Päivän valjettua ovat sala-ampujat tipo tiessään. Ne ovat hävinneet kuin rotat lokeroihinsa. Työväentalo seisoo autiona ja lukittuna. Avainten tallettajasta ei kellään ole tietoa, että päästäisiin sinne tarkastukselle, sillä murtautumalla ei tahdota sinne tunkeutua, niin täydellistä "ryövärien luolaa" kuin se jo nyttemmin ihmisten tietoisuudessa edustaakin. Sen sijaan haastetaan työväenneuvosto asemalle, sen jäseniä kun on kuultu kylällä oleksivan.
Ainoastaan kaksi heistä saapuu, puheenjohtaja ja eräs jäsen. Päämestari Tossava on jättänyt paikkakunnan jo muutamia päiviä sitten. Ensin mainittu on ulkoasultaan siisti mies, joka esiintyy hyvin rauhallisesti ja vakuuttavasti. Hän ei sano tienneensä mitään yöllisestä hyökkäyksestä ja pahottelee sitä kovin. Ei sano hyväksyvänsä minkäänlaista aseellista toimintaa. Kun hän viittailee siihen suuntaan, että aseet olisi kummallakin puolen riisuttava, tulistun minä ja ilmotan, että sellainen raukkamainen sovinto ei meidän puoleltamme tule kysymykseenkään. Meidän maassamme on jo liiaksi jauhettu häpeällistä sovittelua roistojen kanssa. Me olemme aseissa laillisen hallituksen ja yhteiskuntajärjestyksen puolesta emmekä tule lakkaamaan, ennenkuin viimeinenkin sala-ampuja ja murhaaja on saatettu tilille töistään.
Kun häntä kehotetaan toimittamaan niin, että yölliset hyökkääjät tulisivat jättämään aseensa asemalle, ei hän sano kykenevänsä heihin vaikuttamaan. Kuitenkin käy myöhemmin selville, että hän itse edellisenä iltana on työväen talolla omin käsin jakanut aseet sala-ampujina esiintyneille heittiöille. Siis tyypillinen sosialistijohtaja, joka toden tullen tahtoo päästä edesvastuusta sekä näytellä viatonta naamaa joukkojensa konnantöihin nähden. Näinä päivinä selvenee minulle entistä täydellisemmin, mitä niljakasta ja kenkkuilevaa (kuinka hyvällä itsepsykologialla sosialistilehtemme ovatkaan keksineet tuon vastustajiinsa joka tilaisuudessa sovittamansa "kenkku" sanan!) jesuittajoukkiota sosialistimme ovat alusta loppuun. Kuinka väsyttävää ja toivotonta onkaan esim. kuulustelujen suorittaminen heidän kanssaan. Se on kuin rämpimistä pohjattomassa suossa, kaikki vellovaa ja niljakasta, ei sattumaltakaan lujaksi kiteytynyttä ja velvollisuudentuntoista persoonallisuutta, tai avointa ja lämmintä, kaikki uskaltavaa uskoa omaan aatteeseensa; kaikkialla vain pehmeitä, epäkypsiä päitä ja henkisen sairauden leimaamia luonteita. —
Asemalle kokoontunut väkijoukko on kiihdyksissä ja vaatii työväenneuvoston puheenjohtajan vangitsemista. Hän saa kuitenkin poistua, kun hän lupaa hankkia neuvostonsa kokonaisuudessaan koolle sekä ryhtyä auttamaan meitä asian selvittelyssä. Seuraus: hän livistää itsekin kylästä.
Koko päivä on siis mennyt hedelmättömiin keskusteluihin ja tyhjän jauhamiseen (johon me suomalaiset joka asiassa olemme niin mestareita). Harmistuneena ja suutuksissani vetäydyn miehineni yökortteriin ja jätän aseman vartioimisen paikkakuntalaisten tehtäväksi.
Varhain aamulla olemme jälleen asemalla lujasti päättäneinä joko ripein toimenpitein puhdistaa täkäläiset rotanpesät tai sitten koettaa hankkia ylimääräisen junan, mennäksemme Kokkolaan, missä suojeluskuntalaiset parastaikaa taistelevat punaryssiä vastaan. Asemalla pyytävät paikkakunnan miehet (heidän päällikkönsä ei ole saapuvilla) hartaasti meitä jäämään, sillä itse eivät he aseettomina sano pystyvänsä paikkakuntaa puhdistamaan.
No hyvä, käydään sitten tositeolla lurjuksia etsimään, vangitsemaan ja aseista riisumaan. Onhan jo nähty, ettei tässä hyvillä puheilla mihinkään päästä. Antakaapas kuulua, ketkä täällä ovat pahimpia junkkareita, joiden suurimmalla syyllä voi otaksua olleen mukana yöllisessä hyökkäyksessä. Aletaanpas johtomiehistä.
Minä otan muistikirjani esille ja miehet alkavat luetella nimiä. Pian onkin minulla valmiina melkoinen "proskriptsiolista". Tämän jälkeen lähetän liikkeelle pieniä joukkueita, kullakin oppaanaan paikkakunnan mies.
Päivä ei ole ehtinyt vielä valjeta, kun luokseni asemakonttoriin tuodaan ensimäiset vangit. Hölmistyneinä ja peloissaan vilkuilevat ne ympärilleen. Jo ensi silmäyksellä huomaa, että he kuuluvat paikkakunnan pohjasakkaan.
Pieni rippisaarna aluksi ei suinkaan liene pois paikaltaan.
— Te olette täällä pitkin syksyä näytelleet "kansaa" ja ryssiltä saaduin asein pitäneet paikkakuntaa pelon vallassa. Mutta nyt on viimeinkin kansa, oikea todellinen kansa noussut. Sitä ovat nämä miehet, jotka ympärillämme seisovat. Ne ja niiden isät ovat tämän paikkakunnan viljelykselle vallottaneet. Mutta mitä te olette? Maata kiertäviä rakkareita, joista tuskin yksikään on kunniallisella työllä henkeään elättänyt. Ja siitä huolimatta te olette, kansan tahdosta kirkuen, tahtoneet hallita paikkakuntaa. Hyvä, nyt te olette loitsineet esille oikean kansan tahdon ja se on vaativa teiltä ankaran tilinteon roistontöistänne. Mars vankihuoneeseen!
Toistaiseksi saa toisen luokan odotussali palvella vankihuoneena. Sinne viedään siis miehet ja oven sekä sisä- että ulkopuolelle asettuu kiväärillä varustettu vartia.
Lisää vankeja tuovat etsimään lähetetyt miehet pitkin päivää. Mutta pahimmat pukarit ovat jo livistäneet pois pitäjän alueelta. Telefooniverkko on kuitenkin täydellisesti meidän vallassamme, joten pakolaisten jälkiä on verrattain helppo seurata. Paikalliset suojeluskunnat vangitsevat heitä pyynnöstämme ja toimittavat vartioituina huostaamme. Kolmenkin pitäjän takaa tuodaan heitä seuraavien päivien kuluessa vankilaamme. Ja saammepa sattumalta tietää Tossavankin oleskelupaikan eräässä etäisemmässä pitäjässä, ja yks kaks on hänkin lukkojen takana.
* * * * *
— Mikä atavistinen hirviö! — sanon itselleni, nähdessäni ensi kerran asemakonttorissa käsirautoihin kytketyn Nartti Knuutilan, paikkakunnan sisukkaimman hulikaanin. Pitkine otsatukkineen, julmine viiksineen ja kehittyneine torahampaineen tekee hän kammottavan vaikutuksen, kun hän käsirautojaan helistellen kiroilee ja möyryää. Vangitsijat tietävät kertoa vangitun vaimon lähettäneen heidän jälkeensä toivomuksen, että hänen miehensä kerrankin vietäisiin niin, ettei hän koskaan enää palaisi. Eikä ihmekään, sillä vähän aikaa sitten oli mies humalapäissään iskenyt lattiaan ainoan lapsensa, kuusvuotiaan tyttösen, niin että lapsi poloinen jäänee eliniäkseen raajarikoksi.
Nartti on ollut sieluna yöllisessä hyökkäyksessä. Jotkut todistajat kertovat nähneensä, kuinka hän hyrskyen ja hihkuen jo aikaisemmin illalla vauhotti kivääreineen ympäri kylää ja ammuskeli ilmaan. Eikä Nartti kielläkään kantaneensa tuona yönä asetta sekä olleensa asemaa ampumassa. Pahankiskoisuudessaan on hän siten rehellisin koko joukossa. Mutta mihinkä hän on aseensa piilottanut, sitä ei hän suostu ilmottamaan — muuten kuin vapaaksi pääsyn ehdolla.
Hitaasti irtautuvat aseet toisiltakin vangeilta. Ja aivan syyttömiksi tekeytyvät he koko hyökkäykseen nähden. Vasta ristikuulustelujen ja sitovain todistusten pakosta tunnustavat toiset. Sattuu välistä hassunkurisiakin kohtauksia. Erikseen kuulusteltuina lykkää kaksi "toveria" syyn toistensa niskoille. Yhtaikaa sisään tuotuina ja kun pöytäkirjasta on luettu, mitä kumpikin on toisestaan todistanut, hölmistyvät he aluksi aika lailla, mutta puhkeavat sitten sisukkaasti toisiansa haukkumaan.
— Voi s—a, että viittitkin olla noin kenkku!
Tunnustusten jälkeen alkavat aseetkin hellitä. Olen itse parin miehen kanssa hakemassa yhtä ensiksi hellinneistä kivääreistä. Se on kylän takalistossa, erään suutarin mökissä kattolautojen väliin kätkettynä, paikassa, mistä sitä olisi ollut mahdoton löytää. Vähitellen irtautuvat nekin aseet, joita punaiset ryssien avulla marraskuulla paikkakuntalaisilta ryöstivät, Mutta niistä on vain osa enää jälellä. Melkoisen määrän ovat "kansanvallan" vartiat kaupitelleet pois ja ryypänneet rahat suuhunsa.
