Vereksiä joukkoja kuljettava sotilasjuna vierii hiljalleen etelää kohti.
Vilppulasta lähdettyä tunkeutuvat miehet uteliaina akkunain ääreen, sillä radan varsi täältä Tampereelle saakka on ollut yhtämittaisten taistelujen näyttämönä.
— Jahah, on siis tultu sartiinipurkkien vyöhykkeeseen, — lausuu rauhallisesti joku katselijoista ja koko vaunu tulee hyvälle tuulelle.
Rataväliin kupeella näkyy nimittäin kasa tyhjiä sardiinirasioita. Niitä esiintyy sitten pitkin matkaa aina Tampereelle saakka. Toteamme että sanomalehtien jutut punikkien sardiiniherkutteluista eivät siis ole liioteltuja.
Rataa on monesta paikoin täytynyt korjata ja kulku käy hitaasti. Yövymme muutamalle pienemmälle asemalle. Sivu mennessään tervehtii meitä kenraali Mannerheim, tarkastaen joukkomme sekä lausuu tyytyväisyytensä sen hyvistä varustuksista. Saamme kuulla, että kosken itäinen puoli Tampereesta on vallattu.
Aamulla matkaan lähtiessämme tulee tieto, että Tampere kokonaisuudessaan on antautunut. Uutinen aiheuttaa pitkän ja voimakkaan hurraan.
Jollakin seuraavalla asemalla tulee vastaan pitkä vankijuna. Silmiemme ohi soluu miltei loputon jono suljettuja tavaravaunuja.
— Ne ovat täynnä punikkeja! — huutaa vartioiva valkokaartilainen, joka kivääreineen seisoo koplinkien varassa kahden vaunun välissä.
Tekisi mieli kurkistaa sisälle, mutta vaunut ovat vahvoilla munalukoilla suljetut. Katonrajassa olevien himmeiden ruutujen läpi vilahtelee vain haamumaisia kasvoja.
"Ollos huoleton, poikas valveill' on"
laulavat vartiasoturit junan vieriessä edelleen pohjoista kohti.
Yhä räikeämmiksi käyvät taistelun jäljet, kuta lähemmäs Tamperetta saavutaan. Ruhjoutuneita rakennuksia, hiiltyneitä raunioita, raiskautunutta metsää, syviä kranaatinkuoppia maassa, tyhjiksi ammuttuja patruunanhylsyjä pitkin radanvartta… Oudostellen ja silmiään siristellen liikkuvat ihmiset kuin pahasta painajaisesta päässeinä. Viikkomäärin ovatkin he saaneet elää suoranaisessa helvetissä. Kaikkivaltiaina riehuvat, ryöstöjä ja murhia harjottavat roskaväen joukot, nälänhätä sekä loppujen lopuksi päivä päivältä yltyvä taistelun melske joka puolella. Pitkiä, ahdistuksen ja kuolemankauhun kyllästämiä maailmanlopun päiviä he ovat kellareihin hyyristyneinä saaneet elää. Mutta nyt ovat kaameat ja moninaiset helvetinäänet vaienneet, kalvistuneet ihmiset ovat uskaltautuneet esiin piilopaikoistaan ja keväinen päivä paistaa niin herttaisesti ja uuteen elämään kutsuvasti.
Yhä hiljentyvällä vauhdilla vierii juna korkeiden pengermäin välitse. Tervetuloa liehuttavat meille kymmenet liinat esikaupunkien pienistä taloista, joiden useimpain ikkunat ovat säpäleinä. Vapautuksen riemu kuvastuu niin selvästi ihmisten kasvoilla ja tuntuu kuin he mielihyvin hengittäisivät raikasta ulkoilmaa, jossa ei enää tunnu taistelun jännitystä. Näkyy että punaisen kauhunvallan loppu merkitsee huojennusta ja vapautusta useimmille matalain majojen asukkaillekin.
— Siinä on yksi, tuolla toinen ja tuolla makaa kolmas … luettelee eräs akkunan ääressä istuva kaatuneita punakaartilaisia, joita erilaisiin asentoihin tuupertuneina makaa ratapihalla.
Nytkähtäen seisahtuu juna ja lukemattomien enemmän tai vähemmän ruhjoutuneiden vaunujen välitse pujottelemme asemalle, josta kohta riennämme kaupungille havaintoja tekemään. Kaikkialla pistää nenään vastenmielinen ja kitkerä palaneen käry. Se tuo väkisinkin mieleen hiiltyneitä ihmisruumiita, mikä saa käryn tuntumaan kaksinverroin inhottavalta.
Kuolleita hevosia pullottavin vatsoin ja kaatuneita punakaartilaisia viruu pitkin katuja. Ainoastaan pääkatuja on ehditty hieman siistiä. Mutta ei kokonaan niitäkään. Hienon myymälän edustalla kaupungin vilkasliikkeisimmällä kadulla makaa kaatunut "kuoleman pataljoonan" nainen. Sillä on lyhyeksi leikattu tukka ja puoleksi miehinen puku. Kasvot on joku ohikulkija peittänyt, mutta vartalon piirteistä näkyy, että hän on ollut vielä nuori.
— Tuolla näkyy makaavan vielä se ryssä, jonka minä ammuin, — kertoo rinnallani kävelevä jääkärivänrikki ja viittaa muutamaan palosolaan. Hän oli miehineen siinä lähellä vallottanut erään talon ja tavatessaan antautuneiden punakaartilaisten joukossa ryssän oli hän sen taluttanut tuonne palosolaan ja ampunut.
Eräästä toisesta, ahtaasta ja likaisesta palosolasta pistää silmääni kaamea näky: selällään makaava punakaartilainen, joka näyttää niin omituisen litistyneeltä. Pää on kuin naamari, jossa lasittuneet silmät ovat selkosen selällään ja suu tuskallisesti ammollaan. Näkee, että hän kuolinhetkellään on huutanut kurkun täydeltä.
Muuan pitkä ja laiha mies makaa selällään lyhtytolpan juurella. Hänen hartiansa ovat pudonneet katuojaan, niin että hänen päänsä taakse on kokoutunut hiljalleen paisuva vesilammikko. Taampana makaa toinen samassa katuojassa. Sitä on nähtävästi iskenyt kranaatinsirpale päähän, sillä toisen silmän sijalla on nyrkin mentävä, verinen kuoppa, jonka pohjalta aivot kuumottavat. Inhon väristyksiä näkyy ohikulkijain kasvoilla ja minä nostan vainajan lakin hänen kasvoilleen. Palatessani samaa tietä ovat hänen kasvonsa jälleen paljastetut. Joku alhainen vaisto pakottaa monia ihmisiä näkemään sellaista, minkä tietävät itsessään herättävän inhoa ja kauhua.
Kalevan kankaan yli kulkeva tie on oikea kuoleman tie. Siellä on taistelu raivonnut kuumimpana — siellä valkoisia vastaan suunnattua kivääritulta sanoi eräs nuori jääkäriupseeri aivan helvetilliseksi — ja kaatuneita punakaartilaisia makaa vielä tien kummallakin puolen.
Erään kaatuneen käsivarressa näkyy valkoinen nauha. Kumarrun toverini kanssa häntä lähemmin tarkastamaan. Rinnalle koukistunein käsin makaa hän suorana lumella, joka hänen ruumiinsa kohdalla on säilynyt sulamatta. Valkoinen karvalakki peittää nuoria, miltei parrattomia kasvoja, joilla on tyyni ilme kuin olisi hän nukahtanut. Vainajan taskuja on nähtävästi tutkittu, sillä irtaallaan takin liepeen alla on joukko papereita. Siinä on ensinnäkin nuoren miehen valokuvalla varustettu passi, joka ilmottaa hänen olevan tukholmalaisen ylioppilaan, nimeltä Hans Gustaf Gran. Tiheällä ja huolellisella vanhan naisen käsialalla kirjotettu kirje, joka on parisen viikkoa sitten päivätty Tukholmassa, alkaa sanoilla: "Min älskade lilla gosse!"
Mieleeni kuvastuu niin ilmielävänä harmaahapsinen rouva, joka pitsimyssy päässään istuu käsityönsä ääressä viihdykkäässä tukholmalaisessa arkihuoneessa ja levotonna odottaa postinkantajaa, saadakseen tietoja pojaltaan, joka niin intomielisenä ja riehakkana lähti ruotsalaisen brigaadin mukana itäiseen naapurimaahan.
Epäluulolla ja halveksuen suhtauduin Vaasassa ollessani monen muun suomalaisen kera niihin ruotsinmaalaisiin upseereihin ja saniteettihenkilöihin, jotka siellä runsasten pöytien ääressä viipyen näyttivät koko sodan ottaneen huviretken kannalta eivätkä pitäneet mitään kiirettä rintamalle lähdöllä. Nyt tulen tuon nuoren vainajan luona viivähtäessäni ajatelleeksi, että vanhasta emämaastamme on sentään todellisia sankareitakin rientänyt avuksemme.
* * * * *
Hautausmaalle tullessa kohtaamme hautauskappelin edustalla vanhemman herrasmiehen, joka nenäliinalla kuivaa silmiään. Tuntiessaan meidät valkoisen armeijan sotilaiksi tervehtii hän meitä sydämellisesti. Hän palaa poikansa äsken peitetyltä haudalta. Nuorukainen oli ollut niiden parinkymmenen suojeluskuntalaisen joukossa, jotka sodan alussa Suinulan asemalla joutuivat punaisten käsiin ja saivat kärsiä julman kuoleman. Vasta nyt ovat vanhemmat saaneet kätkeä haudan lepoon vainajan raakamaisesti silvotun ruumiin. Työlästä on harmaatukkaisen isän kertoessaan pidättää kyyneliään.
