»Sitähän minä sanoin», virkkoi Patches alakuloisesti, »ja sitä varten te lähdette täältä.» Hän viittasi kauas etäisyyteen sulkien tähän eleeseen ympäröivän maan, jota vanha Granite Mountain taivaanrannalla vartioi.
Sitten hän osoitti päännyökkäyksellä professori Parkhillia, joka lähestyi heitä kulkien setripuiden varjostaman rinteen reunaa. »Tuolla tulee sellaisen sivistyksen tuote, jota te kaipaatte. Jos se älyllinen ja sivistynyt elämä, jota te niin suuresti ikävöitte, tuottaa noin loistavia tuloksia, niin se on osoittanut oikeutuksensa maailmassa — ja on valmis häviämään.»
Vielä puhuessaan Patches huomasi lähestyvän miehen takana jotakin, joka sai hänet hypähtämään seisaalleen.
Se oli Yavapai Joe, joka pensaan takana piilotellen tarkasteli professoria.
Katsahtaessaan Kittyyn huomasi Patches, että tämä ei ollut nähnyt mitään.
Ennen kuin Kitty ehti vastata miehen ivalliseen huomautukseen, seisoi professori heidän edessään.
»Toivon, etten häiritse», alkoi hän vaivaisella, piipittävällä äänellä. Ja Patchesin noustessa seisomaan katse yhä setripensaikkoon kiinnitettynä, lisäsi pieni mies ystävällisen alentuvasti: »Istukaa vain, nuori mies, istukaa. Vakuutan, ettei aikomukseni suinkaan ollut riistää teiltä neiti Reidin seuraa.»
Patches hymyili. Professorin puhutellessa häntä näin hän päätti, ettei Kitty ollut paljastanut opettajalleen 'tyypillisen paimenen' oikeata syntyperää.
»Kiitos vain, professori», sanoi hän saamattomasti. »Mutta näin juuri irrokkaan tuolla pensaan takana. Kai on parasta, että mä menen lähemmäksi katsomaan. Eikä me Kittyn kanssa puhuttu niin tärkeitä asioita. Kyllä kai hän mieluimmin tulee kotiin teidän kanssanne ja mä hoidan itse itseni.»
»Irrokas?» kysyi professori. »Ja mikä on irrokas, jos saan kysyä?»
»Se on nauta, joka ei kuulu kellekään», selitti Patches.
Samassa hetkessä Kitty, joka oli noussut seisomaan ja nyt katsoi samaan suuntaan, mistä professori oli tullut, huudahti: »Mutta katsokaahan, Patches, tuolla on Yavapai Joe. Mitä ihmettä hänellä täällä on tekemistä?»
Hän osoitti pensaikkoa kohden, ja professori näki kääntyessään Joen selän hänen livahtaessaan tiehensä.
»Kai maar hän tulee tapaamaan minua», vastasi Patches noustessaan satulaan. »Mä lähden kumminkin katsomaan, mitä asiaa hänellä on. Näkemiin.»
Patches saavutti Joen juuri kun tämä kääntyi selänteen toiselle puolelle.
»Päivää, Joe!» huusi Patches hilpeästi.
Mies-raukka oli niin suunniltaan, että tuskin sai jalkansa pysymään jalustimessa, ja hänen kasvonsa olivat kauhusta kalpeat. Hän katsoi hurjana Patchesiin ja sopersi tylyllä äänellä: »Mitä hänellä on tekemistä täällä? Mitä hän tahtoo? Kuinka hän on tullut tänne?»
Patchesia huvitti, mutta hän vastasi rauhallisesti: »Ketä tarkoitatte,Joe?»
»Tarkoitan tuota miestä tuolla, Parkhillia — professori Parkhiiliä. Mitä hänellä täällä on nuuskimista? Voitte sanoa hänelle, että on turha vaiva —» hän vaikeni äkkiä vilkaisten Patchesiin syrjäsilmin ja kääntyen poispäin.
Patches ratsasti kappaleen matkaa hänen vieressään, mutta ei mikään saanut Joea taivutetuksi enempiin selityksiin.
»Niin, tiedän, että olette ystäväni, Patches», hän vastasi. »Te olette ollut kovin ystävällinen minulle enkä minä unohda sitä. Mutta minä en aio kertoa kenellekään mitään, eikä teidän hyödytä kysellä häneltä minusta, sen sanon teille.»
»En aio kysyä professori Parkhillilta mitään, Joe», vastasi Patches lyhyesti.
»Ettekö?»
»Varmasti en, jollette itse halua kertoa minulle, niin en minä aio sekaantua asioihin, jotka eivät liikuta minua.»
Joe katsahti häneen viekkaasti. »Ettekö tosiaan? Nick vannoo, että te —» Jälleen hän hillitsi itsensä. »Mutta minä en sano kenellekään mitään.»
»No, olenko pyytänyt teitä kertomaan minulle jotakin?» kysyi Patches.
»Ei, ette ole — se on totta — te olette ollut reilu mies minua kohtaan,Patches, enkä minä unohda sitä. Oletteko varmasti minun ystäväni,Patches? Jumalan tähden, oletteko?»
Hänen pyyntönsä oli rukoileva, ja Patches vakuutti, että hän kernaasti tahtoi olla hänen ystävänsä, jos hän vain jollakin tavoin saattoi olla avuksi.
»No niin», sanoi Joe, »jos tarkoitatte totta lupauksellanne auttaa minua, niin nyt voitie tehdä jotakin hyväkseni.»
»Mitä, Joe?»
»Teidän pitää luvata, ettette sano kenellekään nähneenne minua täällä.»
Ja Patches vastasi empimättä osoittaakseen avuliaisuuttaan:
»Sen lupaan, Joe.»
»Ette kerro kenellekään?»
»En kenellekään, Joe.»
Miesraukan kasvot kirkastuivat kiitollisuudesta. »Olen kiitollinen teille, Patches, ja niin totta kuin elän, en unohda, että olette auttanut minua. Te olette minun ystäväni, hyvä, minäkin olen teidän ystävänne. Mutta nyt minun täytyy lähteä. Nick suuttuu minulle kauheasti, kun viivyn näin kauan.»
»Hyvästi, Joe!»
»Hyvästi. Patches! Älkääkä luulko minun unohtavan, että te ja minä nyt olemme ystäviä.»
Miettiessään tätä tapahtumaa ratsastaessaan kotia kohden tuntui Patchesista, että hän kenties oli tehnyt väärin antaessaan Joelle lupauksensa. Mutta itse asiassa, hän rauhoitti itseään, ei hän ollut velvollinen tekemään kenellekään tiliä siitä, mikä ei kuulunut hänen työhönsä. Eikä tämä lupaus hänen nähdäkseen millään lailla saattanut haitata hänen isäntänsä etuja.
Samana iltana Patches pyysi Phililtä lupaa käydä Prescottissa seuraavana päivänä. Se oli ensimmäinen kerta hänen kartanossa olonsa aikana, ja Phil suostui kernaasti.
Kun Phil hiukan myöhemmin kulki keittiön läpi, huomautti rouva Baldwin: »Mistähän Patches lienee niin iloissaan? Siitä lähtien, kun hän palasi kotiin karjankierrokselta, on hän laulanut ja vihellellyt ja nauranut itsekseen kaiket päivät. Hän lähti juuri aitaukseen hilpeänä kuin lintu.»
Phil nauroi. »Kuka hyvänsä iloitsisi kierroksen loputtua, äiti. Sitä paitsi hän aikoo huomenna lähteä kaupunkiin.»
»Niinkö? Mutta muista minun sanoneen, poika, hänellä on varmasti erityinen syy hilpeyteensä.»
Kun Phil palasi pihalle, tuli professori hänen luokseen.
»Herra Acton», alkoi vieras arasti, »on eräs asia; josta tahtoisin puhua kanssanne.»
»Olkaa hyvä, herra», vastasi paimen.
»Minusta tuntuu, että on parempi puhua siitä teille kuin herraBaldwinille, sillä te olette nuorempi ja ymmärrätte varmasti paremmin.»
»Hyvä. Mitä asia koskee, professori?» kysyi Phil ihmetellen naita esivalmisteluja.
»Tahtoisitteko — tuota — kävellä hiukan matkaa kanssani?»
Heidän kävellessään verkalleen laitumelle vievää tietä jatkoi professori: »Velvollisuuteni on mielestäni puhua teille miehestä, jonka nimi on Patches.»
Phil katsahti tuikeasti puhujaan. »Ja mitä hänestä?»
»Toivon, ettette käsitä väärin minua, kun sanon, että asia koskee myöskin neiti Reidiä.»
Phil pysähtyi keskelle tietä. Rouva Baldwinin huomautus Patchesin hyväntuulisuudesta, hänen oma tunnustuksensa, että hän oli heittänyt kaiken toivon Kittyn voittamisesta omakseen ja ajatus, kuinka noiden kahden ystävyys viime kuukausien aikana oli yhä syventynyt ja kasvanut, tietoisuus siitä, että Patches kuului siihen maailmaan, johon Kitty niin hartaasti ikävöi — kaikki tämä vilahti samassa silmänräpäyksessä hänen mielessään. Hän katsoi professoriin niin kiihkeästi, että tämä kiirehti sanomaan:
»Toivon, ettette käsitä minua väärin, herra Acton.»
Phil naurahti lyhyesti. »Enpä luule. Mutta pyydän teitä selittämään hiukan tarkemmin. Mitä aioitte sanoa Patchesista ja neiti Reidistä?»
Professori kertoi, miten oli löytänyt heidät viettämässä sunnuntai-iltapäivää.
»Siinäkö kaikki?» nauroi Phil.
»Mutta, herra Acton, ei suinkaan teidän mielestänne hänenlaisensa raaka ja sivistymätön mies ole sopiva seura neiti Reidin kaltaiselle hienolle ja herkälle naiselle?»
»Kenties ei», myönsi Phil, »multa luulen Kittyn itse pitävän huolta itsestään.»