Väsyttäviä ovat kuulustelut, kuten olen jo maininnut. Usein vaivun pitkiksi hetkiksi tarkastelemaan vasta sisään tuotuja vankeja. Kuinka epäkansallisilta, kuin suorastaan eri rotuun kuuluvilta, niistä useimmat vaikuttavat. Kaikkien kasvonpiirteisiin ja silmien ilmeeseen on luonut oman erikoisen leimansa se henkinen sairaus, jona meikäläinen sosialismi on jo pitkät ajat esiintynyt.
* * * * *
Tällä välin ovat sotatapaukset muualla kehittyneet nopeasti. Yhtä mittaa nakuttaa sähkökone uutisia Etelä-Pohjanmaalta. Vaasassa, Seinäjoella. Ylistarossa, Lapualla ovat ryssät riisutut aseista. Niin ja niin paljon on saatu kivääreitä ja vankeja. Sitten seuraavat muut Etelä-Pohjanmaan rantakaupungit, viimeisenä Kokkola, josta saadaan suuri sotasaalis, muun joukossa tykistöäkin.
Samanlaisia voitonsanomia saapuu Pohjois-Savosta ja Karjalastakin. Jokaisen sellaisen saavuttua riennän odotussaliin ja luen siellä koolla olevalle miehistölle uutisen kuuluvalla äänellä (että viereisessä huoneessa olevat vangitkin tulisivat siitä osallisiksi) ja päälle kohotamme aina huikean hurraa-huudon. Mitä pelastuksen ja voiton toiveita vankien mielessä kyteneekin, kyllä niiden täytyy uutis-uutiselta masentua. Ja sen kyllä huomaa heidän kasvonilmeistäänkin.
Sitten saapuu kenraali Mannerheimilta (nyt vasta saamme tietää, kuka meillä on ylipäällikkönä) suojeluskuntapäälliköille osotettu sähkösanoma, jossa käsketään riisumaan aseista paikkakunnalla mahdollisesti löytyvät venäläiset sotilaat. Hyvä, rannikolla, neljän peninkulman päässä meistä, majailee viisikymmentä ryssää. Niihin nähden on siis ryhdyttävä pikaisiin toimiin. Soitan heti asiasta eräälle johtohenkilölle rantapitäjässä, mutta hän ilmoittaa sikäläisten ryssäin olevan juuri lähdössä Raaheen. Vai niin, ovat ruvenneet pelkäämään ja tahtovat yhtyä raahelaisten ryssien kanssa. Emme voi ehtiä heiltä enää tietä katkaisemaan. Soitan Pyhäjoelle että sikäläinen suojeluskunta ryhtyisi toimiin etelästäpäin Raaheen kulkevaan ryssäjoukkoon nähden. Mutta siellä ei ole vielä juuri minkäänlaista suojeluskuntaa, aseista puhumattakaan.
— Kuinka paljon siellä teillä on ryssiä? — kysyn Raaheen soitettuani.
— Mitä heitä lie kolmisenkymmentä.
— Sen verran vain! Miksi ette ole riisuneet niitä jo aseista?
— Meillä kun ei itsellämme ole juuri minkäänlaisia aseita.
— Sulin käsinhän nyt sellaisen joukon riisuu. Tehkää se nyt nopeasti, sillä etelästä on sinne rantamaantietä myöten tulossa viisikymmentä Iivanaa. Älkää päästäkö niitä yhtymään, vaan lähettäkää miesjoukko etelästä tulevia vastaan.
— Ettekö te voisi tulla meille avuksi?
— Vieläkö siihen nyt apuja tarvitaan? Meilläkin on ainoastaan parikymmentä kivääriä, emmekä me voi jättää rautatietä vartioimatta, kun osa paikkakunnan punaisia piileskelee vielä aseineen metsissä. Kyllä teidän täytyy tulla omin päin toimeen.
Täydellinen aseiden puute raukasee kuitenkin raahenseutulaisten toimitarmon ja ryssät pääsevät kaikessa rauhassa yhtymään. Sillä ei kuitenkaan ole mitään vaarallisempia seurauksia, sillä etelästä Ouluun rientävän suojelusjunan miehistöstä osa poikkeaa Raaheen ja riisuu heidät kohta sen jälkeen aseista.
Niin, Oulussa ovat asiat vielä selvittämättä. Sieltäkäsin nakuttaa sähkökone huolestuttavia tietoja. Sitten lakkaa Oulun asema kokonaan tietoja antamasta, josta päättäen punaryssät ovat sen vallanneet. Tiedot saadaan tämän jälkeen Limingan välityksellä. Niiden mukaan on Oulussa taistelu täydessä käynnissä. Mutta suojeluskunta, joka on vielä verrattain vähälukuinen ja huonosti aseistettu, on vihollisten lääninhallitukseen ja lyseoon saartamana ahtaalla. Ryssiä on Oulussa kosolti ja suuri on myöskin sikäläinen punakaarti. Syrjästä on oululaisten välttämättä saatava apua. Etelästä käsin ilmotetaankin suojeluskuntajunan olevan lähdössä oululaisten avuksi.
Mutta sitten, kesken kaiken, tulee pohjoisesta sähkösanoma: suuri punakaartilaisjuna lähtenyt Oulusta eteläänpäin.
Seisomme kuin puulla päähän lyötyinä. Sitten sähkökone kiiruusti käymään ja ottamaan selkoa missä asti suojeluskuntajuna on tulossa. Se on vielä melkoisen matkan Kokkolasta eteläänpäin, vastataan meille.
Miten tässä käykään? Ehtiikö suojeluskuntajuna tänne ennenkuin punakaartilaiset? Ellei, niin mihin meidän on ryhdyttävä. Tällaisia ajatuksia risteilee väsyneissä aivoissani. Väsyneissä — niin, sillä kahteen yöhön en ole juuri silmiäni ummistanut ja toisinaan tunnen melkein horjuvani. Osa miehistöstäni on myöskin lopen uupunutta, sillä paitsi punaisten etsiskelyjä ja jo kiinnisaatujen vartioimista on laaja asema vaihteineen sekä suuri rautatiesilta suojeltavanamme.
— Punainen juna sivuuttanut Limingan aseman, — luemme sähkökoneen nauhakkeesta.
Ja suojeluskuntajuna seisoo yhä eräällä Kokkolan takaisella asemalla!
Kaamea jännitys asemakonttorissa kasvaa. Päätämme olla miehistölle ja yleisölle tilanteesta ilmoittamatta. Mutta siitä huolimatta se on ykskaks kaikkien tiedossa. Jokaisen kasvoilla näkyy vakava pelästynyt ilme. Yksin vangitkin osottavat levottomuuden oireita.
Nimismies S:n kanssa teemme kumpikin kaikkemme, näyttääksemme huolettomilta, mutta samalla vältämme visusti toistemme katseita. Kauppias L., tuo luja ja soliidi mies, seisoo siinä niin synkän ja neuvottoman näköisenä, että tekee oikein pahaa häntä nähdessä.
— Punainen juna on sivuuttanut Ruukin.
Se riivattu tuntuu kulkevan ihan lentämällä!
— Punaiset ovat riemastuksissaan ja työväentalon katolle on ilmestynyt punainen lippu, — tuodaan kylältä sana.
Mitä riivattua! Kuinka ne ovat voineet tilanteesta tiedon saada?
— Niillä on omat urkkijansa ja sananlennättäjänsä.
— Se lippu on käytävä heti kiskasemassa alas! Kutka haluavat lähteä työväentalon katolle?
Miehet tirkistelevät saappaankärkiinsä. Yksikään ei liikahda eikä lausu halaistua sanaa. Ilme kaikilla kasvoilla on käynyt yhä synkemmäksi. Näyttää kuin jokaisen mielikuvituksen olisi vallannut yksi ainoa kuva: huimasti ja hihkuen eteenpäin porhaltava, pitkä juna, täynnä kostoa kipinöiviä, tulipunaisia paholaisia, käsissään senkin seitsemät haarut ja tulipommit.
Asemasilta on pakkautunut täyteen kaiken karvaista yleisöä. Sen äänettömyys ja synkkä tuijotus on sietämätöntä. Täytyy ryhtyä edes johonkin ja karskilla äänellä alan minä jaella käskyjä.
— Kaikki syrjäiset, jotka eivät kuulu suojeluskuntaan, pois asemalta!Heti!
Kuin pelästynyt lammaslauma tottelee väkijoukko käskyä.
— Vahdit, pysykää valppaina, elkääkä laskeko ketään asiattomia asemalle!
Sitten vankihuoneeseen.
— Vangit evät saa kurkistella akkunoista! Vartiat, pysykää valppaina ja jolleivät vangit tottele ensimäistä kieltoanne, ampukaa!
Kolmannen luokan odotussali on täpösen täynnä aseettomia miehiä, pääasiassa paikallisen suojeluskunnan jäseniä. Nousen penkille ja alan järjestää niitä riveihin ja ruotuihin. Valmiit rivit marssitan ulos ja asetan pitkin asemasillan reunaa.
Kas nyt, kuinka se jo tekee keveämmän vaikutuksen, kun on järjestystä ja liikkumatilaa eikä päätön, pelästynyt ja sikinsokinen väkijoukko ole yhtä mittaa silmäin edessä.
Mutta mihin me näinollen pystymme, jos punainen juna ensimäiseksi tulla hurahtaa asemalle? Mielessäni vilahtaa jo hetki, jolloin mieheni asemalta häviävät kuin akanat ilmaan ja minä yhdessä nimismies S:n kanssa jään punaista junaa vastaan ottamaan…
Palaan konttoriin.
— Punaisten juna lähtenyt Lapista etelään!
— Tuhat tulimmaista, ne ehtivät tänne ennenkuin suojeluskuntajuna! Meidän on rikottava rata niiden paholaisten edestä. Mitä työkaluja siihen toimeen tarvitaan? Ensinnäkin kai suuri ruuviavain kiskojen irrottamista varten, sitten sorkkarautoja, kankia… Missä niitä säilytetään?
Kukaan ei tiedä mitään.
— No jumaliste! Tottahan valtion rautatiellä on sellaisia työkaluja.Kysymys on vain: missä niitä säilytetään?
— Taitavat olla ratamestarin takana ja se… missä lie, — mutisee vihdoin joku.
— Täytyy sitten kylältä hakea työkalut. Mistä talosta niitä voisi lähteä noutamaan?