Hänestä erottuamme kohtaamme hautauskappelin kulmalla toisen vanhan herran. Tutustumme häneenkin ja saamme tietää hänen olevan erään koulun rehtorin. Mustiin puettuna, päässään silkkihattu ja kasvoilla vakava ilme liikkuu tuo iäkäs pedagoogi täällä vainajain maailmassa kuin isänmaansa kohtaloa tiedustellen. Hän opastaa meidät hautauskappelin sakaristoon. Sen kivisellä permannolla makaa kaksi kaatunutta valkoista. Toinen on jääkäriluutnantti von Essen ja toinen hänen ordonanssinsa, eteläpohjalainen talonpoikaisnuorukainen. Vierekkäin olivat he kaatuneet Kalevan kankaalle. Ensinnä oli luutnantti saanut surmanluodin. Kaatuessaan oli hän huutanut ordonanssiaan, joka paikalle rientäessään oli saanut myöskin kuolettavan haavan sekä kaatunut päällikkönsä rinnalle. Ummistetuin silmin ja tyynin ilmein he siinä lepäävät ja minusta näyttää kuin nuoren luutnantin kasvoille olisi jäänyt pieni hymyn häivähdys…
Jonkun matkaa kappelista hautausmaan perälle päin kohtaa meitä kaamea näky. Siellä on kaksi kymmenien metrien pituista pinoa kaatuneita punakaartilaisia, joita on koottu tänne lähimmästä ympäristöstä. Mikä paljous mitä moninaisimmin tavoin vääristyneitä kasvoja lasittuneine silmineen ja sinertävine huulineen! Taikka sitten ruumiita ilman mitään kasvoja, sillä joiltakin on kranaatinräjähdys kiskaissut pään hartioita myöten, toisilta taasen ainoastaan puoli päätä, niin että hyytyneet aivot roikkuvat puoleksi ulos valahtaneina.
On muuten omituista, kuinka erilaiset ylimalkaan ovat kasvonilmeet valkoisten ja punaisten kaatuneilla. Sitä epätoivon, kauhun tai hyvin hurjan raivon ilmettä, mikä on niin tavallinen kaatuneiden punaisten kasvoilla — se muistuttaa muuten niin suuresti sitä käheäksi kirkunaksi kiristynyttä säveltä, joka tukehtuneiden sosialistilehtien viime numeroista soinnahtaa vastaan — en ole juuri kertaakaan tavannut kaatuneilla valkokaartilaisilla. Asia, aate, jonka varassa me elämänvirrassa uiskentelemme, painaa kuollessammekin leimansa meidän kasvoihimme.
Mielenliikutus ja kauhu kasvoillaan hiiviskelee ruumisröykkiöiden äärellä väristen joukko eri-ikäisiä naisia. Nähtävästi etsivät ne hävinneitä omaisiaan.
— Voi, tuolla on Hannes! — huudahtaa muuan nuori tyttö ja puhkeaa hysteeriseen, huutavaan itkuun.
Hän on ruumiskasassa keksinyt viisitoista vuotiaan veljensä.
* * * * *
Kaupunkiin palatessa kohtaamme avaralla kauppatorilla moniin tuhansiin nousevan vankijoukon, jota sotilaat järjestelevät riveihin, tarkastavat ja laskevat. Siinä on miehiä viisitoistavuotiaista viisikymmenvuotiaihin saakka, on leveälahkeisia sakilaisia, rivon näköisiä otsatukkahulikaaneja, ryssän sinelliin ja toppahousuihin pukeutuneita kulkurijätkiä, mutta on myöskin paljon luisevia, synkän näköisiä keski-ijän miehiä, jotka normaalioloissa ovat kunnon työmiehinä elättäneet itseään ja perhettään. Äänettöminä, hartiat läjässä ja tylsään odotukseen vaipuneina seisovat nämä viimemainitut, tehden samanlaisen vaikutuksen kuin mies, joka pahimmasta humalasta juuri selvittyään muistelee tekosiaan ja kyräten tuijottaa vastaan irvistelevää karua todellisuutta.
Vankijoukossa on myöskin melkoinen määrä naisia, kaikki nuoria. Kehittymättömät kasvonpiirteet vaihtelevat kevytmielisten kanssa. Useimpien päällä näkyy kaupoista ryöstettyjä kallisarvoisia puvunosia ja jaloissa on korkeakantaiset kengät. Toiset niistä ovat palvelleet punaisessa armeijassa sairaanhoitajattarina, toiset sotureina ja taas toiset varsinaisina "lemmensisarina". Useat naisvangit koettavat keikarimaisesti pukeutuneiden nuorten sällien kanssa pitää juttelulla ja leikinlaskulla yllä iloista mielialaa, mutta hymy tahtoo huulilta väkisinkin kuoleutua ja silmiin asettuu jäykkä tuijotus. Talvikuukausien huuma on tipotiessään ja edessä irvistää karu todellisuus…
Vartiaketjujen ulkopuolella liikkuu köyhästi puettuja ikänaisia, jotka huolestunein ilmein etsivät vankiriveistä miehiään ja poikiaan. Sääli on vaimopoloisia ja sääli noita luisevia, äänettömiä miehiä, jotka hartiat kyyryssä odottavat kohtaloaan! Mutta pian vaihtuu saalini kiristäväksi vihaksi, kun mieleeni muistuvat Tokoit, Mannerit, Sirolat… sekä se satapäinen joukko puolivillaisella sivistyksellä, ontuvalla luonteella ja epäkypsällä päällä varustettuja miehiä, jotka toimittajain, piirisihteerien ja agitaattorien nimellisinä ovat työväestön hartioilla temmeltäneet, harjottaen kaikessa rauhassa vihan kylvöään ja kaikkien vanhojen arvojen rienaavaa alasrepimistä — miehiä, joilla tämä vihan ja eripuraisuuden kylvö on ollut elinkeinona ja joiden ainoana vaikuttimena on ollut viheriäsilmäinen kateus herrasluokkaa ja sen elintapoja kohtaan sekä palava halu päästä itse tuota kadehtimaansa herraselämää viettämään. Onhan meillä muodostunut erikoiseksi ihmistyypiksi tuo sosialistisena edusmiehenä, toimittajana, piirisihteerinä ja agitaattorina esiintyvä poliittinen loiseläjä: punarusettinen suunsoittaja ja totuudesta vähintäkään piittaamaton kynänkäyttäjä, jolta kiipeämishalu on kuolettanut kaiken halun todelliseen työhön, mikäli sitä on alkuaankaan ollut.
Kun eräässä pitäjässä vähää ennen sotaa kysyin paikkakunnan sosialistisesta johtomiehestä ja puhujasta, mikä hän on ammatiltaan, sain vastauksen: — Hän on neulojattaren mies. — Niin, hän elätytti itseään vaimollaan, järjesteli kokouksia, piti puheita ja vartoi pääsyä eduskuntaan. Sellaisena oli hän varsin tyypillinen eikä mikään poikkeus. Laiskuus, kaikenlaisella keinottelulla eleleminen — "asioitsijat"! — ja yleensä halu mitä helpoimmalla tavalla päästä elämän läpi ovat olleet tunnusmerkillisiä useimmille sosialistipomoillemme. Heidän luonteensa on hatara, siveellinen tasonsa alhainen — sopii vain muistaa sosialistisen puolueemme keskuudessa tavallisiksi käyneet kassankavallukset — ja heidän yhteiskunnallinen tietämyksensä supistuu niihin dogmiuskoksi kangistetun marxilaisuuden siruihin, joita ovat Työmiehen palstoilta poimineet. Ja entä ylemmät, perusteellisempaa sivistystä saaneet johtajat? Toiset niistä ovat heikkoluonteisia kamariteoretikkoja ja todellisuuden tajua vailla olevia idealisteja, toiset häikäilemättömiä kiipijöitä, jotka sosialistisen puolueen ovat harkinneet otollisimmaksi astinlaudaksi valtiollisessa karrieerissaan. Turhaan on sosialistiemme keskuudesta vuosikausia odotettu esiintyväksi miestä, jonka olisimme tunteneet siveelliseksi luonteeksi ja jonka sanoista olisi kajahtanut vääjäämätön totuudenrakkaus. Jos sellaisen nousemisesta on milloin merkkejä näkynyt, ovat nuo kansanvallan rihkamoitsijat miehissä rientäneet hänen äänensä tukahuttamaan.
Siinä seisoo nyt vankeina sankat rivit työmiehiä, jotka vuosikausia ovat kulkeneet noiden johtajain talutusnuorassa. Mutta missä ovat johtajat itse, jotka kaiken tämän ovat aikaan saaneet? Siveellisesti ryhdittöminä ovat he aina tottuneet livistämään edesvastuusta. Niin he ovat tehneet nyt ja tekevät vastakin. Vaaraa vainuten ovat he ajoissa laittautuneet turvaan ja jättäneet eksyttämänsä joukot kantamaan seurauksia.
— Suuri osa heistä on kunnon työmiehiä, joita voi katsoa syyntakeettomiksi, — selittää seurassani oleva tamperelainen opettaja, joka on saanut olla punaisten pakkotöissä. — He eivät vuosikausiin ole lukeneet muuta kuin heikäläisiä lehtiä ja se on tehonnut heihin kuin myrkky. Näkipä nyt punaisen vallan aikana, mitä sellainen yksipuolinen lukeminen vaikuttaa valistuneempaankin. Kun täällä ei kahteen kuukauteen saanut tietoja muualta kuin Kansan Lehdestä, alkoi niihin lopulta väkisinkin uskoa, niin valheiksi kuin ne tiesikin, ja sitä mukaa kävi mieliala raskaaksi ja synkäksi. Mitä sitten yksinkertaiset työmiehet, jotka ovat tottuneet ottamaan täydestä joka ainoan sanan, mitä heikäläiset lehdet kirjottavat. Niinpä on punakaartilaisten joukossa paljon maalaistyömiehiä ja torppareita, jotka ovat siinä naivissa uskossa, että he taistelevat kotiensa ja kontujensa puolesta. Sen ovat vaikuttaneet sosialistilehtien pöyristyttävät jutut lahtarien muka harjoittamista julmuuksista.