»En voi yhtyä teidän mielipiteeseenne», vastasi professori mahtipontisesti. »Neiti Reidin kaltainen nuori — ja — hm — kokematon nainen on ehdottomasti aina vaarassa seurustellessaan niin sivistymättömän, hiomattoman ja epäilemättä myöskin moraalisesti aia-arvoisen luonteen kanssa.»
»Mutta kuulkaahan, hyvä professori», vastasi Phil yhä hymyillen, »mitä tahdotte minun tekevän? Enhän minä ole Kitty Reidin vartija. Miksi ette itse puhu hänen kanssaan?»
»Katsokaahan», vastasi pikku mies, »minä — minulla on syyni, joiden vuoksi en voi ilman muuta esittää hänelle asiaa. Minä toivoin vain teidän pitävän tuota miestä hiukan silmällä ja tarpeen vaatiessa käyttävän arvovaltaanne estääksenne vastaisuudessa sellaista tapahtumasta.»
»Minä olen tekevä parhaani», vastasi Phil ajatellen, miten hupaisan hetken hän tällä jutulla tuottaisi Rovastille. »Mutta tehän tulitte Kittyn kanssa kotiin. Minne Patches jäi? Karkasiko hän teidän ilmestyessänne näyttämölle?»
»Ei, mutta hän lähti pois erään — erään irrokkaan kanssa, kuten hän sanoi.»
»Lähti pois irrokkaan kanssa? Mitä ihmettä te sillä tarkoitatte?»
»Niin hän itse sanoi. Neiti Reid sanoi, että hänen nimensä oli Joe —Joe ja jotakin muuta.»
Phil ei enää nauranut. Tilanteen hupaisuus oli lopussa.
»Oliko se Yavapai Joe?» hän kysyi.
»Oli, juuri niin se oli. Hän kuuluu Tailholt Mountainiin, sanoi neitiReid. Teillä on niin hullunkurisia nimiä tässä maassa.»
»Ja Patches lähti hänen kanssaan?»
»Niin, Joe näytti piilotelleen pensaikossa, kun ensiksi huomasimme hänet, ja kun neiti Reid kysyi, mitä hän siellä teki, niin Patches sanoi, että hän varmaan odotti häntä. He lähtivät luullakseni yhdessä pois.»
Niin pian kuin pääsi eroon professorista, Phil meni suoraa tietä Patchesin luo, joka istui huoneessaan. Tämä katsahti hymyillen tulijaan, mutta nähdessään tuiman ilmeen esimiehensä kasvoilla hän lakkasi hymyilemästä ja pani pois kirjan, jota oli lukenut.
»Patches», kysyi Phil siekailematta, »mitä professorin jutut sinusta jaYavapai Joesta oikeastaan merkitsevät?»
»En tiedä, mitä professori on puhunut», vastasi Patches kylmästi, aivan kuin ei olisi pitänyt Philin kysymyksen sävystä.
»Hän sanoo, että Joe piilotteli pensaikossa sinua odottelemassa», vastasi Phil.
»Joe oli rinteellä ja kenties hän odottikin minua. Joka tapauksessa näin hänet.»
»Hyvä, nyt kysyn sinulta, mitä tekemistä sinulla on tuon Tailholt Mountainin varkaan kanssa ja mikä pakottaa hänet piilottelemaan -pensaissa tavatakseen sinua. Jos hän tahtoo tavata sinua, niin miksi hän ei tule kartanoon, kuten on miesten tapa?»
Honourable Patches katsoi Rovastin päällysmiestä suoraan silmiin vastatessaan äänellä, jota ei milloinkaan ennen ollut käyttänyt puhutellessaan Philiä: »Ja minun vastaukseni kuuluu, että minun asiani Yavapai Joen kanssa on kokonaan yksityistä laatua, että sillä ei ole mitään tekemistä tämän kartanon päällysmiehen kanssa. Lienee parasta kysyä Joelta itseltään, miksi hän ei tule kartanoon, sillä sitä minä en tiedä.»
»Sinä kieltäydyt siis selittämästä?»
»Minä kieltäydyn keskustelemasta Joe Drydenin yksityisasioista — koska ne minun nähdäkseni eivät voi liikuttaa ketään muuta kuin asianomaisia — aivan kuten kieltäytyisin keskustelemasta sinun yksityisasioistasi jonkun muun tuttavani kanssa. Minä katson antaneeni sinulle kaikki tarpeelliset selitykset sanoessani, etteivät hänen ja minun väliseni asiat ole missään yhteydessä sinun toimesi kanssa. Muuta sinulla ei ole oikeus minulta kysyä.»
»Minulla on oikeus erottaa sinut», vastasi Phil tulistuen.
Patches hymyili vastatessaan rauhallisesti. »Sinulla on oikeus, Phil, mutta sinä et käytä sitä.»
»Ja miksikä en?»
»Siksi, että sinä et ole sellainen mies, Phil Acton», vastasi Patches hitaasti. »Sinä tiedät varsin hyvin, että jos erottaisit minut siksi, että olen ylläpitänyt ystävyyttä Yavapai Joe-raukan kanssa, niin olisi minun mahdotonta saada työtä ainoassakaan karjakartanossa koko maassa. Sinä olet liian rehellinen tuomitaksesi miehen pelkän epäilyksen perusteella ja liian kunnian mies tuomitaksesi toisen siksi, että hänkin pyrkii olemaan samanlainen.»
»Hyvä, Patches», vastasi Phil tyynemmin, »mutta pyydän sinua teroittamaan mieleesi erään seikan: minä olen vastuussa Risti-Kolmio-Kartanon omaisuudesta, eikä maailmassa ole sitä ystävyyssuhdetta, jota minä ottaisin vähääkään huomioon, kun on kysymys Will-sedän omaisuudesta. Ymmärrätkö?»
»Sen ymmärsin jo kuukausia takaperin, Phil.»
Sanomatta enää sanaakaan lähti nuori päällysmies huoneesta.
Patches istui hetkisen ja mietti tilannetta.
Ratkaisun päivä.
Oli jälleen heinäkuu. Sen neljäs päivä, karjanhoitajien juhlapäivä, oli käsillä, ja laajasta lännestä keräytyi joka taholta ratsastajia ottamaan osaa Prescottin vuotuisiin ratsastuskilpailuihin. Texasista ja Montanasta, Oklahomasta ja Uudesta Meksikosta ja Wyomingista tulivat parhaimmat paimenet hevosineen ja lassoineen mittelemään voimiaan ja taitoaan toistensa ja Arizonan miesten kanssa. Uljaita, taltuttamattomia hevosia tuotiin laitumiltaan ja pakotettiin taivuttamaan ylpeä, vapaa luontonsa ratsastajien tahtoon. Avarilta laitumilta ajettiin härät kaupunkiin ottamaan osaa lassonheitto- ja häränajonäytteisiin. Karjakartanoiden parhaat ja koulituimmat hevoset lähetettiin tuleen. Ja pieni kaupunki keskellä vuorista, mahtavaa maisemaa pukeutui taas juhla-asuun valmistautuen ottamaan vastaan tervetulleet vieraansa.
Risti-Kolmiosta ja sen naapurikartanoista ratsastivat paimenet parhaisiin tamineihinsa pukeutuneina ottamaan osaa ratsastuskilpailuihin. Heidän joukossaan oli myöskin Honourable Patches.
Rovasti ja rouva Baldwin sekä pikku Billy ajoivat kärryissä, mutta Risti-Kolmion hieno vieras oli saanut paikan Reidin autossa. Professoria eivät itse kisat vähääkään kiinnostaneet, mutta hän ei saattanut yksin jäädä kotiin, ja kenties oli Kittyn kehoitus tehnyt juhlan hänelle siedettävämmäksi.
Tämänvuotisesta juhlasta oli tuleva komein ja suurin, mitä Prescott milloinkaan oli nähnyt. Muun muassa oli tavallisten ohjelmanumeroiden lisänä autokilpailu. Villin Lännen suuret miehet, kuuluisat satulaurhot olisivat kauhistuneet tällaisesta pyhäinhäväistyksestä! Autokilpailu ratsastusjuhlan loistonumerona!
Eipä ihme, että rouva Manning kysyi mieheltään: »Mutta Stan, missä kaikki paimenet ovat?»
Stanford Manning vastasi nauraen: »Kyllä he ovat täällä, Helen.Odotahan vain hiukan, niin saat nähdä.»
Herra ja rouva Manning olivat saapuneet Clevelandista Ohiosta edellisenä iltana, ja Helen odotti iloisen jännityksen vallassa näkevänsä kaiken sen Lännen tenhovoiman, josta hänen miehensä niin usein oli kertonut.
Kuten Rovasti oli kertonut Patchesille heidän ajaessaan Prescottiin ostamaan uusia tamineita, oli nuori insinööri nopeasti vallannut itselleen paikan Lännen miesten keskuudessa. Hän oli tullut tähän maahan lopetettuaan opintonsa teknillisessä korkeakoulussa. Hänen työnantajansa olivat varsin pian huomanneet hänen suuren lahjakkuutensa ja miellyttävän luonteensa ja jo lyhyen ajan kuluttua antaneet hänelle ylennyksen ja siirtäneet hänet suurille kaivoksille pohjoiseen. Nyt hänet oli uudelleen siirretty Arizonaan, tällä kertaa Prescottin piirin kaivostöiden ylimmäksi valvojaksi. Tämä edistysaskel sekä se taloudellinen etu, jonka se toi mukanaan, merkitsi paljon nuorelle insinöörille. Ennen kaikkea se oli tehnyt hänen avioliittonsa Helen Wakefieldin kanssa mahdolliseksi. Kahden viikon pysähdys Clevelandissa matkalla pääkonttorista New Yorkista kaivosalueille länteen oli muuttanut tavallisen siirtymisen työpaikasta toiseen viehättäväksi häämatkaksi.
