Kun paimenet olivat hävinneet näkyvistä, nojautui Helen mieheensä.Syleillessään vaimoaan mies ihmeekseen näki hänen itkevän.
»Mikä nyt on, tyttö-kulta?» kysyi hän.
Mutta Helen vastasi nyyhkytysten lomasta, painautuen miehensä rintaa vasten: »Ei mitään — älä välitä siitä, Stan. Olen vain niin suunniltani.»
Ja Stanford ajatteli, että vaimon hermot olivat vain kiihtyneet koetusta vaarasta.
Tunnin verran Patches ratsasti kotiinpäin välittäen ympäristöstään vain sen verran kuin oli pakko pysyäkseen oikeassa suunnassa. Pensaiden ja tiheikköjen läpi, laaksojen ja virranuomien poikki ja ylös kallioisia rinteitä hän antoi hevosensa laukata käyttämättä tuskin lainkaan suitsia tai kannuksia.
Hämärä alkoi laskeutua maille hänen saapuessaan kukkulalle, jolta saattoi etäisyydessä erottaa Risti-Kolmion punaiset katot. Siellä hän pysähdytti hevosensa ja istui kauan liikkumattomana satulassa luoden katseensa yli maan, joka oli tullut hänelle rakkaaksi ja kotoiseksi.
Mutta hän ei nähnyt läntisen taivaan vaihtuvia värisointuja, ei huomannut yhä piteneviä varjoja, ei muistanut yön lähenevän. Nähdessään etäisen täplän, joka vuotta aikaisemmin oli tarjonnut hänelle suuria mahdollisuuksia, kun hän Metsärajalla oli nähnyt kahden tien aukeavan edessään, hän tunsi jälleen joutuneensa elämän tienristeykseen. Aurinko oli laskenut niiden toiveiden ja haaveiden yli, jotka hänen ankaran koetusvuotensa ensimmäisinä viikkoina olivat rohkaisseet ja innoittaneet häntä.
Kun Stanford Manning oli kysynyt: »Mitä aiot tehdä, kun osasi Patchesina loppuu?», oli hän vastannut, että mies, jonka tämä entisinä päivinä oli tuntenut, nyt oli kuollut. Oliko se uusi mies, joka oli astunut vanhan sijaan, myöskin kuoleva? Ja vaistomaisesti Patches kääntyi ja palasi takaisin samaa tietä, jota oli tullut.
Kun ilta oli laskeutunut maille ja tuikkivat tähdet ja räiskyvä nuotiotuli, joka sai varjot väikkymään edestakaisin pienellä aukeamalla, valaisivat pimeää maisemaa, juttelivat Helen ja Stanford tulen ääressä istuen vanhasta ystävästään Larry Knightistä. Mutta jutellessaan he eivät tienneet, että matalan selänteen takana seisoi yksinäinen mies, joka oli jättänyt hevosensa ja ryöminyt pensaikon läpi korkeimmalle kohdalle, mistä voi nähdä aukeamalle.
Maatessaan pimeällä rinteellä mies saattoi nuotioroihun valossa nähdä heidät molemmat riippumaton luona. Hän saattoi kuulla heidän ääniensä hiljaisen soinnun ja silloin tällöin jonkin naurahduksen. Mutta vain mies nauroi, sillä Helenin mieli ei ollut hilpeä tänä iltana. Sitten hän näki Stanfordin menevän telttaan ja jälleen palaavan nuotion luo, ja pian kaikui Helenin kitaran hiljainen, hillitty soitto; sitten kuului hänen äänensä pehmeänä ja tummana, kun hän lauloi lemmenlaulua toverilleen. Myöhemmin, kun nuotion tanssivat liekit olivat sammuneet punaisena hehkuvaan hiillokseen, näki hän heidän käsikkäin menevän telttaan. Sitten oli kaikki hiljaista. Tulen punainen hehku tummeni ja pimeys peitti kaiken. Mutta pimeässäkin mies saattoi nähdä vaalean täplän — valkoisen teltan.
»Getsemane», sanoi Rovasti minulle kerran, kun istuimme yhdessä ja keskustelumme oli kosketellut monia eri asioita, »Getsemane ei ole mikään paikka, se on jotakin, joka tapahtuu. Missä ikinä mies taistelee omaa itseään vastaan, siellä on Getsemane. Kenties hän ei silloin sitä tiedä; kenties hän ei taistellessaan ehdi ajatella, mitä se hänelle merkitsee, mutta myöhemmin hän tietää. Ja voittipa hänessä kumpi voima hyvänsä, jälkeenpäin hän tietää, että se oli hänen elämänsä suuri taistelu.»
Lähteen partaalla.
Kun Prescottin juhla oli ohitse ja Manningit olivat lähteneet viettämään kuherruskuukauttaan Graniittiylängölle, palasi Kitty Reid Williamson Valleyhin tuntien, että samalla kun hänen suhteensa Philiin oli katkennut, oli hänen viimeinenkin kiintymyksensä kotilaaksoon saanut ankaran kolahduksen. Ei kestäisi enää kauan, ennen kuin kartano myytäisiin, sillä muuan välittäjä oli jo tehnyt kaupat miltei valmiiksi ostajan kanssa, joka ensin tulisi katsomaan maita. Siihen mennessä Kitty päätti odottaa kärsivällisesti. Helenin käynti auttaisi häntä, ja olihan hänellä sitä paitsi seuranaan professori Parkhill. Patchesia lukuunottamatta hän mieluummin olikin professorin seurassa.
Professori ymmärsi häntä erinomaisesti. Sen hän sanoikin Kittylle monta kertaa päivässä. Professori puhui hänen kieltään, kuten Phil sanoi, hän ymmärsi, kuinka ympäristön raaka ja peittelemätön aineellisuus vaivasi ja kyllästytti tyttöä. Hän ymmärsi paremmin kuin Kitty itse, eikä väsynyt selittämästä, että hänen kaipuunsa korkeampaan älylliseen ja sielulliseen elämään oli vain seuraus hänen harvinaisista lahjoistaan ja sielunelämänsä suuresta herkkyydestä ja tunteellisuudesta. Professori iloitsi hänen kanssaan — puhtaasti ja vilpittömästi — että hän niin pian oli pääsevä vapauteen ja saava tilaisuuden älyllisten lahjojensa kehittämiseen. Tätä hän vakuutti joka päivä, ja eräänä iltapäivänä hän sanoi enemmänkin.
Se tapahtui samana iltapäivänä, jolloin Patches äkkiarvaamatta oli tavannut Helenin ja Stanfordin Graniittiylängöllä. Kitty ja professori olivat olleet käymässä Simmonsilla ja olivat kotimatkalla Risti-Kolmioon, kun professori äkkiä kysyi: »Pitääkö meidän pitää hyvin kiirettä? Täällä on niin suloista, kun ei ole ketään, joka häiritsisi yhdessäoloamme.»
»Eipä suinkaan», vastasi Kitty, »ei meillä ole polttavaa kiirettä kotiin.» Hän katsahti ympärilleen. »Voimme istuutua hetkeksi tuonne setripuiden alle, missä kerran tapasitte minut ja herra Patchesin — muistatteko, se oli silloin, kun näimme Yavapai Joen.»
»Jos luulette, että voimme jättää kärryt», vastasi professori, »niin olisi se tosiaan hauskaa.»
Kitty sitoi hevoset läheiseen puuhun, ja hetkisen kuluttua he istuivat puiden vilpoisessa varjossa.
»Neiti Reid», alkoi professori arvokkaasti ja mahtipontisesta »minun täytyy tunnustaa, että minua tuona päivänä todellakin ihmetytti teidän seurustelunne tuollaisen miehen kuin Patchesin kanssa. Suonette anteeksi, että sanon sen, mutta teidän on täytynyt huomata vilpitön kiintymykseni. Satuin myöskin eräänä päivänä näkemään teidät Prescottin puistossa hänen seurassaan. Loukkaanko teitä puhumalla siitä?»
»Ette lainkaan, professori Parkhill», vastasi Kitty hymyillen ajatellessaan, kuinka tietämätön professori oli paimenen oikeasta luonteesta. »Pidän Patchesista. Hän kiinnittää suuresti minun mieltäni, eikä minulla tosiaan ole syytä olla epäystävällinen häntä kohtaan. Eikö minun teidän mielestänne pitäisi olla ystävällinen poikiamme kohtaan?»
»Ehkä teidän pitää», huokasi professori. »Mutta minun tekee suorastaan pahaa, kun näen teidän seurustelevan tuollaisen miehen kanssa. Minusta on julmaa, että teidän pitää olla kosketuksissa sellaisten ihmisien kanssa. Minusta tuntuu hauskalta tietää, että pääsette pian vapaaksi sellaisista velvollisuuksista ja saatte valita seuranne omasta luokastanne.»
Kittyn oli varsin vaikea vastata. Hän ei tahtonut moittia Patchesia ja monia ystäviään Williamson Valleyssa, mutta hän ei liioin halunnut selittää, että Patches oli vain näytellyt professorin huviksi, sillä hän tunsi, ettei hän itse ollut aivan syytön tähän ilveilyyn. Siksi hän ei virkkanut mitään, vaan näytti vaieten yhtyvän seuralaisensa mielipiteeseen. Niin ainakin professorista tuntui, ja hän arveli Kittyn vaikenemisellaan tahtovan rohkaista häntä jatkamaan.