Näin juttelee tamperelainen tuttavani. Hän on kyllä oikeassa, mitä tulee punakaartiin liittyneiden kunnollisten työmiesten syyntakeettomuuteen. He ovat sitä samalla tavoin kuin juopunut on syyntakeeton sikahumalassa tekemiinsä kolttosiin nähden. Mutta eihän laki silti pidä juopumusta lieventävänä asianhaarana. Niinpä ei myöskään voi ketään, joka punakaartin riveissä on vapaaehtoisesti ottanut osaa taisteluun maan laillista hallitusta vastaan, kokonaan rangaistuksesta vapauttaa. Luonnollisesti on vain rangaistuksen ankarimpana kohdattava johtajia ja kiihottajia. Sitä paitsi tulee muistaa, että punakaartiin kuulunut varsinaisesti rikollinen aines ei suinkaan ole niin vähäinen kuin jotkut hentomieliset hyvänuskojat valkoistenkin joukossa ovat tahtoneet väittää. [Varsinkin sodan jälkeen on kuulunut useammaltakin taholta ääniä, jotka punakaartin rikollista ainesta verrattain vähälukuisena pitäen ovat suurimmalle osalle kapinavangeista puoltaneet vapautusta. Ensinnä, sodan syttyessä ja kestäessä, mitä ankarinta menettelyä ja sitten päälle mitä suopeinta ymmärtämystä ja höllintä suvaitsevaisuutta — jopa siihen määrään saakka, että hallitusmuodosta päätettäessä, siis uuden, kapinan järkyttämän Suomen perustuksia luotaessa, on eräillä tahoilla kaikin mokomin tahdottu saada mukaan juuri nuo kapinaan syylliset ainekset! Tuollainen tahditon heilahtelu äärimmäisyydestä toiseen on hyvin luonteenomaista julkiselle elämällemme ja piilevät sen syyt varmaankin suomalaisen luonteen särmikkäisyydessä ja kyräävässä umpikuljuisuudessa.] Parina viime vuosikymmenenä on sosialidemokraattisen puolueen liepeissä laahautuva, kaikkiin konnantöihin kypsyneiden sakilaisten ja kulkurijätkäin lauma pelottavasti kasvanut. Venäläisen hengen kosketus, sota-aikaiset vallityöt, mutta ennen kaikkea meikäläisen sosialismin anarkistinen ja kaikkea rienaava henki ovat tuon aineksen kasvannalle luoneet otollisen ilmapiirin. Ja toisekseen: olisiko aivan vähäinen rikollisten aines, suurimman osan punakaartia ollessa kunnollista väkeä, kyennyt panemaan toimeen kaikki ne inhottavat rikokset, murhat, petomaiset kidutukset, silpomiset, ryöstöt ja murhapoltot, joita kaikkialla punaisten temmellysalueilla on toimeen pantu? [Eikö näistä konnantöistä olisi syy julkaista tarkka ja asiallinen selonteko sekä kääntää se joillekin vieraillekin kielille, etteivät esim. läntisissä naapurimaissa yksinomaan Sirolan kaltaiset suupaltit pääsisi luomaan käsitystä asiain menosta Suomessa sekä täällä muka harjotetusta "valkoisesta terrorista"?] Eipä suinkaan, vaan valtavan osan punakaartista on täytynyt olla sellaisiin tekoihin kypsynyttä, siveellisesti kunnotonta ainesta. Ja kunnollisemmatkin ainekset ovat noista konnantöistä sikäli edesvastuussa, etteivät he päättävästi ja lujasti ole niitä estäneet, vaan antaneet niille ikäänkuin äänettömän hyväksymisensä. Samoin kuin tästä järjettömästä ja katalasta kapinasta on edesvastuussa sosialidemokraattinen puolue kokonaisuudessaan, jopa nekin johtohenkilöt, jotka ovat kapinasta erillään pysyneet, koska he aikanaan eivät ole avoimesti ja jyrkästi asettuneet sitä anarkistista suuntaa vastaan, joka sosialidemokraateista puoluetta hallitsi. —
Mutta seisonhan Tampereen torilla katsellen taajoja vankijoukkoja. Sääli valtaa mieleni, nähdessäni noita synkkään odotukseen vaipuneita iäkkäämpiä työmiehiä, joiden vaimot huolestunein kasvoin ja itkettynein silmin hiiviskelevät vartiaketjun tällä puolen. Harhaan johdettuja ja kevytmielisten johtajainsa jättämiä miespoloisia, jotka ovat kuvitelleet käyvänsä taisteluun onnellisempien olosuhteiden puolesta, mutta ovatkin syösseet vain itsensä ja perheensä onnettomuuteen. Varmaankin on esivalta suhtautuva heihin niin lempeästi kuin lain majesteetti sekä viisas huolenpito rauhan ja järjestyksen turvaamisesta suinkin sallivat. Mutta heidän kiillottajilleen ja johtajilleen sekä konnantöitä harjoittaneille taistelutovereilleen ei tuomio voi olla muuta kuin yksi: maan pinnalta pois!
* * * * *
Seuraavana aamuna herään kadulta kuuluvaan jyrinään. Akkunaan rientäessäni näen tykistöä olevan matkalla asemalle. Valkolakkiset tykkimiehet istuvat hevosten seljissä ja aamuauringon säteet leikkivät noilla mahtavilla aseilla, joita toverini, kenttäpappi, on ruvennut kutsumaan sodanjumalan uruiksi. Kun avaamme akkunan, kuuluu sävel nytkin mahtavana jyrinänä eteläiseltä ilmansuunnalta. Rajuilma on vetäytynyt Lempäälään, jonne tämäkin tykistö on varmaan matkalla.
Tykistön perässä seuraa ratsuväkeä ja sitten jalkamiehiä harmaissa sarkapuvuissaan ja lakissa kuusenlehvä, jota kaikki Tampereen vallottajat näinä päivinä ovat käyttäneet tunnusmerkkinään. Komppaniain ja joukkueiden johtajina marssii jääkäreitä tutuissa vihreissä univormuissaan.
— Suomen armeija! — lausuu toverini juhlallisesti ohi marssivia joukkoja silmäillessään.
Niin, Suomen armeija, se on nyt tosiasiallisesti olemassa ja siinä ovat jo edustettuna kaikki aselajit. Kuin maan alta kohoten on se muutamien ohi kiitävien viikkojen kuluessa syntynyt niistä hajanaisista miesjoukoista, joita sodan syttyessä ympäri Pohjanmaan riensi yhteistä vaaraa torjumaan. Kuinka moniäänisenä piipityksenä soikaan vielä puolisen vuotta sitten niiden huuto, jotka ihmisyyden, kristillisyyden, rauhanaatteen ja ties minkä kauniilta helähtävien aatteiden nimessä riensivät vastustamaan kotimaisen sotalaitoksen perustamista. Nyt se on kaikesta huolimatta ja kuin luonnon pakosta syntynyt ja hentomieliset idealistimme sekä hatarapäiset maailmanparantajamme ovat taas kerran saaneet hämmästyksekseen todeta, että elämän rautaiset lait toimivat kauniista teoriioista vähintäkään piittaamatta ja että ne voimallisesti viskaavat tieltään jokaisen, joka ristiriidassa niiden kanssa yrittää toteuttaa omia maailmanparannusoppejaan.
Katu kumahtelee säntillisten askelten alla ja auringon säteet leikkivät kiväärien piipuissa. Äsken syntynyt Suomen armeija marssii jatkamaan voittojensa sarjaa sekä puhdistamaan isänmaataan roistoista ja joukkohulluuden riivaamista häyrypäistä.
Joukkomme on muutamia päiviä levähdellyt muhkeassa herraskartanossa ihanan Kuloveden rannalla. Kartano, jossa on kaksikerroksinen tiilinen päärakennus terasseineen, parkettilattioineen ja suurine peileineen, on kuin sattuman kautta säästynyt punaisten ryöstöltä, ainoastaan karjaa ovat jonkun verran verottaneet.
Siellä pitävät pojat hauskaa ja oljentelevat kuin hakkapeliitat Würzburgin linnassa. Mutta jyrkät käänteet kortteeri- ja muvakuussuhteisiin nähden ovat olleet niin tavallisia tällä sotaretkellä ja niinpä tällekin mieluisalle kasteikkoelämälle tulee äkkiloppu.
On lauantai-ilta, olen juuri kylpenyt kartanon avarassa saunassa ja varustaudun mielihyvin viettämään rauhallista lauantai-iltaa jännittävän sotaromaanin ääressä. Mutta silloin tulee yhtäkkiä hälytys.
Puolen tunnin sisällä on joukkomme, kuormastoa lukuunottamatta, sullottuna lähipysäkillä odottavaan junaan, joka huhtikuisen illan hämärässä lähtee hiljalleen mennä kolistelemaan Porin suunnalle. Siellä ovat pitkin päivää tykit harvakseensa jyrähdelleet ja ehkä on matkamme nyt suoraapäätä taisteluun.
Pimeän tullen pysähdytään muutamalle isommalle asemalle, meidät komennetaan junasta pois, miehistö järjestyy asemasillalla ruoturintamaan ja sitten lähdetään marssimaan ylös kylää kohti. Rapakon litkuessa kuljetaan kapeata kujaa ja pysähdytään korkean, pimeän ja synkän näköisen työväentalon pihalle. Se on määrätty yökortteeriksemme, sillä kylän muut talot ovat aikaisemmin tulleiden joukkokuntien hallussa. Muutamilla kynttilänpätkillä valaistaan kolkot, lämmittämättömät suojat, joiden lattioita peittävät pehkuuntuneet, tunkkaiset oljet. Talossa on nimittäin vähäistä aikaisemmin majaillut punikkeja. Ilman illallista, sillä kenttäkeittiömme ja kokkimme tulee vasta kuormaston mukana, saamme vaatepäällä ja saappaat jalassa paneutua oljille, jotka vilisevät syöpäläisistä. Todellakin jyrkkä muutos lähinnä edellisiin yönviettoihin nähden!