Yavapai Kerhon majaan, torin laidassa kohoavan rinteen ylimmälle huipulle, oli kokoutunut joukko Prescottin huomatuimpia asukkaita vieraineen katsomaan autokilpailuja. Rata alkoi St. Michaelin hotellin kulmauksesta, sivuutti torin ja jatkoi matkaa rinnettä ylös kerhon sivuitse vuoristoon. Kerhotalon parvekkeelta, sen pengermiltä ja vieressä seisovista autoista näki erinomaisesti sekä radan että kilpailuja katsomaan keräytyneet väkijoukot. Helen Manning seisoi erään tuttavan autossa katsellen miehensä vuoristokiikarilla kilpailuvalmistuksia, hänen miehensä tervehtiessä vanhoja ystäviään, jutellessa heidän kanssaan, esitellessä heille nuoren vaimonsa ja vastaanottaessa heidän onnittelunsa. Ja vähän väliä hänen täytyi kääntyä katsomaan nuorta vaimoaan kuin vakuuttuakseen, että tämä todellakin oli hänen läheisyydessään. Ei ollut epäilystäkään, etteikö Stanford Manning kaikessa voimakkuudessaan ja jäntevyydessään ollut syvästi rakastunut tähän naiseen, joka katsoi häneen herttaisesti hymyillen. Eikä Helen kääntyessään tervehtimään miehensä ystäviä, kysymään häneltä jotakin tai vastaamaan johonkin leikilliseen huomautukseen saattanut salata silmiensä hellää väikettä. Kukaan ei saattanut olla huomaamatta, miten hän sydämessään iloitsi, että tämä teräksinen ja leveäharteinen mies oli valinnut juuri hänet toverikseen ja ystäväkseen.
»Mutta Stan», hän virkkoi hiukan pettynein äänin, »kuvittelin tätä vallan toisenlaiseksi. Jollei olisi noita vuoria ja intiaaniraukkoja, voisi kaikki tämä yhtä hyvin olla jokin pieni kaupunki kotona idässä. Luulin näkeväni kaikkialla pitkätukkaisia paimenia suurine hattuineen, pistooleineen ja hevosineen.»
Stanford ja hänen ystävänsä purskahtivat nauruun.
»Pelkäänpä pahoin, rouva Manning», virkkoi herra Richards, »että Stanford on kertonut teille oikeita villin lännen juttuja, mutta länsi muuttuu kuten itäkin. Me alamme tulla sivistyneiksi.»
»Siltä näyttää, herra Richards», vastasi Helen. »Eikä se ole ollenkaan hauskaa. Se ei ole ollenkaan kiltisti tehty meitä raukkoja kohtaan, jotka tulemme idästä ja tahtoisimme nähdä jotakin.»
»Jos tosiaan välttämättömästi tahdot nähdä oikean paimenen, niin katso tuonne», sanoi Stanford viitaten tielle.
»Mihin?» kysyi Helen innokkaasti.
»Tuonne», hymyili Stanford. »Näetkö nuo tummat kasvot tuon auton vieressä? Auton, jota sievännäköinen tyttö ohjaa. Katsohan! Nyt hän pysähtyy juttelemaan tytön kanssa.»
»Mitä! Tuo hauskannäköinen nuori mies, joka on pukeutunut aivan kuin kaikki Clevelandin herrat?» huudahti Helen.
»Juuri niin», nauroi hänen miehensä toisten hymyillessä nuoren rouvan hämmästykselle. »Mutta kaikesta huolimatta hän on Phil Acton, niin sanottu Villihevos-Phil. Hän on päällysmiehenä Risti-Kolmio-Kartanossa ja voitti ensimmäisen palkinnon viimevuotisissa ratsastuskilpailuissa.»
»En usko sitä — teet pilaa minusta, Stanford Manning.»
Mutta jo ennen kuin hänen miehensä ennätti torjua tämän syytöksen, hän huudahti ääneen tarttuen miestään käsivarresta: »Mutta katsohan, Stan, katso! Katso tyttöä! Hän on aivan — hänhän on, Stan, hänhän on!» Ja miehensä ja toisten suureksi riemuksi hän hypähti seisomaan heiluttaen nenäliinaansa ja huutaen voimiensa takaa: »Kitty! Kitty — Kitty Reid!»
Kitty kuuli huudon toiselle puolen tietä, missä hän vanhempiensa ja professorin seurassa istui autossaan, ja käännähti nopeasti katsomaan, kuka häntä kutsui. Samassa silmänräpäyksessä hän oli tien toisella puolen, tervehtien ihastuneena entistä koulutoveriaan ja ystäväänsä. Nyt seurasi vilkas keskustelu, täynnä hämmästyksen huudahduksia ja selityksiä, miesten vetäytyessä hiukan syrjään jättäen nuoret naiset kahdenkesken.
Kittyn ollessa idässä koulussa oli hänestä ja Helen Wakefieldistä tullut parhaat ystävät, mutta Helen oli Arizonan lakeuksien tytölle ollut muutakin kuin ystävä, hän oli ollut hänen toverinsa ja neuvonantajansa, vieläpä monessa suhteessa hänen opettajansa ja ohjaajansa.
»Mutta miksi ihmeessä et kirjoittanut minulle sanaakaan?» kysyi Kitty hiukan myöhemmin. »Miksi et kertonut, että sinusta nyt oli tullut rouva Stanford Manning ja että aioit muuttaa Arizonaan?»
Helen nauroi ja punastui onnesta. »Katsohan, Kitty, se kävi kaikki niin nopeasti, ettei minulla ollut aikaa kirjoittaa. Muistathan, kun kirjoitin sinulle Stanista, miten köyhä hän oli ja miten emme voineet ajatellakaan naimisiinmenoa moneen vuoteen?»
»Muistan.»
»No niin, sitten Stanin yhtiö äkkiä kutsui hänet lakaisin New Yorkiin ja nimitti hänet tähän paikkaan. Hänen oli lähdettävä viipymättä matkalle ja hän sähkötti minulle New Yorkista. Ajattelehan — minulla oli vain viikko aikaa häiden ja kapioitteni valmistamiseen. Tiesin tapaavani sinut täällä.»
»Ja koska olette täällä», virkkoi Kitty päättävästi, »niin pitää sinun ja herra Manningin tulla Williamson Valleyhin viettämään kuherruskuukautenne meidän kartanossamme.»
Mutta Helen pudisti päätään. »Stanilla on omat suunnitelmansa, eikä hän tahdo kuulla puhuttavankaan mistään muusta. Jossakin täällä on paikka, jota hän nimittää Graniittiylängöksi, ja hän tahtoo, että oleskelemme siellä kolmisen viikkoa. Hänen yhtiönsä on antanut hänelle sen verran lomaa, ja me lähdemme täältä heti juhlan päätyttyä. Kun Stan on aloittanut työnsä ja hankkinut meille asunnon, niin minä tulen varmasti käymään luonasi.»
»Arvaan, ettei maksa vaivaa asettua sinun vastaleivotun miehesi päätöksiä vastaan», vastasi Kitty, »mutta lupaathan varmasti tulla heti, kun ylänköviikot ovat päättyneet?»
»Sen lupaan», sanoi Helen. »Niin on Stanfordkin ajatellut, me olimme niin varmoja siitä, että pyytäisit minua.»
»Pyytäisin sinua? Sehän oli päivänselvä asia. Sitä paitsi tarvitsen sinua.»
Kittyn äänensävy sai Helenin katsahtamaan kysyvästi, mutta Kitty hymyili.
»Kerron sinulle myöhemmin, kun meillä on enemmän aikaa jutella.»
»Odotahan», jatkoi Helen. »Sinähän puhuit usein — kas sehän on totta, juuri tuosta nuoresta miehestä, jonka kanssa äsken juttelit, kun huusin sinua — Phil Actonista.» Hän katsahti puhuessaan tielle, mutta Phil oli sillä välin hävinnyt.
»Älä puhu hänestä, Helen kulta — se oli vain minun koulutyttöhulluttelujani. Kun palasin kotiin, niin huomasin, kuinka mahdotonta kaikki oli. Mutta nyt minun täytyy mennä toisten luo. Etkö tule tervehtimään heitä?»
Mutta ennen kuin Helen ehti vastata, huusi joku: »Nyt ne lähtevät!» ja jokainen katsoi torille, missä kilpailevat autot toitottivat sinisen bensiinipilven keskellä.
Helen nosti kiikarinsa: »Nyt emme voi mennä, Kitty. Sinun täytyy odottaa siksi, kunnes autot ovat lähteneet. Sitten tulen kanssasi.»
Helenin laskettua kiikarinsa ojensi hänen vieressään seisova Stan kätensä: »Annahan minunkin kurkistaa, Helen. Vanha ystäväni, tuomari Morris Prescottista kuuluu olevan palkintotuomarina.» Hän nosti kiikarin silmilleen. »Tuolla hän on; katsohan häntä, Helen — hän on maailman paras mies!» Hän antoi kiikarin vaimolleen. »Jos tahdot nähdä oikean lännen lakimiehen, niin katso tuota kookasta miestä, jolla on harmaa puku.»
Samassa kuului takaa syvä, miehekäs ääni: »Terve, Manning! Kai teillä on hetkinen aikaa jutella vanhojen ystävienne kanssa?»
Stanford käännähti ja tarttui iloisesti yllätettynä Rovastin ojennettuun käteen. Pitäen yhä kiinni siitä hän kääntyi vaimonsa puoleen, joka katsoi heihin hymyillen: »Helen, tässä on herra Baldwin — Rovasti, tiedäthän.»
»Totta kai tunnen Rovastin», huudahti Helen ojentaen vuorostaan kätensä. »Stanford on kertonut minulle niin paljon teistä, että olen jo etukäteen rakastunut teihin.»
»Ja minä», vastasi Rovasti sinisten silmien loistaessa mielihyvästä, »minä luulen olleeni aina rakastunut teihin. Minua ilahduttaa, että Manning on osoittanut omaavansa niin hyvän maun. Onko siellä idässä enemmänkin teidän kaltaisianne tyttöjä? Jos niin on, niin minun täytyy tehdä matka sinne, ennen kuin tulen liian vanhaksi.»
