Suuren sekasorron vallassa pakenevat punikit Karkusta Tyrväälle, meikäläisten seuratessa heidän kintereillään. Seuraavana päivänä kulkevat jälkijoukkomme ja kuormastomme samaa tietä, joka osottautuu oikeaksi kuoleman tieksi: kuolleita, hevosia, rikkoutuneita kuormarattaita ja kaatuneita punikkeja maantienojissa pitkin matkaa. Takaa-ajavien meikäläisten kuulat niitä ovat surmanneet ja kukaan ei luonnollisesti ole vielä ehtinyt niitä korjata, perässä tulevat ovat vain työntäneet ne maantienojiin, joissa keväinen tulvavesi solisee.
Puolitaipaleessa on erään talon riihessä kolme aikaisemmin haavoihinsa kuollutta punakaartilaista, jotka on asetettu valmiiksi siisteihin kirstuihin, mutta joita toverit eivät ole ehtineet hautaan toimittaa eivätkä pakosekamelskassa mukaansa ottaa. Yksi vainajista on — kertovat paikkakuntalaiset — ollut punakaartipäällikkö ja kaksi muuta ovat naissotureita. Toinen niistä herättää huomiota jalopiirteisyydellään.
Illan tullen majotumme muutamaan varakkaaseen taloon noin kolme kilometriä Tyrvään asemalta ja Vammalan kauppalasta.
Vammala niin — olen tiennyt maassamme löytyvän sennimisen kauppalan, mutta sen maantieteellisestä asemasta minulla ei ole ollut mitään varmaa käsitystä. Kartoista ei sitä nimeä löydä hakemallakaan. Mutta seuraavana yön seutuna painuu Vammala, tuo ihanan ja viljavan seudun keskelle kohonnut kukoistava kaupungin alku, lähtemättömästi mieleeni.
Se on Rauta- ja Liekoveden väliin pistävällä kauniilla niemekkeellä, jonka käressä, pienen torin kauppalasta erottamana, on Tyrvään muhkea, kaksoistorninen tiilikirkko. Kirkon luota johtaa pitkä ja korkea kivisiltä vesireitin pohjoisrannalle, jossa heti sillasta alkaen on taaja kylä sekä Tyrvään rautatieasema.
Kokemäen jokialueen pohjoispuoli oli nyttemmin kokonaan puhdistettu roistojoukoista. Karkusta paennut punikkiarmeija oli yhdessä paikkakunnalla ennestään lojuneiden joukkioiden kanssa sulloutunut kauppalan puolelle, missä he ryöstäen ja raastaen valmistausivat jatkamaan matkaansa kohti eteläisiä ilmoja ja — siperialaista ihanneyhteiskuntaa. Niin kauan kuin he kauppalassa viipyivät vallitsivat heidän kanuunansa ja kirkkoon sijotetut kuularuiskunsa siltaa estäen aseman seutuville saakka edenneitä meikäläisiä seuraamasta heitä sinne. Harvantaajaista laukaustenvaihtoa kuului sieltä yhtä mittaa ja silloin tällöin antoivat tykitkin kuulua järeän äänensä.
* * * * *
Illan hämärtyessä tulee majataloomme muutamia paikkakunnan isäntiä, jotka ovat olleet punaisten vankina. Heitä oli uhannut varma kuolema, mutta punaisten pakokiireen aiheuttamaa sekamelskaa hyväkseen käyttäen olivat he yhdennellätoista hetkellä pelastuneet, syöksyen vankihuoneensa akkunasta ulos. Kuulien ympärillään vinkuessa — yksi heistä oli haavottunutkin — olivat he juosseet metsään ja viettäneet siellä viime yön. Päästyään sitten päivän kuluessa selville, että tämä puoli vesistöä oli jo kokonaan valkoisten vallassa, olivat he nyt uskaltaneet ihmisten ilmoille. Voi sanomattakin arvata heidän ilonsa, kun he metsästä tullessaan heti ensimäisessä talossa kohtasivat valkoista nauhaa kantavia sotureita.
Kaameita asioita tietävät miehet kertoa punaisten mellastuksista pitäjässä. Toinen toistaan törkeämpiä murhia epäluku, ryöstöjä, kiristyksiä, murhapolttoja. Koko viime yönkin oli Karkkuun täältäpäin kuumottanut valtava tulipalon loimu. Nyt saamme kuulla, että se oli Tyrvään pappila, yksi Suomen uhkeimpia, jonka punaroistot illalla olivat sytyttäneet, ryöstettyään sen ensin putipuhtaaksi. Iäkästä rovastia ovat he koko valtakautensa mitä ilkeimmällä tavalla kiusanneet, muun muassa kostoksi siitä, että hänen poikansa on — jääkäri. Miehet ovat hyvin huolissaan Vammalan kohtalosta, sillä punikit ovat uhanneet sen lähtiessään polttaa. Nyttemmin heiltä voi odottaa jo mitä hyvänsä. Mitä auttamattomammin he sortuvat oman hulluutensa kutoman nuotan perukkaan, sitä hillittömämmin laskevat he perkeleellisen sisunsa riehumaan. "Meidän jälkeemme vedenpaisumus", näyttää jo alkujaankin olleen heidän tunnuslauseenaan.
* * * * *
— Vammala palaa!
Kaameana viestinä kiertävät nuo sanat huoneesta huoneeseen ja hälyttävät minut silmänräpäyksessä jalkeille, ehdittyäni juuri parahiksi asettua vuoteeseen. Kaikki syöksyvät ulos, toiset puolipukeissaan, muutamat ihka alusillaan.
Valtavana liekkimerenä loimuaa jo kirkon puoleinen pää kauppalaa. Taivas punottaa laajalti ja täällä kolmen kilometrin päässäkin on niin valoisa että lukea näkisi. Mutta tulimeri laajenee silmissä, talo talolta edeten nielee se koko kauppalan. Huomaa niin selvästi, kuinka punaiset hornanhenget riehuvat siellä sytyttäjinä, vaikka heitä itseään ei tänne asti voikaan nähdä. Tekee niin kaamean vaikutuksen, että tuli leviää vastatuuleen. Ja yhä edelleen ovat heidän kuularuiskunsa työssä, säestäen liekkien huminaa ontolla nakutuksellaan.
Seisomme pienellä kallionnyppylällä tämän kaamean näytelmän voimattomina katselijoina. Synkeä viha kiiluu miesten silmissä ja kädet pusertuvat nyrkkiin. Monta sanaa ei puhuta, mutta niistä harvoista, jotka silloin tällöin lausutaan, saa käsityksen, että näissä miehissä on kiteytynyt leppymätön viha punahulluutta vastaan. Paljon he ovat jo nähneet ja kokeneet, mutta tällaista, että kymmenittäin kauniita taloja ja onnellisia koteja sytytetään syyttä suotta palamaan, eivät he sentään ole voineet odottaa.
Neuvotonna, mieli kuohuksissa palaan sisälle.
— Voi niitä viheliäisiä, tuo niiltä nyt vielä oli tekemättä! — päivittelee siellä, alusillaan huoneesta huoneeseen kulkien hyvinvoipa kuormastopäällikkömme, jonka korkean otsan alta katselee kaksi lapsenomaisen rehellistä ja viatonta silmää. Hän on maailman hyvänahkaisin mies, jonka ainoana intohimona ovat hevoset, mutta nyt tuo suunnaton tapaus, kokonaisen kauppalan murhapoltto ihan valkoisen armeijan silmien edessä, on saanut hänen hyväntahtoisen olemuksensa rajuun kuohumistilaan.
Päätään kynsien, päivitellen ja jahkaillen kiertää hän huoneesta toiseen avutonna kuin lapsi, pysähtyen kenen eteen milloinkin ja naisihmisiä kohdatessaan muistamatta ollenkaan esiintyvänsä alusillaan, karvainen rinta paljaana. Lopuksi istahtaa hän vuoteensa kulmaan, vetää jalat alleen ja eteensä tuijottaen jatkaa päivittelyään:
— Ei, tässä täytyy lähteä liikkeelle! — huudahtaa hän yhtäkkiä ylös kimmoten.
Hän katselee etsien ympärilleen ja huomatessaan minut jatkaa:
— Tule toveriksi, käydään hakemassa ne Karkussa eilen vangiksi saadut roistot, viedään tuonne Vammalaan katsomaan heikäläisten käsialoja ja sitten…
Hänen kipinöivistä silmistään näkyy kyllä, mitä hänellä on mielessä.
Omassa sisässäni käy yhtä raju kuohunta, täällä sisällä tukehuttaa eikä pihallakaan haluta toimetonna katselijana seistä. Siksipä suostunkin heti hänen ehdotukseensa. Muonitusmestarimme, nuorehko liikemies Kokkolasta, mies jonka sanoja tuhlaamatta nähdään aina tosi toimessa häärivän ja jonka toisessa kädessä on side erään aikaisemman taistelun jäleltä, viskaa mitään puhumatta karpiinin selkäänsä ja liittyy meihin kolmanneksi. Neljänneksi tulee muuan kuularuiskuväkeen kuuluva nuori rakennusmestari. Käden käänteessä on neljä hevosta satuloitu, me hyppäämme selkään ja karahutamme matkaamme. Tarkotuksenamme on löytää ensinnä komppanian- ja pataljoonanpäällikkömme, jotka koko päivän ovat toimineet aseman seutuvilla, saadaksemme heidän suostumuksellaan vangit huostaamme.
Lähtemättömästi painuvat mieleeni tämän yön kuvat. Kauppala loimuaa nyt yhtenä ainoana tulimerenä, josta luhistuvien rakennusten kohdalta tavan takaa syöksyy taivasta kohti valtavia liekkejä ja kipunapatsaita. Kaamean värisinä punottavat pilvet laajalti ympäri ja kukkuloilla täällä kilometrienkin päässä on valoisaa kuin päivällä. Teillä liikehtii levottomia ihmisiä ja lepovuorolla olevia sotilaitamme, joiden ohi me karkuutamme täyttä laukkaa, niin että hevosten kaviot iskevät säkeniä tien kivistä.
