"Ei, sittenkin minä otan sen tienvierivainion ja niityn sen takaa… Ja siihen riihimäelle laitan tupakantin ja navettakartanon. Ne pellot, ne…"
Antti Syöperin pää nyykähti alas ja ajatus katkesi kesken. Unissaan oli hän kuitenkin rakentavinaan tupaa siihen riihimäelle, hekumoiden tietoisuudella, että siinä ympärillä levenevät saviset ja mehevät pellot olivat hänen omiaan, joista hänen ei tarvinnut tehdä päivätöitä penninkään edestä.
Antti Sjöberg eli Syöperi, kuten häntä kaikki nimittivät, oli jo yli viidenkymmenen miehiä. Hänellä oli erään Keski-Hämeen pitäjän metsäkulmalla pieni torppa, jossa hän muorinsa kanssa kahden oli nuoruudestaan saakka elää kituuttanut. Pari tytärtä oli palveluksessa ja poika oli ollut töissä kaupungissa, jossa hän äskettäin oli akottunut. Oliko hänkin mukana punakaartissa vai ei, siitä ei Syöperillä ollut tietoa.
Se oli kurja ja karu sydänmaan sopukka, jossa hänellä oli mökkinsä. Suurella vaivalla oli hän vuosikymmenten kuluessa saanut kivien ja louhien keskelle purastetuksi sen verran peltoa, että hyvinä vuosina tuli vapunpäivään asti omillaan toimeen. Kahta lehmää useampaa ei ollut koskaan voinut pitää. Ja ulostekoja tästä viheliäisestä torpasta oli kuitenkin sataviisi markkaa rahaa sekä päivätöinä yksi viikko hevosen kanssa ja yksi ilman hevosta. Siihen se hupenikin kaikki, mitä omilta töiltä liikeni, eikä vanhan päivän varaa kertynyt, vaikka kuinka olisi ahertanut ja säästänyt.
Tyytyväisenä ja sitkeänä vanhan kansan miehenä oli Syöperi kuitenkin elellyt vuodesta vuoteen epäkiitollisella konnullaan. Sosialisti oli hän ollut vasta muutamia vuosia. Se oli käynyt sillä tavoin, että hänen isäntänsä, paksu, punanaamainen ja itara mies, oli uhannut korottaa hänen torpanvuokraansa, minkä johdosta heidän välilleen oli kehittynyt tuima riita. Silloin oli Syöperi mennyt ensi kerran työväenyhdistyksen kokoukseen ja sen jälkeen oli hän alkanut säännöllisesti tilata "Työmiestä". Se oli vähitellen saanut hänet näkemään asiat kokonaan toisessa valossa. Häneen oli syöpynyt yhä syvempi katkeruus talollisluokkaa ja yleensä varakkaita kohtaan. Ja jos katkeruus milloin hetkeksi hellitti, tarvitsi vain hänen nähdä isäntänsä ja se leimahti kohta uuteen liekkiin. Maatyölakkoihin oli hän viime keväänä ottanut lujasti osaa ja ulostekojaan ei hän ollut koko viime vuodelta suorittanut. Isäntä oli sen johdosta hakenut hänelle häätötuomion, mutta juttu oli vielä kesken ja Syöperi asui edelleenkin torpassaan.
Sille kannalle olivat asiat kehittyneet, kun puhkesi yhtäkkiä sota. Syöperi pysyi aluksi kotimökillään, sillä hän piti itseään liian vanhana mukaan lähteäkseen. Mutta kun "Työmies" sisälsi yhä pöyristyttävämpiä juttuja lahtarien julmuuksista ja kuinka ne surmaavat järkiään köyhän kansan sekä hävittävät heidän asuntonsa maan tasalle, kävi hän todella levottomaksi eikä voinut pysyä enää alallaan. Kysymys oli kotikonnun puolustamisesta.
— Ei, kyllä tässä täytyy joka miehen olla mukana, — sanoi hän ja alkoi hankkiutua matkaan.
— Sinua siellä nyt tarvitaan! — torui muori. — Pysyisit kiltisti kotona ja antaisit heidän keskenään tapella tappelemisensa. Ei se maailma kuitenkaan siitä siihen kummene.
Muori oli vielä läpeensä vanhan kansan ihminen, sillä hän ei viitsinyt milloinkaan "Työmiestä" lukea. Mutta Syöperi ei piitannut hänen pauhaamisestaan, vaan lähti taipaleelle.
Jo kotona ollessaan oli hän saanut "Työmiehestä" lukea, että torpat ja mäkituvat on julistettu itsenäisiksi. Rintamalla sai hän tovereilta kuulla, ettei sitä siihen vain pysähdytä, vaan lisäksi jaetaan talollisten maat köyhän kansan kesken. Silloin alkoi hän itsekseen pohtia, mitkä isäntänsä pelloista hän erotuttaa itselleen ja aina joutohetkinä hän hekumoitsi näiden peltojen omistuksella. Mutta toisinaan häneen takertui epäusko ja alkoi tuntua, etteivät ne pellot taida olla niinkään vain otettavissa, hyvä jos niistä torpanvuokristaankaan pääsee. Sitäkään ei hän kaikiste jaksanut uskoa. Sellaisina hetkinä tuntui koko tämä sodankäynti järjettömältä ja turhanaikaiselta, suorastaan rosvoretkeltä, jota välttämättömästi seuraa kosto.
Hänessä oli vielä tuntuvasti jälellä vanhaa Anttia, joka epäili ja harasi vastaan.
* * * * *
— Fi-uu-srrr!
Kuula vihelsi ihan korvan juuressa, hänen ollessaan liikkuvinaan uusilla pelloillaan. Hän havahtui ja kohotti päätään. Kaikki oli hiljaista ja kuu valaisi edessä leviävää niittymaisemaa. Vastapäisellä kummulla, josta lahtarit olivat päivällä ampuneet, ei näkynyt minkäänlaista liikettä eikä kuulunut risahustakaan.
— Ovatkohan ne lahtarit menneet matkoihinsa vai?
Nämä sanat tarkotti Syöperi vieruskumppanilleen ketjussa. Mutta kun hän ei saanut mitään vastausta, nousi hän polvilleen ja kurkisteli ympärilleen. Vieruskumppanin havuvuode kiven takana oli tyhjä.
— No mihinkäs se…? — mutisi hän hiukan levottomana ja lähti hiipimään pitkin ketjua.
Kaikkien muidenkin sijat olivat tyhjänä. Hän ei löytänyt ristinsielua koko harjanteen laelta. Mutta hänen liikkeensä huomattiin kai toisella puolen, sillä siellä pamahti pari laukausta ja kuulat vihelsivät korkealla puiden latvoissa.
— Vai niin. Näytetäänpä, että täälläkin ollaan valveilla, — mutisi Syöperi, paneusi pitkäkseen tyhjälle tilalle ja ampui umpimähkään muutamia laukauksia vastapäistä kumpua kohti.
Sitte oli kaikki taas hiljaista ja liikkumatonta. Syöperi makasi alallaan, puhalteli kohmettuneisiin kouriinsa ja ihmetteli, mihin hänen toverinsa olivat joutuneet. Ja miksei tullut uusia miehiä tilalle? Hänkin oli ollut täällä etuketjussa jo lähes kaksitoista tuntia, saamatta koko aikana juuri ruuan palaa suuhunsa. Nälkä oli niin että naukui ja jalat olivat kylmästä turrana. Vahdinmuutot olivat aina olleet jokseenkin säännöttömiä ja yhdet tulivat rasitetuiksi paljon enemmän kuin toiset.
— Ei se näy täälläkään veljeys ja tasa-arvo kukoistavan, — oliSyöperi ehtinyt jo panna merkille.
Miehet olivat illalla kiroilleet ja uhanneet omin päinsä lähteä kortteeriin, ellei uusia miehiä pian ala kuulua. Nähtävästi he nyt Syöperin nukahtaessa olivat toteuttaneet päätöksensä.
— Minunko tässä sitten pitää koko harju yksinäni vartioida? — mutisiSyöperi tyytymättömänä.
Hän puhalteli käsiinsä ja koetti pysyä paikallaan. Mutta yhä pahemmin alkoi vilu ja nälkä ahdistaa. Ja sitten rupesi häntä huolettamaan, että jos heikäläiset ovatkin jättäneet koko paikkakunnan ja heittäneet hänet yksin tänne surmansuuhun. Valju kuudan ja raskas yön hiljaisuus alkoi häntä niin oudosti painaa. Vielä hetkisen paikallaan hytisteltyään lähti hän ryömimään alas harjulta ja tavattuaan alhaalla metsässä heikäläisten tallaamia polkuja alkoi yhtä pitkin astella takana olevaa kylää kohti.
Punakaarti ei ollut jättänyt paikkakuntaa, sillä kylää lähestyessään tapasi hän heikäläisiä kulkuvahteja. Kortteeritalossa, jossa myöskin esikunta majaili, kohtasi hän ketjutoverinsa. Siellä oli parhaillaan käynnissä kova riita ja mekastus. Päällikkö noitui ja menosi miehille, jotka omin lupinsa olivat vartiopaikkansa jättäneet.
— Miksei sinne sitten aikanaan toimiteta uusia miehiä, — huusivat syytetyt vastaan. — Mitä huonompia me olemme kylmää ja nälkää kärsimään kuin muutkaan. Menköön esikuntakin kerran vuorostaan, kyllä mekin täällä lämpimäin seinäin sisällä osaamme sen aikaa herkutella.
— Suu poikki ja äkkiä! — koveni päällikkö. — Toisen komppanian miehet lähtevät nyt heti sinne harjulle, sillä eihän helevetissä sitä nyt sovi näin pitkäksi aikaa jättää ilman vartioita. Jos lahtarit sattuvat hyökkäämään, niin ottavat koko kylän.
Mutta toisen komppanian miehet nostivat aluksi kovan mökän. He eivät olleet vielä muka tarpeeksi levänneet edellisen vahtivuoron jäleltä. Kun Syöperi juuri tällöin astui sisään, kohdistivat he äkänsä häneen.