»Teidän täytyy ymmärtää, neiti Reid, että teidän sielullinen hyvinvointinne on minulle erittäin tärkeä. Näinä kuukausina, jotka olemme viettäneet yhdessä, on teidän läheisyytenne — sielullinen läheisyytenne, tarkoitan — käynyt minulle sanomattoman rakkaaksi. Meidän sielujemme sopusointu on rohkaissut ja innoittanut minua. Olen tuntenut itseni voimakkaammaksi ja rohkeammaksi kuin milloinkaan ennen tavoittelemaan älyllisen elämän hohtavia huippuja. Ja jollen ole erehtynyt, olette tekin tuntenut toveruutemme kohottavan teitä?»
»Se on totta, professori Parkhill», vastasi Kitty vilpittömästi. »Keskustelumme ovat olleet minulle paljon suuremman arvoisia kuin voin sanoakaan. En ole koskaan unohtava tätä kesää. Teidän ystävyytenne on suuresti vaikuttanut elämääni.»
Pieni mies väänteli itseään levottomana ja pälyili ympärilleen. »Olen vilpittömästi iloinen siitä, että minun seurani ei ole ollut teille epämieluinen. Minusta tuntuu, ettei se ole ollut, mutta — hm — tahdoin kernaasti kuulla teidän itsenne vahvistavan mielipiteeni. Minun on tunnustettava, että minun — tuota — että minun ei ole helppo sanoa sitä, mikä jo useampia viikkoja on painanut mieltäni.»
Kitty katsoi häneen hartaana kuin ainakin tiedonjanoinen oppilas, joka odottaa kunnioitettavan opettajan huulilta putoavan kalliita hedelmiä.
»Neiti Reid, miksi pitäisi kauniin ja epäilemättä erittäin hedelmällisen toveruutemme loppua?»
»En ymmärrä sanojanne, professori Parkhill», vastasi tyttö hämmästyneenä.
Tämä katsahti tyttöön. Hänen ilmeessään oli heikko — hyvin heikko — moitteen häive. »Kuinka niin, olenhan mielestäni esittänyt ajatukseni hyvinkin selvästi. Tarkoitan hartaasti haluavani, että suhteemme — suhde, jonka molemmat olemme havainneet hedelmälliseksi — jatkuisi edelleen. Olen vakuuttunut siitä, että nämä kuukaudet, jotka olemme viettäneet yhdessä, ovat riittävästi todistaneet sielujemme värähtelevän täydellisessä sopusoinnussa. Minä tarvitsen teitä, rakas ystävä. Te ymmärrätte sieluni tarpeet ja kaipuun. Minä tarvitsen teitä rohkaisemaan, innoittamaan ja auttamaan itseäni siinä jalossa työssä, johon uhraan kaiken tarmoni ja kaiken voimani.»
Nyt Kitty katsahti häneen huvittunut ilme kasvoillaan. »Tarkoitatteko, että —» hän keskeytti hämillään veren kohotessa hänen poskiinsa.
»Tarkoitan», vastasi professori varmasti. »Pyydän teitä vaimokseni. En kuitenkaan», hän lisäsi nopeasti, »tämän suhteen tavallisessa mielessä. Minä näet tarjoan teille sielujemme avioliittoa.»
Nuori nainen keskeytti hänet. »Vaietkaa, professori Parkhill», huudahti hän kauhistuneena.
Professori oli sekä hämmästynyt että aika tavalla pettynyt. »Onko minun käsitettävä teidät siten, että te ette vastaa tunteisiini, neiti Reid? Onko mahdollista, että olisin niin suuresti erehtynyt?»
Kitty käänsi päänsä poispäin, aivan kuin hänen olisi ollut mahdotonta enää milloinkaan katsoa professoriin. »Se mitä pyydätte, on mahdotonta», hän virkkoi matalalla äänellä. »Mahdotonta!»
Kitty ei saattanut estää vastenmielisyyden tunnetta nousemasta mieleensä, niin urheasti kuin hän koettikin taistella sitä vastaan. Ja miksi, hän kysyi itseltään, miksi herätti tämän miehen kosinta hänessä sellaista vastenmielisyyttä ja inhoa? Hänhän oli kuuluisa tiedemies, tunnettu ja ihailtu. Hänen vaimollaan olisi ilman muuta pääsy siihen elämään, jota Kitty hartaasti kaipasi ja jonka vuoksi hän oli valmis uhraamaan syntymäkotinsa ja vanhat ystävänsä. Professori oli esittänyt kosintansa valituin ja älykkäin sanoin. Hän oli tulkinnut ajatuksensa kielellä, jota Kitty ylpeänä oli luullut ymmärtävänsä ja jolla he usein olivat keskustelleet keskenään, mutta yhtäkaikki hän tunsi itsensä nöyryytetyksi ja loukatuksi. Oli kuin professori tarjoamalla hänelle avioliittoa puhtaasti älyllisen ja sielullisen yhdyselämän perusteella olisi loukannut naista. Ja ihmetellen Kitty totesi, ettei hänestä ollut tuntunut sellaiselta Philin tunnustaessa hänelle rakkauttaan. Hän oli ollut ylpeä ja iloinen tietäessään voittaneensa Philin kaltaisen miehen rakkauden, vaikkakaan ei voinut lupautua hänen vaimokseen. Ja tällä samalla paikalla, jonka professori oli valinnut tunnustuksilleen, oli Patches sanonut hänelle, että hän aikoi vaihtaa elämän parhaan ja kauneimman todellisuuden turhiin saippuakupliin — että hän aikoi heittää pois sisuksen ja tyytyä tyhjiin kuoriin. Tätäkö Patches oli ajatellut?
»Minua surettaa, neiti Reid», virkkoi professori, »että ne puhtaat ja ylevät tunteet, joihin olen vedonnut, eivät näytä herättävän vastakaikua teidän sielussanne. Minä —»
Jälleen tyttö keskeytti hänet kärsimättömällä kädenliikkeellä: »Älkää jatkako, professori Parkhill. Minä — minä pelkään kaikesta huolimatta olevani hyvin matalalla tasolla. Tulkaa, meidän on aika palata kotiin.»
Koko iltapäivän ja illan Kitty oli levoton ja hajamielinen. Hän tahtoi nauraa professorin hullunkuriselle kosinnalle, mutta hänen poskensa hehkuivat vihasta ja hän olisi tahtonut itkeä häpeästä ja nöyryytyksestä. Ja hänen sielussaan soi kaiken aikaa sama kysymys: eikö professorin ehdotus ihanteellisesta avioelämästä ollutkin hänen edustamiensa sivistysaatteiden johdonmukainen seuraus — aatteiden, joiden harras ihailija Kitty tähän päivään saakka oli ollut? Mutta jos hän tosiaan piti professorin ja hänen kaltaistensa ihmisten edustamaa sivistystä niin ihailtavana — paljon korkeampana sitä elämää, johon Phil Acton kuului — miksi ei hän silloin tuntenut itseään ylpeäksi sen sijaan, että tunsi olevansa nöyryytetty tunteesta, jota ei edes voinut sanoa rakkaudeksi. Miksi ei hän ollut tuntenut itseään nöyryytetyksi silloin, kun Phil pyysi häntä vaimokseen? Saattoiko sittenkin olla olemassa jotakin, joka kaikesta huolimatta oli yläpuolella sen sivistyksen, mitä hän oli pitänyt elämän suurimpana ihanteena? Saattoiko Granite Mountainin maassa sittenkin olla jotakin, joka oli yläpuolella kaiken, minkä hän koulussa oli saanut oppia, aivan kuin Granite Mountain itse suurenmoisuudessaan ja jykevässä kauneudessaan kohosi ylväimpienkin ihmiskäden pystyttämien rakennusten yli?
Yö oli jo pitkälle kulunut, kun Kitty, yhä valveilla ja rauhattomana, kuuli kavioiden kapsetta pihalta. Ratsastaja oli Patches, joka palasi kotiin pitkältä retkeltään.
Väsyneenä ruumiiltaan ja sielultaan päivän koettelemusten jälkeen Patches painui vuoteeseen. Hänen tehdessään aamulla Rovastille ilmoituksensa yritti tämä nähdessään hänen kasvojensa ilmeen saada hänet jäämään päiväksi kartanoon. Mutta Patches ei suostunut siihen. Phil odotti häntä, ja hänen oli palattava Graniittiylängölle. Syötyään aamiaisensa hän lähti matkaan.
Hän oli jo ehtinyt Minttu-uomalle saakka ja pysähtynyt juottamaan hevostaan ja virkistämään itseään raikkaalla vedellä, kun kuuli jonkun nopeata laukkaa ratsastavan samaa tietä, jota äsken itse oli tullut. Hetkistä myöhemmin ilmestyi Kitty näkyviin.
Nähdessään Patchesin lähteen partaalla tyttö heilutti kättään tervehdykseksi. Ja vastatessaan tervehdykseen ja nähdessään hänen lähestyvän tunsi Patches iloitsevansa hänen tulostaan. Heidän vilpitön, uskollinen ystävyytensä, joka oli alkanut heti ensi näkemältä Kittyn osoittaessa ystävällistä mielenkiintoa nahkapoikaa kohtaan, antoi hänelle turvallisen ja mieluisan tunteen. Väsyneenä ja alakuloisena hän tervehti tyttöä lämpimästi ja iloisena, niin että Kitty punastui mielihyvästä.
»Näin teidän lähtevän pihalta», sanoi Kitty, »ja päätin lähteä mukaanne Graniittiylängölle tervehtimään Manningeja. He pyysivät minua tulemaan tällä viikolla, ja minun mielestäni he ovat saaneet tarpeeksi nauttia kuherruskuukaudestaan. Tehän tiedätte, missä he oleskelevat?»