Seuraa pitkä ja ikävä sunnuntaipäivä. Ilma on kolea, tuulinen taivas pilvessä ja routainen maa likaisen harmaa. Mitään käskyjä ei anneta ja me saamme nollottaa alallamme pöllyävien pehkujen keskellä. Ainoana vaihtelunamme on jumalanpalvelus, joka pidetään kortteeripaikkamme ryönäisessä kokoussalissa. Joukkoomme kuuluu nimittäin nuori kirkkoherra, joka on osottanut varsin onnistuneeksi kenttäpapiksi. Hän ei kuulu lainkaan niihin sairaloisiin ja tunkeileviin diakonaattikristittyihin, jotka kauhistuneina ehättävät tuomitsemaan, jos sotilaan hampaista sattuu kiukunpuuskassa joku ärräkäs sana singahtamaan tai jos hän kylmän kourissa keikauttaa ryypyn taskumatistaan, ja jotka niin sopivissa kuin sopimattomissakin tilaisuuksissa tarjoilevat imelyyksiään. Hän on raitishenkinen, teeskentelemätön mies, joka vakavalla ja toverillisella käytöksellään pitää joukossa yllä hyvää, siveellistä henkeä ja jota kohtaan miehet tuntevat kunnioitusta. Hän pitää aina sunnuntaiöin jumalanpalveluksia, milloin sopii. Tänään siihen on erinomainen tilaisuus ja kirkkona saa palvella työväentalo — pitäjän kirkko kun sitävastoin on vielä punikkien huostassa.
Salin lattia on olkien peitossa, keskilattialla on pari kuularuiskua ja seinustoilla miesten kiväärit. Miehet istuvat hajanaisina tyhminä lavitsoilla, joukon päällikkö, nuori jääkäriupseeri on sijoittunut kuularuiskulle ja toisen äärellä seisoo pappi, jonka sarkatakin helmasta roikkuu pari pitkää olkea.
"Ota, Jeesus, paimen hyvä, laumahasi minua"
alottaa pappi virren ja vakavana yhtyy siihen mies toisensa jälkeen. Lyhyt, jykeväsanainen saarna, sen päälle vielä pari virrenvärssyä ja tuo aito lutherilainen sotilasjumalanpalvelus on lopussa.
* * * * *
Muutamia kilometrejä kortteeripaikastamme on metsäisen kummun rinteellä, ihanan Rautaveden länsirannalla, Karkun pitäjän sievä, kraniittinen kirkko. Sitä pitävät vielä hallussaan punikit, joilla tuskin on täyttä tietoa Tampereen ja Porin menetyksestä. Heillä on käytettävänään kanuunoita ja useampia kuularuiskuja, joista yksi on sijotettu kirkon akkunaan. Kirkkoa ympäröivä kiviaita tarjoaa hyvän ampumasuojan, jota paitsi he hirsistä, kivistä ja turpeista rakennetuin ampumasuojin ovat lujasti linnottaneet kirkon lähellä olevan korkean ja metsäisen kukkulan. Sieltä samoin kuin kirkosta tornineen on heidän kuularuiskuineen mainio hallita ympäröiviä laaksoja ja kyliä.
Vastapäätä, Rautaveden toisella puolen kohoavalle korkealle Pirunvuorelle ovat ryssät aikoinaan rakentaneet tähystystornin, jonka punikit ovat nyt ottaneet palvelukseensa. — Kokemäen jokialueen koko eteläinen puoli on vielä punaisten hallussa —, pitäen sieltä tarkoin silmällä meikäläisten liikkeitä. Kiikarilla saattaa helposti nähdä tornissa heikäläisen tähystäjän.
Meikäläisten äärimmäiset etuvartiat makailevat jo kilometrin etäisyydessä punikkien varustuksista ja yhtämittaista, laiskahkoa laukaustenvaihtoa kuuluu pitkin päivää. Silloin tällöin jyrähtää tykkikin ja väliin urahtaa kuularuisku lyhyen: ta-ta-ta… Sunnuntai-iltana saan sattumalta olla mukana panssarijunassa, joka etenee aivan kirkon alle, punikkien kivääri- ja kuularuiskutulen piiriin, ja tervehtii vihollista muutamilla järeillä tykinlaukauksilla, jotka terässeinäisissä vaunuissa synnyttävät valtavan, korvia huumaavan räminän.
Yksitoikkoista "asemataistelua" jatkuu useampia päiviä ja tulee jo aika käydä tosityöhön sekä karkottaa punikit asemistaan. Puoliviikon paikkeissa herätetään meidät eräänä aamuna kello viideltä ja komennetaan marssiin. Kysymyksessä on kiertoliike ja hyökkäys punaisten hyvin varustettuja asemia vastaan.
Marssitaan pari kilometriä kirkkoa kohti ja poiketaan sitten maantieltä oikealle, päästäksemme metsien suojassa punaisten asemia niin lähelle kuin suinkin. Hyökkäys joukkoon, jota johtaa nuori jääkärikapteeni, kuuluu kolmisensataa pohjalaista. Punikeita on vastassamme noin tuhatkaksisataa miestä, kuten taistelun jälkeen saamme vangeilta kuulla.
Kapeaa metsätietä marssivat miehet pitkänä, perättäisenä jonona. Kuuluu vain askelten kapse routaisella kamaralla. Edessä on kapea niitynsuikale. Aitovartta pitkin hiivitään sen yli mataliksi kumartuneina. Sitten loppuu tientapainen kokonaan ja ketjuksi hajaantuneina kiipeilemme louhuisia kankaita ylös, toisia alas ja kahlaamme norojen pohjassa lirisevien kevätpurojen yli.
On kirkas päivä, aurinko kiipeää yli puunlatvojen ja alkaa lämmittää.Metsä on täynnä linnunlaulua ja raikasta pihkantuoksua.
Komennetaan levähdys ja mielihyvin laskevat miehet kiväärinsä ja selkäreppunsa sekä heittäytyvät pehmeälle sammalelle. Annan auringon lämmittää selkääni, sytytän paperossin ja otan repustani saksalaisen sotaromaanin. Hiljaisuutta häiritsee vain lähimpien miesten matalaääninen haastelu ja lintujen suruton visertely. Saattaa unhottaa koko sodan ja kuvitella olevansa aholla päivää paistatteleva paimenpoikanen. Ja kun ketju jälleen lähtee metsää kahlaamaan, muistuu poikuusajalta mieleeni samanlainen ketjussa vaeltaminen, kun koko kylän väki oli etsimässä metsään kadonnutta lasta. Kello kymmenen pamahtaa edessäpäin ensimäinen laukaus. Sitä seuraa hetken kuluttua toinen, kolmas … useampia laukauksia. Sitten jyrähtää tykkikin ja jossain etäämpänä vonkuu ilkeästi shrapnelli … vai kranaattiko lie, sillä en ole tottunut niitä vielä äänestä erottamaan. Mutta me kuljemme ääneti eteenpäin, raivaudumme ryteikköjen halki, kiipeämme kaatuneiden puiden yli ja kahlaamme vetisten norojen poikki.
— Ketju nopeammin eteenpäin! — Ketju enemmän vasemmalle! — Ketju seis!
Hiljaisena hyminänä kulkevat käskyt mies mieheltä pitkin ketjua. Kaikki tapahtuu hiljaisuudessa eikä miehiämme ole myöskään helppo huomata ennenkuin aivan läheltä, sillä melkein kaikilla on metsän väreihin hupenevat vihreät puvut.
— Vo-uu! — ujeltaa ilmassa kiitävä pommi, mutta sen vaelluksesta ei kukaan piittaa mitään, sillä sen rata kulkee meistä vielä siksi loitolla.
Jälleen pysähdys ja mieluisa heittäytyminen sammalmättäälle. Otan jälleen kirjani esille, mutta hyvä ystäväni varapäällikkö, joka joulun aikana oli kanssani Vaasasta aseita hankkimassa, nukahtaa viereiselle mättäälle. Hän on nuori ja reipas mies, siviliammatiltaan maanmittari ja pohjalaisen suksikomennuskunnan päällikkönä on hän Suodenniemen, Lavian ja Mouhijärven puolella ollut monessa kuumassa ottelussa. Kun hän jälleen liikkeelle lähdettäessä havahtuu unestaan, lausuu hän iloisesti:
— Kohta tässä päästään taisteluun.
— Mistä sinä sen päätät?
— Kun unessani muurahaiset keskustelivat siitä ja sitten herättivät minut. Hyvä tästä tulee.
Yhä lähempänä vonkuvat kranaatit, kun ketjumme saa käskyn pysähtyä korkean metsäisen harjun laelle. Puiden välitse pilkottaa vasemmalta kirkontorni aavan peltolakeuden takaa. Sinne on arviolta noin kilometrin matka. Päällikkökunta on koolla harjanteen nokalla ketjun vasemmassa päässä. Kutsuvat minutkin sinne voileipää nauttimaan. Sieltä näkee paremmin kirkkomäen ja kun kiikarilla katsoo, näkee selvästi punaisten häärivän kirkkotarhassa. Tornin luukussa seisoo tähystäjä ja kirkkotarhaa ympäröivälle aidalle on ladottu suuria kivenjärkäleitä, joiden takaa pistää näkyviin kiväärinpiippuja. Hyvin kantaisivat sinne jo kiväärimme, mutta laukaukset paljastaisivat ennen aikojaan asemamme, josta punikeilla ei nähtävästi ole vielä aavistustakaan.
Suoraan edessäpäin laskeutuu harju jyrkkärinteisenä alas kapeaan laaksoon, jonka pohjalla on muutamia peltoja. Niiden toisella puolen kohoaa toinen yhtä jyrkkärinteinen metsäharju. Se on jo punaisten aluetta. Siinä, missä mainittu harju kirkon puoleisessa päässään laskeutuu vainioille, on näköjään autio herrastalo, mikä on noin puolitaipaleessa meidän ja kirkon välillä. Tämän kartanon luo saa vasen sivustamme käskyn kaikessa hiljaisuudessa edetä.
Liike suoritetaan onnellisesti ja olemme juuri harvassa ketjussa asettuneet mäenrinteeseen kartanon ulkohuoneiden tienoille. Makaan muutaman sorakuopan reunalla ja varustan mauserpistoolini valmiiksi perällä. Kirkkomäeltä kuuluu harvantaajaista ammuntaa ja silloin tällöin viheltää kuula yläpuolellani. Meikäläisten puolelta ei ole vielä ammuttu laukaustakaan. Muuan miehistämme kiiruhtaa luokseni ja eteenpäin rientäessään sanoo matalalla äänellä:
— Käskettiin peräytyä äskeisille asemille. Tuossa riihen luona kaatui yksi meikäläinen ja varapäällikkö haavottui.
