että äiti prioritar antaisi minulle anteeksi.
Äitini, kiitän sinua siitä, että miltei aina peität sydämesi, ettet anna minun tietää miten syvä ja hyvä sinä olet.
Näin sinut aamulla kirkossa; näytit ankaralta ja ajatuksiisi vaipuneelta, tunnuit välinpitämättömältä meidän kaikkein suhteen. Sinua ei uskalla lähestyä, sinua kunnioittaa, sinua jumaloi, ei tiedä aina miten hyvä sinä olet. Sinua pelkää, joskus suuttuu sinulle. Siksi voi tehdä niinkuin minä teen…
31 p:nä heinäkuuta.
Oi! Jumalani! miten olen itkenyt vielä tänäkin yönä! kuinka yhä kärsin! Ystäväni ei rakasta minua niin suuresti kuin hän sanoo; jos hän todellakin rakastaisi minua, ei hän olisi tehnyt kuten teki.
Ei se ole minun syyni, mutta olen ylen onneton, — miten kertoa mitä hän teki?
Kuinka vihaiseksi tulin, millä voimalla työnsin hänet luotani, en rakasta häntä enää.
Näin hän teki:
Hän otti minut syliinsä, laski käsivartensa olkapäälleni ja sanoi hullulla äänellä, mutta aivan hiljaa:
— Rakkahin sisareni, anna minun hyväillä itseäsi…
Inhoan häntä, en tahdo enää nähdä häntä. Oi miten onneton olen!
4 p:nä elokuuta.
Annoin hänen tulla eilen illalla sanoakseni hänelle mitä hänestä ajattelin; mutta hän on minua paljon onnettomampi, lohduttomampi, olemme molemmat hyvin onnettomat.
Minun käy häntä sääli. Pidin kauvan aikaa hänen molempia käsiään lohduttaakseni häntä. Tunsin itseni hyvin voimakkaaksi ja hän oli hyvin heikko. Sanoin hänelle hyvin kauniita, hyvin viisaita sanoja, olin ylpeä. Tunsin itseni jaloksi, hyväksi. Annoin hänelle anteeksi. Hän ymmärsi tehneensä väärin, oikein äärettömän väärin; hän oli hämillään, murtunut, mutta hän lausui:
— Ette tiedä miten vaikeata on olla järkevä, kun rakastaa kuten minä teitä rakastan…
En ymmärrä, mutta olen tyytyväinen tämän keskustelumme johdosta. On niin suloista tuntea itsensä, kuten minä tunsin, tyyneeksi, hallitsevaksi, etevämmäksi.
Minä vaikutin häneen.
5 p:nä elokuuta.
On lämmin. Kärpäsetkö surisevat, vai hiljaisuusko sen tekee?
Ajattelin menneitä päiviä.
Kotona, pienenä ollessani, oleskelimme kesäisin suuruksen jälkeen kuistilla. Äitini vilvoitteli itseään suurella kuvitetusta paperista tehdyllä viuhkalla, jossa näkyi mandoliinin soittajia, pieniä veneitä, sininen vesi ja ranta. Ebenpuiseen kädensijaan oli kirjoitettu kullatuilla kirjaimilla:Ricordo del lago di Como.
Muistan: oli hyvin lämmin, tukahduttavan raskasta oli ilma kuistilla, tomu leijaili patjoilla, me olimme vaiti ja viuhka liikkui…
Ricordo del lago di Como!Nämä sanat täyttivät minut ihmetyksellä.
Kuvittelin mielessäni sinistä avaruutta, hiljaista suloisuutta, pitkää lapsuudenaikaa, hiljaa vierivää vettä, niin, koko maata, joka on kuin päänalunen, mihin illalla itkee kyyneleensä kuiskaillen hiljaisia, salaisia sanoja.
Koetan muistella… Mieliala oli surullinen — en tiedä miten sanoisin — sointuisan surullinen.
7 p:na elokuuta.
Jumalani, joka näet meidät, miks'emme ole alati samankaltaisia! Tällä hetkellä olen levoton, kiusaantunut, kurja.
Syleilyn, jonka työnsin luotani, jota inhosin, tapaan sielussani, odotan sitä, himoan sitä.