»Will-setä!» huusi Kitty. »Häpeän sinun puolestasi! En olisi luullut sinun häpäisevän kotilaakson väkeä tällä tavoin!»
Rovasti nosti lakkiaan ja harasi harmahtavaa tukkaansa kuin olisi joutunut kiinni pahasta teosta. Sitten hän vastasi: »No mutta Kitty, tiedäthän, etten voisi rakastaa ainoatakaan toisia tyttöä niin kuin sinua. Sinähän kuulut minulle yhtä paljon kuin omalle isällesi ja äidillesi. Mutta katsohan, kultaseni, meidän täytyy olla kohteliaita vieraillemme, senhän voit ymmärtää.»
Kun kaikki olivat tarpeekseen nauraneet Rovastin selitykselle, kertoiKitty, että rouva Manning oli hänen hyvä ystävänsä ja koulutoverinsaHelen Wakefield ja että hän tulisi Kittyn luo viemisille vietettyäänkuherruskuukautensa Graniittiylängöllä.
»Aiotte viettää ulkoilmaelämää Graniittiylängöllä, niinkö?» sanoiRovasti Stanfordille. »Siellä tapaatte varmasti jonkun minun pojistani.He lähtevät sinne ensi viikolla kokoamaan karanneita härkiämme.»
»Sehän olisi hauskaa», vastasi Stanford. »Helen on juuri valittanut, ettei täällä näe ainoatakaan paimenta. Osoitin hänelle Phil Actonin, mutta hän ei näytä tyydyttävän Helenin vaatimuksia. Hän ei ota uskoakseen, että hän on paimen.»
Rovasti nauroi. »Hänhän on ollut paimen koko ikänsä. Parempaa ette löydä mistään. Mutta hän ei tänä vuonna ota osaa ratsastuskilpailuun.»
»Miksi ei?»
»En tiedä. Hän on saanut jonkin hullun päähänpiston, ettei aio ruveta markkinailveilijäksi, niin hän sanoi. Mutta minulla on tänä vuonna kartanossani toinen mies», hän lisäsi ikäänkuin haluten vaihtaa puheenaihetta, »joka ratsastaa miltei yhtä hyvin kuin Phil viime vuonna. Hänen nimensä on Patches. Hän on kelpo poika.»
Kitty, joka oli katsellut tielle Rovastin puhuessa, laski kätensä Helenin käsivarrelle. »Katsohan tuonne, Helen. Tuolla Patches on — tuo mies, joka istuu hevosen selässä tien risteyksessä, aivan vuoren juurella nuorien ulkopuolella.»
Helen suuntasi kiikarinsa Kittyn neuvon mukaan. »Näen hänet», hän huudahti. »No niin, hän on enemmän sen näköinen kuin kuvittelen oikean paimenen olevan. Onpa hän tosiaan komea!» Hänen lähemmin tarkastellessaan ratsastajaa levisi hämmästynyt ilme hänen kasvoilleen. »Mutta Kitty!» hän sanoi matalalla äänellä, niin että heidän vieressään seisovat miehet eivät voineet kuulla hänen sanojaan. »Tiedätkö ketä tuo mies muistuttaa?» Hän epäröi ja laski alas kiikarin katsoakseen ystäväänsä puoliksi huvittunut, puoliksi hämmentynyt ilme kasvoillaan, »hän muistuttaa Lawrence Knightiä».
Kittyn ruskeat, iloiset silmät välkkyivät veitikkamaisuutta. »Mutta rouva Manning, häpeän sinun puolestasi! Ennen kuin kuherruskuukautesi on tuskin alkanut, niin sinun ajatuksesi jo niinkin vähäpätöisestä aiheesta kuin härkäpaimenen ilmaantumisesta johtuvat entiseen miljoonamiesihailijaasi. Minä —»
»Kitty! Ole vaiti!» varoitti Helen.
Hän kohotti jälleen kiikarinsa katsoakseen paimenta uudelleen.
»Sinulla taitaa olla omantunnonvaivoja, vai mitä?» naljaili Kitty hiljaa. »Mutta sanohan, lapsikulta, kuinka oikeastaan menetit hänet.»
»En minä menettänyt häntä», vastasi Helen yhä katsellen Patchesia, »vaan hän menetti minut.»
Kitty oli olevinaan suunniltaan hämmästyksestä. »Mitä? MonimiljoonikkoKnightin ei onnistunut kietoa kaunista Heleniä kultaisiin pauloihinsa?Onpa vaikea sitä uskoa!»
»Katsohan tuota miestä», kuiskasi Helen ylpeänä osoittaen miestään, »niin voit uskoa sen.»
Kitty nauroi niin hilpeästi, että Stanford kääntyi hymyillen heihin päin.
»Älkää ihmetelkö, herra Manning», selitti Kitty, »me vain uudistamme vanhoja muistojamme.»
»Älkää vain laiminlyökö kilpailua», vastasi tämä, »vaunut ovat valmiina lähtemään. Näyttää siltä kuin lähtömerkki annettaisiin tuossa tuokiossa.»
»Ja ajattelehan», jatkoi Kitty mietteitään Stanfordin jälleen käännyttyä poispäin, »etten koskaan saanut edes nähdä Knight-raukan kuvaa. Mutta sinähän pidit paljon hänestä, etkö pitänytkin, Helen?» lisäsi hän Helenin jälleen kohottaessa kiikarin silmilleen. Ja nyt rouva Manning kuuli hänen äänensä olevan vakavamman kuin äsken. Tuntui kuin Kitty olisi ystävänsä kohtaloista etsinyt neuvoa ja tukea omille päätöksilleen.
»Kyllä, Kitty, pidin hyvin paljon Lawrence Knightistä», vastasi hän vilpittömästi. »Hän oli monessa suhteessa kelpo poika — minun hyvä ystäväni. Sekä Stanford että minä pidämme vieläkin hänestä; he ovat koulutovereita. Mutta Kitty kulta, eihän Larrya saattaisi ottaa vakavalta kannalla — hänhän on niin — kuinka sanoisin — auttamattomasti arvoton.»
»Arvoton! Hänkö — monine miljoonineen?»
»Kitty, kyllä tiedät, mitä tarkoitan. Mutta me olemme totisesti puhuneet tarpeeksi Lawrence Knightistä. Minun pitää vielä katsoa tuota paimenta. Hän näyttää oikealta mieheltä. Minkä Rovasti sanoikaan hänen nimensä olevan?»
»Patches.»
»Niin — niinhän se oli. Hullunkurinen nimi — Patches.»
»Honourable Patches», lisäsi Kitty.
»Sepä hupaista! Tulehan tänne, Stan. Ota kiikari ja katso tuota paimenta.»
Stanford suuntasi kiikarin vaimonsa osoittamaan suuntaan.
»Eikö hän muistutakin Larry Knightiä?»
»Larry Knightiä?» Stanford katsahti vaimoonsa. »Tuo karjapaimen! Larry Knightiä? Sitä en totisesti voi sanoa. Hyvä Luoja! olisipa hienostunut ja keikarimainen Larry mielissään tietäessään olevansa sinun mielestäsi härkäpaimenen näköinen!»
»Mutta otahan kiikarisi! Nyt ne lähtevät!»
Helenin katsoessa kiikariinsa antoi tuomari Morris lähtömerkin, ja ensimmäinen kilpaileva auto lähti liikkeelle nousten kevyesti mäkistä tietä ihailevien kansanjoukkojen lomitse. Silmänräpäystä myöhemmin Helen Manning näki tapauksen, joka sai jokaisen katselijan sydämen värähtämään kauhusta.
Suuren auton kiitäessä täyttä vauhtia vuorenrinnettä ylös riistäytyi muuan pieni poika äitinsä kädestä, ja ennen kuin kukaan huomasi, oli lapsi juossut keskelle tietä, jota myöten auto huimaavaa vauhtia läheni. Huutava ja riemuitseva väkijoukko vaikeni. Helen saattoi nähdä lapsen kasvot sen kääntyessä onnellisena nauraen äitiinsä päin. Kauhun jäykistämänä hän ei saattanut laskea kiikariaan, vaan odotti kuin kivettyneenä onnettomuutta, joka ei näyttänyt olevan vältettävissä. Saattaisiko ajaja ajoissa väistää? Ja vaikkapa hän sen tekisikin, eikö lapsi kenties äkillisen pelon vallassa juoksisi suoraan vaunun eteen? Sitten Helen näki paimenen, joka oli herättänyt hänen mielenkiintoaan, nojautuvan eteenpäin satulassa ja painavan kannuksensa syvälle hevosen kylkiin. Tuskasta säpsähtäen se hyppäsi köyden yli ja karautti vinhaa vauhtia lasta ja lähenevää autoa kohden. Ihmisjoukko katseli mykistyen miehen uhkarohkeutta. Kaikki tapahtui silmänräpäyksessä. Sivuuttaessaan lapsen Patches nojautui sivulle satulassaan siepaten sen käsivarsilleen samassa hetkessä kuin auto suhahti ohitse.
Samassa väkijoukko puhkesi äänekkääseen riemuun. Miehet huusivat ja hurrasivat, naiset nauroivat ja itkivät. Paimenen tuodessa pelästyneen lapsen takaisin sen äidin luokse ojentautui kymmeniä käsiä kiittämään ja tervehtimään häntä. Mutta kiihtynyt hevonen ei pysynyt paikoillaan, — joku kohotti nuoraa, ja Patches hävisi muiden ratsastajien joukkoon.
Helenin silmät olivat kosteat, mutta hän hymyili. »Ei», hän virkkoi hiljaa Kitylle ja Stanfordille, »se ei ollut Lawrence Knight. Larry raukka ei olisi pystynyt sellaiseen.»