Vai on tässä asiat jo niin vakavasti, ajattelen ja nousen lähteäkseni. Sieltä tulevat jo toisetkin. Neljä heistä kulettaa palttoon päällä kaatunutta ja perässä astuu varapäällikkö, takki verisenä ja pään ympärillä kiireessä kietaistu side. Kuula on kulkenut poskilihaksen läpi, mennen sisään korvan luota ja poistuen läheltä suupieltä. Sama kuula on lävistänyt pään kaatuneelta, joka oli seisonut hänen lähellään.
— Miltä tuntui? — kysyn varapäälliköltä.
— Aivan kuin olisin korvapuustin saanut.
Kaatuneemme oli kuollut silmänräpäyksessä, ääntä päästämättä. Hän on nuori talollisenpoika Oulun puolesta.
Kiiruusti ja matalaksi kumartuneina kulemme savisten peltojen yli äskeiselle rinteelle. Kukin valitsee itselleen suojavan paikan, asettuu pitkäkseen ja laittaa kiväärinsä valmiiksi.
Makaan matalan sammaltuneen kiven suojassa rinnan erään nuorukaisen kanssa. Aseemme ovat edessämme kivellä, ojennettuina vastapäistä harjannetta kohti. Siellä ynnä kirkkomäellä alkaa ampuminen kiihtymistään kiihtyä. Punikit ovat jo selvillä meidän asemastamme.
— Miksei meille anneta jo käskyä ampua? — kyselevät miehet kärsimättöminä.
Samalla alkaakin meidän oikealla sivustallamme paukkua. Rätinä siirtyy nopeasti meitä kohti kuin juoksuvalkea kuivassa katajikossa. Yks kaks on ketjumme joka ainoa kivääri täydessä työssä. Pauke ja rätinä on korvia huumaava ja jos tahtoo lähimmälle toverilleen jotakin sanoa, täytyy huutaa.
Mutta mikä se minua jalkaan tyrkkii? ihmettelen ja käännyn taakseni katsomaan. Siinä lähellä makaa vain eräs meikäläinen ja ampuu. Hänen kiväärinsä suu on lähellä minun jalkaani ja joka kerta kun hän laukasee, heilauttaa ilmanpaine minun jalkaani.
Vaikka viholliset eivät ole meistä kolmea sataa metriä kauempana, on heitä kummankin harjanteen rinnettä peittävän metsän takia vaikea nähdä. Ainoastaan silloin tällöin vilahtaa siellä puiden välitse miehen pää tai hartiat. Täytyy siis ampua jokseenkin umpimähkään.
Yllämme sirisee ja vinkuu yhtä mittaa ja puista lentelee oksia ja kaarnan palasia. Mutta siellä, tuolla päittemme yläpuolella, lisäksi räsähtelee ja paukkuu aivankuin puissa olisi miehiä, jotka paukuttelevat revolverejaan.
— Mitä hittoa se tuo on? — kysyn epämieluisan tunteen vallassa vieruskumppaniltani.
— Ne ovat punikkien kuulia, jotka puihin sattuessaan räjähtelevät.
Ensikertalaiseen vaikuttaa niiden räiske hyvin hermostuttavasti. Niitä paukkuu päällä, takana ja molemmilla sivuilla. Ihan nenäni eteen pirahtaa litistynyt lyijynkappale sellaisesta kuulasta. Korjaan sen taskuuni muistoksi.
Kivääritulen räiskeestä erottuvat kanuunan jyrähdykset, jotka seuraavat nyt tiheästi toisiaan. Shrapnellit ulisevat paljon lähempänä kuin äsken. Niiden yli lentäessä tuntuu kuin joukko helvetinhenkiä kiitäisi ylhäällä ilmojen halki.
Ta-ta-ta … ta-ta-ta! yhtyvät kuularuiskut omalla poljennollaan tähän helvetin konserttiin.
Eiköhän niiden ääneen voisi saada hieman enemmän tunnetta? tulee mieleeni, samalla kuin hymähdän hassunkuriselle ajatukselleni. Itse asiassa vaikuttaa kuularuiskun rätinä paljon tylymmältä ja kuolleemmalta kuin kiväärien pauke. Varsinkin tällä kertaa tuntuu siinä olevan niin omituisen kolkko kaiku.
Ta-ta-ta! Ta-ta-ta! tykyttää se lyhyin jaksoin. En ole ollenkaan selvillä, onko se meikäläisten vai vihollisen ruisku. Kuulaassa kevätilmassa tuntuu sen ta-ta-ta tulevan hyvin korkealta, jostakin pilvien reunalta. Pysähtyessäni sitä hetkeksi kuuntelemaan tuo se äkkiä mieleeni poikasena kuulemani tarinan kuoleman kangaspuista. Tuon tapaisen äänen synnyttävät loimien loppuessa kangaspuiden luvat, kun niitä heilutetaan. Kun nyt joku henkilö tekee kuolemaa, sanotaan läheisessä metsässä kuoleman kolistelevan kangaspuita merkiksi siitä, että elämän kuteet ovat lopussa.
Minulla on mauserpistoolin patruunia verrattain vähän, niitä kun on yleensä ollut vaikea saada. En huoli sen vuoksi niitä umpimähkään haaskata, vaan laukaisen ainoastaan tuolloin tällöin, noin vain vireessä pysyäkseni. Laukausten välissä makaan joutilaana ja — mietiskelen. Tai seuraan silmilläni vieruskumppanini ammuntaa. Se on prillinenäinen, kalpea nuorukainen, nähtävästi koulunpenkiltä sotaan lähtenyt. Kivääriään käyttelee hän tottuneesti ja ampuu yhtä menoa, niin että tyhjiä hylsyjä on hänen edessään jo melkoinen kasa.
Yhtäkkiä hätkähtää hän ja alkaa neuvottoman näköisenä tunnustella kasvojaan ja ohimoitaan.
— Mitä, sattuiko teihin?
— Kyllä, — mutta en ole selvillä, mihin kohti.
Kohotan hänen lakkiaan ja huomaan siinä kaksi reikää. Pistän nyt käteni lakin alle ja saan kourani verta täyteen.
— Päähän on sattunut, vaikk'ei vaarallisesti, — sanon, vaikka en tiedä kuinka paha jälki siellä on. — Onko teillä sidettä?
Hänellä on sidetarpeita selässään olevassa repussa. Mutta vasta kun minä ryhdyn sitä auki napuloimaan säikähtää hän tilaansa, kavahtaa ylös ja juoksee tiheimmässä kuulasateessa rintaman taakse niin että oksat ratisevat.
Tuli vain kiihtyy kummallakin puolen. Takanani makaava mies, jonka kivääristä lähtevä ilmanpaine tuntuu joka laukaukselta jaloissani, huutaa minulle jotakin. Käännyn paremmin kuullakseni.
— Se kutsuu teitä haavaansa sitomaan, — ilmottaa hän äskeistä vieruskumppaniani tarkoittaen.
Kun vihollisen tuli hetken kuluttua heikkenee, nousen ja juoksen sille suunnalle, mihin näin naapurini äsken menevän. Mutta häntä ei näy missään. Löydän maasta vain käsipommin, jonka hän juostessaan nähtävästi on pudottanut. Kuljen metsässä ristiin rastiin ja huhuilen, mutta häntä ei kuulu eikä näy. Päättelen hänen lähteneen kulkemaan ambulanssimme luo samoja jälkiä kuin tänne tulimme. Niin huolissani kuin hänestä olenkin on minun kuitenkin turha lähteä häntä umpimähkään seurailemaan, minkä vuoksi päätän palata paikalleni ketjussa. Mutta ammunta kiihtyy taas yhtäkkiä aivan vimmatuksi, ympärilläni surisee ja viheltää ja ilmassa sinkoilee katkenneita oksia. Painaudun pitkäkseni leveän ja lattean kiven suojaan.
Ta-ta-ta … ta-ta-ta, ääntelevät ontosti ja tylysti kuoleman kangaspuut ylhäällä pilven reunalla ja pirullisesti vonkuen ja ujeltaen halkovat shrapnellit ilmaa. Pääni kohdalla kiven toisella puolen poksahtaa kuin vasaranisku, sitten toinen, kolmas … kaikki samaan kohtaan. Onkohan minun olinpaikkani keksinyt joku punakaartilainen, joka räjähtävillä kuulillaan tarkottaa juuri minua?
Pelkäänkö? En myönnä sitä itselleni, mutta kaamealta, hitto soikoon, tämä sentään tuntuu, kun näkyvissäni ei ole ristinsielua; mutta pauke, rätinä ja ulina täyttävät ilman niin että korvat huumaantuvat. Hiton tappeluako tämä tällainen on, kun vihollisesta ei näy vilahdustakaan! Eihän tässä tällaisessa pääse riehautumaan eikä lämpenemään.
Sillä on tuolla ammunnalla ja taistelun pauhinalla oma vissi rytminsä. Kun kaikki on kiihkeimmillään, kun yksityiset laukaukset sulavat yhdeksi ainoaksi, jatkuvaksi jättiläispaukkeeksi, silloin alkaa se vaimentua, yksityiset laukaukset erottuvat jälleen toisistaan, harvenevat harvenemistaan ja yhtäkkiä vaikenee kaikki, niin että jostakin kuuluu pelästyneen pikkulinnun ujo sirkutus. Ihmetellen kohoaa silloin ryntäilleen, että onko tässä nukahtanut päivänpaisteeseen ja nähnyt pahaa unta. Mutta samalla pamahtaa jossakin laukaus, sitä seuraa heti toinen, kolmas … ja ykskaks kohoaa pauhu äskeiseen huippukohtaansa.
Entäpä minä olenkin harhaantunut omasta ketjusta ties kuinka kauas ja löydänkin itseni yhtäkkiä punakaartilaisten keskeltä? tulee äkkiä mieleeni. [Jälkeenpäin saamme kuulla, että asemamme on ollut hyvin vaaranalainen ja että jos ylivoimainen vihollinen olisi osottanut suurempaa rohkeutta ja päättäväisyyttä, olisi se helposti voinut meidät saartaa ja tuhota koko joukkomme.] Oloni alkaa tuntua kaamealta ja minä lähtisin etsimään meikäläisiä, mutta tuo ilkeästi hermoja kutittava surina ja vihellys, johon en vielä ole ehtinyt tottua, on taas kiihkeimmillään. Painan siis pääni alas, makaan hiljaa alallani ja annan silmäini seurata muurahaisten liikkeitä sammalistossa.
