»Paljon kiitoksia», vastasi Phil, »mutta kyllä me ratsastamme suoraa päätä kotiin. Lienee parasta jatkaa matkaa. Näkemiin!»
»Hyvästi!»
Tämän lyhyen kohteliaisuuksien vaihdon aikana ei Joe ollut liikahtanut paikaltaan eikä hetkeksikään kääntänyt katsettaan Patchesista. Philin ja Patchesin lähdettyä hän istui yhä katsellen poistuvien jälkeen, kunnes Nick tiukasti käski häntä panemaan hevosensa liikkeelle.
»No, mitä pidätte tuosta parista?» kysyi Phil heidän päästyään jonkin matkan päähän.
Patches kohautti olkapäitään ja vastasi tyynesti: »Kertoisitteko minulle heistä, Phil?»
»Siinä ei ole paljonkaan kertomisia», vastasi paimen. »Kukaan ei varmasti tiedä heistä mitään. Nick on syntynyt Yavapai Countyssa. Hänen isänsä, vanha George Cambert, näytti kylläkin kunnialliselta mieheltä, mutta hän kuului niihin, joiden hommat säännöllisesti menevät myttyyn. He muuttivat täältä Etelä-Kaliforniaan, kun Nick oli tullut täysi-ikäiseksi. Hän palasi kuusi vuotta sitten, asettui asumaan Tailholt Mountainin juurelle ja perusti oman karjan, jolla on merkkinä Neljä-Viiva-M polttomerkki. Tavalla tai toisella hänen onkin onnistunut koota itselleen melkoinen lauma. Hänen menonsa ovat varsin mitättömät. Hän ja Joe asuvat vanhassa mökissä, jonka joku on rakentanut vuosia sitten, ja he hoitavat itse karjansa. Joella ei ole paljon voimaa, mutta hän on kätevämpi kuin luulisi, jos vain joku sanoo, mitä hänen kulloinkin on tehtävä, ja pitää häntä kurissa. Ja Nick puolestaan tekee kahden miehen työn.»
»Mutta onpa ihmeellistä, että Nickin kaltainen mies ottaa tuollaisen kurjan raukan paimennettavakseen», pitkitti Patches. »Ovatko he sukua?»
»Sitä ei kukaan tiedä», vastasi Phil. »Joe tuli Prescottiin neljä vuotta sitten erään Dryden nimisen miehen kanssa, ja Joen pitäisi olla hänen poikansa. He asuivat teltassa kaupungin ulkopuolella ja elivät kokoamalla kaikkea, minkä näkivät. Dryden ei tahtonut tehdä työtä eikä kukaan huolinut Joesta. Viimein Dryden joutui kiinni murtovarkaudesta ja oli vähällä, ettei Joe joutunut vankilaan hänen kanssaan. Mutta hänet päästettiin irti luultavasti siitä syystä, että hän ilmeisesti oli vain Drydenin kätyri ja ettei hänellä olisi ollut tarpeeksi rohkeutta tehdä mitään pahaa omasta aloitteestaan. Hän ajelehti useamman kuukauden kuin kulkukoira, kunnes Nick otti hänet huostaansa. Nick kohtelee häntä suorastaan häpeämättömästi, mutta mies raukka pysyy hänen luonaan, sillä eihän hänellä ole muutakaan paikkaa mihin mennä.»
»Onko hän aina samanlainen kuin tänään?» kysyi Patches osoittaen harvinaista mielenkiintoa tätä kurjaa miestä kohtaan. »Eikö hän koskaan puhu mitään?»
»Puhuu kylläkin, kun Nick ei ole lähettyvillä tai kun seura ei ole liian suuri. Kun tutustutte häneen ja viette hänet kahdenkesken johonkin, ei hän ole lainkaan niin typerä kuin näyttää. Se onkin kai syynä siihen, miksi Nick pitää häntä. Katsokaahan, kukaan kunnon karjanhoitaja ei menisi työhön Tailholt Mountainiin, ja yksinään on Nickin ajan mittaan ikävä olla. Mutta Joe ei koskaan kerro, mistä hän on tullut tai kuka hän on. Hän vaikenee kuin kala, jos vain sanotte sanankaan, joka kuulostaa siltä, kuin yrittäisitte urkkia häneltä hänen syntyperäänsä. Hän ei ole niin narrimainen kuin hänen ulkomuotonsa, mutta hän on kerta kaikkiaan pälyilevä ja mateleva, ja mitä hän tekeekin, on se aina samaan tyyliin.»
»Toisin sanoen», virkkoi Patches miettiväisenä, »Joe raukalla täytyy aina olla joku, johon nojata. Yksinään hän on täydellinen nolla.»
»Niin on asia», myönsi Phil. »Mutta jos joku ruokkii häntä ja ajattelee hänen puolestaan, pitää hänestä huolta ja on vastuussa hänestä, on hän miltei täysi mies.»
»Oikeastaan, Phil», virkkoi Patches ivallisesti, »ei Yavapai Joe ole sen huonompi kuin sadat tuntemani miehet. Heidän kannaltaan katsoen hän on suorastaan kadehdittava.»
Philiä kiinnostivat kumppanin sanat, sillä ne näkyivät viittaavan hänen entisyyteensä, ja Patches oli omista asioistaan yhtä vaitelias kuin Yavapai Joe.
»Mitä tarkoitatte?» kysyi Phil. »Minkälaisista miehistä puhutte?»
»Tarkoitan miehiä, jotka eivät koskaan tee mitään omasta vapaasta tahdostaan. Miehiä, joiden puolesta aina jonkun toisen pitää ajatella ja olla vastuussa. En usko, että se vähääkään muuttaa asiaa, olivatpa he rikkaita ja sivistyneitä, kuten on tapana sanoa, tai köyhiä nahjuksia kuten Joe: pohjaltaan se on yhdentekevää.»
Heidän laskeutuessaan satulasta kotiveräjällä katsahti Phil veitikkamaisesti kumppaniinsa. »Tepä osoitatte harvinaista mielenkiintoa Joea kohtaan», hän sanoi hymyillen.
»Niin teenkin», vastasi Patches. »Hän muistuttaa minua eräästä, jonka tunnen», hän lopetti hymyillen jälleen entistä itsehalveksuvaa ivahymyään. »Tunnen samanlaista sukulaisuutta häneen kuin te siihen hurjaan oriiseen. Ottaisinpa kernaasti hänet pois Nickillä ja koettaisin, eikö hänestä voisi tehdä miestä», hän jatkoi puhuen enemmän itsekseen kuin toverilleen.
»Sellaiset kokeet eivät ole suositeltavia, Patches», varoitti Phil. »Täytyy olla jotakin, jolle rakentaa, jos tahtoo tehdä miehen. Joessa ei ole siihen ainesta, ja sitä paitsi», hän lisäsi merkitsevästi, »ihmiset eivät ymmärtäisi sitä.»
Patches naurahti katkerasti.
Seuraavana aamuna Phil sanoi uhraavansa tämän päivän hevosilleen ja lähetti Patchesin yksinään noutamaan satulan ja suitset, jotka he edellisenä päivänä olivat jättäneet onnettomuuspaikalle.
Patches oli ehtinyt sille paikalle, jossa hän ja Phil olivat eronneet Tailholt Mounlainin miehisiä, ja tunsi itsensä janoiseksi. Hän muisti Philin sanoneen, että hiukan ylempänä selänteen rinteellä oli pieni lähde, ja ajatellen pitkää matkaa, joka hänellä oli ratsastettavana, hän hetkisen epäröityään poikkesi tieltä ja ohjasi hevosensa rinteelle.
Ratsastettuaan jonkin matkaa kapeata solaa, joka johti tiheän metsän läpi rinnettä ylös, huomasi Patches tien käyvän jyrkemmäksi ja kivisemmäksi. Hän laskeutui satulasta, sitoi hevosen pensaaseen kallionlohkareen varjoon ja jatkoi matkaansa jalan, arvellen lähteen olevan lähellä. Siinä hän ei erehtynytkään, ja pian hän saapui sievälle pienelle aukeamalle, jossa sammaltuneen kallion kyljestä löysi kirkkaan ja raikkaan lähteen. Iloisena hän kumartui juomaan ja istuutui sitten hetkiseksi lepäämään lähteen partaalle. Pehmeä, musta maa sen ympärillä oli täynnä karjan jälkiä, ja tiheän metsikön läpi johti useita pieniä karjapolkuja aukeamalle. Niin tiheä oli ympäröivä metsä ja niin pieni aukeama, että aurinko vain tuuhean lehvikön läpi valoi kultaansa tämän vilpoisan virkistyspaikan yli ja silmän oli mahdotonta nähdä lähimpiä puita kauemmaksi.
Patches oli juuri lähtemäisillään, kun kuuli ihmisääniä ja kavioiden kapsetta. Hetkisen hän istui liikkumattomana kuunnellen. Hän tunsi äänet: toinen oli hiljainen ja piipittävä, toinen karkea ja kiukkuinen. Noudattaen äkkinäistä mielenjohdetta, joka niin usein ratkaisi hänen toimintansa, solahti Patches äänettömästi tiheikköön, ja tuskin hän oli ennättänyt piilopaikkaansa, kun Nick Cambert ja Yavapai Joe ratsastivat esiin.
Jos Patches olisi ehtinyt ajatella, olisi hän varmaan halveksinut kätkeytyneen urkkijan osaa, mutta hän oli jälleen toiminut ajattelematta, ja nyt oli myöhäistä katua. Rovastin palveluksessa ollessaan hän oli nähnyt ja kuullut tarpeeksi ymmärtääkseen, että Neljä-Viiva-M:n polttoraudan omistajaan kohdistui vakava epäluulo, ja oltuaan muutamia päiviä Philin seurassa hän tiesi, kuinka vaikeata karjanhoitajien oli saada todisteita miestä vastaan, jonka he epäilivät varastavan karjaa. Mahdollisuus saada todisteita, ja siten suojata isäntänsä omaisuutta olikin saanut hänet käyttämään hyväkseen tilaisuutta.