»Tiedän», vastasi Patches. »Nain heidät eilen. Mutta tulkaahan juomaan.Te olette ratsastanut hyvää vauhtia!»
»Tahdoin tavata teidät niin pian kuin suinkin», nauroi Kitty hypätessään kevyesti satulasta. »Mutta te saitte hyvän etumatkan minun satuloidessani Midnightiani. ‘Onpa tämä ihana paikka! Mutta minua janottaa tosiaan vallan kauheasti.»
»Valitan, ettei minulla ole millä ammentaa», virkkoi Patches ja nauroi hilpeätä naurua tytön vastatessa: »Unohdatte, että olen tottunut maan tapoihin.» Ja heittäen maahan leveän hattunsa hän kumartui juomaan lähteestä, kuten Patcheskin oli tehnyt.
Patchesin katsellessa tyttöä välähti muuan ajatus hänen mielessään — niin tavaton ja odottamaton, että hän ei edes uskaltanut ajatella sitä loppuun.
»Puhukaapa vielä jumalien nektarista!» huudahti Kitty hengähtäen syvään ja kohottaen hymyilevät kasvonsa Patchesia kohden. Ja jälleen hän kumartui juomaan.
»Ja nyt, herra, olkaa ystävällinen ja tuokaa minulle kimpullinen kaisloja. Teemme niistä mukavan istuimen itsellemme tuonne siimekseen ja välitämme vähät Granite Mountainista, Manningeista ja teidän paimenistanne.»
Patches kävi noutamassa aimo kimpullisen kaisloja ja ojentautui pitkäkseen ruohoon korkean sykomorin alle Kittyn istuutuessa hänen viereensä. Siinä hän lojui selällään kädet ristissä niskan alla ja silmäili kotkaa, joka näkyi pienenä mustana pilkkuna sinisellä taivaalla. Hetkisen kuluttua hän näytti kokonaan unohtaneen seuralaisensa.
Kitty nojautui häntä kohden ja piti kaislan latvaa hänen silmiensä edessä. »Minulla ei ole penniäkään mukana», hän sanoi, »mutta annan tämän teille ajatuksistanne.»
Patches kohottautui nopeasti istumaan. »Sekin olisi liian suuri hinta minun ajatuksistani. Mutta te ette ole kertonut minulle, mitä ystävällemme professorille kuuluu? Eikö leiliä ole paha omatunto, kun näin hylkäsitte hänet?»
Kitty kohotti torjuen molemmat kätensä. »Vaietkaa, Patches, vaietkaa! Uh! kunpa tietäisitte, kuinka virkistävää on taas olla oikean miehen seurassa!»
Patches nauroi.
»Vahinko, että Phil on Graniiltiylängöllä. Unohdin sanoa teille, että hän tietää Manningien oleskelupaikan aivan yhtä hyvin kuin minäkin.»
Nämä sanat eivät nähtävästi miellyttäneet Kittyä. Sitten hän vastasi vakavasti: »Kenties minun pitäisi sanoa teille, Patches — mehän olemme olleet niin hyviä ystäviä, te ja minä — Phil —»
»Niin?»
»Phil ei merkitse minulle mitään, Patches. Tarkoitan —»
»Te tarkoitatte sillä tavoin kuin hän tahtoisi?» auttoi Patches huomattavan innokkaasti.
»Niin.»
»Ja te olette sanonut sen hänelle, Kitty?» Patches kysyi kiihkeästi.
»Niin — olen sanonut sen hänelle.»
Patches oli hetken vaiti. »Phil raukka», hän sanoi hiljaa. »Nyt käsitän. Ajattelinkin, että jotakin sellaista oli tapahtunut. Hän on miesten parhaita, Kitty.»
»Tiedän — tiedän», vastasi Kitty kuin haluten lopettaa tämän puheenaiheen. »Mutta siitä ei yksinkertaisesti saattanut tulla mitään.»
Patches katsoi häneen kiihkeästi, tummissa silmissään ilme, jota Kitty ei milloinkaan ennen ollut niissä nähnyt. Patchesin mieli oli kuohumistilassa. Heidän jutellessaan ja nauraessaan oli ajatus, joka yllättävänä oli välähtänyt hänen mieleensä hänen tuntiessaan Kittyn hilpeän ja toverillisen olemukseen tuovan hänen tuskalleen lievitystä ja lohtua, yhä lujittunut ja vahvistunut. Siitä lähtien, kun he vuosi takaperin ensi kerran näkivät toisensa, oli heidän välillään vallinnut vilpitön toveruus, joka vähitellen oli syventynyt läheiseksi ystävyydeksi. Miksi saattoikaan tämä ystävyys vielä muuttua! Patches ajatteli tytön palavaa kaipuuta siihen elämään, jonka hän hyvin tunsi, ja tiesi voivansa tyydyttää hänen sydämensä pienimmänkin toiveen ja kuitenkin suojella häntä maailman vaaroilta ja salaisilta ansoilta. Ja tähän tunteeseen yhtyi tietoisuus hänen oman elämänsä yksinäisyydestä ja autiudesta.
Kittyn sanat hänen ja Philin välisen suhteen loppumisesta poistivat esteen, joka oli häntä pidättänyt ilmaisemasta tätä ajatustaan, ja hänen tavallinen tapansa — toimia harkitsematta — osoittautui nytkin hänen seuraavissa sanoissaan: »Kauhistuisitteko, Kitty, jos sanoisin teille olevani iloinen? Iloitsevani siitä, että te sanoitte ei Philille, vaikka olenkin pahoillani hänen puolestaan?»
»Te iloitsette?» virkkoi tyttö ihmetellen. »Ja miksi?»
»Siksi, että nyt minulla on oikeus sanoa teille jotakin, jota äsken en olisi voinut sanoa. Pyydän teitä vaimokseni, Kitty. Tahtoisin täyttää teidän elämänne kauneudella ja onnella ja tyydytyksellä. Tahtoisin teidän tulevan kanssani maailmaan katsomaan sen ihmeitä. Tahtoisin ympäröidä teidät kirjallisuuden ja taiteen ihanuuksilla, kaikella sillä, mitä sydämenne ikävöi. Tahtoisin teidän tutustuvan ihmisiin, joiden ystävyys olisi ilo teille. Tulkaa minun kanssani, tyttö — tulkaa vaimokseni, ja yhdessä me olemme löytävä rikkaan ja hyödyllisen ja onnellisen elämän. Tahdotteko, Kitty? Tahdotteko seurata minua?»
Tytön kuunnellessa syvenivät hänen harmaat silmänsä ihmetyksestä ja mielihyvästä. Oli kuin olisi joku hyvä haltia äkkiä avannut hänelle oven luvattuun maahan. Sitten riemu häipyi hänen kasvoiltaan ja hän virkkoi empien: »Teette pilaa minusta, Patches.»
Kittyn lausuessa hänen nimensä nauroi mies ääneen. »Unohdin, että te ette edes tunne minua — tarkoitan, että ette edes tiedä nimeäni.»
»Oletteko siis joku valepukuinen prinssi, herra Patches?»
»En prinssi, Kitty — vain tavallinen mies, siinä kaikki. Mutta mies, joka voi tarjota teille huolettoman elämän ja kunnioitetun nimen ja kaiken, mistä olen puhunut teille. Mutta minun täytyy kertoa se teille — minä olen aina tiennyt kerran kertovani sen teille, mutta en aavistanut sen tapahtuvan juuri tänään. Nimeni on Lawrence Knight. Kotini on Clevelandissa Ohiossa. Mitä perheeseeni ja henkilökohtaiseen asemaani ja elämääni tulee, voi isänne antaa teille haluamanne tiedot. Riittää, kun vakuutan; että kykenen tarjoamaan teille kaiken, mitä olen luvannut.»
Hänen mainitessaan nimensä suurenivat Kittyn silmät jälleen. Ystävänsä ja koulutoverinsa Helen Manningin kautta hän tiesi Lawrence Knightistä enemmän kuin tämä aavistikaan.
»Mutta sanokaahan minulle», virkkoi Kitty, »mistä syystä herra LawrenceKnight huvitteleiksen esittämällä Honourable Patchesia?»
Mies vastasi vakavasti: »Tiedän, että se teidän mielestänne mahtaa kuulua hyvin omituiselta, mutta yksinkertainen totuus on, että väsyin itseeni ja hyödyttömään elämääni. Päätin koettaa, voisinko itse ansaita itselleni paikan miesten joukossa. Tahdoin merkitä jotakin oman miehuuteni» — hän epäröi hiukan, mutta jatkoi sitten rohkeasti — »enkä rahojani ja yhteiskunnallisen asemani takia. Tahdoin olla riippumaton — elää kuten toiset miehet, omasta voimastani ja tarmostani ja työstäni. Jos olisin ilmoittanut oikean nimeni pyrkiessäni Risti-Kolmioon, olisivat tuttavani varsin pian keksineet olinpaikkani ja pieni kokeeni olisi täydellisesti epäonnistunut.»