— Siinäkin yksi, joka lähtee vahdista omin päinsä Nuo maanjussithan ne joutaisivat täällä omissa kotinurkissaan vahtia yötä ja päivää siitä hyvästä, että me olemme heille torpat ilmaiseksi toimittaneet.
Puhuja oli kaupunkilainen ja sellaiset antoivat maalaiskaartilaisten usein tuntea ylemmyytensä.
— Kylläpä siellä olen minäkin osaltani kyyristellyt, — vastasi Syöperi katkerana. — Jos jokainen teistä pitää yhtä pitkät rupeamat kuin minä ikäisekseni, niin tässä ei ole hätääkään eikä kenenkään tarvitse vahtivuoroista riidellä.
Tämä oli kylmää vettä miesten niskaan. Rähinä laimentui ja toisen komppanian miehet hankkiusivat lopultakin harjulle lähteinään.
Täällä esikunnassa oli melkoinen joukko naisiakin, joista toiset toimivat emäntinä, toiset sairaanhoitajattarina, mutta useimmat vain jonkunlaisina seuranpitäjinä esikunnan miehille. Muutaman emäntänä toimivan puoleen kääntyi Syöperi.
— Onkohan täällä vielä lämpimiä sapuskoita? Tarttis saada tässä vähän haukattavaa … ensi kerran tänä päivänä.
— Kuka tässä pitkin päivää osaa ruokia lämpimänä pitää, — tuiskahti olkansa yli emäntäsisko, joka juuri oli syventynyt hauskaan keskusteluun muutamain lepovuorolla olevain toverien kanssa. — Mitä lie siellä padassa kuoriperunoita jälellä.
Syöperi kokoili kylmiä perunoita lakkiinsa, sai jostakin leivänpuolikkaan ja sillin sekä istui penkille aterioimaan. Kun suuri pala hitaasti liikehti posken alla, seurasi hän tympein ilmein nuorten toverein joutilasta kisailua naisten kanssa. "Mitähän noillakin miehillä on täällä virkaa?" ajatteli hän. "Lienevätkö tänäänkään koko päivänä vahdissa olleet. Mutta se näkyy tässä maailmassa olevan aina niin, että toiset saavat tehdä työn sillä aikaa kun toiset elävät herroiksi."
Kun hän oli lopettanut ateriansa, toivat kulkuvahdit kaksi vankia.
— Lahtareita! Tulkaas, flikat kattomaan lahtareita! — huusi muuan nuorista miehistä ja sai kaikki jalkeille.
— Mitäs noista tänne venytitte, olisitte ampuneet heti sinne metsään, — huomautti yksi naisista.
— Ei niin kiirettä. Eihän kissakaan paistamatta hiirtä syö.
— Toimme ne tänne teidän hellusteltavaksenne.
— Kissa tuommoisia hellustelkoon!
Kaikki olivat kerääntyneet vankien ympärille. Joku nuorista miehistä tyrkkäsi heidät takaapäin naisten keskelle.
— Hyi, senkin lahtareita! — olivat nämä olevinaan ja tyrkkäsivät heidät takaisin.
Siitä sukeutui hauska leikki ja vankeja alettiin tyrkkiä mies mieheltä, huoneen laidasta toiseen.
— Joutavaahan tuo nyt tuollainenkin on … joukolla kiusata kahta aseetonta miestä! — murahti viimein Syöperi ja otti piipun suustaan.
— Mikä se sinä luulet olevasi, että sinun pitää aina tuppautua toisia komentelemaan! — kivahti hänelle muuan nuorista miehistä. — Et yhtään parempi pomo kuin muutkaan.
— Taitaakin salassa vetää yhtä köyttä lahtarein kanssa, — lisäsi toinen.
— On sullakin suuvärkkiä, mutta eipä silloin miestä näy, kun lahtarit hyökkäävät, — sanoi Syöperi.
Siitä yritti nousta ankara metakka, mutta Syöperi ei piitannut heistä sen enempää, vaan laskeusi olille pitkäkseen ja käänsi koko joukolle selkänsä.
* * * * *
Seuraavana päivänä saivat lahtarit lisävoimia ja ryhtyivät jälleen hyökkäämään. Syöperi oli koko päivän tulilinjalla ja iltapuoleen hän haavottui, sai kuulan päähänsä. Hengenvaarallista se ei kuitenkaan ollut, kuula oli ainoastaan kyntänyt vaon hänen päälakeensa. Mutta verta siitä vuoti pelottavan runsaasti niin että päätä alkoi pian huimata. Hoippuen kulki hän kortteeritaloon, saadakseen siteen haavaan.
Perille tultuaan hän löysi talon autiona. Esikunta päällikköineen, naisineen ja tavarakuormineen oli jo aikoja sitten lähtenyt turvallisemmille maille. Joukkojenkin oli käsketty perääntyä uusiin asemiin, vaikka tätä määräystä ei lähtökiireessä ollut kukaan etulinjalle toimittanut.
Sidottuaan mitenkuten haavansa lähti Syöperi jälkijoukkojen mukana Jalkasin hoippumaan eteenpäin. Hän oli verenvuodosta niin heikontunut, että tuskin jaksoi raahautua yöpaikkaan.
Aamulla, kun ryhdyttiin matkaa jatkamaan, huomasi hän muutamien toveriensa ryöstävän talossa, jossa he olivat yötä viettäneet. He murtivat piirongit ja kirstut auki ja syytivät sisällyksen lattialle, etsien joukosta mukaan kelpaavaa. Kyllästys mielessään katsoi Syöperi heidän puuhaansa, mutta hän tunsi itsensä liian heikoksi ryhtyäkseen heidän kanssaan käräjöimään. Sitä paitsi tiesi hän sen aivan turhaksi.
Parin viikon ajan täytyi Syöperin pysyä erillään sotatoimista. Hän olisi saanut lähteä kotonaankin käymään, mutta hän ei halunnut. Tällä aikaa tapahtui, että heidän päällikkönsä, joka oli levyseppä ammatiltaan, tavattiin metsässä ammuttuna. Siitä nousi esikunnassa suuri käräjän käynti, kun jotkut väittivät sitä omain miesten tekemäksi. Muutamat sakilaispojat olivat nimittäin uhanneet hänelle erään naisasian takia kostaa. Nämä puolestaan väittivät tietysti kivenkovaan, että hän oli saanut surmansa lahtarein kuulasta. Asiaan ei saatu mitään selvyyttä ja joukolle hankittiin uusi päällikkö.
Yhä tympeämmäksi tunsi Syöperi mielensä.
— On tämä yhtä mustalaissakkia, — ei hän kerran voinut olla sanomatta muutamalle vanhemmalle toverilleen, jonka kanssa hän uskalsi vapaammin jutella. — Ei ikinä tälle sodalle tule kunnon loppua.
Mutta kotiin hän ei tahtonut vieläkään lähteä. Häntä pidätti siitä jonkunlainen häveliäisyys, ikäänkuin tunne siitä, että lähtee kesken päivin työstä.
Oli jälleen peräydytty "uusiin asemiin", kun hän uudelleen ryhtyi vahtipalvelukseen. Siellä sai hän parina päivänä olla tulessa, mutta sitten peräydyttiin taaskin. Sitä mukaa, kuin kevät edistyi, siirtyi punainen rintama etelää kohti.
— Valehtelevat ne, piru vieköön, nuokin! — murahti Syöperi eräänä iltana sille toverilleen, jonka kanssa hänellä oli tapana puhua avonaisemmin, sekä viskasi kädestään "Kansan Lehden". — Ne puhuvat vain meikäläisten voitoista, mutta mitä hiton voittoja nämä tällaiset ovat! Taaksepäinhän tässä on kulettu yhtä mittaa.
— Kyllä sen jo kaikesta näkee, että hullusti meille lopulta käy, — myönsi toveri. — Kaduttaa minua, että tuli ollenkaan sotketuksi itsensä koko juttuun. Jahka tilaisuutta aukenee, niin hiiteen minä nakkaan kiväärini ja lähden kotimökille.
Moniaan päivän kuluttua toveri panikin uhkauksensa täytäntöön ja hävisi teille tietämättömille. Samanlaisia tapauksia alkoi sattua yhä useammin. Esikunnan miehet olivat hädissään, he puhuivat toisinaan hyvällä ja maalailivat kauniin värein edessä olevaa ihanneyhteiskuntaa, toisinaan kiroilivat ja uhkailivat sekä naulasivat julkisille paikoille julistuksia, joissa karkaamiset ampumisen uhalla kiellettiin. Mutta siitä huolimatta jatkui niitä melkein joka päivä. Se oli muuttunut kuin taudiksi, joka haaskasi punaista armeijaa yhtä pahasti kuin valkoisten kuulat. Tampereen menetyksestä ja saksalaisten maahan tulosta liikkui joukkojen keskuudessa mitä moninaisimpia ja suurenneltuja huhuja ja ne olivat omiaan jouduttamaan punaisen armeijan hajoamisprosessia.
* * * * *
Syöperi oli yhä joukon mukana, vaikka hän usein itsekseen ihmettelikin, että mikä se häntä siellä oikein pidätti. Mutta tarkkaan ajatellessaan täytyi hänen myöntää, että häntä hävetti muorinsa. Tulla sillä lailla kotiin, aivankuin kesken rupeaman työstä! Tiesihän hän kyllä, ettei muori hänelle ilkkuisi, mutta sittenkin tuntui kotiin paluu niin ilkeältä. Kerran sinne oli kuitenkin lähdettävä, sen hän tunsi, mutta hän tahtoi lähteä avonaisesti eikä karkaamalla.
Muutamana huhtikuisena lauantaina se sitten täyttyi hänen mittansa ja hän jätti paikkansa punaisessa armeijassa.
Hän oli nähnyt kurittomuuden, ryöstönhimon ja kaikenlaisen vallattomuuden päivä päivältä kasvavan. Jonkunlaisella tympeämielisellä tylsyydellä oli hän syrjästä seurannut tapahtumain kulkua ja tehtävänsä koneellisesti toimittaen vetäytynyt yhä kiinteämmin kuoreensa.