Käymme asemalla ja ratsastelemme ristiin rastiin kylässä, mutta päälliköitämme emme mistään tapaa. Niin täytyy meidän luopua tuimasta aikeestamme, jota paitsi huima ratsastusmatkakin on jonkun verran tyynnyttänyt kuohuvaa mieltämme. Punikit ovat jo jättäneet kauppalan ja meikäläiset sotilaat toimivat siellä pelastustyössä. Sinnepäin ratsastaessamme tulee tiellä vastaamme liekkien keskeltä pelastuneita pakolaisia: avuton, surkuteltava joukko eri-ikäisiä henkilöitä, kullakin kainalossaan ne vähäiset rihkamat, mitä palavasta kodistaan ovat ehtineet mukaansa temmata. Vaatemytty kainalossaan astelee siinä muuan vanha herra käsikkäin iäkkään puolisonsa kanssa. Muuan saaliin kietoutunut nainen on lähtiessään siepannut käteensä lintuhäkin, jossa räpistelee pari säikähtynyttä kanarialintua. Vanha kumaraharteinen muori astelee vaikeasti hengittäen sauvansa nojassa, taluttaen kädestä kuusivuotiasta tyttöä, joka suurin, säikähtynein silmin tuijottaa eteensä…
Koko tuo itkevä ja voivotteleva joukko pysähtyy ja kääriytyy pärskivien hevostemme ympärille. He näkevät nyt vasta ensi kerran valkoisia sotilaita ja sen vuoksi suhtautuvat he meihin kuin pelastuksen enkeleihin. He hyväilevät ratsujamme ja eräs nainen koperoi rihkamainsa joukosta leivänpalasia, joita hän syöttää hevoselleni, samalla kuin äänettömät kyyneleet hiljalleen vierivät hänen poskiaan pitkin…
Avuttoman pakolaisjoukon näkeminen on saanut kuormastopäällikkömme uudelleen kuohumistilaan.
— Petoja ne ovat eikä mitään ihmisiä, — huutaa hän, nyrkki ojennettuna, kimeäksi särkyneellä äänellä. — Kyllä minä olen nähnyt tällä sotaretkellä jo jos mitä… minä olen omin silmin nähnyt vainajan, jolta oli päänahka nyletty ja kasvoista raavittu kaikki liha, toisia, joilta on silmät kaivettu päästä tai jotka pajunetinpistoilla on hitaasti surmattu … mutta tämmöistä, että kokonainen kauppala sytytetään tuleen ja asukkaat teljetään kellareihin, en olisi jaksanut uskoa. Pahanteolla hekumoivia perkeleitä ne ovat…
Silmät kipinöiden ja nyrkki ojona istuu hän ratsullaan siinä tulipalon hohteessa ja keskeytymättömänä virtana valuvat kiihkeät sanat hänen suustaan. Pakolaiset ovat, jos mahdollista, vieläkin kiihtyneemmässä mielentilassa ja säestävät hänen sanojaan kiivain huudahduksin…
Panemme ratsumme jälleen liikkeelle, mennäksemme kauppalan puolelle, pakolaisten jatkaessa matkaa päinvastaiselle suunnalle ja etsiessä tilapäistä kattoa päänsä päälle. Kaamein mielin ajamme korkealle Vammaskosken sillalle. Vihainen tuuli puhaltaa Rautavedeltä, kumeasti pauhaa allamme koski ja edessämme humisevat liekit ja ryskyvät alas sortuvat talot.
Siltaa ovat punikit koettaneet räjäyttää rikki, siinä kuitenkaan onnistumatta. Hevoseni on vähällä sortua ammottavaan aukkoon, jonka heidän räjäytysvehkeensä on kaivanut keskelle siltaa. Sen lisäksi on sillanpermannossa vielä pari kranaattien kaivamaa syvää kuoppaa.
Suunnaton on se rovio, joka edessämme roihuaa. Ennen en ole niin valtavaa tulipaloa nähnyt. Pelastustyöt ovat turhia ja supistuvatkin ne vain niiden kauppalan laiteilla olevien talojen varjelemiseen, joita punikit eivät ole ehtineet sytyttää.
Noihin valtaviin liekkeihin tuijottaessani ja sortuvien talojen ryskettä kuullessani palautuu mieleeni jälleen se silmitön alasrepiminen ja hillitön vihankylvö, jota sosialistijohdon taholta on vuosikaudet harjotettu ja jonka loogillisia, seurauksia tämäkin suunnaton tihutyö on. Tämä ei ole enää yksistään muutamien kymmenien talojen palo, vaan se on huippuunsa kehittyneen yhteiskunnallisen sairauden purkautuma, elementtaarisen sivistysvihan ja pinnalle möyrittyjen eläimellisten vaistojen riemuvoitto — niin, se on koko sen punaisen hulluuden tunnuskuva ja loppusaavutus, jonka kouristukset kansamme oli vapautuksensa tiellä vielä viimeiseksi kestettävä.
Niin, onkohan se vain pelkkä sattuma, että punaisen liikkeen pääjohtaja on nimeltään Kullervo, sillä hämmästyttävässä määrin ovat kuluneet kuukaudet paljastaneet kansamme sielussa yhä vielä piilevää synkeätä Kullervo-raivoa ja sulamatonta korpirautaa. Olemme uskoneet liikoja kansastamme ja sen valistuksesta, kunnes sen valtiollinen kehittymättömyys ja sen luonteen rikkinäisyys ja särmikkäisyys on taas pelottavan räikeänä eteemme paljastunut. Olemme unhottaneet, että paitsi viisasta ja malttavaa Väinämöistä sekä hyväntahtoista ja uutteraa Ilmarista myöskin kaikki tuhoava, jättimäinen Kullervo on jättänyt omat juonteensa kansallisluonteeseemme. Sitä odottamattomampana on raivokas Kullervo nyt keskuuteemme ilmestynyt.
Kunpa nämä liekit pohjia myöten valaisisivat kansallisluonteemme pimeimpiäkin kuiluja. Mutta uskaltaneeko toivoa, että kansamme näiden kaameiden kokemusten opettamanakaan kävisi yksimielisenä vastaisuuttaan turvaamaan? Sillä työläästi oppivaa niskurikansaa me olemme, kansaa, joka näkyy muodostavan erikoisen rehevän maaperän jääräpäisille puoluepukareille, elämän todellisuutta tajuamattomille idealoogeille, löyhäpäisille maailmanparantajille ja joukkojen suosiosta eläville demagoogeille.
Mekö Kullervo-ominaisuuksinemme kykenisimme muodostamaan tasavallan? Ei vuosisatoihin, ellemme Keski-Amerikan rosvo-tasavaltojen tapaan halua elää kituuttaa järjestyneen valtion irvikuvana ja sivistyneiden kansojen naurun esineenä ainaisine riitoinemme ja mullistuksinemme! Emmekö totisesti ole jo saaneet kylläämme puoluepukari- ja demagoogivallasta? Lujat valjaat selkäänsä tarvitsee kansamme, keskitetty, voimakas kuningasvalta on meille elinehto — se vakaumus kiteytyy Vammalan palon loisteessa entistä lujemmaksi mielessäni.
Entä porvarilliset puolueemme, kansamme yhteiskuntaa säilyttävä aines, onko se tämän jälkeen vihdoinkin osottava saaneensa terästä itseensä? Sillä se on ollut luisuvalla pinnalla aina siitä aikain, kun koolle haalittujen väkijoukkojen keväällä 1906 säätytaloa piirittäessä — piirittäjäjoukkojen johtajana, kuvaavaa kyllä, oli nykyinen punakaartikenraali Eero Haapalainen — tehtiin tuo huikea loikkaus nelijakoisesta edustuslaitoksesta yksikamariseen eduskuntaan yleisine ja yhtäläisine äänioikeuksineen ja siten kevytmielisesti lähdettiin elimellisen kehityksen tukevalta pohjalta kokeilujen epävarmalle tielle. Mikä "edistyksen" kilpajuoksu ja kansanvallan himphamppu meillä onkaan viimeisten kymmenen vuoden kuluessa vallinnut? Eduskuntalaitoksen piirityksellä tuo "edistyksen" kausi alkoi ja samanlaiseen se päättyi: kun viime suvena kiihotetut roskajoukot yhdessä venäläisten svabodasolttujen kanssa pusersivat eduskunnalta joukon erinäisiä "lakeja".
Aiotaanko tämänkin jälkeen nuo lakien nimeä kantavat, väkivalloin läpiajetut ja epäkypsät sakinpäätökset jättää voimaansa? Jos niin käy, niin täytyy sanoa, että kansamme kypsyneempikään aines ei ole viime aikojen katkerista kokemuksista mitään oppinut.
Uusi kunnallislaki sekä kahdeksan tunnin työpäivälaki ankaran tarkistuksen alaisiksi! Samoin yksikamarinen eduskuntamme ja vaalilaki, laitettakoon ne sellaisiksi, että eduskunnastamme syntyy laitos, jossa tehdään todellista työtä ja laaditaan viisaita ja käytännöllisiä lakeja maan ja kansan hyödyksi sen saamatta esiintyä näyttämönä, jolla kaikenlaiset neulojattaret, leipurinsällit ja senkin seitsemät piirisihteerit ja toimittajat harjottavat hedelmätöntä suunsoitantoa.
Ja sensuuri arvelematta voimaan! Vai aiotaanko meillä vapauden ja ties minkä kaikkien kauniilta kajahtavain asiain nimessä sallia, että kutka hyvänsä edesvastuuttomat ja moraalittomat kynäsankarit saavat painetun sanan välityksellä vapaasti, kuten tähän saakka, levittää rienaavia oppejaan sukupuolisesta rivoudesta lähtien aina yhteiskunnalliseen villiytymiseen saakka? Oman terveytensä nimessä täytyy yhteiskunnan estää sellainen, ellei muutaman vuosikymmenen kuluttua mielitä joutua samaan katastroofiin kuin nyt.
— Taantumusta! taantumusta! — tullaan eri tahoilla varmastikin huutamaan, mutta vastattakoon niille, joiden keuhkot ovat aina vireessä "edistyksestä" huutamaan, että niin juuri, taantumusta se on ja sellaista meillätarvitaan, se on: palautumista järjen kannalle, palautumista elimellisen kehityksen laduille, joilta kevytmielisesti, umpimähkäisessä maailmanparannustouhussa on syrjään syöksytty. Se on välttämätöntä, huutakoot sitten edistysapostolimme ja demagoogimme taantumuksesta minkä mielivät. Kyllä maailmaan ääntä mahtuu.