Vastausta ei kuulu, kaikkien aivot ovat kuin jähmettyneet. Kuuluu vain sähkökoneen heltiämätön nakutus.
— No missä taloissa on pajoja? Sieltähän täytyy löytyä ainakin moukareita ja sellaisella aseellahan vankka mies voi iskeä ratakiskoja väärään. Rautakankeja löytynee joka talossa.
Äärimmilleen pinnistämällä päästään vihdoin niin pitkälle, että saadaan välttämättömimmät työkalut asemalle. Niillä varustettuna lähtee joukko miehiä paikkakunnan suojeluskuntapäällikön johdolla rautatiesillan taakse, rikkoakseen siellä radan jossakin soveliaassa kohdassa.
— Punainen juna Vihannissa, — ilmottaa sähkötieto ja samanlainen etelästäkäsin kertoo, että suojeluskuntajuna on saapumassa Kannukseen.
Alkaa näyttää siltä kuin molemmat junat kohtaisivat toisensa täällä.Suuri, verinen taistelu häämöttää jo silmäini edessä.
Asemasillalle mennessäni tulee luokseni muuan miehistäni, joka äsken lähti radansärkijäin matkassa.
— Siellä sillan takana kykkii aseellisia punaisia pitkin pellon ojia, — kuiskuttaa hän minulle.
Hän on kalpea ja silmäterät ovat laajentuneet. Varmaankin näköhäiriöitä, juolahtaa mieleeni, sillä parin yön valvonnasta on hänkin lopen uuvuksissa. Kaamealta hänen ilmotuksensa ensi aluksi kuitenkin vaikuttaa. Aivankuin punaisia alkaisi itse maan sisuksista ympärillemme kohota.
Hetken kuluttua alkaa rata kumeasti jyristä. Säikäyksen värinä kulkee pitkin miesrivejä. Punainen junako sieltä jo tulee? Eihän toki, se tuleekin etelästäpäin, kas sieltähän kuuluu jo vihellyskin. Siis suojeluskuntajuna? Mutta eihän sekään ole mitenkään voinut vielä tänne ehtiä. Mikä ihmeen juna se sitten on, eihän sen tulosta ole tänne mitään ilmotettu? No, olkoon mikä hyvänsä, punainen se ei ainakaan voi olla.
Samassa porhaltaa se radankäänteestä esiin. Siinä on vain muutamia vaunuja veturin jälessä. Veturista vilahtaa muutamia valkoisella nauhalla merkittyjä, asestettuja miehiä. Junan pysähtyessä asemasillan reunaan kajahtaa voimakas hurraa, johon miesten äärimmilleen pingottunut, pelon ja toivon sekainen odotuksen jännitys laukeaa.
Junaa lähestyessäni astuu sieltä vastaan hyvä tuttavani, toimitusjohtaja K. Oulusta. Hän on taistelun puhjetessa ollut sattumalta Vaasassa sekä joutunut siten olemaan mukana Etelä-Pohjanmaan suurissa tapauksissa. Nyt on hän matkalla kotikaupunkiaan vallottamaan. Hän on varmuusjunan päällikkönä lähtenyt suuren suojeluskuntajunan edellä.
Käymme sisälle asemapäällikön saliin, joka on muutettu esikunnan kansliaksi. Teen hänelle nopeasti selkoa tilanteesta ja K. sanelee stafetilleen — pitkä nuori mies, jolla on kupeella revolverikotelo sekä vyössä pari käsipommia ja joka seisoo päällikkönsä edessä moitteettoman sotilaallisessa asennossa — sähkösanoman toisensa jälkeen, jotka tämä nopeasti toimittaa matkaan.
Kun mainitsen K:lle, että suurin osa täällä koolla olevasta miehistöstä on aseetonta, ilmottaa hän, että heillä junassa on jonkun verran japanilaisia kiväärejä ja että he voivat luovuttaa niistä meille muutamia kymmeniä kappaleita. Nopeasti muodostetaan ketju asevaunun edustalta asemakonttoriin ja yhtenä vilinänä alkavat kiväärit kädestä käteen kulkien siirtyä vaunusta viimemainittuun paikkaan.
Vartiat ovat unohtaneet valppautensa ja vankien naamat ovat jälleen ilmestyneet akkunaan. Pää pään vieressä tuijottavat ne rengassilmin asemasillalle. Tuijottakaahan nyt hetkinen kaikessa rauhassa, eihän tämä kiväärien vilske ole teille kuitenkaan mikään toivoa herättävä näky.
Käden käänteessä on konttorin nurkkaan siirtynyt kolmekymmentä uutuuttaan kiiltelevää kivääriä, sama määrä metallitappiin pantuja pistimiä sekä muutamia patruunalaatikoita. Vilkkaasta puheensorinasta ja iloisista katseista huomaa, että miehistön ja yleisön mieliala on vapautunut äskeisestä pinteestä. Vangit sen sijaan tuntuvat kuin pienemmiksi kutistuneen:
Sähkökone nakuttaa tiedon, että punainen juna on kääntynyt Vihannista takaisin Oulua kohti. Sitä ennen ne ovat rikkoneet pienen sillan Vihannin aseman tällä puolen. Me olemme siis suotta särkeneet rataa, jota saadaan nyt ruveta uudestaan kuntoon panemaan.
Sitten, ensimäisinä hämärän hetkinä, tulla tohahtaa suojelusjuna asemalle. Pitkä juna ja kaikki vaunut sulloen täynnä aseellisia miehiä. Huikeat hurraa-huudot vyöryvät pitkin junaa ja asemasiltaa. Matkassa on muutamia Venäjän palveluksessa aikaisemmin olleita upseereita jokunen Saksasta kotiutunut jääkäri, kuularuiskuja sekä muutama tykki. Sitäpaitsi kosolti ylimääräisiä kiväärejä niiden varalta, jotka matkan varrelta liittyvät joukkoon. Siitä on sähköteitse aikaisemmin ilmotettu ja minulla on valmiina muutamiin kymmeniin nouseva joukko miehiä, jotka ovat ilmottautuneet halukkaiksi Oulun retkelle. Nyt nousevat ne junaan ja saavat aseen käteensä.
Etelästä tulevan apujoukon mukana tapaan odottamatta muutamia omiasuojeluskuntalaisiani. He ovat vähää ennen sodan puhkeamista lähteneetVöyrin kursseille ja saaneet olla mukana Etelä-Pohjanmaan rytäköissä.Pojat ovat kuin kasvaneet. Ja kuinka heillä loistavatkaan silmät.
Kun rata on saatu jälleen kuntoon, lähtee juna jatkamaan matkaansa. Isänmaalliset laulut ja hurraahuudot kaikuvat, kuularuisku jossain etummaisista vaunuista on pantu hetkiseksi ratisemaan — ikäänkuin julistamaan paikkakunnan punaisille, että heidän on tästä puolin aika tulla järkiinsä sekä pysyä rauhallisesti alallaan — ja vaunu vaunun jälkeen katoaa pitkä juna pimeyteen.
Mutta Oulu on sitkeä paikka. Se ei olekaan niin kädenkäänteessä vallattu kuin Etelä-Pohjanmaan kaupungit. Ryssien lisäksi siellä on paljon merkitsevämpi punakaarti kuin esim. Vaasassa. Ja sitten niillä on ollut hiukan enemmän aikaa varustautua.
— Oulusta kuuluu tykin jyskettä ja näkyy tulipaloja, — ilmotetaanLimingan asemalta.
Etelästä on tulossa uusia apujunia ja sähkösanomitse kehotetaan mukaan haluavia kokoontumaan valmiiksi asemalle. Panen telefoonin soimaan ja hälytän lähipitäjistä miehiä koolle. Ja niitä saapuu hevosilla ajaen ja suksilla porhaltaen. Ja kun junat saapuvat, tulvahtaa niiden kera asemallemme niin paljon isänmaallista intomieltä ja voitonvarmuutta, ja kun ne lähtevät matkaansa jatkamaan, kajahtavat laulut ja hurraa-huudot niin reippaina.
Tulee sitten pitkän, jännittävän odotuksen jälkeen tieto, että Oulu on vallattu kasarmeja myöten. Paljon sotasaalista ja suuri joukko vankeja, sekä ryssiä että punakaartilaisia. Eräs myöhempi sähkösanoma ilmottaa, että yksi minunkin suojeluskunta joukkooni kuuluva nuorukainen on kaatunut, saanut keskellä katua sala-ampujan kuulan päähänsä. Toinen, varapäällikköni poika, seitsentoistavuotias nuorukainen on vaikeasti haavottunut jalkaan. Suojeluskuntamme osalle on siis jo näinä sodan ensi päivinä sattunut kaksi kaatunutta ja kaksi haavottunutta.
Paitsi miehiä, jotka olin valinnut Oulun retkelle, huomaan ensimäisen apujunan mentyä, että kaksi omasta vakinaisesta miehistöstäni on livistänyt mukaan omin lupinsa. Olen siitä hieman kiukuissani ja päätän antaa heille ankaran muistutuksen. Toinen karkureista on kuustoistavuotias nuorukainen, toinen iäkkäämpi, jo naimisissa oleva mies.
Ensimäisen Oulusta tulevan junan mukana he palaavat sotaretkeltään, astuvat rinnatusten eteeni, tekevät kunniaa ja ilmottautuvat. Kumpikin on hampaisiin saakka asestettu, retkellä saadut kiväärit, suuri ratsuväen sapeli, käyrä kaukaasialainen miekka, patruunavöitä ja senkin seitsemiä koteloita — kaikki "sotasaalista" Oulun valtauksesta, kuten pojat silmät loistaen kertovat. Muistutus jää minulta antamatta, minä puristan kummankin kättä ja annan heille parin päivän loman kotona pistäytymistä varten.
Oulun valtausta seuraavat pian Kemi, Tornio, ja Rovaniemi. Ja silloin on koko laaja Pohjanmaa puhdistettu punaryssistä. Samoin enemmät kuin puolet Savoa ja Karjalaa. Ilma tuntuu niin puhtaalta ja keveältä hengittää ja päiväkin tuntuu paistavan kirkkaammin. Mutta sitä mustempana verhoaa pilvi Etelä-Suomen. Se on kuin Manalan valtakunta, josta ei luoksemme saavu juuri mitään viestejä. Ainoastaan arvailla ja kuvitella saatamme, mitä kaikkea siellä tapahtuu ja mitä kauhuntöitä siellä tehdään.