Silloin kuulen jalankapsetta ja kohotan uteliaana päätäni. Kalle C. siellä astelee, yksi joukkokuntamme nuorimpia, viiden- tai kuudentoistavuotias suulas ja vallaton koulupojan vekara. Kuulia sataa kuin rakeita, mutta se kanalja astelee suorana ja huoletonna ja luokse ehdittyään istahtaa siihen minun suojanani olleelle kivelle, selkä viholliseen päin. Hymy silmissään tarkastaa hän sitten minua, että pelkääkö tuo. Eikähän tässä totisesti auta minunkaan muu kuin vääntäytyä istumaan, ottaa paperossilaatikko esille ja tupakat sytyttäen ruveta juttelemaan. Ja nyt, puhekumppanin saatuani, unohtuu minultakin äskeinen kaameus.
— Se on merkillistä, kun ne nuo kuulat väistävät minua, — arveleeKalle-poika varhaisvanhan rauhallisuudella. — Viisi miestä on jokaikkiaan kaatunut rinnaltani, mutta itseeni ei ole naarmuakaan tullut.Sekin äskeinen mies siellä riihen luona kaatui ihan minun jaloilleni.
Hän näyttää saapastaan, jossa näkyy veripilkkuja. Ja kun hän on polttanut paperossin loppuun, heittää hän pätkän kädestään huolettomalla liikkeellä, ottaa mauserpistoolinsa kiveltä ja lähtee astelemaan miestensä luo. Hän on nimittäin joukkuepäällikkö.
Eikö hänellä ole hermoja lainkaan vai onko hän niin järkkymätön fatalisti? mietin yksin jäätyäni. Niin, rintamaelämä tekee monista fatalisteja sekä luopi heidän maailmankatsomukseensa uskonnollisia vivahduksia. Mitäpäs minulle sanoikaan muutamia päiviä sitten komennuskuntamme entinen päällikkö, jykevä ja miehekäs lääkäri, käydessäni häntä tervehtimässä sotilassairaalassa, jossa hän potee kranaatinsirpaleen jalkaansa iskemää haavaa?
— Monessa asiassa sitä on saanut täällä rintamalla ollessaan tehdä täyskäännöksen, — lausui hän. — Ennen minä esimerkiksi olin varma ateisti, mutta nyt minä uskon Jumalan olemassaoloon. Ja sen sijaan että minä ennen aikaan olin melkein sosialisti ja joka tapauksessa kiivas kuningasvihaaja, niin nyt minusta on kehittynyt monarkisti. [Hänen lausuntonsa johtui siitä, että olimme edellä vilkkaasti keskustelleet hallitusmuodosta ja päässeet — saapuvilla oli useampia henkilöitä — yksimieliseen tulokseen lujan kuningasvallan tarpeellisuudesta meillä. Kun sama asia oli esimerkiksi Vaasassa jo paljon tätäkin aikaisemmin erinäisissä piireissä ollut vilkkaan keskustelun alaisena, todistaa se, ettei asia ollut suinkaan "kellarissa piilleiden Helsingin herrain" vireille panema, kuten eräillä tahoilla on herjakielisesti väitetty, vaan oli se virinnyt ikäänkuin itsestään, olojen muutoksen aiheuttamasta luonnonpakosta. Sotaretkellä tehdyt kokemukset olivat monenkin saaneet katsomaan asioita toiselta näkökannalta kuin ennen, ja nämä kokemukset olivat ennen kaikkea omiaan kehittämään monarkistisia mielipiteitä. Ja kun lisäksi ottaa huomioon kansamme synnynnäiset vaistot, jotka tässä kysymyksessä eivät voi olla muuta kuin monarkistiset, niin olen vakuutettu, että kansamme olisi varsin suurella yksimielisyydellä ja juhlamielin rientänyt käyttämään hyväkseen sen historiallisen hetken, jonka se aikojen aamuna eripuraisuudellaan oli laiminlyönyt, mutta jonka kohtalo lähes vuosituhantisen orjuuden jälkeen oli nyt äkkiä sen eteen avannut: valita itselleenomakuningas sekä painaa muiden kansakuntien tietoisuuteen käsite:Suomen kuningaskunta. Niin olisi vakuutukseni mukaan käynyt ja meillä olisi riidan ja kiihkoilun sijasta vallinnut korkea juhlamieli, elleivät erinäiset puoluepukarit ja sellaiset epäkypsät valtiolliset kiipijät, jotka katsoen olevansa itseoikeutettuja maalaiskansan tulkkeja, kylvävät — ikäänkuin meitä ei olisi jo ennestään tarpeeksi luokkavihalla onnellistutettu — mainitun kansanaineksen mieliin epäluuloa ja vihaa kaupunkilaisia sekä yleensä maan sivistyneistöä vastaan, olisi rientäneet tasavaltalaisrumpujaan pärryttämään sekä siten sekottamaan ihmisten käsitteitä.] Ja vaikka minä olen aina uskonut kuolevani vanhanapoikana, niin taitaa tässä vielä tulla naimisiin menokin, — lopetti hän leikillisesti, saaden noilla viime sanoillaan peitettä oikovan sairaanhoitajattaren punastumaan.
* * * * *
Kun taistelun pauhina jälleen saavuttaa aallonpohjan, lähden Kalle-pojan jälkiä seuraten etsimään tovereitani. Helposti heidät löydänkin ja asetun entiselle paikalleni ketjussa — sammalella kiven vieressä näkyy vielä veripilkkuja äskeisen kumppanini jäliltä.
Nyt varustautuvat viholliset hyökkäykseen. Vastakkaiselta rinteeltä kuuluu selvästi komentohuutoja, kirouksia sekä sitten laulun-ujellusta: "Eespäin, väki voimakas!" Mutta ei tunnu laulu kohoavan siivilleen, se vaikuttaa ylen väkinäiseltä, ja kun meikäläisten tuli samalla kiihtyy korkeimpaan tehoonsa, tyrehtyy hyökkäysyritys alkuunsa. Kuulasateemme vaimentuessa tekevät he vielä toisenkin yrityksen, mutta se päättyy yhtä nolosti.
Nyt on jo vuoro meidänkin rynnätä. Päällikkömme, jääkärikapteeni, kulkee nopeasti pitkin linjaa ja sitten kajahtaa hänen huutonsa niin kuuluvana, että vihollistenkin täytyy se erottaa:
— Jääkäripataljoona eteenpäin mars! mars!
— Hurraa! hurraa! — kajahtaa pitkin linjaa, miehet kavahtavat ylös ja syöksyvät suinpäin rinnettä alas, poikki notkon ja toista rinnettä ylös.
Punikit ampuvat hätäisesti, umpimähkään, mutta sitten valtaa ne, suuresta ylivoimastaan huolimatta, pakokauhu ja ne jättävät oivalliset asemansa.
— Kun ne p—leet vielä huutavatkin! — oli heistä muuan paetessaan harmistuneena kironnut.
Meikäläisten katkeamaton hurraaminen ja kiväärinpauke etenee nopeasti, yli pensasten ja ryteikköjen käy voitokas kulku. Tuolla ja täällä putoilee maahan punikkien kiväärejä ja pensasten suojasta kohoaa käsiä antautumisen merkiksi. Vilahtelee punanauhaisia naissotureitakin, toiset hurjassa paossa, toiset uhmaavina ja tahtomatta mitenkään kivääristään luopua. Tuolla juoksee muuan amatsooni pakoon ja hänen kintereillään, käsi ojona, nuori meikäläinen. Fauni nymfiä tavottamassa!
Erään pensaan takaa löytävät muutamat meikäläiset jalkaan haavottuneen punikin, jolla on taskussaan — kokonainen nippu avaimia, tiirikoita ja muita murtovarkaan työkaluja. — Pif! ja tämä Kakolasta laskettu ihanneyhteiskunnan rakentaja saa perusteellisen parannuskuurin.
Kohtaan siinä ystäväni varapäällikönkin, joka silmät loistaen, höltynyt haavanside sivulla roikkuen ja karpiini kainalossaan rientää eteenpäin. Saan hänet hillityksi pysymään yhdessä kohti, ettei haavasta alkaisi jälleen verta vuotaa. Asetumme harjanteen kylänpuoleiselle nokalle ja alamme kiikarilla tarkata kirkkotarhaa. Sielläkin on jo hätä vallannut punikit. Juoksujalkaa karkaa heitä ulos kirkosta ja sitten suinpäin läheiseen metsään. Emme malta olla heille evästykseksi lähettämättä muutamia karpiinin laukauksia, vaikka onkin syytä varoa, etteivät kauimmas sille suunnalle edenneet meikäläiset luule laukauksiamme punikkien ampumiksi.
Hetkisen on kirkkotarha tyhjänä, sitten ilmestyy sinne meikäläisiä viheriätakkeja. Silloin lähdemme mekin kapuamaan rinnettä alas ja yli savisten peltojen kirkkoa kohti.
Maantiellä kirkon alla tapaamme päällikkömme järjestämässä siihen juuri koottua vankijoukkoa.
— Mitä, onko siellä ryssiäkin joukossa? — kivahtaa toverini.
— En minä mikään ryssä ole, — vastaa meihin kääntyen kaskipäinen, röyhkeänaamainen mies, jolla on kyläagitaattorin eleet ja päällään ryssän sinelli.
— Sitä suurempi häpeä sinulle, että olet suomalainen ja kannat isänmaasi vihollisille kuuluvaa pukua!
Vankien joukossa on puolikymmentä naistakin. Muutamilla niistä on sairaanhoitajattaren merkit, lääkärimme totesi myöhemmin eräällä viimemainituista olevan inhottavan pitkälle kehittyneen veneerisen taudin. Toisilla on täydellinen miehenpuku. Nuorin näistä, noin seitsemän- tai kahdeksantoistavuotias, seisoo hajasäärin ja kädet housuntaskuissa. Täyteläisine muotoineen, tärveltyneine kasvonpiirteineen ja uhmaaville eleineen vaikuttaa hän aito sakilaisheilalta.