Epäröivän ystäväni läheisyydessä, ystäväni, joka ei koske minuun enää, tunnen itseni levottomaksi, tunnen itseni ärtyisäksi ja voipumus valtaa minut. En käsitä enää, mitä sisällystä on hänen käynnissään ilman tuota syleilyä, jota kaipaan. Jonka paras lahja kerran on hyljätty, hän ei saavu sitä enää toistamiseen tuomaan, oi Herra!
Ah! te heinä- ja elokuun huokailevat ruusut, jotka yöllä puhkeatte puutarhassa, mitä odotatte te? Sydämeni on avautunut, kuten yksi ruusuista…
8 p:nä elokuuta.
Tiedän, että minun pitäisi ajatella, rukoilla yöllä vuoteessani, tehdä viisas päätös, surra; vaan en voi ajatella. Ilo pitää minua valveilla, mutta kun käyn levottomaksi, niin nukun…
Hämärä on ihana; aukaisen akkunani. Eräällä puutarhan puistokujalla kulkee kolme valkoista lintua, toinen toisensa jälessä, kuin tanskalaisesta posliinista tehdyllä maljalla.
Ei tuulahdusta ulkona: mikä hiljaisuus! Suvi-iltojen hiljaisuus, ilman hurmaava kaiho…
9 p:nä elokuuta.
Olen sanonut etten nyt voi mennä Herran ehtoolliselle, että sen ajatteleminen tekee minut levottomaksi.
Kerran ennen, kun ei tahdottu kuulla nunnaa, sai hän hermotaudin. He näkevät että tulen sairaaksi, minut on vapautettu; lääkäri on sitä pyytänyt.
Päivä laskee; lintu laulaa, se laulaa bambupensastossa. Kello kuusi illalla on aurinko, kuuman ja säteilevän kuun näköinen. Se on niin kaunis, että hymyillen sitä katselen, ja minusta tuntuu nyt, kuin se huomaisi sen ja sanoisi minulle:
— Myöskin sinä olet ihana ja loistava.
Miten ilman ihanuus minut ympäröikään ja minua uuvuttaa! En voi ryhtyä mihinkään.
Eikö jossakin avaruudessa ole olemassa jättiläistyttöä, jota varten kaikki tämä on luotu, jolle aurinko on kevyt kultapallo; — joka hengittäessään vetää keuhkoihinsa kaiken sinen ja nojautuu kesällä, kun on lämmin, käsillään kauniisiin sadetta täynnä oleviin pilviin.
10 p:nä elokuuta.
Johtajatar kysyi minulta aamulla:
— Lapseni, ettekö nyt ollenkaan ajattele nuorta miestä?…
Keskeytin hänet kiihkeästi:
— Oi! äitini, mikä ajatus! näettehän ettei hän edes tule kappeliin enää…
En sanonut niin salatakseni jotain, vaan siksi että tunsin kysymyksen loukkaavan minussa jotakin, joka on — en tiedä mitä — puhtautta, kainoutta.
Ja minä olen koko päivän koettanut poistaa Julienia ajatuksistani, tunsin varsin hyvin, että hän tuottaa minulle häpeää.
11 p:nä elokuuta.
Luostarissamme sattuu pieniä tapahtumia.
Sisar Catherine huomasi aamulla, rukoillessaan, että hänen molemmissa käsissään oli punainen pilkku ja hiukkasen verta; ne olivat samallaiset kuin naulojen merkit Vapahtajamme käsissä. Sisar Catherine itki kiitollisuudesta ja liikutuksesta; hän lausui useasti:
— Olen sitä sinulta hartaasti rukoillut, oi Jumala!
Äiti prioritarta tämä tapaus ei näyttänyt paljoakaan liikuttavan, mutta sisar Marthe katseli kunnioituksella sisar Catherinea, suuteli hänen hameensa lievettä ja sanoi:
— Sisareni, olette kuin pyhimys.
Kerronko, oi Jumalani, että sisar Catherinen merkit olivat minusta kiusoittavia, epämiellyttäviä, pyhyys ei täyttänyt sydäntäni, katselin sisartani kummissani, melkein vastenmielisesti: nämä surulliset merkit, veri hänen käsissään, tekivät minut murheelliseksi, nöyrryttivät minut hänen puolestaan, ne tuntuivat minusta liian suuremmoisilta, nuo merkit, kuin rakkauden orjuudelta. Rippi-isämme on hyvin ylpeä niistä, hän sanoi lääkärille, joka tulee useasti minua katsomaan:
— No, tohtori, luostarillamme on pieni pyhimyksensä!