Miesten ratsastaessa esiin oli kätkeytyneen kuuntelijan helppo huomata, että Joe syystä tai toisesta oli herättänyt isäntänsä suuttumuksen. Kookkaan miehen kasvot olivat kiukusta punaiset, ja hänen silmissään oli kova ja julma ilme, Joen näyttäessä koiralta, joka on tehnyt pahaa ja odottaa selkäsaunaa.
Nick kumartui juomaan lähteestä ja kääntyi sitten kumppaninsa puoleen, joka yhä istui kuin kivettyneenä satulassa yrittäen vapisevin sormin kiertää savuketta. Hetkisen Nick silmäili arkaa seuralaistaan, sitten hän otti satulastaan piiskan ja virkkoi ivallisesti hymyillen: »No, miksi et tule juomaan?»
»Minun ei ole jano, Nick», kujersi toinen.
»Sinun ei ole jano?» pilkkasi Nick ilkeästi naurahtaen. »Valehtelet ja tiedät sen varsin hyvin. Tule alas!»
»Jumalan nimessä, Nick, en tahdo juoda!» vaikeroi Joe, hänen isäntänsä läimäytellessä uhkaavasti piiskaansa.
»Tule alas, sanon minä!»
Joe totteli vapisten pelosta ja seisoi tutisten hevosensa vieressä.
»Tule tänne!»
»Älä, Nick, älä Herran tähden lyö! En tarkoittanut pahaa! Päästä minut tällä kertaa, tee se, Nick.»
»Tule tänne! Saat totisesti maistaa ruoskaa ja tiedät ansainneesi sen.Tule tänne, sanon minä!»
Mies parka otti pari askelta isäntäänsä kohden, jonka raaka voima pakotti hänet tottelemaan, sitten hän pysähtyi ja kääntyi puolittain kuin paetakseen. Mutta uhkaava ääni pysähdytti hänet.
»Tule tänne!»
Vaikeroiden ja rukoillen isäntäänsä katkonaisin, epäselvin sanoin kääntyi Joe jälleen häneen päin.
Mutta ratkaisevalla hetkellä keskeytti rauhallinen, hillitty ääni vastenmielisen kohtauksen.
»Pyydän anteeksi, herra Cambert!»
Kiroten hämmästyksestä Nick pyörähti Patchesiin päin, joka rauhallisesti astui häntä kohden.
»Mitä teillä on tekemistä täällä?» kysyi Nick, hänen uhrinsa livahtaessa hevosensa luo ja tuijottaessa tulijaan sanomattoman ällistyksen vallassa.
»Tulin juomaan», vastasi Patches tyynesti. »Mainiota vettä, eikö olekin? Ja päivä on helteinen — raikas juoma tekee totisesti hyvää.»
»Te kuulitte meidän lähestyvän ja päätitte esittää nuuskijaa, vai mitä?» tulistui Tailholt Mountainin isäntä.
Patches hymyili. »Pelkäänpä, etten lainkaan päättänyt sitä», hän vastasi hyväntahtoisesti. »Olen siinä suhteessa hiukan omituinen», hän lisäsi kohteliaasti. »Teen usein, mitä minulle kulloinkin pistää päähän, käsitättehän — joskus vallan yllättäviä tekoja.»
Nick katsahti tähän kohteliaaseen mieheen puolittain huvittuneena, puolittain raivoissaan. »Kuulin, että Risti-Kolmiossa vetelehtii eräs nahjus», hän virkkoi viimein. »Te näytättekin olevan aika junkkari. No, nyt olette juonut. Laittautukaa äkkiä tiellenne täällä!»
»Anteeksi!» sanoi Patches kysyvästi ja katsoi häneen vilpittömän näköisenä.
»Saamari! Korjatkaa luunne! Menkää työhönne!»
»Luulin tosiaan tätä avoimeksi laitumeksi, herra Cambert.» Patches katsahti ympärilleen kuin vakuuttuakseen siitä, ettei ollut erehtynyt paikasta.
Nickin silmät vetäytyivät uhkaavina kokoon. »Mutta teille se on suljettu, kuuletteko!» Kun Patches ei liikahtanutkaan paikaltaan, hän tulistui: »No, lähdettekö siitä vai pitääkö minun antaa teille kyytiä?» Hän otti uhkaavana askelen rauhanhäiritsijää kohden.
»Ei», vastasi Patches rauhallisesti, »en aio lähteä — juuri nyt — ja», hän lisäsi miettiväisenä, »teidän sijassanne en yrittäisi antaa kyytiä kenellekään.»
Rauhallisen muukalaisen harvinainen itsehillintä sai kookkaan miehen empimään. »Vai ette, häh?» vastasi hän. »Aiotte siis sekaantua minun asioihini?»
»Jos te asioillanne tarkoitatte sellaisen miehen ruoskimista, joka ei kykene puolustautumaan, niin varmasti aion.»
Tuokion verran Nick tuijotti mieheen sanattomana aivan kuin ei olisi uskonut korviaan. Sitten hänet valtasi silmitön raivo. Karkeasti kiroten hän tarttui jälleen piiskaansa ja syöksyi muukalaista kohden.
Mutta samassa silmänräpäyksessä kuin piiska viuhui ilmassa, sattui hänen leukaansa luja nyrkinisku. Tärähdyksen voima Nickin hyökätessä puolitiehen iskua vasten oli kerrassaan kauhea. Hänen päänsä retkahti taaksepäin ja hän kaatui tajuttomana maahan.
Patches kumartui kylmäverisesti maassa makaavan miehen yli ja otti hänen pistoolinsa. Sitten hän vetäytyi muutaman askelen taaksepäin ja jäi rauhallisena odottamaan.
Yavapai Joe, joka suu auki ja silmät selällään oli seurannut tätä asian varsin odottamatonta käännettä, heilahdutti itsensä satulaan ja nykäisi suitsista ikäänkuin ratsastaakseen tiehensä henkensä edestä.
»Odottakaa, Joe!» käski Patches jyrkästi. »Nick palaa tajuihinsa tuossa tuokiossa. Pysykää siinä, missä olette.»
Vielä hänen puhuessaan avasi maassa makaava mies silmänsä. Hän katsahti ympärilleen yrittäen selvittää itselleen tilanteen. Sitten hän hypähti raivoissaan jalkeille ja tarttui pistooliinsa, mutta kun hänen kätensä sattui tyhjään koteloon, välähti hänen kasvoillaan pelko, ja hän jäi tuijottamaan Patchesiin kunnioittavin ja nöyryytetyin katsein.
»Niin, minulla on teidän pistoolinne», sanoi Patches rauhallisesti. »Katsokaa, pidin parempana pelastaa teidät kiusauksesta käyttää sitä. Ettehän te kuitenkaan itse asiassa tahtoisi ampua minua. Te vain luulette tahtovanne. Kun rauhassa ajattelette asiaa, niin kiitätte minua. Huomatkaa, kuolleena tuottaisin teille monta vertaa enemmän harmia kuin elävänä. En luule, että herra Baldwin olisi lainkaan mielissään nähdessään minut kuoliaaksi ammuttuna, etenkin jos ampuja kuuluisi Tailholt Mountainin miehiin. Ja lisäksi olen varma, että Villihevos-Phililläkin olisi silloin jotakin sanomista.»
»No, mitä tahdotte?» murahti Nick. »Olette antanut minulle selkään.Mikä teidän tarkoituksenne oikeastaan on?»
Patches silmäili miestä ivallisesti hymyillen, mikä sai Nickin kuohahtamaan kiukusta.
»Jollei teillä olisi pistooliani, niin minä —» alkoi hän, mutta vaikeni äkkiä, sillä Patches oli samassa silmänräpäyksessä varovasti asettanut hänen pistoolinsa kalliolle ja otti nyt tyhjin käsin askelen Nickiä kohti.
»Niin tekisitte mitä?»
Kuullessaan rivakan kysymyksen, joka muodosti täydellisen vastakohdan Patchesin tähänastiselle sävylle, Nick epäröi ja otti askelen taaksepäin.
Patches astui viipymättä vieläkin askelen lähemmäksi, ja nyt sanat tulvivat hänen huuliltaan tiukkoina ja tarmokkaina. »Mitä tekisitte, suuri sika? Teissä on miestä löylyttämään toista, joka on teitä puolta pienempi, teissä on miestä lyömään avutonta raukkaa kuin koiraa, teissä on miestä uhkailemaan ja pahoinpitelemään nahjusta, joka pelkää teitä, teissä on miestä hyökkäämään ase sojossa miehen kimppuun, jonka luulette olevan kykenemätön puolustautumaan, mutta näyttäkääpä mihin te nyt pystytte!»
Tailholt Mountainin isäntä vetäytyi yhä enemmän taaksepäin ja hypähti äkkiä hevosensa selkään.
»Tule, Joe!» kutsui hän toveriaan.
»Ei, te ette mene mihinkään», virkahti Patches päättävästi. »Joe, pysykää siinä, missä olette!»
Nick ällistyi. »Mitä tarkoitatte?» hän murahti.
»Tarkoitan sitä», vastasi Patches, »että Joe saa itse valita, tahtooko lähteä mukaanne vai ei. Joe», pitkitti hän kääntyen vapisevaan miesraukkaan päin, »teidän ei tarvitse lähteä hänen mukaansa. Jos tahdotte, saatte tulla minun kanssani. Minä pidän huolta teistä ja annan teille tilaisuuden tulla mieheksi, jos vain tahdotte.»
Nick nauroi karkeasti. »Vai niin, se oli siis teidän tarkoituksenne. Mutta se keino ei tepsi. Nyt ymmärrän, miksi Bill Baldwin pitää teitä palveluksessaan ja sanoo teitä viattomaksi nahkapojaksi, senkin kirottu urkkija! Tule, Joe!» Hän kääntyi lähteäkseen, ja Joe vetäisi suitsista seuratakseen häntä.
