Naurava paimen katsahti halveksien muukalaiseen. »Patches», matki hän.»Honourable Patches! Sepä vasta pirunmoinen nimi, totta vie!»
Muukalainen astui pari askelta ilkkuvaa miestä kohden ja virkkoi rauhallisesti, mutta ponnekkaasti, josta ei saattanut erehtyä:
»Koetan tehdä sen teille siedettäväksi, jos suvaitsette astua alas hevosenne selästä.»
Virnistelevä paimen noudatti toverinsa kehoituksesta miehen käskyä.Curly Elsonia pidettiin koko Yavapai Countyn parhaana nyrkkeilijänä.Hän ei saattanut vastustaa näin loistavaa tilaisuutta maineensalujittamiseksi.
Viittä minuuttia myöhemmin Curly kohottautui vaivoin kyynärpäänsä varaan aitauksen hiekassa ja katsoi kunnioittavan ihailevasti muukalaiseen, joka tyynenä odotti hänen nousevan jaloilleen. Curlyn huulesta vuoti verta, toinen puoli kasvoista oli kuin poissa sijoillaan ja hänen oli mahdoton pitää auki vasenta silmäänsä.
»Nouskaa», sanoi kookas mies rauhallisesti. »Saatte enemmän samaa lajia, jos haluatte.»
Paimen irvisti tuskasta. »Tahdon kernaammin tyytyä tähän», mumisi hän sivellen hellävaroen kasvojaan.
»Sanoin nimeni olevan Patches», muistutti muukalainen.
»Niin, herra Patches, en usko kenenkään sitä epäilevän.»
»Honourable Patches», teroitti muukalainen jälleen.
»Niin, herra, Honourable Patches», myönteli Curly ponnekkaasti. Nousten vaivoin jaloilleen hän ojensi kätensä pakottaen ruhjotut kasvonsa irvistykseen, joka oli kuvaavinaan hymyä. »Puristaisitteko kättäni, herra Honourable Patches, osoittaaksenne, ettette kanna kaunaa?»
Patches vastasi viipymättä ja tavalla, joka valloitti Curlyn sydämen. »Hyvä!» hän sanoi. »Tiesin, että tekisitte sen käsitettyänne asian, muuten en olisi esittänytkään teille todistuskappaleitani.»
Curly hyppäsi vaivalloisesti, mutta tyytyväisenä jälleen hevosensa selkään, ja Patches palasi Rovastin luo kuin pyytäen anteeksi keskeytystä.
»Anteeksi, herra, mutta miten on työn laita?»
Rovasti, joka oli tottunut tällaisissa asioissa turvautumaan päällysmieheensä, vastasi: »Se on Philin asia. Hän on Risti-Kolmio-Kartanon päällysmies. Jos hän tahtoo ottaa teidät palvelukseemme, on asia selvä minun puolestani.»
Hänen näin sanoessaan katsoivat molemmat nuoret miehet jälleen toisiinsa, ja kummankin kasvoilla väikkyi puolittain kysyvä, puolittain huvittunut ilme. Muukalainen näytti sanovan: »Minä tiedän olevani teidän armoillanne, enkä luule teidän luottavan minuun kohtauksemme jälkeen Metsärajalla, mutta pyydän teitä antamaan minulle tilaisuuden koettaa.»
Ja jos Phil olisi puhunut, olisi hän varmaankin sanonut: »Tunsin ensi kerran tavatessani teidät, että teissä piili kelpo mies. Tiedän teidän itsenne olevan uteliaan näkemään, mihin pystytte, jos panen teidät koetukselle. Minä olen myös utelias. Annan teille tilaisuuden koettaa.» Ääneen hän toisti aikaisemmin sanomansa sanat: »Sanoin, että voimme käyttää teitä, jos osaatte ratsastaa.»
Patches hymyili jälleen halveksivaa hymyään. »Ja minä sanoin», hän vastasi, »että uskon oppivani.»
Phil kääntyi nauravien, mutta kunnioittavien apulaistensa puoleen.»Tuokaa tänne se suuri ori, jolla on tähti otsassa.»
»Laupias taivas!» huudahti Curly ratsastaessaan Bobin seuraamana veräjästä aitaukseen. »Hänen nimensä on Patches, se on totta, mutta hän on riekaleina, jos uskaltautuu tuon pirunmoisen oriin selkään osaamatta ratsastaa loistavasti. Luuletkos sinä hänen osaavan?»
»En tiedä», vastasi Bob avatessaan veräjän. »Luulin, ettei hän osaisi tapollakaan.»
»Niin minäkin luulin», vastasi Curly hieroen turvonneita kasvojaan. »Sinä saat ajaa hevosen aitauksesta; minä en näe mitään vasemmalla silmälläni.»
Ei ollutkaan vaikeata saada mustaa oriita lähtemään. Se näkyi ymmärtävän aikansa tulleen. Bobin ratsastaessa sitä kohden se seisoi hetkisen liikkumattomana kuin pronssihevonen; sitten se syöksähti niin hurjalla vauhdilla suuremmalle kentälle, että Curly tuskin ennätti väistyä sen tieltä.
Phil tarkasti muukalaista suuren oriin juostessa esiin. Mies ei liikahtanutkaan, mutta hänen silmissään hehkui tumma tuli, hänen kasvoilleen oli leimahtanut heleä puna, ja hän hymyili jälleen omituista hymyään kuin huvittuneena ajatellessaan, mitä hänelle tulisi tapahtumaan. Rovasti katseli myöskin Patchesia, ja jälleen nuori päällysmies ja hänen isäntänsä vaihtoivat merkitsevän katseen Philin kääntyessä ja mennessä nopeasti pikku Billyn luo. Nostaen pojan satulasta aidalle pitkän vesialtaan viereen hän sanoi: »Siinä on sinulle erinomainen paikka, kumppani. Älä kapua alas, jollei sinun ole pakko, ja mene silloin aidan ulkopuolelle. Ymmärrätkö?»
Samassa silmänräpäyksessä kohottivat Rovasti, Curly ja Bob kimakan varoiltshuudon: »Katso eteesi, Phil!»
Tämä katsahti nopeasti olkapäänsä yli ja näki suuren oriin hehkuvin silmin, korvat luimussa ja hampaat irvissä hyökkäävän kohti. Oli vain yksi pelastuskeino, eikä Phil epäröinyt käyttää sitä. Voimakkaalla, joustavalla hypyllä hän sijoittautui pikku Billyn viereen aidalle vesialtaan yläpuolelle.
»Onni, että varasin itsellenikin lehteripaikan, kumppani!» hymyili hän pojalle.
Bobin lasso lennähti eläimen kaulaan ja hevosraukan tempoessa päästäkseen irti satimestaan Phil hyppäsi alas aidalla.
»Mihin olit menossa, Phil?» nauroi Rovasti.
»Taisipa tulla kiire», lisäsi Curly vallattomasti.
Ja irroittamatta katsettaan työstään jatkoi Bob puolestaan: »Vannonpa, ettet tee toistamiseen sitä hyppyä ottamatta vauhtia.»
»Mieleni teki vain pitää hiukan seuraa pikku Billylle», hymyili Phil.»Hänen näytti olevan niin ikävä yksinään.»
Muukalainen, joka näytti hämmästyvän huolettomuutta, millä miehet puhuivat tapauksesta, jolla olisi voinut olla varsin onnettomat seuraukset, puhkesi äkkiä äänekkääseen nauruun — hilpeään, helakkaan nauruun, joka sai Philin tiukasti katsahtamaan häneen.
»Pyydän anteeksi, herra Acton», sanoi Patches lauhkeasti, mutta äänessään veitikkamainen sointu, joka sai päällysmiehen hymyilemään ja Rovastin naurahtamaan ääneen.
»Voitte ottaa minun satulani», sanoi Phil empimättä. »Se on vesialtaan päässä. Toivottavasti jalustimet ovat kunnossa — minä pidän ne tavallisesti verraten pitkinä.»
Muukalainen katsoi häntä kotvan aikaa suoraan silmiin ja lähti sitten noutamaan satulaa. Hän oli puolitiessä, kun Phil saavutti hänet.
»Kenties sentään itse satuloin sen», selitti paimen hilpeästi hymyillen. »Nähkääs, opetan niille hiukan järkeä, ennen kuin suuret karjakierrokset alkavat, ja olen hieman arka opetuksen suhteen.»
»Niin tietenkin», vastasi Patches. »Se on varsin luonnollista. Tämä junkkari näkyy olevan erityisen hellän kohtelun tarpeessa, vai mitä?»
Phil nauroi. »Teidän ei tarvitse osoittaa erikoista hellyyttä sitä kohtaan, kunhan olette päässyt satulaan», hän sanoi.
Sen sijaan, että suuri ori olisi päivän kokemuksista tullut järkeväksi, kuten Phil oli sanonut toivovansa, näytti sen rohkeus ja hurjuus saaneen uutta virikettä. Philin lähestyminen sai sen hypähtämään syrjään hurjana taisteluinnosta, ja Bobin hyvin koulutetulla hevosella oli täysi työ pitää sitä paikoillaan. Useampia kertoja Phil yritti lähestyä hevosta, ja yhä uudelleen se karkasi raisuna pystyyn. Sen nähdessään Phil nousi Curlyn hevosen selkään, heitti lassonsa oriin kaulaan ja onnistui siten nuoraa lyhentämällä pääsemään sen viereen ja asettamaan nahkasilmikon säkenöivien silmien yli.
Kun suitset ja satula viimein olivat paikoillaan ja ori seisoi märkänä ja vavisten, pyyhki Phil hien otsaltaan ja kääntyi muukalaisen puoleen.
