»Jos olisin sinun sijassasi, lähettäisin jonkun taatuista miehistäsi tarkastamaan juoksuaitaa», vastasi Jim merkitsevästi, hypätessään satulaan.
»Nyt iskit kirveesi kiveen, Jim», vastasi Rovasti vakavasti. »Se mies ei erota Risti-Kolmion merkkiä Viisikulmiosta tai Pata-Koukku-S:stä.»
»Se on sinun asiasi, Will. Ajattelin vain, että olisi parasta sanoa se sinulle», murahti Jim. »Hyvää yötä.»;
»Hyvää yötä, Jim! Kiitos käynnistäsi.»
Iltahämärissä.
Kun Kitty Reid sanoi Patchesille, että syynä hänen käyntiinsä rouva Baldwinin luona oli hänen sielunsa sairaus, piili hänen leikillisissä sanoissaan vakava pohjasävy. Mutta vielä enemmän kuin tämä syy oli hänet ajanut Risti-Kolmioon halu nähdä muukalainen, josta oli kuullut paljon kerrottavan. Phil oli sanonut, että Kitty varmasti pitäisi Patchesista. Philin sanojen mukaan puhui tämä Kittyn kieltä: osasi kertoa ihmisistä ja kirjoista ja kaikesta muusta, mistä Williamson Valleyn asukkailla ei ollut kaukaisinta aavistustakaan.
Mutta ratsastaessaan kotiinpäin sanottuaan hyvästi Patchesille tunsi tyttö ristiriitaisten ajatusten viiltelevän mieltään. Hän oli tyytyväinen kohtaukseen; Patches oli herättänyt hänen mielenkiintoaan ja huvittanut häntä. Hän iloitsi tästä pienestä seikkailusta, joka ainakin yhdeksi iltapäiväksi oli tuonut hiukan vaihtelua yksitoikkoiseen, arkiseen elämään. Mutta toisaalta oli muukalainen, jonka Kitty vaistomaisesti tunsi kuuluvan toiseen maailmaan kuin se, missä hän itse oli syntynyt ja viettänyt lapsuutensa, herättänyt hänessä kaipuun kaikkeen siihen, jota hän kotoisessa elämässään ikävöi. Muukalainen oli saattanut hänen mielensä levottomaksi ja tyytymättömäksi. Ja siitä Kitty oli vilpittömästi pahoillaan. Hän ei tahtonut kaivata pois kotoaan, hän oli koettanut tukahduttaa sielunsa ikävän ja kaipauksen. Hän oli monesti katunut niitä kolmea vuotta, jotka oli viettänyt koulussa. Ja kuitenkin oli niillä vuosilla ollut suuri merkitys hänen elämässään; ne olivat olleet ihania vuosia. Mutta kaikesta huolimatta tuntui Kittystä — nyt kun hän jälleen oli kotona ja kouluaika oli häipynyt menneisyyteen — että ne olivat kylväneet hänen mieleensä vain kaipausta ja ikävää.
Siihen saakka, kun tämä ensimmäinen suuri muutos — kouluunlähtö — hänen elämässään tapahtui, oli se maailma, missä hän oli syntynyt ja kasvanut, ollut hänelle kaikki kaikessa. Hänen lapsuutensa päivät olivat olleet iloisia ja huolettomia, kuten hänen isänsä nuorten varsojen, jotka hilpeinä temmelsivät laitumilla. Ne harrastukset, jotka täyttivät hänen isänsä ja äitinsä päivät, olivat täyttäneet hänenkin päivänsä, ja hänen naapureittensa ja ystäviensä surut ja ilot olivat olleet hänenkin surunsa ja ilonsa. Ja tärkein tekijä hänen varhaisimmasta lapsuudestaan hänen naiseksi kehittymiseensä saakka oli Phil, hänen leikkikumppaninsa, koulutoverinsa, suojelijansa, sankarinsa ja orjansa. Ja että Phil oli hänen paras ystävänsä ja nuoruudenrakastettunsa, tuntui Kittystä yhtä luonnolliselta kuin hänen suhteensa vanhempiinsa. Hänestä tuntui varmalta, että kaikki aina olisi jäävä silleen.
Ja sitten olivat tulleet nuo vuodet — kypsymisaika tytöstä nuoreksi naiseksi — jolloin hän kotiseutunsa yksinkertaisesta ja luonnonraikkaasta elämästä oli siirtynyt maailmaan, jossa ihmistä arvostellaan keinotekoisten sivistysarvojen ja ulkonaisten ominaisuuksien mukaan. Kittyn syntymämaassa arvostellaan miestä mieskuntoisuuden mittakaavan mukaan, naista hänen naisellisuutensa perusteella. Rohkeus, voimakkuus, vilpittömyys, kunnia, työkelpoisuus — ne olivat miehen luonteen parhaat perusominaisuudet siinä maassa, jossa Kitty oli elänyt varhaisimman nuoruutensa; ja samoin ovat ne, vaikkakin herkemmässä ja hellemmässä muodossa, naisen kauneimmat mainesanat. Mutta Kitty oli jättänyt nämä arvot taakseen muuttaakseen ympäristöön, jossa vallan toiset avut ovat ensi sijalla. Täällä uudessa maailmassa hän oppi, että miehiä ja naisia ei tule mitata heidän miehekkyytensä tai naisellisuutensa perusteella — ei voiman, vaan koulutuksen mukaan, ei rohkeuden, vaan älyllisen kehityksen mukaan, ei mielenlaadun, vaan tapojen mukaan, ei kunnian, vaan menestyksen mukaan, ei työkelpoisuuden, vaan yhteiskunnallisen aseman mukaan, jonka usein määräävät muut seikat kuin työkuntoisuus.
Ensimmältä oli Kittyä tenhonnut ja kiinnostanut tämä monivivahteinen, loistava ja ikuisesti vaihteleva elämä. Sitten hän oli kyllästynyt siihen ja palavasti kaivannut takaisin kotiin. Mutta kuukausien kuluessa hän oli yhä enemmän tottunut uuteen ympäristöönsä ja sulautunut sen elin- ja ajatustapoihin. Ja juuri kun Kitty oli päässyt tälle asteelle, oli hänen koulutuksensa lopussa ja hänen oli palattava takaisin kotiin, maahan, missä Granite Mountain harmaana ja jykevänä ja järkkymättömänä valvoo ihmislasten kohtaloita.
Palattuaan oli Kitty ensimmäisinä päivinä osoittanut vilkasta harrastusta kaikkeen, mitä kotona tapahtui. Kotielämä yksinkertaisine tottumuksineen ja sydämellisine omaisineen ja naapureineen tuntui Kittystä kotoiselta satamalta, johon hän pitkien harharetkien jälkeen jälleen oli laskenut ankkurinsa. Ja Phil oli miehisessä voimakkuudessaan ja yksinkertaisessa rehtiydessään saanut Kittyn tuntemaan yhä suurempaa kiintymystä syntymämaahansa.
Mutta kun ensimmäisten päivien hilpeä rupattelu oli lopussa, kun kaikki entiset ystävät olivat käyneet Kittyä tervehtimässä ja kaikki puheenaiheet ehtyneet, alkoi Kittylle selvitä, mitä hänen koulutuksensa, kuten hänen vanhempansa sitä sanoivat, oikeastaan oli hänelle merkinnyt. Näiden kolmen vuoden vaikutusta hänen elämäänsä ei saattanut pyyhkiä jäljettömiin. Koko siitä ajatus- ja katsomustavasta, jonka hän näiden kuluessa oli omaksunut, hän ei saattanut enää irtautua. Sen vuoksi ei Kitty saattanut olla tuntematta syvää juopaa kotoisen elämänsä ja sen elämän välillä, johon hän näiden kolmen vuoden jälkeen tunsi kuuluvansa.
Meidän on usein pakko tehdä vertailuja, vaikka emme sitä mielisi. Kitty teki todellakin parhaansa suurentaakseen omissa silmissään niiden olojen ja ihmisten arvoa, jotka olivat täyttäneet hänen lapsuutensa, mutta kaikesta huolimatta oli se sangen vähäinen mitattuna sillä mittapuulla, joka hänen saamansa koulutuksen mukaan oli tärkein ihmisiä ja oloja arvosteltaessa. Philin terve, miehekäs voima ja rehtiys — yhtä ryhdikäs kuin viilien hevosten, joista hän oli saanut nimensä — jäivät pakostakin varjoon, koska hän ei kyennyt pukemaan komeaa vartaloaan hienon sivistyksen vaatimaan tapaan. Hänen yksinkertainen ja suoraviivainen maailmankatsomuksensa teki Kittyyn hiomattoman, epähienon, karkean vaikutuksen. Hänen rehti luonteensa ja luontainen älykkyytensä, joka jokapäiväisestä ympäristöstä löysi runsasta virikettä hänen ajatuselämälleen, näyttivät Kittyn silmissä sivistymättömyydeltä ja suurkaupunkilaiselämän vaatiman seurustelukyvyn puutteelta.
Koko naisellisen sydämensä voimalla Kitty oli taistellut näitä vertailuja vastaan — ja jatkanut niiden tekemisiä. Kaikki, mikä hänen luonteessaan kuului Granite Mountainin maahan, siihen maahan, joka oli hänet synnyttänyt, tunsi vetovoimaa Philin puoleen, mutta kaikki se, minkä hän kolmena kouluvuotenaan oli oppinut ja omaksunut, työnsi tämän yhä kauemmaksi tytön sydämestä. Ja nyt oli hänen kohtauksensa Patchesin kanssa jälleen kiihdyttänyt ja yllyttänyt näitä voimia, jotka syvensivät juopaa hänen ja Philin välillä, ja ajatustensa myrskyävässä ristiaallokossa hän tunsi vihaavansa maata, jota rakasti, kammoavansa elämää, joka kiehtoi vastustamattomalla tenhovoimallaan, halveksivansa niitä, joihin oli kaikilla sydämensä siteillä kiintynyt, ja kieltävänsä tunteen, josta hänen sydämensä iloitsi ja ylpeili.