Kuulin tohtorin vastaavan:
— Orthezin sairaalassa meillä on nuori tyttö, hieman kiihkomielinen, joka potee samaa tautia kuin pyhimyksenne. Häntä hoidetaan, ja hänestä tulee vielä terve.
12 p:nä elokuuta.
Olen puhunut Julienille sisar Catherinesta. Hän ei nauranut. Hän ei naura enää viime kerran jälkeen. Hän on hyvin hyvä minulle, niinkuin veli. Olen kertonut hänelle, että sisar Catherine kirjoittaa kauniita rukouksia, se herätti hänen mielenkiintoaan. Julien maalaa, mutta hän tahtoo myöskin kirjoittaa kirjoja.
Hän sanoi huomenna lähettävänsä minulle itse sepittämänsä rukouksen; puutarhuri, jolle hän antaa vähän rahaa, tuo minulle sen samaten kuin kirjeetkin.
Julien on matkustanut paljon. Hän on ollut Italiassa, Espanjassa, Konstantinopelissa. Kun on hyvin lämmin, istuudumme ikkunan luo, ja hän sanoo minulle:
— Katso tuolta taholta voi hengittää Espanjaa.
Hän kuvaa minulle kaikkia näitä maita: se on hyvin kaunista.
Hänen kertomuksistaan aavistan Espanjan olevan samanlaisen kuin eräs Bayonnen läheisyydessä sijaitseva, tätini omistama puutarha, mutta kauniimman, salaperäisemmän, täynnänsä sopukoita joista ei mitään tiedä, sen taivas on sinisempi ja siellä kaikuu tamburiinien ja huilujen soitto, niinkuin kerran juhlapäivänä kuulin täällä suurella torilla, pienenä ollessani.
Julien on sanonut:
— Tahtoisin viedä sinut Italiaan, siihen kaupunkiin, josta eniten pidän ja jossa on niin ihmeen ihania tauluja, että päiväkausia itkisimme, ja jossa luonto ylt'ympäri kaupunkia on ihana puutarha, täynnä oransseja, öljypuita…
Olen niin iloinen kuullessani hänen kertovan, mutta, ah! Jumalani, kuinka katkerata! kuinka surullista! — ettekö te ole nähnyt puutarhaa, joka on täynnä öljypuita!…
13 p:nä elokuuta.
Julien on jättänyt minulle akvarelleja jotka hän on tuonut mukanaanItaliasta; päätäni huimaa katsellessani niitä.
Sinisiä kaupunkeja, riippuvia puutarhoja, penkereitä, joiden näkeminen vaikuttaa aivan sydämeni sisimpään! Kirkkoja ja luostareita, joiden suojaan kyyhkyset lentelevät ja joiden suojassa ne päivän sarastaessa oleskelevat; kuvittelen mielessäni enkeleitä, pitkiä ja hentoja, joiden hymy on hieno kuin suven äänettömyys, jotka kuuntelevat ilmojen suloisuutta sormi kohotettuna…
Tällainen on se rukous, jonka Julien lupasi minulle.
Se on pakanallinen, en ymmärrä sitä oikein.
Rukous Amorille.
"En näe koko laajassa avaruudessa mitään, jota ei olisi sinulle pyhitetty kaikkina aikoina, ikivanha Eros, nuori Amor!
"Ja tänä suviaamuna, seisoessani maailman puutarhan sydämessä, minä tahtoisin ottaa käteeni Luonnon kaikki ihanuudet lahjoittaakseni ne takaisin sinulle.
"Ensiksi minä uhraan sinulle kuolemattoman Ajan sekä elämän kauneimmat jaksot lapsuudesta asti, jolloin ohutta olkikattoa muistuttavan pehmeän, leyhyvän hattumme varjostamina huulillamme koskettelemme puutarhan mansikoita, tulevaisuuden suudelmia aavistaen.
"Minä uhraan sinulle myöskin kauniit kesät, keskipäivät, sinisen ilman, tiheän ja leppoisan, — ilman, jossa sini yhtyy sineen.
"Minä lahjoitan sinulle maailman sekä maailman seudut, niin ihanat, että niistä unelmoiminen ainaiseksi herpaisee tarmoni.
"Minä uhraan sinulle myöskin, ikivanha Amor, nuori Eros, maailman kaikki kaupungit ja kaupunkien kaikki rakennukset, aina siitä pelottavasta temppelistä alkaen, jonka Simson kukisti rakkaudesta sinuun, Amor.