— Käännös oikeaan! Käyntiin mars! — ja kaksi pitkää riviä vankeja lähtee vartiain saattamina astumaan Karkun asemaa kohti.
Aurinko on laskullaan, metsäiset kukkulat punertavat, taistelu on päättynyt. Tulokset: toistasataa kaatunutta vihollisen puolella, seitsemisenkymmentä vankia, neljä kuularuiskua, pari sataa kivääriä ja kymmenkunta hevosta kuormineen. Tappiomme: kaksi kaatunutta ja kymmenkunta lievemmin haavottunutta. Huimassa loppuhyökkäyksessä ei kaatunut eikä haavottunut ainuttakaan meikäläisistä.
Sekasorron vallassa pakenee vihollinen Tyrväätä kohti, osan meikäläisistä seuratessa yhä heidän kintereillään.
* * * * *
Mikä kirjava elämä ja iloinen hälinä vallitseekaan maantiellä astellessani varapäällikön kanssa kirkon luota kylää kohti. Rämisten vierii ohitsemme sotasaaliilla täytettyjä kuormia. Tuossa taas mennä kyhnyttävät rattaat, joissa voihkii muutamia haavottuneita vankeja. Vastaan tulee höyryävä kenttäkeittiö, jota kuskaa oma kokkimme.
— Hei Janne, antakaahan jotakin suuhunpantavaa! Meillä on ollut kova päivätyö eikä kunnon ateriaa ole saatu sitte eilisen.
Janne pysähyttää kojeensa ja ojentaa kummallekin suuren rautakauhan, täynnä höyryävää kauravelliä. Jälessä seuraavasta kuormasta saamme ison kämpäleen leipää. Kauha toisessa ja leipä toisessa kädessä jatkamme matkaa ja annamme tuon yksinkertaisen aterian maistua. Iloisena, hälisevänä joukkona kulkee meikäläisiä ohitsemme ja toisia tulee vastaan. Kaikki ovat vielä taistelun jäleltä lämpimiä ja loistavin silmin hoilaavat ne, sanoja toistensa suusta tempoen, kokemuksistaan ja töistään taistelun kuluessa.
— … oli kahvipannukin tulella muutamassa niiden ampumakotuksessa ja sekös minua pisteli vihaksi, niin että sivu juostessani porautin sitä kiväärillä … että vai vielä teillä rakkareilla tässä kahvipannutkin… — tarttuu äänten sorinasta lauseenpätkä korvaani.
Kaikessa tässä on jotakin niin tutunomaista kuin olisin tämän saman tunnelman joskus ennenkin elänyt. Ja äkkiä palautuu mieleeni kotoinen kuva kesäisestä ehtoosta, jolloin väki elonkorjuusta palaa kotiin päivän ponnistuksista väsähtäneenä, mutta samalla hilpeänä ja tyytyväisenä siitä, että uhkaavasta sateesta oli saatu voitto. Mutta mielessäni häämöttää muutakin. Tämä iltaruskon punerrus, taistelusta palaava, iloisesti hälisevä joukko … olenhan siitä jossain lukenutkin. Ja sitten tulevat yhtäkkiä mieleeni Runebergin säkeet:
"Ja päivä laski, suvinen tul' ilta ihanainen, majoille maille valahti jo rusko sammuvainen väsynyt päivän vaivoista miesjoukko vaeltaa, työn tehtyään se kotihin iloiten palajaa".
Niin juuri. Ja seuraavat pari säettä:
"Työns' on se tehnyt, niittänyt on viljan kallihimman, vihollisjoukon vanginnut tai lyönyt rohkeamman."
Siinähän juuri Runeberg niin sattuvasti kuin olisi sen itse kokenut, vertaa taistelusta tuloa viljankorjuusta paluuseen kesäisenä ehtoona. Niin, niin, Vänrikki Stoolia on viime vuosina pyritty syrjäyttämään, mutta näinä kohtalokkaina kuukausina ovat sen haamut jälleen ilmielävinä haudoistaan nousseet ja palauttaneet kuolemattomuuden arvon noille Runebergin isänmaallisen mielen luomille runoille.
Uskontoa vihaava piirre on meikäläisessä sosialismissa ollut kaiken aikaa huomattava piirre. Niin vapautta kuin siinäkin suhteessa on oltu ajavinaan, ovat sosialistilehtemme yhtä mittaa — paitsi vaalien edellä — sisältäneet törkeitä uskonnon solvaisuja. Puhumattakaan siitä, että valtiokirkko ja papisto ovat olleet pimeyden peikkoja ja kaiken pahuuden lähteitä — huolimatta siitä historian todistuksesta, että Suomen kansa jo varhain saavutetusta lukutaidostaan saa kiittää yksinomaan papistoaan ja että lutherilaisen papistomme keskuudesta on kautta aikojen esiintynyt huomattavia edistys- ja valistusmiehiä.
Niinpä kun se osa Suomen kansasta, joka vuodesta vuoteen on kulkenut sosialistilehtien lumoissa, ryhtyi armon vuonna 1918 uutta paratiisia maan päälle luomaan, astuivat edellä mainitulle alalle kohdistuneen kiihotuksen tulokset erittäin räikeinä esiin. Murhattujen ja kidutettujen luettelossa ottavat papit varsin huomattavan sijan ja julkisista rakennuksista ovat kirkot ne, joihin punakaarti joukkojen harjottama vandalismi on kaikkein törkeimpänä kohdistunut.
Olihan niistä saatu lukea kertomuksia jo sodan ensi kuukautena. Mutta ne olivat tuntuneet melkein uskomattomilta. Että kirkoissa olisi alttaritauluja käytetty ampumamaalina ja että lehmiä olisi talutettu alttarin ympärille saamaan ehtoollista ennen kirkossa tapahtuvaa teurastusta — sellaiseen törkeyteen kykeneviä aineksia ei olisi hevillä tahtonut uskoa Suomen kansan keskuudesta löytyvän. Ja entä sitten ne moninaiset ihmisten kidutukset ja silpomiset? Kauhistuen niistä oli luettu, mutta mielen pohjalle oli aina jäänyt pieni turvallinen epäilys, etteiväthän ne nyt sentään voine tosia olla. Mutta täällä rintamilla haihtuvat sellaiset epäilykset. Olen lukenut pöytäkirjan, jossa erään punikkien murhaaman henkilön ruumista tutkinut lääkäri kertoo pöyristyttävästä rääkkäyksestä, jota on harjotettu ennen kuolemaa. Ja sotatoverieni joukossa on satoja, jotka pohjoisen Satakunnan taistelumailla ovat omin silmin nähneet vainajia, joilta on keneltä päänahka nyletty, keneltä silmät kaivettu, keneltä taas vatsa leikattu irti j.n.e. toinen toistaan julmempia kidutustapoja.
Olemme vanhoissa kertomuksissa pöyristyen lukeneet niistä julmuuksista, joita kasakat ja kalmukit Isonvihan aikoina ovat maassamme harjottaneet, sekä samalla ihmetelleet, että siihen aikaan vielä saattoi löytyä sellaisia raakalaisia. Ja nyt olemme yhtäkkiä saaneet todeta, että oman kansamme keskuudessa tällä kahdennellakymmenennellä vuosisadalla löytyy ihmisiä, niin, kokonaisia järjestyneitä joukkioita, jotka kykenevät, jos mahdollista, vieläkin suurempiin julmuuksiin ja epäinhimillisyyksiin, vieläpä omia kansalaisiaan vastaan. Mutta onhan maamme suurimman puolueen johto kahden vuosikymmenen aikana tehnyt kaikkensa särkeäkseen ja tukahduttaakseen johdettavissaan joukoissa kaikki perityt uskonnolliset ja siveelliset käsitteet sekä möyriäkseen pinnalle kaikki pimeät voimat ja alhaiset vietit, joita uskonto ja sivistys uuraalla työllä ovat koittaneet hävittää. Niin, me olemme näinä kuukausina saaneet nähdä alkuihmisen kaikkine raakalaisen vaistoineen riehuvan keskuudessamme — tuloksena meikäläisen sosialismin pari vuosikymmentä kestäneestä vaikutuksesta. Sanon sosialismin, sillä on turhaa kiemurtelua puhua siitä, että sosialismi ja punakaarti ovat eri asioita. Ne eivät meillä ole eri asioita, vaan kaikista punakaartin harjottamista konnuuksista on sosialidemokraattinen puolueemme kokonaisuudessaan vastuussa. Sitä älköön unhotettako!
* * * * *
Jos kirkkojen ja kotien raiskaamiset, mikäli niistä valkoisen Suomen sanomalehdissä on luettu, ovat tuntuneet uskomattomilta, niin nyt, täällä kauniin Satakunnan rintamailla, saan yhä uudelleen ja uudelleen todeta, että kertomukset niistä eivät ole olleet liioteltuja.
Miellyttävimpiä maaseutukirkkoja on se arkkitehti Kallion harmaasta kraniitista rakennuttama soma temppeli, joka seisoo Karkun kirkkomäellä hymyilevän kauniissa seudussa. Viikkokaudet on se ollut punikkijoukkojen kortteeripaikkana ja linnotuksena. Kammon, uteliaisuuden ja jännityksen sekaisin tuntein astun sen vuoksi taistelun päättyessä kirkkoon, josta monias hetki sitten kiikarin avulla näin viimeisten punikkien suinpäin pakoon syöksyvän.
Hämmästyneenä pysähdyn sakaristosta kirkkoon johtavalle ovelle. Joka puolella kohtaa silmää hävityksen näky. Penkit on kiskottu irti paikoiltaan ja rikki ruhjottuina viskelty kasaan toiselle sivuseinustalle. Lattialla ajelehtii kaikenlaista törkyä, likaisia vaateriekaleita, leivänkannikoita, kaluttuja luita ja — tietysti! — tyhjiä sardiinirasioita. Erään rikotun sivuakkunan alle on nostettu pöytä, jolla on seisonut kuularuisku. Pöydällä ja lattialla sen jaloissa on kokonainen kasa mustuneita patruunanhylsyjä.