Kittyn herätti näistä tuskaisista mietteistä hänen kaksi nuorempaa veljeään, jotka kotiveräjällä törmäsivät häntä vastaan ottaakseen haltuunsa hänen hevosensa ja viedäkseen sen talliin. Oli jo miltei illallisaika, ja Kitty riensi äitinsä luo keittiöön pysähdyttyään pihalle juomaan siemauksen raitista, virkistävää vettä.
Rouva Reid työskenteli parhaillaan keittiössä, nuorin poikansa Jack apunaan. Hän oli vartaloltaan hiukan Kittyä lyhyempi, jonkin verran pyylevyyteen taipuva nainen, ja hänen kasvoillaan asusti tyyni, hillitty rauha, kuten usein naisilla, jotka nurkumatta suorittavat vaativan työnsä kodin vaalijana. Hänen silmiensä loiste hänen puhuessaan Kittystä tai kuullessaan jonkun toisen lausuvan hänen nimensä ilmaisi, mitenkä suuri tila ainoalla tyttärellä oli äidin sydämessä.
Heidän puuhaillessaan kotoisissa töissä kertoi tyttö yksityiskohtaisesti äidilleen keskustelun Risti-Kolmion emännän kanssa vastaten tarkasti kaikkiin kysymyksiin, joita tämä teki naapurikartanoon saapuneen muukalaisen johdosta. Mutta kohtauksestaan Patchesin kanssa Kitty ei kertonut paljon; hän mainitsi vain lyhyesti kotimatkalla tavanneensa tämän. Myöskin illallisen aikana oli Patches pääasiallisena keskustelunaiheena, mutta sekä Kitty että herra Reid, joka oli palannut kotiin parahiksi aterialle, olivat varsin harvasanaisia.
Kun illallinen oli syöty ja iltatyöt suoritettu, istuutui Kitty kuistille, luoden katseensa laajojen laidunmaiden yli valoja kohden, jotka loistivat tummien pähkinäpuiden lomitse ilmaisten Risti-Kolinio-Kartanon rakennusrykelmän paikan. Hänen isänsä oli mennyt ulos, ja äiti oli jäänyt sisälle houkutellakseen pikku Jackin vuoteeseen. Pihan toiselta puolen väenrakennuksesta kuuluivat miesten äänet epäselvinä ja kaukaisina.
Kittyn ajatukset olivat monen mailin päässä. Mitähän tekivätkään nyt hänen ystävänsä tuolla hilpeässä ja loisteliaassa elämässä, kaukana hänen syntymämaansa hiljaisesta hämärästä, missä hän istui yksinään? Hän näki jälleen loistavat valot, kuuli musiikin, hilpeän puheen, naurun, elämänilon, kaiken sen, mikä oli antanut elämälle pirteyttä ja riemua, ja hänen sydämensä nousi kapinaan hänen päiviensä tukahduttavaa tyhjyyttä vastaan. Nähdessään illan pehmeän hämärän vähitellen vaihtuvan yön pimeyteen tuntui hänestä kuin olisi hänen silmissäänkin synkkä varjo vähitellen peittänyt kaiken, mikä sille oli antanut väriä, valoa ja kauneutta.
Sitten hän näki edessään leviävän niityn hämystä tumman varjon sukeltavan esiin — ensin salaperäisenä, muodottomana, sitten selveten ja tiivistyen ratsastajan hahmoksi. Ennen kuin paimen vastasi Jimmyn poikamaiseen »halloo»-huutoon, tiesi Kitty, että ratsastaja oli Phil.
Tytön ensimmäinen ajatus oli paeta. Mutta hypähtäessään seisaalleen hän tunsi, miten se loukkaisi miestä, joka aina oli ollut hyvä häntä kohtaan, ja niinpä hän astui tielle mennäkseen Philiä vastaan tämän laskeutuessa satulasta ja sitoessa hevosen aitaan.
»Tapasitko isän?» kysyi Kitty ajatellen, kuinka vähän heillä oli puhuttavaa.
»En, kuinka niin?» kysyi Phil vuorostaan nopeasti, ikäänkuin valmiina heti jälleen hypähtämään ratsaille.
Kitty naurahti hänen ripeydelleen. »Muuten vain. Hän lähti käymäänRovastin luona.»
»Ratsastin varmaan hänen ohitseen oikaistessani niityn poikki», vastasiPhil. »Hän ratsastaa aina suurta tietä myöten.»
Seisten tytön vieressä hän lisäsi sitten hellästi. »Mutta mikä sinun on, Kitty? Kaipaatko kirkkaita valoja?»
Se oli niin Philin tapaista, ajatteli Kitty. Hän näytti aina vaistomaisesti arvaavan jokaisen hänen tunteensa ja toiveensa.
»Kenties olin hiukan alakuloinen», myönsi hän. »Olen iloinen tulostasi.»
He saapuivat kuistille ja pikkuveljet ryntäsivät pyrynä Philin luo kertomaan hänelle urotöistään ja saamaan häneltä neuvoja, joita hänen oli tapana heille antaa. Myöskin rouva Reid liittyi hetkiseksi seuraan ja keskustelu siirtyi nyt kokonaan kotilaakson asioihin, kunnes Kittystä tuntui, että hän ei saattaisi kestää enempää. Viimein rouva Reid, armeliaampana kuin osasi aavistaakaan, käski pojat vuoteeseen ja vetäytyi itse omaan huoneeseensa.
»Ja nyt sinä olet kyllästynyt meihin kaikkiin ja tahtoisit palata itään», virkkoi Phil miettiväisenä, keskeyttäen pitkän hiljaisuuden, joka näinä päivinä usein oli tukahduttanut kaiken keskustelun heidän välillään.
»Se ei ole totta, Phil!» vastasi tyttö lämpimästi. »Tiedät, ettei se ole totta.»
»No niin, kyllästynyt tähän», hän osoitti laajoja aukeamia heidän ympärillään, »kyllästynyt siihen, mitä me olemme ja mitä me teemme.»
Tyttö tuijotti vastaamatta eteensä.
»En syytä sinua siitä», jatkoi Phil ikäänkuin ajatellen ääneen. »Se mahtaa tuntua äärettömän yksitoikkoiselta sen mielestä, joka ei tunne sitä.»
»Ettäkö minä en tuntisi sitä?» puuskahti Kitty. »Näyt unohtavan, että olen syntynyt täällä — että olen asunut täällä miltei yhtä monta vuotia kuin sinäkin.»
»Siitä huolimatta et tunne sitä», vastasi Phil tyynesti. »Katsohan, sinä tunsit sen tyttönä ollessasi niin kuin minäkin tunsin sen poikavuosinani. Mutta nyt — nyt minä tunnen sen miehenä ja sinä tunnet naisena jotakin, joka on kaukana kaikesta siitä.»
Jälleen vallitsi pitkä hiljaisuus. Sitten Kitty yritti empien tehdä alun ymmärtämykseen: »Rakastatko sinä tätä elämää, Phil?»
Phil vastasi nopeasti: »Kyllä, mutta minä rakastaisin mitä elämää hyvänsä, joka miellyttäisi sinua.»
»Ei — ei», keskeytti tyttö nopeasti, »en minä sitä tarkoita — tarkoitan — Phil, kuinka sinä voit tyytyä elämään täällä? Sehän tarjoaa sinunlaisellesi miehelle kovin vähän mahdollisuuksia.»
»Kovin vähän!» Hänen äänensä ilmaisi tytön sanojen osuneen arkaan kohtaan. »Minähän sanoin sinulle, että sinä et tunne täkäläistä elämää. Täällä on kaikkea, mitä mies saattaa toivoa. Täällä on kaikkea, mitä elämä saattaa tarjota — tarkoitan, mikä elämässä on jonkin arvoisia. Mutta luulen», hän jatkoi alakuloisesti, »että sinun on vaikea sitä käsittää — nyt. Se on yhtä vaikeaa kuin saada kaupunkilainen käsittämään, että ihminen ei ole yksinään, vaikka hänellä ei olisikaan suurta ihmisjoukkoa ympärillään. Mutta rakastan tätä elämää ja tyydyn siihen niin kuin hevoset Granite Mountainin harjanteella rakastavat elämäänsä ja tyytyvät siihen.»
»Mutta eikö sinusta joskus tunnu, että sinulla olisi suurempia mahdollisuuksia — etkö joskus toivo voivasi elää siellä, missä —» Hän ei keksinyt sanoja ja vaikeni. Phil sai jollakin merkillisellä tavalla hänen sanottavansa aina tuntumaan niin vähäpätöiseltä.
»Tiedän mitä tarkoitat», vastasi Phil. »Tarkoitat, eivätkö hevoset toivo voivansa asua hienoissa talleissa, missä tusinoittain miehiä niitä palvelisi, ja kantaa selässään komeita, kullalla kirjattuja satuloita ja tanssia kaduilla tuhatpäisten ihmisjoukkojen ihailtavina? Ei, hevosilla on enemmän järkeä. Vain ihminen voi tehdä itsestään narrin. On yksi ainoa asia, joka saisi minut alistumaan siihen, ja sinä tiedät, mikä se on.»
Hänen viimeiset sanansa taittoivat hänen sanojensa kärjen, ja Kitty vastasi hellästi: »Sinä olet katkera tänä iltana, Phil. Se ei ole sinun tapaistasi.»
Mies ei vastannut.
»Onko jokin tänään mennyt hullusti?» intti tyttö.
Phil käännähti äkkiä hänen puoleensa ja hänen sanoissaan paloi harvinainen hehku. »Näin sinut tänään kartanolla — sinun lähtiessäsi kotimatkalle. Sinä et edes katsahtanut aitaukseen päin, missä tiesit minun olevan työssä, ja se kirveli sydäntäni. Kitty, rakas tyttö, emmekö enää koskaan saa takaisin entisiä päiviä?»
»Vaiti, Phil», sanoi Kitty kuin olisi puhunut pikkuveljilleen.