"Minä annan sinulle tulen sekä kaiken veden, sen veden, johon Leander kuoli, sen veden, joka otti vastaan Ariadnen ja Calypson kyyneleet ynnä Tristanin veren, hänen, joka kuoli meren rannalle.
"Minä lahjoitan sinulle myöskin kaikki lorisevat hopeapurot, jotka saavat maan kesällä nauramaan ja iloitsemaan.
"Minä uhraan sinulle kaikki silmät, kaikki kasvot, kaikki katseet — kierot katseet, hurjat, alasluodut, pakenevat katseet — ne jotka piiloutuvat silmäluomien taakse kuin aurinko laulavaan avaruuteen; silmät, jotka ovat voitetut kuin urho, jonka hopeainen olkapää koskee maata, ja silmät, jotka loistavat voiton-ilosta kuin kahden väkevän käsivarren heiluttelema tulisoihtupari.
"Minä lahjoitan sinulle myöskin kaikki intohimojen hurjuudet, kaikki rikokset, kaiken vihan-veren tahraamat tikarit, kuolettavan kiukkuruohon, mehulla täytetyt pikarit, myrkytetyn sormikkaan ja ruusun, nenäliinan, jonka Desdemone kadotti, miekan, jonka Hippolytos antoi Phaidran käteen, sekä, muistoksi ritari-ajalta, rakastajan lämpimän sydämen, joka annettiin rakastajattarelle syötäväksi.
"Ja minä uhraan sinulle, Amor, viimeisenä ja kauneimpana ruusuna, jonka ääni on alati herkkätuntoisia korviasi ihastuttava, polttavimman, hekumallisimman soinnun, joka ei ole parvekkeelta kuuluva Julian ääni eikä Iphigeneian hellä valitus, vaan jumalallinen kullan helinä kietovan ketjun katketessa Salambôn jalkain ympäriltä…"
15 p:nä elokuuta.
Neitsyt Marian taivaaseen astuminen. Suitsutusta, kynttilöitä, hymnejä… Juhlamenojen aikana vapautuu hurmaantunut sieluni.
Pidän kättä sydämelläni, luulen pyörtyväni ja sanon Jumalalle:
— Ilma ja henkeni, rakkauteni, voivatko ne vielä tunkeutua näin tiukasti yhteenpuristettujen hampaitten väliin?…
16 p:nä elokuuta.
Sisar Saint-Louis, joka on hyvin ujo ja aina vaiti, puhuu ainoastaan kertoakseen, että hän on ennen elänyt paljon mukana maailmassa ja tanssinut paljon.
Minäkin olen ollut suuressa maailmassa… Bayonnessa asuvalla tätilläni oli usein kutsuja. Tätini salissa oli kaikki niin kirjavan komeaa, automaattisesta pianosta ei virrannut musiikkia, vaan lyhyitä ja pitkiä nuotteja, jotka kiiruhtivat peräkanaa kolisten kuin puukepit. Nuoria miehiä, joiden oli hyvin kuuma, tanssi nuorten tyttöjen kanssa; vanhempain sisarteni ympärillä oli alati paljon herroja, ja sisareni näyttivät hurmaantuneilta ja huvitetuilta. Olin neljäntoista vuotias, eikä minusta välitetty, minun oli ikävä. Eräänä päivänä sanoi muuan vanha herra minulle:
— Miten nuo pienet hiuskiharat päänne ympärillä ovat kauniit!
Ja hän vei minut tarjoiluhuoneeseen.
Kun tanssi oli päättynyt ja kaikki vieraat menneet, oli lattialla kankaansirpaleita, kotiljonkikoristeita ja tallattuja kukkia. Tätini istuutui erääseen salin nurkkaan ja tuulahutteli itseään viuhkalla, samalla huokaillen. Oltiin väsyksissä. Ikkunat avattiin. Minä kuulin kellokkaiden kulkevan niityllä. Syötiin päivällistä kuten tavallisesti; oli vielä valoisata. Olin niin surullinen, teki mieleni itkeä. En ole senjälkeen koskaan tahtonut olla suuressa maailmassa.
17 p:nä elokuuta.
Julien tuli. On olemassa sellaista, jota ei voi kirjoittaa, mutta tiedän, että se on ääretöntä syntiä, tahdon välttää häntä aina; hän kauhistuttaa minua, se ei ole mahdollista, kuolema tuntuu minusta helpommalta…
19 p:nä elokuuta.