Jälleen Patches puhutteli häntä: »Odottakaa, Joe!» Hänen äänensä oli miltei rukoileva. »Ettekö siis ymmärrä, Joe? Tulkaa minun kanssani. Älkää jääkö tuon miehen koiraksi. Olkaa mies, Joe — Jumalan tähden, olkaa mies! Seuratkaa minua!»
»No», kirahti Nick seuralaiselleen Patchesin vaiettua, »aiotko tulla vai pitääkö minun antaa sinulle vauhtia?»
Pelokkaasti katsahtaen Patchesiin Joe mumisi jotakin ja ratsasti isäntänsä jälkeen.
Heidän hävitessään metsikköön huusi Nick kääntyen satulassaan:»Odottakaahan, senkin nuuskija, kyllä minä vielä teille näytän!»
»Sitä en usko», vastasi Patches hilpeästi. »Se ei olisi teille eduksi.Pistoolinne voitte noutaa uittamon vanhalta veräjältä. Vien sen sinne.Hyvästi, Joe!»
Hetkisen muukalainen seisoi liikkumattomana kuunnellen kavioiden häipyvää kapsetta, ja hänen huulilleen levisi tuttu itsehalveksunnan hymy.
»Mies raukka!» hän mutisi kääntyessään mennäkseen hevosensa luo. »Joe raukka! Tiedän miltä hänestä nyt tuntuu.»
»Pelkäänpä tuottaneeni teille harmia», sanoi Patches katuvaisenaRovastille kerrottuaan hänelle ja Philille päivän tapahtumasta.»Antakaa minulle anteeksi: en tosiaan ajatellut nenääni pitemmälle.»
»Harmia!» vastasi Rovasti vilkuttaen silmää Philin nauraessa tyytyväisenä. »Mehän olemme oikein toivoneet saavamme riidanaihetta noiden kirottujen tailholtilaislen kanssa. Mutta mitä ihmettä olisitte tehnyt tuolla Joe-raukalla, jos hän tosiaan olisi lähtenyt mukaanne?»
»Totta puhuen, sitä en tiedä», vastasi Patches vilpittömästi. »Ajattelin vain, kuinka mielenkiintoinen koe se olisi. Hän säälitti minua niin, että —», hän vaikeni hämillään ja yhtyi toisten nauruun.
Mutta myöhemmin oli Rovastilla ja Philillä kahdenkeskinen keskustelu, jonka tuloksena oli, että Patchesin oppiaineisiin lisättiin pistoolinkäyttö.
Kuusipiippuisen lataaminen ja laukaiseminen nopeasti ja varmasti on tärkeä osa oikean paimenen koulutuksessa, selitti Phil. »Jos esimerkiksi joutuisitte otteluun hurjan härän kanssa tai jos hevosenne kaatuisi tai muuta samanlaista.»
Karjankierros.
Kesän viimeiset viikot Patches vietti enimmäkseen ratsain Philin seurassa edistyen tämän kokeneen opettajan johdolla päivä päivältä siinä työssä, josta hän oli päättänyt suoriutua. Hänen palava harrastuksensa, nopea älynsä ja loistavat ruumiilliset edellytyksensä auttoivat häntä varsin lyhyessä ajassa hallitsemaan paimenen ammatin kaikkia eri puolia.
Silloin tällöin he ratsastusretkillään tapasivat Tailholt Mounlainin miehet, toisinaan nähden heidät vain etäältä, toisinaan kohdaten karjanjuottopaikalla. Kun Nick Cambert täten joutui Risti-Kolmio-Kartanon miesten välittömään läheisyyteen, tervehti hän Philiä maan tapaan, mutta kohteli sen sijaan hänen toveriaan aivan kuin tämä olisi ollut ilmaa. Hän oli nähtävästi kuitenkin Patchesin ennustuksen mukaan tullut huomaamaan, että hänelle itselleen oli edullisinta olla täyttämättä uhkaustaan miestä kohtaan, joka niin perusteellisesti oli hänet nöyryyttänyt.
Mutta Patchesin mielenkiinto Joe-parkaa kohtaan ei heikentynyt.Tavatessaan tämän oli hänellä aina jokin ystävällinen sana varalla.Phil ihmetteli tämän huomatessaan, mutta ei virkkanut mitään.
Tapahtui usein, että Kitty Reid tuli milloin yksin, milloin omaistensa seurassa, suuren laitumen poikki viettämään iltahetkeä naapurikartanoon. Toisinaan pysähtyivät Phil ja Patches Pata-Koukku-S-Kartanoon juottamaan hevosiaan ja hetkiseksi rupattelemaan Kittyn kanssa. Sattuipa niinkin, että tyttö kohtasi kumppanukset heidän ratsastaessaan tarkastamassa karjaa ja yhtyi heidän seuraansa tunniksi, pariksi.
Patchesin ja Kittyn tuttavuus syveni ystävyydeksi, sillä Kittyä viehätti puheleminen tämän miehen kanssa asioista, jotka niin suuresti kiinnittivät hänen mieltään. Tuntien Philin vilpittömän kiintymyksen Patchesiin hän tiesi, ettei tämä käsittäisi häntä väärin, ja niin Patches oppi vähitellen ymmärtämään Philin rakkauden Kittyyn ja tämän suhtautumisen ihailijaansa — entiseen koulutoveriinsa ja nuoruutensa rakastettuun.
Myöskin Risti-Kolmio-Kartanon kotoisessa elämässä valtasi Patches vähitellen itselleen oman paikan. Hänen avuliaisuutensa ja sydämellinen, vilpitön kohteliaisuutensa, mutta myöskin salainen alakuloisuus, joka joskus karkotti hilpeyden hänen kasvoiltaan ja synkensi hänen katseensa, voittivat rouva Baldwinin sydämen. Istuessaan kesäiltoina pähkinäpuiden alla Stella, Phil, Curly, pikku Billy ja Patches ympärillään Rovasti oppi vähitellen huomaamaan, että hänen uusi apulaisensa jo oli kokenut Getsemanensa, joka meidän kaikkien — Rovastin sanojen mukaan — ennemmin tai myöhemmin on kestettävä. Ja paimenet, jotka tunsivat hänen hyväsydämisyytensä, rohkeutensa ja vaatimattomuutensa, hyväksyivät hänet toverikseen. Pikku Billy noudatti ihanteensa Villihevos-Philin esimerkkiä ja varasi »nahkapojalle» suuren sijan sydämessään.
Kun karjankierroksen aika oli käsillä, sai Patches kuten muutkin miehet huostaansa useita hevosia ja astui toisten ratsastajien joukkoon. Nyt ei ollut kysymystä muutamien eläinten tilapäisestä merkitsemisestä, vaan kaikkien kartanoiden omistamien karjalaumojen järjestelmällisestä lajittelemisesta ja tarkastamisesta.
Siihen aikaan kävi karjankierros näillä main yhteistyön merkeissä. Eri kartanot, joiden karja laillisesti merkittynä omistajan polttomerkillä kävi vain luonnollisten rajojen rajoittamalla yleisellä laitumella, olivat karjankierroksessa edustettuina omistamainsa eläinten lukumäärän mukaan. Ratsastajajoukko, jonka jokaisella jäsenellä oli kolme tai viisi hevosta, tarkasti yhden kierrokseen kuuluvista laitumista kerrallaan. Joukkue kerääntyi keskelle laidunta hajaantuen sitten eri suuntiin niin etäälle kuin laidunta riitti, eritellen ja merkiten jokaisen yksityisen eläimen isännältään saamiensa ohjeiden mukaan. Sitten kierros siirtyi toiselle laitumelle, kunnes työ oli suoritettu. Jokaisen kartanon isäntä tai päällysmies johti kierrosta sen liikkuessa hänen kartanonsa mailla, siirtyen sitten ratsastajien riviin ja luovuttaen johdon seuraavalle. Taitamattomia, haluttomia tai epärehellisiä miehiä ei kierroksessa voitu käyttää, ja siksi jokainen karjakartanon isäntä lähettikin parhaat miehensä tehtävään. Tehdäkseen kunnolla työnsä karjankierroksessa täytyi miehen sanan parhaimmassa merkityksessä olla mies.
Onnettomuustapaukset eivät olleet harvinaisia karjankierroksen aikana. Milloin sai hevonen surmansa, milloin kannettiin mies taittunein jäsenin tai murskaantunein päin kotikartanoon saamaan hoitoa, milloin saatettiin uljas ratsastaja, joka aamulla hilpeänä oli lähtenyt päivän työhön, illan hämärässä hiljaiseen lepopaikkaan odottamaan viimeisen kierroksen aamua, joka kokoaa meidät kaikki suurimman isännän luo.
Päivän toisensa jälkeen ratsasti Patches näiden voimakkaiden miesten mukana, valloittaen vähitellen itselleen paikan heidän joukossaan. Phil huomasi, että nämä ensiksi pakottivat hänet näyttämään, mihin kelpasi, ja että he yhtä pian kuin Curly aikoinaan saivat oppia, että oli raja, jonka yli heidän ei ollut hyvä mennä.
Nick Cambert, joka samaten kuin hänen ainoa miehensä Yavapai Joekin otti osaa kierrokseen, vältti huolellisesti Patchesia. Mutta Patchesin osoittama ystävällisyys Yavapai Joeta kohtaan ei suinkaan ollut omiaan vähentämään häntä koskevia keskusteluja ja arveluja. Kierros oli parhaiksi ehtinyt Pata-Koukku-S:n maille, kun sattui tapahtuma, joka yhä lisäsi sitä mielenkiintoa, jota uusi ratsastaja tovereissaan herätti.
Karjaa kierrettiin laitumelle lähellä Risti-Kolmio-Kartanon aitaa. Phil ja Curly olivat juuri tarkastamassa joitakin Risti-Kolmion härkiä, kun laumaa vartioivat ratsastajat äkkiä näkivät heidän erottavan karjasta yhdeksänkuukautisen vasikan ja ajavan sen aitaukseen merkitsemättömien eläinten joukkoon.