Hänen puhuessaan olivat tuhannet ajatukset risteilleet Kittyn mielessä. Hän uskoi vilpittömästi tyttövuosiensa rakkauden Philiin olevan lopussa. Tämä mies oli Patchesina saavuttanut hänen kunnioituksensa ja kiintymyksensä, ja hänen ilmeinen sivistyksensä herätti hänen ihailuaan. Hän tunsi, että hän oli kaikkea, mitä Phil, ja vielä enemmän. Kuunnellessaan hänen kosintaansa Kitty ei ollut tuntenut pienintäkään häivettä siitä vastenmielisyydestä ja kauhusta, joka hänet oli vallannut vastaanottaessaan professori Parkhillin tarjouksen. Hänen äskeinen kokemuksensa estetiikan jalon esitaistelijan kanssa oli herättänyt eloon kaikki hänen naiselliset vaistonsa, ja ne vetivät häntä tämän voimakkaan, ryhdikkään miehen puoleen, jonka kosinnasta kuka nainen hyvänsä olisi saattanut ylpeillä. Ja lisäksi oli elämä, jonka hän tiesi tämän miehen saattavan hänelle tarjota ja jonka hän nyt saattaisi saavuttaa ilman vanhempiensa suurta uhria — kotikartanon myymisiä — tärkeä tekijä Lawrence Knightin tarjouksessa.
»Se olisi ihanaa», sanoi hän verkalleen. »Minä olen paljon haaveillut kaikesta siitä.»
»Te seuraatte minua, eikö niin? Annatte minun täyttää kaikki toiveenne — tulette kanssani siihen elämään, jota niin hartaasti kaipaatte?»
»Tahdotteko minut todellakin, Patches?» kysyi Kitty arasti, ikäänkuin hänen mielessään vielä olisi ollut epäilyksen varjo.
»Kernaammin kuin mitään muuta maailmassa», väitti mies. »Sanokaa, että tahdotte, Kitty. Sanokaa, että tahdotte tulla vaimokseni.»
Vastaus tuli hitaasti ja vielä kuin kysyvänä: »Tahdon.»
Kitty ei huomannut, että Patches ei ollut lausunut sanaakaan rakkaudesta. Oli niin paljon muuta, joka kiinnitti hänen huomionsa. Mies ei liioin huomannut, että Kittykään ei ollut lausunut tätä sanaa, joka oikeassa merkityksessään sisältää elämän täydellisimmän onnen, pyrkimykset ja saavutukset, menestykset ja voitot, uhraukset ja murheet — sanan syvimmässä mielessä koko elämän.
Setririnteellä.
Kittyn ystävät ilostuivat suuresti hänen saapuessaan Graniittiylängölle. Järkyttävä tapahtuma, joka oli ollut niin vähällä muuttua murhenäytelmäksi, oli jollakin tavoin himmentänyt Graniittiylängön viehätystä, ja Kittyn saapuminen auttoi hajoittamaan pilven, joka viime päivinä oli synkentänyt heidän elämäänsä.
Ei ollut vaikeata taivuttaa Kittyä jäämään kauemmaksi kuin hän alkuaan oli ajatellut ja lähtemään yhdessä heidän kanssaan Prescottiin. Sieltä Stanfordin täytyi lähteä työhön kaivoksilleen ja Helen aikoi seurata Kittyä Risti-Kolmioon, kuten oli luvannut. Risti-Kolmion miehet veisivät kotiin lähtiessään Kittyn hevosen mukanaan, ilmoittaisivat hänen vanhemmilleen viipymisestä ja pitäisivät huolla siitä, että Reidin auto sovittuna päivänä lähtisi Prescottiin noutamaan nuoria naisia.
Kitty ei saattanut edes Helenille kertoa kihlauksestaan Lawrence Knightin kanssa — taikka Patchesin, kuten hän aikoi sanoa tätä siihen saakka, kunnes paimen itse arvelisi ajan tulleen ilmoittaa oikean nimensä. Kaikki oli tapahtunut niin äkkiä — tulevaisuus näytti loistavalta, niin paljon Kittyn rohkeimpiakin unelmia suuremmalta, että hän tuskin saattoi uskoa sitä todeksi. Sitä paitsi hän ehtisi kotona kartanossa kertoa kaikesta Helenille. Ja hän vaati myöskin Patchesilta, ettei tämä puhuisi hänen isänsä kanssa, ennen kuin hän itse oli tullut kotiin.
Phil poikineen saapui Risti-Kolmioon päivää aikaisemmin kuin Kittyn ja Helenin oli määrä palata Prescottista. Heti kotiin tullessaan he saivat kuulla uutisia: Professori Parkhill oli lähtenyt Williamson Valleysta -ja Pata-Koukku-S kartano oli myyty. Reidin odottama ostaja oli saapunut samana päivänä kuin Kitty lähti Graniittiylängölle ja kauppa oli tehty siekailematta. Mutta Reid ei aikonut luovuttaa kartanoa uudelle omistajalle, ennen kuin karjankierroksen jälkeen.
Miesten istuessa illalla Rovastin kanssa pähkinäpuiden alla keskustellen laakson tapahtumista ja varsinkin naapurikartanon uudesta omistajasta, vetäytyi Phil pikku Billyn kanssa hiukan syrjään ottaen osaa keskusteluun vain silloin tällöin, kun hänen oli pakko sanalla tai parilla vastata johonkin hänelle tehtyyn kysymykseen. Kun rouva Baldwin lähetti pikku Billyn vuoteeseen, livahti Phil yksinään hämärään eivätkä miehet nähneet häntä, ennen kuin seuraavana aamuna. Kun aamiainen oli syöty, antoi hän lyhyesti tarpeelliset ohjeet miehilleen ja ratsasti pois.
Ymmärtäen Philin mielialan antoi Rovasti hänen lähteä virkkamatta sanaakaan. Rouva Baldwinille hän sanoi: »Anna hänen olla yksinään, Stella. Ei poikaa vaivaa mikään. Mutta hänen täytyy päästä laitumelle taistellakseen taistelunsa. Luulen hänen lähtevän katsomaan villihevosia Tooheyssa. Sinne hän tavallisesti menee ollessaan apealla mielellä.»
Patches, joka oli käynyt asialla Fair Oaksissa, oli varhain iltapäivällä matkalla kotiinpäin ja oli saapunut sen lähteen läheisyyteen, jossa ensi kertaa teki tuttavuutta Nick Cambertin kanssa, kun äkkiä kuuli vasikan huutavan läheisessä metsikössä. Tuntien jo tarkoin karjakartanoelämään kuuluvat äänet hän tiesi, että vasikka oli hädässä.
Patches käänsi hevosensa syrjään ja ratsasti ääntä kohden. Samassa hän huomasi ohuen savun tunkeutuvan puiden lomitse. Hän pysähdytti heti hevosensa, laskeutui satulasta, sitoi hevosensa puuhun ja jatkoi matkaa jalan, hiljaa ja varovaisesti. Pian hän taas kuuli ääniä. Vasikka huusi tuskasta ja pelosta ja tuuli toi palaneiden karvojen tuoksun hänen nenäänsä. Joku oli parhaillaan merkitsemässä vasikkaa.
Kenties oli kaikki niin kuin olla piti — kenties ei. Patches oli aseeton, mutta hänelle ominaisella huolettomuudella hän ryömi hiljaa eteenpäin pensaikon läpi siihen suuntaan, mistä savu ja äänet tulivat.
Hän ei ollut vielä päässyt kokonaan pensaikon läpi, kun kuuli jonkun, nopeasti ratsastavan poispäin. Taivuttaen oksia erilleen hän yritti nähdä vilahduksen ratsastajasta, mutta liian myöhään — tämä oli jo hävinnyt puiden taa. Mutta pienellä aukeamalla keskellä metsikköä hän näki Yavapai Joen seisovan vasikan vieressä, jolla oli vastapoltettu Neljä-Viiva-M:n merkki kyljessään ja Tailholtin merkit korvissaan.
Patches tiesi heti, aivan kuin olisi nähnyt koko toimituksen, mitä oli tapahtunut. Muiden kartanoiden paimenet kävivät harvoin näillä seuduin, ja Tailholt Mountainin miehet, tietäen Risti-Kolmion miesten olevan työssä Graniittiylängöllä, olivat käyttäneet tilaisuutta hyväkseen. Mies, joka niin kiireisesti oli ratsastanut pois, ajoi epäilemättä parhaillaan lehmää niin pitkän välimatkan päähän, ettei se enää saattaisi palata vasikan luokse.
Mutta niin varma kuin Patches olikin siitä, mitä äsken oli tapahtunut, tuli hän kuitenkin liian myöhään, sillä hänellä ei ollut todisteita siitä, että vastamerkitty vasikka ei ollut Nick Cambertin laillista omaisuutta.
Patchesin astuessa esiin pensaikosta töllötti Yavapai Joe häneen hetkisen ällistyneenä ja syyllisen näköisenä. Sitten hän otti pari askelta hevostaan kohden.
»Odottakaahan hetkinen, Joe», huusi Patches. »Mitä hyötyä teillä olisi karkaamisesta? Minä en aio tehdä teille pahaa.»
Joe pysähtyi ja seisoi epäröiden katsoen tulijaa syrjäsilmäyksin.
»Tulkaahan tänne, Joe, puhutaan hiukan asiasta», jatkoi Risti-Kolmion mies päättävällä äänellä istuutuen matalalle kivelle lähellä pientä nuotiota. »Tehän tiedätte, ettette pääse karkaamaan, vaikka tahtoisittekin.»
»Minä en aio kertoa kenellekään mitään», sanoi Joe yrmeästi tullessaanPatchesia kohden.
»Ettekö?»
»En, sitä en tee», vakuutti Joe. »Tuo vasikka on Neljä-Viiva-M:n omaisuutta, se on aivan varma.»
»Näen sen olevan», vastasi Patches rauhallisesti. »Mutta odotan siksi, kun Nick palaa, ja kysyn häneltä, kenen se oli, ennen kuin hän muutti sen polttomerkin.»