Meille on välttämätön vahva puolue, joka uskaltaa avonaisesti olla konservatiivinen, vanhasta ja koetellusta lujasti kiinni pitävä. Jos meillä olisi jo aikaisemmin ollut sellainen jarrulaitos — ruotsalainen puolueemme on yksinään ollut siihen liian heikko — niin ei yhteiskuntamme olisi tähän allikkoon suistunut.
Totisesti meillä on tämän jälkeen syytä useammin muistaa Solonin sanoja, kun hän kerran kysyttäessä, oliko hän nyt laatinut parhaan lain mitä ajatella saattoi, vastasi: — En mene sanomaan, onko se paras mahdollinen laki, muttaAtenan kansallese on tällä haavaa paras laki. —
Meillä ei ole huolittu välittää siitä, minkälainen laki kulloinkin vallitsevissa oloissa olisi kansallemme otollisin, vaan turhamaisessa edelläkävijäkansa-innostuksessa — todellakin kaunis edelläkävijäkansa — rakenneltu lakeja kaikenlaisten ilmassa häälyväin teoriain varaan. Totisesti on maamme liian köyhä ja karu, kyetäkseen esiintymään kaikenlaisten maailmaa parantavien puoskarien koekenttänä. Puoluepukarit, luokkavaistojen kiihottajat, demagoogit ja yhteiskunnalliset puoskarit kammitsoihin ja vallanohjat lujan monarkin käsiin!
Näihin muotoihin kiteytyvät riehuvat ajatukseni Vammalan murhapalon yöllisessä loimotuksessa.
Ryöstäen ja polttaen etenevät punikit etelää kohti.
Kapeata, kevätsohjuista, pilalle kulunutta kahden pitäjän välistä oikotietä liikehtii pohjalainen rykmenttimme tykistön ja kuormaston seuraamana vaivaloisesti eteenpäin. Öisin loimottavat eri puolilla taivaanrantaa valtavat tulipalot ja päivisin osottavat synkeät savupatsaat, millä suunnalla punapaholaiset milloinkin riehuvat.
Jyrkät vastakohdat asutuksessa pistävät täällä silmään ja antavat aavistaa, että maalaisköyhälistön katkeruuteen täällä on todellisiakin syitä. Meheviltä peltolakeuksilta, joiden keskellä seisoo komeita taloja hyvinvoipine ihmisineen, olemme ykskaks joutuneet karulle metsäkulmalle, jossa louhikkojen keskellä, repaleisten ja laihojen peltotilkkujen ympäröiminä kyyhöttävät pienet ja harmajat torpat leipähuolten näivettämine asukkaineen. Täällä on kaikki niin kalseata ja mieltä masentavaa.
Hiljalleen hämärtyy kolea huhtikuun ilta. Sadat jalat tallaavat liejuista tietä, pyörät kitisevät ja ilman täyttää hevosten huohotus, huuto ja piiskanläiske. Tunti toisensa jälkeen nuojutaan eteenpäin ja yhä on vain ympärillämme sama lohduton sydänmaan maisema. Kuin pelästynyt silmä tuijottaa tuolla ja täällä pitkää matkuettamme metsätöllin samea ikkuna ja illan pimetessä alkaa puunlatvojen yläpuolella kuumottaa taas tuttu eteläisten tulipalojen punerrus.
Väsymys alkaa painaa jäseniä ja mitä pitemmälle ilta kuluu, sitä pahemmin alkaa vilukin ahdistaa. Soilta nouseva usva tarttuu vaatteisiin kosteana huuruna ja saa aikaan vilunpuistatuksia. Mutta yhä vain nuojutaan eteenpäin.
Vihdoinkin, pimeän päässä, saavutaan kurjaan torpparikylään metsien keskellä ja rykmentti saa pysähtymiskäskyn. Eri komppaniat ja osastot saavat etsiä itselleen yömajan mistä parhaiten löytävät.
Muutamien kumppanien kera saan minä haltuuni erään aution töllin tien vieressä.
Se on oikea kurjalistolaismaja, jossa kaikki on rempallaan ja ruokkoamatta. Navettapahasen ovi kiikkuu toisen saranansa varassa, heinäladon seinästä roikkuvat laudat irtonaisina ja ihan tuvan porrasten edessä on suuri rikkatunkio. Kenkärajoja, luita ja likaisia rääsyjä ajelee kaikkialla.
Asuinrakennus käsittää tuvan ja pienen keittiön. Kummastakin löyhähtää vastaan inhottava ilma, ummehtunut, kostea ja raaka. Kaluttuja luita, homehtuneita ruuan tähteitä ja kaikenlaista ryönää ajelehtii joka nurkassa. Tuvan lattiaa peittävät pehkuuntuneet oljet osottavat, että ohi vaeltavat punikkijoukot ovat ennen meitä täällä majailleet.
Talon irtaimisto, lukuunottamatta läpi ruostunutta kahvipannua keittiön seinällä, on korjattu pois. Nahanpalasista ja joistakin työkalujen jätteistä voi päättää, että mökin asukas on ammatiltaan ollut suutari. Ohitse vierivä kansainvaellus on kaikesta päättäen huuhtaissut kirjavaan helmaansa tämän kurjan majan asukkaat.
Olisi luullut tällaisen nälkäperukan säästyneen hävitykseltä. Mutta eipä sentään. Vastapäätä suutarin mökkiä törröttää hiiltyneiden raunioiden keskellä paljas uuninpiippu, osottaen siinä tulipalon riehuneen. Saamme kuulla, että siinä on asunut kylän kauppias, jonka ohi vaeltavat punikit ovat surmanneet sekä ryöstettyään talon sytyttäneet sen tuleen.
Näkee hyvin raunioista ja pihatontista, ettei siinä ole mikään maailmankaato kapitalisti asunut. Asuinrakennus on puotineen keittiöineen käsittänyt neljä huonetta ja tontti ei kokoonsa paremmin kuin laatuunsakaan nähden ole mäkitupalaisen maatilkkua kummempi. Se on arvatenkin ollut paikkakunnan miehiä, joka Amerikassa hiukan varoja kerättyään on perustanut synnyinkyläänsä kaupan, minkä vaihtotavarana pääasiallisesti ovat olleet toisaalta ne voinaulat ja munatiut, joita lähitorppien akat ovat sinne nyytissään kiikuttaneet, toisaalta taasen kahvineljännekset ja silakkakilot. Mutta päätään pitempi kyläläisiään on kauppias kuitenkin kaikitenkin ollut ja naapurinsa suutarin silmissä on hän varmaankin paisunut oikein paatuneeksi verenimijäksi. —
Sytytämme hellaan tulen lämmitelläksemme ja laittaaksemme illallista. Mutta kylmettynyt pesä ei vedä, vaan lyö kaiken savun sisään. Kirvelevin silmin täytyy meidän kyyristyä alas. Eikä inhottava löyhkä haihdu huoneesta, vaikka ovi ja akkuna ovat sepposen selällään. Ähkien ja silmiään pidellen koettaa kuormastopäällikkö tuhertaa hellan ääressä puuroa ja saada teevettä kiehumaan. Sitten löydämme jostakin puhtaita olkia lattialle ja päällystakit yllä, kintaat kädessä ja lakit korvilla asetumme vieri vierekkäin oljille.
Mutta jäsenet ovat koko päivän kestäneestä marssissa niin puutuneet, että unta ei ole heti toivominenkaan. Makaan selälläni ja tuijottaen savupilveen, joka yllämme vaappuilee, seurailen mielikuvituksessani sitä latua, jota elämä tässä mökki pahaisessa on kaikesta päättäin kulkenut.
Tuolla tuvan peräikkunan alla on suutari istunut nelikollaan ja naputellut nauloja saappaan kantaan. Eukko on nyökytellyt itseään pesän vaiheella ja tupakoiden ja syleksien on sivupenkillä istunut saapasten omistaja.
— Se on niin, että se tämä työmiehen olo ja elämä ei tule siitä siihen, niinkauan kuin porvarit ovat vallassa, teki häntä sitten työtä vaikka yötä ja päivää, — on suutari työskennellessään puhunut. Mutta kun ohi vaeltava posti on jättänyt taloon "Työmiehen" on hän viskannut keskeneräisen saappaan lattialle ja tarttunut ahnaasti lehteen.
— Panehan, akka, se pannu tulelle! — on hän komentanut vaimoaan, sytyttänyt paperossin ja sänkyyn selälleen kellahtaen alkanut tutkia lehteä.
Sen lukeminen on hänelle kuin jokapäiväinen päihtymys, jota ilman hän ei voi olla. Kuta pitemmälle lehden sivuilla hän ehtii, sitä kiihtyneemmäksi hän käy. Ja kun hän on päässyt loppuun, kavahtaa hän istumaan ja alkaa tupaan iltapuhteeksi kerääntyneille naapurimökkien miehille kiroilla olojen nurinkurisuutta ja porvarien keljumaisuutta sekä esittää tasajakoon perustuvia maailmanparannussuunnitelmiaan.
Hän on vuosi vuodelta käynyt yhä haluttomammaksi työhön, politiikka on anastanut yhä enemmän ja enemmän hänen aikaansa ja niin ovat hänen tulonsa pienentymistään pienentyneet. Siitä on taas hänen katkeruutensa parempiosaisia kohtaan kasvamistaan kasvanut, varsinkaan kun hänen salainen unelmansa kansanedustajaksi pääsemisestä ei ole toteutunut. Siten ovat "Työmiehen" yksipuoliset ja vahvasti valheella höystetyt kirjotukset saaneet hänestä yhä kiitollisemman lukijan.
Mutta hän on tarvinnut yhteiskunnalliselle vihalleen konkreettisen esineen, jonkun silmin nähtävän ja käsin koeteltavan kohteen. Sellaiseksi on kuin itsestään tarjoutunut vastapäätä asuva kauppias.
— Sekin viheliäinen verenimijä! — on hän monesti kähähtänyt ja viitannut naskalillaan naapurinsa punaiseksi maalattua rakennusta.
Ja kun hänen eukkonsa kauppiaaseen tekemät kahvi- ynnä muut pikku velat ovat kasvamistaan kasvaneet ja kun kauppias on jo jonkun kerran niistä muistuttanut, on hänen vihansa verenimijää kohtaan entisestäänkin ärtynyt.