»Hevosenne odottaa, herra.»
Miehen kasvot olivat kenties hiukan kalpeammat kuin tavallisesti, mutta hänen silmänsä hehkuivat ja hänen hymyilevillä huulillaan väikkyi päättäväinen piirre, joka sai ympärillä seisovat miehet mieltymään häneen. Epäilemättä hetkeäkään hän otti askelen hevosta kohden.
»Laupias taivas!» mumisi Curly Bobille, »siinä on rohkea mies.»
Rovastikin astui eteenpäin. »Odottakaahan hetkinen, herra Patches», hän sanoi.
Muukalainen kääntyi häneen päin.
»Osaatteko ratsastaa tuolla hevosella?» kysyi Rovasti tiukasti.
»Aion koettaa», vastasi Patches. »Mutta», hän lisäsi ilkamoivaan sävyyn, »en osaa sanoa, miten menestyksellisesti.»
»Ettekö tiedä, että se tappaa teidät, jos suinkin voi?» kysyi Rovasti uteliaana, mutta tyytyväisenä muukalaisen äskeiseen vastaukseen.
»Se aikomus sillä näyttää olevan», myönsi Patches.
»Luopukaa yrityksestä», sanoi Rovasti. »Teidän ei tarvitse tappaa itseänne saadaksenne työtä minun talossani.»
»Olette ystävällinen, herra», vastasi muukalainen kiitollisena. »Olen tosiaan iloinen sanoistanne. Mutta aion koettaa joka tapauksessa.»
Kaikki katsoivat häneen ällistyneinä, sillä nyt heille oli päivänselvää, ettei hän osannut ratsastaa.
Rovasti kysyi ystävällisesti: »Mistä syystä?»
»Siitä syystä», vastasi Patches verkalleen, »että olen utelias näkemään, mihin pystyn. Ellen nyt uskalla yrittää, niin tuskinpa uskallan tuonnempanakaan.» Päättäväisesti hän astui hevosta kohden.
Phil juoksi Curlyn luo ja päällysmiehensä viittauksesta tämä luovutti hänelle hevosensa. Phil nousi satulaan ja irroittaen nopealla liikkeellä lasson satulannupista hän pujotti sen valmiiksi silmukaksi.
Muukalainen seisoi oriin oikealla puolen.
»Toiselta puolen, Patches», neuvoi Phil hyväntuulisena. »Sillä tavoin pääsette parempaan alkuun.»
Ei kukaan nauranut — paitsi muukalainen.
»Kiitos», hän sanoi ja vaihtoi puolta.
»Olkaa rauhallinen», neuvoi Phil jälleen. »Seisokaa sen lavan luona ja pitäkää silmällä sen kavioita. Ottakaa jalustin oikeaan käteenne ja sovittakaa jalkanne siihen. Pysykää paikallanne siksi, kunnes olette valmis hyppäämään satulaan.»
»Olen heti valmis», vastasi Patches hypätessään satulaan.
Phil ratsasti lähemmäksi aitauksen keskustaa ja kehitti hiukan enemmän köyttä lassostaan.
»Kun olette valmis, niin nostakaa silmikko», hän huusi.
Oriin selässä istuva mies ei epäröinyt hetkeäkään. Jännittäen äärimmilleen jokaisen ruumiinsa lihaksen ja jänteen syöksyi hurja hevonen ilmaan tullen maahan jäykin etujaloin ja pää polvien välissä, mutta mies pysyi satulassa. Mutta toinen yhtä hurja ilmahyppy heitti miehen selästä kuin jättiläismäiseltä ponnahduslaudalta, niin että hän jäi liikkumatta makaamaan aitauksen hiekkaan. Kuormastaan vapautunut hevonen teki taas mahtavan hypyn ja hyökkäsi sitten notkeana ja tulta iskevin silmin maassa makaavaa avutonta miestä kohden.
Kirkaisten Bob kannusti hevostaan asettuakseen oriin ja uhrin väliin, mutta ori oli häntä nopeampi. Se nousi takajaloilleen, valmiina murskaamaan vihollisensa raskailla kavioillaan, kun nuora äkkiä lensi sen etujalkojen ympärille ja se kaatui maahan. Jättäen hevosen huoleksi lasson kiristämisen Phil hyppäsi satulasta ja juoksi pudonneen miehen luo. Rovasti juoksi noutamaan hatullaan vettä altaasta, ja muukalainen avasi pian silmänsä. Hetkisen hän tuijotti heitä kasvoihin kuin ihmetellen, missä oli ja mitä oli tapahtunut.
»Oletteko pahasti loukkaantunut?» kysyi Rovasti.
Se palautti miehen tajuihinsa, hän nousi jaloilleen, vaikkakin hiukan horjuen, ja alkoi pudistaa tomua vaatteistaan. Sitten hän katsahti hevoseen, jota Curly piteli paikallaan istumalla sen pään päällä. »Luulin, että sääreni olisivat tarpeeksi pitkät ulottumaan sen ympäri», hän sanoi miettiväisesti. »Kuinka ihmeessä se teki sen? Minusta tuntui kuin olisin pudonnut kokonaisen viikon.»
Phil ulvoi riemusta, ja Rovasti nauroi niin, että kyynelet tippuivat hänen poskiaan myöten. Bobin ja Curlyn yhtyessä heidän hilpeyteensä.
Patches astui hevosen luo ja käveli miettiväisen näköisenä sen ympäri.Sitten hau virkkoi Curlylle: »Päästäkää se jaloilleen.»
Paimen katsahti Philiin, joka nyökkäsi vastaukseksi.
Oriin noustua otti Patches askeleen sitä kohden.
»Kuulkaapa», sanoi Rovasti käskevällä äänellä. »Tulkaa pois sieltä.»
»Koetan, voiko se uudestaan tehdä sen», selitti Patches päättäväisesti.
»Sitä ette ainakaan tänään tee», vastasi Rovasti. »Te olette nyt minun työssäni ja olette liian hyvä mies uhrattavaksi moisiin mielettömiin yrityksiin.»
Rovastin näin sanoessa syttyi miehen silmiin miltei intohimoisen kiitollinen katse.
»Onko tosiaan niin», hän sanoi niin hiljaa, että vain Rovasti ja Phil sen kuulivat.
»Mitä tarkoitatte?» kysyi Rovasti hämmästyneenä hänen ilmeestään.
»Olenko minkään arvoinen — miehenä — ymmärrättehän», kuului omituinen vastaus.
Rovasti naurahti. »Teissä ei ole mitään vikaa, kunhan vain totutte maan tapoihin. Tulkaa nyt tänne siksi aikaa, kun Phil hiukan kesyttää tuota hurjaa hevosta.»
Yhdessä he katselivat, kuinka Phil karautti pois oriilla ja toi sen takaisin uupuneena, mutta tottelevaisena. Patchesin jäädessä katselemaan miesten hommia Rovasti lahti kotiin kertomaan Stellalle päivän tapahtumia.
»Ja mikä luulet tuon miehen olevan?» kysyi tämä pitkän kysymys- ja selityssarjan lopuksi.
Rovasti pudisti päätään. »Sitä en tosiaan tiedä. Hänenlaisensa mies pystyy mihin hyvänsä.» Sitten hän lisäsi tavalliseen filosofiseen sävyynsä: »Mutta hän käyttäytyy aivan kuin puhdasrotuinen ori, jota on pahoinpidelty ja joka juuri on huomannut sen.»
Kun päivän työ oli lopussa ja illallinen syöty, yllätti pikku Billy Patchesin katselemassa laaksoon Granite Mountainille päin, joka uljaana kohosi iltataivasta vasten. Mies tervehti poikaa kömpelösti kuin olisi ollut lapsiin tottumaton. Mutta pikku Billy ei antanut tämän säikäyttää itseään, vaan yritti parhaansa mukaan opastaa muukalaista maailmassa, jonka tunsi monta vertaa paremmin kuin iso mies.
Hän aloitti tuhlaamatta turhaa aikaa esivalmisteluihin.
»Näettekö tuon vuoren tuolla? Se on Granite Mountain. Siellä elää villihevosia ja joskus saamme niistä jonkin kiinni. Mutta te ette tiedäkään, että Philin nimi on 'Villihevos-Phil'?»
Patches hymyili. »Se nimi sopii hänelle.»
»Sen saatte uskoa.» Poika käännähti ja viittasi länttä kohden. »Tuolla on toinen vuori, jonka nimeä ette tiedä.»
»Mitä niistä tarkoitat? Minä näen useampia.»
»Tuo pitkä, mustalta näyttävä. Tiedättekö mitään siitä?»
»Tuskinpa vain.»
»No niin, minä sanon sen teille», sanoi Billy ylpeänä. »Se on TailholtMountain.»
»Vai niin!»
»Niin, ja Nick Cambert ja Yavapai Joe asuvat siellä. Tiedättekö mitään heistä?»
Kookas mies pudisti päätään. »Ei, enpä luule tietäväni.»
Pikku Billy alensi äänensä salaperäiseksi kuiskaukseksi. »Hyvä, kerron teille. Mutta te ette koskaan saa sanoa ääneen sanaakaan siitä. Nick ja Yavapai Joe ovat karjavarkaita. He ovat merkinneet muutamia vasikoita, ja Phil aikoo ottaa heidät kiinni jonakin päivänä, ja silloin he kyllä katuvat sitä. Phil, hän on minun kumppanini, katsokaas.»
»Ja hyvä kumppani, luulen», vastasi muukalainen tarttuen tähän puheenaiheeseen, ikäänkuin ei olisi ollut halukas saamaan enempiä tietoja Tailholt Mountainin miehisiä.