Hermostuneena ja kiihdyksissään lankesi Joe hänen virittämäänsä ansaan.
»Teidän olisi nyt parasta lähteä eikä ruveta tekemään Nickille typeriä kysymyksiä. Jos hän tapaa meidät juttelemassa, hän halkeaa kiukusta. Minä ja te olemme ystäviä, ja sitä varten sanon teille, että teidän olisi parasta korjata luunne hyvissä ajoin.»
»Kiitos, Joe, mutta minulla ei ole kiirettä. Kestää ainakin tunnin, ennen kuin Nick palaa, jos hän ajaa lehmän tarpeeksi kauas.»
Jälleen Joe-raukka sanoi enemmän kuin hänen olisi pitänyt. »Teidän ei tarvitse pitää huolta Nickistä. Kyllä hän ajaa sen tarpeeksi kauas. Nick ei jätä mitään sattuman varaan.»
Saatuaan täten vahvistuksen epäilyksilleen liikkui Patches varmalla pohjalla. Hän oli menetellyt varsin uhkarohkeasti sanoessaan, että vasikan polttomerkki oli muutettu. Sillä oli aivan yhtä mahdollista, että vasikka olisi ollut merkitsemätön Nickin ottaessa sen kiinni. Mutta Joen esiintyminen ja varsinkin hänen viimeinen vastauksensa ilmaisivat Patchesin osuneen oikeaan. Se tosiseikka, että vasikan polttomerkki todellakin oli muutettu, todisti ilman muuta, että se kuului Risti-Kolmiolle, sillä sen merkki oli ainoa, jonka saattoi muuttaa Neljä-Viiva-M:ksi.
Patches vaihtoi nyt äänensävyä ja virkkoi mennen suoraan asiaan: »Kuulkaahan, Joe, me saatamme yhtä hyvin puhua asiasta peittelemättä. Te tiedätte minun olevan ystävänne, enkä minä tahdo tuottaa teille harmia, mutta sitä ei voi auttaa, että te nyt olette aikamoisessa pinteessä. Minä piilottelin tuolla pensaikossa päästäkseni selville asiasta ja tiedän varsin hyvin, että tämä on Risti-Kolmion vasikka ja että te ja Nick muutitte sen polttomerkin. Te tiedätte, että se merkitsee vankeutta sekä teille että Nickille, jolleivät pojat mahdollisesti jo sitä ennen pieksä teitä pahanpäiväiseksi ilman sen enempiä muodollisuuksia.»
Patches vaikeni antaakseen sanoilleen enemmän pontta.
Joe oli valahtanut valkeaksi kuin palttina. Hän vapisi pelosta ja pälyili hevoseensa.
Patches lisäsi terävästi: »Teidän on turha yrittää karata. Voin surmata teidät, ennen kuin olette ehtinyt edes puolitiehen hevosenne luo.»
Ansassa ja avuttomana Joe katsahti rukoilevasti käskijäänsä. »Ettehän anna minun joutua vankilaan, ettehän, Patches?» uikutti hän. »Te ja minä olemme hyviä ystäviä, eikö niin? Sitäpaitsi ei hän antaisi minun joutua vankilaan, eivätkä pojat uskaltaisi tehdä minulle mitään, jos he vain tietäisivät.»
»Kenestä puhutte?» kysyi Patches. »Nickistäkö? Älkää olko typerä, Joe.Nick joutuisi vankilaan yhdessä teidän kanssanne.»
»Minä en tarkoita Nickiä, tarkoitan häntä Risti-Kolmiossa — professoriParkhillia. Sanon teille, ettei hän anna teidän tehdä minulle mitään.»
»Älkää uskoko sitä, Joe», vastasi Patches hetkeäkään epäröimättä. »Tiedätte aivan yhtä hyvin kuin minäkin, ettei professori Parkhill enemmän kuin kukaan muukaan voisi pidättää poikia, jos he saisivat kuulla tästä. Sitä paitsi ei professori enää ole kartanossa.»
Joe-raukan pelästys oli surkea nähdä. »Tarkoitatteko, että hän — että hän on lähtenyt?» sopersi hän.
»Kuulkaahan, Joe», sanoi Patches nopeasti. »Minä voin tehdä enemmän teidän puolestanne kuin hän, vaikka hän olisikin täällä. Te tiedätte, että minä olen ystävänne ja etten tahtoisi toimittaa teidänlaistanne kunnon miestä viideksitoista tai kahdeksikymmeneksi vuodeksi vankilaan tai vaikkapa hirteen. Mutta on vain yksi keino, millä voin auttaa teitä. Teidän täytyy tulla minun kanssani Risti-Kolmioon ja kertoa herra Baldwinille kaikki, kuinka te olette Nickin työssä ja kuinka hän pakotti teidät auttamaan itseään ja kaiken minkä tiedätte. Jos sen teette, voimme pelastaa teidät.»
»Luulen — luulen teidän olevan oikeassa, Patches», keskeytti pelästynyt miesparka. »Nick onkin kohdellut minua kuin koiraa. Ettehän anna Nickin tehdä minulle pahaa, ettehän?»
»Ei kukaan voi tehdä teille pahaa, Joe, jos nyt lähdette minun kanssani. Lupaan pitää huolta teistä ja auttaa teitä tulemaan mieheksi. Tulkaahan nyt, mutta minä päästän ensin tuon vasikan irti.»
Hänen kumartuessaan vasikan yli kuului pensaikosta ääni, joka sai hänet ponnahtamaan pystyyn.
Joe uikutti kauhusta.
Patches sanoi matalalla äänellä, mutta käskevästi. »Olkaa vaiti ja seuratkaa minua. Olkaa mies, niin minä autan teitä.»
»Nick tappaa meidät varmasti», vaikeroi Joe.
»Sitä hän ei tee, jos minä vain pääsen ensiksi käsiksi häneen», vastasiPatches.
Mutta hän huokasi helpotuksesta nähdessään Phil Actonin ratsastavan heitä kohden setrien lomasta.
Mutta ennen kuin Patches ennätti sanoa sanaakaan, ojentautui Philin pistooli häntä kohden ja päällysmiehen ääni kaikui käskevänä:
»Kädet ylös!»
Joe nosti kätensä. Patches empi.
»Nopeasti!» virkkoi Phil.
Nähdessään ilmeen Philin silmissä Patches totteli. Mutta kohottaessaan kätensä valahti hänen kasvoilleen tumma puna, ja hänen harmaat silmänsä leimahtivat. Hänen salaperäinen esiintymisensä hänen tullessaan Risti-Kolmioon pyytämään työtä, hänen ystävyytensä Yavapai-Joen kanssa, joka oli herättänyt karjanhoitajien epäluuloa, hänen kohtauksensa Joen kanssa, josta professori oli kertonut Philille, hänen paluunsa kartanoon, kun kaikki luulivat hänen olevan Prescottissa — kaikki tämä ja monet muut asianhaarat olivat nyt kärjistyneet huippuunsa Philin löytäessä Patchesin Joen seurasta ja vastamerkityn vasikan nuotion vierestä. Patches oli tosin aseeton, mutta Phil ei saattanut olla siitä varma, koska yleinen tapa oli pitää pistoolia nahkasäärykseen pistettynä.
Mutta vaikka Patches hyvin ymmärsikin kaiken tämän, ei hän kuitenkaan voinut olla tuntematta raivoa, kun mies, jonka kanssa hän oli elänyt niin likeisessä ystävyyssuhteessa viimeisien kolmen kuukauden aikana, saattoi uskoa hänet syylliseksi sellaiseen rikokseen ja ilman muuta kohdella häntä tavallisena karjavarkaana. Hänen oikeuden- ja kunniantuntoaan oli loukattu, ja hän päätti puolustaa itseään tätä syytöstä vastaan ja opettaa Phil Actonille, että oli raja, jonka yli hän ei sallinut tämän ystävyyden nimessä menevän. Hänen ainoa toivonsa oli voittaa päällysmiehensä sanoin, kuten hän oli Joenkin kahlinnut. Sanasodassa Phil Acton oli vasta-alkaja. Hilliten vihansa Patches sanoi kylmästi ja purevan ivallisesti, katsoen paimenta pilkallisesti hymyillen: »Sinä näytit olevan varsin varovainen vangitessasi aseettoman miehen?»
Patches näki Philin kasvoille leviävästä punasta, että sanat olivat tehonneet.
»Ei kannata olla varomaton sinunlaistesi miesten kanssa», vastasi Phil kiivaasti.
»Ei kai», pilkkasi Patches, »mutta suuren Villihevos-Philin kannattaa varmaan hyvin ansaita itselleen raukan nimi, sillä hän pelkää tulla aseettoman miehen lähelle, jollei hänellä itsellään ole pistoolia kädessään.»
Kylmät, ivalliset sanat saattoivat Philin raivoihinsa. Hurjasti naurahtaen hän pisti pistoolinsa koteloon ja hypähti satulasta. Samassa hetkessä Patches ja Joe laskivat kätensä alas, ja Joe, kummankaan sitä huomaamatta, otti muutaman askelen hevostaan kohden.
Phil seisoi nyt rauhallisena kädet ristissä rinnalla katsoen Patchesiin.
»Mitä ilveilyä tämä oikeastaan on, senkin kirottu karjavaras?» sanoi hän kylmästi. »No, ota nyt pistoolisi ja tee mitä aiot.»