Kirkkoon ei oltu vielä ehditty hankkia alttaritaulua, että punikit olisivat voineet sitä maalitaulunaan käyttää. Mutta sen sijaan on alttarin seutua muuten muistettu. Alttariaidan päältä on revitty irti ja hävitetty sen samettinen peite. Alttarilla on jälellä raamattu ja kirkkokäsikirja, mutta niitä on viillelty puukolla ja lehtien väliin syljeksitty. Niiden seuraksi alttarille on viskattu jyrsitty lihankappale.
Urut on tärvelty. Irti kiskottuja piippuja ajelehtii luttuun poljettuina ympäri lattiaa. Keskikatosta riippuva kynttiläkruunu on pirstaleina.
Sakaristoon johtava ovi on, tietämättömässä tarkotuksessa, nostettu kanneksi saarnastuolin päälle. Sakaristossa ovat kaappien ovet murretut, kirjat ja muut eineet, joita ei ole katsottu ryöstämisen arvoisiksi, on viskottu ympäri lattiaa. Niiden sijalla hyllyillä ajelehtii tyhjiä patruunavöitä ja kaikenlaisia likaisia rättejä.
Lehterillä ovat penkit paikoillaan. Mutta useimpiin on puukolla koverrettu rivoja kuvioita ja ruokottomia lauseita. Vallan viattomilta vaikuttavat niiden joukossa sellaiset sydämen purkaukset kuin: "Möhömaha kapitalisti", "Porvarillinen etuilija". Kuinka liikuttavasti tuossa kaikessa kuvastuvatkaan Valpas-Hännisen äänitorven opetukset ja sanontatavat!
Istahtaessani muutamaan etummaisista lehterin penkeistä, jonka kirjalauta on puukolla melkein poikki järsitty, ja vaipuessani hetkeksi hävityksen jälkiä katsomaan, olen niin elävästi näkevinäni, mimmoista näiden seinien sisällä on jokapäiväinen elämä viime viikkoina ollut.
Tuolla seinustalla, lattialle levitettyjen ryssänsinellien päällä, kuorsaa joukko vahdista äsken tulleita "tovereita". Muutamia istuu syömässä, toisessa kädessä paksu, juustolla katettu voileipä, toisessa sardiinirasia. Saarnastuolin päälle nostetulla ovella istuu, jalkojaan heilutellen ja paperossi suupielessä, eräs nuoremmista "tovereista" ja vetelee hanuria, samalla kuin siinä hänen alapuolellaan joukko toisia "tovereita" ja "lemmensiskoja" pyörähtelee tanssissa.
Mutta kaski päässään ja yllään ryssänsinelli tulla tuiskahtaa ulko-ovelle komppanian päällikkö, siviliammatiltaan suutari ja ehdokas kaikissa eduskuntavaaleissa.
— Helvetin hopusti kaikki levänneet miehet vahtipaikoille — huutaa hän tuohuksissaan. — Lahtarit p—leet varustelevat hyökkäystä.
Syntyy yleinen kinasteleminen ja noituminen siitä, kenen vuoro on lähteä. Päällikkö hosuu ja pärmänttää, nukkumassa olleet heräävät ja istualleen vääntäytyen sekä päätään kynsien yhtyvät yleiseen kiroilemiseen. Vastahakoisesti, meluten ja kiväärejään kolistellen lähtee viimein joukko miehiä kirkosta, johon vähitellen palaa tavallinen arkipäivämeno.
Lepovuorolla olevat sytyttävät paperossin ja paneutuvat jälleen pitkäkseen. Yksi "lemmensisarista", jolta päällikkö vei tanssitoverin, on istahtanut alttarikehälle ja alkanut neuloa alusvaatteihinsa ryöstösaaliina saatua pitsiä. Muuan sakilaistoveri istuu täällä lehterillä tupakoiden ja kalvaa aikansa kuluksi puukolla penkin kirjalautaa. Kuinka se onkaan hauskaa! Lastut vain sinkoilevat ja sydämen kyllyys purkautuu tuollaiseen sisällyksettömään rekirenkutukseen.
— Laija-ti, laija-ti, tillan-lillan…
Sitten päälle räikeän kimeästi viheltäen jotakin tanssinsäveltä, kunnes hänen huomionsa kiintyy alttarikehällä neulovaan "siskoon", jolle hän huutaa rivon sukkeluuden.
— Hi, hi, hii! — vastaa sisko kaverin mehevyyteen.
He vaihettavat edelleen "sukkeluuksiaan", kunnes seinän vieressä allapäin kyyröttävä mäkitupalainen, joka side pään ympärillä synkästi tuijottaa eteensä, äsähtää heille tuskastuneena: — Olkaa tuossa nyt jo, senkin…!
* * * * *
Pari päivää myöhemmin vierailen sivumennen poltetun kauppalan laiteella säilyneessä huvilassa. Se on ollut sivistynyt ja hyvin varustettu koti, jossa eronsaanut iäkäs virkamies on puolisonsa kanssa viettänyt vanhuutensa päiviä. Mutta missä kunnossa se onkaan nyt, äsken poistuneiden punikkien jäliltä!
Herran huoneessa on arvokasta kirjotuspöytää käsitelty jollakin teräaseella, nähtävästi kirveellä. Siten aukimurrettujen laatikkojen sisällöstä on kaikki mukaan kelpaamaton viskattu lattialle.
Salissa on rikottu huonekalut, suuret peilit ja vaasit. Kukkatelineet on potkittu kumoon ja kattokruunu hotaistu kiväärinperällä pirstaleiksi.
Ruokasalin lattiaa peittää kokonainen kerros pirstottuja porsliini- ja lasitavaroita, niin ettei siellä voi askeltakaan ottaa, jalan alla rauskumatta ja helähtelemättä. Suuresta tammipuisesta kaapista on viskottu lattiaan koko sen sisältö, rikas ja monipuolinen pöytäkalusto. Kyökin akkunasta on viskattu hillopurkkeja pihalle ja toisia on läimitty seiniin, niin että ne ovat kauttaaltaan hyytyneiden marjojen peitossa.
Kaikki kalleudet, vaatetavarat — talonherran silkkihattu ei ole kelvannut, vaan on se luttuun lyötynä jätettynä paikoilleen — ja ruokatarpeet on ryöstetty. Ja loppujen lopuksi on seiniä valeltu bentsiinillä, vaikka sytyttäminen lähtökiiruussa onkin jäänyt suorittamatta. Huoneissa tuntuukin vielä selvästi bentsiinin haju.
Talon isäntäväki on hävityksen aikana piillyt kellarissa. Punaroistojen pikainen lähtö on syynä, että kellari on jäänyt nuuskimatta ja he siten säilyttäneet henkensä. Ihmeellisen iloisina ja keventynein mielin he liikkuivat hävityksen keskellä, rientäen tarjoamaan minulle ja toverilleni hilloa ja marjamehua, — ainoaa, mitä heillä kellarin kätköissä oli säilynyt. Mutta tuo heidän ilonsa oli sitä laatua, jossa kyyneleet ovat hyvin lähellä. Juuri samanlaista olin Pietarissa vallankumouksen päivinä tavannut eräässä vanginvartiaperheessä, jolta roskaväki oli hävittänyt melkein kaiken vähäisen omaisuuden. Kummassakin tapauksessa tunnettiin vapautuksen iloa ja kevennystä — toisessa tapauksessa oli päästy tsaari- ja santarmivallan, toisessa punaisen kauhuvallan ikeestä —, mikä sai kärsityt aineelliset vahingot näyttämään vähäisiltä. Paistoihan jälleen vapauden päivä ja kaikki äsken eletty oli kuin pahaa unta.
* * * * *
Edellä kuvatut pari hävityksen näyttämöä eivät ole läheskään puhuvimpia niiden lukemattomien vandaalitekojen joukossa, joita punahulikaanit kautta Etelä-Suomen ovat toimittaneet. Itsekin olin vielä saava tutustua lukuisiin sellaisiin.
Mitähän sanonevat Tokoimme, Mannerimme ja ne muut nahkansa pelastaneet punahulluuden apostolit, jos he joskus saavat painetuista todistuskappaleista lukea, millaisia hedelmiä heidän lietsomansa ja johtamansa liike kasvatti? Ehkä väittävät niitä totunnaisen tylsään tapaansa vain porvarien keksimiksi valheiksi ja provokatsiooniksi? Se provokatsiooni-käsitehän on niin mainio joka paikkaan. Tai ellei se auta, niin onhan toinenkin koeteltu keino: vetäytyä edesvastuusta kiihottamainsa joukkojen taa suojaan. Ei ole muka voitu hillitä kiihtyneitä joukkoja eikä ole voitu tietääkään, mitä huonommat ainekset maaseuduilla ovat tehneet.
Ei kelpaa puolustukseksi! Herrain siltasaarelaisten piti jo pitkin viime kesää nähdä, mihin kaikkeen heidän kiihottamansa joukot pystyvät. Elleivät Helsingin, Turun ja muut mellakat avanneet heidän silmiään, niin olisi sen pitänyt tapahtua niinä marraskuun päivinä, jolloin he noin vain kokeeksi panivat toimeen suurlakon tapaisen. Jos heidän punakaartilaisensa muutamanpäiväisen lakon vallitessa ehtivät jo tehdä suuren joukon tihutöitä ja kataloita murhia, niin mitä niiltä saattoikaan odottaa jatkuvan, aseellisen taistelun kestäessä? Pitihän tämän toki olla Siltasaaren herroille selvää — eikä se kuitenkaan estänyt heitä alottamasta järjetöntä taistelua ja päästämästä valloilleen hillittömiä joukkojaan, joiden keskuudessa he tiesivät hurjimpain ainesten olevan vallassa.
Tuhansien hävitettyjen kotien omistajat, tuhansien murhattujen ja kidutettujen kansalaisten omaiset ja tuhannet harhaan johdetut työläiset muodostavat leppymättömän syyttäjäjoukon, jonka kirous vuodesta vuoteen on raskaana painava ylempäin ja alempain sosialistijohtajaimme hartioita. Mitkään selittelyt ja kiemurtelut eivät ole heitä näistä syytöksistä ja näistä kirouksista vapauttava. Ja Suomen kansan historia on heistä jälkipolville kertova suurimpina konnina, mitä tässä maassa koskaan on esiintynyt.