Nyt tiesi jokainen, mitä tulisi tapahtumaan.
Kukaan ei virkkanut sanaakaan, ennen kuin merkitsemättömät vasikat oli ajettu aitaukseen. Phil jutteli hetkisen Jim Reidin kanssa ja ratsasti sitten Nick Cambertin luo, joka istui satulassaan hiukan etäämpänä. Risti-Kolmion päällysmiehen sävy oli varsin naseva. »Saanko vaivata teitä kumoamaan polttomerkkinne tuossa Risti-Kolmion vasikassa, Nick.»
Tailholt Mountainin isäntä ei hetkeäkään teeskennellyt ymmärtämättömyyttä. »Sitä minä, piru soikoon, en tee», hän vastasi karkeasti. »Minä en kasvata vasikoita Bill Baldwinille, ja tiedän, mitä puhun. Tuo on Neljä-Viiva-M:n vasikka, ja minä itse merkitsin sen Hevosuittamolla, ennen kuin se oli jättänyt lehmän. Muutamien teidän miestenne kädessä polttorauta onkin liian löyhässä, herra Villihevos-Phil.»
Silmänräpäyksen Phil katsoi mieheen Jim Reidin ratsastaessa lähemmäksi ja muiden pidättäessä henkeään jännityksestä. Irroittamatta katsettaan Nickistä virkahti Phil jäntevästi:
»Tulkaa tänne, Patches.»
»Onko se vasikka aitauksessa, josta kerroitte minulle, Patches?» kysyiPhil kutsutun ehdittyä hänen luokseen.
»Kyllä, se on tuolla tuon täplikkään lehmän vieressä.» Patches osoitti kyseessä olevaa eläintä.
»Ja te merkitsitte sen?» kysyi Phil yhä tarkastellen Nickiä.
»Sen tein», vastasi Patches rauhallisesti.
»Kertokaa tapahtumasta», käski Phil.
Ja Patches totteli lyhyesti ja virallisesti. »Se oli sinä päivänä, jona te lähetitte minut korjaamaan aitaa ison laitumen lounaiskulmassa. Näin karjaa hiukan alempana ja ratsastin katsomaan sitä. Tuo vasikka seurasi Risti-Kolmion lehmää.»
»Oletteko varma siitä?»
»Olen. Katselin niitä puolen tunnin ajan.»
»Mitä muita eläimiä siinä laumassa oli?»
»Neljä härkää, Pata-Koukku-S:n sonni, viisi lehmää ja tämä vasikka. Vasikka pysytteli koko ajan Risti-Kolmion lehmän kintereillä. Ja sitä paitsi se on merkitty aivan kuten emokin. Näin sen taas tänään iltapäivällä tarkastaessamme karjaa.»
Phil nyökkäsi. »Tiedän sen.»
Jim Reid piti tarkasti silmällä Patchesia katsahtaen silloin tällöinNickiin.
Ratsastajat mutisivat keskenään.
»Hitonmoisen hienoa nahkapojan tekemäksi.»
»Nahkapoika, hyvä!»
»Tällä kertaa Nick joutui kiinni!»
Phil kääntyi jälleen Nickin puoleen. »No, oletteko tyytyväinen ja suostutteko kumoamaan merkkinne?»
Nickin kasvot vääntyivät kiukusta. »Minä en peruuta mitään!» hän raivosi, »tuon kirotun nuuskijan käskystä. Minä —»
Hän pysähtyi kesken lausetta Patchesin äkkiä kannustaessa hevosensaPhilin rinnalle.
Kaikki vaikenivat ja hiljaisuudessa kaikui uuden miehen ääni tyynenä ja kirkkaana. »Olen varma siitä, että erehdyksessä poltitte oman merkkinne tuohon vasikkaan, herra Cambert. Ja», hän lisäsi verkkaan ja mitä ystävällisimmällä äänellä, »olen yhtä varma siitä, että tyydytte minun sanaani ilman sen enempiä todisteita.»
Nick katsahti Patchesiin silmänräpäyksen verran kykenemättä sanomaan sanaakaan. Sitten hän kaikkien hämmästykseksi irroitti lasson satulasta ottaakseen kiinni vasikan ja peruuttaakseen merkkinsä.
Jim Reid pudisti päätään ällistyneenä.
»Se näytti kaikki kylläkin yksinkertaiselta», selitti hän myöhemmin illalla Rovastille, »mutta en pääse irti tunteesta, että teidän miehenne ja tuon kirotun Tailholt Mountainin varkaan välillä oli jotakin salaista ymmärtämystä. Se näytti liian rauhalliselta, aivan kuin koko juttu olisi etukäteen suunniteltu.»
Rovasti selitti nauraen naapurilleen, että hän todellakin oli oikeassa, että Patchesin ja Nickin välillä tosiaan oli salainen ymmärtämys. Hänen oli nyt pakko kertoa, kuinka Patches oli lähteellä tavannut Tailholt Mountainin miehet ja miten hän siellä oli nöyryyttänyt Nickiä.
Kun Rovasti oli päättänyt kertomuksensa, oli Jimillä joukko vastaväitteitä ja kysymyksiä. Mistä Rovasti tiesi, ettei juttu ollut vain viekkaasti keksitty valhe epäluulojen poistamiseksi? Jos Patches kerran oli niin luotettava mies, miksi hän silloin niin tarkoin säläsi entisyytensä? Oliko kenenkään miehen välttämätöntä salata, kuka oli ja mistä tuli? Mitä Rovasti itse asiassa tiesi hänestä? Rovastin oli muistettava, että Nickiä jo kauan oli epäilty karjan liian nopean enenemisen takia ja että hän ei ollut typerä mies. Kenties hän arveli olevan syytä vetäytyä itse syrjään pelistä ja antaa jonkun toisen, jota kukaan ei osannut epäillä, hoitaa merkitsemistyön.
Tähän kaikkeen oli Rovastin varsin vaikea vastata.
»Mutta kuulehan, Jim», hän muistutti naapuriaan, »älä vain anna Patchesin huomata näitä epäluuloja. Mitä ikinä hänestä ajatteletkin, niin muista, ettet tiedä sen enempää kuin mekään. Me luulemme yhtä ja sinä luulet toista. Myönnän, että se, mitä sanot, kuuluu varsin järkevältä, mutta yhtäkaikki pidän Patchesista. Ja mitä hänen nimeensä tulee — sinähän tiedät, että tässä maassa ei katsota nimeen, vaan mieheen. Pojalla on kenties syynsä vaieta entisyydestään. Anna hänen olla rauhassa, älä pane takiaisia hänen satulansa alle eikä taulaa hänen hevosensa korviin — muuta en pyydä.»
Jim ei voinut olla nauramatta. Tämä puhe oli niin luonteenomaista Rovastille, ja Jimin samoin kuin kaikkien muidenkin, jotka tulivat tekemisiin hänen kanssaan, täytyi rakastaa vanhaa naapuriaan hänen vilpittömyytensä vuoksi.
»Ole rauhassa, Bill», hän vastasi. »En minä aio tehdä mitään. Jos sattuisin olemaan oikeassa, on hän täällä parhaiten ulottuvillamme. Mutta aion pitää häntä silmällä. Ja luulisinpa, että Philin olisi parasta tehdä samoin.»
Karjankierroksen jälkeen.
Karjankierroksen kulkiessa yli seudun kuluivat kesän viimeiset päivät ja lähestyvän talven ensimmäiset merkit näyttäytyivät. Päivänkukkien kulta varisi ruskeana ja kuihtuneena, ja laidunten vehmas ruoho kävi kuivaksi ja auringon polttamaksi. Ensimmäisen pakkasyön jälkeen muuttuivat maisemat päivä päivältä harmaammiksi ja alakuloisemmiksi, ja syksyinen tuuli varisti lehdet Rovastin pähkinäpuista.
Sitten oli karjankierros ja pestauspäivä ohitse — ja talvi peitti maan.
Taivaanrannasta toiseen oli koko maailma valkoinen, paitsi tummat petäjät vuorien rinteillä, vaaleammat setrit ja tammipensaikko, joka kaiken muun peittyessä lumeen antoi karjalle talvisen ravinnon.
Kesän ja syksyn väistyessä talven tieltä tunsi Kitty enemmän kuin ennen kaipaavansa vilkkaaseen kaupunkilaiselämään, joka oli vieroittanut hänet kodista ja syntymämaasta. Hänen ystävyytensä Patchesiin — jota Baldwinien ilmeinen kiintymys heidän uusimpaan »poikaansa» oli omiaan ylläpitämään — veresti muistoja niiltä ajoilta, jotka hän oli viettänyt tässä maailmassa, ja nämä muistot eivät suinkaan tehneet häntä tyytyväisemmäksi Williamson Valleyn oloihin.
Philiä kohtaan Kitty oli entisellään. Toisinaan hänen sydämensä tunsi niin syvää kiintymystä mieheen, että hän toivoi, ettei milloinkaan olisi oppinut tuntemaan muuta maailmaa kuin sen, missä he molemmat olivat syntyneet. Jos hän ei olisi viettänyt noita vuosia poissa kotoa, olisi kaikki ollut toisin. Hän olisi saattanut olla onnellinen Philin kanssa, hyvin onnellinen, jos hän vain olisi jäänyt hänen maailmaansa. Mutta nyt — nyt hän pelkäsi sekä Philiä että itseään. Hänen ystävyytensä Patchesiin oli monella tavoin uudelleen tuonut mieleen kaiken sen, mikä oli hänen ja sen miehen välillä, jonka hän ilman kouluvuosiaan iloiten olisi hyväksynyt elämäntoverikseen.