Niin vihainen kuin olikin, ei Patches voinut olla ihailematta ystäväänsä, joka oli vastannut hänen purevaan loukkaukseensa näin pelottomasti. Mutta hän ei voinut poiketa suunnitelmastaan saada Phil heittämään pois aseensa.
»Ilveilijä sinä olet itse ja kerskailija lisäksi», ivasi hän. »Sinä tiedät hyvin, ettei minulla ole asetta. Sinun eleesi on hyvin komea. Paha vain, ettei se vähääkään vaikuta minuun.»
Kiroten Phil tempaisi pistoolinsa kotelosta ja heitti sen maahan.
»Niinkuin tahdot», huudahti hän syöksähtäen Patchesia kohden.
Mutta silloin tapahtui Patchesissa omituinen muutos. Niin vihainen kuin hän olikin, sai muuan ajatus hänen vihansa talttumaan.
»Seis!» huudahti hän äkkiä ja niin käskevästi, että Phil tahtomattaan pysähtyi. »Minä en voi tapella kanssasi tällä tavoin, Phil», sanoi hän, ja Phil näki jälleen tuon omituisen itsehalveksunnan hymyn hänen kasvoillaan. »Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että joudut alakynteen tapellessasi paljain käsin minun kanssani. Nyt sinä olet auttamattomasti minun vallassani, niin kuin minä olin hetki sitten sinun vallassasi. Nyt minä olen aseistettu ja sinä aseeton. Minä en voi näin tapella kanssasi, Phil.»
Vastoin Philin tahtoa Patchesin sanat tekivät häneen syvän vaikutuksen. Hän käsitti, että epätasainen taistelu ei tyydyttäisi kumpaakaan, olipa ylivoima kummalla hyvänsä.
»No niin», sanoi hän purevasti, »mitä siis aiot tehdä?»
»Ensinnäkin», vastasi Patches tyynesti, »aion kertoa sinulle, mistä syystä minä osuin olemaan täällä Yavapai Joen seurassa.»
»Minä en kaipaa sinun selityksiäsi. Kai se kuitenkin taas kuuluu sinun yksityisasioihisi», vastasi Phil kuivasti.
Patchesin onnistui hillitä itsensä. »Sinä saat yhtäkaikki kuulla selityksen», hän vastasi. »Saat uskoa sitä tai et, aivan mielesi mukaan.»
»Ja entä sitten?» kysyi Phil.
»Sitten minä noudan itselleni pistoolin, jotta saamme selvittää asiamme mies miestä vastaan milloin vain tahdot», vastasi Patches päättävästi.
Mutta kertoessaan Philille, kuinka hän oli tullut paikalle liian myöhään ottaakseen kiinni karjavarkaan ja kuinka hän juuri Philin saapuessa oli saanut Joen taivutetuksi lähtemään Risti-Kolmioon antamaan tarpeelliset todisteet Nickiä vastaan, unohti Patches, minkä vaikutuksen hänen sanansa mahdollisesti tekisivät Joeen. Molemmat Risti-Kolmion miehet olivat niin syventyneet omien väliensä selvittämiseen, etteivät kiinnittäneet huomiotaan Tailholt Mountainin miesraukkaan. Käyttäen tilaisuutta hyväkseen Joe oli vähitellen siirtynyt yhä lähemmäksi hevostaan. Kun hän kuuli Patchesin kertovan, ettei hänellä ollut mitään eittämättömiä todisteita, että vasikka ei ollut Nick Cambertin laillista omaisuutta, synkkenivät hänen kasvonsa kiukusta. Häntä harmitti, että Patches oli saanut hänet paljastamaan sekä itsensä että isäntänsä, ja hän keksi mielestään hyvän keinon oman nahkansa pelastamiseksi ja isäntänsä lepyttämiseksi. Hän hyppäsi nopeasti hevosensa selkään ja ennen kuin toiset saattoivat pidättää häntä, hän oli jo kaukana metsikössä.
»Siinä se nyt oli», huudahti Patches harmissaan. »Unohdin kokonaanJoen.»
»Enpä luule hänen paljoakaan vaikuttavan asiaan», murahti Phil.
Puhuessaan Phil käänsi selkänsä Patchesille ja otti pari askelta pistooliaan kohden. Hän oli ehtinyt miltei sen luo, kun pensaikosta Patchesin takaa kuului laukaus.
Patches näki Philin horjuvan eteenpäin, ojentautuvan kuin ponnistaen viimeiset voimansa ja kääntyvän katsomaan taakseen. Philin kaatuessa syöksyi aseeton paimen Philin asetta kohden, joka yhä oli maassa. Samalla hän kuuli toisen laukauksen, ja kuula viuhui hänen kasvojensa ohitse. Philin pistooli kädessään hän ryntäsi setripuun taakse vastapäätä pensaikkoa, mistä laukaukset oli ammuttu, ja hänen juostessaan viuhui toinen kuula hänen ohitseen.
Patchesin tapaan liikkuvaan mieheen ei ole helppo osua. Mutta vielä vaikeampi on osua, kun mies on aseistettu ja puun suojassa. Silmänräpäys sen jälkeen, kun oli päässyt turvapaikkaansa, Patches kuuli kavioiden kapsetta ja tiesi, että näkymätön murhamies oli katsonut parhaaksi tyytyä siihen, mitä oli saanut aikaan, ja paeta ennen kuin Patches kenties ryhtyisi hänen kanssaan ilmitappeluun.
Kavioiden kapseen vaimetessa Patches syöksyi Philin luo.
Nopeasti tarkastaessaan Philin tilaa hän huomasi kuulan tunkeutuneen oikean hartian alapuolelle ja miehen olevan hengissä, vaikkakin tajutonna ja epäilemättä pahasti haavoittuneena.
Patches repi nopeasti paitansa sileiksi, tukahdutti verenvuodon ja sitoi haavan parhaan kykynsä mukaan. Sitten hän empi hetkisen. Kartanoon oli kolmen tai neljän mailin matka. Hän saattoi ratsastaa taipaleen edestakaisin muutamassa minuutissa. Jonkun täytyi lähteä noutamaan lääkäriä menettämättä hetkeäkään. Oli parempi jättää Phil yksinään muutamaksi minuutiksi kuin lähteä kuljettamaan häntä kotiin tässä tilassa. Seuraavassa hetkessä Patches istui Philin satulassa ja karautti kotiin hurjempaa vauhtia kuin milloinkaan oli ratsastanut.
Jim Reid oli matkalla kotiin Prescottista Kittyn ja Helenin kanssa, aivan kuten Kitty oli suunnitellut. He olivat noin kymmenen mailin päässä kotoa, kun Reid, joka ohjasi autoa, näki ratsastajan lähenevän. Hetkisen hän silmäili miestä ja sanoi sitten tytöille: »Katsokaahan, miten tuo mies ratsastaa. Nyt ei kaikki ole niin kuin olla pitää.» Puhuessaan hän käänsi auton syrjään tieltä.
Hetkistä myöhemmin hän lisäsi: »Se on Curly Elson Risti-Kolmiosta. Laaksossa on tapahtunut jotakin.» Hän pysähdytti koneen ja hyppäsi tielle, jolta Curly saattaisi nähdä ja tuntea hänet.
Curly ei tiukentanut suitsia, ennen kuin oli aivan Reidin vieressä. Sitten hän pysähdytti hevosensa niin äkkiä, että tämä oli lysähtää maahan.
Curly sanoi nopeasti; »Phil Actonia on ammuttu. Tarvitsemme pian lääkärin.»
Sanaakaan sanomatta Jim Reid hyppäsi autoon. Vaunu ajoi hiukan takaperin kääntyäkseen. Sen pysähtyessä silmänräpäyksen verran lähteäkseen eteenpäin laski Kitty kätensä isänsä olalle.
»Odota!» huudahti hän. »Minä menen Philin luo. Curly, antakaa minulle hevosenne, — te voitte lähteä isän kanssa.»
Kitty oli tuskin lopettanut lausettaan, kun paimen jo oli maassa. Ja ennen kuin auto oli päässyt lähtemään, ratsasti Kitty takaisin samaa tietä, jota Curly oli tullut.
Kitty oli tuskin tietoinen siitä, mitä oli sanonut. Paimenen ensimmäiset sanat olivat tuottaneet hänelle miltei ruumiillisia tuskaa, niin että hän oli tuntenut itsensä heikoksi ja avuttomaksi. Hänestä tuntui kuin raskas paino olisi painanut häntä maahan, ja hänen silmänsä sumenivat. »Phil Acton on ammuttu! Phil Acton on ammuttu!» Hän oli mielessään yhä uudelleen toistanut Curlyn sanoja. Sitten hänen voimansa palasivat. Hänen täytyi päästä Philin luo, — hänen täytyi rientää, rientää! Miksi hevonen juoksi niin hitaasti! Olisipa hänellä ollut oma Midnightinsa! Hän ei voinut ajatella ratsastaessaan. Hän ei ihmetellyt, ei tutkinut, ei harkinnut tunteitaan. Hän vain tunsi. Phil oli haavoittunut — Phil, poika, jonka kanssa hän pikku tyttönä oli leikkinyt, jonka kanssa oli käynyt koulua, joka oli herättänyt hänen nuoren sydämensä ensimmäisen rakkauden. Phil, hänen Philinsä oli haavoittunut, ja hänen täytyi kiiruhtaa hänen luokseen nopeasti — nopeasti!
