Tuomaiset olivat varakkaita eivätkä tarvinneet elatuksestaan huolehtia. Tahvo Tuomainen ei itse ollut eläessään käynyt töissä. Lainaili vain rahoja ja nosti korot. Mitäs, kun oli mitä antaa, niin jaksoihan niistä tuon puuhan toki pitää. Rahat kasvoivat kuin uhalla, itsestäänkin, vaikka he eivät olleetkaan ahneita eikä saitoja, lainailivat silloinkin, kun takaisinsaanti oli epävarmaa, ja suorastaan auttoivatkin ihmisiä, sillä olihan se Jumalankin käsky.
Ja kun heillä ei ollut perillistä kenelle säästää eivätkä itse jaksaneet pääomaa kuluttaa, tuntui heistä hyvältä ihmisiä ihmisten tavalla kohdella, ja tuntui niinkin, että tässä ajallisessa ajassa sitä oli katsottava jo eteensä, jos mieli paikkaa siellä paratiisissa.
Mutta eivät he, niinkuin monet, kaupan takeen hyvyyttään harjoittaneet.He olivat hyviä sydämestään. Siksi olivatkin he onnellisia.
Näkihän sen vieraskin, että emäntä se sen onnen taloon tuotti. EihänTuomainen itse suinkaan ollut paha mies, kävihän se kirkossa ja seurasiJumalan sanaa, mutta parempi vielä oli emäntä ja tarkemmin vielä pyrkiHänen käskyjänsä noudattamaan.
Ja vaimostahan se kaikki tämä maallinen onni riippuu. Jos vaimo on kiero, ei elämää suorista mikään, jos se tahtoo minkä tuhota, tuhoaa se. Vaan jos se oikeaan ja hyvään pyrkii, siunaus seuraa sen askeleita. Vaimo kirkastaa pahankin miehen mielen, saati sitten hyvän, saati sitten sellaisen kuin Tuomaisen, jonka mielessä ei ollut mitään synnyntävikaa.
Jos ei viaksi katsottane sitä, ettei hän tehnyt työtä. Mutta ei tullut tehdyksi, kun sitä pääomaa oli ja se askarteleminen vierastutti ja tuntui vaikealta. Miten lienee tottunut sellaiseksi alun perin? Eivät ne Tuomaiset alkujaan sellaisia olleet. Eivät siihen aikaan ainakaan, kun omaisuudelleen pohjan laskivat.
Ne pohjat olivat lasketut kotiviinapolton kultaisina aikoina, noina aikoina, jolloin kannatti ostaa viljaa summakaupoissa, poltattaa sitä ja myydä viinana kaupungin porvareille. Tuomaalassa poltettiin viljaa enemmän kuin missään muualla niillä seuduin ja kerättiin rahoja kymmenintuhansin, miten kaikki lie kerättykään. Niin ettei tulevilla sukupolvilla ollut muuta huolta kuin kanna korot ja peri langenneet lainat. Eikä se raha ollut vielä ehtinyt miestä pahentaa, lujaa juurta kun oltiin. Omaisuus osattiin salata ja itse töissä käydä. Vasta Tahvon aikana omaisuuden suuruus pääsi huutoon. Mökkiläiset olivat näet nähneet, että Tahvolla oli uusia seteleitä kirstu täynnä. Pajasta suoraan kuului raha muka tulevan pakkoina, joita Tahvo sunnuntai-iltoina saksilla pienenteli. Olivat näkijät nähneet, liekö ollut totta?
Mutta jos Tahvo itse ei askarrellut, askarteli sen sijaan emäntä. Hän oli pieni ja lihava lellukka, jonka suusta ei kukaan ollut kuullut pahaa sanaa. Itse liikkui hän navetat ja aitat, piti huolen taloudesta ja miehestänsä. Eikä käynyt Tuomaalassa sitä vierasta, jota emäntä itse ei olisi haastatellut ja jolle omin käsin ei olisi tarjouksia tarjoillut. Eikä emäntä vanhempanakaan tapojansa jättänyt. Kun jalat jäykistyivät, otti hän tottuneen kyökkipiian, ja kun piika kihlautui naapuripitäjään, otti hän torppari Lampaisen Esterin ruoanlaitto-oppiin. Ja oppihan se Esteri keittotaitoa ja siisteyttä, vaikka oli vasta kahdeksantoista vuotta vanha silloin.