Oli jo iltapäivä, kun Kitty syötyään päivällistä vanhempiensa ja veljiensä kanssa erään prescottilaisen ystävänsä luona sivuutti torin matkallaan Manningien luo, joiden kanssa oli päättänyt viettää iltansa. Pienen puiston rauhaisimmassa nurkassa, raatihuoneen takana, hän tapasi Patchesin. Paimen, joka nyt oli vaihtanut ratsastustamineensa tavalliseen pukuun, istui yksinään penkillä lukien kirjettä eikä edes huomannut Kittyn lähestymistä. Tämä pysähtyi huomatessaan Patchesin ja silmäili häntä hetkisen uuden mielenkiinnon vallassa.
Hän oli jo aivan Patchesin vieressä, ennen kuin tämä näki hänet. Mies hypähti viipymättä seisaalleen, työnsi kirjeen taskuunsa ja seisoi hänen edessään hattu kädessä valmiina tervehtimään Kittyä. Katsoessaan mieheen Kitty tunsi selvemmin kuin ennen, että tämä mies olisi hienoimmassakin seurassa kuin kotonaan.
»Taisin häiritä teitä», sanoi Kitty. »Tieni vei tästä ohitse.»
»Ette ollenkaan», väitti Patches. »Olen iloinen, jos voitte lahjoittaa minulle hetkisen juhlapäivästänne. Tiedän teillä olevan täällä joukoittain ystäviä — ja minä olen vallan yksin. Curly ja Bob juhlivat tänään voimiensa takaa, — Rovasti ja äiti ovat päivällisellä tuttaviensa kanssa, ja Phil on piilottautunut jonnekin!»
Oli hänen kaltaistaan mainita Philin nimi miltei ensimmäisiksi sanoikseen. Ja taas Kitty, kuten viimeisten kuukausien aikana usein ennenkin, vertasi vaistomaisesti näitä kahta miestä toisiinsa.
»Minua vain halutti sanoa teille —», hän empi miten jatkaa, »herraPatches —»
»Anteeksi», keskeytti mies hymyillen.
»No niin, Patches, olkoon menneeksi, mutta te näytätte tuossa puvussa aivan toisenlaiselta. Tahdoin vain sanoa teille, että näin, mitä tänään aamupäivällä tapahtui. Se oli suurenmoista!»
»Ei, neiti Reid, te tiedätte, ettei se ollut mitään. Autonajaja olisi luultavasti joka tapauksessa väistänyt lasta. Minä toimin taas aivan harkitsematta, hetkellisestä mielenjohteesta. On niin minun tapaistani tehdä aina jotakin turhaa ja järjetöntä.»
»On paljon luultavampaa, että autonkuljettaja olisi ajanut lapsen yli, hänhän oli sitä paitsi taitamaton eikä näyttänyt ensinkään varmalta», vastasi Kitty lämpimästi. »Oli onni, että joukossa oli joku, joka toimi rupeamatta ensin ajattelemaan. Kaikki sanovat samaa. Vanha Rovasti-kulta on niin mielissään, kuin olisitte hänen oma poikansa.»
»Liioittelette», vastasi Patches ilmeisesti hämillään tytön kiitoksesta. »Sanokaahan, huvittaako juhla teitä? Ja mikä Philiä vaivaa? Ettekö te saa häntä ottamaan osaa ratsastuskilpailuun? Emmehän voi antaa mestaruutta pois Yavapai Countysta, vai mitä?»
Miksi hänen täytyikin aina johdattaa puhe Philiin? kysyi tyttö itseltään.
»Luulen Philin tietävän ystäviensä mielipiteen hänen menettelystään», hän vastasi viileästi. »Jollei hän tahdo ottaa sitä huomioon, on se hänen asiansa.»
Patches huomasi tehneensä erehdyksen ja riensi siirtymään varmemmalle pohjalle.
»Tehän näitte autokilpailujen alun? Kai jäätte tänne katsomaan palkintojen jakoa?»
»Jään kyllä. Olen juuri matkalla tapaamaan ystäviäni, herra ja rouva Stanford Manningia. Aiomme yhdessä mennä katsomaan kilpailujen jatkumista.»
Hän katsoi kiinteästi Patchesiin, mutta pieninkään ilme tämän kasvoissa ei osoittanut, että hän olisi ennen kuullut nimen.
»Se on varmastikin näkemisen arvoista», vastasi hän. »Ainakin on se kaikkien mielipide.»
»Minulla ainakin tulee olemaan hauska iltapäivä», vastasi tyttö, »sillä rouva Manning on parhaimpia tyttöystäviäni, emmekä ole tavanneet pitkiin aikoihin.»
»Vai niin! Silloinhan teillä varmasti on hyvin hauskaa.»
Oliko hänen vastauksensa sävy hiukan liian innokas? Oliko hänen lauseensa yksinäisyydestä ollut vain tyhjä puheenparsi ja ilostuiko hän kenties kuullessaan, että Kittyn iltapäivä oli varattu?
»Mutta nyt minun täytyy kiiruhtaa, sillä muutoin he voivat luulla, etten kenties tulekaan», sanoi hän. »Pitäkää hauskaa, Patches, sen totisesti olette ansainnut. Näkemiin!»
Patches jäi hetkeksi seisomaan tytön kulkiessa puiston poikki. Sitten hän katsahti nopeasti ympärilleen kuin toivoen, ettei kukaan näkisi häntä, ja kiiruhti kadun yli Western Unionin toimistoon. Hetkistä myöhemmin hän nouti hevosensa tallista, jonne oli sen jättänyt. Kittyn ja hänen ystäviensä katsellessa autokilpailujen jatkumista oli Patches jo monen mailin päässä ratsastaen Risti-Kolmiota kohden vinhaa vauhtia, aivan kuin sheriffi olisi seurannut hänen kintereillään.
Ollessaan ystäviensä seurassa näki Kitty päivän kuluessa Philin useita kertoja. Mutta hän ei kehoittanut miestä yhtymään heidän seuraansa. Loukkautuneena Kittyn välinpitämättömyydestä ei paimen tahtonut tunkeutua tähän hilpeään seuraan. Mutta illalla, Kittyn odottaessa hotellin eteisessä herra ja rouva Manningia, Phil tuli hänen luokseen.
»Olen koko päivän koettanut saada puhua kanssasi», sanoi hän moittien.»Etkö voi olla hetkeäkään minun seurassani?»
»Älä ole hupsu, Phil», vastasi tyttö, »olethan nähnyt minut kymmenet kerrat tänä päivänä.»
»Nähnyt sinut, niin kyllä», vastasi mies katkerasti.
»Mutta Phil, olisithan saattanut tulla luokseni, jos vain olisit tahtonut.»
»Minulla ei ole halua tunkeutua sinne, missä seurani ei ole tervetullut», vastasi Phil.
»Phil!»
»Ethän sinä osoittanut tahtovasi minua seuraasi.»
»Miksi olisin osoittanut? Sinä et ole lapsi. Minä olin ystävieni seurassa. Olisit voinut tulla luoksemme, jos sinulla oli siihen halua. Olisin kernaasti esittänyt sinut herra ja rouva Manningille.»
»Kiitos, mutta minua ei huvita esittää ihme-elävää ihmisille, jotka eivät vähääkään välitä minusta muulloin kuin silloin, kun teen temppuja, jotka heitä huvittavat.»
»Hyvä, Phil», vastasi tyttö kylmästi. »Jos sinusta tuntuu siltä, niin en tosiaan halua esitellä sinua ystävilleni. He ovat aivan yhtä hyväntahtoisia ja sydämellisiä kuin sinäkin. En tahdo vaivata heitä kenelläkään, joka ei heistä pidä.»
Kitty oli vihainen, ja täydellä syyllä. Mutta niin vihainen kuin olikin, hän tunsi syvää myötätuntoa miestä kohtaan, jonka katkeruus kuten hän hyvin tiesi — aiheutui vain hänen rakkaudestaan. Ja Phil tiesi, että hän nyt oli menettänyt Kittyn — että Kittyn ystävät olivat riistäneet hänen unelmansa.
»Luulen», virkkoi hän hetkisen vaiettuaan, »että minun on parasta lähteä takaisin karjakartanoon, mihin kuulun. Tänne en sovi.»
Hänen äänensä toivottomuus koski tyttöön, mutta hän tunsi, ettei olisi oikein yrittää rohkaista Philiä. Tämä päivä, jonka hän oli viettänyt kaupunkilaisystäviensä seurassa, ja kaikki ne muistot, jotka hänen keskustellessaan rouva Manningin kanssa olivat uudelleen heränneet eloon, saivat hänet vakuuttuneeksi siitä, että se elämä, johon Phil kuului, ei ajan mittaan voisi tyydyttää häntä.
Kun hän ei vastannut, jatkoi Phil katkerasti: »Huomasin, etteivät hienot ystäväsi vieneet aivan kokonaan sinun päivääsi. Sinullahan oli aikaa pieneen kahdenkeskiseen keskusteluun Honourable Patchesin kanssa.»
Nyt Kitty vihastui toden teolla. »Unohdat asemasi, Phil», vastasi hän kylmän arvokkaasti. »Niin kauan kuin arvostelet ystäviäni kuten äsken arvostelit, ja puhut tuohon sävyyn herra Patchesista, luulen tosiaan, että olet oikeassa sanoessasi kuuluvasi karjakartanoon. Tuossa herra ja rouva Manning tulevat. Hyvästi!» Hän taivutti päätään ja jätti Philin.
Hetkisen Phil seisoi kuin kivettyneenä — sitten hän vaistomaisesti kääntyi lähteäkseen hotellista.
Oli jo aamuyö, kun Patches heräsi siihen, että joku liikkui keittiössä. Hetkisen hän kuunteli, mutta nousi sitten vuoteestaan ja hiipi keittiön ovelle yllättääkseen öisen vieraan.
Kun Phil näki hänet, ei hän ensi hetkessä sanonut sanaakaan, vaan jäi seisomaan leipäveitsi toisessa ja Stellan leipoma maukas leipä toisessa kädessään, tuijottaen hämmästyneenä Patchesiin. Mutta sitten hänen hämmästynyt ilmeensä muuttui epäluuloiseksi ja hän kysyi tiukasti: »Mitä perhanaa teet täällä?»