Mutta Phil jatkoi herkeämättä. »Ei, tänä iltana puhun suuni puhtaaksi. Siitä lähtien kun palasit kotiin, olet kieltäytynyt kuuntelemasta minua — sinä olet pakottanut minut vaikenemaan. Tahdon, että sanot minulle, muuttaisiko se asian, jos minä olisin Honourable Patchesin kaltainen.»
»En tunne herra Patchesia», vastasi tyttö.
»Sinä tapasit hänet tänään, ja tiedät, mitä tarkoitan. Muuttaisiko se asiaa, jos minä olisin hänen kaltaisensa?»
»Phil rakas, en osaa vastata siihen kysymykseen.»
»Siis syynä muutokseen, joka sinussa on tapahtunut, ei ole se, että minä kuulun tähän maahan enkä johonkin kaupunkiin tuolla kaukana idässä?»
»Jos minä olen muuttunut, niin se on siksi, Phil, että minusta on tullut nainen, niin kuin sinusta mies.»
»Niin, minusta on tullut mies», vastasi Phil, »mutta minä en ole muuttunut — pojan rakkaus on vain muuttunut miehen rakkaudeksi. Muuttaisiko se asian, Kitty, jos sinä voisit pitää enemmän elämästä täällä — tarkoitan, jos sinä voisit olla tyytyväinen kaikkeen siihen, mikä merkitsee meille niin paljon.»
Jälleen tyttö vastasi. »En tiedä, Phil. Mistä sen tietäisin?»
»Tahdotko koettaa, Kitty, tahdotko koettaa pitää vanhasta kodistasi niin kuin ennen pidit siitä?»
»Phil, olen koettanut. Minähän koetan!» huudahti tyttö. »Mutta en luule, että merkitsee paljoakaan, pidänkö elämästä täällä vai enkö. Tiedän varmasti, Phil, että jos voisin», hän epäröi, mutta jatkoi sitten urheasti, »jos voisin rakastaa sinua niin kuin toivot, niin mikään muu ei merkitsisi mitään. Sinä sanoit voivasi pitää mistä elämästä hyvänsä, kunhan se miellyttäisi minua. Etkö luule minun voivan tyytyä mihin elämään hyvänsä, jos vain mies, jota rakastan, pitäisi siitä?»
»Luulen», sanoi Phil, »ja se on vastaus kysymykseeni.»
»Mikä on vastaus?» kysyi Kitty.
»Rakkaus, juuri rakkaus! Kitty — jokainen paikka, missä rakkaus asuu, on hyvä. Ilman rakkautta ei mikään paikka voi tyydyttää. Iloitsen siitä, että sanoit sen. Sen tahdoin sinun sanovan. Olen Patchesin kaltainen. Olen löytänyt tehtäväni.» Nyt ei hänen äänessään enää ollut katkeruuden hiventäkään.
Kitty oli syvästi liikuttunut. »En luule käsittäväni tarkoitustasi,Phil», hän virkkoi.
»Etkö käsitä sitä, Kitty?» vastasi mies. »Minun tehtäväni on nyt voittaa sinun rakkautesi, saada sinut rakastamaan minua sellaisena kuin olen, miehenä — eikä koettaa muuttua sellaiseksi, jollaisen luulen sinua miellyttävän. Sinun täytyy rakastaa miestä eikä sitä, mitä hän tekee tai missä elää. Eikö olekin niin?»
»On», vastasi Kitty hitaasti. »Varmasti niin on. Niin sen täytyy olla,Phil.»
Mies nousi nopeasti. »Hyvä», hän sanoi miltei töykeästi. »Nyt lähden. Mutta älä erehdy, Kitty. Sinä olet minun, tyttö, sen lain voimalla, joka on yläpuolella kaiken sen, mitä olet oppinut koulussasi. Sen saat oppia tuntemaan. Aion voittaa sinut — sinä olet kuuluva minulle, sillä sinä olet minun.»
Silloin Kittykin nousi, ja heidän seistessään hetkisen vaieten ja katsoen toisiaan silmiin tunsi tyttö miehen voiman, ja hänen sydämensä tunsi riemua ja ylpeyttä, vaikka se ei voinutkaan antaa hänelle kaikkea, mitä hän pyysi.
Nähdessään Philin ratsastavan pois ja häviävän öiseen pimeään, joka jälleen rannattomana ja äänettömänä peitti seudun pehmeään vaippaansa, mietti Kitty katumus mielessään, häipyisikö hän kenties näin ainiaaksi hänen elämästään? Ainiaaksi?
Philin päästäessä hevosensa veräjästä aitaukseen kuului läheltä yön hämärästä suuren oriin hirnunta. Samassa kaikui vielä lähempää hiljainen nauru ja tähtien loisteessa Phil näki miehen hahmon aidan luona. Hänen astuessaan lähemmäksi kuului Patchesin ääni.
»Se oli varmasti Muukalainen.»
»Niin oli», vastasi Phil. »Mutta miksi ette ole jo vuoteessa?»
»Kuuntelin hevosien hirnuntaa ja mietin», vastasi Patches.
»Mietitte tehtäväänne?» kysyi Phil tyynesti.
»Kenties», myönsi toinen.
»Sitä teidän ei tarvitse surra. Kyllä te vielä pääsette sen herraksi», vastasi paimen.
»Toivoisin olevani yhtä varma asiasta», vastasi Patches miettiväisenä.
Ja he tiesivät molemmat käyttäneensä suurta oritta vain vertauskuvana.
»Ja minä toivoisin olevani yhtä varma oman tehtäväni onnistumisesta kuin teidän», jatkoi Phil.
Patchesin ääni kuvasti herkkää myötätuntoa hänen kysyessään miettiväisenä: »Niinkö, onko teilläkin siis tehtävä? Se ilahduttaa minua.»
»Ilahduttaa?»
»Niin», ja Patches laski kätensä kumppaninsa olalle heidän kääntyessään kartanoa kohden. »Phil, olen tullut siihen johtopäätökseen, että maailma on kovin yksitoikkoinen paikka miehelle, jolla ei ole mitään tehtävää.»
»Mutta yhtäkaikki näyttää olevan paljon ihmisiä, jotka ovat aina olevinaan hommassa, vaikka he itse asiassa eivät tee yhtään mitään», vastasi Phil naurahtaen.
»Minä sanoinkin miehelle», vastasi Patches.
»Totta», myönsi Phil. »Mies kaipaa miehen työtä.»
»Ja», jatkoi Patches, »minusta tuntuu, että maailmassa on yksi ainoa työ, joka on oikean miehen arvoinen.»
»Sekin pitää paikkansa», yhtyi paimen.
Keskustelua polttomerkeistä.
Muutamia päiviä Jim Reidin käynnin jälkeen Rovastin luona pysähtyi kaksi Vinoneliö-ja-Puolikkaan miestä matkalla Cherry Creekiin päivälliselle karjakartanoon. Rovasti oli tunnettu vieraanvaraisuudestaan. Hänen talossaan oli aina pöydässä sija miehelle ja tallissa hänen hevoselleen, ja isäntä oli aina valmis pihallaan pähkinäpuiden alla syventymään rattoisaan keskusteluun vieraittensa kanssa. Ja niinpä olikin koko seudussa tuskin ainoatakaan paimenta, joka ei ratsastusretkillään olisi katsastanut Rovastin karjaa miltei yhtä huolellisesti ja harrastusta osoittaen kuin oman isäntänsä laumaa.
Niinpä nämä Tonto Fiatista saapuneet ratsastajat kertoivat Rovastille nähneensä Risti-Kolmion karjaa Tooheyn lähteillä juomassa ja huomanneensa useiden eläimien kärsivän pattimadoista.
»Pysähdyimme katsomaan, kuinka niiden laita oli, ja poltimme yhteen vasikkaan teidän merkkinne», sanoi Shorty Myers.
»Kiitoksia paljon, pojat», vastasi Rovasti, sitten hän jatkoi tavalliseen leikkisään tapaansa: »Poltittekohan siihen vain oikean merkin?»
»Emme sentään kaikki ole Tailholt Mountainin palveluksessa», vastasi toinen ratsastaja, Bert Wilson, ympärillä istuvien nauraessa Rovastin kysymykselle.
Wilsonin puhuessa huomasi Patches hämmästyksekseen naurun kaikkoavan äsken niin hilpeiltä kasvoilta ja miesten luovan toisiinsa merkitseviä katseita.
»Onko kukaan sattunut näkemään mitään viime aikoina?» kysyi Rovasti tyynesti.
Hänen kysymystään seurasi hetken hiljaisuus vieraiden katsoessa kysyvästi Patchesista Rovastiin ja sitten Philiin. Phil osoitti hyväksyvästi hymyilemällä luottavansa muukalaiseen, ja Shorty jatkoi: »Löysimme pari vastamerkittyä vasikkaa, joilla viime viikolla ei näyttänyt olevan lainkaan emää, ja Bud Stillwell sanoo, ettei D. I:n naapuruudessa ole kaikki niin kuin olla pitäisi.»
Jälleen seurasi hiljaisuus. Patchesista se tuntui myrskyä ennustavalta. Hän oli huomannut vieraiden kysyvät katseet ja Philin äänettömän vastauksen, mutta hän ei voinut käsittää, mistä oli kysymys. Hän saattoi vain itsekseen ihmetellä ja odottaa, sillä vaistomaisesti hän tunsi, ettei hänen pitänyt ottaa osaa keskusteluun. Hänestä tuntui, että nämä voimakkaat miehet, jotka niin hyväntahtoisesti olivat ottaneet hänet seuraansa, kernaammin näkivät hänen pysyvän heidän piirinsä ulkopuolella, kun oli kysymys heidän ammatistaan.
»No niin, pojat», sanoi Rovasti ikäänkuin haluten lopettaa puheenaiheen, »olen nähnyt täällä monenlaisia miehiä ja monenlaista hommaa, mutta en vielä koskaan ole nähnyt miestä, jonka ei olisi tarvinnut maksaa siitä, mitä on saanut. Kerran miehen on maksettava täysi hinta kaikesta, mitä hän elämässä saa, tahtoipa tai ei.»