Usein, kun he kolmisin ratsastivat ja Kitty oli johtanut keskustelun kauas siitä elämästä, joka Philille oli tuttu ja kotoinen, teki hän tahtomattaankin vertailuja miesten välillä. Kitty ei ymmärtänyt, että Philin, joka oli tottumaton lausumaan ajatuksensa muusta kuin siitä, mikä kuului hänen ammattiinsa, kävi vaikeaksi paljastaa ajatusmaailmansa rikkautta. Kitty oli valmis olettamaan, ettei Phil tiennyt mitään siitä, mikä ei koskenut karjanhoitoa ja hevosia. Mutta Patches, jolle Phil oli tottunut puhumaan vapaammin, ymmärsi hänet. Ja tietäen, että tyttö omien olettamuksiensa varaan rakensi muurin itsensä ja rakastettunsa välille, hän teki parhaansa opettaakseen Kittyä paremmin tuntemaan miehen, jonka tämä jo luuli tunteneensa lapsuudesta saakka.
Sitten tuli kevät.
Lumi suli, tuli sadeaika ja rinteet ja selänteet ja niityt heräsivät uuteen vihreyteen, ja uusi elämä puhkesi puissa ja viidakoissa, ja aidoilta ja pensaikosta ja vastapuhjenneista puista ilmoitti lintujen laulu niiden palanneen.
Ja nuori kevät sai nähdä uuden vieraan saapuvan Risti-Kolmio-Kartanoon.
Patches oli ollut tarkastamassa juoksuaitaa, ja palatessaan kotiin keväisenä iltana hän näytti toiselta mieheltä kuin se Patches, jonka Kitty kuukausia sitten samoilla main oli pelastanut pahasta nöyryytyksestä.
Jo se tosiseikka, että hän ratsasti Muukalaisella, suurella tummalla oriilla, ilmaisi parhaiten muutoksen, mikä hänessä oli tapahtunut. Ei ainoakaan paimen olisi enää voinut tuntea häntä samaksi kalpeaksi, hyvinpukeutuneeksi herrasmieheksi, jonka Phil oli tavannut Metsärajalla. Kuukausia kestänyt ulkoilmaelämä oli antanut hänen vartalolleen voiman ja liikkeilleen jäntevyyttä, ja aurinko ja tuuli olivat painaneet hänen ihoonsa tummanruskean värin, joka on niiden miesten tuntomerkki, jotka aina saavat olla valmiina kestämään luonnonvoimien pahimpaakin riehuntaa.
Ratsastaen kappaleen matkaa selänteen harjaa, joka muodostaa laakson länsirajan, Patches katsahti kotikartanon punaisiin kalloihin ja hymyili kuin ajatellen mieluisaa iltaa päivätyön jälkeen. Rovasti ja Stella ja pikku Billy ja Phil, kaikki olivat käyneet rakkaiksi tälle muukalaiselle, josta he eivät vieläkään tienneet juuri mitään. Yhtä suuri kuin hänen ulkonaisessa asussaan ja ryhdissään tapahtunut muutos oli kehitys, joka oli tapahtunut hänen sielussaan. Honourable Patches ei ollut saavuttanut vain nimen ja asemaa, hän oli saavuttanut muutakin, joka hänelle itselleen oli vielä paljon arvokkaampaa. Ja siitä hän oli kiitollinen niille, jotka olivat luottaneet häneen ja siten auttaneet häntä enemmän kuin itse osasivat aavistaakaan.
Hän oli jättänyt selänteen ja oli puolitiessä laaksoa kotiveräjälle, kun pikku Billy kannustaen epätoivoisen vimmatusti vanhaa Sheepiään, karautti häntä vastaan.
Pojan lähestyessä ja tervehtiessä suurta ystäväänsä kimein poikamaisin huudoin, joihin tämä vastasi aito paimenen vihellyksellä, nousi Muukalainen takajaloilleen ja hyppelehti ja tanssi vanhan Sheepin edessä. Pikku Billy ulvoi ihastuksesta. »Taltuta se, Patches! Taltuta se!» hän huusi niin, että Muukalainen sai hänen kimeästä äänestään yhä enemmän intoa kirmailulleen.
Patches hillitsi hevosensa nauraen. »Mitä oikeastaan tarkoitat, kumppani?» hän kysyi hyväntuulisena Muukalaisen vihdoin suostuessa pitämään jalkansa maassa, »aiotko saada minut putoamaan satulasta?»
»Älä turhia!» vastasi poika ihaillen. »Enpä luule sinun olevan noin vain pudotettavissa. Tulin kertomaan sinulle, että olemme saaneet vieraan», hän lisäsi heidän ratsastaessaan rinnatusten kotia kohden.
Patches hämmästyi. »Vieraan?» hän huudahti.
Pikku Billy hymyili tyytyväisenä. »Niin juuri. Erään miehen — hän on jostakin kaukaa idästä. Will-setä toi hänet mukanaan kaupungista. Luulen, ettei hän eläessään ole nähnyt karjakartanoa. Voi! se tulee olemaan hirveän hauskaa!»
Patchesin kasvot synkkenivät. »Mistä tiedät hänen olevan idästä?» hän kysyi yrittäen salata uteliaisuuttaan.
»Kuulin Will-sedän sanovan Philille ja Kittylle.»
»Kitty on siis myös talossa?»
»Hän ja Phil ovat olleet ratsastamassa melkein koko päivän ja tulivat kotiin hetki sitten. He juttelivat vieraan kanssa juuri minun lähtiessäni sinua vastaan.»
Phil ja Kitty olivat parhaillaan tulossa hevostensa luo, jotka seisoivat veräjän vieressä, Patchesin ja Billyn ratsastaessa pihaan.
Poika hypähti satulasta, jätti hevosensa toisten hoidettavaksi ja juoksi sisälle kertoakseen Stella-tädille Patchesin tulleen. Pikku Billyn suurin suru oli, ettei hän vielä ollut tarpeeksi pitkä satuloidakseen ja riisuakseen hevosensa. Kartanon miehillä oli tapana pitää huolta siitä, että hänen hevosensa aamulla satuloitiin ja illalla riisuttiin ja vietiin talliin.
Patches pysähdytti hevosensa ja tervehti ystäviään istuen yhä satulassa. »Ette suinkaan ole lähdössä?» hän sanoi Kittylle kuin moittien. »En ole tavannut teitä kokonaiseen viikkoon. Phil ei tee kauniisti käyttäessään tilaisuutta hyväkseen ja lähettäessään minut yksinäni jonnekin sillä aikaa, kun itse ratsastaa teidän seurassanne maita mantereita.»
He hymyilivät hänelle hänen istuessaan oriin selässä hattu kädessä ja silmäillen heidän kohotettuja kasvojaan hyväntahtoisesti kuin ainakin vanhempi veli.
Patches huomasi, että Kittyn silmät loistivat ilosta ja että Philin silmissä oli vallaton väike.
»Minun täytyy lähteä, Patches», sanoi tyttö. »Minun olisi pitänyt lähteä jo kaksi tuntia sitten, mutta minulla oli niin hauskaa, että aika kului huomaamattani.»
»Olemme saaneet vieraan», selitti Phil katsahtaen Patchesiin ja sulkien toisen silmänsä — sen, jota Kitty ei saattanut nähdä. »Hienon vieraan, totta toisen kerran. Minä lainaan sinulle puhtaan paidan illalliseksi, siinä tapauksessa nimittäin, että äiti päästää sinut samaan pöytään kuin hänet.»
»Phil, kuinka saatat», torui Kitty.
Miehet nauroivat, mutta Phil oli huomaavinaan Patchesin äänessä levottomuutta hänen virkkaessaan: »Pikku Billy kertoi minulle. Kuka hän on?»
»Prescottin tuomarin ystäviä», vastasi Phil. »Tuomari pyysi Will-setää ottamaan hänet joksikin aikaa kartanoon. Hän ja tuomari olivat —»
Kitty keskeytti hänet innokkaana: »Hän on professori Parkhill, Patches, kuuluisa estetiikan professori, tiedättehän: Everard Charles Parkhill. Ja hän aikoo viettää kesänsä Williamson Valleyssa. Eikö se ole suurenmoista!»
Phil näki Patchesin katseen kirkastuvan helpotuksesta hänen vastatessaan: »On varmasti suuriarvoista varsinkin teille, neiti Reid, että saatte niin kuuluisan tiedemiehen naapuriksenne. Tuleeko professori Parkhill Arizonaan terveydellisistä syistä?»
Jokin Patchesin äänensävyssä sai Philin nopeasti kääntymään poispäin.
Miettien, miten mainiosti Patches ymmärsi hänet, Kitty ei huomannut hänen syvässä äänessään muuta kuin tavallisen kohteliaan sävyn.
»Osaksi terveytensäkin vuoksi», hän vastasi, »mutta sain sen käsityksen, että hän aikoo täällä valmistaa erään luentosarjan. Hän sanoo, että tässä autiossa ja raivaamattomassa —»
»Tuolla hän tulee», keskeytti Phil kuuluisan vieraan lähestyessä heitä.
Professori Everard Charles Parkhill oli mainio esimerkki liikasivistyneiden vanhempien pojasta. Hänellä oli kapeat hartiat, sisäänpainunut rinta ja heikot jalat. Hänen laihoilla, värittömillä kasvoillaan asusti juhlallinen ja tärkeä ilme, aivan kuin hän tietoisena suuresta elämäntehtävästään ei olisi sallinut ainoankaan kevytmielisen ajatuksen solahtaa suureen, kuvunmuotoiseen päähänsä. Hänet nähdessään tunsi vaistomaisesti, ettei hän neljänäkymmenenäviitenä tai viitenäkymmenenä elinvuotenaan ollut sallinut ainoankaan tieteellisesti erittelemättömän elämyksen tai riemun saastuttaa esteettistä sieluaan.
Tullessaan veräjää kohden hän tuijotti komean oriin selässä istuvaa miestä kiinnostuneena, kuten olisi tarkastellut oliota, joka tuskin saattoi kuulua ihmisrotuun.
»Professori Parkhill», virkkoi Phil tyynesti, »sanoitte, ettette koskaan ollut nähnyt oikeata paimenta oikeassa asussaan. Sallikaa minun esittää teille tyypillinen paimen, herra Honourable Patches. Patches, tämä on professori Parkhill.»
»Phil», kuiskasi Kitty, »kuinka sinä saatat?»