Patches näki, että toiselle oli sattunut jotakin erikoista. Philin ääni ja käyttäytyminen olivat kuin juopuneen. Mutta hän tiesi, ettei Phil milloinkaan käyttänyt väkijuomia.
»Nukuin», hän vastasi rauhallisesti. »Sinä herätit minut. Kuulin liikettä täältä ja tulin katsomaan, kuka tähän vuorokauden aikaan liikkuu keittiössä, siinä kaikki.»
»Vai siinä kaikki? Mitä sinulla on tekemistä täällä? Miksi et olePrescottissa?»
Patches näki Philin kiihtyneen mielentilan ja osoitti ihailtavaa kylmäverisyyttä. »Luulin, että minulla on oikeus tulla tänne silloin kun tahdon. En osannut aavistaa, ettei se olisi sinun mieleesi.»
»Miksi lähdit Prescottista?» kysyi Phil yhä kiihtyneempänä.
»Aivan yksityisistä syistä, Phil», vastasi Patches tyynesti. »En halua selittää niitä sen tarkemmin.»
»Vai et! Sinulla taitaakin olla hiivatin paljon yksityisasioita, joita et voi selittää.»
»Onpa niinkin», vastasi Patches hymyillen vanhaa itsehalveksunnan hymyä. »Mutta kuulehan, Phil, sinä olet hermostunut ja suunniltasi jostakin, muuten et tällä tavoin hyökkäisi kimppuuni. Sinä et itse asiassa pidä minua epäilyttävänä, ja tiedät sen itsekin. Et ole oma itsesi, vanha veikko, enkä aio pitää ainoatakaan sanaasi loukkauksena, jollen tiedä sinun sanovan niitä harkitusti ja rauhallisessa mielentilassa. Olen pahoillani, Phil — oikein pahoillani — ja antaisin kaikkeni, jos voisin auttaa sinua. Kenties voin joskus myöhemmin osoittaa sen, mutta nyt luulen olevan parasta ja viisainta, että sanon sinulle hyvää yötä.»
Hän kääntyi odottamatta Philin vastausta ja palasi huoneeseensa.
Graniittiylängöllä.
Toisella puolen Granite Mountainia, missä Phil ja Patches olivat katselleet villejä hevosia, on pieni tasanko korkealla vuoristossa, mutta vielä korkeampien kallioiden ympäröimänä. On ikäänkuin luonto olisi pystyttänyt tämän paikan ympärille voimakkaan suojavartion säilyttääkseen sen kauneuden koskemattomana.
Graniitliylänkö tarjoaa niille harvoille, jotka löytävät tien sinne, monta viihtyisää aukeamaa ja suojaista metsikköä, joissa kukkien ja ruohon värikäs matto peittää maan, joissa jättiläismäiset tammet ja sykomorit kohottavat mahtavat pylväänsä kannattamaan vihreän lehvistön holvikattoa ja joissa metsälähteiden vesi on kirkasta ja raikasta. Tänne toi Stanford Manning vaimonsa viettämään kuherruskuukautta. Stanford pystytti teltan ja valmisti ruoan, sillä hän ei tahtonut edes palvelijoiden häiritsevän näiden ensimmäisten viikkojen onnentäyteistä tunnelmaa. Ja Helen antoi hänen toteuttaa rakkaimman unelmansa pienimpiä yksityiskohtia myöten.
Maatessaan iltahämärässä riippumatossa, jonka Stanford oli sitonut lehtikatoksen alle, ja katsellessaan miestään tämän kootessa puita nuotiotuleen Helen iloitsi, kun mies oli suunnitellut kaiken näin. Mutta enemmän hän iloitsi siitä, että mies piti tällaisesta elämästä. Kun kaikki oli valmiina lähenevää yötä varten, tuli Stan hänen luokseen, ja yhdessä he katselivat, kun aurinko vähitellen väistyi Granite Mounlainin huipulta ja hehkuva pilvi peitti sen verhoonsa. Vaieten he näkivät vuorien muuttuvan synkiksi ja harmaiksi ja loisteen häviävän taivaalta.
Ja kun pehmeä pimeys viimein oli kietonut seudun vaippaansa, ja tähdet tuikkivat lehtien ja oksien lomasta ja nuotiotuli levitti iloista loimuaan, puhui mies kaikesta siitä, mitä hän elämässään oli saanut kokea. Aivan kuin toivoen nuoren vaimonsa tuntevan hänet paremmin kuin ainoakaan toinen ihminen, hän kertoi salaisista toiveistaan ja taisteluistaan, pettymyksistä, suunnitelmista ja voitoista, joista miehet vain harvoin puhuvat; poikavuosistaan ja kotoisesta elämästään, isästään ja äidistään, ankarista nuoruusvuosistaan ja rautaisesta pyrkimyksestään saada koulutus, joka varustaisi hänet elämän taisteluun, siihen työhön, jonka hän oli valinnut osakseen; hän kertoi paljosta, jota Helen tähän saakka oli tuskin aavistanut.
Mutta eniten Stanford puhui niistä päivistä, jolloin hän ensi kertaa oli nähnyt Helenin, ja kuinka nopeasti ja varmasti tämä tuttavuus oli muuttunut ystävyydeksi ja sitten rakkaudeksi, jonka kiihkeyttä hän tuskin vieläkään uskalsi tunnustaa. Hän kertoi, kuinka hän oli luullut Helenin rakastavan hänen ystäväänsä, rikasta Lawrence Knightiä, ja kuinka hän oli lähtenyt kauaksi länteen tehdäkseen työtä ja unohtaakseen.
»Mutta en voinut unohtaa», sanoi hän. »En voinut päästä irti vakaumuksesta, että sinä kuulut minulle, että jokin korkea, salainen laki oli määrännyt meidät toisillemme. Ja tehdessäni työtä ja koettaessani unohtaa elin unelmieni maailmassa. Silloin näin ensi kerran tämän paikan. Olin matkalla yhtiöni asioissa ja yövyin juuri tälle paikalle. Ja sinä iltana suunnittelin kaiken juuri sellaiseksi kuin se on tänä iltana. Pystytin teltan tuohon ja tein nuotion ja ripustin riippumattosi puiden alle ja istuin, sinun kanssasi hämärässä. Ja haaveillessani nauroin itselleni, sillä en voinut uskoa, että unelmani milloinkaan kävisi toteen. Ja sitten, kun palasta Prescottiin, sain eräältä ystävältä Clevelandista kirjeen, joka kertoi Larryn lähteneen ulkomaille, ja toisen kirjeen yhtiöltäni, jossa minut kutsuttiin takaisin itään. Ja niin pysähdyin Clevelandiin ja —», hän nauroi onnellista, riemukasta naurua, »nyt tiedän, että unet käyvät toteen.»
»Hupsu poika», sanoi Helen hellästi. »Ja ajattelehan, että minä en tiennyt mitään. Kun lähdit, olin niin varma palaamisestasi, etten ajatellutkaan muuta mahdollisuutta. Ajattelin, että sinä et vain tahtonut sanoa mitään, koska pidit itseäsi liian köyhänä ja koska tahdoit osoittaa pystyväsi johonkin, ennen kuin pyysit minua vaimoksesi. Minun ei johtunut mieleenikään, että sinä olisit voinut epäillä rakkauttani tai luullut minun rakastavan toista. Minusta tuntui, että sinun täytyi tietää se. Niin minäkin elin unelmissani.»
»Mutta etkö ymmärrä, tyttö», vastasi Stanford ikäänkuin hänen olisi ollut vaikea uskoa omaa onneaan, »etkö ymmärrä? Larryhän on kelpo poika, ja te kaksi olitte aina hyviä ystäviä, ja sinä näytit olevan kiintynyt häneen. Rikkauksillaan hän saattoi tarjota sinulle paljon sellaista, mikä minulle oli mahdotonta ja —»
»Tietenkin pidän Larrystä, kaikkihan pitävät hänestä. Mutta eihän hänellä ole mitään muuta tekemistä kuin olla hieno ja miellyttävä ja huvittava. En usko, Stan, että hän eläessään on tehnyt mitään tarpeellista tai hyödyllistä. Hänellähän on kamaripalvelija, joka auttaa häntä pukeutumisessakin. Hän on sivistynyt ja älykäs ja hauska ja iloinen ja hyväsydäminen, aivan kuin herttainen lappalaiskoira, ja pidänkin hänestä aivan kuin pitäisin kiltistä koiranpenikasta.»
Stanford nauroi. Helenin kuvaus Lawrence Knightistä oli osunut naulankantaan.
»Larry-parka, hän säälittää minua», sanoi mies. »Hänestä olisi tullut erinomainen mies, jollei häntä olisi hemmoteltu ja lellitelty ja imarreltu ja kadehdittu — ja kaikki vain hänen isänsä rahojen takia. Hänellä on sydän paikallaan, ja pohjaltaan hänessä on ainesta mihin hyvänsä. Hänen urheilusaavutuksensa koulussa osoittivat sen. Ja siksi pidimmekin hänestä hänen hyödyttömyydestään huolimatta.»
»Toivoisin, että olisit tuntenut isäni, Stan», virkkoi Helen hetken kuluttua miettivästi, aivan kuin hänkin olisi halunnut paljastaa elämäntoverilleen kaiken, mikä muodosti hänen sisäisen maailmansa.
»Sitä minäkin toivoisin», vastasi tämä. »Hän mahtoi olla kelpo mies.»