Oli asetuttu varustuksiin muutaman suuren rautatieaseman ympäristölle. Sinne oli kerääntynyt eri suunnilta joukkoja pariin tuhanteen mieheen. Aseetonta väkeä oli miltei toinen mokoma. Öisin punotti taivaanranta eri suunnilla, kun työstämään hajaantuneet joukkokunnat polttivat taloja. Ja asemalle kertyi yhä suuremmat määrät ryöstettyä tavaraa.
— No on tämä peliä! — mutisi Syöperi ja häntä melkein itketti sulasta harmista.
Kerran tapasi hän muutaman vakavamman ja iäkkäämmän maalaistoverinsa ryöstämässä eräässä torpassa, jonka asukkaat olivat jättäneet autioksi.
— Kehtaatkin! — ei Syöperi voinut olla sanomatta. — Ja vielä tällaisesta paikasta! Näethän sen nyt kaikesta, että tämä on torppa!
— Joo, joo, kyllä tätä ei anna Jumala eikä ihmiset anteeksi, — vastasi toveri itkevällä äänellä, mutta kantoi siitä huolimatta pois ryöstämiään tavaroita. [Tällaisen tapauksen kertoi minulle Vammalassa eräs iäkäs nainen.]
Ryöstön, hävittämisen ja tärvelemisen himo oli syöpynyt kuin tauti joukkoihin ja harvat säilyivät siitä puhtaina.
Mainittuna lauantaipäivänä sattui Syöperi joutilaana seisoskelemaan aseman luona. Siinä hänen lähellään neuvotteli joukko päälliköitä aseman puolustamisesta, sillä juuri oli saatu tietoja lahtarien lähenemisestä. Naapurikylästä oli jo eilen kuultu tykin jyrinää. Asemarakennuksen katolle oli kiireessä rakennettu ampumalava ja muutamat miehet sijottivat sinne parhaillaan kuularuiskua.
— Tuo sepän tölli tuolla maantien vieressä on ihan ampumalinjalla, — huusi yksi katolla askartelevista miehistä. — Kuularuiskusta ei sille suunnalle ole mitään apua, jos se saa paikoilleen jäädä.
— Minkä henkinen mies se seppä on? — kysyi yksi päälliköistä.
— Liekö tuo seppä itse minkään henkinen, — vastasi katolla oleva mies, — mutta sen pojan sanovat kuuluneen lahtarikaartiin.
— Mitäs siinä sitten muuta on kuin polttaa sen töllin pois tieltä, — sanoi päällikkö.
He neuvottelivat vielä hetkisen keskenään ja sitten kääntyi äskeinen päällikkö Syöperin puoleen.
— Kuulkaas, menkää ja sytyttäkää tuo tölli tuolla maantien vieressä palamaan.
— Niin minäkö? — sanoi Syöperi hitaasti ja otti piipun hampaistaan. — Siitä ei tule mitään, että minä rupeisin köyhän miehen asuntoa polttamaan. Enkä polttaisi rikkaankaan taloa. Ei se meidän asiaamme eteenpäin vie.
— Suu kiinni ja tee niinkuin käsketään! — ärähti päällikkö.
— Pidä itse suusi kiinni! Kyllä minä olen jo tarpeekseni totellut tätä rosvokomentoa, mutta nyt se saa piisata.
Kerta alkuun päästyään tunsi Syöperi suuttumistaan suuttuvansa.
— Tuommoisia päälliköitä, jotka ovat aina olleet ensimäisiä pakoon pötkimässä. Kyllä sitä kortteeripaikoissa osataan komennella ja herrastella, mutta toiset ne on, jotka rintamalla ovat saaneet työn tehdä. On piru vie tämä ollut taistelua ihanneyhteiskunnan puolesta: yhtä rosvoamista ja polttamista. Sitä vain kadun, että lähdinkään mokomaan rosvosakkiin. Mutta nyt minun onkin viimein mittani täysi ja minä lähden kotiin. Tuoss'on kiväärinne!
Syöperi iski kiväärinsä asemasillan kivitykseen, niin että perä halkesi, ja lähti enempää puhumatta kävelemään pois.
— Ottakaa kiinni se hullu! Ampukaa sitä pirua koiville! — kuului päällikköjoukosta huutoja.
Mutta kukaan ei tehnyt liikettäkään lähteäkseen Syöperin perään. Päätään kääntämättä, hartiat kumarassa ja pitkät kädet sivulla heiluen kulki tämä eteenpäin laahustavin askelin aivankuin olisi kyntöpellolta palannut. Hänen olemuksessaan oli jotakin noli-me-tangere-varotusta ja sen vuoksi ei kukaan totellut päällikköjen käskyä ottaa hänet kiinni.
Vasta kun hän oli ehtinyt etemmäs, pamahti aseman luona muutamia laukauksia. Mutta Syöperi ei ollut niistä millänsäkään, vaan jatkoi päätään kääntämättä matkaansa ja hävisi hetken kuluttua metsän suojaan.
* * * * *
Metsätietä ja polkuja kulkien pääsi Syöperi onnellisesti kotiinsa.
Hän pysähtyi pihalle ja silmäili ympärilleen. Kaikki oli ennallaan. Hän nosti kohdalleen sahrat, jotka katoksessa olivat kaatuneet kylelleen ja astui sitten talliin. Ruuna nosti päänsä parren yli ja hörhötti. Hän silitti sen turpaa, taputti lautasille ja heitti heinätukon eteen. Vasta sen tehtyään astui hän sisälle.
Muori istui karsinaloukossa ja kirnusi vanhalla mäntäkirnullaan. Hän ei ollut ulottunut ikkunasta näkemään miehensä pihalla liikkuvan.
— No? — sanoi hän ja kirnu pysähtyi oitis.
Tuohon yhteen pikku sanaan sulkeutui kaikki se hämmästys ja uteliaisuus, jota miehen odottamaton kotiin ilmestyminen hänessä herätti.
— Mitä no? — ärähti Syöperi. — Turuuta vain sitä kirnuasi eläkä tyhjää töllötä. Enhän minä mikä ulkomaan elävä ole.
— Niin mutta … mistä sinä siihen nyt sitte niin äkkiä ilmestyit?
— Mistä? Tietä pitkin vissiinkin.
Syöperi istahti lavitsalle pöydän eteen ja ryhtyi laittamaan piippuaan kuntoon. Muori alkoi jälleen turuuttaa kirnuaan, mutta koko ajan piti hän huolestuneena miestään silmällä. Enempää ei hän ruvennut utelemaan, sillä hän näki heti miehensä päältä, ettei siltä saa kunnon vastausta.
"Ei ikinä niillä ole hyvin asiat", päätteli hän itsekseen. "Mutta enkö minä jo lähtiessä sitä varottanut."
Kun Syöperi oli polttanut piipun pohjaan, kiintyi hänen huomionsa "Työmies"-lehtiin, joita siistissä nipussa riippui naulassa sivuseinällä. Hän nousi hitaasti, tempasi nipun alas, kääri sen kokoon ja työnsi padan alle pesään.
— Yhyh! — pääsi silloin muorilta vasten tahtoaan ja sillä tahtoi hän arvatenkin tulkita, että olisit sen saanut jo ennenkin tehdä, niin olisi nuokin reisut jääneet tekemättä.
Sen puheliaammaksi ei tapaus Syöperiä kuitenkaan saanut. Eikä hänen kielensä kannin hellittänyt seuraavinakaan päivinä. Äänetönnä ja jurona liikuskeli hän kotiaskareissa ja pysähtyi välistä pitkiin mietteisiin. Naapureista sai muori sen vähän tietoja, minkä hän pahimman uteliaisuutensa tyydykkeeksi tarvitsi. Niinpä sai hän eräänä päivänä kuulla, että sota oli lopussa ja punakaartilaiset olivat miltei kaikkialla joutuneet vangiksi. Silloin alkoi häntä todenteolla huolestuttaa miehensä turvallisuus, mutta mitään ei hän kuitenkaan uskaltanut tälle asiasta puhua, hän kun arvasi jo edeltäpäin, minkälaisen vastauksen saisi.
Eräänä päivänä, parsiessaan miehensä sukkia karsinaikkunan alla, huomasi hän, että Syöperissä, joka istui tavallisella paikallaan pöytälavitsalla, oli syntymässä joku tärkeä päätös. Jännityksellä odotti hän asian kehitystä ja silmäsi aina väliin salavihkaa miestään. Vihdoin tempasi tämä housuntaskustaan piipun hyvin rajulla liikkeellä ja upotti sen tupakkamassiin.
"Nyt se on valmis, annahan olla, kun se heltiää sen hampaista", sanoi muori itsekseen.
Kun Syöperi oli saanut piipun palamaan, veti hän takin päälleen, läheni ovea ja vasta lukkoon taittuessaan sanoi selkänsä taakse:
— Katsohan ruunan perään.
— Mihinkä sinä sitten?
— Menenpähän kirkolle … esikuntaan.
— Esikuntaan! Luuletko siellä olevan enää teidän esikuntianne. Aikaa kuuluvat olleen jo vankina.
— Jollei ole meidän, niin tottapahan lie muita esikuntia. Sinne tässä nyt vain mennään.
— Mutta etkö sinä hyvä ihminen älyä, että ne vangitsevat sinut, — hätääntyi muori, — ja vielä hyvässä lykyssä ampuvatkin.
— Jos ampuvat, niin ampukoot. Ammuttavana minä olen tässä koko talvenkin ollut.
Hän astui ulos ja painoi oven jälessään kiinni. Hetken kuluttua pisti hän kuitenkin päänsä vielä sisälle ja sanoi:
— Muistakin katsoa ruunan perään!
— Sen ruunansa kanssa se, — pääsi muorilta itkun sekaisella äänellä.— Voi viheliäistä, minkälainen juurikka se on!
Silmiään pyyhkien asettui hän piha-akkunan ääreen ja katsoi miehensä jälkeen, joka hartiat kumarassa, pitkät kädet sivuilla heiluen, kulki laahustavin askelin ja päätään kääntämättä eteenpäin.