Eukkoon on tarttunut miehensä katkera mieli ja haluttomuus työhön. Pesän ääressä kahvipannun kanssa tuherrellen kuluttaa hän suurimman osan päivästä, odotellen vallankumousta ja olojen, äkkiparannusta. Paikat niin ulkona kuin sisälläkin jäävät kohentamatta, likaa ja törkyä kertyy nurkkiin, vaatteiden saumat irvistelevät ja pesun puutteessa samentuvat ikkunaruudut. Se kaikki on omiaan lisäämään heidän katkeruuttaan porvarillista yhteiskuntajärjestystä vastaan.
Sille kannalle ovat olot tässä metsäkulman töllissä kehittyneet, kun Helsingistä alkaa yhtäkkiä kummia kuulua. Siellä ovat toverit ottaneet herroilta nyörit pois ja nostaneet köyhälistön valtaan.
Sen kuultuaan ei suutari ole saanut ainuttakaan naulaa saappaanpohjiin isketyksi. Ja kun hän sitten on saanut kuulla, että kirkonkylän suutari, räätäli, akitaattori-Kalle ja muutamat muut toverit olivat muodostaneet "esikunnan" sekä tehneet oman pitäjän pomoille saman tempun kuin Helsingin herroille, niin silloin ei hän enää olisi pysynyt nelikkonsa nenässä vaikka itse "Työmies" olisi siihen kehottanut.
— Nyt se alkaa! — on hän huutanut muijalleen ja lähtenyt.
Ei hän kuitenkaan kuulumattomiin hävinnyt, vaan tavan takaa on häneltä eukolle tullut rahalähetyksiä, muonaa, kahvipusseja ja pukukankaita. Ja onpa hän lopulta itsekin tullut, saapunut satapäisen, kirjavan lauman ja kukkuroilleen lastattujen kuormien keskellä, saapunut omalla hevosella ajaen, rattaat täynnä kaiken karvaista hyvyyttä, alkaen jauhosäkeistä ja sokeritopista aina koreasti soipaan pelivärkkiin saakka.
— Nyt, eukko, tavarat kokoon ja liesuun! — on hän huutanut tupaan tullessaan, — Heitetään nämä kivikkokankaat porvarilahtareille itselleen ja lähdetään Siperiaan. Sinne perustetaan oikea ihanneyhteiskunta, jossa porvareista ei ole hajuakaan olemassa. Siellä ei kärsitä minkään sortin pomoja eikä verenimijöitä, vaan jokainen tekee neljä tuntia päivässä työtä ja muun osan päivästä istuu kokouksissa ja kuuntelee musiikkia. Joka muijalla on oma ompelukone ja joka talossa telefooni — minunkin rattaillani tuolla on yksi aparaatti — eikä puutetta ole mistään.
Siunaillen on eukko alkanut sulloa tavaroitaan kokoon ja sijotella rattaille, joiden perään navetasta on talutettu oudostellen ammuva Heluna. Mutta verenimijä-naapuriaan muistaen on suutari sillä välin kuiskannut jotain Porin pojille ja pian sen jälkeen on naapurista kajahtanut muutamia laukauksia. Ja kun rähisevä kulkue vihdoinkin on valmistautunut matkaa jatkamaan, ovat puhtaaksi ryöstetystä kauppiaan talosta liekit loimunneet korkealle…
* * * * *
Saatuani suutarin tarinan loppuun kohoaa elävänä mieleeni muuan toinen köyhälistöläiskoti, jossa muutamia päiviä sitten ohimennen vierailin. Kuinka vastakkainen se koti asukkaineen olikaan tälle nykyiselle yöpaikalleni!
Kytevien ja savuavien raunioiden välitse ajoimme Vammalan palon jälkeisenä aamuna ystäväni varapäällikön kanssa polkupyörillä etuvartiaimme luo, jotka olivat ketjussa muutamia kilometrejä kauppalasta Vesilahdelle päin. Ketju kulki pitkin mäen harjannetta, poikki maantien, jota myöten me ajoimme. Aamu oli kolea ja pojat olivat kivien kupeille sytyttäneet pieniä nuotioita. He olivat yöllä kahakoineet vihollisen jälkijoukkojen kanssa, vallottaneet heiltä muutamia ryöstötavaralla täytettyjä kuormia sekä ottaneet joukon vankeja. Punikkien päällikkö oli, ollessaan jo heidän keskellään sekä laskettuaan aseensa, temmannut yhtäkkiä taskustaan venäläisen käsipommin sekä iskenyt sen kenttään. Pommi ei ollut kuitenkaan räjähtänyt ja pojat olivat paikalla ampuneet päällikön. Kun he sen jälkeen olivat koetteeksi viskanneet pommin kauemmas kentälle, oli se räjähtänyt. Mainittu punikkipäällikkö oli herraskaisesti puettu porilainen. Hänen papereitaan katsellessamme löysimme niiden joukosta muutamia inhottavan rivoja valokuvia. Kaunis ihanneyhteiskunnan esitaistelija sekin.
Harhailevia punikkijoukkoja oli vielä läheisyydessä ja vartiain oli syytä pysyä valppaina. Siinä nuotiolla lämmitellessämme ja jutellessamme kiintyi huomiomme pariin vaimoihmiseen, jotka etempänä maantien varressa olevan mökin pihalla puhelivat keskenään.
— Nuo tuollaiset mökinakat ne ovat pahimpia sanankuljettajia, — huomautti yksi etuvartioista.
— Tosiaankin, ne täytyy estää vapaasti liikkumasta, — tarttui varapäällikkö.
Lähdimme yhdessä hänen kanssaan mökkiä kohti. Naiset olivat sillä välin siirtyneet pihalta sisälle.
Mökki oli keskellä kalliomaisemaa, johon suurella vaivalla oli purastettu muutamia monilokeroisia ja saarekkaita peltotilkkuja. Kuvittelin sisällä tapaavamme siivottoman tuvan, olkipahnoja, puoli alastomia, likaisia lapsia, synkästi tuijottavan punikkimuijan…
Sisäkuva oli kuitenkin kokonaan toinen. Pieni tupa oli mallikelpoisesti siistitty, kummallakin ikkunankynnyksellä oli kasviruukkuja, niiden joukossa tuo kotoisa palsami, jota paitsi lattialla suuressa, viheriäksi maalatussa pytyssä kasvoi kattoon ulottuva fiikus. Pari makuutilaa olivat huolellisesti kootut ja vanhanaikaisilla ryijyillä peitetyt. Piirongin päällä raksutti kello rauhallisesti ja kuvan täydensi kissa, joka sisään astuessamme nousi makuutilaltaan takkakivellä ja köyristi selkäänsä.
Molemmat vaimot osottausivat ryppykasvoisiksi mummoiksi, joista toinen istui jakkaralla, toinen seisoi peränurkassa, kädet äidillisesti ristissä ulkonevan vatsan päällä. Kummankin kasvoilla kuvastui pelko ja hämmennys.
— Onko talossa miesväkeä? — alkoi toverini tiukasti, ottaen muistikirjansa esiin.
— O-onhan se … vaari ja poika, — ilmotti vapisevalla äänellä se vanhuksista, joka seisoi.
— Missä ne ovat?
— Tuolla … missä he poloiset lienevät, — sanoi muori, viitaten kädellään etelää kohti.
— Jahah, siis punaisten puolella!
Tärkeän ja tuiman näköisenä merkitsi toverini jotakin muistikirjaansa.
— Eikä, kun … pakosalla … siellä … — läähätti muori itku kurkussa.
Minun huomiotani oli tällävälin kiinnittänyt pieni kirjahylly piirongin päällä. Siinä oli näin köyhäksi majaksi harvinaisen paljon kirjoja. Lähenin sitä hiljaa ja annoin katseeni liukua pitkin kirjojen niskoja. Paitsi raamattua oli siinä pari Foersterin teosta, joitakin Starbäckin historiallisia romaaneja, joku joulualbumi, Hilda Käkikosken kootut teokset j.n.e. Joukossa ei ollut yhtään sosialistista teosta eikä lentokirjasta. Missään ei näkynyt myöskään sosialistisia sanomalehtiä. Kumpaakin tuvassa olevaa pöytää verhosi tammikuun lopulla ilmestynyt Aamulehden numero.
Mainitsin huomioistani hiljaa toverilleni, samalla kuin itsekseni tein johtopäätöksen, että torpan vanhukset ovat uskonnollista väkeä ja heidän poikansa tuollainen kotona pysyvä vakaa nuorukainen, joka lueskelee kirjallisuutta ja silloin tällöin pistäytyy jossakin siistissä iltamassa.
— Kyllä kai ne ovat kunnon ihmisiä, — kuiskasi toverinikin ympärilleen silmäillen.
Istahdimme hetkeksi alas ja rauhottuneena seurasi muori esimerkkiämme.
Siinä jutellessamme huomasin yhtäkkiä pihaseinässä useita kiväärinkuulan tekemiä reikiä. Vastaavalla kohdalla katossa näkyi naarmuja ja sälöjä.
— Milloinka täällä on ammuttu? — kysyin kummastuneena.
— Pääsiäisyönähän ne…
— Pääsiäisyönä! Mikä taistelu täällä silloin olisi ollut?
Ääni jälleen liikutuksesta vapisten ryhtyi muori selittämään. Kun heidän poikansa ei hyvällä lähtenyt niiden joukkoon, tulivat pääsiäisyönä hakemaan ja kun vaari ei tahtonut avata niille ovea, alkoivat ampua seinästä sisään.
— Niitä kataloita! Ja saivat pojan käsiinsä?
— Eiväthän ne saaneet, mutta siitä myöten ovat vaari ja poika olleet metsissä pakosalla. Poika sanoi aina, että hän uskoo lujasti oikean asian voittavan eikä lähde niiden joukkoon.
Puristimme lähtiessä mummon kättä ja kehotimme häntä pysymään levollisena, sillä sellainen poika säilyy aina tallella.