»Se on totta», vastasi poika empimättä. »Jim Reid on ainoa, joka ei pidä hänestä.»
»Se on paha, eikö olekin?»
»On. Katsokaas, Jim Reid on Kittyn isä. He asuvat tuolla.» Hän osoitti niitylle päin, missä mailin päässä tulet vilkkuivat Pata-Koukku-S-kartanon ikkunoista. »Kitty Reid on hurjan hieno tyttö, mutta Jim sanoo, ettei minkään lehmäpaimenen tarvitse tulla häntä liehittelemään, sillä hän on ollut idässä koulussa, ymmärrättehän, ja minä luulen, että Phil —»
»Seis! Odotahan hetkinen, poika», keskeytti Patches äkkiä.
»Mitä nyt?» kysyi pikku Billy.
»No, minusta tuntuu vain, että pojan, jolla on sellainen kumppani kuin 'Villihevos-Phil', pitäisi olla hyvin varovainen puhuessaan kumppaninsa yksityisasioista ventovieraalle miehelle. Eikö sinustakin ole niin?»
»Taitaa olla», myönsi Billy. »Mutta katsokaahan, minä tiedän Philin pitävän Kittystä siksi, että —»
»Mikä kumma otus luo on?» kuiskasi Patches tarttuen muka kauhuissaan pientä toveriaan käsivarresta.
»Tuoko? Ettekö tunne pöllöä? Mutta olettepa te nahkapoika!» Ja nähdessään Rovastin, joka oli tulossa heitä kohden, hän huusi riemuissaan: »Will-setä, herra Patches pelkää pöllöä! Mitä sinä sanot siitä: Patches pelkää pöllöä!»
»Stella-täti kutsuu sinua», nauroi Rovasti vastaukseksi.
Ja Billy juoksi kotiin kertomaan Stella-tädille ja 'kumppanilleen', kuinka nahkapoika oli pelännyt pöllöä.
»Minun täytyy huomenna lähteä kaupunkiin», sanoi Rovasti. »Teidän lienee parasta lähteä mukaan noutamaan matka-arkkunne, jotta saatte toiset vaatteet yllenne. Tuossa puvussa ette voi tehdä työtä.»
Patches vastasi empien: »Luulisin tulevani toimeen näillä, herraBaldwin.»
»Mutta täytyyhän teidän saada tavaranne — arkkunne tai korinne — tai mitä teillä on», vastasi Rovasti.
»Minulla ei ole mitään Prescottissa», sanoi muukalainen hitaasti.
»Eikö ole? No, te tarvitsette yhtäkaikki vaatteita», väitti Rovasti.
»Luulen tosiaan toistaiseksi tulevani toimeen näillä», oli Patchesin itsepäinen vastaus.
Rovasti mietti hetkisen; sitten hän virkkoi mutkattoman avomielisenä, mutta ei lainkaan epäystävällisesti: »Kuulkaahan, nuori mies, ette suinkaan pelkää mennä Prescottiin, vai mitä?»
Patches nauroi. »En lainkaan. Ei se sitä ole. Minun pitänee kertoa teille, kuinka asia on. Nämä vaatteet ovat ainoat, jotka omistan, eikä minulla ole senttiäkään, millä ostaisin uusia.»
Rovasti nauroi. »Vai siitä kenkä puristi. Ajattelin, että kenties tahdoitte pysyä poissa sheriffin ulottuvilta. Jos teillä ei ole muuta syytä, niin saatte yhtäkaikki tulla huomenna kanssani kaupunkiin ja me hankimme teille, mitä tarvitsette. Pidätän sen palkastanne siksi, kunnes saatte sen maksuun.» Ja ikäänkuin asia olisi sovittu, hän kääntyi takaisin taloon päin lisäten: »Phil näyttää teille makuusijanne.»
Kun päällysmies oli näyttänyt uudelle miehelle hänen makuupaikkansa, kysyi hän kuin ohimennen: »Kai löysitte hanhikartanolle viime yönä, vai kuinka?»
Patches epäröi ja vastasi sitten hitaasti: »En etsinytkään sitä, herraActon.»
»Ette etsinytkään?»
»En.»
»Tarkoitatteko, että vietitte yönne ulkosalla ilman peitettä ja kaikkea?»
»Kyllä, sen tein.»
»Mutta kuulkaahan», virkkoi ällistynyt paimen, »aikomukseni ei ole tehdä teille kysymyksiä, jotka eivät kuulu minuun, mutta en käsitä erästä asiaa. Jos te tulitte tänne saadaksenne työtä Risti-Kolmio-Kartanossa, niin miksi ette kaupungissa mennyt herra Baldwinin luo? Kuka hyvänsä olisi voinut näyttää teille hänen asuntonsa. Ja miksi ette virkkanut minulle mitään jutellessamme?»
»Katsokaahan», selitti Patches epävarmasti, »en oikeastaan aikonut pyytää työtä juuri Risti-Kolmio-Kartanosta.»
»Mutta tehän sanoitte Will-sedälle haluavanne päästä työhön tänne ja olitte matkalla, kun tapasin teidät.»
»Niin, niin kyllä, mutta katsokaas — oh, herra Acton, ettekö koskaan ole tahtonut tehdä jotakin, mitä oikeastaan ette ole tahtonut? Ettekö koskaan ole joutunut umpikujaan, mistä teidän yksinkertaisesti on pakko päästä pois, vaikka ette pitäisikään siitä ainoasta tiestä, joka vie siitä ulos? En tarkoita mitään rikollista», hän lisäsi lyhyesti naurahtaen.
»Kyllä, olenpa kyllä», vastasi Phil vakavasti, »ja jos se on teille yhdentekevä, niin älkää kutsuko minua sukunimelläni. Täällä olen vain Phil, herra Patches.»
»Kiitos. Patches ei liioin tarvitse koristuksia.»
»Ja vielä toinenkin seikkaa», sanoi Phil hymyillen herttaista hymyään. »Miksi taivaitten nimessä tulitte tänne kävelemällä, kun teillä varmasti oli yllinkyllin tilaisuutta ratsastaa.»
»Niin, katsokaas», vastasi Patches hitaasti, »pelkäänpä, etten voi selittää sitä, mutta se kuului minun tehtävääni.»
»Teidän tehtäväänne! Mutta eihän teillä ollut mitään tehtävää tähän päivään saakka.»
»Oli kyllä. Minulla oli suuri tehtävä. Katsokaas, sitä minä mietinMetsärajalla koko yön: koetin löytää toisen keinon sen täyttämiseen.Kertoisitteko minulle, mikä tehtävä se on?» kysyi Phil uteliaana.
Patches naurahti: »Tuskinpa voin sitä tehdä», hän sanoi. »Kenties ratsastaminen tuolla suurella oriilla.»
Phil nauroi ääneen — hyvän ja vilpittömän toverin naurua.
»Se teille kyllä onnistuu.»
»Luuletteko tosiaan?» kysyi Patches innokkaasti.
»Varmasti; sen tiedän.»
»Toivoisin voivani olla varma siitä», vastasi Patches miettiväisenä, ja paimen näki ihmeekseen jälleen hartaan katseen hänen silmissään.
»Tuo suuri paholainen on oikean miehen hevonen», jatkoi Phil.
»Niin, niin onkin — sitähän se juuri on — ettekö ymmärrä?» huudahtiPatches vaistomaisesti. Ikäänkuin katuen sanojaan hän lisäsi nopeasti:»Onko teidän hevosillanne nimi?»
»Tietysti», vastasi paimen. »Tavallisesti me keksimme niille jonkin nimen.»
»Oletteko jo antanut nimen suurelle oriille?»
Phil nauroi. »Annoin sille nimen eilen, kun me toimme koko lauman aitaukseen ja minun täytyi nuorasta pitäen kuljettaa se paikoilleen.»
»Ja minkä nimen te sille annoitte?»
»Muukalainen.»
»Muukalainen! Ja miksi Muukalainen?»
»Enpä tiedä. Tavallisia hulluja päähänpistojani», vastasi Phil. »Hyvää yötä.»
Palanen menneisyyttä.
Seuraavana aamuna herra Baldwin ja Patches lähtivät kaupunkiin.
»Taidattekin olla tottunut autoihin», virkkoi Rovasti leikillisen sävyn väreillessä hänen äänessään. »Buck ja Prince, minun vanha parivaljakkoni, tuntunee teistä kovin hitaalta.»
Patches astui kärryihin juuri Rovastin lausuessa nämä sanat. Hänen asettuessaan paikalleen Rovastin viereen nyökkäsi tämä Philille, joka piteli hevosia. Saatuaan merkin Phil päästi irti hevoset ja väistyi sivuun Buckin ja Princen ojentautuessa eteenpäin ja karauttaessa juoksuun ikäänkuin ne olisivat aikoneet olla Prescottissa neljännestunnin kuluessa.
»Sanoitteko hitaalta?» kysyi Patches kavuttuaan istuimelleen.
Rovasti hymyili ja hänen silmiinsä syttyi hyväksymisen hilpeä väike. »Stella on kärttänyt minua ostamaan auton siitä lähtien kuin Jim Reid hankki omansa», hän virkkoi. »Mutta jos minä toisin sellaisen kapineen Risti-Kolmio-Kartanoon, niin enhän enää kehtaisi katsoa ainoatakaan hevosta tai härkää silmiin.»
He ajoivat auringonkukkien reunustamaa tietä ja saapuivat aitauksen luo, jossa kasvoi villiytynyt vanha puutarha. Tien toisella puolen oli tallirakennus tuulen hajoittamine kattoineen ja ränsistyneine ovineen, jotka alakuloisina riippuivat saranoissaan, ja toisella puolen oli pähkinä- ja vaahterapuiden varjostama vanha talo tyhjänä ikäänkuin se näiden, ikivanhojen puiden siimeksessä olisi odottanut vaipumistaan unhoon.