Emäntä otti varta vasten Lampaisen Esterin, sillä hänestä tuntui, kuin he olisivat Lampaisille ikäänkuin velkaa. Lampaiset olivat näet ennenvanhaan menettäneet maansa Tuomaisille. He olivat olleet viinaan meneviä, ja siksi heitä ei ollut elämässä onnistanut niinkuin Tuomaisia. Siksi sanoikin emäntä isännälle, että se viisisataa, minkä Lampainen oli ennenvanhaan lainannut, sai heidän kuoltuaan jäädä anteeksi, eikä sen korkoja saanut kiristää, jouti olla, vaikka ne olivat jo kymmenen vuotta olleet maksamatta. Ja etenkin ruokavaroja lähetteli emäntä runsaasti Lampaisille.
Lampaisen torppaan koituivat siten väljemmät ajat. Näki toki särvintäkin ja jonkin rahapennin väliin. Saisi vain toisiakin lapsia siitä hiukan suuremmiksi ja hyviin palveluspaikkoihin, niin mikäs, menihän se. Ja Lampainen, joka ei ollut kehakimpia työmiehiä, alkoi haaveilla paremmista oloista. Mitähän, jos pyytäisi Tuomaalasta vielä lisälainaa, ostaisi lehmän tahi pari ja möisi maidon maitona? Mitähän, jos Tuomaalan emännälle esittäisi asian, eiköhän tuo olisi asian puolella? Esiteltävä se oli, kun sopiva hetki tuli.
Mutta sopivaa hetkeä ei tullut. Se asia jäi emännälle esittämättä. Sattui niihin aikoihin näet, että Tuomaalan emäntä yhtäkkiä kuoli, halvaus tahi muu äkkitautiko lienee tavannut. Terveeltä jalaltaan se kaatui, ei lähdöstään mitään tiennyt. Ja vasta viisissäkymmenissä oli. Kesken ikääsi lähdepäs, ihminen, kun kutsumus tulee, lähde, älä vastaan sano, sillä ääntäsi ei enää kuulla. Jos oli hyvä ja rakas tämä maailma, jätä se, jätä ainiaaksi ja painu vain sinne, josta et koskaan takaisin palaja.
Niin tuli kiire lähtö emännälle, ettei sanaakaan lähtiessään kerinnyt sanoa. Ei hyvästiä toverilleen heittää edes. Sehän se Tahvoa kovasti suretti, kun ei hänkään puolestaan ehtinyt anteeksi pyytää, jos jotakin rikettä elämän varrella olisi sattunut, ja ainahan sitä oli tietenkin sattunut, kun tämä ihminen ei koskaan ole tekojensa herra.
Tahvo aivan typertyi suruunsa. Hän ei tajunnut kuolemaa. Jos sitä kuinka ajatteli, ei ajatus siihen pystynyt. Äsken oli ihminen siinä edessäsi ja nyt ei ollut, ei ollut häntä missään. Pois meni ja jätti autiot sijat. Jos häntä kuinka etsit, et mistään löydä, jos kuinka kaipaat, et enää tapaa. Ja kun kasvoja muistelet, niitä hyviä, et muistakaan enää, unohtuvat nekin. Kuin uni haihtuu vain kaikki, haihtuu omakin elämä. Kun sitä ajattelet, et lopulta tiedä, olitko elänyt mitään, vai hourettako oli kaikki.
Haihtuu, haihtuu ihmisen elämä — mitäpä tuossa. Vaihtuuhan taivaskin tähtinensä, särkyy, murtuu, muuttuu kaikki. Mikään ei sinänsä säily. Ja mikään kun ei ole omaasi, pois sinulta viedään. Totu vain pois kaikkeen, sydämen tyhjyyteenkin, siihenkin, ettet edes suremaan kykene.
Tahvonkin suru haihtui, vaikka se oli hänet ensin viedä. Muutaman kuukauden kuluttua ei hän osannut enää surra. Tuntui turralta vain ja ruumista painosti. Vanhuusko lienee tullut. Olihan tuota ikääkin, kun jo kuusikymmentä. Kummako, ettei elämä enää elämältä tuntunut?