Professori tuijotti Patchesiin kuin kivettyneenä. Ja vakavana kuin puusta veistetty intiaani Patches tuijotti professoriin maalaispojan tavoin, suu auki ja silmät selällään, niin että Phil vääntelehti naurusta ja Kittyn oli pakko kääntyä poispäin salatakseen hymynsä.
»Päivää! Mukava tehdä tuttavuutta, herra!» huusi tämä 'tyypillinen paimen'. Ja sitten, aivan kuin äkkiä muistaen kohteliaisuuden vaatimukset hän hypähti satulasta ja täyttäsi eteenpäin ojentaen toisen kätensä tervehdykseen ja pidellen toisella Muukalaista ohjaksista, hevosen hyppiessä hurjana hänen takanaan vähääkään välittämättä herransa kohteliaasta tarkoituksesta.
Professori peräytyi kauhistuneena peloittavan hevosen ja sen yhtä peloittavan ratsastajan tieltä. Se sai Patchesin osoittamaan Muukalais-raukalle kokonaisen haukkumasanojen ryöpyn.
»Ptruu! Senkin kirottu pölkkypää, vinosilmä, kierokinttuinen vanha kaakki! Ptruu, kuuletko! Etkö näe, että aion pudistaa herran kättä, jonka isäntäni on minulle esittänyt?»
Phil oli räjähtämäisillään nauruun. Kitty ei saanut sanaakaan suustaan. He eivät tienneet Patchesin olevan halkeamaisillaan ilosta huomatessaan, ettei koskaan ennen ollut tavannut professori Parkhillia.
»Katsokaas, herra», hän selitti vakavana saaden professorin aivan suunniltaan, »tää hevonen ei ole tottunut vieraisiin eikä ollenkaan sellaisiin, jotka eivät näytä luonnollisilta, jos niin saan sanoa.» Hän lopetti typerästi nauraa virnistäen ja tarttui vieraan pehmeään pieneen käteen ravistaen sitä miehen ottein. Tuijottaen sitten korkean sivistyksen hienostuneeseen edustajaan hän luonnonlapsen tavoin kysyi ihmetellen: »Oletteko siis ihan oikea professori? Onhan noista kuultu puhuttavan, mutta en ole koskaan omin silmin nähnyt niin korkeaa herraa.»
Pieni mies vastasi nopeasti, mutta hieman ylpeästi: »Kyllä, olen kyllä.»
»Vai olette te professori!» huudahti paimen aivan kuin suunniltaan tällaisen suuruuden läheisyydessä. »Anteeksi, että uskallan kysyä, mutta sanoisitteko mulle — minkä professori te sitten olette?»
Vieras vastasi rohkeammin, aivan kuin saisi jokaisesta sanasta vahvistusta sielulleen: »Estetiikan.»
Paimenen naama piteni, hänen suunsa aukeni ihmetyksestä ja hän katsoi professorista Philiin ja Philistä Kittyyn ikäänkuin kutsuen heitä tämän mullistavan uutisen todistajiksi. »Älkäähän hulluja!» hän viimein mutisi nöyrän ihailun vallassa. »Kuka voisi uskoa sitä teidänlaisestanne rääpäleestä? Mutta mitä peeveliä sitten sellainen istetiikka on, jonka professori te olette — jos saan kysyä?»
Hienostunut tiedemies vastasi viipymättä parhaalla katederisävyllään: »Oppi kauneuden olemuksesta ja tunnusmerkeistä sekä taiteen ilmenemismuodoista.»
Samassa Muukalainen karkasi takajaloilleen ja professori Parkhill katsoi parhaaksi vetäytyä turvaan Philin selän taakse.
»Anteeksi, herra»; sanoi Patches. »Tule nyt, senkin kiusankappale!Sinulla ei ole sen enempää älliä kuin preeriasudella!»
Kuuluisa estetiikan professori jäi Philin ja Kittyn kanssa katselemaan, kun Patches riisui satulan riuhtovan oriin selästä ja vei sen suuresta veräjästä laitumelle.
»Pyydän anteeksi», mutisi vieras vienolla äänellään, »mutta minkä sanoittekaan tuon miehen nimeksi?»
»Patches, Honourable Patches», vastasi Phil.
»Kuinka kummallista! Erittäin kummallista! Olisipa mielenkiintoista tutkia tämän miehen sukua ja jos mahdollista päästä selville tällaisen nimen alkuperästä.»
Phil kauhistui professorin halua ja vastasi: »Herran tähden, älkää virkkako sanaakaan hänen nimestään, ei ainakaan hänen kuullensa.»
»Hän — hän on vaarallinen, sitäkö tarkoitatte?»
»Niin on, jos luulee jonkun laskevan leikkiä nimestään. Kysykää pojillamme, he tietävät sen kokemuksesta.»
»Mutta minä — minä vakuutan teille, herra Acton, että en lainkaan pitänyt sitä naurettavana — kaukana siitä! Oi, hyvin kaukana siitä!»
Nyt Kittyn oli pakko kääntyä pois. Veräjällä hän tapasi Patchesin, joka palasi laitumelta.
»Saisitte hävetä», hän torui. Mutta siitä huolimatta hänen silmänsä nauroivat.
»Kyllä, neiti», sanoi Patches nöyrästi.
»Kuinka saatoitte tehdä sellaista?» kysyi tyttö.
»Kuinka olisin saattanut olla tekemättä?»
»Kuinka muka olisitte saattanut olla tekemättä?»
»Niin juuri! Näittehän, millä silmin hän katseli minua. Totta puhuen, neiti Reid, enhän voinut tuottaa hänelle niin suurta pettymystä. Enkö ollut juuri sellainen kuin hän toivoi minun olevan? Luulin teidän kiittävän minua! Enkö tehnyt sitä sangen hyvin?»
»Mutta hänhän luulee nyt, että te olette aivan tavallinen paimen!» väitti tyttö vastaan.
»Mainiota!» vastasi Patches siekailematta. »Kiitos, neiti Reid, se on paras kohteliaisuus, minkä koskaan olen kuullut.»
»Nyt teette pilaa minusta», sanoi Kitty hämmästyneenä hänen äänensävystään.
»En tee. Olen vakavissani», selitti Patches. »Mutta tuolta hän tulee taas. Teidän suosiollisella luvallanne laittaudun tieheni. Mutta älkää selittäkö mitään professorille. Se nöyryyttäisi minua, ja ajatelkaahan kuinka pettynyt hän olisi.»
Nostaen satulansa maasta ja lähtien edelleen hän lisäsi äänekkäämmin: »Ei, en mää unohra, Kitty neiti. Saatte sanoa papallenne, että hänen iso sonninsa on meirän isossa laitumessa. Mää näin sen tänään.»
Ensimmäistä tutustumista seuraavina päivinä Kitty vietti useita hetkiä professorin seurassa. Phil poikineen valmisteli kevätkierrosta, rouva Baldwinilla oli yllin kyllin hommaa taloudessaan, ja Rovasti, niin ystävällinen ja kohtelias kuin olikin vieraalleen, keksi aina jotakin tärkeätä tehtävää tämän yrittäessä houkutella hänet pitempään keskusteluun, sillä hän tunsi tämän pitävän häntä sivistymättömänä olentona, joka älynsä puolesta ei kohonnut härkiensä ja vasikoittensa tasoa paljoakaan korkeammalle. Niinpä olikin Kitty ainoa, jolla riitti sekä aikaa että kärsivällisyyttä tähän seurusteluun. Ja omituista kyllä hän näytti pitävän siitä.
Karjankierroksen viimeisinä päivinä Phil ratsasti kotiin neuvotellakseen Rovastin kanssa karjan kuljettamisesta. Patches ja muut paimenet jäivät vartioimaan laumaa, joka seuraavana päivänä oli määrä toimittaa rautatielle. Seuraava aamu valkeni, ja miehet olivat parhaillaan lopettamassa aamiaistaan, kun heidän päällysmiehensä palasi. Jo ennen kuin hän oli virkkanut sanaakaan, tiesi Patches, että jotakin oli tapahtunut. Miesten hilpeästi tervehtiessä häntä ei hymyn häivettäkään näkynyt hänen kasvoillaan eikä hän edes vastannut, ennen kuin tullessaan aivan heidän viereensä nuotiotulelle. Siinä hän laskeutui satulasta lausuen lyhyesti »huomenta, pojat» ja jäi seisomaan suitset kädessään.
»Ei aamiaista, Sam», virkkoi hän kiinalaiselle kokille, joka riensi tarjoamaan ruokaa, »vain kupillinen kahvia.» Ja kääntyen miesten puoleen: »Satuloikaa hevosenne ja pankaa karja liikkeelle. Me viemme sen Skull Valleyhin.»
»Hiisi vieköön!» ihmetteli Curly hetkistä myöhemmin satuloidessaan hevostaan Patchesin vieressä, »mikähän Philiä vaivaa? Ei suinkaan hän ole riidellyt Rovastin kanssa kotona käydessään, vai mitä arvelet? Luuletko Rovastin moittineen häntä jostakin?»
Patches pudisti päätään: »Mistäpä minä sen tietäisin, kumppani», ja kääntyi hevoseensa päin.
Koko päivän Phil pysytteli yksinään, puhutellen tovereitaan vain silloin, kun hänen oli pakko ja silloinkin mahdollisimman lyhyesti. Illalla hän lähti toisten seurasta heti syötyään illallisensa ja Patches kuuli hänen painuvan vuoteelleen kauan sen jälkeen, kun toiset jo olivat vaipuneet uneen. Ja seuraavana päivänä, kun raskain työ, karjan lastaaminen rautatievaunuihin suoritettiin, oli Phil niin muuttunut, että jolleivät miehet olisi olleet hänen vanhoja ystäviään ja tovereitaan, olisivat he varmasti nousseet kapinaan vaativaista päällysmiestään vastaan.