»Se laki pitää paikkansa muihinkin kuin karjanhoitajiin nähden, vai mitä, herra Baldwin?» Patches ei ollut enää saattanut pysyä vaiti ja luodessaan katseensa häneen hämmästyivät miehet hänen kasvojensa ilmettä.
Rovasti katsoi suoraan silmiin, joissa kuvastui monia tuskallisia muistoja ja harras pyrkimys. »Siis?»
»Tarkoitan», sanoi Patches hämillään, ikäänkuin hän tahtomattaan olisi puhjennut puhumaan, »että se, mitä sanotte, koskee myöskin niitä, jotka elävät toimettomina — tekemättä mitään hyödyllistä työtä — yhtä hyvin kuin niitä, jotka ovat epärehellisiä työssään tai jotka ehdoin tahdoin varastavat toisen omaisuutta.»
Katse kiinteästi suunnattuna Patchesiin Rovasti vastasi verkalleen: »Uskon, että niin on, Patches. Niin täytyy olla. Mies, joka ottaa, mitä ei ole ansainnut, saa kerran tavalla tai toisella maksaa siitä.»
»Kuka hän on?» kysyivät vieraat Curlylta ja Bobilta satuloidessaan hevosensa päivällisen jälkeen.
Risti-Kolmion miehet pudistivat päätään.
»Hän putosi tänne kuin pilvistä eräänä päivänä ja Rovasti otti hänet palvelukseensa», selitti Bob.
»Mutta hän on paras nyrkkeilijä, mitä näillä main koskaan on ollut.Jollette usko, niin koettakaa!» lisäsi Curly innokkaasti.
»Puhut kai kokemuksesta», nauroi Bert.
»Vajaan minuutin kokemuksesta», myönsi Curly.
»Hullunkurinen nimi», arveli Shorty.
Bob hymyili. »Niin Curlykin sanoi — ensiksi.»
»Mutta sitten hän muutti mieltään, vai mitä?»
»Totta vie», selitti Curly, »hänellä on hyvät suositukset nimelleen, olipa hän minkä niminen tahansa.»
Vieraat nousivat satulaan tarkastellen Honourable Patchesin komeata vartaloa, joka hiukan etäämpää sivuutti heidät.
»Kenties olet oikeassa», myönsi Shorty, »mutta hän puhuu juuri kuin koulumestari.»
»Ei hän olekaan karjanhoitoja», yhtyi Bert puheeseen.
»Ei, mutta se hänestä tulee, sen takaan», vastasi Curly välittämättäShortyn viittauksesta Patchesin korkeaan sivistykseen.
»Minä myöskin», yhtyi Bob.
»No niin, ensi karjankierroksessa se nähdään», tuumivat vieraat.»Näkemiin!» ja he olivat poissa.
Seuraavana päivänä hiukan ennen aamiaista Phil sanoi Patchesille: »Antakaa Snipille ruokaa ja satuloikaa se. Te tulette tänään ratsastusretkelle minun kanssani.»
Patchesin katsahtaessa häneen hämmästyneenä hän lisäsi nauraen: »Annan koululleni lupaa ja Will-sedän mielestä teidän lastentarha-aikanne saa vähitellen loppua.»
Heidän ratsastaessaan suuren laidunmaan poikki etelää kohti ilmoitti päällysmies, että seuraavat viikot kuluisivat karjan tarkastamiseen.
»Saanko kysyä mitä varten?» kysyi Patches, rohkaistuneena paimenen ystävällisestä äänensävystä.
Phil oli kyllin tahdikas ollakseen hymyilemättä Patchesin kysymykselle ja vastasi asialliseen sävyyn: »Katsoaksemme, että eläimet ovat terveitä, merkitäksemme jonkin vasikan, pitääksemme lähteensilmät auki ja ylimalkaan tarkastaaksemme karjamme.»
»Ja te haluatte minun ratsastavan kanssanne?» kysyi Patches empien.
»Kyllä, Will-sedän mielestä olette liian hyvä mies tuhlattavaksi tyhjänpäiväisiin pihahommiin, ja sitä varten aion valmistaa teidät ottamaan osaa ensi karjankierrokseen.»
Hänen sanojensa vaikutus oli kerrassaan yllättävä. Patchesin kasvoille levisi tumma puna, ja hänen silmistään loisti ilo hänen katsoessaan toveriinsa. »Entä te — mitä arvelette siitä, Phil?» hän kysyi.
Paimen nauroi hänen innolleen. »Minäkö? Minä arvelen samaa kuin koko ajan — siitä lähtien kun tulitte taloon pyytämään työtä.»
Patches veti syvän henkäyksen, ojentautui satulassaan ja katsoi poispäin Granite Mountainia kohden. Phil tunsi sydämessään lämpimän myötätunnon ailahduksen miestä kohtaan, joka näytti niin hartaasti kaipaavan miehen työtä ja paikkaa miesten joukossa.
Deep Washin puoleisen aidan vieressä isolla laitumella he näkivät muutamien lehmien syövän tuoretta ruohoa. Heidän tultuaan lähemmäksi Phil irroitti lassonsa Patchesin luodessa häneen kysyvän katseen.
»Saatamme alkaa tästä», sanoi Phil. »Huomaatteko noissa eläimissä mitään erityistä?»
Patches tarkasteli lehmiä, mutta turhaan.
»Ettekö huomaa mitään tuossa vasikassa?» kysyi Phil avaten lassovyyhtiään. »Tarkoitan tuota, jolla on valkoinen turpa?»
Patches epäröi vieläkin.
Phil auttoi jälleen häntä. »Katsokaa sen korvia.»
»Niissä ei ole merkkiä», huudahti Patches.
»Ja mikä merkki niissä pitäisi olla?» kysyi hänen opettajansa.
»Oikea alta leikattu ja vasen halkaistu, jos se kuuluu Risti-Kolmio-Kartanolle», vastasi oppilas ylpeästi, ja samassa hengenvedossa hän jatkoi: »Sillä ei myöskään ole polttomerkkiä.»
Phil hymyili hyväksyvästi. »Juuri niin, ja nyt otamme sen kiinni, ennen kuin joku ehtii ennen meitä.» Puhuessaan hän kannusti hevosensa eläimiä kohti.
»Mutta mistä tiedätte sen kuuluvan Risti-Kolmio-Kartanon karjaan?» kysyi Patches.
»Ei se kuulukaan», selitti Phil nauraen. »Se kuuluu minulle.»
»En ymmärrä, mistä sen tiedätte.»
»Tiedän sen, koska tunnen karjan», selitti Phil, »ja koska satun muistamaan juuri tuon vasikan viimekertaisesta karjakierroksesta. Se karkasi meiltä Mint Washin metsään. Jos pidätte sitä hetkisen silmällä, niin saatte nähdä sen menevän Viisikulmiolla merkityn lehmän luo. Viisikulmio on minun merkkini — minä omistan hiukan karjaa, joka kulkee laitumella yhdessä Will-sedän lauman kanssa.»
Philin vielä puhuessa juoksi vasikka pelästyneenä lehmän luo, joka oli merkitty Philin selittämällä tavalla ja joka osoitti vasikkaa kohtaan ilmeistä äidillistä huolenpitoa.
»Katsokaahan», virkkoi Phil. »Meidän täytyy merkitä se nyt, sillä ennen ensi kierrosta on se kyllin suuri jättääkseen emonsa, ja jollei siinä silloin ole merkkiä, on se irrokas, ja kuka hyvänsä saa panna siihen oman merkkinsä.»
»Mutta eikö joku voisi nytkin polttaa siihen omaa merkkiään ja ajaa sen muuanne?» kysyi Patches.
»On sellaistakin nähty, eikä varsin kaukana täältä», vastasi Phil kuivasti. »Mutta niin ei kunnon mies tee, senhän ymmärrätte.»
Patches nyökkäsi ja seurasi ihailevin katsein kumppaniaan tämän kannustaessa hevosensa vasikan jälkeen ja kaataessa sen heittämällä lassonsa niin nopeasti sen takajalkojen ympäri, että tottumaton silmä tuskin saattoi seurata silmukan lentoa. Lyhyellä vyöstään ottamallaan köydellä Phil sitoi sitten eläimen jalat yhteen, ennen kuin se ehti toipua hämmästyksestään ja nousta jaloilleen. Sitten hän teki Patchesin avulla vähäisen tulen kuivista risuisia ja lehdistä. Tulen leimahdettua täyteen liekkiin paimen otti satulastaan pienen litteäpäisen raudan ja kuumensi sen pään selittäen Patchesille, miten jotkut käyttivät rautaista rengasta karjan merkitsemistä varten.
»Eikö polttomerkkiä voi muuttaa tai poistaa?» kysyi Patches.
»Voi tietenkin», vastasi Phil. Ja istuen paimenten tapaan kyykyssä maassa hän piirsi tikulla hiekkaan.
»Katsokaahan! Tämä on Risti-Kolmion merkki, ja tämä, Neljä-Viiva-M, on Nick Cambertin, joka asuu tuolla Tailholt-Mountainissa. Olettakaamme, että minä olisin Nick ja tämä vasikka olisi Risti-Kolmion merkillä varusteltu. Voisinko silloin muuttaa sen merkin omakseni?»
Patches nyökkäsi. »Mutta eikö ole mitään keinoa sellaisen rikoksen ilmisaamiseksi?»
»On hyvin vaikea todistaa polttomerkkiä muutetuksi», vastasi Phil hitaasti. »Miltei ainoa keino on saada varas kiinni teosta.»
»Mutta onhan niillä vielä korvamerkit», sanoi Patches hetkistä myöhemmin Philin merkitessä hehkuvalla raudalla äsken sitomansa vasikan, »korvamerkit ja polttomerkki eivät olisi yhtäpitäviä.»
»Olisivatpa kyllä, jos minä olisin Nick», sanoi Phil. Sitten, Ikäänkuin katuen huomautustaan, hän lisäsi nopeasti: »Meidän korvamerkkimme on alta leikattu oikea ja halkaistu vasen, kuten sanoitte. No niin, Neljä-Viiva-M:n korvamerkki on katkaistu ja alta leikattu oikea ja kolmihaarainen vasen.» Ja hän piirsi jälleen hiekkaan rautansa kärjellä. »Tässä on Risti-Kolmion ja tässä on Neljä-Viiva-M:n.»