Sinne ovat nyt valkoisen, vapautuneen Suomen katseet suunnatut, sen vapauttamiseksi tähtäävät kaikki toimemme. Nyt, kun Pohjanmaa kauttaaltaan on selvänä ja junaliikenne pannaan säännölliseen käyntiin, saavat sotatoimet järjestetymmän ja täsmällisemmän muodon. Keskittävästi ja kokoavasti vaikuttaa myöskin yleinen tietoisuus siitä, että hallituksen valtuuttamana ylipäällikkönä toimii tottunut kenraali.
Naapuripitäjä on puhdistettu, aseet riisuttu hulikaaneilta, pahimmat vangittu ja tutkittu sekä lähetetty pöytäkirjojen kera Kokkolaan tuomiotaan odottamaan. Rautatien ja aseman vartioinnin on ottanut huolekseen paikallinen suojeluskunta ja minä joukkoineni olen palannut kotiin, jossa myöskin on yhtä ja toista pientä puhdistusta pantava toimeen. Mutta ennen kaikkea odottavat siellä monet järjestely- ja varustelutoimenpiteet, sillä miehiä rintamalle tarvitaan kiiruusti ja yhtä mittaa.
Esikunnalle on pantu pystyyn oma kansliansa puhelimineen ja muine tarpeineen ja siellä on työtä aamusta iltaan, niin että tuskin syömässä ehtii pistäytyä. Suojeluskunnan esikunta, jonka olemassaolosta ei äsken vielä mitään tiedetty, on yhtäkkiä muuttunut pitäjän keskeisimmäksi virastoksi, jonka puoleen miltei joka asiassa käännytään. Kukaan ei pääse matkustelemaan ilman esikunnan lupatodistusta ja passin hakijoita käy pitkin päivää, Yksi saa miltei yhtä mittaa merkitä luetteloon miehiä, joista yhdet lähtevät suoraan rintamalle, toiset Oulun "lentävään kolonnaan" ja kolmannet tarjoutumaan poliisilaitoksen palvelukseen. Varsinkin on liike kova niinä päivinä, jolloin pitäjäläiset annetusta määräyksestä käyvät ilmottamassa ampuma-aseensa ja tarpeensa. Tunnontarkasti noudattavat kaikki määräystä ja iänikuiset luodikkorämätkin tulevat luetteloihin merkityiksi.
Telefooni soipi yhtä mittaa. Milloin ilmotetaan asemalta suojeluskuntain esikunnille osotettuja sähkösanomia tai uutisia sotatapahtumista, milloin taas piirihallituksesta annetaan määräyksiä niin ja niin suuren miesjoukon lähettämisestä sinne ja sinne tai muonavarojen toimittamisesta sotilasten tarpeiksi.
Kaiken tämän kiireen keskellä pannaan toimeen kahden esikoiskaatuneemme sankarihautajaiset, ensimäiset laatuaan koko tällä tienoolla. Siksi ne ovatkin yleisen huomion esineenä ja hautajaisvieraita saapuu monesta pitäjästä. Suuri ja vakava isänmaallinen juhlatilaisuus siitä syntyy lukuisine seppeleineen, puheineen ja kunnialaukauksineen. Saattajain lukumäärä nousee puoleenkymmeneen tuhanteen eivätkä läheskään kaikki sovi avaraan kirkkoon. Kirkkomaan näkyvimmältä paikalta on erotettu erikoinen alue sankarihaudaksi, jossa vapaussodan vastaisetkin uhrit saavat leposijansa — sillä kaikki ovat tietoisia siitä, että sota tulee vaatimaan vielä lisäksi monta uhria. Mutta kaikki ovat valmiita melkein mihin uhrauksiin tahansa.
* * * * *
Työväentalo on suljettu, yhdistyksen arkisto takavarikoitu ja punaiset pitäjässä hiiren hiljaa. Eivät sentään ihan kaikki. Siellä ja täällä löytyy sisukkaita "ihanneyhteiskunnan" esitaistelijoita, jotka eivät malta olla uhkailematta ja ennustelematta, että "vielä se porvareinkin veri vuotaa". Pahimmat suunsoittajat saavat tulla esikuntaan tekemään tiliä puheistaan sekä saamaan varotuksia vastaisen varalle.
Niinpä istuu eräänä päivänä edessäni esikunnan kansliassa seitsenkymmenvuotias äijä, ammatiltaan värjäri. Iästään huolimatta hän on paikkakunnan sisukkaimpia "bolshevikeja". Kommunistisia oppeja on hän saarnannut jo ennen Venäjän vallankumousta ja kylänurkan, missä hän asuu, on hän talollisineen päivineen käännyttänyt omaan uskoonsa. Nyt kerrotaan hänen lausuneen kaikenlaisia uhkauksia ja niiden johdosta olen hänet haetuttanut esikuntaan. Vapaaehtoisesti ei hän ole suostunut tulemaan, vaan ensimäisen kutsun saadessaan oli nostanut ankaran metelin ja huutanut, että tässä maassa ei ole mitään hallitusta, jota hänen tarvitsisi totella.
Hän on vastenmielisyyttä herättävä vanha äijä sisäänpäin taipuneine polvineen. Suonikas ja ruma kaula kannattaa päätä, josta pistävät silmään sisään painunut, mutruileva suu, ja pienet, ikäänkuin talittuneet tihrusilmät, jotka elottomina tuijottavat eteensä. Äijä kokonaisuudessaan ei kuitenkaan ole eloton ja kaikkea muuta kuin yksinkertainen. Hän on niitä Matti-Kurikkamaisia maailmanparantajia, jotka yhden kuperkeikan tehtyään valmistautuvat heti laimentumattomalla innolla uuteen samanlaiseen. Alkuaan on hän askarrellut uskonnollisella alalla, mutta jättänyt sen jo aikoja. Sitten on hän puuhannut osuustoiminta-alalla ja perustanut eräällä toisella paikkakunnalla jonkun osuustoiminnallisen liikkeenkin, jonka hän hataruudellaan on kuitenkin ajanut haaksirikkoon. Sen jälkeen on hän heittäytynyt sosialismin helmoihin, kehittyen lopulta kommunistis-anarkistiseksi tasajakoapostoliksi. Hän on lukenut yhtä ja toista, josta kuitenkin Ingersoll ja Työmies-lehden erinäiset kirjotukset ovat häneen pysyvimmän vaikutuksen jättäneet. Hänen tietämyksessään olevat ankarat aukot ja luonteessaan piilevä auttamaton hataruus saavat hänet aina epäonnistumaan, mutta omat vikansa näkee hän aina olevissa oloissa ja käy yhä uudella innolla maailmaa parantamaan. Sanoin häntä Matti-Kurikkamaiseksi maailmanparantajaksi. Yhtä hyvin sopii häntä nimittää aitosuomalaiseksimaailmanparantajaksi, sillä meillähän tällaisia keskenkypsiä, hatarapääpuoskareita on erikoisen runsaasti — miehiä, jotka eivät koskaan parane penikkataudista ja jotka siis eliniäkseen pysähtyvät samalle alkeelliselle kehitysasteelle. Kuta hajanaisemmat ja alkeellisemmat tällaisten maailmanparantajain tiedot ovat, sitä suuremmalla varmuudella ja suulaudella ne esiintyvät yksinpä eduskunnan puhujalavallakin. On muuten sattuman ivaa, että tämän luontoisia "julkisuuden miehiä" on niin erikoisen runsaasti juuri meillä, jossa on kokonaisia järjestöjä itsekasvatusta varten — muuten aito suomalaista sekin, että yhdistyksiä perustetaan sellaisen abstraktisen asian kuin "itsekasvatuksen" pohjalle.
— Tekö olette kommunisti? — kysyn alotteeksi puoli leikilläni äijältä.
— Niin.
— No tiedättekö, mitä kommunismi merkitsee?
— Kommuunihan on kunta ja minä olen siis kuntalainen, — selittää äijä ja hänen elottomiin silmiinsä on tullut pikkuviekas ilme.
Kaikki naurahtavat, sillä äijän juonikkuus on kyllä tunnettu.
— Kuinkas se on, kun te ette sano tunnustavanne maan laillista hallitusta?
Nyt tekeytyy äijä yksinkertaiseksi eikä sano tietävänsä, onko tällä haavaa mitään hallitusta olemassakaan. Kun hänet pannaan tiukalle lausumiensa kapinallisten mielipiteiden ja kostonuhkausten johdosta, pihahtaa äijän pahasisu yhtäkkiä ilmoille.
— Kyllä sitä on tässäkin pitäjässä imetty köyhälistön hikeä ja verta, niin että siitä on nyt tultu juovuksiin ja ollaan niin mahtavia, että…
Siihen tapaan alkaa sieltä sosialistilehdistä saadun reseptin mukaan pihahdella, kunnes minä katson parhaaksi keskeyttää sanatulvan.
— Näkyy kyllä, että te olette läpi häijy ja juonikas äijän käriläs, ja kaiken sen perusteella, mitä teidän on todistettu lausuneen ja mitä osaksi olette täälläkin toistanut, meidän velvollisuutemme olisi lähettää teidät sotaoikeuden tutkittavaksi. Korkeaan ikäänne nähden emme tahdo sitä kuitenkaan tehdä. Mutta painakaa visusti mieleenne nämä hallituksen julistukset ja varokaa tarkoin lausumasta ainuttakaan poikkipuolista sanaa maan hallituksesta tai suojeluskunnista, jotka tästä puolin edustavat valtion laillista sotajoukkoa. Muistakaa se! Ja nyt mars kotiinne!
Äijä kuroo suunsa kiinni ja siepaten lakkinsa vihaisella eleellä lähtee laputtamaan jalkoihinsa. Kaikesta kuitenkin näkee, ettei hän kauvan malta pitää suutaan kiinni, vaan jo matkan varrella alkaa hänestä jälleen pihahdella.