* * * * *
Punaisten ja valkoisten välinen raja ei suinkaan ole kulkenut ihmisten yhteiskunnallisen aseman ja varallisuussuhteiden luomia rajoja myöten. Olivathan tuonkin töllin asukkaat yhteiskunnan kaikista vähäväkisimpiä, mutta mielipiteiltään valkoisina olivat he joutuneet punaisten raakaa sortoa ja mielivaltaa kokemaan. "Kaikki, jotka eivät ole meidän kanssamme, ovat meitä vastaan", sen ovat punaisten vallitsemilla alueilla saaneet monen monet vähäväkisetkin kokea, kun he eivät mielisuosiolla ole kapinaliikkeeseen yhtyneet. Entä päinvastoin: kuinka monta kunnon työmiestä, renkiä ja torpparia on ollut taistelussa valkoisen armeijan riveissä, ei väkisin vietyinä, vaan vapaaehtoisesti lähteneinä taistelemaan järjestyksen ja lainalaisen vapauden puolesta — miehiä, jotka, kuten tuon viimemainitun torpan asukkaat, ovat eläneet vanhalla pohjalla ja joiden tervettä järkeä eivät sosialistilehtien lietsomat myrkkyhuurut ole sokaisseet.
Miltä onnen ja kotoisen viihtymyksen sijalta se toinen tölli tuntuukaan tähän suutarin majaan verrattuna. Isä poikineen palaa pian kotiin ja tyynesti ryhtyvät he jatkamaan jokapäiväistä elämäänsä siitä, mihin punaisten hirmuvalta sen keskeytti.
Suutarin elämä on mennyt hiljalleen alaspäin aina siitä hetkestä aikain, jolloin ensimäinen "Työmies" hänen kotiinsa saapui. Nyt vaeltaa hän ryöstösaaliineen villiintyneen lauman keskellä ja turhaan uskottelee itselleen matkaavansa onnen saarelle, siperialaiseen ihanneyhteiskuntaan. Jo huomispäivänä voi hän tovereineen olla läpipääsemättömässä nuotanperukassa ja kotipahaistaan saanee hän tuskin koskaan enää nähdä.
Elämänehdot kummankin mäkituvan asukkailla ovat olleet jokseenkin samat. Siitä huolimatta on heidän elämänsä kehittynyt niin tuiki vastakkaisiin suuntiin. Elämänkatsomus on kummallakin ollut niin tuiki erilainen.
* * * * *
Aamuaurinko punaa mäntyjen runkoja kallioilla, kun rykmentti lähtee jälleen liikkeelle. Samanlaista koluamista kilometri toisensa jälkeen kuin eilenkin. Välistä katkaisee matkan muutamaksi tunniksi joki, jonka yli johtavan sillan punikit ovat hävittäneet. Mutta kun tilapäinen pölkkysilta on suuressa kiireessä saatu kuntoon, ajaa jyristävät tykit, muonakuormat ja kuularuiskuvankkurit yli huojuvan sillanpermannon, ja niin jatkuu taas matka pitkin pilalle syöpynyttä, lokaista tietä.
Mutta jopa vihdoinkin loppuu pitkä ja karu sydänmaan taival ja eteemme aukenevat Vesilahden rehevät laaksot. Mutta täällä ei silmä kohtaakaan mehevien peltojen keskellä muhkeita taloja, vaan ainoastaan alastomina törröttäviä uuninpiippuja. Ja ilman täyttää käry, joka on niin tuttu sitten Tampereen ja Vammalan päivien ja joka loihtii mielikuvituksen eteen hiiltyneitä ihmisruumiita.
Niin, heti ensimäisessä kylässä, johon Tyrväältä päin tullen saavumme, ovat kaikki vähänkin huomattavat talot navettoineen tallineen poltetut poroksi. Kuin apua huutaen ojentuvat kaljut uuninpiiput taivasta kohti. Kaikki on kylässä autiota ja kuollutta, ei kuulu lehmän ammuntaa eikä koiran haukuntaa ja ne harvat ihmiset, joita on näkyvissä, hiiviskelevät synkkinä ja allapäin kytevien raunioiden ympärillä. Ankarana on heidän eteensä asettunut kysymys, kuinka saada elämä jälleen käyntiinsä, sillä karja, siemenviljat, katto pään päältä, kaikki on tuhottu.
Eikä ainoastaan itsenäiset talot, suuremmat ja pienemmät, vaan kaikki paremmanpuoleiset torpatkin on täällä poltettu. Ainoastaan viheliäisimmät töllit, jotka häveliäästi ovat kiivenneet mäkien rinteille kylän laidoilla, ovat löytäneet armon ohi vaeltavan vandaalijoukon silmissä. Orvon ja avuttoman näköisinä tuijottavat niiden pienet akkunat ja useimpien ovella on pönkä osotuksena siitä, että asukkaat ovat joko metsissä tai matkalla siperialaiseen ihanneyhteiskuntaan.
Mutta eivät edes kaikki töllitkään ole säästyneet hävitykseltä. Seuraavassa kylässä on hävitetyn sillan korvalta poltettu pieni, neliseinäinen mökki. Sen omistaja, isä ja poika, joista jälkimäinenkin on jo ikämies, istuvat ohi marssiessamme aidalla siinä kotinsa raunioiden äärellä. Näkee heti miesten ulkoasusta ja kasvonilmeistä, että he eivät kuulu punaisiin. He ovat aivan toistensa näköiset ja isän erottaa pojasta ainoastaan useamman rypyn ja kumaraisemman asennon perustalla. Samalla heissä on jotakin niin tutunomaista kuin olisin heidät joskus ennenkin nähnyt. Kohta selveneekin minulle asia. Ovathan ne noita supisuomalaisia Lönnrot-kasvoja, jotka ovat niin tuttuja esimerkiksi Federleyn piirustuksista. Niin, ne ovat kaksi vanhan kansan miestä, joiden päähän ei punainen häkä ole mennyt, ja siksi on heidän vaatimaton kotinsa nyt porona.
Äänettöminä, allapäin he istuvat aidalla, selkänsä takana kotinsa kytevät rauniot, ja tirkistelevät eteensä kuin jotakin vaikeata arvotusta ratkaisten. Olisi sangen terveellistä sille roistojoukolle, jolle kansanhuumori on vääntänyt nimen "kansankavalluskunta", tulla asetetuksi näiden köyhien työmiesten eteen sekä saada lukea tuomionsa niiden paljon puhuvasta katseesta.
* * * * *
Koko loppuosan päivää vaellamme kylien halki, joissa ilman täyttää palaneen käry ja joissa alastomat uuninpiiput raunioiden keskeltä ojentuvat taivasta kohti.
Jalkani on kipeytynyt ja sen vuoksi olen asettunut kuormastoon. Mutta kun illan hämärtyessä edellä kulkevassa tykistössä on jotakin joutunut epäkuntoon ja ne pitkäksi aikaa tukkivat tien kuormastolta, kiipeän minä alas korkealta tavarakirstulta, jonka päällä epämukavassa asennossa olen kiikkunut ja heilahdellut, sekä lähden yksinäni edelle pyrkimään.
Tykkiväen ohi päästyäni on tie edessäni avoin ja tyhjä. Jalkaväki on pysähtymättä jatkanut matkaansa ja nyt ovat he jo kuulumattomissa. Lähden taivaltamaan heidän jälkiään, uskoen saavuttavani heidät yöpaikaksi määrätyssä kylässä.
Ensimäisessä tienkäänteessä on tiheä kyläpuska. Taas vastassa tuttu käry. Puolet taloista ovat raunioina. Muutaman isomman rakennuksen raunioilla ihan tien vieressä kuukkii hämärän keskellä mieshenkilö. Nousen kivijalalle puhutellakseni häntä. Se on talon omistaja, vanha mies, ja sanoo hän sammuttelevansa liekkejä, jotka eivät vieläkään ole lopen talttuneet. Nokisena ja raskasmielisenä liikkuu hän kotinsa raunioilla ja aina kun salakavala liekki tuhkan alta nostaa päänsä, rientää hän vesisankoineen sitä tukahuttamaan. Sen tehtyään istahtaa hän hiiltyneelle seinähirrelle, nojaa kädet polviinsa ja tuijottaa eteensä…
Tie painuu laajalle, talottomalle peltolakeudella. Pimeys tihenee ja sen vaikutusta lisäävät kahden puolen mustina pohottavat pellot. Vaaleana nauhakkeena kiemurtelee edessäni maantie, häviten etempänä pimeän helmaan. Taivas on puolipilvessä ja ilma lauha. Palaneen käry jää jälkeen ja sen sijaan tuntuu täällä voimakkaana mullan tuoksu. Hiljaisuutta rikkoo ainoastaan etäinen puron solina ja sammakkojen kurnutus. Maa ympärilläni tuntuu kuin elävän. Kahdella suunnalla, etelässä ja kaakossa, punertaa taivaanranta tulipaloista. Sieltäpäin kuuluu myöskin silloin tällöin, kuin aavistuksena, etäinen tykin jymäys.
Peltolakeus tuntuu ulottuvan joka suunnalle äärettömiin. Sammakkojen kurnutusta lukuun ottamatta ei korviini miltään suunnalta kantau elollista ääntä. Kaikki on niin aavistelevaa, herkkää ja väreilevää, että joka kerta kuin tykinlaukaus etäisyydestä jymähtää, on kuin tuntisin ohimoillani siitä aiheutuneen ilmanpaineen.
Ihmeellinen yö! Se saa minut lopulta tuntemaan kuin liikkuisin ypö yksinäni luomistoimintaan juuri heräävän maan pinnalla. Ja eikö tämä olekin luomisen aikaa? Hetki hetkeltä kirvottuu yön kahleista uusi, vapautunut Suomi. Punainen peto on saarrettuna joka puolelta ja sätkyttelee viimeisissä raivonpuuskissaan. Vaarallinen henkinen ruttotauti on voitettu ja ilma puhdistuu puhdistumistaan. Ja samalla on maamme vapautunut venäläisestä saastasta. Eikö suomalainen kamara ympärilläni silloin heräisi uuteen luomispäivään?