»Hän oli minun ihanteeni», vastasi Helen lämpimästi. »Toinen ihanteistani, tarkoitan. Hänen kuolemaansa saakka me kaksi olimme aina yhdessä — äitihän kuoli ollessani aivan pieni. Monta kertaa isä otti minut mukaansa lähtiessään sairaskäynneille potilaidensa luo, ja näillä pitkillä retkillä hän puhui minulle sellaista, jota en luule monenkaan isän puhuvan tyttärelleen. Ja koska hän oli isäni ja lääkäri ja koska meillä kahdella ei ollut ketään muuta kuin toisemme, pidin häntä maailman viisaimpana ja parhaimpana miehenä, enkä uskonut, että hän milloinkaan voisi tehdä mitään väärää. Siten tuli minun miesihanteeni olemaan se, jonka isäni asetti korkeimmalle miesten joukossa — sinun kaltaisesi, Stan. Ja miltei viimeiseksi keskustellessamme ennen isän kuolemaa hän sanoi minulle — muistan hyvin hänen sanansa: 'Tyttäreni, ei kestä kauan, kun joku rakastuu sinuun ja pyytää sinua elämänkumppanikseen. Säilytä ihanteesi koskemattomana sydämessäsi ja muista, että olkoonpa miehellä mitä etuja hyvänsä sinulle tarjottavana — olipa se rikkautta tai loistava asema — jollei hän ole sinun ihanteesi, jollet voi ihailla ja kunnioittaa häntä hänen luonteensa ja miehekkyytensä takia, niin sano ei, sano ei, olipa se miten vaikeata tahansa. Mutta kun tulee mies, joka vastaa sinun ihannettasi, jota sinun täytyy ihailla ja kunnioittaa hänen luonteenominaisuuksiensa takia, niin ole hänen toverinsa, olipa hänen kukkaronsa vaikka kuinka tyhjä ja hänen asemansa vaikka kuinka alhainen.' Ja tiedätkö, Stan, heti kun tutustuin sinuun, niin tiesin, että sinä olit minun ihanteeni. Mutta toivoisin, että isä olisi elänyt niin kauan, että olisi tutustunut sinuun.»
Hetken aikaa he tuijottivat nuotiotuleen vaieten, löytäen keskinäisessä rakkaudessaan tosi onnen, joka ei kaipaa sanoja.
Heidän kuherruskuukautena kallistui jo loppua kohden, kun rouva Manning eräänä iltapäivänä ilmoitti olevan välttämätöntä, että talouden päämies lähti hankkimaan ruoka-aineksia illallista varten.
»Ja mitä hänen majesteettinsa keittäjätär haluaa», kysyi tämä. »Kenties kauriinpaistia?»
Helen pudisti nauraen päätään. »Silloin saisit lähteä pitkälle.»
»Mutta sinähän tulet mukaan.»
Jälleen Helen pudisti päätään. »Minulla on muuta tekemistä. Enhän voi aina kulkea kintereilläsi, kun olet metsällä. Älä mene kovin kauas — vain sen verran, että voit kuulla huutoni — ja tuo minulle samanlainen lihava metsäkana kuin toissapäivänäkin.»
Hän näki miehensä häviävän pensaikkoon ja jäi puuhailemaan nuotion ääreen. Silloin tällöin hän kuuli laukauksia ja hymyili itsekseen ajatellessaan, kuinka he täällä elivät oikeiden luonnonlasten tavoin. Sitten hän huomasi juomaveden loppuneen ja lähti noutamaan sitä.
Hän oli jo puolitiessä lähteelle jotakin laulua hyräillen, kun loivalta rinteeltä kuuluva omituinen ääni sai hänet säpsähtämään. Hän pysähtyi kuuntelemaan. Laulu kuoli hänen huulilleen. Stanford ei saattanut tulla niin rajusti pensaikon läpi eikä siltä suunnalta. Ja samassa, kuin vahvistukseksi hänen vaistomaiselle ajatukselleen, kuului laukaus etäämpää laaksosta ja ääni pensaikossa kävi yhä kuuluvammaksi, aivan kuin suuri eläin olisi yrittänyt tunkeutua lävitse. Ja äkkiä, Helenin jäädessä avuttomana paikoilleen tietämättä mitä tehdä, hyökkäsi metsiköstä teräväsarvinen ja hurjasilmäinen härkä.
Jähmettyneenä kauhusta ei Helen saattanut liikahtaa eikä päästää ääntäkään. Hän seisoi kivettyneenä uhkaavan vaaran edessä ja kykenemättömänä kääntämään katsettaan hirviöstä, joka äkkiarvaamatta oli rikkonut pienen aukeaman rauhan. Härän takana hän näki ratsastajan syöksähtävän esiin yhtä hurjaa vauhtia kuin ahdistettu eläin. Kuin unessa hän näki hevosen piiskan ja selän valuvan hikeä, miehen kannustaessa sitä härkää kohti ja heiluttaessa lassoaan päänsä päällä.
Tilanteen peloittavuuden täytyi selvitä miehelle samassa hetkessä, kun hän syöksyi metsiköstä ja näki härän pää kumarassa syöksyvän suoraan avutonta naista kohden, mutta hän ei osoittanut sitä pienimmälläkään eleellä tai äännähdyksellä. Päinvastoin hän Helenistä näytti niin rauhalliselta, kuin hänen ilmeinen hengenvaaransa ei olisi miestä vähääkään tyrmistyttänyt, ja samassa Helen tunsi hänet samaksi paimeneksi, jota oli kiikarillaan tarkastellut Prescottin kilpailuissa. Hän ei tiennyt, että syöksähtäessään esiin metsiköstä Patches oli tuntenut hänet ja että tämä kylmäverisen täsmällisenä heiluttaessaan lassoaan rukoili Jumalaa, kuten mies rukoilee nähdessään rakastamansa naisen vaarassa ja tietäessään, että hänen tarmonsa ja taitavuutensa on ainoa, joka saattaa tämän pelastaa.
Hänen silmänsä sanoivat, että välimatka vieläkin oli liian pitkä. Hänen täytyi — täytyi — lyhentää sitä; ja jälleen hänen kannuksensa upposivat hevosen kylkiin niin että veri tirskui. Hänen täytyi olla tyyni — tyyni ja varma — ja nyt hänen oli toimittava — nyt!
Helen näki hevosen raivoissaan syöksähtävän eteenpäin terävien kannusten haavoittaessa sen kylkiä. Hän näki lasson lentävän miehen kädestä tämän nojautuessa eteenpäin satulassa. Se näytti lentävän kovin hitaasti ja peloittavat sarvet olivat jo lähellä häntä! Sitten hän näki ratsastajan tarttuvan oikealla kädellään satulannuppiin ja nojautuvan taaksepäin hevosen jännittäessä takajalkansa maata vasten ja heittäessä painonsa härän painoa vastaan. Lasso tiukkeni kuin teräsköysi, mutta härän pää valahti jo sivulle ja sen sarvet upposivat maahan — se kaatui miltei Helenin jalkoihin. Ja sitten, paimenen hypätessä satulasta, Helen tunsi vaipuvansa syvään pimeyteen.
Yhä vielä hilliten itsensä ja ponnistaen voimansa äärimmilleen Patches juoksi kaatuneen härän luo ja köytti sen lujasti. Mutta kääntyessään naiseen päin, joka tiedottomana makasi maassa, puhkesi nyyhkytys hänen huuliltaan ja kyynelet virtasivat hänen poskilleen. Polvistuessaan naisen viereen hän kuiskasi yhä uudelleen samaa nimeä, jonka vuosi sitten oli lausunut seistessään yksinään, tyhjin ja ojennetuin käsin Metsärajan huipulla.
Nostaen tytön käsivarsilleen Patches kantoi hänet riippumattoon, nouti vettä ja kostutti hänen ohimoltaan ja otsaansa, puhutellen lukemattomin lempinimin tyttöä, jota hän rakasti koko miehuutensa voimalla.
Hetken kuluttua Patches näki värin palaavan hänen kalpeille poskilleen. Hitaasti hän aukaisi silmänsä ja katsoi ihmetellen miestä, joka seisoi kumartuneena hänen ylitseen.
»Helen!» hän kuiskasi. »Helen!»
»Sinäkö, Larry?» sopersi tyttö. »Se olit siis kuitenkin sinä! Mutta mitä ihmettä sinä teet täällä? Minulle sanottiin, että sinun nimesi on Patches — Honourable Patches.»
Silloin mies puhkesi puhumaan. Ja kiihkeästi, miltei kuumeisesti, tulvivat sanat hänen huuliltaan.
»Olen täällä siksi, että tahdoin tulla mieheksi, jotta voisin saavuttaa sinun rakkautesi. Vuosi sitten, kun tunnustin sinulle rakkauteni ja pyysin sinua vainiokseni ja mielettömyydessäni luulin, että rikkauteni ja se asema, jonka saatoin vaimolleni tarjota, merkitsisi jotakin sinunlaisellesi naiselle, nauroit minulle. Sanoit, että jos menisit naimisiin, niin tahtoisit miehen — et rahaa etkä loistavaa asemaa. Avasit silmäni näkemään, mikä olin — tyhjäntoimittaja, räätälien muotinukke ja naisten imartelija. Sanoit minulle, ettei minulla ollut ainoatakaan ominaisuutta, joka olisi saattanut herättää todellisen naisen rakkautta. Opetit minulle, että minun kosintani oli miltei loukkaus sinua kohtaan, että sinun ystävyytesi oli samaa ystävyyttä, jota olisit tuntenut hupaisia poikaviikaria tai hemmoteltua lasta kohtaan. Et voinut edes vakavasti suhtautua rakkauteeni, niin kuin sinunlaisesi naisen tulee suhtautua voimakkaan miehen rakkauteen. Ja sinä olit oikeassa, Helen. Mutta se oli minulle katkera opetus. Lähdin luotasi enkä enää kehdannut katsoa ketään silmiin. Tunsin itseni syylliseksi — minulla ei enää ollut olemassaolonoikeutta. Nöyryytettynä pakenin kaikkia, jotka tunsivat minut — tulin tänne paetakseni siitä elämästä, joka oli tehnyt minusta sen, mikä olin — joka oli riistänyt minulta miehuuteni. Sattumalta näin täällä, Prescottin ratsastuskilpailuissa miehen — paimenen — jolla oli kaikkea sitä, mitä minulta puuttui ja mikä oli saanut sinut nauramaan minulle. Ja silloin istuessani erään yön yksinäni täällä tutkin itseäni ja taistelin vaikeimman kamppailuni. Tiesin, että olit oikeassa, Helen, ettei ollut helppoa luopua kaikesta siitä mukavuudesta ja ylellisyydestä, mihin elämässäni olin tottunut. Se ei ollut helppoa, se on tosi, mutta rakkauteni sinuun teki sen minulle helpoksi. Toivoin ja uskoin, että jos osoittaisin olevani mies, niin voisin palata luoksesi ja sinä kuuntelisit minua. Ja niin minä köyhänä ja muukalaisena ja vieraalla nimellä etsin hyödyllistä työtä, joka vaatisi suurinta miehuutta. Ja minä olen voittanut, Helen, tiedän voittaneeni. Tänään voi Patches, paimen, katsoa ketä hyvänsä silmiin. Hän kykenee valloittamaan itselleen paikan miesten joukossa ja puolustamaan sitä. Minä olen saanut takaisin sen, minkä olosuhteet ja tottumus olivat minulta riistäneet. Olen saanut miehen oikeuden palata luoksesi. Nyt käytän sitä oikeutta, Helen. Sanon sinulle uudelleen, että rakastan sinua. Rakastan sinua niin kuin —»
»Larry! Larry!» huudahti Helen hypähtäen seisaalleen ja vetäytyen kauemmaksi hänestä kuin äkkiä unesta heränneenä. »Larry, et saa! Mitä tarkoitat? Kuinka voit sanoa minulle sellaista?»