Ilta oli jo kulunut pitkälle, kun viimeinen eläin oli saatu junaan.Curlyn ja Bobin oli määrä seurata karjan mukana. Toisten tuli jäädäSkull Valleyhin seuraavaan aamuun hajaantuakseen sitten eri suunnillekoteihinsa. Phil ilmoitti lähtevänsä kotimatkalle vielä samana iltana.
»Sinä voit palata johonkin aikaan huomenna, Patches», virkkoi Phil lyhyesti hyvästeltyään miehiä, joiden kanssa oli elänyt hyvässä toveruudessa karjankierroksen pitkät viikot. Hän nykäisi puhuessaan hevostaan suitsista.
Risti-Kolmion päällysmies oli jo ehtinyt kappaleen matkaa tovereittensa luota, kun Patches saavutti hänet, »Saanko ratsastaa kanssasi Risti-Kolmioon jo tänä iltana, Phil?» hän kysyi tyynesti.
Phil pysähdytti hevosensa ja katsoi ystäväänsä hetkisen vastaamatta hänen kysymykseensä. Sitten hän sanoi ystävällisemmällä äänellä kuin näinä päivinä oli käyttänyt: »Sinun olisi parempi jäädä tänne poikien kanssa ja nukkua yösi rauhassa, Patches. Levosta ei karjankierroksen aikana ole ollut puhettakaan, eivätkä eilinen ja tämä päivä olleet niinkään helppoja. Lastaaminen on kauheata silloinkin, kun kaikki ovat hyvällä tuulella», hän lisäsi lyhyesti naurahtaen.
»Jos sallit, niin tulen kernaasti mukaasi», sanoi Patches yksinkertaisesti.
»Mutta hevosesi on yhtä väsynyt kuin sinäkin», intti Phil.
»Minähän ratsastan Muukalaisella», vastasi Patches.
Siihen Phil sanoi päättävästi: »Siis matkaan.»
Niin he ratsastivat läpi yön, hämärän laskeutuessa autioille lakeuksille ja hiljaisuuden levitessä yli maan. Heidän ratsastaessaan kosketti toinen jalustin väliin toiseen, mutta kumpikin oli omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Phil oli vieläkin synkän mielialan vallassa ja hautoi alakuloisena huoliaan. Myötätuntoisena Patches mietti, mikä hänen toveriaan saattoi vaivata, ja toivoi voivansa auttaa.
On hetkiä, jolloin miehen sielu pakottaa hänet etsimään toverin ymmärtämystä ja tukea. Kahden kesken yön pimeässä miehen kanssa, joka ensi hetkestä oli herättänyt hänen mielenkiintoaan ja myötätuntoaan, unohti Phil kaiken, mikä aika ajoin oli saanut hänet epäilemään tuon miehen rehtiyttä ja rehellisyyttä. Hän unohti olevansa Risti-Kolmio-Kartanon vastuunalainen päällysmies. Tässä vaikenevassa, autiossa maailmassa ei ollut muita kuin hän, Phil Acton suruineen, ja hänen ystävänsä.
Ja niin kävi, että nuori mies vähitellen kertoi Patchesille unelmansa ja miten se nyt oli murskautunut sirpaleiksi.
Toisinaan katkerasti, aivan kuin tuntien suuren vääryyden tapahtuneen, toisinaan melkein tylysti, kuin häveten heikkouttaan hän yritti katkonaisin lausein kuvata suunnitelmiaan kotitalonsa uudelleen rakentamisesta ja uuden karjakannan perustamisesta. Tämä oli ollut hänen unelmansa varhaisimmasta lapsuudesta saakka ja hän oli ponnistanut ja raatanut voidakseen sen toteuttaa. Hän kertoi rakkaudestaan Kittyyn, joka oli ollut hänen unelmiensa päämäärä. Ja mies, joka ratsasti hänen rinnallaan, kuunteli häntä osoittaen suurempaa myötätuntoa ja ymmärtämystä kuin Phil saattoi aavistaakaan.
»Ja nyt», päätti Phil toivottomana, »nyt on kaikki lopussa. Reid on päättänyt myydä kartanonsa ja muuttaa pois. Will-setä kertoi siitä minulle käydessäni toissayönä kotona neuvottelemassa karjan lastauksesta.»
»Aikooko Reid myydä kartanonsa!» huudahti Patches, ja hänen äänessään oli hilpeä sävy, jota Phil ei huomannut? Hän ei liioin pimeässä saattanut nähdä toverinsa hymyilevän itsekseen.
»Se on tuo kirottu professori Parkhill, joka on saanut sen aikaan», jatkoi paimen katkerana. »Siitä lähtien kun Kitty palasi koulusta, on hän ollut kyllästynyt ja tyytymätön karjakartanoelämään. Minä kelpasin hänelle hänen lähtiessään, mutta kun hän palasi, olin minä vain tavallinen härkäpaimen. Mutta hän on ollut hyvin rehellinen. Hän on koettanut jälleen muuttua siksi, mikä oli lähtiessään, ja minä luulin voivani aikaa myöten voittaa hänet takaisin. Sinä olet nähnyt, millaista se on ollut. Ja sinä olet nähnyt, kuinka hän on kaivannut tuohon elämään, jonka hän oppi tuntemaan ollessaan poissa täältä — elämään, josta sinä tulet, Patches. Ja minä olen iloinen teidän ystävyydestänne, sillä ajattelin, että sinä voisit opettaa hänelle, että mies, jolla on kaikkea, mikä siinä elämässä on omistamisen arvoisia, kuitenkin voisi olla onnellinen ja tyytyväinen elämään täällä. Ja sen hän olisi sinulta oppinut, sen tiedän. Mutta sitten tuli tuo kirottu hullu, joka ei tiedä miehen työstä enempää kuin minä tiedän hänen ammatistaan, ja pilasi kaiken.»
»Mutta Phil, en ymmärrä, mitä professori Parkhillilla on tekemistä JimReidin talonmyynnin kanssa?»
»Etkö ymmärrä?» Phil käännähti kiihkeästi. »Hänhän on hienostuneen sivistyksen korkein edustaja. Etkö muista, kuinka Kitty alusta alkaen on ihaillut ja kunnioittanut häntä?»
»Ihaillut ja kunnioittanut hänen esteettistä sivistystään, tarkoitat kai?» korjasi Patches rauhallisesti.
»Olkoonpa vaikka niinkin», vastasi Phil jurosti. »Will-setä sanoi joka tapauksessa, että he ovat viimeisen kolmen kuukauden aikana olleet miltei joka päivä yhdessä ja että puolet ajasta he ovat viettäneet Kittyn kotona. Professori sanoo huomanneensa, että Kittyllä on aivan harvinainen ja ihmeellinen kyky käsittää korkeamman älyllisen elämän totuuksia ja että hän ymmärtää pitää arvossa niitä elämänihanteita, jotka ovat paljon korkeammalla tavallisten ihmisten eläimellisiä harrastuksia ja pyyteitä.»
»Lempo soikoon!» mutisi Patches.
»Niin minäkin sanoin Will-sedälle. Ja hän on niin kauan vetänyt samasta köydestä ja lorunnut niin paljon Kittyn isälle ja äidille tytön suurenmoisista lahjoista ja kuinka sääli ja mikä vahinko koko maailmalle on pitää häntä haudattuna tällaiseen sielua kuolettavaan ympäristöön, että he lopulta ovat ruvenneet uskomaan hänen jaarituksiaan. Ymmärräthän, Kitty itse on vähitellen saanut heidät tottumaan siihen ajatukseen, että Williamson Valley ei kelpaa juuri mihinkään ja että suuressa maailmassa ei karjanhoitajaa pidetä ihmisenä eikä minään. Sitä varten on Jim nyt päättänyt myydä kartanonsa ja muuttaa itään, jotta Kitty saisi kehittyä ja jotta hänen pojistaan tulisi parempia kuin tavallisia härkäpaimenia, kuten sinä ja minä.»
»Kiitos, Phil», keskeytti Patches tyynesti.
»Mistä hyvästä?»
»Siitä, että lasket minut omaan luokkaasi. Minä pidän sitä kohteliaisuutena ja», hän lisäsi hiukan ivallisesti, »luulenpa tietäväni mitä sanon — paremmin kuin tuo miesrahjus tietää, mitä hän sanoo.»
»Kenties», vastasi Phil alakuloisesti, »mutta yhtä kaikki on minulta nyt toivo mennyttä. Professori on sen murskannut.»
»Kenties, kenties ei», vastasi Patches. »Eihän Reid kai vielä ole saanut ostajaa kartanolleen?»
»Ei vielä, mutta pian hän saa. Pata-Koukku-S on tunnettu hyväksi kartanoksi.»
Seuraavana päivänä Phil näytti jälleen muuttuneen suhteessaan Patchesiin. Hän oli jälleen Risti-Kolmio-Kartanon vaitelias päällysmies, ja Patches ymmärsi, että ovi, jonka hänen ystävänsä oli avannut yön hiljaisina hetkinä ratsastaessaan hänen rinnallaan, jälleen oli sulkeutunut. Hän ei yrittänytkään sitä uudelleen avata, mutta näytti jostakin syystä olevan erittäin hyvällä tuulella, kulkien vihellellen ja laulaen kartanon ja laidunten väliä, näköjään erittäin tyytyväisenä sekä itseensä että muuhun maailmaan.
Seuraava päivä oli sunnuntai. Patches kuljeskeli iltapäivällä toimetonna kartanolla, turvallisen välimatkan päässä pähkinäpuista, joiden alla Rovasti ja professori istuivat keskustelemassa. Phil oli lähtenyt jonnekin ollakseen yksinään, ja rouva Baldwin luki ääneen pikku Billylle. Honourable Patches tunsi olonsa hiukan yksinäiseksi.
Pienen kukkulan laella lähellä kartanon veräjää hän loi silmäyksen laitumen yli naapurikartanoon päin. Hän näki jonkun ratsastavan sieltä ja kiiruhti satuloimaan hevosensa — Risti-Kolmiossa oli tapana sunnuntaisinkin pitää jokin hevosista kotona — ja muutamien minuuttien kuluttua hän oli matkalla Simmonsille laakson länsirinnettä johtavaa tietä. Tuntia myöhemmin hän tapasi Kitty Reidin, joka oli matkalla Risti-Kolmioon.