Joskin roistomaisten johtajain eksyttämät ja joukkohulluuden riivaamat laumat ovat tahranneet kansamme häpeällä, niin onhan toinen puoli kansastamme näinä kuukausina osottanut kuntoa ja tervettä voimaa ja suurta tulevaisuuden uskoa, jolle voidaan paljon rakentaa. Joskin kansallisluonteemme kuiluissa piilevät Kullervo-ominaisuudet ovat hetkeksi päässeet raivoamaan, niin ovathan takavaranamme Väinämöinen ja Ilmarinen, joiden kunto ja terve järki taas kaiken tuhkasta kohottaa…
Kilometrin kilometrin jälkeen astelen tällä sydänsuomalaisella peltolakeudella, jolla ei tunnu ääriä olevankaan. Yhä punottaa taivaanranta etelässä ja kaakossa ja tämä ihmeellinen, laulava hiljaisuus alkaa minua melkein kammottaa. Mutta samalla siinä on jotakin kiehtovaa ja puoleensa vetävää, ja tunnin toisensa jälkeen astuessani eteenpäin ja hengittäessäni väkevätä mullan tuoksua varmistuu ja lujittuu minussa jälleen usko kansamme luoviin voimiin, sen luonteessa löytyviin hyviin, rakentaviin ja säilyttäviin ominaisuuksiin. Kaiken tämän surun ja häpeän, kyynelten ja raunioiden keskeltä on sittenkin nouseva uusi Suomi puhdistuneena, sisään- ja ylöspäin vapautuneena … siis todellisesti itsenäinen Suomi — Suomen kuningaskunta.
Kylän talot olivat järvestä kohoavalla rinteellä toinen toistaan ylempänä. Alinna oli rautatienasema ja ylinnä, siellä missä maa oli jo kivistä ja katajaista, seisoi työväentalo. Se oli muhkea rakennus ja lipputankoineen kohosi se kylän yläpuolella kuin sitä ja koko laaksoa hallitseva linna.
Ja paikkakuntaa hallitsevana linnana se tavallaan oli esiintynytkin aina siitä lähtien, kun seudulla Venäjän vallankumouksen jälkeisenä kevännä puhkesi kiivaita maatyöläislakkoja. Kuin tulenliekki liehui tangossa pitkin kesää punainen lippu ja sisällä räikkyi läpi yön hanuri, lakkolaisten pyöriessä tanssissa. Läpiuupuneina vetäytyivät talojen palkollisväet vasta aamuauringon sarastaessa kotiinsa ja nukkuivat lähelle puolta päivää, sillä aikaa kuin isännät ja emännät lapsineen saivat pitää karjasta huolta miten parhaiten taisivat. Herättelemisyrityksistä saivat he vain kiukkuisia vastauksia, ja kun palvelusväki taas iltapuoleen lähti työväentalolle, tunsivat he siitä vain huojennusta, sillä vihdoinkin noustuaan olivat nämä yhtä mittaa juonitelleet ja kyränneet.
Lakkoilevat ja tanssin humussa aikaansa kuluttavat työläiset olivat siis tuon kylän yläpuolella kohoavan linnan varusväkenä. Ylivallastaan muistuttaakseen teki se tavan takaa hyökkäysretkiä ympäristöön. Kun nimittäin talolliset poikineen ja tyttärineen uskalsivat olla niin julkeita, että menivät omin lupinsa peltojaan kylvämään, järjestyivät joukot kohta työväentalon pihalla riveihin ja vetäen laulua: "Eespäin, väki voimakas!" tai: "Työn orjat, sorron yöstä nouskaa"! (mikä ei kuitenkaan ollut tarkotettu noille pelloillaan raataville orjille) marssivat he paikalle. Hevoset päästettiin valjaista, isännät poikineen ja tyttärineen kannettiin pois pelloiltaan ja parhaassa tapauksessa mukiloitiin ja rusikoitiin hyvänpäiväisiksi. Sitten palattiin tyytyväisinä linnalle ja pantiin tanssi uuteen käyntiin. Sellaista oli elämä kylässä tuona keväänä eikä se muuttunut paljon kummemmaksi sittekään, kun lakot virallisesti julistettiin päättyneiksi. Linnassa oli päästy vallan makuun eikä ohjaksia tahdottu niin vain käsistä jättää. Rettelöihinhän aina syytä löysi ja milloin omat voimat eivät tuntuneet riittävän, niin tarvitsi vain lähikaupungista kutsua vierasmaalaisia pistinniekkoja, jotka olivat aina niin alttiita avuksi rientämään.
* * * * *
Samalla tontilla ja melkein nurkitusten työväentalon kanssa oli pienempi ja vanhempi rakennus, johon kuului vain keittiö ja kamari. Siinä asui suutari Komulainen, joka varsinaisen ammattinsa ohella toimi työväentalon vahtimestarina.
Komulaisen perhe käsitti paitsi häntä itseään ja vaimoaan kaksi tytärtä, joista toinen kahdeksantoista, toinen viisitoistavuotias, sekä viisivuotiaan Janne-pojan, jota isä lellinimellä kutsui Jeskuksi.
Nimet laskevat usein häijyä pilaa, jos vanhemmat vain niiden avulla ovat mielineet antaa suuntaa lastensa luonteen kehitykselle. Niinpä tuo Komulaisen vanhempi tytär, joka oli saanut nimen Kaino, oli kaikkea muuta kuin kaino. Ainakin hän noissa jokailtaisissa tansseissa ehti riippua joka ainoan pojan käsikynkässä ja kemujen päätyttyä oli hän aina niin väsyksissä, että hädin tuskin jaksoi kotiinsa laahautua, niin lähellä kuin se olikin. Ja suulas hän oli, niin että hän sanasotasilla piti puolensa vaikka mustalaista vastaan. Sanoivat hänestä äitiinsä tulleen pahankurisen. Mutta kaunis hän oli, oikea tummatukka kaunotar. Hipiä oli hieno ja pehmoinen, kasvot kapeat ja säännölliset ja tummansinisten silmien suojana tummat, kaarevat kulmakarvat. Sitäpaitsi kävi hän aina arkinakin sievästi ja hyvin puettuna. Hän oli nimittäin ollut kaupungissa neulojattaren opissa ja osasi ainakin itselleen sommitella pukuja. Mutta syrjäisille ei hän viitsinyt neuloa. Eikä yleensä tehdä mitään työtä — seikka joka päivittäin aiheutti monta kiivasta kohtausta hänen ja tiuskean, nuuskanenäisen äidin välillä.
— Menisit edes piiaksi tästä jouten laiskistelemasta, senkin hepene, — tapasi äiti torailunsa lopettaa.
Mutta silloin tarttui asiaan aina isä, joka työkapineitaan kolistellen sanoi äreästi:
— Meidän tyttöä ei panna porvarien orjaksi. Tehkööt itse työnsä, mokomat verenimijät!
Se ratkasi aina asian ja Kaino sai rauhassa tehdä sitä, mikä häntä enimmän miellytti, nimittäin juosta kylillä, tanssia ja olla mukana työväentalon näytelmissä.
Nuoremman siskon nimi, Helli, saattoi olla paremmassa sopusoinnussa omistajansa luonteen kanssa, vaikka hänestä ei vielä voinutkaan mitään erikoisempaa sanoa. Hän oli vielä keskeneräisellä kehityskannalla niin luonteensa kuin ulkomuotonsakin puolesta ja näytti muuten kaikessa, paitsi suulaudessa, seuraavan vanhemman siskonsa jälkiä.
Jesku otti myöskin omalla tavallaan vilkkaasti osaa työväentalon elämään. Että se viha, mitä siellä tunnettiin niskottelevia porvareita kohtaan, oli Jeskussakin tavannut vastakaikua, sen tuli eräänä päivänä kylän kansakoulunopettajatar hyvin huomaamaan. Kun hän työväentalon ohi kulkevaa kujaa kävellessään näki kotinsa portailla seisovan Jeskun, huusi hän leikillisen suopeasti: — No päivää, poju! mihin Jesku kädet housuntaskuissa ja kulmainsa alta tuikeasti katsoen vastasi: — Pelkele!
* * * * *
Jos kevät ja kesä oli ollut Komulaisen tytärten mielen mukainen, niin vielä parempaa seurasi talvella. Silloin nosti "kansa" sodan "lahtareita" vastaan ja työväentalo muuttui nyt todelliseksi linnaksi vakinaisine, kivääreillä ja pistimillä varustettuine varusväkineen. Sinne asettui pitäjää hallitseva "esikuntakin" vakinaisesti majailemaan. Sitä varten laitettiin kuntoon lainakirjastolle tarkotettu huone, joka kalustettiin ja varustettiin erikoisilla makuutiloilla. Miehistö majaili suuressa kokoussalissa.
Esikunnan päälliköksi tuli lähikaupungista muuan nuorenpuoleinen, herraskaisesti puettu mies, oikein hieno ja mukava hessu, kuten Kaino illalla siskolleen vakuutti. Tämä "hessu" joka käytti hajuvesiä vaatteissaan ja taskupeilin avulla piti hellää huolta kiharaisesta tukastaan, kiinnitti heti ensi päivänä huomionsa Kainoon ja pyysi häntä esikunnalle emännäksi. Tietysti Kaino siihen heti suostui ja pyysi vuorostaan Helliä apulaisekseen.
Emännän toimiin kuului pääasiallisesti ruuan ja kahvin valmistaminen esikuntatovereille. Se ei ollut mitään vaikeaa, varsinkin kun Kaino jätti keittämiset äidin huoleksi, mihin tämä mielellään suostuikin, huomaten sen varsin edulliseksi omalle taloudelleen. Ja aineksista ei ollut puutetta. Jestas sentään sitä hyvyyden paljoutta! Oikein pystyyn lensivät Komulaisen muorin silmät, kun hän kävi katsomassa ruokavarastoja sen jälkeen kuin kaartilaistoverit olivat ehtineet niitä eri suunnilta kokoon haalia. Esikunnan huoneen nurkassa oli ensinnäkin kokonainen siirappitynnyri, josta ei muuta kuin kauhalla lappaa soppapataan. Sitten siellä oli kokonainen kahvisäkki, nisujauhoja parikin säkkiä, sokeritoppia, juustoja suuria kuin myllynkivi, kinkkuja, voidritteleitä, sardiinirasioita kokonainen röykkiö…
Tuohuksissaan palasi muori omalle puolelleen, löi reiteensä ja huudahti:
— No enkös minä ole aina sanonut, että on niillä piruilla herkkuja kätkössä, vaikka ne nälänhädästä huutavat!
— Kyllähän minäkin olen sen aina tiennyt ja sanonut, että osaa ne oman nokkansa edustan katsoa, — sanoi siihen naapuritöllin emäntä, joka oli kateudella huomannut, että kaartin ruokahomma joutui yksinomaan Komulaisen akkaväen huostaan ja jonka sanat sen vuoksi saattoi tulkita kahdella tavalla. Sitä ei Komulaisen eukko touhussaan kuitenkaan huomannut.