* * * * *
Penkillä oven pielessä istuu muutamia työväenneuvoston jäseniä, jotka on haastettu esikuntaan kuulusteltaviksi.
Peloissaan he siinä istuvat ja mitään suuren ja nostavan aatteen luomaa rohkeutta ja mielenlujuutta ei yhdessäkään heistä huomaa. Kapinaa ja yleensä aseellista toimintaa eivät sano hyväksyvänsä, vaikka paikkakunnallakin on harjotettu punakaartia sekä oltu täydessä toimessa ryssiltä aseita saadakseen. Eivätpä he ole tietävinään paikallisen punakaartin olemassaolostakaan. Ja kun todistukset käyvät kovin ilmeisiksi, koettavat he kaikin voimin kätkeytyä joukkojen seljän taakse. Tulee taas niin puhuvana esille tuo meikäläisen sosialistiseurakunnan toivoton irratsionaalisuus. Ei mitään persoonallista vastuuntunnetta, ei mitään miehekästä sanojensa ja tehojensa takana seisomista, ei yleensä mitään mihin tarttua ja minkä ottaisi lähtökohdaksi uuden, yhteisen pohjan luomiselle. Pujahtelua sinne ja tänne, syyn vyöryttämistä nimettömän joukon, epämääräisen massan niskoille, jesuittamaista luikertelua ja — kun ei ole voimaa esiintyä röyhkeästi ja koko kansan nimissä — siivoa myöntelyä ja alistuvaisuutta, johon kuitenkaan ei voi hetkeäkään luottaa ja johon he eivät itsekään usko.
Erästä heistä — paikallisten sosialistien huomatuin johtomies — syytetään siitä, että hän julkisessa puheessaan on käyttänyt väkivaltaan yllyttäviä sanoja: kuinka muka talollisten vilja-aitat piakkoin murretaan kankien avulla auki. Asiaan on olemassa pätevät todistukset. Siitä huolimatta kieltää hän jyrkästi ja lujasti käyttäneensä sellaisia sanoja. Kun hänen kieltonsa tapahtuu niin vakuuttavasti, alan lopulta uskoa, että hän todellakaan ei ole tietoinen omista sanoistaan. Kunnankokouksissa ja yleensä oman seurakuntansa ulkopuolella esiintyy hän aina tyynesti ja asiallisesti, mutta omiensa parissa työväentalolla on hän joutunut tavallisen joukkosuggestionin valtaan sekä käyttänyt hurmiossaan sanoja, joita hän sitten selvillä päin ei muista eikä voi omikseen tunnustaa.
Valtoimenaan on se henkinen sairaus, joksi meikäläinen sosialismi epärehellisten ja kääpiösieluisten johtajain vaikutuksesta kääntyi heti 1905 vuoden suurlakon jälkeen, saanut kehittyä ja vallata itselleen maaperää, kunnes se nyt on kehittynyt suoranaiseksi joukkohulluudeksi, oikeaksi maata vavistavaksi punaraivoksi.
* * * * *
Jos syksyllä, suojeluskuntaa perustettaessa, kaikki oli niin toivottoman tylsää ja tahkomaista, niin kyllä nyt sen sijaan on pitäjässä innostusta ja samaan päämäärään tähtäävää toimintaa. Paitsi esikuntaa ovat muonituskomitea ja naisväestä kokoonpantu vaatetustoimikunta vilkkaassa ja ahkerassa toiminnassa. Korttijärjestelmä ei tule nyt kysymykseen. Jauhoja, leipiä, palvattua lihaa, voita ja perunoita heruu sotilasten tarpeiksi joka puolelta pitäjää. Edelleen: villoja, lankoja, ja kaikenlaisia vaatetavaroita. Monen anteliaisuus on vallan liikuttava. Eräskin perin säästäväiseksi tunnettu körtti-isäntä antoi sodan ensi päivinä suojeluskunnan tarpeisiin tuhannen markkaa — mikä hänen varoihinsa nähden oli varsin kunnioitettava uhraus.
Hauska on iltaisin pistäytyä naiskomitean työmaalla. Osuusmeijerin avara kokoushuone on täynnä naisia. Kartat käyvät, rukit surraavat ja ompelukoneet rallittavat. Siellä neulotaan käsin ja konein flanellisia alusvaatteita sekä kangasrensseleitä ja kudotaan sukkia ja lapasia sotilaille. Raskas mytty toisensa jälkeen lähtee vasta valmistuneita vaatekappaleita matkaan, osotettuna pääintendenttuurille Seinäjoella.
Vilkas on liike jokilaakson halki kulkevalla maantiellä. Muona-, vaate- ja sotilaskuorma toisensa jälkeen liukuu asemalle ja helkkyvin tiu'uin ajavat vastaan tyhjät kuormat. Päivästä päivään pysyvät ilmatkin suopeina ja keli mainiona. Kaikki vaikuttaa niin avaralta ja myötäsukaiselta, kitsastelusta ja pikkumaisesta nahistelusta ei jälkeäkään.
Kirkonkylällä ei näe enää niitä vastenmielisiä jätkäilijöitä, joita vielä äskettäin aamusta iltaan seisoskeli puotien ja kahvilain tienoilla, levittäen ympärilleen apteekin löyhkää, ja paperossin pätkä tylsästi suupielessä roikkuen. Nyt ne ovat kuin maan alle vajonneet. Kaikki ovat toimessa ja liikkeessä. Nuorisoseuran talolla majailee kolmekymmentä suojeluskuntalaista, jotka aamusta iltaan harjottelevat. Harjotusmestarina on Vöyrin kursseilla ollut nuorukainen. Raikkaat komennushuudot kaikuvat yhtä menoa joelta, kun pojat jäätiköllä tekevät temppuja. Väliin kaikuu huikea hurraaminen, kun he ketjuksi hajaantuneena syöksyvät muka jotakin vihollisen varustusta vallottamaan. Ja kun he säännöllisenä joukkona, suorin rivein yhtä jalkaa astuen marssivat ruokapaikkaansa, kaikuu kyläntieltä aina joku isänmaallinen laulu. Kaksi viikkoa harjoteltuaan lähtevät pojat rintamalle ja heidän sijalleen harjotuksiin sekä pitäjän varusväeksi astuu uusi joukko. Tarjolla on miehiä aina enemmän kuin voidaan ottaa.
Voi sanoa, että näinä talvikuukausina hallitsee valkoista Suomea yksi ainoa tahto,voiton tahto. Vaikka taistelun jatkuessa jokaisen pitäjän osalle lankeaa yhä uusia uhreja ja sankarihautajaiset tulevat kaikkialla päiväjärjestykseen, ei se lannista kenenkään mieltä. Harvinainen Suomen kansalle on näiden kuukausien yksimielisyys ja uhrautuvaisuus. Suuri ja mieliä avartava on innostus, ja silloin tällöin saapuvat viestit punahurttain harjottamista eläimellisistä raakuuksista tekevät jokaisen vain yhä tietoisemmaksi siitä, että tämä ei ole sotaa yksistään isänmaan vapauden puolesta, se on samalla valon sotaa pimeyttä vastaan, Daavidin sotaa Absalomia vastaan, niin — Jumalan sotaa perkelettä vastaan. Ja siitä tietoisena on vähäpätöisimpäänkin yksilöön valkoisessa Suomessa juurtunut horjumaton voitonvarmuus. Epäilystä lopullisesta voitosta ja suuresta puhdistuksesta ei kukaan tunne. Kysymys on vain siitä, kuinka pian veljet Etelä-Suomessa saadaan pelastetuiksi.
Voivatko ne kääpiösielut, ne Tokoi-, Sirola-, Manner-nimiä kantavat kansanvallan kiipijät, jotka ryssän pistimien avulla ovat nyt moniaaksi viikkokaudeksi päässeet Helsingin keltaisessa linnassa valtikoimaan — voivatko he ja heidän johtoonsa antautuneet laumat tuntea sellaista puhdasta innostusta ja paisunutta voiton uskoa kuin valkoisen Suomen kansalaiset, sekä rintamalla että rintaman takana työskentelevät? Varmastikaan eivät. Ei ole oikeaa siivekkyyttä eikä voitontahtoon virittynyttä kaikua niissä kansainvälisissä proletäärilauluissa, joita vedellen punaisen Suomen keinotekoisesti kiihotetut joukot marssivat rintamille, ja yhtä vähän kajahtaa oikeaa voitontahtoa heidän johtajainsa palopuheista ikikuluneine fraaseineen "kansanvallasta", "taantumuksesta", "verenimijöistä". Keinotekoisen intomielen ja vallankumoushumalan alla vaanii kolkko epätoivo ja aavistus nopeasti lähenevästä romahduksesta. Kaikista itsekuvitteluista ja kaikista kauniista sanoista huolimatta kytee jokaisen mielen pohjalla tietoisuus, että tämä kaikki on vain ohimenevää ja tilapäistä, että tässä tosissaan ei ole kysymystäkään minkään kestävän ihanneyhteiskunnan luomisesta, vaan tarkotus on kerrankin saada näyttää porvareille, saada edes vähän aikaa pitää vallan ohjia käsissään. Kääpiöjohtajat saavat apinoida vallankumousta, näytellä Robespierreä, Dantonia, Leniniä … sekä pistää ahnaat kätensä valtion kassaholveihin, ja joukot saavat kerrankin oikein kyllältään riehua ja mässätä. Turhanpäitenkö heitä olisi vuodesta vuoteen kiihotettu ja yhä vahvemmalla valheen ja vihan myrkyllä ravittu? Täytyyhän toki viimeinkin laskea Barrabbas irti…
Myöhemmin rintamalla toimiessani tapasin useilla vangeilla luettelon — "kansanvaltuuskunnan" painattamien setelien numeroista. Se puhuu selvää kieltä siitä, missä määrin punaiset itsekään uskoivat asiaansa ja luottivat hallituksensa toimenpiteitten pysyväisyyteen.
Eräänä päivänä, kun tulisella kiiruulla valmistan passeja matkaan lähteville vapaaehtoisille, ilmestyy esikunnan kansliaan pieni pojannapero. Pöydän edessä seisoessaan ei hänestä jää näkyviin paljon muuta kuin rohkeatekoinen, pyöreä pää vilkkaine silmineen.