»Ja jos huomattaisiin Tailholt-merkkisen vasikan seuraavan Risti-Kolmion lehmää, mitä sitten?» kuului Patchesin luonnollinen kysymys.
»Siitä voisi helposti syntyä aimo selkkaus», vastasi Risti-Kolmion päällysmies.
»Mutta minusta tuntuu», pitkitti Patches heidän ratsastaessaan edelleen, »että voisi helposti erehtyä ja polttaa oman merkkinsä toisen vasikkaan.»
»Erehdymme aina koskiessamme toisen omaisuuteen», vastasi Phil lyhyesti.
»Mutta eikö sitä saattaisi sattua ilman pahaa tarkoitusta», inttiPatches.
»Saattaisi kyllä», myönsi Phil.
»No niin, mitä tekisitte, jos löytäisitte vasikan, jonka tietäisitte kuuluvan Rovastin karjaan, mutta jonka joku toinen olisi merkinnyt? Tarkoitan, mihin toimenpiteisiin ryhtyisitte?»
»Ymmärrän mihin pyritte», vastasi Phil muuttuneella äänellä. »Jos sellaista sattuisi teille, niin pitää teidän ensinnäkin olla ehdottomasti varma siitä, että merkitty vasikka todellakin kuuluu meidän karjaamme. Sitten, jos olette oikeassa ja jollei matka ole liian pitkä, tulee teidän ajaa sekä lehmä että vasikka lähimpään aitaukseen ja tehdä siitä ilmoitus. Jollette voi ajaa niitä aitaukseen, niin polttakaa Risti-Kolmion merkki sen kylkeen. Kun se sitten huomataan ensi kierroksessa oikea merkki kyljessään ja väärä merkki siinä kohdassa, missä oikean tulisi olla, niin teidän tulee selittää asianlaita, ja sitä, joka on polttanut siihen väärän merkin, kehoitetaan kumoamaan merkkinsä. Polttomerkki kumotaan polttamalla sama merkki eläimen lapaan. Katsokaahan! Tuolla on juuri sellainen!» Hän osoitti muuatta etäämpänä olevaa eläintä. »Tuolla härällä on lonkassaan ja lavassaan Vinoneliö-ja-Puolikkaan ja kyljessään Risti-Kolmion merkki. Se oli vielä mullikka kuuluessaan Vinoneliö-ja-Puolikkaan kartanoon ja me löysimme sen karjakierroksessa Mud Tanksin mailta. Se kulki meidän karjamme mukana, eikä Stillwell viitsinyt lähteä kuljettamaan sitä kotiin — se olisi ollut lähemmä kolmenkymmenen mailin matka — vaan möi sen kernaammin Will-sedälle ja kumosi polttomerkkinsä.»
»Käsitän», sanoi Patches, »mutta sehän on vallan toisia kuin jonkin eläimen väärinmerkitseminen.»
»Niin tietenkin. Eihän sellaisessa tapauksessa tule kysymystäkään omistusoikeudesta», myönsi Phil.
»Mutta puhuaksemme vielä tuosta vasikasta», pitkitti Philin oppilas, »jos se olisi jo jättänyt lehmän, kun väärinmerkitsijää pyydettiin kumoamaan merkkinsä, niin eihän olisi mahdollisuutta todistaa, kuka on sen oikea omistaja.»
»Ei muuta kuin sen miehen sana, joka löysi vasikan lehmän vierestä, ja kenties niiden miesten arvostelu, jotka tuntevat hyvin karjan.»
»Juuri sitä tarkoitan», hymyili Patches, »että lopulta tulisi kysymys miehistä, eikö niin?»
»Siihen useimmat kysymykset tässä maassa päättyvät, Patches. Mutta te olette oikeassa. Sellaisten omistajien kanssa kuin Will-sedän ja Jim Reidin ja Stillwellin ja sellaisten poikien kanssa kuin Curlyn ja Bobin ja Bertin ja Shortyn ja monen muun ei siitä asiasta koskaan synny riitaa.»
»Mutta entä muiden kanssa?» kysyi Patches.
»Niin», vastasi Phil verkalleen, »tässäkin maassa on miehiä, jotka saisivat pian päihinsä, jos kieltäytyisivät kumoamasta polttomerkkiään.»
»Mutta meidän on pidettävä silmällä toistakin seikkaa tänään», jatkoi Phil muutamien minuuttien jälkeen, »ja se on niin sanottuja merkkipuolia. Olettakaamme, että haluaisin lisätä Neljä-Viiva-M:n karjaani, enkä pitäisi kovin tarkkaa väliä keinoista. No niin, minä sattuisin näkemään merkitsemättömän Pata-Koukku-S:n vasikan, jonka kernaasti ottaisin, mutta johon en vielä uskalla polttaa merkkiäni, koska se on liian nuori jättääkseen lehmän. Jos odotan siksi, kunnes se on ehtinyt kasvaa suuremmaksi, niin joku Jim Reidin miehistä voi merkitä sen, enkä minä voisi koskaan muuttaa Pata-Koukku-S:n merkkiä omakseni. Sen takia leikkaan sen korviin oikean omistajan merkit, mutta jätän polttomerkin panematta. Silloin se on merkkipuoli. Jos Pata-Koukku-S:n miehet näkevät sen, niin he huomaavat, että sen korvat on merkitty aivan niin kuin pitääkin, ja useimmassa tapauksessa he olettavat ilman muuta, että sillä on myöskin oikea polttomerkki lonkassaan, ja antavat sen olla rauhassa. Ennen ensi kierrosta etsin vasikan taas käsiini, ja jos se nyt on kyllin suuri erotettavaksi lehmästä, ei minun tarvitse muuta kuin muuttaa sen korvamerkit ja polttaa oma merkkini sen lonkkaan. Minä en tietystikään saa kaikkia merkkipuoliani, mutta ainakin suurimman osan. Jos karjankierroksessa ilmestyy kovin paljon merkkipuolia, on hyvin luultavaa, että joku on liian ahkerasti käyttänyt veistään. Me saimme viime kierroksessa koko joukon merkkipuolia aitaukseen», hän päätti tyynesti.
Muistaen pikku Billyn sanat Nick Cambertista ja Yavapai Joesta ja vieraiden ratsastajien keskustelun kartanossa Patches huomasi edistyvänsä tiedoissaan maasta ja sen asujamista.
Tullessaan laitumelle huomasivat miehet, että suuri osa karjasta kärsi Arizonan pahinta karjatautia, pattimatoja. Nämä ovat, kuten Phil selitti Patchesille heidän juottaessaan hevosiaan lähteellä, erään likakärpäsen toukkia, jotka elävät karjan ihossa ja varsinkin haavoissa. Lukemattomat vasikat, jotka eivät vielä olleet täysin parantuneet polttoraudan jäljeltä, kärsivät niistä, ja jollei niitä hoidettu huolellisesti, tuotti tauti karjanomistajille suurta tappiota.
»Kuulkaahan, Patches», sanoi paimen hänen tottuneen silmänsä heti huomatessa apua tarvitsevat eläimet. »Sanonpa teille, mitä meidän on tehtävä. Ajamme lauman aitaukseen ja te voitte kehittää lassovyyhtinne.»
Ja niin Patches sai oppia sekä puhdistamaan toukkien saastuttamat haavat kloroformilla että käyttämään paimenen välttämättömintä työkapinetta, lassoa.
»Mitä nyt?» kysyi Patches viimeisen vasikan syöksyessä hänen avaamastaan veräjästä etsimään emoansa.
Phil katsahti kumppaniinsa ja nauroi. Honourable Patches osoitti ilmeisiä merkkejä epätoivoisista pyrkimyksistä oppia heittämään lassoa. Hänen kasvonsa olivat tomun ja mullan tahraamat, hiukset sekaiset ja vaatteet yltä päältä likaiset. Mutta hänen silmänsä loistivat ja hänen ryhtinsä oli reipas ja hilpeä.
»Mikä nyt on?» hän kysyi hymyillen onnellisena. »Mitä nyt taas olen tehnyt hullusti?»
»Te olette kunnostautunut tänään», vastasi Phil. »Tulin vain ajatelleeksi, että ette kovinkaan muistuta sitä miestä, jonka tapasin Metsärajalla muuanna iltana.»
»Enpä voi sanoa omasta mielestänikään paljon muistuttavani häntä», vastasi Patches.
Phil katsahti aurinkoa kohden. »Mitä arvelette päivällisestä? Eiköhän jo liene aika.»
»Päivällisestä?»
»Niin juuri. Satulastani löydätte hiukan evästä. Laitumen reunassa pitäisi olla vanha kasari. Muutamat pojat eivät piittaa ruoasta ollessaan ratsastamassa, mutta minä en kernaasti ole ilman, ellei se ole välttämätöntä.» Hän ei selittänyt ottaneensa ruokaa mukaansa etupäässä kumppaniaan ajatellen.
»Uh!» huudahti Patches, äskeinen homma vielä tuoreessa muistissa. »Minä en ainakaan voi syödä palaakaan!»
»Niin luulette», vastasi Phil, »mutta menkääpä tuonne lähteelle, juokaa niin paljon kuin jaksatte, peseytykää ja saattepa nähdä, kuinka pian muutatte mieltänne tuntiessanne kahvin hajun.»
Ja niin Patches sai vielä yhden tärkeän opetuksen — miten on opittava nopeasti unohtamaan epämiellyttävinkin työ — opetus, joka on välttämätön jokaiselle, joka tekee ahkeraa työtä, olipa se mitä laatua hyvänsä.