— Joo, mutta nyt ne kätköt vedetään päivän valoon, — yhtyi Komulainenkin eukkojen jutteluun. — Se Manneri kirjotti sen syksyllisen lakon jälkeen, että porvarit eivät ole vielä polvillaan työväen edessä, mutta eivätköhän kohta ole, thi!
— Pian aikaa selälläänkin, — arveli siihen naapuritar. — Ja joutavat hyvin ollakin, syöttiläät.
— Oli se keikaus, tämä, — hymähteli Komulainen. — Nyt sitä kannattaa työmiehenkin tuota työtä tehdä, kun saa kunnollisen palkan.
Hän teki suutarintyötä punakaartin eli toisin sanoen "valtion" laskuun. Aluksi oli hänkin kuulunut esikuntaan, mutta maalari-Janne, jonka teki itseksensä mieli esikunnan jäseneksi, juonitteli hänet vaimonsa usutuksesta pois sillä syyllä, että Komulainen elintarvelautakunnassa oli pitänyt porvarien puolta.
— Itse se jumaliste on paljon pahempi porvarein hännystelijä kuin minä milloinkaan, — oli Komulainen kiukuissaan sanonut. — Mutta kyllä minä sille keljulle vielä näytän!
Hän ei kuitenkaan jäänyt osattomaksi, sillä hänestä tehtiin kaartin vakinainen jalkinemestari ja palkkaa sai hän hommatuksi itselleen kokonaista viisikymmentä markkaa päivältä. Ja sitä ansaitakseen ei hänen tarvinnut istua nelikollaan naputtelemassa kuin kahdeksan tuntia päivässä. Kannattihan se. Ja syötävänä aina voit, läskit, juustot ja siirappisopat. Oliko siis ihme, että hän sydämessään siunasi tapahtunutta keikausta.
Tosin muija kaikesta tästä yltäkylläisyydestä huolimatta sai toisinaan tavallisen pahantuulensa. Nuuskaa äkäisesti nenäänsä vetäen saattoi hän silloin marmattaa:
— Ikänsäköhän ne nyt luulevat tätä komeutta kestävän. Ei niistä mitään! Kyllä niille sinunkin päiväpalkoillesi tulee vielä äkkiloppu, se on vissi se. Katsoisit ajoissa eteesi. Mutta näkeekös nämä nenänpäätään pitemmälle.
— Elä sinä, akka, aina tyhjää pärpätä! — murahti siihen Komulainen. — Se kun on nyt valta kerran kansalla, niin se pysyy kansalla. Mitäs ihmeessä sinä luulet lahtarien voivan tämmöisille varustuksille kuin nämä meidän. Ja jos hätä tulisi, niin kyllä Venäjältä riittää miestä apuun.
* * * * *
Kaino emännöitsi siis esikunnassa. Oikeastaan hänellä ei siitä ollut muuta vaivaa kuin kattaa pöytä kolmasti päivässä ja kantaa äidin ja Hellin valmistamat ruuat esiin. Niin ollen saattoi hän aina esiintyä parhaissa pukeissaan. Siinä suhteessa oli hän jo ennestäänkin hyvin varustettu, mutta nyt hän sai ylleen vieläkin paremmat, kun se esikunnan päällikkö kaupunkireissultaan toi hänelle uudet ja hienot kengät, hameet ja puserot.
— Onpas sillä nyt hepeneet… arkipäivänä! — murisi äiti hänen uudet tamineet nähdessään.
— Miksei tässä yksi saisi pukea itseään yhtä hyvin kuin toinenkin, — tarttui isä taas asiaan, — vai ovatko sinusta nuo joutilaat tuolla kylässä parempia kuin meidän tytöt?
Oli Kainolla alussa harmejakin emännän toimessaan. Noin viikon päivät sen jälkeen kuin sota oli alkanut, ilmestyi talolle muuan korkeakorkoisiin kenkiin ja kallisarvoiseen puuhkaan puettu kaupunkilaisnaikkonen, joka tahtoi ottaa emännyyden ohjat käsiinsä, hänellä kun tuntui olevan joitakin aikaisempia oikeuksia esikunnan päällikköön. Kun hän suulaudessa kykeni vetämään vertoja Kainolle, syntyi heidän välillään kiljuva tora, huuto ja itkeminen. Mutta silloin riensi päällikkö hätään ja se kun oli aina semmoinen soma ja mukava hessu, sai se heidät ei ainoastaan tyynnytetyksi, vaan vieläpä jonkinlaiseen sovintoonkin, niin että he sen jälkeen toimivat yhdessä emäntinä ja pitivät päällikköä yhteisenä hessunaan.
Oli se nyt vilkasta elämää työväentalolla ja niin joka suhteessa Kainon mielen mukaista. Tavan takaa lähti kivääreillä varustettuja miesjoukkoja pitäjälle samoilemaan ja palatessaan ne toivat lehmiä ja lampaita, jotka teurastettiin, milloin tuoretta lihaa teki mieli, voita, jauhoja ja — vankeja. Ja mitä ei taloista löytynyt, sitä saatiin kylän kaupoista, ei muuta kuin otettiin "kruunun laskuun". Kyllä Manneri maksusta huolen pitää!
Ne miehistä, jotka eivät olleet liikkeellä tai vahdissa asemalla ja kylän teillä, lepäilivät talolla ja vahvistelivat itseään, väänsivät välipalaksi voileipiä, joissa paksun voikerroksen päällä oli juustonviipale, sitten kinkkua ja päällimmäisenä sardiineja. Sitä kun haukkasi niin että liika suupielistä pursui, niin tiesi jaksavansa. Mikä ei maittanut, se viskattiin hampaanjälillä merkattuna nurkkaan. Olihan tuota ruuan roskaa ja lisää sai, kun viitsi vain käydä porvareita kurkusta kiristämässä.
Ja kun oli syöty ja röyhtäilty ja pistetty paperossit palamaan, alkoi hanuri räikkyä ja tanssi käydä. Kuin lennossa tulivat silloin saapuville Komulaisen tytöt ja se kaupunkilaisnaikkonen ja paljon muita tyttöjä kylästä. Oli siinä heiloja valita jos oli hessujakin. Pyörittiin niin että hameenhelmat ilmassa viilsivät ja jyske kuului alas kylälle saakka.
Esikunnalle antoivat kotitarkastukset, pakkoluovutukset ja kaikenlaisten reklementtien jakelemiset alituista puuhaa. Lahtarihenkisistä porvareista ja vastavallankumouksellisista oli myöskin paljon vastusta. Ilmiantoja tuli esikuntaan tulvimalla ja niitä vietävän kornilohvilaisia täytyi yhtämittaa vangituttaa ja toimittaa kuulusteluja välistä pitkin päivää.
— Kylläpä Alarantalan mötykselläkin housut vapisivat, kun se oli siellä kuulusteltavana, — saattoi Kaino mainita, pistäytyessään hakemaan äidin valmistamia ruokia esikuntaan.
— Vai jo tuli hätä sillekin mötykselle, — sanoi siihen isä mielihyvissään. — Mitähän nuo mötykselle tuomitsevat?
— Eikö nuo tuon ampune, — arveli Kaino olkansa yli, työnsi jalallaan oven auki ja katosi ulos ruokakantamuksineen.
— No omiaanpa on, kyllä on sekin mies köyhälistön hikeä tarpeekseen imenyt.
— Kunhan siinä ei vielä itseännekin ammuttaisi, — murahti siihen äiti karsinaloukosta.
* * * * *
Niin kuluivat talviset kuukaudet yhdessä humussa ja keväässä oltiin ennenkuin huomattiinkaan. Silloin alkoi esiintyä kaikenlaisia huolestuttavia merkkejä. Lähikaupungissa ilmestyvä sosialistilehti lakkasi tulemasta. Esikuntatoverit kyllä selittivät, että sen ilmestymiselle on tullut vain joku satunnainen este, mutta heidän silmänsä pohjalla väreili rauhattomuus. Sitten lakkasi itse "Työmieskin" tulemasta. Toverit työväentalolla koettivat olla niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, mutta Komulaisen muorin tarkalta silmältä ei jäänyt huomaamatta, että heidän rauhattomuutensa kasvoi päivä päivältä ja että alhaalla kylässä oli porvarien katseisiin virinnyt päinvastainen, odottava ja toivova ilme.
— Kerrassaan nyt eivät asiat ole oikealla tolalla, — sanoi hän, — vaan lahtarit ovat varmasti tänne tulossa.
— Mitä tuota joutavia, — pisti siihen Komulainen, joka turhaan koetti salata omaa huolestuneisuuttaan.
Kului pari päivää ja silloin alkoi naapuripitäjästä kuulua tykinjyrinää.
— Siinä sen nyt kuulet! — huusi Komulaisen muori, valmiiksi avattu nuuskarasia kourassaan, ja koetti turhaan tavata miehensä katsetta.
— Harjottelevat vain … naapurikylän kaartilaiset.
— Harjottelevat!
Pitemmälle ei muori voinut jatkaa, sillä Komulainen oli viskannut työkalut käsistään ja lähti miesten puolelle. Kun hän sieltä moniaan hetken kuluttua palasi, liikuskeli hän kuin tulisilla hiilillä, kynsi päätään ja syleskeli. Tummat kulmansa rypyssä tuijotti muori hellaloukostaan häntä koko ajan ääneti ja kysyvänä.
— Tuota … tässä taitaa tulla matkalle lähtö, — alotti Komulainen vihdoin.
— Mikä matkalle lähtö?
Se tuli tuikeasti ja uhkaavana.
— Esikunta ja koko tämä saki muuttaa toiseen paikkaan ja … vaativat minua mukaan, kun on noita keskeneräisiä töitä.
— Kas sitä, ovatpahan lahtarit tulossa, kyllähän minä olen sen kaikesta nähnyt. Mutta sinä et lähde mihinkään, se on vissi se!
— Mitä tuossa nyt tyhjää! Se on lähteminen.
Itse asiassa ei Komulaisella ollut mitään halua lähteä matkaan, mutta hän pelkäsi jäädä kotiinsa. Ryhtymättä enempää kiistelemään palasi hän työväentalon puolelle. Sillä välin asettui muori ikkunan pieleen ja näki, että pihalla kuormitettiin vankkureita suurella kiiruulla. Siellä näkyi Helli ja Jeskukin hääräävän, mutta Kaino tuli hyvin myrryisen näköisenä omalle puolelle.