»Tämä oli Actonien vanha kotipaikka», sanoi rovasti kuin olisi puhunut vanhan haudan äärellä.
Myöhemmin heidän ajaessaan leveätä tietä suuren luonnonniityn poikki osoitti hän päännyökkäyksellä rakennusryhmää, joka oli vihreiden ketojen toisella puolen, mailin verran eteläänpäin.
»Tuo on Jim Reidin kartano. Hänen polttomerkkinsä on Pata-Koukku-S. Jimin karja käy entisen Actonin kartanon laitumilla, mutta rakennus kuuluu Philille. Jim Reid on kelpo mies.» Rovasti puhui ponnekkaasti ikäänkuin olisi tahtonut saada itsensäkin asiasta vakuuttuneeksi. »Niin, Jim on kunnon mies. Hyvä naapuri, hyvä karjanhoitaja; muutamien mielestä hän tosin on olevinaan ja raaka puheissaan, ja hän on kärkäs epäilemään kaikkia, mutta Jim ja minä olemme aina tulleet erinomaisesti toimeen.»
Rovasti vaikeni kotvan aikaa nähtävästi unohtaen vieressään istuvan miehen ja vaipuen ajatuksiin, joista hänen oli vaikea irtautua.
Heidän ajettuaan ruohoisen notkon poikki ja kärryjen noustessa tunturin rinnettä laakson toisella puolen, mistä monen mailin laajuinen näköala levisi joka suuntaan, osoitti Rovasti pientä mustaa pilkkua seuraavalla rinteellä.
»Tuolla on Jimin auto. He ovat myöskin matkalla Prescottiin. Kitty ajaa, se on varma. Minä sanoin Stellalle, että tuo kone ja se, että Kitty osaa ajaa sitä, ovat ainoat tulokset, mitä Jim saattaa näyttää niistä rahoista, jotka hän on uhrannut tyttönsä kouluttamiseen. En tarkoita», hän lisäsi katsahtaen nopeasti Patchesiin ikäänkuin olisi pelännyt tämän käsittävän väärin hänen tarkoituksensa, »että Kitty olisi noita turhanpäiväisiä perhosia, jotka eivät tee mitään. Ei, hänhän on kasvanut meidän lähimpänä naapurinamme, ja me pidämme hänestä niin kuin hän olisi oma tyttäremme. Hän osaa keittää ruokaa tai neuloa miltei yhtä hyvin kuin hänen äitinsä, ja hän osaa ratsastaa ja heittää lassoa paremmin kuin monet paimenet, joita olen nähnyt, mutta —» Rovasti keskeytti nähtävästi etsien sanoja, jotka ilmaisisivat tarkalleen hänen ajatuksensa.
»Minusta tuntuu», arveli Patches verkalleen, »että sivistys, niin kuin me sitä sanomme, on siunaukseksi vain silloin, kun se on elämämme lisänä. Jos koulutus tai sivistys tai miksi sitä sanottekin, riistää elämältämme sen perustukset, niin se on varmasti pahaksi.»
»Niin on», huudahti Rovasti vilpittömästi ihaillen seuralaisensa kykyä ilmaista sen, mitä itse ajatteli. »Puhutte kuin kirjasta. Mutta niin asia on. Eihän meitä huolestuta Kittyn koulussa saama oppi, vaan se, mitä hän sen ohella on menettänyt. Nuo uudenaikaiset, kirjoista ja korkeammasta sivistyksestä ja muusta sellaisesta puhuvat aatteet ovat kyllä hyviä, jos ihmiset vain ymmärtävät pysyä lujasti kiinni omassa perustassaan, mutta niin ei useinkaan ole asian laita.
»Ajatelkaahan Stellaa ja minua. Tiedän, että me olemme vanhanaikaisia ja typeriä ja kaikkea muuta sellaista, mutta me olemme kokeneet yhtä ja toista elämässä mentyämme naimisiin Skull Valleyssa, jossa hän on syntynyt ja kasvanut. Hän oli silloin nuori tyttö ja minä nuori poika, joka hoidin härkiä elääkseni. Luulenpa, että me olemme nähneet kovia päiviä enemmän kuin monet muut. Mutta, piru vieköön, me emme silloin ajatelleet sitä, me olimme onnellisia, ja me olemme olleet onnellisia enemmän kuin neljäkymmentä vuotta. Mutta minä sanon teille, me olemme eläneet jokaisen elämämme hetken, ja se on, hitto vieköön, enemmän kuin useimmista noista korkeammin sivistyneistä, ylevähenkisistä, puolikuolleista pariskunnista voi sanoa; he menevät naimisiin, eroavat ja menevät taas naimisiin.
»Ei, ei se, mitä mies saa, tee häntä rikkaaksi, vaan se, minkä hän kykenee säilyttämään. Ja ne ihmiset, jotka halveksivat vanhanaikaista rakkautta, joka rakentaa koteja ja pystyttää perheitä ja panee miehen ja naisen yhdessä tekemään työtä ja kestämään hyvät ja pahat päivät ja onnellisina vanhenemaan yhdessä, jos he uudenaikaisten aatteiden vuoksi hylkäävät kaiken tämän, he tekevät huonon kaupan ainakin minun mielestäni. Voi tapahtua sellaistakin, että mies tai nainen sivistyksensä takia menettää parhaan onnensa.
»Katsokaahan meidän Philiämme», jatkoi Rovasti mielissään, sillä hänen seuralaisensa oli tosiaan ihanteellinen kuuntelija, joka ei häirinnyt häntä turhilla keskeytyksillä. »Parempaa miestä kuin Phil Acton olisi suorastaan mahdotonta löytää. Hän on terve; ei ole koskaan ollut tuntiakaan sairas; voimakas kuin nuori härkä; siisti, kunniallinen, ei pahoja tapoja, hyvä työntekijä ja hyvä ajattelijakin — vaikka ei olekaan saanut paljon koulutusta, hän on lukenut sitä enemmän. Katsokaa häntä vaikka miltä kannalta — miehenä, tarkoitan — ja niin on miestä katsottava — niin ette löydä parempaa kuin Phil. Ja kuitenkin nuo ihmiset kehtaavat sanoa, ettei hän ole muuta kuin tavallinen karjapaimen. Mitä siihen tulee, niin Jim Reid ei itsekään ole munia kuin karjapaimen. Sanon teille, että olen nähnyt karjapaimenia, jotka olivat maailman parhaita miehiä, ja olen nähnyt yliopistotutkintoja suorittaneita herroja, jotka eivät kelpaa mihinkään — joissa ei ole enempää miestä kuin vahanukeissa, joiden ylle kaupungin ikkunoissa ripustetaan vaatteita. Kuinka ainoakaan itseään kunnioittava nainen löytää heistä jotakin sen arvoista, että se saa hänet menemään naimisiin sellaisen miehen kanssa, kas sitä minä en kykene käsittämään.»
Jollei Rovasti olisi ollut niin vaipunut omiin ajatuksiinsa, olisi hän hämmästynyt siitä vaikutuksesta, jonka hänen sanansa tekivät nuoreen mieheen. Hänen kasvonsa lehahtivat tulipunaisiksi ja kalpenivat sitten kuin äkillisestä pahoinvoinnista, ja hän heitti Rovastiin häpeää ja tuskaa kuvastavan syrjäsilmäyksen. Honourable Patches, joka oli herättänyt Risti-Kolmio-Kartanon miesten ihailun ja kunnioituksen, oli jälleen alakuloinen, arka, piilotteleva pakolainen, jonka Phil oli tavannut Metsärajalla.
Mutta onneksi Rovasti ei huomannut mitään, vaan tyytyväisenä toisen tarkkaavaisesta vaikenemisesta jatkoi: »En tietysti tahdo väittää sivistyksen pilaavan kaikkia miehiä. Ei, esimerkiksi nuori Stanford Manning —»
Jos Rovasti äkkiä olisi laukaissut kanuunan Patchesin nenän alla, ei nuori mies olisi saattanut osoittaa suurempaa hämmästystä. »Stanford Manning!» hän huudahti.
Kuullessaan hänen äänensävynsä Rovasti kääntyi. »Tarkoitan StanfordManningia, kaivosinsinööriä», hän selitti. »Tunnetteko hänet?»
»Olen kuullut hänestä», onnistui Patchesin vastata.
»No niin», jatkoi Rovasti. »Hän tuli seudulle noin kolme vuotta sitten — suoraan yliopistosta — ja hän on varmasti saanut paljon aikaan. Hän on saanut koulutusta ja sivistystä, mutta hän pitää paikkansa kenen miehen rinnalla hyvänsä. Ei ole sitä miestä koko Yavapai Countyssa — olipa hän karjamies tai kaivostyöläinen tai mikä hyvänsä — joka ei nostaisi hattuaan Stanford Manningille.»
»Onko hän täällä nykyään?» kysyi Patches yrittäen hillitä ääntään.
»Ei, kuulin, että hänen yhtiönsä kutsui hänet pois täällä noin kuukausi takaperin. He aikovat lähettää hänet kaivoksilleen Montanaan, luulen.»