Kumarana ja hoippuen, vanha rikkinäinen saali tiukasti ympärille kiedottuna, kulki Paakkumummo tietä kaupunkiin, vetäen perässään pientä kelkkaa. Kaunaili lunta ja telefoonilangat vonkuivat niin surullisesti.
— Päivää, päivää! Että teidänkin pitää aina ulkona liikkua, oli sää minkälainen tahansa, — puheli hän vastaan tulevalle punakaartilaispatrullille.
— Mitäpäs tuota meidän, nuorten miesten, on niin väliä, mutta teitähän on enempi sääli, — vastasi yksi puhutelluista. — Kyllä teistäkin olisi jo aika pitää valtion huoli.
— Hih, hi, mitäpäs minusta, hautaan kaatuvasta lahosta. Kunhan te nuoret vain päänne pärjäisitte. Jumalapa teitä varjelkoon ja auttakoon voittoon.
— Onhan niitä näemmä uskovaisiakin meidän puolella ja minä kun olen luullut, että ne ovat kaikki lahtareita, — virkkoi yksi miehistä tovereilleen ja nauraen jatkoivat he matkaansa.
Muori taas lähti vetämään kelkkaansa päinvastaiselle suunnalle. Hän asui yksinään pienessä, kallelleen painuneessa mökin tönössä pari kilometriä kaupungista. Nimen Paakkumummo oli hän saanut siitä, että hän valmisti paakkuluutia ja varpuisia kynnyksenalusmattoja, joita hän kaupitsi kaupungissa. Melkein kaikki tunsivat hänet pienessä kaupungissa ja monena vuosikymmenenä oli hänet joka päivä nähty kelkkoineen kaupunkiin johtavalla tiellä.
Hän oli jo kauan ollut leskenä ja hänellä oli yksi ainoa tytär, joka oli naimisissa Helsingissä. Sodan puhjettua oli tytär kirjottanut äidilleen seuraavan kirjeen:
"Rakas äiti! Nyt on kansa noussut sotaan lahtareita vastaan ja täällä Helsingissäkin on semmoinen touhu ja kiire, ettei tahdo tietää mihin tässä repeää. Alfreedikin on päällikkönä järjestyskaartissa ja minä olen ruvennut niille ruuanlaittajaksi, mutta kyllä siitä on hommaakin. Kyllä ovat nyt lahtarit nenälle lyötyinä eivätkä ne paljon kitvahakaan, meidän pojat ne vain pitävät jöötä joka paikassa. Ja kyllä se onkin jo aika että köyhälistö ottaa vallan käsiinsä, muutenhan ne olisivat meidät nälkään tappaneet. Pohjanmaalla ne kuuluvat lahtarit vastarintaa hangottelevan, mutta ei kestä sielläkään kauan, jahka meidän pojat joutuvat täältä yhdessä venäläisten toverien kanssa. Pysykää te äiti vain levollisena ja rukoilkaa Jumalaa asian puolesta. Sitte kun valta on kokonaan meidän käsissä niin ei teidänkään tarvitse enää luutakelkkoja porvareille vetää vaan saatte huolettomat vanhuuden päivät. Niin sanoo Alfreedikin että kyllä valtio teistäkin sitten huolen pitää. Ja nyt minun vain piti kysyä teiltä että onko teillä kaffen puute ja jos on niin ilmottakaa vain minulle, minä lähetän, minun huostassani kun täällä on runsaasti kaffea ja sokeria — — —"
Kuinka se Eveliina pitikin huolta vanhasta äidistään! Oikein oli äidin täytynyt itkeä pihauttaa ja sitten oli hän ottanut käsille suuren virsikirjansa ja nenäänsä turistellen veisannut siitä virren sekä lopuksi hartaasti rukoillut voittoa sille asialle, jonka puolesta Eveliinakin miehineen oli taistelussa. Eikä hän sen jälkeen ollut yhtenäkään päivänä lyönyt laimin rukoilla voittoa köyhän kansan asialle.
* * * * *
Kaupungintulliin päästyään pysähtyi hän huoahtamaan samalle kohtaa, jossa hän oli aina ennenkin pysähtynyt, sekä pyyhkäsi pois nenän päähän valuneen vesinolpun. Samalla hän mietti, minne hän ensiksi menisi luutiaan tarjoamaan. Sitten muisti hän Ringbomin kamreerskan, joka asui siinä lähellä torin kulmalla ja jonka luona hän joulun jälkeen ei ollut kertaakaan käynyt. Se oli niin ystävällinen rouva ja kristillismielinen. Rukoushuoneellakin tuli se aina kädestä pitäin tervehtimään ja puhuttelemaan.
Ringbomin kyökissä oli aina niin siistiä ja lämmintä ja kupariastiat kiiltelivät seinällä niin että kuvansa näki niiden kyljessä. Mutta ne moninaiset ja suloiset tuoksut, jotka kyökistä heti oven avattua olivat aina ennen vastaan lehahtaneet, kuuluivat nyt menneisyyteen. Eikä kyökki-Marin kasvotkaan loistaneet niinkuin ennen ja rouva oli aina hiukan huolestuneen näköinen.
Kun Mari oli siirtänyt tuolin Paakkumummolle ja tämä parahiksi ehtinyt istuutua, tuli kamreerskakin kyökkiin, pisti tapansa mukaan kättä ja kysyi kuulumisia.
— Mitäpä tuota tähän maailman aikaan kuuluisi muuta kuin sotaa ja levottomuutta, — vastasi Paakkumummo huoaten. — Kun nyt Jumala vain pian antaisi oikean asian voittaa ja niiden lahtarien sortua omaan pahuuteensa, että tässä jälleen päästäisiin rauhassa elämään. Kyllä minä olen koettanut Jumalaa rukoilla, että kaikki hyvin päättyisi ja paha saisi palkkansa…
Kamreerinrouva näytti Paakkumummon puhuessa ikäänkuin jäykistyvän. Hän katsoi terävästi ja pitkään mummoa, pyörähti sitten vihaisesti ympäri ja meni mitään puhumatta sisälle, samalla kuin Mari hellan luona askarrellessaan niin omituisesti tirskahteli. Mutta Paakkumummolla olivat sekä kuulo että näkö jo koko lailla heikontuneet, niin ettei hän huomannut mitään erikoista, jatkoi vain puheluaan ja huokasi aina väliin. Mutta kun rouvaa ei kuulunut takaisin, alkoi hän udella Marilta, että minnekä se kamreerska, hänellä kun olisi ollut taas luutia tarjolla.
— Eipä se taida teidän luudistanne tykätä, — vastasi Mari.
— Häh, etteikö tykkää? Miksei, onhan se aina ennenkin ottanut ja yhtä hyviä minulla on luudat nyt kuin ennenkin.
Hän odotteli kamreerskaa kyökkiin palaavaksi, mutta sitä ei kuulunut.
— Ei suinkaan se nyt vain jostakin loukkaantunut minuun? — alkoi hän huolestuneena Marilta udella.
— Ties vaikkapa oiskin, — nauroi Mari. — Ei se ainakaan nyt luutia osta.
— No jopa nyt jotakin, — päivitteli Paakku-mummo kokonaan ymmällä ja hankkiusi pois lähtemään.
Vielä kadullakin vaivasi hän päätään, että millä ihmeellä hän oli saattanut kamreerskaa loukata. Hänhän oli sanonut vain niin ja niin eikä hän kuolemakseenkaan voinut käsittää siinä mitään pahaa olleen. Eihän kamreerska nyt toki siitä ollut pahastunut, että hän oli sanonut rukoilevansa Jumalaa työväen kaartilaisten puolesta. Olihan kamreerska niin ystävällinen ihminen ja lisäksi kristitty, niin ettei hän kai voinut toki lahtarien puolta pitää.
Parissa muussa paikassa kävi hänen aivan samalla tavoin. Kun hän kuulumisista juteltaessa puheli samaan tapaan kuin Ringbomin kyökissäkin, jäykistyivät rouvat yhtäkkiä ja luutia kyselemättä katosivat sanan puhumatta sisähuoneisiin. Epävarmana ja alakuloisena palasi hän sinä päivänä kaupungista ja kelkassa oli osa luutia myymättä.
* * * * *
Eräänä päivänä sai Paakkumummo mökkiinsä asukkaita. Joukko nuoria punakaartilaisia, joiden tehtävänä oli vartioida siinä lähellä olevaa tienristeystä, asettui mummon tupaan. Siellä he aterioivat ja lepovuorolla olevat tulivat aina sinne loikoilemaan tai muuten aikaansa kuluttamaan.
Mielelläänhän mummo otti heidät suojiinsa, valmistipa vähistä vaatevaroistaan heille kunnolliset vuoteetkin lattialle.
— Kunpa nyt Jumala auttaisi teidät voittoon, — puheli hän vierailleen. — Ja mikseikäs hän auttaisi, kun me jaksamme olla kärsivällisiä ja luottaa häneen.
Pojat vilkuilivat toisiaan ja tirskahtelivat. Ja vieläkin enemmän huvitti heitä, kun muori iltasella otti virsikirjan ja alkoi siitä säröisellä äänellään veisata sekä sitten vuoteeseen asettuessaan ääneensä rukoili heille Jumalan varjelusta ja siunausta.
— Hätäkös tässä on kelliä, kun on oikein esirukoilijatkin, — arveli muuan pojista.
Mutta sunnuntaina he joutuivat hieman pulaan, kun muori kirkkoon hankkiutuessaan alkoi heitäkin sinne hätistellä.
— Teidän varsinkaan, jotka elätte alituisessa vaarassa, ei pitäisi unohuttaa herranhuonetta, — puheli hän hoidokeilleen.
Nämä pääsivät kuitenkin pälkähästä selittämällä, etteivät he vahdinpidoltaan pääse.
Kirkosta palattuaan kuuli mummo pihalle soiton remputusta ja töminää ja kun hän avasi oven, oli lattialla useampia pareja pyörimässä. Ne hajaantuivat kuitenkin heti eikä muori ollut oikein selvillä, pitikö hänen torua vai ei.
— Täällä on näemmä vieraitakin, — sanoi hän tyttöjä silmäillen.
— On, ne kuuluvat kans meidän kaartiin, — selitti yksi pojista.
— Tytötkö?