— No? — sanoi äiti. — Etköhän sinäkin ala pyrkiä niiden matkaan?
— Kissa heidän sakkiinsa tukkeukoon! — tuiskahti Kaino ja istahti hellanloukkoon, piittaamatta mitään pihalla tapahtuvista lähtövalmistuksista.
Kuultuaan muutosta oli hän ehdottanut päällikölle lähtevänsä mukaan.
— Tule pois, kullannuppuni, — oli päällikkö sanonut hajamielisesti.
Hänen ykskaikkinen hajamielisyytensä oli loukannut Kainoa ja vieläkin enemmän oli häntä suututtanut nähdessään, kuinka loistavin silmin ja voitonvarmana se kaupunkilaisnaikkonen hääri päällikön ympärillä. Hän oli puuhannut lähtövalmistuksissa ja odottanut, että päällikkö kehottaisi häntä jouduttamaan omia matkavalmistuksiaan. Mutta kun se ei ollut puhunut mitään, tuskin ehtinyt häntä huomaamaan, oli hän kiukuissaan jättänyt yhtäkkiä kaikkia silleen ja lähtenyt omalle puolelleen. Kun ei kelpaa, niin ei hänkään halua itseään tyrkyttää!
Isä palasi taas omalle puolelle, sylissään kaikenlaisia myttyjä.
— Tässä olisi kahvia ja sokeria ja vähän muutakin hyvyyttä, — sanoi hän. — Kätke ne vaikka vintille, etteivät lahtarit pääse niihin käsiksi. Leipävärkkiä, lihaa ja voita on myös, niin että teidän pitäisi hyvin tulla toimeen sen aikaa kun minä olen poissa.
Hänen ihmeekseen ei muori puhunut halaistua sanaa. Itse asiassa oli tämäkin sillä välin harkinnut parhaaksi, että hänen miehensä toistaiseksi siirtyy kotoa pois. Olihan se ollut punakaartin hommissa ja lahtarit saattaisivat ties vaikka ampua hänet.
Kaino istui loukossaan ja ärtyi ärtymistään, kun päällikkö ei tullut häntä mukaan houkuttelemaan, kuten hän salaa oli odottanut. Sen sijaan tuli miehistöstä yksi ja toinen kysymään, eikö hän lähde mukaan. Siellä suuressa sakissahan olisi reilu elää. Lahtarien uhallakin pyörähdettäisiin vielä monessa hauskassa tanssissa.
— Kyllä ne tanssit saavat täksi kertaa jo piisata, — vastasi äiti,Kainon nyppiessä ääneti esiliinaansa.
— Ethän sinä nyt toki jää tänne lahtarien kanssa tanssimaan, — puhelivat pojat Kainolle.
— Elkää pelätkö, minä en edes niiden hurttain päälle katso, — sanoiKaino.
Helli puolestaan oli ollut kovassa lähtötouhussa, mutta isä oli sen odottamattoman jyrkästi kieltänyt. Sen vuoksi tuli hän nyt sisälle vetistellen ja pahantuulisena.
Kuormarattaat toisensa jälkeen vierivät kolisten pihasta tielle. Päällikkö ei näyttäytynyt Komulaisen puolella, huudot ja melu pihalla vaikenivat ja outo hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Mielihaikea, pettymys ja katkeruus kuohuivat Kainon rinnassa ja saivat hänet lopulta itkuun tyrskähtämään.
— On siinä nyt syytä tursutakin, kun tanssit loppuivat, — tuiskahti äiti ja lähti työväentalon puolelle katselemaan, eikö sinne olisi jäänyt mitään korjaamisen arvoista.
Kuinka kolkolta ja autiolta siellä tuntuikaan. Kaikki ovet olivat jääneet sepposen selälleen, lattiat olivat täynnä olkipahnoja, paperossin pätkiä, rasvaisia paperitukkoja, pois viskattuja vaatteen kappaleita ja muuta törkyä. Happamen näköisenä ja päätään kallistellen kulki muori huoneesta toiseen, ajatellen että kun olisi edes sika, jolle voisi syöttää ne voileivän kannikat ja muut ruuan tähteet, joita ajeli miltei joka nurkassa. Muuta ottamisen arvoista siellä ei juuri ollutkaan.
Äkeänä ja mitään puhumatta, kukin omassa nurkassaan, kulutti Komulaisen perhe pitkää iltapäivää. Jeskukin oli alakuloinen eikä sohonut luudanvarrellaan lahtareita, kuten tavallisesti. Äidin sukkapuikot vain silloin tällöin kilahtivat toisiinsa.
Illalla kun sisarukset olivat asettuneet vuoteeseen, sanoi Helli nyyhkyttävällä äänellä:
— Minä vain en rupea lahtarien kanssa tanssimaan … enkä tanssi muutenkaan, ennenkuin punakaartilaiset voittavat ja tulevat takaisin.
— Kaikkia sinä puhutkin, kuka semmoista nyt ajattelisikaan, — vastaa siihen Kaino.
* * * * *
Seuraava päivä alkoi samoissa merkeissä, mutta puolenpäivän tienoissa juoksi Jesku ulkoa sisälle ja huusi:
— Lahtaleita tulee niin että… voi kun niitä onkin paljon.
Äiti kurkisti ikkunasta ja näki kylän läpi kulkevalla tiellä marssivan pitkät jonot miehiä, joilla oli valkoiset nauhat käsivarressa. Tytöistä ei kumpikaan liikkunut paikaltaan. Kylässä vallitsi sinä iltapäivänä vilkas elämä, mutta ylhäällä työväentalon tienoilla oli hiljaista ja autiota.
Seuraavana päivänä alkoi pihalta yhtäkkiä kuulua äänten sorinaa ja rattaiden kolinaa.
— No nyt niitä sen kappaleita tulee tännekin! — sanoi äiti ikkunasta katsoessaan.
Nyt ei Hellikään malttanut enää pysyä paikoillaan, vaan tuli ikkunan ääreen huomioita tekemään.
— Kaikkia tässä nyt kurkistellaankin, — sanoi Kaino, joka ei ollut paikaltaan liikkunut.
Kokonainen valkokaartilaiskomppania majottui työväentalolle. Ulkoa kaikuivat taas monenlaiset äänet, mutta Komulaisen väki pysyi tarkoin sisällä ja vietti päiväänsä tympeässä äänettömyydessä.
Iltapuolella astui tupaan keski-ikäinen valkokaartilainen, tervehti kohteliaasti ja tiedusteli, suostuisiko talon emäntä keittämään kahvia hänelle ja parille hänen toverilleen. Kahvit ja sokerit hänellä oli matkassaan.
— Saattaa kai tuota keittää, — vastasi äiti pitkän äänettömyyden jälkeen ja ryhtyi laittamaan tulta pesään.
Kahvin valmistuessa tulivat toisetkin sisälle. Ne olivat nuoria, nähtävästi herrasmiehiä, kuten ensiksi tullutkin, ja kaikilla oli viheriä univormu. Viimeksi tullut tervehti kohteliaasti kädestä pitäin, kaikkia talon ihmisiä. Sitten istahti hän lähelle tyttöjä ja alkoi vilkkaasti haastella. Tytöt olivat aluksi hölmistyneitä, mutta eivät voineet olla vastailematta ja ykskaks alkoivat he jutella aivan tavalliseen tapaan.
Sinä iltana virkkoi Helli, tyttöjen asettuessa yhteiseen vuoteeseensa:
— Komea ja hupainen poika se … se jolla oli musta näppy toisessa poskessa.
— Niinkuin noita nyt ei olisi komeampiakin nähty, — vastasi Kaino.
Aamulla pukeutui Kaino huolellisesti ja laittaessaan tukkaansa kamarin peilin edessä hyräili hän iloisesti.
— Hm! — ynähti äiti sitä kuullessaan ja veti tavallista äänekkäämmin nuuskaa nenäänsä.
Kun Helli päivemmällä katosi huoneesta, asettui Kaino häntä etsiessään akkunan ääreen. Hellin näki hän valkokaartilaisten joukossa työväentalon pihalla. Siellä savusi kenttäkeittiö, jonka ääressä hääri pieni, vikkelä mies, edessään valkoinen esiliina. Helli virutti sankossa astioita ja jutteli lähellä seisoskelevien sotilasten kanssa.
Kaino ei ollut selvillä, pitikö hänen näkemästään harmistua vai mitä. Päivä paistoi täydeltä terää ja ilma oli keväisen herttainen. Häntä veti väkisinkin ulos.
Hän pysähtyi portaille, hyräili ja oli tähystävinään alas kylään.
— Tulkaapas tekin, neiti, tänne meitä auttamaan, — huusi hänelle kokki.
Kaino laskeusi portailta ja alkoi touhuta yhdessä sisarensa kanssa. Kun päivällinen oli valmis, söivät he soppaa sotilasten seurassa ja nauroivat näiden leikinlaskuille.
Aterian loputtua istahti muuan sotilaista kivelle, otti taskustaan huuliharpun ja alkoi soittaa. Se oli kevyt tanssisävel. Kainon silmissä leimahti ja hänen jalkateränsä alkoi kuin itsestään hakata tahtia.
Silloin ilmestyi siihen sisältä se mustanäppyinen, liukas ja komea poika.
— Tässäpä sopisi pyörähtääkin, — sanoi se iloisesti ja kumarsiKainolle.
Kaino ponnahti ylös kärrynaisalta, jossa hän oli istunut, nojautui poikaan ja tanssi alkoi. Pian oli Helli mukana erään toisen sotilaan parina.
Huuliharpun säveleet kuullessaan siirtyi äiti tavalliselta paikaltaan hellan äärestä ikkunan pieleen. Hän näki kummankin tyttärensä, kasvoilla onnellinen hymy, pyörivän niin että hameenhelmat siipenä ilmaa lakaisivat. Ja suu leveässä hymyssä istui Jesku kivellä ja haukkasi suurta voileipää.
Silloin alkoi äidin rinnassa niin oudosti liikahdella. Muistellessaan kaikkea kulunutta sekä ajatellessaan miestään, joka harhaili kohti tuntemattomia kohtaloita, herahti hänen silmistään pari katkeraa kyyneltä, jotka vierivät hiljalleen poskea alas ja muodostivat pari vakoa ylähuulelle tuhraantuneeseen nuuskaan.