Kun hänen seuralaisensa ei jatkanut keskustelua, virkkoi Rovasti miettiväisesti Buckin ja Princen kiivetessä hiljalleen Metsärajalle johtavaa rinnettä ylös: »Sen voin sanoa teille, poika, että olen nähnyt monta muutosta tässä maassa. Muistan hyvin sen ajan, jolloin koko Yavapai Countyssa ei ollut ainoatakaan aitaa — se oli silloin, kun Philin isä ja minä olimme nuoria. Mutta miehet eivät muutu, vaikka maa muuttuukin — heitä on hyviä ja huonoja, niin kuin on aina ollut ja aina tulee olemaan. Niin on jokaisessa hevoslaumassakin — johtajia ja nahjuksia ja suurin osa siltä väliltä. Katsokaahan esimerkiksi Philiä. Hän on aivan samanlainen kuin hänen isänsä.»
»Hänen isänsä mahtoi olla kelpo mies», virkkoi Patches vakavasti.
Rovasti katsahti häneen hyväksyvä hymy suupielissään. »Kelpo?» Hevoset olivat sillä välin saapuneet selänteen harjalle, ja rovasti jatkoi puhettaan kuin ajatellen ääneen, suunnaten katseensa mahtavaa Granite Mountainia kohden: »John Acton! Kunnon John, niin kuin kaikki häntä nimittivät, ja minä tulimme tähän maahan ollessamme vielä aivan nuoria. Tulimme tänne suuren uudisasukasjoukon muassa Kansasista. Me pysyimme yhteydessä keskenämme koko kasvuaikamme, paimensimme karjaamme samoilla laitumilla ja hakkailimmekin yhdessä, sillä Philin äiti ja Stella olivat hyviä ystäviä ja asuivat Skull Välkyssä. Kun viimein olimme saaneet niin paljon kokoon, että voimme ajatella kodin perustamista, me rakensimme talomme vierekkäin Valleyhin, menimme naimisiin ja pystytimme pienen talouden. Karjamme kävi yhdessä laitumella, mutta me jaoimme niityt niin, että John otti haltuunsa itäiset ja minä läntiset. Ja kun lapset syntyivät — Johnilla ja Marylla oli kolme ennen Philiä, mutta hän oli ainoa, joka jäi elämään — ja karja oli lisääntynyt ja me olimme rakentaneet uudet ja mukavat talot, näytti kaikki olevan hyvin. Mutta silloin John antoi Prescottissa erään huijarin viekotella itsensä ansaan. Tein parhaani estääkseni sen, mutta turhaan, hän vain nauroi minulle. Katsokaahan, hän oli hyväsydämisin mies, mitä koskaan olen nähnyt, ja luotti kaikkiin.
»Niin, siten John menetti miltei kaiken omaisuutensa. Meidän onnistui pelastaa talo, mutta karja oli mennyttä. Eikä kestänyt vuottakaan sen jälkeen, kun Mary kuoli. Emme koskaan saaneet tietää, mikä häntä oikeastaan vaivasi — ja hänen kuolemansa jälkeen John oli entisensä varjo. Hän sai surmansa seuraavassa karjankierroksessa — olin hänen luonaan, kun hän kuoli.
»Stella ja minä otimme Philin pojaksemme — hän on siitä pitäen ollut kuin oma poikamme. Vanha talo kuuluu hänelle, mutta Jim Reidin karja käy sen laitumilla. Philillä on muutamia nautoja, joita hän hoitaa yhdessä minun karjani kanssa — ne ovat muuten erinomaisia eläimiä — siten hän koettaa kartuttaa isänsä perintöä, ja minä olen maksanut hänelle palkkaa siitä lähtien, kun hän oli tarpeeksi suuri pystyäkseen työhön. Phil ei puhu liikoja, mutta Stella ja minä luulemme, että hän jonakin kauniina päivänä aikoo panna vanhan talonsa jälleen kuntoon.»
Pitkän hiljaisuuden jälkeen Rovasti virkkoi jälleen: »Jim Reid on varakas mies, ja kun Kitty on heidän ainoa tyttärensä, niin on luonnollista, että he ajattelevat hänen tulevaisuuttaan. Ja on yhtä luonnollista, että nuori tyttö pitää tällaista karjakartanoelämää — olipa se täällä tai missä muualla hyvänsä — hiukan yksitoikkoisena oltuaan kolme vuolta koulussa idässä. Hän ei koskaan ole sanonut sitä, mutta Kittystä näkee hänen sanomattaankin, mitä hän kulloinkin ajattelee.»
»Minäkin tunnen sellaisia ihmisiä», sanoi Patches jotakin sanoakseen.
»Niin, ja kun tutustutte Kittyyn, niin sanotte kuten minäkin, että jos Yavapai Countyssa on ainoakaan mies, joka ei ratsastaisi parasta hevosiaan kuoliaaksi saadakseen häneltä hymyn, niin hänet pitäisi hirttää.»
Saavuttuaan Prescottiin he käyttivät iltapäivän sopivien varusteiden hankkimiseen Patchesille, ja seuraavana päivänä he lähtivät paluumatkalle.
Kun he olivat päässeet laakson vasemmanpuolisen selänteen harjalle, näkivät he nuoren naisen mustan hevosen selässä ratsastavan Pata-Koukku-S-Kartanolta johtavaa tietä harjanteen toista puolta kohden.
Heidän tultuaan kotikartanolle oli jo miltei illallisaika, ja miehet palasivat laidunmailta kotiin.
»Kitty on ollut täällä koko iltapäivän», ilmoitti pikku Billy viipymättä. »Kerroin hänelle teistä, Patches. Hän sanoi tahtovansa kauhean mielellään tutustua teihin.»
Phil yhtyi toisten nauruun, mutta Patches kuvitteli, että paimenen tavallisesti niin hilpeässä katseessa häilähti varjo.
Juoksuaita.
Honourable Patchesin koulutus alkoi viipymättä. Koska Philin oli pakko omistaa suurin osa aikaansa nelijalkaisille kasvateilleen, otti Rovasti itse huolekseen muukalaisen opettamisen kaikissa karjakartanossa esiintyvissä toimissa, alkaen sikalan siivoamisesta rikkaruohojen kitkemiseen saakka. Patches ei säikkynyt mitään työtä. Päinvastoin hän näytti löytävän tyydytystä ikävimpien ja rasittavimpien töiden suorittamisesta, ja kun hän teki erehdyksiä, joita tietenkään ei aina voinut välttää, hän nauroi omituista, katkeraa ja ivallista nauruaan, joka ihmetytti Rovastia. Mutta vaikkakin hänen puuhansa hänen ensimmäisinä Risti-Kolmio-Kartanossa olonsa päivinä supistui enimmäkseen töihin, jotka eivät tekijältään vaatineet paljon tai ei mitään tottumusta, ei hänen kouluttamistaan silti unohdettu. Hänelle annettiin vanha ja viisas karjahevonen, ja Rovasti opetti hänelle ajokalujen käytäntöä ja hoitoa. Ja joka päivä, milloin varhain aamulla, milloin myöhään illalla, opettaja keksi asian, jota hänen yhdessä oppilaansa kanssa oli ratsastettava toimittamaan. Kun Phil tai rouva Baldwin kysyi Rovastilta, miten hänen »lastentarhansa» menestyi, niin Rovasti tosin yhtyi heidän nauruunsa, mutta vastasi ylpeänä: »Odottakaahan vain. Hän on yhtä valmis karjankierrokseen kuin Philinkin lastentarha. Hänet on luotu ratsastajaksi. Hänellä on ratsastajan vartalo, ratsastajan ryhti ja käsi. Muutaman kuukauden kuluttua hän on suurenmoinen ratsastaja, jollei», lisäsi hän silmää vilkuttaen, »jollei hän sitä ennen tapa itseään jollakin mielettömällä yrityksellä.»
»Olen huomannut, että hänellä on paljon auttajia yrityksissään», vastasi rouva Baldwin kuivasti, tarkoittaen huomautuksellaan ei vain Rovastia, vaan myöskin Philiä ja ylipäänsä kaikkia Risti-Kolmion miehiä, pikku Billykin mukaanluettuna.
Sitten koitti päivä, jolloin Patches sai tehtävän, joka — kuten Rovasti hänelle vakuutti — kuuluu vanhimman ja tottuneimman paimenen velvollisuuksiin. Patchesin tuli lähteä tarkastamaan aitoja. Mutta kun Rovasti aamulla vei oppilaansa suuren laitumen kulmaukseen, missä aita alkoi, ja selitti, että »aitaratsastus» karjanhoitajien kielessä tarkoittaa mahdollisten vaurioiden etsimistä ja niiden korjaamista, ei hän selittänyt tämän aidan erikoisominaisuuksia.
»Varoitin häntä eksymästä ja käskin hänen palata kotiin ennen iltaa», hän selitti nauraen toisten perheenjäsenten kysyessä päivällisellä syytä Patchesin poissaoloon.
»Se oli kierosti tehty, Will Baldwin», torui Stella, kuten aina ajatellen poikiensa mukavuutta. »Tiedäthän poikaparan varmasti eksyvän tuossa autiossa Tailholt Mountainin seudussa.»
Pojat nauroivat.
»Aamulla me ainakin hänet löydämme», vakuutti Phil.
»Hänhän voi seurata aitaa takaisinpäin», vastasi Rovasti. »Ja jos hän todella eksyy, niin vanha Snip kyllä tuo hänet kotiin.»
»Jos hän vain huomaa sen ja antaa Snipin pitää päänsä», sanoi Curly.
»Joka tapauksessa», arveli Rovasti, »oppii hän jotakin seudusta ja aidoista ja kenties hevosistakin, ja me saamme nähdä, osaako hän käyttää järkeään vai ei. Miehelle on annettava tilaisuus joskus tulla toimeen omin neuvoin. Ajatelkaahan sitä paitsi, mikä mainio tilaisuus hänellä on tavallisiin uhkarohkeihin yrityksiinsä! Panen vetoon vuoden vanhan härän, että kun jälleen näemme hänet, hän ihmettelee haljetakseen, kuinka hän on uskaltanut tehdä sellaista.»