Kittystä tuntui, että hän oli ratsastanut monta tuntia, ennen kuin saapui laitumen reunaan. Onneksi Curly oli jättänyt veräjän auki. Ratsastaessaan tuttua, vanhan Actonien kartanon ja Risti-Kolmion välistä tietä hän näki miehet. He kantoivat Philiä kotiinpäin, ja jälleen sumenivat Kittyn silmät ja hänen täytyi tarttua satulannuppiin, jottei putoaisi. Mutta tuokion kuluttua hän jälleen oli entisellään ja valmis tekemään kaiken, mitä rouva Baldwin määräsi.
Phil oli tullut tajuihinsa, kun miehet tarttuivat häneen, mutta oli verenvuodosta hyvin heikko. Vaikka Bob ajoikin mahdollisimman varovasti, oli matka miltei liian rasittava. Mutta hänen päästyään omaan vuoteeseensa ja saatuaan hiukan rauhoittavia lääkkeitä näytti hänen loistava ruumiillinen kuntonsa ja terveytensä voittavan vaaran ainakin toistaiseksi.
Rouva Baldwinin ja Kittyn puuhaillessa hetkisen toisessa huoneessa kumartui Rovasti Philin vuoteen yli ja kuunteli Philin katkonaista kertomusta siitä, mitä metsässä oli tapahtunut siihen saakka, kun hän menetti tajuntansa. Kun hän oli tarkoin painanut mieleensä kaikki tapahtuman yksityiskohdat, katsoi hän suoraan Philin vakaviin ja avomielisiin silmiin ja kysyi: »Phil, tekikö Patches tämän?»
Ja nuori mies vastasi: »Will-setä, minä en tiedä.»
Sen jälkeen hän sulki uupuneena silmänsä kuin nukkuakseen. Nähdessään Kittyn oviaukossa Rovasti kutsui hänet istumaan vuoteen viereen. Itse hän hiipi hiljaa huoneesta.
Kuin unessa oli Phil nähnyt Kittyn ratsastavan pihalle. Ja hän oli tiennyt Kittyn olevan läsnä huoneessa, jossa nyt makasi. Mutta hän ei ollut pienimmälläkään eleellä osoittanut tietävänsä hänen läsnäolostaan. Kittyn istuutuessa vuoteen viereen avasi paimen hetkiseksi silmänsä ja katsoi tyttöön. Sitten väsyneet luomet sulkeutuivat jälleen eikä Phil millään tavoin osoittanut, että oli tuntenut hänet. Hänen kalpeat huulensa sulkeutuivat tiukasti aivan kuin uusi tuska olisi raadellut häntä.
Katsellessaan miestä, joka niin kauan kuin hän saattoi muistaa, oli ollut osa hänen omasta elämästään, ja joka nyt oli sen maan rajalla, josta hän ei enää koskaan saattaisi palata, ymmärsi Kitty Reid sen totuuden, joka on suurempi kuin mikään tieto, minkä ihmiskäden pystyttämässä koulussa voimme oppia. Hän ymmärsi sydämensä suurimman totuuden. Hän ei ollut oppinut sitä kirjoista eikä koulusta, ei opettajiltaan eikä tovereiltaan. Hän oppi sen Elämän Herralta, joka rajattomassa viisaudessaan opettaa opetuslapsiaan koulussa, joka on kaikkia muita kouluja suurempi, Luonnon Koulussa. Tänä hetkenä, kuoleman läheisyyden peittäessä varjoonsa jokapäiväisen elämän tavalliset ja turhat arvot, tiesi Kitty Jumalan kirjoittamattoman lain nojalla, että tämä mies oli ainoa, joka oli määrätty hänen elämäntoverikseen. Ympäristö, olosuhteet, kaikki mitä sanomme sivistykseksi, kenties kuolemakin, saattoi erottaa heidät toisistaan, mutta mikään ei saattanut muuttaa sitä tosiasiaa, että Phil oli ainoa, jonka hänen sydämensä saattoi valita. Kumartuen miehen yli, joka hiljaa makasi vuoteessaan, kuiskasi Kitty hänelle sydämensä syvimmän tunteen.
»Tule takaisin, Phil — rakastan sinua, Phil — tarvitsen sinua — tule takaisin luokseni!»
Hitaasti Phil heräsi heikkoudestaan ja tuskastaan luoden tyttöön katseen, joka oli täynnä ihmetystä ja epäröintiä. Mutta Kittyn kasvoista loisti kirkkaus, joka karkoitti hänen epäilyksensä. Hän ei lausunut sanaakaan — sanat olivat tarpeettomia. Hän ei liioin liikahtanut, sillä hänen täytyi olla hiljaa ja pitää kiinni elämästä, joka äkkiä oli muuttunut hänelle arvokkaaksi. Mutta Kitty tiesi sanoittakin, mitä Phil olisi tahtonut hänelle sanoa, ja Philin sulkiessa jälleen silmänsä kumartui hän hiljaiseen kiitokseen.
Sitten hän nousi ja hiipi ikkunan luo. Hänen täytyi luoda katseensa maailmaan, joka nyt oli uusi ja ihana.
Pähkinäpuiden alla hän näki Rovastin keskustelevan miehen kanssa, jonka vaimoksi hän oli luvannut tulla.
Hiukan myöhemmin toi herra Reid lääkärin taloon, ja auton surina keräsi koko kartanon väen kuulemaan hänen tuomiotaan.
Rovastin ollessa Philin huoneessa lääkärin mukana ja kaikkien muiden kokoontuessa pihalle seisoi Jim Reid hiukan syrjässä muista keskustellen matalalla äänellä Bobin kanssa. Patches, joka seisoi auton takana, kuuli Bobin korottavan hiukan ääntään ja sanovan selvästi: »Siitä ei ole epäilystäkään. Siellä on vastamerkitty vasikka maassa. Hän varmaan unohti säikähdyksissään päästää sen irti tai kenties hän ajatteli, ettei siitä olisi mitään hyötyä, jos Phil pääsisi kertomaan siitä, mitä oli tapahtunut. Minun luuloni on, että Phil yllätti hänet teossa ja niin äkkiä, että hän ampui lainkaan ajattelematta; tehän tiedätte, miten harkitsematta hän toimii. Ja sitten, kun hän näki, mitä oli tehnyt ja luuli, ettei Phil kuitenkaan saattaisi jäädä henkiin, hän arveli parhaaksi jäädä tänne ja koettaa pelastautua jollakin valheella. Jos hän olisi koettanut karata, olisi asia ollut ilman muuta selvä, mutta hän on kyllin kylmäverinen pelatakseen uhkapeliä.»
Patches liikahti kuin rynnätäkseen miesten luo, mutta samassa astui lääkäri pihalle. Hänen tullessaan odottavan joukon luo hymyili Patches ivallisesti itsekseen. Sitten hän astui eteenpäin kuullakseen lääkärin sanat.
Phil voi parantua, vaikkakin se oli hyvin epävarmaa, arveli lääkäri. Haavoittuneen erinomainen terveys ja voima saattoivat pelastaa hänet, mutta ennen kaikkea oli huolellinen hoito välttämätön.
Helpotuksesta huoahtaen joukko hajaantui. Patches lähti yksinään pois.Herra Reid, joka aikoi viedä tohtorin Prescottiin, sanoi tyttärelleen:»Tule, Kitty, ajamme kodin kautta ja viemme sinut ja rouva Manninginäidin luo.»
Mutta Kitty pudisti päätään. »Ei, isä. En minä tule kotiin. Stella tarvitsee minua. Helen kyllä ymmärtää sen, eikö niin, Helen?»
»Hyvä», vastasi herra Reid, jolla näytti olevan kiire. »Sano Stellalle, että äiti tulee käymään myöhemmin illalla.» Ja auto lähti liikkeelle.
Yöllä, kun herra Baldwin ja Kitty istuivat Philin vuoteen ääressä ja Patches makasi unettomana vuoteessaan ajatuksiensa vallassa, ratsasti muutamia naapurikartanon miehiä äänettömästi halki pimeän yön. Ennen kuin uusi päivä oli karkottanut tähdet taivaalta, keräytyi Pata-Koukku-S-kartanon veräjille äänetön, vakava ratsastajajoukko. Aamuhämärissä he seurasivat Jim Reidiä, joka tuli talostaan, ja ratsastivat laakson poikki Risti-Kolmiota kohti. Muuan miehisiä kuljetti hevosta, jolla oli selässään tyhjä satula. He pysähtyivät lähelle kartanon veräjää pienen kukkulan luo, Jim Reidin ja kahden muun miehen jättäessä hevosensa toisten huostaan ja piiloutuessa suuren vesialtaan taakse, niin ettei heitä saattanut nähdä kartanosta.
Helenin ja Rovastin ollessa neljännestuntia myöhemmin pihamaalla, he näkivät Curlyn juoksevan täyttä vauhtia taloon päin. Kun Rovasti kiiruhti häntä vastaan, huusi paimen kalpeana kiihtymyksestä ja vihasta: »He ovat vieneet hänet — he yllättivät hänet, kun hän oli lähdössä laitumelle.»
Helen ymmärsi heti, mitä oli tapahtunut.
Kiihtyneenä hän selitti Rovastille, miten Kitty oli kertonut Philin selostaneen tapahtuman, sekä lisäsi kuiskaten Rovastille jotakin, joka sai tämän kokonaan hämmästyksen valtaan.
»Hevoseni, Curly», huusi Rovasti ja juoksi satulavajaan päin Helenin seuratessa. »Mitä tietä he ratsastivat?» kysyi hän hypähtäessään satulaan.
»Setrimetsikköä kohden, sinne, missä se tapahtui», vastasi mies.»Tarvitsetteko minua?»