Päätettyään yksinkertaisen ateriansa ja ojentauduttuaan ruohikkoon ikivanhan puun varjoon he keskustelivat asioista, jotka olivat kaukana tavallisesta työstä. Kuten miehet, jotka tuntevat salaperäisen ja selittämättömän toveruuden yhdistävän, he juttelivat puoliääneen ja miltei suljetuin silmin elämästä, sen arvoituksista ja tarkoituksesta. Ja Phil, joka tavallisesti vaikeni keskustelun johtuessa häneen itseensä, salli Patchesin nähdä hänen ajatusmaailmaansa, jonka hän harvoin paljasti. Vain hänen suuri unelmansa, hänen elämänsä rohkein haave — jäi hänen omaksi salaisuudekseen. Sen aika ei ollut vielä tullut.
»Kesken kaiken, Phil», sanoi Patches heidän viimein noustessaan ja lähtiessään hevostensa luo, »missä olette käynyt koulunne? Sitä en luule vielä kuulleeni.»
»En ole käynyt koulua», vastasi tämä naurahtaen, ja Patchesista tuntui, että hänen äänessään oli katkera sointu. »Olen vain tavallinen paimen, siinä kaikki.»
»Anteeksi», vastasi Patches, »mutta ajattelin siitä päättäen, mitä sanoitte kirjoista —»
»Kirjoista! Niin, katsokaahan, muutamia vuosia takaperin tänne tuli muuan kirjatoukka etsimään parannusta ja toi tahallaan tautinsa tänne mukanaan.»
»Tautinsa?» kysyi Patches.
»Niin, kirjansa, tarkoitan. Ne tappoivat hänet — hän oli muuten hyvä mies, mutta liiaksi koulumestari. Olin ensin utelias näkemään, mitä hän oikeastaan oli löytävinään kirjoistaan, joita ilman hän ei saattanut elää, ja vähitellen kiinnyin niihin itsekin. Mutta enpä luule niistä minulle olevan samaa vaaraa kuin hänelle», hän lopetti naurahtaen. »Hän se ensiksi antoi Will-sedälle Rovastin nimen.»
»Se nimi sopii hänelle hyvin», huomautti Patches, »ei ihme, että kaikki sitä käyttävät. Ja te olette varmaan saanut omanne ratsastamisesta?»
»Omani?»
»Niin, Villihevos-Philin, tarkoitan», hymyili toinen.
Phil nauroi. »Ettekö ole vielä kuullut sitä juttua? No, saatanhan yhtä hyvin kertoa sen teille. Meillä on hyvää aikaa. Ratsastakaamme eteläistä tietä, niin kenties voin näyttääkin sen teille.»
Heidän ratsastaessaan ylös selänteelle Patches ihmetteli kumppaninsa sanoja, mutta tämä ei suostunut selittämään mitään, vaan pudisti päätään hänen kysymyksilleen ja käski hänen odottaa. Ja Patches huomasi, että hänen asentoonsa tuli jotakin erikoisen valpasta ja joustavaa, ja hän näytti tarkasti pitävän silmällä vuorenrinnettä, jota pitkin he ratsastivat.
He olivat jo päässeet miltei vuorenrinteen harjalle, kun Phil äkkiä käänsi hevosensa vasemmalle ja ratsasti ylös melkein äkkijyrkkää kallionseinämää. Patchesista tuntui, että hevosen olisi mahdotonta saada siitä jalansijaa, mutta hän ei sanonut mitään, vaan antoi Snipin seurata Philiä. He olivat jo miltei aivan lähellä harjaa, kun Phil pysähdytti hevosensa ja laskeutui satulasta. Patches teki samoin ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua he seisoivat selänteen harjalla, josta oli laaja näköala yli ympäröivien laaksojen.
Patches päästi ihastuksen huudahduksen, mutta Phil tarttui häntä lujasti käsivarteen ja tukahdutti enemmät sanat.
»Näettekö niitä?» hän kuiskasi.
Patches loi häneen kysyvän katseen. Hän oli niin syventynyt ihailemaan maiseman suurenmoisuutta, ettei lainkaan huomannut, mikä hänen kumppaninsa miellä kiinnitti.
»Tuolla», kuiskasi Phil kärsimättömästi, »tuon vuoren rinteellä — ne ovat tuskin neljänsataa yardia meistä ja liikkuvat tännepäin.»
»Tarkoitatteko noita hevosia?» kysyi Patches ihmeissään toverinsa äänensävystä.
Phil nyökkäsi.
»Kuuluvatko ne Risti-Kolmiolle?»
»Risti-Kolmiolle!» Phil nauroi äänettömästi. Sitten hän lisäsi vakavalla ja miltei kunnioittavalla äänellä: »Ne kuuluvat Jumalalle, herra Honourable Patches.»
Silloin Patches käsitti. »Villihevosia!» hän huudahti puoliääneen.
»Niitä on kaksikymmentäkahdeksan tuossa joukossa», kuiskasi Phil. »Näettekö tuota mustaa oritta — tuota, joka vähän väliä kohottaa päätään katsoakseen ympärilleen?»
Patches nyökkäsi. Philin osoittama hevonen oli ilmeisesti lauman valpas johtaja.
»Se se oli, joka antoi minulle arvonimeni», nauroi Phil. »Tulkaahan nyt, niin saamme nähdä niiden lähtevän liikkeelle. Sitten kerron teille koko jutun.»
Hän solahti alas kalliolta ja laskeutui Patchesin seuraamana hevosten luo, nousten uudelleen satulaan ja ratsastaen hevosia kohden.
Ratsastajien lähestyessä hevoslaumaa kohotti sen johtaja ylvään päänsä päästäen ilmoille varoitushirnunnan. Seisten hetkisen liikkumattomana, pitkä musta harja ja häntä heiluen tuulessa, joka puhalsi Blair Pasista yli selänteen, se sysimustan, silkinhienon karvan kiiltäessä auringossa näytti ruhtinaalta vertaistensa joukossa — koskemattoman lakeuden vapaudessa kasvaneelta kuninkaalta.
Patches kääntyi kumppaninsa puoleen sanoakseen hänelle jotakin, mutta vaikeni nähdessään ilmeen paimenen kasvoilla. Phil nojautui hiukan eteenpäin satulassaan, vartalossaan sama siron voimakkuuden ja valppauden ilme kuin hevosella, jota hän tarkasteli kiinnostuneena. Hänen poskillaan hehkui tumma puna, hänen silmänsä loistivat kiihkosta ja hänen huulillaan karehti ihastuksen ja kunnioituksen hymy eläintä kohtaan, jota itse tietämättään suuresti muistutti.
Ja Patches — syntyneenä ja kasvaneena kaukana näiden vapaiden ja turmeltumattomien olentojen maailmasta — tunsi vaistomaisesti katsoessaan Philistä hevoseen ja hevosesta jälleen mieheen, että hän näiden elämää, terveyttä ja kauneutta uhkuvien olentojen läheisyydessä oli lähempänä elämän jumalaisia voimia kuin milloinkaan ennen.
»Katsokaa sitä, katsokaa sitä, Patches!» kuiskasi Phil äkkiä ja kannusti hevosensa laumaa kohden Patchesin pysytellessä aivan hänen vieressään.
Heidän liikahtaessaan ori hirnahti uudelleen varoituksen joukolleen ja otti muutaman askelen läheneviä miehiä kohden. Sitten se äkkiä käännähti sirosti kuin lintu ja kiiti laumaansa niin nopeasti ja keveästi, että jalat tuskin näyttivät koskettavan maata. Kiertäen joukkoaan puolelta toiselle se pakotti sen pakenemaan vaaran tieltä pysytellen itse koko ajan lauman ja vihollisen välissä, kunnes arveli toisten olevan turvassa. Sitten se pysähdytti lauman ja jäi seisomaan liikkumattomana odottaen vihollisen lähestymistä.
Uudelleen Phil pysähdytti hevosensa. »Hyvä Jumala!» hän huudahti. »Onpa tämä suurenmoinen näky!»
Mutta Patchesia liikutti vähemmän oriin ylväs kauneus kuin se kiihkeä hartaus, joka värisi kumppanin äänessä.
Ratsastajat kannustivat uudelleen hevosiaan, ja kuten äskenkin, ajoi ori joukkonsa turvallisen välimatkan päähän jääden itse lähemmäksi vihollista.
Silloin paimen nauroi ääneen — vilpittömän ilon helakkaa naurua. »Hyvä, vanha veikko, nyt annan sinulle hiukan vauhtia», hän sanoi ääneen hevoselle, selvästikin unohtaen kumppaninsa läsnäolon.
Patches näki hänen nykäisevän ohjaksista, kohottautuvan satulassa ja kiitävän täyttä vauhtia hevoslaumaa kohden, jättäen toverinsa odottamaan paluutaan.
Mutta ori seisoi hetkisen katsoen vihurina kiitävään ratsastajaan. Sitten se hirnahti ja kuin ymmärtäen Philin tarkoituksen suhahti nuolen nopeana laumansa ohitse ja asettuen sen etunenään johti sen vinhaa vauhtia Granite Mountainia kohden.
Phil pysähtyi, ja Patches näki hänen katselevan, miten hevoset hulmuavin harjoin ja häntä suorana seurasivat johtajaansa, joka näkyi juoksevan vain puolella nopeudellaan. Viimein lauma hävisi pieninä mustina pilkkuina taivaanrannan taa.
»Eikö se ollut suurenmoisia?» huusi Phil palatessaan toverinsa luo. »Näittekö, kuinka se sivuutti lauman aivan kuin toiset olisivat seisseet paikallaan?»
»Eipä olisi ollut helppoa saada sitä kiinni», arveli Patches.
»Saada sitä kiinni!» huudahti Phil. »Luuletteko, että koetinkaan saada sitä kiinni? Tahdoin vain nähdä sen juoksevan. Sitä hevosia ei ole, joka veisi miehen lassonkantaman päähän noista hevosista, ja musta ori saattaa juosta ympyrässä koko lauman ympärillä. Mutta kerran olen saanut sen kiinni.»
»Te saitte sen kiinni?» toisti Patches epäluuloisesti.
Phil hymyili. »Niin, kerran pitelin sitä hetkisen.»