»Tehdä mitä?» kysyi rouva Baldwin.
»Enhän minä tiedä», nauroi Rovasti. »Mutta hän tekee aina hullutuksia vain nähdäkseen, uskaltaako, ja aina sellaista, mikä ei juolahtaisi kenenkään muun mieleen.»
Patches oli aloittanut päivätyönsä hyvin tyytyväisenä annettuun tehtävään. Ensimmäisen kerran hänelle oli uskottu toimi, joka pakotti hänet koko päivän ratsain liikkumaan poissa karjakartanon ulottuvilta. Hän ratsasti uljaana pihamaalta täysissä paimenen varusteissa, kuitenkin ilman lassoa, jonka Rovasti viime hetkessä liian uhkarohkeita yrityksiä peläten oli ottanut häneltä, ja mukanaan tarvikkeita aidan korjaamiseksi. Sitä paitsi hänellä oli uusi revolveri ja rivi kiiltäviä patruunia. Ne oli Rovasti antanut hänelle arvellen, että hänen kenties olisi pakko lopettaa jokin sairas lehmä.
Patches ei ollut lainkaan varma, että erottaa sairaan lehmän terveestä. Vielä vähemmin hän tiesi, milloin sairaus oli niin vakava, että eläin oli lopetettava.
»Nahkapoikien» suojelusenkeli oli nähtävästi tänä päivänä ottanut Patchesin erikoiseen suojelukseensa pidättäen häntä monin taittunein rautalangoin ja murtunein aidanseipäin kartanon läheisyydessä. Hän teki tarkkaa ja huolellista työtä. Aamupäivän kuluessa hän ei ollut ennättänyt tarkastaa aitaa enempää kuin neljän mailin verran. Silloin hän huomasi aidassa suuren aukon, joka vaati ainakin kahden tunnin työn. Innokkaana korjaamaan vaurion hän hyppäsi hevosen selästä ja ryhtyi työhön unohtaen muun maailman.
Odottaminen kävi sillä välin Snipille liian pitkäksi tai se ajatteli isäntänsä tavoin antavansa Patchesille hyvän opetuksen — joka tapauksessa se oli kadonnut, kun Patches hiukan myöhemmin keskeytti työnsä luodakseen silmäyksen ympärilleen. Missään ei näkynyt ainoatakaan elävää olentoa, lukuunottamatta korppikotkaa, joka suuria kaaria tehden kiersi korkealla taivaalla.
Niin nopeasti kuin hänen raskaat varusteensa sallivat, juoksi Patches lähimmälle kukkulalle. Mutta seutu, jonka hän kukkulalta näki, oli tyhjä ja hiljainen. Mikään ei ole ammattiratsastajalle nöyryyttävämpää kuin hevosen menettäminen, ja vaikka Patches vielä olikin alokas, oli hän tässä suhteessa jo mestariensa hengenheimolainen. Hän ajatteli kauhistuneena, että hänen oli pakko astua Rovastin eteen ja ilmoittaa hevosen karanneen. Hän arveli löytävänsä hevosen haasta, ellei se vain ollut karannut jostakin aukosta, joita aidassa näkyi olevan viljalti. Joka tapauksessa, ajatteli hän viimein, tahtoi hän ainakin suorittaa loppuun työn, jonka Rovasti oli uskonut hänelle. Hän ryhtyi uudelleen työhön ja korjattuaan suurimman vaurion hän lähti seuraamaan edelleen aitaa arvellen sen kääntyvän selänteen takana ja johtavan jälleen kotikartanon piiriin.
Tunnin verran hän ponnisteli eteenpäin raskaissa varusteissaan. Seutu muuttui yhä mäkisemmäksi ja autiommaksi. Silloin tällöin hän saattoi setripuiden ja mäntyjen välistä erottaa Tailholt Mountainin tumman seinämän. Hän arveli tietävänsä, missä päin Risti-Kolmio-Kartano sijaitsi, ja ihmetteli laitumen suuruutta, kun ei aita näyttänyt kääntyvän. Iltapäivä oli jo kulunut pitkälle, kun hän istuutui levähtääkseen. Hänen jalkojaan pakotti, hänen oli nälkä ja jano eikä aidan kulmaa näkynyt missään. Hän ei missään tapauksessa voinut ehtiä kotiin yöksi, vaikka olisikin kääntynyt takaisin. Sitä hän sitä paitsi ei tahtonut tehdä. Hän aikoi kiertää aidan, vaikka se kestäisi kolme vuorokautta.
Äkkiä hän hypähti seisaalleen heiluttaen hattuaan ja huutaen kuin hullu. Selänteen toisella puolella ratsasti kaksi miestä vastaisen selänteen harjaa myöten. Mutta turhaan Patches yritti herättää heidän huomiotaan, sillä he eivät antaneet pienintäkään merkkiä, vaan ratsastivat edelleen häviten pian puiden varjoon. Epätoivoisena Patches juoksi pienen laakson poikki, joka erotti hänet ratsastajista, pysähtyi vastaiselle rinteelle ja huusi jälleen voimiensa takaa. Mutta vastausta ei kuulunut eikä Patches saattanut enää varmasti sanoa, mitä tietä ratsastajat olivat kulkeneet.
Hän vaipui maahan setripuun juurelle haukkoen ilmaa ja leyhytellen palavia kasvojaan hatulla. Kenties hänen huuliltaan väkisinkin pääsi jokin niistä paimenien voimasanoista, joita hän oli kuullut Curlyn ja Bobin käyttävän, kun pikku Billy ei ollut lähettyvillä. Hänen turhien ponnistustansa jälkeen tuntui hiljaisuus vielä entistä syvemmältä. Risti-Kolmio-Kartano oli jossakin monien mailien päässä.
Äkkiä sattui hänen korvaansa heikko ääni. Hän käännähti ja katsoi tielle, jota juuri oli tullut. Näkikö hän unta vai tämän satumaailman ihmeen? Häntä kohden ratsasti nuori nainen kevyttä, hilpeätä laukkaa ja häntä seurasi lassoon kytkettynä viisas Snip.
Patchesin ensimmäinen ajatus oli, että nainen ratsasti yhtä varmasti ja huolettomasti kuin joku paimen. Hänen noustessaan ylös rinnettä huomasi Patches, että nainen oli nuori. Hänen vartalonsa oli harvinaisen kaunis ja sopusuhtainen ja hän ohjasi hevostaan luontevan sulavasti. Hänen tultuaan vielä lähemmäksi näki Patches hänen poskiensa hehkuvan ratsastuksesta, hänen pehmeä, ruskea tukkansa kihartui leveälierisen hatun alla, ja hänen silmänsä säteilivät elämäniloa. Sitten hän huomasi miehen, ja Patches muisti, mitä Rovasti oli sanonut: »Jos koko Yavapai Countyssa on mies, joka ei ratsastaisi kuoliaaksi parasta hevostaan saadakseen hymyn Kitty-neidiltä, niin hänet olisi hirtettävä.»
Miehen noustessa seisaalleen hattu kädessään pysähdytti tyttö hevosensa ja tervehti. Hänen äänensä hilpeä, raikas sävy vastasi hänen huuliensa hymyä.
»Olette herra Honourable Patches, eikö niin?»
Patches kumarsi. »Neiti Reid, luullakseni?»
Tytön hämmästys oli ilmeinen. »Mistä tunnette minut?»
»Teidän hyvä ystävänne, herra Baldwin, kertoi minulta teistä», hymyiliPatches.
Tyttö punastui ja nauroi peittääkseen hämminkiään. »Vanha Rovastikulta ei liene puolueeton arvostelussaan, pelkään.»
»Se on mahdollista», myönsi Patches, »mutta hänen arvostelunsa pitää ehdottomasti paikkansa. Ja», hän lisäsi hilpeästi tytön kasvojen muuttuessa vakaviksi ja hänen kohottaessaan hiukan päätään, »hänen luottamustaan mieheen voitaneen pitää vakuutena, vai mitä arvelette?»
»Tietysti», vastasi tyttö sydämellisesti hänen hetkellisen jäykkyytensä hälvetessä. »Rovasti ja Stella kertoivat minulle kaiken teistä tänään iltapäivällä, muuten en olisi uskaltanut pysähtyä seuraanne. Olen iloinen tavatessani teidät, herra Patches», hän lisäsi leikkisän kohteliaasti.
»Ja minä iloitsen tästä tuttavuudesta, neiti Reid, niin monesta syystä, etten nyt voi kertoa teille niitä kaikkia», vastasi Patches nauraen. »Ja saanko nyt kysyä, mikä taikavoima tuo teidät tänne kuin sadun hyvän haltian epätoivoisen muukalaisen luo? Mistä löysitte uskottoman Snipini? Mistä tiesitte, missä olin? Missä on Risti-Kolmio-Kartano? Kuinka monta mailia on lähimmälle lähteelle? Onko minun mahdollista ehtiä kotiin illalliselle?»
Katsoen mieheen tyttö nauroi, niin kuin vain Kitty Reid voi nauraa.
»Te vain teette pilaa minusta», torui mies. »Niin kaikki tekevät. Eikä se ole ihme, olen itse nauranut itselleni koko päivän.»
»Vastaan ensimmäiseksi teidän viimeiseen kysymykseenne», vastasi tyttö. »Kyllä ehditte vielä Risti-Kolmio-Kartanoon illalliselle, jos lähdette heti. Minä selitän teille muun ratsastaessamme.»