— Niin, ne ovat semmoisia laupeudensiskoja, jotka hoitavat haavottuneita.
— Ja lemmensiskoja, — lisäsi yksi pojista niin hiljaa, ettei muori sitä kuullut.
— Vai niin, no onkin teillä kaikki varustukset, — ihmetteli muori ja muuttui heti suopeammaksi tytöille.
Kun hän ryhtyi päivällistä puuhaamaan, saattoivat nuoret hänen selkänsä takana jatkaa kisailuaan. Heidän nurkastaan kuului yhtämittainen hihitys ja sissutus, kun pojat istuttivat tyttöjä polvillaan, ja kaikki tuntui heistä kahta hauskemmalta, kun muori ei tiennyt mitään heidän hommistaan, vaan virttä hyräillen puuhaili totisena pesän ääressä. Sellainen salakähmäisyys lisäsi päivittäin suuresti jännitystä poikain kortinpeluuseenkin. Ei silti, etteivät he olisi sitä hennonneet julkisestikin tehdä, mutta kun he nyt alussa jostakin omituisesta syystä olivat ottaneet tavakseen muoria väistää, niin tekivät he edelleenkin sillä tavoin.
Tällä kertaa lisäsi heidän hauskuuttaan tavattomasti se, että illalla toisten tyttöjen lähdettyä kaksi heistä jäi pimeään oviloukkoon sekä pujahti sieltä poikain vuoteelle. Muori ei huomannut mitään, vaan tapansa mukaan veisata hyrrytteli ehtoovirttään.
Muori oli ottanut toimekseen keittää pojille lämmintä ruokaa. Aineista ei ollut puutetta: voita, leipää, lihaa, läskiä, juustoa, nisujauhoja kulettivat pojat runsain määrin kortteeripaikkaansa.
— No onhan sitä maailmassa vielä tuota ruokaa, — ihmetteliPaakkumummo.
— Kyllä sitä lahtarien kassoista löytyy vaikka kuin, — kehuivat pojat.
— No on ne julmettuneita, kun kätketään ruokavarat ja tapettaisiin lähimmäisensä nälkään, — päivitteli mummo päätään kallistellen.
Nykyään hänen ei olisi toimeentulonsa takia tarvinnut kulkea luutia kauppaamassa, mutta vanhasta tottumuksestaan täytyi hänen kuitenkin aina tavan takaa käydä kelkkoineen kaupungilla. Muutamia viikkoja edellä kerrotun käyntinsä jälkeen pistäysi hän jälleen Ringbomin kyökissä. Rouvan käytös oli koko ajan vaivannut hänen mieltään ja hän oli päättänyt tiedustaa syytä tämän loukkaantumiseen. Mutta hän ei saanut rouvaa puhutella. Ainoastaan vilahdukselta näki hän hänet kyökin viereisessä huoneessa, mutta kyökkiin ei rouva tullut. Mari selitti vain, ettei rouva osta luutia ja niine hyvineen, mieli raskaana, sai Paakkumummo lähteä matkoihinsa.
Eräässä toisessa kyökissä joutui hän sen sijaan puheisiin talon rouvan kanssa ja kun hän avomieliseen tapaansa lausui ajatuksensa päivän kysymyksistä, suutahti rouva siitä, että hän nimitti lahtareiksi niitä, jotka taistelivat laillisen yhteiskuntajärjestyksen puolesta. Eikö muori tiennyt, minkälaisia roistoja punakaartilaiset olivat ja mitä konnantöitä ne olivat ympäri maan tehneet? Että muori kristittynä ihmisenä saattoikin sellaisia puolustaa, vieläpä rukoillakin niiden edestä!
Pää pyörällä, huokaillen ja onnettomana palasi Paakkumummo kotiinsa. Eikä hän voinut olla purkamatta sydäntään pojille. Että olivatko asiat todellakin niinkuin se rouva oli sanonut?
— Ohoh, jopa ovat porvarit syöttäneet muorille pajunköyttä! — huusivat pojat kuin yhdestä suusta.
He ottivat käsille "Työmiehen" ja muiden sosialistilehtien numeroita ja alkoivat pauhaavalla äänellä lukea muorille juttuja lahtarien konnamaisuudesta ja julmuuksista. Päätään nyökytellen kuunteli muori ja puhkesi aina väliin sanomaan, että tuolla tavalla justiisa hänkin on ajatellut ja tuollaisiksi juuri hän on lahtarit kuvitellut. Tottahan Eveliinakin sen tiesi eikä hän suinkaan olisi miehineen suotta aikojaan niitä vastaan ryhtynyt. Siten pääsi hän vähitellen rauhottumaan, hänen järkytetty käsityskantansa palasi entiselle sijalleen ja hän saattoi jälleen rukoilla köyhäin kaartille, kuten hän punaisia nimitti, voittoa samalla hartaudella kuin ennenkin.
* * * * *
Saapui kevät.
Sen mukana ilmestyi punakaartilaisjoukkoihin omituista levottomuutta ja epävarmuutta. Paakkumummo sitä ei kuitenkaan pitkään aikaan huomannut, vaan toimitti virsiä hyräillen askareitaan kuten ennenkin. Mutta eräässä naapurimökissä sai hän kuulla sellaisen pelottavan uutisen, että Tampere on vallotettu ja lahtarit ovat tulossa tänne. Hänen käsityskantansa uhkasi taas suistua sijoiltaan ja pois suunniltaan palasi hän omaan tölliinsä.
— Jopa taas ovat valehdelleet muorille, — sanoivat pojat huolettomasti. — Kohtahan niitä lahtareita ei ole enää olemassakaan, vielä ne sitten tänne tulisivat.
— No sitähän minäkin, — huojentui muori, — eihän nyt toki Jumalakaan salline sellaista tapahtua.
Mutta kun pojat eräänä päivänä alkoivat suurella kiiruulla panna kapineitaan kokoon sekä hankkiutua poislähtöön, valtasi muorin uusi levottomuus.
Eiväthän lahtarit vain sittekin olleet tulossa?
— Mitäs vielä! Lahtarit on ajettu pohjoisnavalle. Meidät on vain komennettu toiseen paikkaan. Olkaa te, muori vain huoleti, kyllä tänne toisia tulee, jos me menemmekin.
Entistä hartaammin rukoili ja veisasi Paakkumummo yksin jäätyään.
Oli pari päivää niin kumman hiljaista ja outoa. Mutta sitten tuli taas liikettä ja huminaa pikku kaupungin ympäristöön. Kuormia ja tykkivankkureita jyrisi teillä ja sotilasosastoja marssi edestakaisin.
Luutanippu olallaan, sillä kelkkaa ei voinut enää käyttää, asteli Paakkumummo kaupunkiin. Maantien vieressä oluttehtaan edustalla höyrysi kenttäkeittiö ja sen ympärillä istuskeli joukko miehiä. Niillä oli valkoiset nauhat käsivarsissa, mutta siihen ei Paakkumummo osannut mittaan huomiota kiinnittää.
— No tulipahan, Jumalan kiitos, uudet miehet tilalle, vaikka ne jo pelottelivat, että tänne lahtareita tulee, — puhkesi hän hyvillään sanomaan ja pysähtyi miesten luo.
Miehet silmäilivät ällistyneinä toisiaan ja purskahtivat sitten nauramaan.
— No emmekös me näytä lahtareilta? — kysyi yksi miehistä.
— Hi, hi, noin siivon ja kunniallisen näköisiä miehiä! Kyllä minä tiedän, miltä ne lahtarit näyttävät.
Miehiä huvitti se asia yhä enemmän. He alkoivat jutella mummon kanssa ja tarjosivat hänelle kenttäkeittiöstä soppaa. Sitä maistellessaan kertoi hän luonaan asuneen kaartilaispoikia ja kuinka hän on heidän kaikkien puolesta lakkaamatta rukoillut Jumalaa. Ja kun miehet vakuuttivat olevansa lahtareita, nauroi hän heille hyväntuulisesti ja sanoi kyllä leikin ymmärtävänsä, ei hän vielä niin vanha ollut.
Kiitellen ja siunaillen erosi hän miehistä ja jatkoi luutineen matkaansa kaupunkiin.
Torilla kohtasi hän Ringbomin kamreerskan. Se näytti olevan niin päiväpaisteisella tuulella ja kun Paakkumummo niiasi hänelle kankeilla säärillään, pysähtyi se ja pisti kättä vanhaan tapaan.
— No, mitäs Paakkumummo nyt sanoo? — kysyi hän hiukan merkitsevästi.
— Mitäpä tuota entistä kummempaa, — vastasi mummo. — Pelottelivat tässä jo, että lahtarit tulevat tännekin, mutta eipä siinä, Jumalan kiitos, ollut mitään perää. Kyllä minä olenkin sen asian takia rukoillut Jumalaa ja nyt minä olen omin silmin nähnyt, että hän on kuullut rukoukseni.
Kamreerinrouva katsoi häntä jälleen pitkistään, heilutti päätään ja vihelsi hiljaa. Mutta sitten saivat hänen kasvonsa äskeisen päivänpaisteisen ilmeen ja hän sanoi ystävällisesti:
— Niin, kyllä näinä aikoina on moni ahdistettu rukoillut Jumalaa ja merkillisesti hän on kuullut onnettomien avunhuudot. Mutta tuokaa nyt se luutataakkanne meille, niin saatte siellä jotain lämmintä suuhunne.
— Voi kuinka se tuo kamreerska on aina ystävällinen, — ja hoippuessaan taakkoineen rouvan perässä kuivasi Paakkumummo huivinnurkalla silmiään, jotka olivat kostuneet siitä hyvästä mielestä, kun kamreerska ei enää ollutkaan häneen loukkaantunut.
Olimme vaeltaneet lokaisia metsäteitä, halki laajojen peltolakeuksien ja ohi poltettujen kylien ja olimme härkävaunuissa olilla uisakoiden kolunneet halki puolen Suomen maata, mutta punaisista emme — vankeja lukuunottamatta — olleet sitten Vammalasta lähdettyä nähneet vilahdustakaan. Heidän tappioistaan ja suurista joukkoantautumisista tuli tuon tuostakin tietoja ja sota näytti kuin näyttikin päättyvän vapuksi, kuten talvella olin jonkun kerran ennustanut.