Heidän ratsastaessaan kotikartanoa kohti kertoi Phil kumppanilleen tapauksen, joka oli kuulu kautta koko maan.
»Musta ori oli silloin vuoden vanha», hän alkoi. »Minä olin ihaillut sitä koko vuoden ja niin olivat kaikki muutkin pojat, jotka olivat nähneet lauman, johon se kuului, sillä siitä näki jo varsana, mikä siitä tulee. Vapaina elävät hevoset olivat hiukan liian lukuisia sinä vuonna, ja me suunnittelimme ajojahtia vähentääksemme niitä hiukan, kuten meillä on tapana tehdä vuoden tai parin väliajoin. Jokainen ajoi takaa tuota mustaa oritta, ja eräänä päivänä, kun olimme jo hajoittaneet monta laumaa, yllätin sen aivan sattumalta. Ajoin juuri takaa erästä harmaata hevosia ja ratsastin samaa tietä, jota tänäänkin kuljimme, kun se äkkiä tuli vastaani selänteen harjalla. Se tapahtui niin äkkiä, että ori ja minä hämmästyimme kumpikin yhtä suuresti. Voitte uskoa, että värisin kuin haavanlehti. Mutta toinnuin yhtäkaikki ensimmäisenä hämmästyksestäni ja heitin lassoni sen kaulaan, ennen kuin se ehti paeta. Mutta se taisteli kuin paholainen, niin etten lopulta tiennyt, minäkö pitelin sitä vai se minua. Mutta se oli silloin vielä varsa, ja minä sain sen lopuksi pysähtymään.»
Phil vaikeni omituinen ilme kasvoillaan. Patches odotti kärsivällisenä.
»Tiedättekö», sanoi paimen viimein empien, »en voi selittää sitä — enkä siitä kernaasti puhukaan, sillä se on ihmeellisin asia, mitä minulle koskaan on tapahtunut — mutta kun katsoin tuota mustaa oritta silmiin ja kun se katsoi minua, tuli minun paha olla. Häpesin — niin kuin — niin kuin olisin aikonut tehdä pyhäinhäväistyksen tai jotakin sen tapaista. Me olimme aivan kahden, se ja minä, ja meidän tuijottaessamme toisiimme tulin ajatelleeksi, mitä sille merkitsi kahlitseminen ja kouluttaminen — ja — ymmärrätte. Ja ajattelin, minkälainen hevonen siitä tulisi, jos se saisi jäädä elämään, niin kuin Jumala oli sen luonut, ja niin — niin —» Hän vaikeni jälleen naurahtaen hämillään.
»Te päästitte sen irti?» huudahti Patches.
»Se on totinen tosi, Patches. En voinut tehdä muuta — en suorastaan voinut. Muuan pojistamme tuli paikalle juuri, kun päästin sen irti, ja miehet nostivat siitä tietysti hitonmoisen elämän. Sillä katsokaahan, meillä on tapana myydä enimmän tarjoavalle kaikki hevoset, jotka tuollaisessa ajojahdissa saamme kiinni, ja hinta jaetaan tasan miesten kesken. Pojat käsittivät, että tuo musta oli enemmän arvoinen kuin viisi muuta yhteensä, jotka olimme saaneet, ja olihan ymmärrettävää, että he olivat siitä minulle vihaisia. Mutta rauhoitin heitä luopumalla osuudestani, niin ettei heillä ollut mitään sanomista. Sitä varten minusta tuntuu, että tuo ori tavallaan kuuluu minulle, ja koetan aina pitää siitä hiukan huolta. Viime kierroksessa meillä oli eräs mies, joka yritti ampua sitä, mutta — hän lähti täältä pian sen jälkeen eikä ole sen jälkeen palannut.»
Paimen hymyili Patchesin nauraessa ääneen.
»Tiedättekö», jatkoi Phil hetkisen kuluttua, »minusta tuntuu, että ori tuntee minut vieläkin. Jos vain olen näillä main, käyn katsomassa sitä, ja minusta tuntuu, että se pitää minun käynneistäni yhtä paljon kuin minäkin. Te pidätte minua varmaan hulluna», hän lopetti jälleen murahtaen, »mutta siltä minusta tuntuu — ja siitä olen saanut nimen Villihevos-Phil.»
He ratsastivat hetkisen vaieten, sitten Patches virkkoi vakavasti: »En osaa sanoa, miltä minusta tuntuu, mutta ymmärrän teidät ja kadehdin teitä sydämeni pohjasta.»
Ja kääntyessään toverinsa puoleen paimen näki hänen ilmeessään jotakin, joka muistutti oriin silmiä sinä päivänä, jolloin hän oli päästänyt sen vapauteen. Oliko Patcheskin joskus menneinä päivinä joutunut olosuhteiden tai ympäristön silmukkaan ja menettänyt suurimman, jumalaisimman perintönsä? Phil hymyili omille ajatuksilleen, mutta tunsi hymyillessään niiden sanovan totuuden, ja hän tunsi myös, että tämä mies saattoi sillä voimalla, joka asui syvimmällä hänen sielussaan, saavuttaa takaisin sen, mikä häneltä oli riistetty.
Ja niin lujittui tänä päivänä, jolloin laajojen laidunmaiden poika ja kaupungin mies ratsastivat yhdessä, se yhteistunne, jonka he aavistuksena olivat tunteneet kohdatessaan toisensa ensimmäisen kerran. He tunsivat, että harvinainen ymmärtämys, jota eivät minkään maan eikä minkään kielen sanat saattaneet ilmaista, liitti heitä toisiinsa.
Muutamia päiviä myöhemmin sattui tapahtuma, joka — niin he ainakin silloin luulivat — lujitti heidän ystävyytensä ikuisiksi ajoiksi.
Tailholt Mountainin miehet.
Eräänä päivänä Phil ja Patches ratsastivat Old Campin seudulla. Varhain iltapäivällä he kuulivat vasikan herkeämättä huutavan ja löysivät, ääntä kohden ratsastaessaan sen setripuulehdosta. Sen kyljessä oli äsken, Philin arvelun mukaan kenties edellisenä iltana poltettu Tailholtin merkki. Vasikka-raukka kutsui nyt tuskissaan emoa apuun.
»Ihmeellistä, ettei lehmää näy missään», sanoi Patches.
»Olisi ihmeellisempää, jos se näkyisi», vastasi paimen lyhyesti ja käänsi katseensa vasikasta Tailholt Mountainiin päin, ikäänkuin miettien jotakin, jota ei syystä tai loisesta halunnut selittää toverilleen.
»Ei hyödytä ruveta etsimään sitä», hän lisäsi ääni murtuneena. »Minulla on aina huono onni. Jospa olisimme eilen ratsastaneet näillä main sen sijaan, että lähdimme Mint Washin puolelle — minä tulen aina päivää liian myöhään.»
Hänen ilmeessään ja äänensävyssään oli jotakin, joka pidätti Patchesin tekemästä hänelle kysymyksiä. Seuraavina tunteina Phil ei puhunut paljon, ja kun hän puhui, olivat hänen sanansa lyhyitä ja miltei nyreitä. Patches huomasi hänen silmäilevän maata harvinaisen kiinnostuneena. Heidän syötyään päivällisensä jotensakin synkän mielialan vallitessa Phil jälleen hypähti satulaan jo melkein ennen kuin Patches oli valmis.
Iltapäivä oli jo kulunut pitkälle ja he olivat lähteneet kotimatkalle, kun he näkivät erään Risti-Kolmion härän, joka ilmeisesti oli -haavoittunut taistelussa toisten eläinten kanssa. Se kuului Rovastin parhaimpaan Herefordkarjaan, ja haava oli pikaisen avun tarpeessa.
»Meidän täytyy puhdistaa haava», sanoi Phil, »tai siihen ilmestyy pattimatoja.» Hän otti lassonsa pitäen tarkasti silmällä härkää, joka mylvi syvällä, peloittavalla äänellä.
»Voinko auttaa?» kysyi Patches innokkaasti, katsellen kunnioittavasti mahtavaa eläintä, sillä se oli ensimmäinen täysikasvuinen eläin, jonka hän lyhyen kokemuksensa aikana oli nähnyt tarvitsevan apua.
»Ei», vastasi Phil. »Pysykää vain tarpeeksi kaukana, se on pääasia.Tämä junkkari ei ole vasikka, ja haava on saanut sen vimmoihinsa.»
Seuraavat tapahtumat seurasivat toisiaan salamannopeina.
Paimenen hevonen ymmärsi nähtävästi pitkän kokemuksen perusteella, ettei mylvivä eläin ollut hyvällä tuulella, ja vapisi osallistuessaan sen kiinniottamiseen. Patches näki viuhuvan silmukan lentävän Philin kädestä ja kiristyvän tämän pakottaessa hevosensa heittäytymään härän painoa vastaan. Seuraavassa hetkessä hänen silmissään välähti kauhea näky: kaatunut hevonen ratsastajineen maassa hurjistuneen ja teräväsarvisen härän hyökätessä sitä kohden niska kumarassa ja sarvet sojossa.
Patches ei ajatellut — hän ei ehtinyt ajatella. Kirkaisten kauhusta hän painoi kannuksensa hevosen kylkiin, ja sävähtäen tuskasta tämä syöksähti eteenpäin. Jälleen hän kannusti sitä kaikella voimallaan, ja raivoisan hevosen seuraava syöksähdys sai nuo peloittavat sarvet seivästämään sen. Patches kuuli kuin unessa hirvittävän repeämisen ja hevosen kiljaisun, kun se hengenhädässä karkasi pystyyn. Hänen oli mahdotonta sanoa, kuinka hänen onnistui nousta jaloilleen pudottuaan taaksepäin satulasta, mutta hän näki selvästi Philin heilauttavan itsensä jälleen satulaan ja pakottavan vaivoin pystyyn kompuroineen ratsunsa suoraan härän eteen kääntääkseen sen huomion pois Patchesista. Härkä kääntyi todellakin uudelleen häntä kohden, ja ihaillen Philin kylmäverisyyltä Patches huomasi hänen kehittävän auki lassoaan, hevosen yrittäessä hurjin hypyin väistää uhkaavia sarvia. Härkä pysähtyi, ravisti päätään raivoissaan ja aikoi jälleen syöstä jalkamiestä kohden. Mutta taas ratsastaja tanssitti kiusoitellen hevostaan sen edessä, ja samalla Philin lasso lensi kaaressa vangiten sen silmukkaansa.