»Aiotteko näyttää minulle tietä?» huudahti Patches innokkaasti.
»Luulen sen olevan parasta», arveli tyttö empien.
»Nytpä tiedän varmasti, että olette hyvä haltia tai enkeli tai jokin muuta sentapainen», tuumi Patches sovittaen jalkansa jalustimeen. »Mutta yksi asia teidän täytyy sanoa minulle, ennen kuin lähden askeltakaan edes illallista kohden. Kuinka pitkä matka on laitumen kulmaukseen?»
Tyttö katsahti häneen hämmästyneenä. »Laitumen kulmaukseen?»
»Niin, tiesin tietenkin, että jos lähtisin seuraamaan aitaa, kiertäisin laitumen ja palaisin lopuksi samaan paikkaan, mistä olin lähtenyt. Sitä varten kuljin aina samaan suuntaan. Ajattelin voivani päättää työni ja päästä kotiin, vaikka Snip pakottaisikin minut toimittamaan aitaratsastuksen jalkaisin.»
»Mutta ettekö tiedä, että tämä on juoksulaidun?» kysyi tyttö hänen silmiensä säihkyessä vallattomasti.
»Niin Rovasti sanoi», myönsi Patches. »Mutta vaikka se juoksisikin jonnekin, niin täytyyhän siitä tulla loppu. Mutta minä en voinut löytää kulmaa.»
»Juoksulaitumella ei ole lainkaan kulmaa», nauroi tyttö.
»Ei lainkaan kulmaa?»
Tyttö pudisti päätään, ikäänkuin kykenemättä enää lausumaan sanaakaan purskahtamatta nauruun.
»Eikö se kierrä mitään — laidunta, tarkoitan?»
Jälleen tyttö pudisti päätään.
»Se häviää siis jonnekin etäisyyteen ja loppuu siellä?»
Tyttö nyökkäsi. »Täältä on varmaan kahdeksantoista tai kaksikymmentä mailia sen päähän.»
»No, onpa se aita!» huudahti Patches luoden katseensa vuoririnteelle, jota kohden hän niin urheasti oli taivaltanut. »Onko teidän mielestänne kauniisti tehty kunnialliselta aidalta? Ja Kovasti käski minun olla kotona ennen illan tuloa!»
Sitten he nauroivat yhdessä — nauroivat niin, että hevoset mahtoivat ihmetellä tätä äkkinäistä ilonpurkausta.
Heidän ratsastaessaan kotiinpäin selitti tyttö Patchesille juoksuaitojen tarkoituksen ja miten ne päättyvät niin monen mailin päässä ja niin etäällä lähteistä, että karja harvoin löytää tien toiselle puolelle.
»Ja nyt taikavoimanne selitys!» sanoi Patches. »Te olette saanut mitä typerimmän, hullunkurisimman, niin, suorastaan järjettömän aidan näyttämään tarkoituksenmukaiselta, luonnolliselta ja aivan järkevältä. Olkaa kiltti ja selittäkää, mitenkä saatoitte tulla Snip mukananne minua pelastamaan?»
»Joka siis myöskin oli typerää, hullunkurista ja järjetöntä?» kysyi tyttö.
»Joka oli yhtä ihanaa ja odottamatonta», vastasi Patches.
»Se on hyvin helposti selitettävissä», selitti tyttö. »Minä olin —» Hän epäröi. »No niin, olin kyllästynyt kaikkeen ja lähdin päivällisen jälkeen Stellan luo asialle.»
»Asialle?» kysyi Patches.
Tyttö nyökkäsi iloisesti. »Sieluni vuoksi. Stella on mainio sielunlääkäri. Paras minkä tunnen, paitsi yhtä, ja hän asuu kaukana täältä — kaukana idässä, Clevelandissa Ohiossa.»
»Niin, minäkin tunnen hänet», vastasi Patches vakavasti.
Ja heidän nauraessaan yhdessä tämän väitteen mahdottomuudelle he eivät tienneet, kuinka sananmukaisesti tosi se kaikesta huolimatta oli.
»Niin, minä olin tietenkin kuullut teistä», jatkoi tyttö. »Phil kertoi minulle viime kerralla käydessään meillä, kuinka te olitte yrittänyt ratsastaa villillä oriilla. Phil pitää teitä aivan suurenmoisena miehenä.»
»Niin tietysti», vastasi Patches ivallisesti. »Annoin silloin kerrassaan loistavan näytteen taidostani.»
»Ja sen vuoksi», pitkitti tyttö, »olin vastoin tahtoani huolissani meidän keskuuteemme tulleen muukalaisen hyvinvoinnista. Sitä paitsi on se vieraanvaraisuuden vaatimus näillä seuduin. Ettekö usko sitä?»
»Tietenkin, tietenkin. Ettehän voinut muuta kuin tiedustella vointiani», myönsi Patches kohteliaasti.
»Ja sitten Stella todellakin teki sieluni terveeksi jälleen; tai ainakin hän teki minut toistaiseksi rauhalliseksi.»
Patches kohtasi vallattoman, leikillisen, nauravan katseen tytön silmistä. »Nyt teette taas pilaa minusta», hän sanoi nöyrästi. »Tiedän, että minun pitäisi itsenikin nauraa itselleni, mutta —»
»No, ettekö ymmärrä?» huudahti tyttö. »Tohtori Stella määräsi minulle runsaan annoksen keskustelua ainoasta tapahtumasta, mikä moneen kuukauteen on sattunut koko seudulla.»
»Tarkoitatteko minua?» kysyi Patches.
»Ettekö sitten ole hyvä puheenaihe?» vastasi tyttö.
»Taidanpa olla», hymyili Patches. »No niin, ja entä sitten?»
»Lähdin paljon iloisempana takaisin kotiinpäin.»
»Niinkö?»
»Olin niin paljon iloisempi, että päätin ratsastaa kotiin kiertotietä, kenties Black Hillin huipun kautta — kenties Hevosuittamolle, missä varmaan tapaisin isän kotimatkalla Fair Oakista, minne hän lähti tänä aamuna.»
»Ymmärrän.»
»No niin, sitten tapasin Snipin, joka oli matkalla Risti-Kolmioon.Tiesin, että vanha Snip oli teidän hevosenne.» Hän hymyili kuinlievittääkseen arvostelua, minkä hän sanoillaan tahtomattaan antoiPatchesin ratsastuskelpoisuudesta.
»Juuri niin», myönsi Patches ymmärtäen hänen ajatuksensa.
»Ja pelkäsin, että teille kenties oli sattunut jotakin, vaikka en toisaalta käsittänyt, miten se olisi ollut mahdollista, kun kerran ratsastitte Snipillä. Sitten otin sen kiinni —»
Mies keskeytti kiihkeästi: »Millä tavoin?»
»Milläkö tavoin? Tietenkin lassollani», vastasi tyttö, ikään kuin se olisi ollut maailman luonnollisin asia.
»Te otitte hevosen kiinni lassolla?» toisti Patches hitaasti.
»Kuinka minun siis teidän mielestänne olisi pitänyt ottaa se kiinni?» kysyi tyttö.
»Mutta — mutta eikö se juossut?»
Tyttö nauroi. »Tietenkin se juoksi. Niin kaikki hevoset tekevät karatessaan. Mutta Snip ei ikinä voittaisi minun Midnightiäni.»
Mies pudisti päätään katsoen tyttöön vilpittömän ihailevasti, aivan kuin nyt vasta olisi käsittänyt, mikä harvinainen ja ihastuttava olento hänen edessään seisoi.
»Ja te osaatte ratsastaa ja heittää lassoa niin hyvin?» hän kysyi epäillen.
Tyttö lehahti hehkuvan punaiseksi, ja ruskeissa silmissä välähti salama. »Te pidätte minua rajuna ja miesmäisenä», hän vastasi kiivaasti. »Teidän mielestänne minun olisi varmaankin pitänyt ratsastaa kotiin huutaen aito naisellisesti apua.»
»Ei, ei», väitti Patches vastaan. »Sitä en ajatellut. Minä vain ihmettelin taitavuuttanne. Voi, minä antaisin — niin, mitäpä en antaisikaan, jos pystyisin samaan kuin te!»
Hänen vilpittömyytensä oli ilmeinen ja Kitty oli kohta taas sulaa auringonpaistetta. Ihastuttava hymy osoitti hänen antaneen anteeksi.
»Katsokaahan», hän selitti, »olen asunut koko ikäni täällä paitsi kolme vuotta, jotka vietin koulussa. Isä on opettanut minut käyttämään lassoa, ratsastamaan ja ampumaan, sillä se kuuluu meidän elämäämme ja on toisinaan aivan yhtä tarpeellista kuin idässä on tuntea aikataulut, vuokra-autot ja hotellit.»
»Ymmärrän», vastasi Patches kohteliaasti. »Olin typerä, kun en tullut ajatelleeksi sitä. Pyydän anteeksi, että keskeytin. Olitte siis juuri lassollanne ottanut kiinni Snipin, kun se yritti karata — se oli yhtä yksinkertaista kuin käskeä autoa ajamaan Euclid Avenuen numeroon tuhatkaksi — ja siinä nyt olette.»
»Te tunnette Clevelandin?» huudahti tyttö.
Patches ällistyi hetkiseksi. Sitten hän sanoi huolettomasti: »Tottahan jokainen on kuullut puhuttavan kuuluisasta Euclid Avenuesta. Mutta mistä tiesitte, mihin Snip oli jättänyt minut?»
»Stella kertoi minulle teidän lähteneen korjaamaan juoksuaitaa», vastasi tyttö, tahdikkaasti hyväksyen miehen välttelevän vastauksen hänen kysymykseensä, »Ratsastin aidan vierustaa. Niin kuin näette, ei se ollut lainkaan satumaista.»