Olimme tulleet Toijalaan saakka ja toivoimme pääsevämme sieltä rautateitse Helsinkiin, jonka saksalaiset olivat ehtineet jo puhdistaa. Mutta yön Toijalassa vietettyämme komennettiin meidät aamulla aikaiseen takaisin Viialaan, jossa rykmenttiä ryhdyttiin heti junaan lastaamaan. — Minnekä nyt? utelivat miehet, mutta kukaan ei tiennyt matkan määrää. Toiset arvelivat meitä vietävän Karjalan rintamalle, jossa oli vielä ankara taistelu käynnissä, toiset taasen puhuivat Vienan Karjalasta.
Illan tullen lähti täyteen sullottu, pitkä junamme liikkeelle pohjoista kohti. Haapamäellä käännyttiin Jyväskylän radalle ja mainitun kaupungin sivuuttaessamme saimme kuulla Viipurin antautuneen. Emme siis ehtisi Karjalassakaan taisteluihin, sillä Viipurin menetettyään oli punikkivalta sielläkin varmaan sortunut. Mutta sinne meitä ei nähtävästi oltu tarkotettukaan, sillä Pieksämäeltä lähdimme koluamaan Savonrataa alaspäin.
Varpasen pysäkillä Mäntyharjun pitäjässä tyhjensimme junamme ja sitten lähdettiin pikamarssissa karujen mutta kauniiden maisemain halki painamaan etelää kohti. Tuohikotin kylässä, Valkealan pitäjän pohjoiskulmalla, sanottiin olevan käynnissä ankaran taistelun ja mekin aloimme uskoa vielä kerran tuleen pääsevämme. Mutta mainittuun kylään ehdittyämme oli taistelu jo ratkaistu. Siitä todistivat enää vain kuulien sorvaamat petäjät kankailla kylän pohjoispuolella sekä kaatuneet punikit, joita kyläläiset juuri vankkureilla korjasivat hautaan.
Marssimme jatkui etelään ja rauhassa sivuutimme Viipurin radan Kaipiaisten aseman kohdalla. Kouvolakin oli jo antautunut ja taistelua saattoi odottaa enää ainoastaan Kotkassa, jonne melkoinen määrä punikkeja oli Kouvolasta suurine ryöstösaaliineen vetäytynyt. Mutta leiriytyessämme Vehkalahden Metsäkylään, peninkulman päähän Haminasta, saimme kuulla Kotkankin antautuneen ja niin oli sota päättynyt.
* * * * *
Meitä oli muutamia hyviä tovereita mainitussa Metsäkylässä kerääntynyt viettämään lauantai-iltaa. Muutamat pojista olivat kaupunkiretkellään saaneet hankituksi bolssia, oikeata vanhan ajan viheriäistä bolssia saviruukuissa, ja sitä maistellessa kertoili itsekukin sotakokemuksiaan. Erikoisesti painui näistä kertomuksista mieleeni kaksi. Toisen kertoi nuori jääkäriupseeri, joka oli äsken pataljoonaamme siirretty, toisen taas entisen vapaaehtoisen joukkomme — nyt oli kaikki joukot järjestetty uudelle, vakinaiselle kannalle — varapäällikkö, hän, joka Karkun taistelussa sai kuulan poskensa läpi.
— Sota oli vasta alussa, — kertoi viimemainittu, — ja vapaaehtoinen komennuskuntamme oli ensi viikkoja rintamalla. Olimme jo jonkun verran saaneet olla tulessa, kun saimme tehtäväksemme vallottaa erään suuremman saaren, joka oli lukuisain pienempien saarten ja karien keskellä noin puolen peninkulman päässä mantereesta sekä saman matkan Reposaaresta pohjoiseen. Punikeilla oli kallioilla saaren pohjoispäässä erinomaiset asemat ja kun he kuularuiskuillaan saattoivat pyyhkiä, aukeata ympäristöä, oli saarta hyvin työläs lähestyä. Erään hukkaan menneen yrityksen jälkeen päätettiin uusi hyökkäys tehdä yöllä. Minä olin silloin hiihtokomennuskunnan päällikkönä ja minut määrättiin meren puolitse kiertämään saaren etelänokkaan, jossa tiedettiin punikkivartioston majailevan ainoassa siellä löytyvässä kalastajatorpassa. Vangittuani tai tuhottuani vartioston piti minun miehineni hyökätä saaren pohjoispäässä olevien punikkien selkään samalla kuin pääjoukkomme alkaisi heitä edestäpäin ahdistaa.
Valkoiset paidat pukujemme päällä ja karpiinit selässä lähdimme yön tullen retkellemme. Taivaalla helotti kuun puolikas, jonka ohitse vinhaa vauhtia purjehti vaaleita pilviä, mitkä ennustivat lumipyryä. Suksikeli oli joltinenkin ja matka sujui hyvin. Valkeissa tamineissamme me olimme kuin aavejoukko, joka kirmasi eteenpäin läpi lumisen aavikon. Kuului vain suksensuihke. Kaarsimme hyvän matkaa saaren pohjoispäitse. Punaisilla ei voinut olla aavistustakaan meistä, siksi hyvin meitä tamineemme suojasivat. Ainuttakaan laukausta ei saarelta kajahtanut, vaikka punikit varmasti väijyivätkin siellä kuin ilvekset kallionkoloissa.
Saari oli useita kilometrejä pitkä ja meillä oli aikamoinen urakka hiihtäessämme saaren eteläpäähän, kun täytyi kaartaa siksi kauatse, etteivät saarella olevat punikit saaneet meistä vihiä. Täyden lämpimän oli meistä jokainen saanut, ehtiessämme puolenyön lähetessä saaren etelänokan kohdalle.
Aloimme nyt varovasti lähestyä maata. Punikeilla ei nähtävästi ollut ulkona vartioita, sillä ilman mitään häivytystä pääsimme rannalle. Sukset otettiin nyt kainaloon ja varovasti etenimme ketjussa louhuisen metsän halki, etsien torppaa, jossa punikkijoukon varman tiedon mukaan piti majailla.
Tuskin kymmentä minuuttia olimme hiiviskelleet metsässä, kun puiden välistä pilkahti tuli. Siinä oli siis torppa ihan edessämme. Vahteja ei näkynyt missään eikä muuten kuulunut risahdustakaan. Mutta tuvan akkunasta loistava tuli osotti, että sisällä oli asukkaita. Eivät punikit nähtävästi odottaneet tältä suunnalta mitään yllätystä.
Annoin mies mieheltä hiljaa kulkevan määräyksen ja muutamassa minuutissa saarsi ketjumme torpan. Karpiinit valmiina pysyivät miehet suojassa puiden ja paasien takana.
Itse etenin pihan keskellä kasvavan koivun juurelle ja otin vyöstäni käsipommin. Koetin, oliko varsi asianmukaisesti paikoillaan, nykäisin sitten sytytysraksista ja viskasin pommin akkunasta sisälle.
Koivun juurelle kyyristyessäni kuulin akkunan helähtävän ja odotin jännityksellä räjähdystä. Mutta sitä ei kuulunutkaan. Odotin minuutin, kaksi — viisi minuuttia, mutta hiljaisuutta ympärilläni ei rikkonut pieninkään risahdus. Tuvassa ei näkynyt ketään liikkuvaa, valkea vain oli ruvennut lepattamaan särkyneestä ruudusta käyvän vedon johdosta.
— Tämäpä nyt merkillistä! — sanoin itsekseni, nousin seisomaan ja tempasin kiukuissani toisen pommin vyöltäni. Muistin elävästi, kuinka lähtiessäni olin ladannut molemmat pommit, mutta siitä huolimatta ruuvasin varren irti ja katsoin, oliko nalli oikeinpäin paikoillaan.
Olihan se ja minä ruuvasin varren huolellisesti paikoilleen, sytytin ja viskasin akkunasta sisälle. Kuului jälleen helähdys, josta päättäin pommi meni sisälle toisesta ruudusta kuin äskeinen. Koivun juurelle kyyristyneenä odotin kuten äskenkin — mutta räjähdystä ei nytkään seurannut. Oli niin hiljaista, että kuulin oman sydämeni lyönnit. Kuuntelin miltei hengähtämättä, sekunnit kasvoivat minuuteiksi ja minuutit liittyivät toisiinsa — kuinka monta liekään jo liittynyt. Lopulta kävi tämä painostava hiljaisuus sietämättömäksi, kiukustuneena kavahdin seisaalleni, tempasin mauserpistoolini ja hana vireessä loikkasin etehiseen sekä tempasin tuvanoven auki.
Kaapin nurkalla palaa lepatti pieni lamppu. Sen valossa näin lattialle tehdyillä makuutiloilla pitkänään tai istumassa kolme vanhaa miestä, jotka kasvoista ja partahoidosta huomasi heti kalastajiksi, puolenkymmentä eri-ikäistä naista sekä joukon lapsia. Kaikkien kasvoilla kuvastui tuskallinen odotus ja kauhu. Erikoisesti on mieleeni painunut muuan nelivuotias poika, joka istui polvet peitteen alla ja silmät korkean otsan alla laajentuneina sekä suu puoliavoinna tuijotti etehiseen, jossa minä seisoin oven luomassa varjossa. Toinen pommeista oli pojan edessä peitteellä, toinen taas oli erään vanhan miehen jaloissa.
Hetkeäkään hukkaamatta astuin tupaan, sieppaisin käteeni molemmat pommit ja viskasin ne niin kauas mökistä kuin ikinä jaksoin. Olin paljon käsitellyt saksalaisia käsikranaatteja, mutta tämä oli ainoa kerta, jolloin olen tavannut niiden joukossa tehottomia.
Tuvassa kyyröttävät ihmiset pääsivät vähitellen kauhun lumouksista ja saattoivat ruveta kieltään käyttämään. Torpan omia asukkaita lukuunottamatta olivat ne pakolaisia saaren toisesta päästä, jossa punikit isännöivät. Oli täälläkin päivän kuluessa majaillut pienempi joukko punaisia, mutta hämärän tullen ne olivat lähteneet tiehensä.