Mies vastasi yhä kiihtyneenä: »Sanon sen siksi, että olen mies ja sinä olet nainen, jota rakastan, siksi että —»
Jälleen Helen keskeytti hänet. »Vaiti, vaiti! Älä jatka! Etkö siis tiedä?»
»Mitä?» kysyi hän.
»Minun — minun mieheni», sopersi Helen, »Stanford Manning — me olemme täällä häämatkallamme.»
Hän näki miehen horjahtavan kuin äkkinäisestä iskusta ja tarttuvan viereisen puun runkoon pysyäkseen jaloillaan. Hän ei sanonut sanaakaan, mutta hänen huulensa liikkuivat kuin itsekseen loistaen Helenin sanoja. Pari kertaa hän katsahti häneen omituisen arasti ja epäillen, niin kuin ei olisi voinut uskoa sanoja todeksi.
Vaistomaisesti Helen astui askelen häntä kohden. »Larry!» sanoi hän.»Larry!»
Helenin ääni näytti herättävän hänet jälleen tajuihinsa, ja ponnistaen viimeisen tahdonvoimansa hän seisoi suorana tytön edessä. Vanha hymy karehti jälleen hänen huulillaan. Hän nauroi tuskalleen — ivaten itseään ja kurjuuttaan.
Mutta tämä hymy viilsi Helenin sydäntä. »Oi, Larry!» sanoi hän hellästi. »Anna minulle anteeksi. Olen pahoillani. Minä —»
Patches teki torjuvan kädenliikkeen, ja hänen äänensä oli tyyni ja kohtelias. »Pyydän anteeksi, Helen. Olin typerä, kun en ymmärtänyt. Unohdin itseni hetkeksi. Oli niin odottamatonta — tavata sinut täällä. En ajatellut mitään.» Hän katsahti hevoseensa ja härkään, joka virui maassa. »Siis sinä ja Stanford Manning — kunnon Stan! Iloitsen hänen puolestaan. Ja sinun puolestasi myöskin, Helen. Minähän teidät esitin toisillenne, muistatko?»
Hän hymyili jälleen katkeraa hymyään ja lisäsi, antamatta Helenille aikaa vastata: »Jos sallit, niin vapautan sinut tuon hirviön läsnäolosta.» Näin virkkaen hän meni takaisin hevosensa luo ikäänkuin etsien lievennystä työstä, joka oli käynyt hänelle jo kotoiseksi.
Helen näki hänen irroittavan härän köysistä, hypähtävän satulaan ja ajavan sen selänteen yli, missä laaja laidun alkoi.
Hänen jälleen tullessaan pienelle aukeamalle oli Stan palannut metsältä.
Hetkisen he juttelivat vilkkaasti kuten vanhat ystävät ainakin. Mutta Helen antoi enimmäkseen miesten puhua. Stanford oli ihastuksissaan tavatessaan näin äkkiarvaamatta vanhan ystävänsä, joka vain miehen elämää tavoitellakseen oli kääntänyt selkänsä rikkauksilleen ja sille ylellisyydelle, jonka saattoi itselleen suoda, nauttiakseen seikkailujen ja ankaran työn viehätyksestä. Ja Patches, kuten hän tahtoi ystäviensä kutsuvan itseään, kertoi monta huvittavaa kaskua ja piirrettä nykyisestä elämästään, nauraen makeasti niille. Hän oli vakava vain pyytäessään heitä pitämään salassa hänen oikean nimensä.
»Ja mitä aiot tehdä, kun osasi Patchesina on loppunut?» kysyi Stanford uteliaana.
Tuokion verran Patches hymyili ivallisesti. Sitten hän vastasi kevyesti: »Yritän kai jotakin muuta yhtä järjetöntä.»
Stanford nauroi. Tämä vastaus oli niin Patchesin tapainen, mutta ei lainkaan hänen ystävänsä Larry Knightin.
»Ja mitä siihen tulee, Stan», jatkoi Patches, »niin eihän ole lainkaan sanottu, että osani, kuten sitä kutsui, koskaan loppuu. Se on ainakin varma, etten enää koskaan tule siksi, mikä ennen olin. Se Larry, jonka tunsit Clevelandissa, ei lainkaan ole minä. Luulen, että hän on kokonaan kuollut — rauha hänen tomulleen! Maailma on avara ja miehelle riittää aina työtä!»
Phil Actonin ilmestyminen rinteelle, mistä Patches ensiksi oli syöksynyt hurjan härän jäljessä, keskeytti keskustelun.
»Esimieheni!» sanoi Lawrence Knight ystävilleen, Risti-Kolmion päällysmiehen pysähdyttäessä hevosensa rinteelle ja luodessa katseensa aukeaman yli. »Olkaa varovaisia älkääkä antako hänen aavistaa, että olette ennen nähnyt minut.»
»Tunnen hänet», sanoi Stanford. Sitten hän huusi ratsastajalle:»Päivää, Acton, tulkaahan toki hiukan juttelemaan kanssamme!»
Phil ratsasti alas ja pudisti sydämellisesti Stanfordin kättä. Hänet esitettiin rouva Manningille, jota hän tervehti hiukan hämillään. Sitten hän loi Patchesiin merkitsevän katseen ja virkkoi: »Hauska tavata teitä, herra Manning, mutta minulla ei tosiaan nyt ole aikaa jutella. Herra Baldwin lähetti minut muutamien miesten kanssa tänne ottamaan kiinni joitakin karanneita härkiämme.» Kääntyen Patchesiin päin hän jatkoi: »Kun sinä et palannut, niin ajattelin, että sinulle varmaan oli tapahtunut jotakin, ja lähdin etsimään sinua. Se härkä, jota seurasit, pääsi karkaamaan sinulta, vai mitä?»
Helen keskeytti hänet nopeasti. »Oi, herra Acton, ette tosiaan saa syyttää herra Patchesia siitä, mitä tapahtui. Se kävi niin että —» Hän vaikeni kykenemättä selittämään tilannetta.
Stanford selitti muutamin sanoin Philille, mikä vaara oli hänen vaimoaan uhannut ja kuinka Patches oli hänet siitä pelastanut.
»Se oli hyvin tehty, Patches», sanoi Phil sydämellisesti, »oikein hyvin tehty. Olen pahoillani, herra Manning, että satuimme juuri nyt tulemaan tänne häiritsemään teitä ja rouvaanne. Mutta perjantaina lähdemme kotiin, ja minä sanon pojille, että he siihen mennessä pysyttelevät poissa täältä.»
Molempien Risti-Kolmion miesten mennessä hevosiensa luo kuulivat Helen ja Stanford Philin kysyväni »Mutta missä härkä on, Patches?»
»Päästin sen menemään», vastasi Patches.
»Päästit menemään!» huudahti Phil. »Kun jo olit saanut sen kiinni! Mitä ajattelit?»
Patches tuli hämilleen: »Sitä en tosiaan tiedä.»
»Tahtoisinpa tietää, minkä vuoksi luulet meidän olevan täällä», sanoi Phil terävästi. »Menetät ensiksi pari kolme tuntia juttelemalla noiden ihmisten kanssa ja annat minun hakea itseäsi. Päälle päätteeksi päästät härän menemään, vaikka olit jo saanut sen kiinni. Näyttää siltä, kuin olisit sekaisin päästäsi, muuta en osaa sanoa.»
»Pelkäänpä sinun olevan oikeassa, Phil», vastasi Patches nöyrästi.
Helen katsahti suuttuneena mieheensä, mutta Stanford nauroi.
»Ajattelehan», hän sanoi, »että Larry Knight antaa tavallisen härkäpaimenen hypätä nenälleen!»
Mutta Patches ei ollut niinkään rauhallinen kuin näytti. Kärjistynyt tilanne oli jännittänyt äärimmilleen hänen itsehillintänsä, eikä hänen ollut helppoa ystäviensä läsnäollessa ottaa vastaan esimiehensä moitteita.
»Taitaa ollakin parasta, että lähetän tänä iltana sinut kotiinBobin sijasta», pitkitti Phil heidän noustessaan ratsaille. »SanoWill-sedälle, että hän lähettää tänne kärryt ja kolme miestä ja että meperjantaina palaamme kotiin: Ja muistakin tulla huomenna takaisin.»
»Lähdenkö nyt?»
»Kyllä, heti!»
Patches kannusti hevostaan ja ratsasti tiehensä, Philin hävitessä rinteen toiselle puolelle, mistä oli tullutkin.