»Enpä tiedä kuinka satumaista se oli», vastasi mies verkkaisesti. »Tämä on niin ihmeellinen maa — minun mielestäni — ettei täällä koskaan saa olla varma mistään. Ainakaan en minä. Mutta kenties se on oma syyni.»
»Ja pidättekö tästä ihmeellisestä maasta, niin kuin sitä sanotte?»
»Ihailen suunnattomasti kaikkia sen ihmisiä», vastasi Patches. »En ole koskaan ennen tavannut sellaisia miehiä — enkä sellaisia naisia», päätti hän hymyillen.
»Mutta pidättekö te siitä?» intti tyttö. »Pidättekö elämästä täällä — työstänne — tahtoisitteko elää täällä koko elämänne?»
»Kyllä ja en», vastasi mies empien.
»Niin», virkkoi tyttö hiukan katkerasti ja uhmamielisesti kuten Patchesista tuntui, »sehän ei tosiaan merkitse teille kovin paljon, pidättekö siitä vai ette, sillä te olette mies. Jollette ole tyytyväinen ympäristöönne, voitte jättää sen — lähteä muuanne — juurtua elämään jossakin muualla kaukana täältä.»
Mies pudisti päätään hämillään tytön vakavuudesta. »Se ei aina pidä paikkaansa. Voiko mies siksi, että on mies, aina tehdä kaiken, minkä haluaa?»
»Jos hän vain on kyllin voimakas», väitti tyttö. »Mutta naisen täytyy aina taipua toisten ihmisten mielen mukaan.»
Nyt Patches oli varma hänen äänensävynsä uhmasta.
Tyttö jatkoi: »Ettekö voi, jollei elämä täällä tyydytä teitä, lähteä muualle?»
»Kyllä, mutta en minne hyvänsä, mihin haluni minua vetäisi. Kenties joku sheriffi etsii minua. Kenties olen karannut vanki. Kenties — oh, tuhansia seikkoja!»
Tyttö ei voinut vakavuudestaan huolimatta pidättää nauruaan.
»Mitä hullutuksia!»
»Miksi niin, hullutuksia? Mitä te ja ystävänne tiedätte minusta?»
»Me tiedämme, että te ette ole sellainen mies», vastasi tyttö lämpimästi, »sillä», hän epäröi, »sillä te ette kerta kaikkiaan ole sitä maata.»
»Tarkoitatteko kenties, ettei minussa ole miestä kylliksi tehdäkseni pahaa ja joutuakseni vangiksi?» kysyi Patches, eikä Kitty saattanut erehtyä hänen äänensä katkerasta soinnista.
»Mitä ihmettä, herra Patches!» hän huudahti. »Kuinka voitte luulla minun tarkoittavan sellaista? Antakaa minulle anteeksi! Ihmettelin vain, mitä teidänlaisenne hienosti sivistynyt mies saattaa löytää tästä yksitoikkoisesta elämästä? Tiedän uteliaisuuteni olevan anteeksiantamatonta, mutta minäpä sanon teille, että me kaikki ihmettelemme, miksi oikeastaan olette täällä.»
»Se on selvä», vastasi mies hymyillen taas omituista hymyään. »En sano teille muuta, kuin että olen täällä samasta syystä, joka ajoi teidät rouva Baldwinin luo tänään iltapäivällä.»
»Sielunne parantamiseksi?» kysyi tyttö sydämellisesti.
»Juuri niin», vastasi Patches vakavasti. »Sieluni pelastamiseksi.»
»Hyvä, herra Patches, toivotan sielullenne pikaista parantumista», huudahti Kitty hilpeästi pysähdyttäen hevosensa ja ojensi kätensä seuralaiselleen. »Tässä eroavat tiemme. Tuolla näette Risti-Kolmion rakennukset. Minä lähden tätä tietä.»
Patches ei salannut ihailuaan tarttuessaan tytön käteen ja puristaessaan sitä lujasti vastasolmitun ystävyyden merkiksi.
»Kiitos, neiti Reid. Toistan vieläkin, että Rovastin arvostelu on eittämätön.»
Tämä vastaus miellytti Kittyä silminnähtävästi.
»Kuulkaahan», hän sanoi ikäänkuin haluten osoittaa ystävyyttään, »kai tiedätte, mitä teillä on odotettavissa Will-sedältä ja pojilta, kun he saavat kuulla pikku seikkailustanne?»
»Tietenkin tiedän», vastasi Patches kuin alistuen kaikkeen.
»Ja annatteko heidän nauraa kustannuksellanne?»
»Suon sen ilon heille kernaasti, neiti Reid.»
»Mutta miksi ette kernaammin itse pysy naurajana?»
»Kuinka niin?»
»No, he luulevat teidän tekevän jonkin tyhmyyden, eikö niin?»
»Niin he aina luulevat. Ja minun on tunnustettava, että hyvin harvoin petän heidän luuloaan», hän lisäsi äänessään veitikkamainen sävy.
»Olenpa varma», jatkoi tyttö miettiväisenä, »että Rovasti tahallaan jätti selittämättä teille juoksuaidan erikoisuuden.»
»Myönnän, että hänen aikaisempi menettelynsä antaa aihetta siihen otaksumaan.»
»No niin, jos niin on, miksi ette ratsasta huolettomasti kotiin ja ilmoita hänelle päättäneenne työnne ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut?»
»Tarkoitatteko, että te ette sano sanaakaan asiasta?» huudahti Patches.
Tyttö nyökkäsi hilpeästi. »Sanoin heille jo tänään, ettei ole rehellistä peliä, kun ei kukaan muu kuin Stella pidä teidän puolianne.»
»Olette laupias samarialainen! Saatatte minut suorastaan musertavaan kiitollisuudenvelkaan!»
»Sen parempi», nauroi Kitty. »Minua ilahduttaa, että ajattelette siten. En karhua maksua, ennen kuin jonakin päivänä, kun olen kauheassa hädässä, mutta silloin saattekin maksaa täyden mitan. Näkemiin!»
Patches katsoi hänen jälkeensä, kunnes hän hävisi näkyvistä. Sitten hän ratsasti onnellisena kotiinpäin vastaanottaakseen omatunto hiukan huonona, mutta sydän kevennä, toisten onnittelut nopean paluun johdosta.
Samana iltana Phil hävisi hämärän tullen. Ja hiukan myöhemmin Jim Reid ratsasti Risti-Kolmion portista.
Pata-Koukku-S:n omistaja oli kookas mies, pitkä ja hartiakas, suorapuheinen ja varma, mikä ainakin vieraaseen saattoi tehdä rehentelevän vaikutuksen. Kun Patches esiteltiin hänelle, tarkasteli karjakartanon omistaja häntä arvostelevin katsein, vastasi varsin lyhyesti hänen tervehdykseensä ja käänsi pian hänelle selkänsä ryhtyen juttelemaan tutumpien perheenjäsenten kanssa.
Tunnin verran he keskustelivat seudun yleisistä asioista, kuten naapurien kesken on tapana. Sitten vieras nousi lähteäkseen, ja Rovasti saattoi häntä. Kun he olivat ehtineet muutaman askelen päähän, niin että portailla istuvat eivät enää saattaneet kuulla heidän ääntään, kysyi Reid matalalla äänellä: »Oletko hiljan huomannut mitään erikoista karjassasi, Will?»
»En. Emme ole juuri käyneetkään sitä tarkastamassa viime aikoina. Phil ja pojat ovat puuhanneet hevosten kanssa joka päivä, eikä uudesta miehestä ole vielä suurtakaan apua.»
»Kuka hän on?» kysyi Reid.
»En tiedä muuta, kuin että hän sanoo nimensä olevan Patches.»
»Hullunkurinen nimi», murahti Reid.
»Onpa kyllä, mutta hullunkurisia nimiä on paljon, Jim», vastasi Rovasti tyynesti. »Enpä tiedä, onko se sen hullunkurisempi kuin Skinner tai Foote tai Hogg tai sadat muut. Me emme vain ole koskaan sattuneet kuulemaan sitä, siinä kaikki.»
»Mistä hänet löysit?»
»Hän tuli tänne ja pyysi työtä. Hän on aivan kokematon, mutta hänellä on hyvää tahtoa ja taipumusta myöskin.»
»Minä en huolisi vieraita talooni», virkkoi Jim mutkattomasti.
»Lorua!» vastasi Rovasti. »Monet parhaista miehistäni olivat minulle ventovieraita, kun pestasin heidät palvelukseeni. Sinä ja minä olisimme vieraita, jos menisimme muutamia maileja edemmäs Williamson Valleyta. Patches on kelpo mies, sen takaan. Tänäänkin hän on ollut koko päivän yksinään ulkona korjaamassa juoksuaitaa.»
»Juoksuaitaa?»
»Niin, se on paikoitellen kurjassa kunnossa.»
»Niin on, ja minä näin tänään parisataa yardia aidan toisella puolen,Tailholtin puolella nimittäin, vasikan, joka oli vasta merkittyTailholt-raudalla, ja lyönpä vetoa vaikka tuhat dollaria, että se oliRisti-Kolmion lehmän vasikka.»
»Mitä syytä sinulla on luulla niin?» kysyi Rovasti rauhallisesti.
»Se muistutti täydelleen sinun Hereford-karjaasi, ja kun olin ratsastanut puoli mailia eteenpäin, näin tällä puolen lehmäsi, joka oli kadottanut vasikkansa.»
»He tietävät, että meillä on niin kiire, ettemme ehdi pitää tarkkaa huolta karjastamme», virkkoi Rovasti.