— Mitäs pikku miehellä on asiaa?
— Passia minä olisin vailla.
— Passia! Mihinkä niin?
— Rintamalle on aikomus lähteä.
Kaikki purskahtavat nauruun ja poika luo ympärilleen ärtyneen silmäyksen.
— Kenenkäs sinä olet poika?
Hän mainitsee kotinsa, josta käy selville, että hän on noin peninkulman päästä kirkolta.
— Tietysti sinä olet omin lupisi lähtenyt kotoa?
— Kyllä … kyllä minä sain isältä luvan.
Tätä sanoessaan on pojan katse käynyt kuitenkin hieman epävarmaksi.
— Kyllä sinä kaikesta päättäen olet oikea miehen alku. Mutta nyt sinä olet vielä liian nuori ja pieni rintamalle lähtemään. Katsopas, ethän sinä ylety paljon muuta kuin vyötäisille näitä miehiä, jotka ovat sinne menossa. Niin ollen on parasta, että palaat vielä joksikin aikaa kotiin kasvamaan.
Vastahakoisesti ja kyräten jättää poika huoneen. Jonkun ajan kuluttua ilmestyy sinne hänen isänsä.
— Onkohan täällä näkynyt meidän poikaa? Se on jo monena päivänä uhkaillut lähtevänsä rintamalle ja kun se tänä aamuna katosi siitä jäljettömiin, niin ruvettiin epäilemään, etteihän se vain ole lähtenyt muka passia itselleen ottamaan.
Me kerromme isälle pojan käynnistä ja että hän nyt varmaankin on jossain tuolla kylällä.
— Eihän se peeveli vain ole lähtenyt asemalle viilettämään! — hätääntyy isä ja lakkinsa siepaten lähtee karkulaista tavottamaan.
Tätä seuraavana aamuna se sitten ilmestyi esikunnan kansliaan se sotilaspoika, josta minun oikeastaan piti tässä hiukan kertoa.
Niitä oli kolme körttiläispoikaa, kaikki siinä viidentoista vaiheilla. Avosilmäisiä, terhakan näköisiä poikia eikä ollenkaan ujoja. Rohkeasti esittivät he passiasiansa ja antoivat esikunnan jäsenten leikillisiin kysymyksiin visapäisiä vastauksia.
— Mutta onko teillä varmasti vanhemmilta lupa?
— On, on! — vakuuttivat pojat silmä kovana. Kaikesta huolimatta me kuitenkin sitä hiukan epäilimme. Körttiläiset esiintyvät aina kotiaskareet jätettyään siistissä pyhäasussa, mutta pojilla oli yllään virttyneet ja paikatut arkitamineet. Ja, mikä vieläkin epäilyttävämpää, yhdelläkään heistä ei ollut minkäänlaista matkalaukkua, eipä edes päällystakkiakaan. Kaikki muu paitsi poikien käytös vaikutti siltä kuin olisivat he työpaikalta lähteneet omin päinsä livistämään. Mutta kuinka ollakaan, pojat olivat tehneet miellyttävän ja puoleensa vetävän vaikutuksen esikunnan jäseniin, nämä ummistivat silmänsä pikku epäilyksilleen ja pojat saivat kuin saivatkin passit, jotka oikeuttivat heidät vapaaseen rautatiekyytiin Seinäjoelle. Asemalle piti heidän saada hevoskyyti muonituskomitealta.
Hetken kuluttua palasivat pojat takaisin esikuntaan. Muonituskomitean miehet eivät olleet välittäneet mitään heidän kyytivaatimuksestaan.
— Mikä virasto se sellainen on, joka ei täytä tehtäviään! — sanoi yksi pojista äkämystyneenä.
Tästä huomautuksesta huvitettuna ehdotti esikunta, että pojat lykkäisivät matkansa huomiseen, jolloin lähtee useampia hevosia asemalle.
Ei, siihen eivät pojat mitenkään suostuneet. Tänään piti heidän välttämättä päästä matkalle.
Vaikka tämä poikien kiire panikin jälleen epäilemään heidän lähteneen kotoa omin lupinsa sekä pelkäävän mahdollista takaa-ajoa, ummisti esikunta jälleen silmänsä ja toimitti pojat matkaan.
Illalla, kun runsaasta päivätyöstä uupuneena makaan jo vuoteessa, ilmotetaan erään körttiläisemännän ja miehen pyrkivän puheilleni. Päivälliset pojat muistuvat heti mieleeni, ja aivan oikein, emäntä on heistä yhden, Ville-nimisen äiti, ja mies on toisen isä.
— Kyllä ne saivat passit Seinäjoelle lähteäkseen, — ilmotan heidän tiedustelunsa johdosta. — Luvattako ne olivat lähteneet?
— Aivan sananpuhumatta.
— Ja meille monikertaan vakuuttivat saaneensa vanhemmiltaan luvan, — koetan minä syyllisyydentunnossani selittää.
Emäntä itkee ja päivittelee, että kun heidänkin Ville aivan arkitamineissaan lähti, kehnoissa sukissa ja ilman päällysvaatetta. Se onkin aina ollut sellainen visapää.
— Sellaiset visapäät ne sodassa parhaiten menestyvät ja henkensä säilyttävät, — koetan lohduttaa.
— Eikö tuosta lie ukkovaariinsa tullutkin, minun isäni kun oli ruotusotamies, — sanoo nyt emäntä hiukan ilahtuneempana ja kuivaa kyyneleensä.
— No hätäkös sitten, kun se on sellaista sotilassukuakin.
Mutta kumpikin he, isäntä ja emäntä, tahtovat tehdä kaikkensa, saadakseen poikaviikarinsa kotipiiriin palautetuiksi. He aikovat lähteä heidän peräänsä, toivoen tapaavansa karkurit huomenna asemalla, kun ne kerran eivät ole voineet tämän päivän junaan joutua. Sitä varten he oikeastaan ovat tulleetkin minun puheilleni, että pääseekö naapuripitäjässä vapaasti kulkemaan vai pitääkö olla passi. Kirjoitan heille kaiken varalta passit.
— Mutta ottakaa nyt siltä varalta, ettette saisi poikien päätä kääntymään, mukaanne alusvaatteita, evästä ja mitä yleensä tarpeelliseksi katsotte, — neuvon minä lopuksi, epäillen heidän onnistumistaan.
* * * * *
Asemapäälliköltä kuulin sittemmin Villen ja hänen äitinsä kohtauksesta.
Pojat ovat viettäneet yönsä sotilasten majatalossa lähellä asemaa. Siellä he ovat levottomina ja hevosilla ajajia tarkoin silmällä pitäen odotelleet junan lähtöaikaa.
Silloin huomaavat pojat — ja junanlähtöön on vielä tuntikausia — pihaan ajavan hevosen, jossa istuu Villen äiti ja erään toisen karkurin isä. Punaiseksi sävähtäen, mutta uhkamielisesti kyräten siirtyy Ville vastakkaiselle pihasolalle. Äiti on kuitenkin iskenyt häneen jo silmänsä ja kehitteleikse kiiruusti vapaaksi saalista ja rekipeitteestä.
Pää hartiain väliin vedettynä kulkee Ville asemaa kohti, noin vain hiljalleen ja ikäänkuin omia aikojaan, mutta samalla hän silmille painetun lakkinsa suojasta luimistelee levottomasti sivuilleen. Äiti valitsee toisen tien ja jouduttaa askeliaan, voidakseen katkaista tien pojaltaan, mutta Ville huomaa hänen tarkotuksensa ja kaartaa sivulle — nythän on niin vähän lunta, että pääsee peltojakin pitkin…
Yhtä rintaa, mutta parinkymmenen sylen päässä toisistaan, hitaasti, askel askeleelta, kaarratellen ja toisiaan visusti silmällä pitäen lähestyvät äiti ja poika asemaa, kohdatakseen vihdoin toisensa asemasillalla, lähellä konttorin ikkunaa.
Jurona seisoo poika ja syrjittäin äitiin, joka itkien houkuttelee häntä palaamaan kotiin.
— Enkä palaa! — äsähtää poika, mutta hetken kuluttua turskahtaa häneltäkin itku ja hän painaa nyrkit silmilleen aivankuin väkisin pakottaakseen kyyneleet pysymään lähteissään.
Niin jatkuu hetken aikaa, kummankin niiskuttaessa, toiselta puolen houkuttelua ja toiselta äkäisiä, heltymättömiä vastauksia. Kun Villen isä on sattumalta Etelä-Pohjanmaalla, lausuu äiti viimeisenä hätäkeinona:
— Poikkeaisit edes mennessäsi isäsi luona. Mutta Villellä on tähän valmiina oma valttinsa.
— Poikkeankihan minä, — sanoo hän, — ja kyllä isä antaa minun mennä, se ei olekaan ryssänmielinen niinkuin te.
Nyt ei äidillä ole enää muuta neuvona kuin kuivata kyyneleensä, antaa Villelle kaiken varalta mukaan ottamansa eväät ja vaatteet sekä varustaa hänet kaikenlaisilla äidillisillä neuvoilla ja varotuksilla. Ja niinpä Ville, junan porhaltaessa asemalle, nousee mytty kainalossa vaunuun ja lähtee vierimään kohti sotakenttiä.
* * * * *
On kulunut viikon päivät edellisestä. Seison junaa odotellen Seinäjoen aseman ravintolassa ja tarkastelen niitä tulevien ja lähtevien monikirjavaa virtaa, joka yhtä mittaa, sydänyölläkin, täyttää avaran salin. Täällähän on Suomen armeijan keskus, josta johtolangat kulkevat eri joukko-osastoihin ja eri rintamille. Täällä majailee myöskin paljon sotilaita, sekä jalka- että ratsumiehiä, jotka harjottelevat aamusta iltaan. Mielellään pistäytyvät he harjotusten lomassa tänne ravintolaan tuttuja tapaamaan tai saamaan jotakin suuhunsa.