Tyttö ilostui ilmeisesti hänet nähdessään.
»Mutta tehän olitte matkalla Simmonsille?» hän kysyi Patchesin kääntäessä hevosensa hänen ratsunsa rinnalle.
»Totta puhuen olisin ollut matkalla Simmonsille, jos olisin tavannut jonkun muun tai jollen olisi tavannut teitä», vastasi hän. Tytön katsahtaessa hämmästyneenä häneen hän selitti: »Näin jonkun ratsastavan kartanoltanne ja arvasin, että te se olitte. Arvasin myöskin teidän ratsastavan tätä tietä.»
»Ja lähditte varta vasten tapaamaan minua?»
»Varta vasten», hymyili Patches.
He rupattelivat hetkisen karjankierroksesta ja laakson kuulumisista — heidän viime tapaamisestaan oli kulunut useita viikkoja — ja saapuivat viimeiselle selänteelle ennen Risti-Kolmioon saapumista. Sitten Patches kysyi: »Emmekö ratsastaisi tuonne rinteelle ja istuutuisi vanhan puun varjoon jutellaksemme hiukan. Kello ei ole vielä paljon, ja siitä on pitkä aika, kun viimeksi tapasimme.»
Tultuaan Patchesin osoittamalle paikalle he laskeutuivat satulasta ja istuutuivat mukavasti nurmikkoon, mistä oli laaja näköala ympäröivien laidunten ja niittyjen yli.
»Ja nyt», virkkoi Kitty katsahtaen häneen, »mistä tahdoitte puhua minulle?»
»Teistä», vastasi Patches vakavasti.
»Minusta?»
»Teidän viehättävästä persoonastanne», vastasi Patches.
»Mutta, hyvä herra, mitä minä olen tehnyt? Tai pikemminkin, mitä olen jättänyt tekemättä?»
»Tai niitä kenties aiotte tehdä.»
»Oh!»
»Neiti Reid, aion pyytää teillä suosionosoitusta — oikein suurta suosionosoitusta.»
»Niinkö?»
»Te olette nyt tuntenut minut miltei kokonaisen vuoden.»
»Niin.»
»Ja itse asiassa ette lainkaan tunne minua.»
Tyttö ei vastannut, vaan katsoi häneen kiinteästi.
»Ja se tekee oikeastaan minulle helpoksi pyytää teiltä tätä suosionosoitusta, se on, jos tunnette voivanne luottaa minuun — tarkoitan, jos voitte uskoa, että olen vilpitön.»
»Tiedän, että olette vilpitön, Patches», vastasi Kitty vakavasti.
»Kiitos», vastasi tämä. »Pyydän teitä antamaan minun sekaantua asiaan, joka oikeastaan ei vähääkään liikuta minua. Pyydän saada tehdä teille epähienoja kysymyksiä. Pyydän teitä antamaan minun puhua teille», hän empi hetkisen, mutta päätti sitten merkitsevästi, »tulevaisuudestanne.»
Kitty tunsi hänen vakavuutensa ja ymmärsi olla kiitollinen siitä lämmöstä, joka säteili miehen sanoista.
»No mutta Patches», hän huudahti, »meidän monikuukautisen ystävyytemme jälkeen, joka on minulle merkinnyt kovin paljon, en pitäisi mitään kysymystänne epähienona. Kuinka voitte luulla minusta sellaista?»
»Toivoin teidän sanovan niin. Ja tiedän, että iloiten antaisin viisi vuotta elämästäni, jos voisin saada teidät vakuuttuneeksi siitä totuudesta, jonka katkerat kokemukset ovat opettaneet minulle, ja pelastaa teidät — omalta itsellänne.»
»Pelastaa minut omalta itseltäni?» kysyi tyttö. »Mitä ihmettä tarkoitatte, Patches?»
»Onko totta», kysyi tämä, »että isänne aikoo myydä kartanon ja että te aiotte muuttaa Williamson Valleysta?»
»Kyllä, mutta se ei ole niinkään äkillinen päätös kuin näytte luulevan.Me olemme usein keskustelleet siitä kotona — isä ja äiti ja minä.»
»Mutta se tapahtuu pääasiallisesti teidän tähtenne, eikö niin?»
Kitty punastui, mutta vastasi sitten varmasti: »Niin kyllä, luullakseni. Katsokaahan, koska minä olen ainoa meidän perheessämme, jolla on ne edellytykset, jotka — no niin, ne edellytykset, jotka minulla on — on aivan luonnollista, että minä — Tottahan olette huomannut, kuinka väsynyt ja tyytymätön olen ollut elämääni täällä! Eihän minulla siihen saakka, kun te tulitte, ollut ainoatakaan ihmistä, jolle voisin puhua — tarkoitan, joka ymmärtäisi minua.»
»Mutta mitä oikeastaan kaipaatte tai toivotte saavuttavanne, jota teillä ei ole täällä?»
Silloin Kitty kertoi juuri sen, mitä mies oli odottanut kuulevansa. Hän kertoi siitä elämästä, jota kaipasi, sen elämän synkkyydestä, sisällyksettömyydestä ja tyhjyydestä, josta yritti paeta. Ja hänen puhuessaan tunsi Patches, kuinka sanomaton sääli ja myötätunto täytti hänen sydämensä.
»Voi tyttö, tyttö», hän huudahti Kittyn lopetettua. »Ettekö saata, ettekö tahdo ymmärtää? Kaikki se, mitä kaipaatte, on teillä täällä — kaikkialla ympärillänne odottaen vain, että ottaisitte sen omaksenne, ja sen mukana saatte kaiken, mikä tekee elämän rikkaaksi ja riemukkaaksi. Sivistys ja älyllinen elämä, jos se on riippuvainen ympäristöstä, on raajarikkoista sivistystä ja puolinaista elämää. Se sielu, joka ei löydä virikettä ympäristöstä riippumatta, ei koskaan pääse ontumaan pitkällekään sivistyksen ja seuran keinotekoisien kainalosauvojen varassa. Te aiotte vaihtaa ytimen kuoreen, lapsi. Te etsitte pintapuolisten tyhjäntoimittajien ilmalinnoja ja käännätte selkänne ikuisille totuuksille. Te seuraatte mielettömiä hupakkoja, jotka tavottelevat särkyviä saippuakuplia. Uskokaa minua, sillä minä tiedän, minkä arvoinen tuo elämä on ilman kiiltävää pintaa. Tarttukaa siihen, jonka ydin on arvokasta, ja heittäkää kuoret menemään.»
Miehen puhuessa katsoi Kitty häneen kuin tarkasti kuunnellen hänen sanojaan, mutta itse asiassa kiinnosti puhuja häntä paljon enemmän kuin hänen sanansa.
»Tarkoitatte täyttä totta, eikö niin, Patches?» kysyi hän hiljaa.
»Tarkoitan», vastasi mies kiihkeästi, sillä häneltä ei jäänyt huomaamatta, että tyttö ei ottanut hänen sanojaan kuuleviin korviinsa. »Tiedän, kuinka suuresti te oleile erehtynyt. Ymmärrän, mitä teille merkitsee, kun huomaatte, miten paljon olette menettänyt ja miten vähän saavuttanut.»
»Ja missä suhteessa olen erehtynyt? Enkö kenties tiedä, mitä tahdon? Enkö kykene arvostelemaan paremmin kuin sivullinen, mikä minua tyydyttää, mikä ei?»
»Ette», vastasi Patches varmasti, »sitä ette kykene. Te luulette sen, jota kaipaatte, olevan sivistystä, mutta jos se todellakin olisi sivistystä, te ette lähtisi täältä. Sen te voisitte omistaa täälläkin. Suurimmat sielut, jotka maailma koskaan on tuntenut, voi teillä olla täällä kotonanne, ympärillänne. Ja te voitte kuunnella heidän ajatuksiaan turhanpäiväisten ja kerskailevien teeskentelijöiden häiritsemättä. Ei, tuon elämän ulkonainen muoto ja tavat teitä vain lumoavat; te luulette, että koska muuan ihmisryhmä, jolla ei ole mitään muuta tekemistä, puhuu omaa tiettyä kieltään ja seuraa tiettyjä opettajia — jotka yhdeksässä tapauksessa kymmenestä ovat petkuttajia tai hulluja — että he myöskin ovat rotumme johtajia älyllisessä sivistyksessä. Mutia siinä te erehdytte.»
Kitty ei vastannut hänen väitteesensä, vaan virkkoi: »Entäpä jos olisinkin erehtynyt, kuten sanotte. Mutia en ymmärrä, mitä se merkitsee teille.»
Patches teki epätoivoisen eleen ja istui hetken vaieten. Sitten hän sanoi hitaasti: »Pelkäänpä, ettette tahdo ymmärtää minua, mutta oletteko koskaan kuullut, miten Villihevos-Phil ansaitsi nimensä?»
Tyttö naurahti. »Tietenkin olen. Sen on jokainen kuullut. Rakas kunnonPhil — tulen kauheasti kaipaamaan häntä.»
»Niin», vastasi Patches merkitsevästi. »Te tulette kaipaamaan häntä. Se elämä, johon aiotte siirtyä, ei synnytä Phil Actoneja.»
»Sepä synnytti Honourable Patchesin», vastasi Kitty hieman arastellen.
»Sitä se ei tehnyt», vastasi tämä nopeasti. »Se synnytti —»
Hän vaikeni ikäänkuin peläten helposti sanovansa liikaa.
»Mutta mitä Philillä ja hänen villihevosillaan on tekemistä tämän asian kanssa?»
»Ei mitään, luulen. Mutta kun te lähdette, tuntuu minusta samalta kuinPhilistä hänen päästäessään villihevosensa vapauteen.»
»Nyt ymmärrän», vastasi Kitty vilpittömästi hämmästyneenä.