Minä rukoilen sinun ristisi juurella, oi Jumala. Miksi et varjele minua? katso, kuinka taivutan itseäni maahan, odotan; puhu.
Sinä et puhu.
Hän puhuu minulle. Uskon häntä, kuten uskoin sinua, kun ennen muinoin puhuit minulle sydämessäni.
Hän on Sinä elävänä. Kuuntelen häntä.
Miksi kuuntelen häntä?
Oi! minun olisi pitänyt sulkea korvani, pitää käsiäni korvillani, jottei tämä intohimon virta olisi tunkeutunut sydämeeni.
21 p:nä elokuuta.
Hän antaa minulle kirjoja, joita minun ei pitäisi lukea, mutta minä luen ne siksi, että olen alkanut niitä lukea; sillä kun on kuuma ja kun juo, kun hyvällä vedellä täytetty vesilasi on huulilla ja kun on janoon kuolemaisillaan, silloin ei pidätä itseään, juo vieläkin kulauksen ja vieläkin…
24 p:nä elokuuta.
En tahtonut tätä, näitä kohtauksia, joissa olen menettänyt mieleni tasapainon, mutta sinä näet, oi Herra, että hän on minua väkevämpi.
25 p:nä elokuuta.
Jumalani, jos hän ei olisi minua väkevämpi, jos hän ei näitä kohtauksia, näitä suuteloita toivoisi hartaammin kuin minä, enkö minä silloin niitä toivoisi, niitä odottaisi, tuntisi kaipuuta, tuskaa, epätoivoa?
29 p:nä elokuuta.
En tiedä mistä tämä johtuu.
30 p:nä elokuuta.
Ajattelen naisia, kaikkia naisia, kuningattaria, vaimoja, joilla jo on monta pientä lasta, nuoria tyttöjä, meitä, jotka olemme sinun morsiamiasi, Herra.
Tulee joku mies, sivelee heidän hiuksiansa, taivuttaa heidän päätänsä taaksepäin, suutelee heidän suutansa ja ryöstää heidän järkensä.
Ajattelen kaikkia niitä, jotka olivat vapaita, ylpeitä, jotka kävelivät teillä tai pienessä puutarhassa.
Saapuu mies, joka kunnioittaa heitä ja sitten rakastaa heitä ja pyytää heitä omakseen.
He olivat vapaita.
Ylpeät sanoivat:
— En ole koskaan keneltäkään mitään pyytänyt.
Mies kuulee heidän sanansa ja painaa suunsa aivan heidän korvaansa ja kysyy:
— Sanokaa, ettekö tahdo että rakastan teitä, että istahdan teidän viereenne, että nojaudun rintaanne vastaan?…
Ja he sanovat hiljaa: "tahdomme", he eivät voi vastustaa, heidän tunteensa ovat heitä väkevämmät, he sanovat: "tahdomme"…
31 p:nä elokuuta.
Rippi-isäni sanoi taas aamulla, että ylpeys on suurin synti, että sitä tulee inhota ja peljätä.
Jumalani! Nyt olenkin vähemmän ylpeä.
2 p:nä syyskuuta.
En tunne lainkaan suurta tuskaa, en levottomuutta, joka raastaisi ja riuduttaisi. Mutta sydämeni yllä on surun, hiljaisuuden ja väsymyksen huntu; en ole enää kuin muut, olen erilainen kuin sisareni. Tämä pitkällinen hiljainen huuma murtaa minut. Minä turvaudun sisar Jeanneen, joka on vanha, kulunut ja kuuro; mutta ennenkuin hän tuli tänne, oli hän naimisissa; siitä on nyt enemmän kuin neljäkymmentä vuotta; halveksimme häntä hieman, siksi että tunsimme hänen olevan erilaisen kuin me. Ainoastaan häntä voin lähestyä.
Oi, sisar Catherine, koskematon, yksinäinen kuin sulettu malja kuin ehtoolliskalkki, jonka päältä pappi nostaa pois valkoisen, kultakoristeisen silkkipeitteen, en ole enää kyllin arvokas olemaan sydäntäsi lähellä, tulemaan liki käsiäsi, joita ylenkatsoin, jotka nöyryyttivät minua sinun puolestasi, kun ne rakkauden takia vuodattivat verta jumaloitavista, puhtaista suonistasi…