Eteeni ilmestyy siinä keskenkasvuinen nuorukainen, jolla on päällään itseään isommalle tarkotettu sarkatakki sekä päässä Suomen vaakunaa esittävällä metallilaatalla varustettu, korville vedettävä kangaslakki, jommoisia ovat n.s. lentävissä kolonnissa ottaneet käytäntöön.
Poika tekee minulle kunniaa ja pistää sitten kättä.
— Mitäs sinne kotipuoleen kuuluu? — kysyy hän. Katson häntä tutkistellen, sillä arvaan hänet kotipitäjän pojaksi, mutta en jaksa muistaa nimeä. Kuluneina päivinä on niin monenlaista ihmistyyppiä vaeltanut silmieni ohi, että kaikkia on mahdoton muistaa.
— Sehän minä olen Rantalan Ville, joka silloin karkasin kotoa, — auttaa poika muistiani ja hänen kasvoilleen leviää tyytyväinen hymy kuin tahtoisi hän sillä sanoa, että: ähää, ettepä saaneet silloin selville, että me olimme omin lupimme kotoa lähteneet.
— Jahaa, kyllä muistan. Vai niin, ja nyt sinä olet täällä sotilaana.
— Niin, lentävässä kolonnassa, ja ensi viikolla päästään rintamalle.
Hänen takanaan seisoo samanikäinen nuorukainen samanlaisessa asussa, se vain eroa, että puku on vartavasten hänelle tehty. Katseeni häneen pysähtyessä tekee hänkin kunniaa ja ottaa pari epävarmaa askelta minua kohti.
— Tämä on meidän ryhmäpäällikkö, — esittelee Ville.
Katson tarkemmin nuorta aliupseeria ja samalla tunnenkin hänet sekä ojennan käteni. Se on erään tutun rovastin poika täältä Etelä-Pohjanmaalta. Hän on vielä lyseon keskiluokilla, mutta nyt hän on monen muun toverinsa kanssa muinaisten Viipurin lukiolaisten esimerkkiä seuraten vaihettanut kirjansa miekkaan.
Kaunis pari, tuo aliupseeri ja hänen sotilaansa. Mieli oikein heltyy ja lämpenee heitä katsellessa. Kummankaan leuassa ei näy vielä parran untuvaakaan, kasvot ovat maidonpuhtaat ja herkkäihoiset ja silmistä kuvastuu puhdas nuorukaissielu. Ja niin tyytyväisinä toteavat he ensi viikolla pääsevänsä rintamalle…
— Onnea matkallenne, pojat, palatkaa terveinä ja vapaudenristit rinnassa! — hyvästelen minä erotessa ja puristan lämpimästi heidän kättään.
* * * * *
Sodan melskeessä ja kirjavissa vaiheissa on Ville jälleen häipynyt mielestäni. Olen voitokasten joukkojemme mukana kulkenut halki Suomen aina Kymijoen suulle saakka ja nyt olen, sotapalveluksesta juuri vapautuksen saatuani, matkalla kotiin.
Olen Seinäjoen asemalla laskeutunut juuri junasta, kun eteeni väentungoksessa pysähtyy nuori sotilas, jolla on siisti viheriä univormu, kupeella pajunetti, rensseli selässä ja rinnassa vapaudenristin nauha. Hän tekee kunniaa ja pistää tutunomaisesti kättä.
— Kuinkas teidän nimenne olikaan? — koetan minä muistella, arvaten hänet joksikin kotipuolen pojaksi.
— Se Villehän minä olen, joka silloin talvella karkasin kotoa, ettekö muista?
Minun olisi ollut häntä vaikea tuntea, vaikkapa mieleeni ei sitten viime näkemän olisi kasaantunutkaan niin paljon uusia kuvia kuin mitä nyt oli laita, sillä siksi tuntuvasti oli hän sitte talven muuttunut: päivettynyt ja kaikin puolin miehistynyt.
— Katsohan vain! Ja ehynnäkö sinä olet koko sodan ajan säilynyt?
— Ei ole tullut naarmuakaan.
— Vaikka olet ollut kukaties monessakin taistelussa.
— No niin monessa, etteihän niitä kaikkia muistakaan.
— Sepä tietty, koska näkyy vapaudenristikin olevan.
— Sainhan minä sen, — sanoo Ville tyytyväisenä ikäänkuin muistuttaen mieleeni, että niinhän se oli puhekin talvella.
— No olet sinä varmaan jonkun vihollisenkin saanut kaadetuksi?
— Jonkunko vain! Se teidän varapäällikkönne lupasi leikillään silloin talvella, kun minä lähdin, kymmenen penniä joka punikista, jonka saan ammutuksi. Mutta jos minä nyt rupeaisin häntä lupauksestaan tilille vaatimaan, niin eipä taitaisi miehellä lantit piisata.
— Kai sinä nyt olet päässyt vapaaksi sotapalveluksesta? — kysyn erotessamme.
— Olisin kai minä alaikäisyyden takia päässyt vapaaksi, mutta en minä ole välittänyt pyrkiäkään.
Minä otin vain lomaa ja olen nyt menossa rippikouluun.
Hän sipasee kädellä lakinreunaansa, pistää minulle kättä ja juosta vilistää liikkeellä olevaan junaan, niin että rensseli selässä heilahtelee.
* * * * *
Univormuineen, leveine vöineen ja vapaudenristin nauhoineen on Ville rippikoulussa toveriensa yleisen huomion ja kateuden esineenä. Vaikka useimpia heitä nuorempi, on hän kuitenkin kuin päätään pitempi toisia. Erikoisesti on vanha rovasti häneen mieltynyt, sillä vastauksensa antaa hän aina raikkaalla äänellä ja lapsenomaisissa silmissä on avonainen ja totinen katse.
— Niin raskasta ja vaivaloista kuin vaellus elämän tiellä onkin, — puhuu vanha rovasti, —, niin aina varaa Herra nääntyvälle vaeltajalle virkistyskohdan ja lepopaikan. Ja sitä suloisemmalta tuntuu tuollainen lepo, mitä näännyttävämmän taipaleen on kulkenut. Olettehan sen huomanneet maallisessa vaelluksessakin. Eikös sen saanut siellä sotaretkelläkin monesti kokea?
Viimeiset sanansa on rovasti kohdistanut Villeen, joka kavahtaa seisomaan, lyö kantapäät yhteen, niin että suuret saappaat kolahtavat ja jännittää kätensä sivuille.
— Ky-yllä, — sanoo, hän venyttäen ja ikäänkuin muistellen. Sitten elostuvat yhtäkkiä hänen kasvonsa jostakin muistosta, hän hengähtää syvään ja jatkaa vilkkaasti: — Kerrankin me kovana pakkasyönä, kun oli koko päivä saatu olla taistelussa, pääsimme muutamaan lämpimään navettaan. Siellä oli kyllä meidän tullessamme punikkeja, mutta me otimme ne vangiksi ja sanoimme, että kyllähän tämä navetta kuuluisi oikeastaan teille, kun te kerran olette punikkeja, mutta nyt me tarvitsemme sen itse ja te saatte mennä sikolättiin.
Ville on kertonut tämän tavallisella raikkaalla äänellään ja toverit vilkuilevat ympärilleen, että sopiiko tässä nauraa vai pitääkö pysyä totisena. Mutta rovasti hymähtää hyväntahtoisesti ja ryhtyy opetustaan jatkamaan.
* * * * *
Rippikoulun päätyttyä kohtaan Villen sattumalta asemalla.
— Nytkö takaisin palvelukseen? — kysyn häneltä.
— Niin, mutta en minä siellä enää montakaan päivää viivy. Minä lähdenSaksaan.
— Saksaan?
— Niin, meriväkeen, — ja Ville kertoo, kuinka sinne otetaan suomalaisia poikia merisotilaan oppiin. Meille kun itsellekin tulee nyt meriväki. Hän on jo kirjottanut asiasta pataljoonansa esikuntaan ja saanut myöntävän vastauksen.
— Eikö äiti pane enää vastaan?
— Ei se nyt enää, kun näki että minä sodassakin hyvin pärjäsin.
Niin lähti Ville huristamaan etelää kohti, tällä kertaa matkan määränä Saksan sotalaivasto. Olen varma, että kun hän ensi kerran tämän jälkeen ilmestyy eteeni, on hänellä päällään meriväen luutnantin univormu.
Kauan, jo aikoja ennen suurta vallankumousta, oli kotimaassa ollut vilkkaan huomion esineenä se muutamatuhantinen nuorukaisjoukko, joka vaikeissa oloissa, valtiollisen sorron raskaimmillaan maata painaessa, oli kaikkensa yhden kortin varaan pannen vaeltanut vieraalle maalle, saadakseen siellä perusteellisen sotilaskouluutuksen isänmaan vapautuksen varalle. Kahtalaisin tuntein oli Suomessa tähän joukkoon suhtauduttu vielä vallankumouksen päivinäkin: toiset tuomiten, mutta toiset, ja epäilemättä paljon suurempi osa kansasta, hartaalla myötätunnolla.
Salaisen ilon ja ylpeyden esineenä on tuo joukko ollut niillä, jotka sen syntymästä asti ovat siihen myönteisesti suhtautuneet ja huolekkaalla mielenkiinnolla ovat he kaikkia sen vaiheita vieraalla maalla seuranneet. Monen mielessä häämötti tuo pienoinen joukko ainoana valonpilkkuna sen pimeyden ja tylsyyden keskellä, mihin maamme vallankumouksen edellisinä aikoina oli vajonnut. Se oli tulevaisuuden verhoon kätketyn uuden, itsenäisen Suomen tunnussana.
Kuta räikeämpiin muotoihin vallankumouksen jälkeinen "svaboda" alkaa pukeutua, sitä useammin kuulee tuskastuneiden ihmisten kysyvän:
— Mikseivät jääkärimme tule jo kotiin? Missä he viipyvät? Ja samalla alkaa yhä useampi tuomitsijoistakin hiljaisuudessa ajatella, että ehkä se yritys lopultakin koituu hyödyksi isänmaalle.
Mutta jääkäreitä ei kuulu kotimaahan. Tiedetään heidän olleen mukana maailman sodan suurilla näyttämöillä, mutta vallankumouksen jälkeen on heidät siirretty pois rintamalta. Missä he oikein ovat ja mitä toimivat, siitä ei suurella yleisöllä ole mitään varmaa tietoa. Jääkärien elämä on kätkeytynyt romanttisen salaperäisyyden verhoon.