Tällä välin oli saaren toisesta päästä alkanut kuulua kiivasta ammuntaa. Meikäläisten pääjoukko oli nähtävästi alottanut hyökkäyksensä. Nyt tuli meidän määräysten mukaan rientää saaren halki punikkien selkään. Mutta ulos tullessani sain käsiini ainoastaan muutamia miehistäni. Oli syntynyt sekaannusta. Jostakin merkillisestä lähteestä olivat miehet saaneet päähänsä, että on käsketty palaamaan samaa tietä kuin oli tultukin. Useimmat olivat sen vuoksi hiihtäneet jo jäälle.
Inahdin kiiruusti jälellä olevain miesten kanssa heitä pysähyttämään. Mutta tällä välin oli alkanut lumipyry ja se sakeni sakenemistaan. Edelle ehtineitä miehiä oli vaikea löytää ja me jouduimme tuon tuostakin harhaan. Hiihdimme hartiavoimin pitkin meren selkää, kompassi ainoana oppaanamme, ja huutelimme tovereitamme. Vihdoinkin saimme heistä suurimman osan koolle.
Mutta me olimme pyryssä painuneet verrattain lähelle saarta ja huutomme olivat herättäneet punikkien huomiota. Oikealta kyleltämme alkoi sataa kuulia keskellemme. Kaikesta päättäen oli meikäläisten pääjoukko vetäytynyt takaisin ja punaisten tuliluikut joutivat nyt suuntautumaan yksinomaan meitä vastaan. Kuulia vihelsi ja surisi joka puolella kuin äkäisiä paarmoja. Meidän oli turha ruveta vastaan ampumaan, vaan ääneti painoimme saaresta poispäin minkä miehistä lähti.
Kerran kuulin takaani lumipyrystä surkean huudon: — Toverit, auttakaa! — mutta meidän oli mahdoton ryhtyä mihinkään, täytyi vain henkensä edestä painaa eteenpäin ja katsoa samalla, että miehet pysyivät koolla.
Läpi nääntyneinä ja likomärkinä saavuimme aamuyöstä majapaikkaamme. Yksi joukostamme puuttui. Oliko hän saanut surmaavan luodin huutaessaan meitä avukseen vai oliko hän haavottuneena joutunut punikkien käsiin, sitä emme saaneet koskaan tietää.
Heti olille heittäytyessäni vaivuin uneen. Mutta aina tavan takaa hätkähdin hereille. Olin tuulen tohinan keskeltä ollut kuulevinani huudon: — Toverit, auttakaa! — tai sitten näkevinäni korkeaotsaisen pikku pojan, joka silmät laajentuneina tuijotti pimeään ja jonka edessä peitteellä lepäsi käsipommi.
— Minä sain Vaasassa harjotellakseni komppanian, jonka miehet olivat vasta toimeenpannun asevelvollisuuskutsunnan kautta otettuja peräpohjalaisia, — kertoi nuori jääkäriupseeri. — Ne olivat aika junnuja, tukkilaisia, porohiihtäjiä ja mitä kaikkia lienevät olleet. Hartiakkaita, lenkosäärisiä ja kulmikkaita rähisijöitä ja tappelijoita, jotka olivat kasvaneet ja eläneet kiveliöiden rajattomassa vapaudessa. Muuankin heistä, jota toiset nimittivät Iso-Villeksi, oli tappelusta tuomittuna istunut kolme eri kertaa vankilassa.
Minkäänlaista yhtenäistä pukua heille ei tietysti ehditty hankkia, vaan esiintyivät he omissa sarkatakeissaan, naapukkalakeissaan, pieksuissaan ja poron koipikengissään. Ainoana yhdistävänä merkkinä oli valkoinen nauha vasemmassa käsivarressa.
Kyllä totisesti siinä kävi rähinä, kun minä ensi kertaa asetin niitä riviin. Vaikka minä koetin ärjyä kaikista tuimimmalla äänelläni, hukkui huutoni kuin lapsen huhuilu kosken kohinaan. Ja lapsena he minua tuntuivat pitävänkin, mikä minua aluksi kovin harmitti. He suhtautuivat minuun suopean alentuvasti ja upseerinimeäni eivät he puhutellessa juuri vahingossakaan käyttäneet, vaan kutsuivat minua aina "nuoreksi herraksi".
Sanoivat niitä punaisiksi ja monet pelottelivat minua, että ne varmasti vielä ampuvat minut, kun lähdetään rintamalle. Sitä en kuitenkaan osannut pelätä, niin vastenmielisen vaikutuksen kuin komppaniani minuun aluksi tekikin. Saattoivat olla punaisia, mutta varmastikin olivat he sitä vain nimellisesti. Tappelu oli heille pääasia, sama sitten ketä vastaan saivat tapella. Iso-Ville kysyikin minulta, kun ensi kertaa taisteluun mentiin, että "miten se on, nuori herra, saako sitä nyt tapella mielin määrin ilman ettei nimismies tule käräjille könistämään?" Ja kun minä vakuutin heillä nyt olevan rajattoman tappeluvapauden, ei Iso-Ville näyttänyt mitään parempaa kaipaavan. Hänelle samoinkuin useimmille tovereilleenkin tuntui olevan suuri uutuuden viehätys siinä, että esivalta tällä kertaa suhtautui suorastaan myötätuntoisesti heidän tappeluhaluunsa.
Niinä kahtena viikkona, jotka meille jäi harjotteluaikaa, eivät he oppineet juuri mitään, vaikka työtä tehtiin aamusta iltaan. Heidän näytti olevan suunnattoman työlästä perehtyä yksinkertaisimpiinkaan sotilastemppuihin. Ei silti, että he olisivat olleet tyhmiä tai erikoisen kovapäisiä, vaan heidän "luontonsa pani kaikkea sellaista vastaan", kuten Iso-Ville kerran selitti. Kun komennettiin esimerkiksi käännös oikealle, teki osa riviä tuon tempun kuin sattumalta oikein, toinen osa kääntyi vasemmalle ja kolmannet ympäri. Ja jokainen suoritti liikkeensä eri aikaa tyrkkien samalla lähimpiä tovereitaan pois tieltä. Ärjymisistä siinä ei ollut mitään apua. Kivääriä he kuitenkin jossakin määrin oppivat viljelemään ja sehän se kuitenkin on tärkeintä rintamalla.
Tuon lyhyen harjoitusajan päätyttyä meidät määrättiin Karjalan rintamalle. Siellä oli niihin aikoihin kuumat paikat, sillä Pietarista painui junan täysi toisensa jälkeen ryssän punikkeja meikäläisten aateveljiensä avuksi. Melkein heti perille tultua jouduimme mekin tuleen.
— Näin heti alussa, että mistä kaikesta miehiäni saattoi moittiakin, pelkureita he eivät ainakaan olleet. Kuin magneetin vetäminä marssivat he epäröimättä sinne, missä tiesivät viholliseen käsiksi pääsevänsä. Niin tavattoman paljon kuin he kuriin nähden jättivätkin toivomisen varaa, niin ainakin taistelun aikana vallitsi heidän keskuudessaan eräänlainen terveellinen toverikuri, mikä tuntuvasti helpotti minun toimintaani. Niinpä huomasin ensimäisessä taistelussamme, että kun meidän ketjussa edetessä läpi metsän ja vihollisen kuulien alkaessa vinkua korvissamme muutamat, nähtävästi vähemmän rohkeat, jättäysivät jälkeen ja etsivät itselleen suojapaikkoja, niin joukko etummaisia miehiä, Iso-Ville tietysti yhtenä, palasi heitä mukaan könistämään. Eikä se suinkaan tapahtunut hellävaroin ja houkuttelemalla. Potkien ja kiväärinperällä kolhien kiroilivat he, että mitäs te täällä piileksitte, vai aiotteko ruveta sakin pettäjiksi, mars vain muiden joukkoon. Ja aina vastakin huomasin heidän pitävän tarkan huolen siitä, että ketju eteni yhtä rintaa ja ettei kukaan saanut jäädä jälkeen kuhnailemaan. Sitä vaati heidän mielestään sakin kunnia.
Eräs toinenkin tapaus tuosta ensi taistelustamme on painunut mieleeni. Kun olimme edentyneet metsän reunaan, jonka takana olevan kapean niityn laidassa oli punikkien miehittämä matala harjanne, komensin minä miehet ottamaan nopeasti hyvät ampumasuojat sekä vastaamaan vihollisen tuleen. Kaikki noudattivatkin siekailematta käskyä, paitsi yhtä, joka keskellä sakeinta kuulatuiskua ryhtyi hyvin perusteellisesti laatimaan itselleen makuutilaa. Hän polki ensin lumeen kuopan ja alkoi sitten taitella oksia vieressä olevasta kuusesta.
— Pitkäksesi, senkin hullu! — huusin minä hänelle ja lähimmät miehet toistivat käskyni, mutta joko hän ei siinä pauhinassa kuullut tai ollut kuulevinaan, vaan vihaisesti malliaan purren jatkoi oksien taittelemista.
— S—na, kun ampuvat! — äsähti hän kerran hammastensa välitse ja veti päätään hartiain väliin aivankuin ampiaisilta korvallisiaan suojatakseen. Ja kyllä kuulat pitivätkin häntä läheltä. Yksi oli lävistänyt lakin, toinen villavanttuun ja kolmas viiltänyt takinliepeeseen pitkän repeämän. Mutta nahkaansa se junkkari, ihmeellistä kyllä, ei saanut naarmuakaan.