Kun härkä oli sidottu, meni Phil haavoittuneen hevosen luo ja lopetti sen kärsimykset. Sitten hän katsahti miettiväisenä Patchesiin, joka seisoi katuvaisen näköisenä katsellen kuollutta ratsuaan, ikäänkuin tuntien olevansa syyllinen isäntänsä kärsimään vahinkoon. Paimenen kasvoilla häilähti hyväntuulinen hymy hänen lukiessaan kumppaninsa ajatuksen.
»Kylläpä tein kolttosen», sanoi Patches kuin odottaen hyvin ansaitsemaansa moitetta.
Philin hymy levisi yli koko hänen kasvojensa. »Niin teittekin», hän vastasi pyyhkiessään hikeä kasvoiltaan. »Olen teille siitä hyvin kiitollinen.»
Patches katsahti häneen hämmästyksissään.
»Ettekö tiedä, että pelastitte henkeni?» kysyi Phil.
»Mutta — mutta minähän tapoin Rovastin hyvän hevosen», änkytti Patches.
»Luulenpa Will-sedän kestävän sen tappion», nauroi Phil.
Tämä laukaisi jännityksen, ja molemmat nauroivat yhdessä.
»Mutta sanokaahan minulle muuan seikka, Patches», sanoi Phil sitten uteliaana. »Miksi ette ampunut härkää, kun se hyökkäsi päälleni?»
»Sitä en tullut ajatelleeksi», vastasi Patches. »En totisesti ehtinyt ajatella mitään.»
Phil nyökkäsi hyväksymisen merkiksi. »Olen huomannut, että mies, johon hädän tullen voi luottaa, ei ajattele. Tarkoitan, että hän vaistomaisesti tekee oikein ja ajattelee vasta myöhemmin, kun siihen on aikaa.»
Patches oli mielissään. »Tein siis oikein?»
»Se oli ainoa, mitä saatoitte tehdä minun pelastamisekseni», vastasi Phil vakavasti. »Jos olisitte koettanut käyttää ampuma-asettanne, niin — vaikka olisittekin osunut siihen, ette olisi voinut pysähdyttää sitä tarpeeksi ajoissa. Jos olisitte ollut niin lähellä, että olisitte voinut ampua sitä suoraan otsaan, olisi se tietenkin auttanut, mutta —», hän hymyili jälleen. »Olen iloinen siitä, ettette tullut sitä ajatelleeksi. Sanokaahan vielä toinen seikka», hän lisäsi. »Tiesittekö panevanne alttiiksi oman henkenne?»
Patches pudisti päätään. »En voi sanoa tienneeni muuta, kuin että te olitte pahassa pälkähässä ja että minun oli nopeasti tehtävä jotakin. Miten kaikki oikeastaan tapahtui?» kysyi hän innokkaana kääntämään keskustelun toisaalle.
»Diamond kompastui tuohon kuoppaan», selitti Phil. »Kun se kaatui, luulin viimeisen hetkeni tulleen. Uskokaa minua tätä en unohda, Patches.»
Hetkisen molemmat vaikenivat hämillään. Sitten Patches virkkoi: »Minua ihmetyttää, kun ette ampunut sitä päästyänne jälleen jaloillenne, vaan panitte uudelleen henkenne alttiiksi yrittäessänne ottaa kiinni sen lassollanne.»
»Ei ollut mitään syytä tappaa hyvää härkää niin kauan kuin oli muita mahdollisuuksia. Minun tehtäväni on pitää se hengissä, — ja sen minä yritin nyt tehdä.» Näin paimen muutamin sanoin luonnehti ammattinsa perusohjeen, joka ei salli ottaa lukuun henkilökohtaista vaaraa tai onnettomuutta, kun isännän omaisuus on kyseessä.
Heidän riisuttuaan kuolleelta hevoselta satulan ja suitset ja puhdistettuaan haavan härän kyljessä sanoi Phil: »Nyt, herra Honourable Patches, teidän on parasta pysytellä syrjässä ja kernaimmin jonkin puun takana. Tämä junkkari hurjistuu varmasti taas, kun päästän sen jaloilleen. Tulen noutamaan teidät, kun olen valmis.»
Hiukan myöhemmin Philin ratsastaessa Patchesin luo kuului hänen jättämällään paikalla syvä, peloittava mylvinä.
»Se ilmoittaa, mitä aikoo tehdä ensi kerralla nähdessään meidät», naureskeli Phil. »Hypätkää taakseni satulaan, niin lähdemme painumaan kotiin päin.»
Tämä tapaus näytti kokonaan karkottaneen pilven, joka koko päivän oli synkentänyt Philin kasvoja. Ratsastaessaan he juttelivat ja nauroivat hilpeästi. Sitten paimen äkkiä muuttui synkäksi ja vaiteliaaksi kuten aamulla.
Patches ihmetteli, mikä näin äkkiä oli muuttanut hänen mielialansa, kun hän huomasi kaksi miestä, jotka ratsastivat selänteen harjaa seuraten samaa virranuomaa kuin Risti-Kolmion miehet, vaikka nämä ratsastivat lähempänä rantaa.
Patchesin kiinnittäessä Philin huomion ratsastajiin sanoi tämä lyhyesti: »Olen katsellut heitä viimeiset kymmenen minuuttia.» Sitten, ikäänkuin katuen vastauksensa sävyä, hän lisäsi ystävällisemmin: »Jos he ratsastavat edelleen samaa tietä, niin me kohtaamme heidät noin mailin päässä, missä selänne laskeutuu laaksoon.»
»Tunnetteko heidät?» kysyi Patches uteliaana.
»He ovat Nick Cambert ja hänen koiransa Yavapai Joe.»
»Tailholt Mountainin miehet», mutisi Patches tarkastellessaan miehiä yhä kiinnostuneempana. »Tiedättekö, Phil, minä olen ennenkin nähnyt nuo miehet.»
»Tekö?» huudahti Phil. »Missä? Koska?»
»En osaa selittää missä», vastasi Patches, »mutta se oli sinä päivänä, jolloin ratsastin pitkin juoksuaitaa. He olivat harjulla laakson toisella puolen.»
»Se lienee ollut tämä sama hevosuittamo, jota nytkin seuraamme», vastasi Phil, »se leviää hiukan alempana. Miksi luulette miehiä juuri samoiksi?»
»Nuo miehet tuolla ylhäällä ovat saman näköisiä kuin ne, jotka silloin näin, toinen kookas, toinen pienenläntä. He olivat samalla etäisyydellä minusta, ja — niin — olen varma siitä, että nuo ovat samat hevoset.»
»Hyvä, Patches, mutta teidän olisi pitänyt ilmoittaa siitä heti kotiin tultuanne.»
»En tullut ajatelleeksi, että se olisi tärkeätä.»
»On kaksi sääntöä, joita teidän aina on noudatettava», sanoi paimen, »jos aiotte oppia hyvin ammattinne. Ensimmäinen on: nähdä kaikki, mikä on nähtävissä, ja nähdä kaikki kaikesta, mitä näette. Ja toinen: muistaa kaikki. Voinhan kertoa teille, että Jim Reid samana iltana löysi vasikan, joka oli juuri merkitty Tailholtin raudalla, ja että hän meidän puolellamme tapasi Risti-Kolmion lehmän, joka oli kadottanut vasikkansa. Mutta tuossahan ystävänne tulevat.»
Miehet ratsastivat alas rinnettä kulmauksessa, joka varmasti veisi heidät Risti-Kolmion ratsastajien tielle. Ja Patches rikkoi heti Philin antamaa sääntöä vastaan, sillä hän ei huomannut tulijoita tarkastellessaan, että hänen kumppaninsa irroitti pistoolinsa kotelosta.
Nick Cambert oli kookas mies, pitkä ja lihavahko. Hänellä oli ruskea tukka ja omituiset vaaleansiniset silmät, jotka eivät olleet omiaan herättämään luottamusta. Mutta Tailholtin miesten pysähtyessä tervehtimään Philiä ehti Patches tuskin vilkaistakaan Nickiin, niin suuressa määrin herätti Joe hänen mielenkiintoaan.
On tuskin toista miestä, jolle syntyperä, kasvatus, ympäristö, olosuhteet tai kohtalo olisi antanut niin vähän miehekkyyttä kuin Yavapai Joe-raukalle. Seisoen suorana hän olisi kenties ollut hiukan alle keskimitan, mutta hänen istuessaan satulassa oli mahdotonta pitää tätä laihaa, huonoryhtistä ja tylsäkatseista olentoa täysikasvuisena. Mitätön leuka, suuri, puoliavoin suu, suorrukkeinen, väritön tukka ja hänen elottomien silmiensä arka, pälyilevä katse antoivat hänelle pelkurin ja hylkiön leiman.
Nick katsahti sivumennen Patchesiin tervehtiessään Risti-Kolmion päällysmiestä. »Terve, Phil!»
»Terve, Nick!» vastasi Phil viileästi. »Päivää, Joe!»
Nuorempi mies tuijotti typerästi Patchesiin ja vastasi Philin tervehdykseen epäselvästi mumisten ja jatkoi savukkeen pyörittämistä sormissaan.
»Onko Risti-Kolmiossa puute hevosista?» kysyi Nick yrittäen laskea leikkiä nähdessään kaksi miestä saman hevosen selässä.
»Jouduimme ottamaan kiinni erään härän», selitti Phil lyhyesti.
»Ne tekevät toisinaan pian lopun hevosesta», jatkoi Nick. »Olen sillä tavoin menettänyt montakin. Jollei tästä olisi yhtä pitkä matka minun talolleni kuin Risti-Kolmioon, auttaisin teitä kernaasti. Olette tervetullut vieras, senhän tiedätte.»