»En. Älkää sanoko mitään muille. Rouva Manning, teidän läsnäolonne voisi nyt olla tarpeen.» Ja he ratsastivat kohden setrimetsikköä.
Ratsastajajoukko, joka vei Patchesin, oli ehtinyt pienelle aukeamalle ja tehnyt lyhyet valmistelunsa. Siitä hetkestä lähtien, kun he olivat yllättäneet ja vanginneet hänet, ei Patches ollut virkkanut sanaakaan.
»No, herra», virkkoi mies, joka johti puhetta, »onko teillä mitään sanottavaa, ennen kuin käymme toimeen?»
Patches pudisti päätään ja ihmeekseen he näkivät ivallisen hymyn hänen huulillaan.
»Enpä luule niiden huomautusten, joita minulla saattaisi olla tehtävänä, tekevän suurtakaan vaikutusta herroihin», vastasi hän tyynesti. »Olisi joutavaa viivyttää teitä tarpeettoman kauan.»
Miesjoukko ei saattanut pidättää ihailun mutinaa. He olivat miehiä, jotka osasivat arvostaa tällaista horjumatonta rohkeutta.
Lyhyen hiljaisuuden aikana, joka seurasi Patchesin sanoja, syöksähtivät Rovasti ja Helen äkkiä keskelle miesjoukkoa. Ennen kuin kukaan ennätti estää, seisoi Helen Patchesin vieressä ja tarttui häntä käteen. Nopealla liikkeellä tempasi Rovasti lassonsilmukan miehen kaulasta. Vielä hetkinen, ja hän oli leikannut poikki nuoran, joka kahlehti miehen kädet.
»Kiitos», virkkoi Patches rauhallisesti.
»Älä tee sitä, Will», huudahti Jim kiivaasti. »Tämä on meidän asiamme.» Ja samaan hengenvetoon hän huusi tovereilleen: »Sitokaa hänet uudelleen, pojat», ja ryntäsi eteenpäin.
»Paikoillenne», karjaisi silloin Rovasti, ja nähdessään ankaran päättäväisyyden ilmeen rakastamansa ja kunnioittamansa miehen kasvoilla miehet pysähtyivät.
»Minä teen tämän ja teen vielä enemmänkin, Jim Reid», sanoi Rovasti varmana, ja hänen äänessään oli sointu, joka muinaisina villin lännen päivinä oli pakottanut hurjimmatkin miehet tottelemaan. »Tämä teidän kokouksenne liikuttaa nähdäkseni myöskin minua. Minä vastaan tästä miehestä. Te, pojat, tarkoitatte hyvää, mutta te olette tällä kertaa hiukan liian kärkkäitä toimimaan.»
»Me aiomme vihdoin tehdä lopun näistä Tailholt Mountainin karjavarkauksista, Will», vastasi Reid, »ja me aiomme tehdä sen nyt juuri.»
Piiristä kuului hyväksymisen murinaa.
Rovasti seisoi järkkymättömänä. »Tällä tavoin ette tee loppua mistään! Te aiotte tehdä jotakin, joka on paljon pahempaa kuin muutamien vasikoiden varastaminen. Se aika on ollut ja mennyt Arizonassa, jolloin täällä yksistään epäluulon perusteella piestiin miehiä pahanpäiväiseksi. Luulenpa, että Risti-Kolmiolla on enemmän sellaisia lehmiä, joiden polttomerkkiä on muutettu, kuin teillä kaikilla yhteensä, ja se antaa minulle nähdäkseni oikeuden olla mukana asiasta keskusteltaessa.»
»Hän on oikeassa, pojat», sanoi muuan vanhemmista miehistä.
»Tiedät minun olevan oikeassa, Tom», vastasi Rovasti nopeasti. »Sinä ja minä olemme eläneet naapureina melkein kolmekymmentä vuotta vaihtamatta milloinkaan pahaa sanaan keskenämme, ja me olemme yhdessä kestäneet monta pahaa päivää. Sinä myöskin, George, ja sinä, Henry ja sinä, Bill. Teidät muut minä olen tuntenut siitä saakka, kun olitte pikku poikia, — ja minä ja teidän isänne olemme taistelleet rauhan ja laillisten olojen saavuttamiseksi, ennen kuin te olitte edes syntyneet. Sen me teimme lastemme vuoksi. Ja nyt te luulette voivanne jättää minut kaiken tämän ulkopuolelle. Te luulette voivanne hiipiä tänne salaa, ennen kuin minä olen edes noussut vuoteestani, ja hirttää yhden paimenistani — pojan, joka on miesten parhaita. Sanomatta minulle sanaakaan te väijytte minun aitauksessani ja nostatte hitonmoisen jutun. Minä olen tullut tänne sanoakseni teille, että siitä ei tule mitään. Siitä ei tule mitään, sillä minä en salli sitä.»
Katseet maahan luotuina istuivat miehet vaieten hevostensa selässä. Jotkut murahtivat hyväksyvästi. Jim Reid virkkoi vakavasti: »Mutta kuulehan, Will. Me tiedämme, miltä se sinusta tuntuu, mutta tahdoimme säästää sinut enemmältä harmilta. Tailholt Mountainin varkaat menivät liian pitkälle tällä kertaa. Me emme voi antaa sinun vapauttaa tuota miestä.»
»Minä en aiokaan vapauttaa häntä», vastasi Rovasti.
Miehet katsoivat toisiinsa.
»Mitä sinä siis aiot tehdä?» kysyi Reid.
»Minä aion saada teidät vapauttamaan hänet», kuului yllättävä vastaus.»Tehän hänet vangitsittekin, teidän on siis vapautettava hänet.»
Tilanteen vakavuudesta huolimatta nauroivat useat Rovastin vastaukselle — se oli niin hänen kaltaisensa.
»Panenpa parhaan härkäni vetoon, että hän sen myöskin tekee», kuiskasi muuan.
Rovasti kääntyi vieressään seisovan miehen puoleen. »Patches, kerro näille miehille, miten asia tapahtui.»
Paimenen kerrottua yksityiskohtaisesti tapahtumasta siihen hetkeen saakka, jolloin Phil ilmestyi paikalle, keskeytti Rovasti hänet. »Menehän nyt sinne ja näytä meille tarkalleen, miten kaikki tapahtui sen jälkeen, kun Phil oli tullut sinun ja Yavapai Joen luo.»
Patches totteli. Ja hänen näyttäessään heille, missä Phil oli seissyt laukauksen kajahtaessa, keskeytti Rovasti hänet uudelleen: »Odotahan hetkinen. Tom, asetu seisomaan siihen, missä Phil seisoi.»
Karjanhoitaja noudatti hänen käskyään.
Hänen asetuttuaan paikoilleen jatkoi Rovasti: »No Patches, asetu nyt siihen, missä itse olit.»
Patches totteli.
»No, ja mistä suunnasta laukaus tuli?» kysyi Rovasti.
Patches osoitti suunnan.
Rovastin ei tarvinnut kehoittaa miehiä seuraavaan toimenpiteeseen.Kolme miestä oli jo hypännyt satulasta ja rynnännyt pensaikkoon, jotaPatches oli osoittanut.
»Täällä on tosiaan jälkiä», huusi joku. »Ja täällä», lisäsi toinen muutamia askelia etäämpänä, »tähän hän oli jättänyt hevosensa.»
»Ja nyt», jatkoi Rovasti miesten palattua pensaikosta, »minä kerron teille jotakin. Philin kertomus on täydelleen yhtäpitävä Patchesin äskeisen selostuksen kanssa. Sitä paitsi Phil sanoi minulle heti, kun kysyin sitä hänellä, ettei hän voi sanoa, kuka ampui laukauksen.»
Hän vaikeni hetkeksi antaakseen sanoilleen suuremman painavuuden.Sitten hän esitti selityksensä, johtopäätökset.
»Asian näin ollen ei meillä ole selviä todisteita ketään vastaan. Ei voida todistaa, ettei vasikka ollut Nickin omaisuutta. Ei voida todistaa, kuka ampui laukauksen. Se saattoi olla Yavapai Joe tai joku toinen aivan yhtä hyvin kuin Nick. Phil itse pilasi hätäilemisellään koko jutun. Jollei Phil olisi ollut niin kärkäs syyttämään tätä miestä pelkkien epäluulojen nojalla, olisimme varmasti saaneet Yavapai Joelta tarvitsemamme todisteet ja voineet vihdoinkin selvittää asiat noiden varkaiden kanssa. Mutta nyt seisomme sen sijaan täsmälleen samalla paikalla kuin ennenkin. No, mihin aiotte nyt ryhtyä?»
Miehet hymyilivät häpeissään, mutta iloitsivat yhtäkaikki siitä, että uhkaava murhenäytelmä oli vältetty. He eivät suinkaan olleet kokonaan varmoja Patchesin viattomuudesta, mutta he tunnustivat, että erehdys heidän puoleltaan oli mahdollinen.
»Luulenpa Rovastin lykänneen kokouksen toiseen kertaan, pojat», arveli muuan.
»Tulkaa», virkkoi toinen. »Lähdetään kotiin.»
Viimeisen miehen hävittyä metsikköön pyyhki Rovasti hikipisarat otsallaan ja katsoi miettiväisenä Patchesiin. Sitten syttyi hyväntahtoinen väike hänen sinisiin silmiinsä, jotka hetkistä aikaisemmin olivat näyttäneet niin ankarilta ja teräksisiltä.
»Tulkaa», virkkoi hän hilpeästi, »lähdetään aamiaiselle. Stella ihmettelee varmaan, missä me viivyttelemme.»