Vasta kun hän oli saanut mielestään riittävän määrän oksia taitelluksi sekä levitetyksi ne kuoppaan, paneusi hän niiden päälle pitkälleen, asetti kiväärin eteensä, ruiskautti viereensä hangelle pitkän tupakkasyljen ja alkoi ampua. Ja kyllä hän nyt päästelikin, niin että kivääri ennen pitkää alkoi savuta. —
Tämän ensi taistelun jälkeen pääsin paljon lähemmäs miehiäni ja molemmin puolinen luottamus kasvoi tuntuvasti. Minä opin vähitellen pitämään heistä ja samoin huomasin heidänkin omalla tavallaan alkavan pitää minusta, vaikka he edelleenkin kutsuivat minua nuoreksi herraksi ja suhtautuivat minuun eräänlaisella suopealla alentuvaisuudella. Toverieni aikaisemmat pelottelut, että henkeni olisi muka vaarassa heidän keskellään, huomasin piankin aivan perusteettomiksi. He olivat pohjaltaan kunnon miehiä, kun vain osasi heihin oikealla tavalla suhtautua. Sellainen menettely, millä saksalaiset vääpelit Lockstedtissä meihin jääkäreihin disipliiniä ajoivat, olisi näiden keskuudessa kantanut sangen karvaita hedelmiä. Usein täytyi minun itsekseni hymyillä kuvitellessani, miten kunnon saksalaiset vääpelimme olisivat näitä jässäköitä harjoittaessaan hikoilleet. Varmaankin he olisivat epätoivosta ja raivosta lopulta pakahtuneet.
Jos mieheni sotaväkeen tullessaan olivat mieleltään punaisia, niin rintamalle jouduttuamme punaisuus lähti heistä varsin pian. Ainakin he punikkien tihutöitä nähdessään vilpittömästi kiroilivat ja huhtoivat sen jälkeen taisteluissa kahta vimmatummin. Noin kuukauden päivät rintamalla oltuamme ja otettuamme osaa senkin seitsemään taisteluun, saivat mieheni viimeinkin tilaisuuden riehua oikein käsikähmätappelussa — seikka, jota he olivat koko ajan hartaasti ikävöineet.
Olimme melkein yhdellä syönnillä ja silmää ummistamatta sekä yhtä mittaa kahakoiden toista vuorokautta seuranneet perääntyvää vihollista. Viho viimeiseksi asettuivat nämä eteen sattuneen rataväliin suojaan ja pitivät sieltä yllä kiivasta tulta. Siitä huolimatta etenimme me hiljalleen avonaisten peltojen yli ja lopulta olimme niin lähellä vihollista, että meitä erotti toisistamme vain tuo korkea ratavalli. Ampuminen ei käynyt enää laatuun kummaltakaan puolen ja siinä täytyi käsirysyn ratkaista.
Vihollisia oli eri joukkueina ryhmittynyt rataväliin taakse noin parin kilometrin pituudelta. Minun komppaniani osalle tuli satakaksikymmentä miestä käsittävä joukko; Ne olivat yksinomaan ryssiä, osaksi matruuseja, osaksi maasolttuja ja Pietarin punakaartilaisia. Oma komppaniani oli kuluneen kuukauden taisteluissa sulanut yhdeksäksikymmeneksi mieheksi.
Kuinka minä rataväliin juurelle päästyämme harmittelinkaan, että komppaniallani ei tällä kertaa ollut ainuttakaan käsikranaattia. Silloin olisi asia ollut piankin selvä. Mutta onneksi ei niitä ollut vihollisillakaan, joiden keskuudessa kaikesta päättäen vallitsi hyvin hermostunut mieliala.
Komensin miehiäni kiinnittämään pajunetit kivääreihin. Yksikään ei noudattanut käskyäni, vaikka melkein kaikilla oli pajunetit vyöllään. Eivätkä he totelleet uudistettua käskyänikään, jotkut lähinnä seisovat vain mutisivat, että sehän on pajunetti lyödessä vain tiellä. Iso-Ville sen sijaan riuhtasi takin päältään, sylkäsi kämmeniinsä ja sanoi, että nyt sitä pojat reistataan. Useimmat seurasivat hänen esimerkkiään ja viskasivat takkinsa maahan.
Kun venäläiset sotilaat ovat tunnetut eteviksi pistintaistelijoiksi, epäilin miten tässä käyneekään, kun mieheni eivät päälle päätteeksi totelleet määräystäni Mutta aikaa ei käynyt hukkaaminen epäröimisiin, minä viritin browninkini ja annoin hyökkäyskäskyn, syöksyen itse ensimäisenä ratavallille. Yhtenä miehenä seurasi komppania esimerkkiäni ja tasakäpälässä, intohimoisesti hihkaisten, näin Ison-Villen hyppäävän vallille.
Meitä vastaan räiskähti yhteislaukaus ja neljätoista miehistäni sortui ratavallille. Mutta se olikin ainoa tuho, minkä vihollinen ehti meille tuottaa. Mieheni kahmaisivat kivääriensä piipunsuusta kiinni ja hurjalla raivolla vallilta alas syöksyen alkoivat huhtoa ryssien keskellä kuin kuokkamiehet. Ainoastaan muutaman laukauksen ehdin ampua browningillani, kun jäin kuin lumottuna katsomaan miesteni riehuntaa. Kerrassaan pelottavalta näytti Iso-Ville, kun hän, silmät pakarallaan ja kieli poskea vasten pöngällään, huitoi ympärilleen. Verinen kiväärinperä nousi ja laski, kun hän löi eteensä ja löi molemmille sivuilleen. Uh! Vielä nytkin kuulen korvissani, kuinka kiväärien rautaiset lukko-osat mäjähtelivät ryssäparkain otsiin ja korvuksille.
Kauan sitä rytäkkää ei kestänyt. Tosin en katsonut kellooni, mutta minusta tuntuu, ettei siinä kulunut neljännestuntia enempää, kun kaikki satakaksikymmentä ryssää makasivat hengetönnä maassa. Yksikään ainut heistä ei päässyt pakoon. Taisipa heistä yksi ja toinen heittää aseensa ja huutaa pardonia, mutta armonaikansa he olivat jo monikertaan menettäneet eikä se sellaisessa tiimellyksessä olisi muutenkaan tullut kysymykseen.
Lopen uuvuksissa olivat mieheni rytäkän päättyessä. Iso-Villekin istahti maahan kaatamainsa vihollisten keskelle ja hikeä kasvoiltaan pyyhkien tuumi, naama leveässä hymyssä, että olipa sitä nyt kerrakseen saatu tapella ja että kylläpä nyt unikin maistuisi.
Kun taistelu pitkin linjaa oli päättynyt meikäläisten täydelliseen voittoon, komensin minä komppaniani, joka kauimman aikaa koko pataljoonasta oli yhtä menoa ollut jalkeilla ja tulessa, lepäämään lähellä olevaan, autioksi jätettyyn ratavartian torppaan.
Kun minä miesten levolle asetuttua palasin taistelupaikalle, saapui siihen pataljoonan päällikkö.
— Mitä merkillisen aseita te olette käyttäneet? — kysyi hän kummastuneena, katsellen kaatuneiden venäläisten muodostamia ruumiskasoja.
Ja tosiaankin, olipa siinä taulu, joka sodan näkyihin tottumattoman olisi saanut pyörtymään tai ainakin pahoin voimaan. Melkein jokaiselta kaatuneelta olivat aivot näkösällä, toisilla melkein kokonaan ulkona ja irti lohjenneita päälakia ajelehti kuin rasiankansia ruumisten välissä.
Selitin majurille, miten mieheni olivat taistelussa riehuneet.
— Haluaisinpa nähdä niitä ja puhutella, — lausui hän.
Riensin ratavartian torpalle ja huusin ovelta, että majuri haluaa heitä puhutella, joutuin ulos ja riviin. Muristen vääntäysivät miehet jalkeille ja tulivat ulos. Riviin asettuminen kävi vanhaan tapaan, suurella rähinällä ja toisiaan tyrkkien, kun jokainen olisi vaatinut itselleen ainakin sylen verran tilaa.
Lopulta seisoivat he jonkunlaisessa rivissä, hartiat kyyryssä ja kouristaen kaksin käsin kivääriä. Huuto: asento! ei aiheuttanut minkäänlaisia muutoksia tässä rivissä, joka saksalaisen upseerin olisi saanut epätoivosta pakahtumaan, lisäksi olivat toiset tulleet ulos hihasillaan ja toisilla reuhottivat sarkatakit auki. Naapukat olivat kellä takaraivolle työnnettynä, kellä toisella korvallisella. Valkoiset nauhat olivat meikein mustiksi likaantuneet ja painuneet sylttyyn, toisilla ne roikkuivat puolittain irti ratkenneina. Saappaat olivat alituisilla marsseilla läpi kuluneet ja useimmilla pistivät olkitukot näkyviin kenkien niin kärjistä kuin kantapäistäkin.
Ja entä kiväärit! Vasta heitä riviin asetellessani huomasin harmikseni, että ne olivat vielä aivan siivoamattomat, perät yltäänsä veressä ja toisten lukkoraudoissa näkyi kiinni hyytyneitä hiustukkoja ja luunsiruja.
— Ettette nyt edes kiväärejänne puhdistaneet! — kivahdin heille niin ettei majuri kuullut.
— Kerkiääpä nuo semmoiset pikku asiat, — tuumaili siihen vain joku leveästi.
Majuri hymyili heitä katsellessaan ja arveli minulle, etteiväthän ne juuri ole mitään paraativäkeä, mutta tappelussa näkyvät olevan koko paholaisia. Sitten kiitti hän miehiä julkisesti, haetti kuormastosta sotasaaliiksi saatuja hyviä havannasikaareja ja jakoi niistä joka miehelle.
— Tuntuipa majuri älyävän, että meillä osataan tapella, — arveli Iso-Ville, nuollen tyytyväisenä herrassikaariaan ja liimaten sylellä kiinni irtautuneita kuorilehtiä.
Kun majuri lähtiessään käski heti korjata kaatuneet pois, etteivät jäisi siihen siviili-ihmisten kamaotteena virumaan, pani se minut miettimään, kuinka saada nihki väsyneet mieheni vielä työhön pinnistetyksi. Mutta kun samalla muistin, että meillä sotasaaliin joukossa oli myöskin riisiryyniä, lupasin minä toimittaa heille riisiryynipuuroa, jos ryhtyvät heti kaatuneita korjaamaan. Silloin kävivät he nurisematta työhön ja kun puuro oli valmis, olivat he jo ehtineet korjata näkyvistä töykeän raivauksensa jäljet.