Kun suojeluskuntia aletaan perustaa ja taistelun välttämättömyys käy yhä ilmeisemmäksi, silloin kaivataan ja odotetaan jääkäreitä entistä hartaammin. He ovat maailman ensimäisessä sotilasvaltiossa saaneet perusteellisen kouluutuksen ja heitä tarvittaisiin nyt niin kipeästi harjoitusmestareiksi täällä kotona, jossa anarkia ja ryssäläisten sotilaslaumojen kurittomuus kasvaa päivä päivältä.
— Missä ne viipyvät vai eikö heitä lasketa tulemaan? — kyselevät ihmiset ja monet jo sydämessään napisevat ihailemiaan saksalaisia vastaan.
Edellämainitsemani turkulainen shpalernajatoveri ja jääkäri, jolla on myöskin veli jääkäripataljoonassa, kirjottaa minulle vuoden lopulla: "Veljeni on vallankumouksen jälkeen kirjottanut kolme kirjettä: kaikki erinomaisen reippaita ja optimismia uhkuvia, ei mitään sellaisia Geijerstamin kuvauksia, joita keväällä oli eräissä Suomen lehdissä." [Gustaf af Geijerstamin poika, itsekin kirjailija, on jonkun aikaa ollut vapaaehtoisena suomalaisessa jääkäripataljoonassa. Kokemuksistaan on hän julkaissut teoksen, jossa hän mitä synkimmin värein kuvaa suomalaispoikain elämää sekä käyttää joka ainoaa tilaisuutta saksalaisia mustatakseen. Eräs meikäläinen jääkäriupseeri arvelikin hänen olleen englantilaisten palkoissa. Tästä Geijerstamin asioita vääristelevästä teoksesta julkaisivat vallankumouksen jälkiaikoina otteita Helsingin Sanomat ja ne muut suomalaiset lehdet, joissa vielä silloin katsottiin jääkäriliikettä kevytmieliseksi yritykseksi.]
Muutamaa viikkoa myöhemmin kirjottaa sama henkilö: "Pojilla olisi tavaton into tulla kotimaahan ja nostattaa joka mies vallottamaan Suomea Karjalan ja Aunuksen tuonpuoleisia ääriä myöten. Mutta nykyinen Ruotsi ei laske heitä kulkemaan kauttansa. Vain, ne pääsevät Suomeen, jotka jo ennen syyskuuta olivat Ruotsissa. Muitten on tultava Saksasta suoraan laivalla, jos tulevat, sillä Trelleborgiin eivät saa astua. Matkalla kotimaahan onkin 30-40 miestä ja yhtä monta konekivääriä, joita laivamme on lähtenyt hakemaan. Voisivathan nämä muutamat kymmenetkin 'neulomakoneillaan' järjestää tämmöisiä hulikaanihäiriöitä (kirjeen alkuosassa on kerrottu Turun mellakoista), niin suuria kuin ne ovatkin, mutta mitään riittävää aseellista voimaa he eivät muodosta ryssien ja sosialistien yhteisrintamaa vastaan. He saavatkin sitten kukin piirikunnan, jossa opettavat muita miehiä. Mutta univormuissaan se koko joukko ei tulle, ennenkuin ryssät ovat maasta lähteneet."
Nämä salatietä tulleet jääkärit ovat hajaantuneet ympäri maata. Vain harvat suojeluskunnat ovat päässeet heidän sotilasopetustaan nauttimaan ja huutava johtajain puute ei ole suurestikaan vähentynyt. Kuin ihmetapauksena kerrotaan, että siellä ja siellä on jääkäri eikä paljon puutu, ettei jo niitäkin, jotka ovat noita salaperäisiä jääkäreitä nähneet, pidetä merkillisinä henkilöinä.
Puhkeaa sitten sota ja kohta kun asema on hiukan selvinnyt, leviää kulovalkeana ympäri maan tieto:jääkärit ovat matkalla kotimaahan!
Koko valkoinen Suomi on odotusta täynnä ja tuhansien ajatukset seuraavat jääesteiden läpi pohjoista kohti kamppailevaa laivaa, joka sulkee itseensä Suomen toivon. Nyt ei löydy enää ainuttakaan, joka uskaltaisi tai tahtoisi tuomita sitä liikettä, jonka tulos jääkäripataljoona on. Kaikki ovat nyt jääkäriystäviä ja hitaimmatkin Tuomas-luonteet alkavat aavistaa, että asioita tälle kannalle johtamassa ovat olleet korkeammat voimat, että itse kohtalo on jälleen isällisellä huolenpidolla suuntaillut Suomen kansan vaiheet kohti vapautta ja itsenäisyyttä.
* * * * *
Vaasa on äkkiä saanut kunnian esiintyä Suomen väliaikaisena pääkaupunkina. Sinne kohdistuu kaikki liike koko valkoisen Suomen alueelta ja talven jääkahleista huolimatta on se suoranaisessa yhteydessä ulkomaiden kanssa. Elämä tuossa keskikokoisessa kaupungissa on yhtäkkiä paisunut yli äyräittensä. Siellä on kuin muurahaispesässä. Joukko tilapäisesti pystyyn pantuja keskusvirastoja, kaikenlaisia komiteoja ja kaikenkarvaisia lähetystöjä eri osista maata, mutta ennen kaikkia poliittisia kannunvalajia, ideamaakareita ja toisten tiellä olijoita.
Entistäänkin muurahaispesämäisemmäksi käy elämä Vaasassa jääkäriviikkoina. Jo viikkoa ennen laivan saapumista on kaupunkiin tullut joukottain jääkärien omaisia ja sukulaisia. Kaikki hotellit, kahvilat, klubit ovat täynnä odottavaa yleisöä ja päivän tunnussanana ovat jääkärit.
Vihdoin käy humaus läpi muurahaispesän: laiva on saapunut rantaan! Mutta vieläkin saa yleisö hillitä itseään, sillä jääkärit pysyvät laivalla siihen saakka kuin paraati pidetään.
Kuinka usein olenkaan näinä harmaina vuosina kuvitellut mielessäni sitä hetkeä, jolloin jääkäripataljoona porilaisten marssin kaikuessa marssii sisälle itsenäisen Suomen juhlivaan pääkaupunkiin. Minkä voimakkaan mielenliikutuksen valtaan se samainen kuvitelma saikaan minut esim. Pietarin kaduilla Shpalernajasta-vapautumisen päivänä, nähdessäni venäläisten kaartinjoukkojen marssivan oman pääkaupunkinsa kaduilla.
Nyt tuo unelma on toteutumassa. Toivojemme ja huoliemme esine, täysin kouliintunut ja suurvaltasodan näyttämöillä karaistunut suomalainen jääkäripataljoona marssii sisälle, joskaan ei vielä Helsinkiin, niin kuitenkin väliaikaiseen pääkaupunkiimme.
Liput liehuvat ja harras juhlatunnelma täyttää Vaasan kauppatorille 26 p:nä helmikuuta kokoontuneen yleisön, kun tuo tuhatlukuinen, siisteihin viheriäisiin univormuihin puettu joukko sotilasmusiikin kaikuessa reippaasti marssii torille. Kuinka jyrkästi se eroaakaan niistä likaisen harmaista ja vellovista joukoista, joiden me pitkien vuosikymmenten kuluessa olemme nähneet kaupunkimme kaduilla marssivan! Ja kuinka ihanilta, rintaa laajentavilta kaikuvatkaan nesuomalaisetkomentosanat, joiden mukaan tuo valiojoukko liikkeensä suorittaa! Hetki on historiallinen, mielestä lähtemätön, yksi tärkeimpiä Suomen itsenäisyyden vaikeassa synnytysprosessissa.
Tuhannet palavat silmät harhailevat pitkin noita linjasuoria rivejä, etsien tuttuja, rakkaita kasvoja. Ja kuinka monen isän, äidin, siskon, veljen ja morsiamen silmä ilosta kostuukaan, keksiessään rivissä kaivattunsa tutut piirteet. Kalpeilta, kovan koulun käyneiltä ne näyttävät, mutta ryhtiä, reippautta ja nuorekasta intomieltä ei puutu. Pataljoonan liikkeitä seuratessaan tuntevat katsojat, että Suomen nouseva armeija on tuosta joukosta saanut lujan, suuntaa antavan ytimen.
Entä mitä tuntevat ne punamieliset, joita varmastikin on paljon katsojain joukossa? Eikö tuon joukon näkeminen ole omiaan tuuleen häivyttämään ne salaiset voiton toiveet, joita he rinnassaan elättävät? Ja eikö tuon säännöllisen univormupukuisen joukon näkeminen ole ennen kaikkea omiaan selvittämään heidän sekaantuneita käsitteitään ja saamaan heidät älyämään, ettei tässä ole kysymyspuolueidenvälisestä taistelusta tai luokkasodasta, vaan kapinaan nousseen joukkion taistelusta maan laillista hallitusvaltaa vastaan? Varmastikin se on sitä tekevä ja varmasti on tuo joukko jo yksin ulkonaisella olemuksellaan kohottanut vihollisten silmissä hallituksen voimaa ja auktoriteettia sekä lisännyt heidän oman perikatonsa tuntoa.
Jääkäripataljoona on siis vihdoinkin avonaisesti ja kokonaisena kotimaassa. Mutta harvat heistä ehtivät edes pikimmältään pistäytyä kotona, josta ovat vuosia olleet poissa, sillä hädässä oleva isänmaa tarvitsee heitä viipymättä.
Nurisematta käyvät he kukin määrätylle paikalleen. Valkoisen armeijan sotilaat ihailevat heitä ja seuraavat heitä kuolemaa halveksien voitosta voittoon.
"Ei ennen uhkamme uupua voi kuin vapaa on Suomen kansa."
Jääkärien mukana tulvahtaa tuota tuimaa sotilasmieltä koko valkoiseen armeijaan ja tästä lähtien on vain päivien kysymys siirtää voitokkaat lippumme kauniin pääkaupunkimme edustalle sekä puhdistaa se konnista.