Talon silmälläpidon jätti isäntä Esterille. Esteri sai määräykset antaa. Muu työväki pyrki nureksimaan, kun palvelijalle oli komento uskottu. Ja kun Lampainen tuli laina-asialleen taloon, eivät malttaneet olla siitä hänelle pistelemättä.
"Esterihän se on nyt emäntänä tässä", sanoi joku.
"Mitäs sanoisit, Lampainen", sanoi toinen, "jos tyttäresi jäisi tähän emännäksi?"
"Johan te —"
"Mieleen taitaisi olla?"
"Ollaanpa täällä leikkisiä", sanoi Lampainen.
"Älä sano, jos totta olisi. On se joskus ennenkin köyhän lasta onni potkaissut."
"Ei siitä Esteristä emäntää tule", sanoi eräs eukko väliin, "rouva tuosta tullee, jos tullee. Herroja ne on sen sulhaset."
"Ketä herroja", kysyi Lampainen.
"Eikös se Lampainen tiedä, kirkonkylän herroja. Vihkimistä vaillahan se on Esteri sen kirkonkylän puukhollarin rouva."
Sepä kuulosti pahalta. Ei Lampainen enää mitään udellut, menihän pihamaalle ja polttaa tuhnutteli piippuansa. Jokohan tuo onnettomuus tapasi ja nyt, kun näytti, että Esterille olisi voinut onnikin koitua. Eikö pitänyt kirouksen vain seurata tätä Lampaisten sukua, kun se seuraamaan oli ruvennut? Tyhjiä taisivat olla haaveet väljemmistä ajoista.
Ja Lampainen puikahti porstuaan ja odotti, kunnes Esteri siitä kulki.
"Kuulehan, Esteri."
"No?"
"Käynpähän asiaan suoraan käsiksi, jos sinulla on kiire. Sanoivat, että sinä sen kirkonkylän puukhollarin kanssa niinkuin kihloissa olisit."
"Ei ole totta, että kihloissa."
"Niinpä nuo sanoivat, että se oli sinua tervehtinyt."
"Lienee tervehtinyt."
"Mitenkäs sitten?"
"Mikäs, pois on matkustanut, minkäs taitaa."
"Eihän sinun ole pakko sanoa, vaan sano, jos tahdot, sano isälle rehellisesti, lupasiko tuo enemmän kuin piti?"
"Lupasi."
"Ja sinä — tuota, kun siitä pidit, ikäänkuin, siihen ikäänkuin luotit?"
"Luotin."
"Ja että tiedät jo, mikä on edessä?"
"Tiedän."
"No, mitä piti sanoakseni, tuota, etkä tiedä, minne se meni?"
"En, eikä siitä mitään, jos tietäisi."
"Vai niin on asiat."
"Älkäähän äidille vielä —"
"Ei äidille. Mutta kuulehan, onko se isäntä mitä —"
"Mitäs se?"
"Jos niinkuin —"
"Ei —"
"Puhuivathan nuo väet sen sinua hyvällä silmällä katselevan. Jospa se —?"
"Ei ole totta."
"Älähän sano."
Lampainen ei itsekään uskonut siihen, sanoihan vain suotta Esterille niin. Mieli kävi apeaksi, niin ettei sitä laina-asiaakaan iljennyt Tuomaiselle esittää. Jättää ne piti sellaiset haaveet.
Hän mietti jos mitä, eikä keksinyt keinoa. Mutta sitten iskeytyi hänen mieleensä aatos, että saada vain Esteri Tuomaiselle. Olihan mahdottomampiakin tapahtunut. Kun saisi näön vuoksi heille vähän väliä, ainahan sitä sitten jo jäljillä olisi.
Mitähän, jos sitä kuitenkin rikkaaksi pääsisi? Ihan se ajatus huimasi.
Ollapa rikas, sitten sitä tuntisi ihminen olevansakin. Ei olisi pakko kestään välittää, eläisi omaa elämäänsä omassa nurkassansa. Eikä työtä tarvitseisi koskaan tehdä. Tupakoisi ja katseleisi vaikka, miten pilvet kulkevat, päivät vaihtuvat ja ilmat muuttelevat. Istuisi keinutuolissaan ja miettisi mitä milloinkin mieli tekisi, miettisi, eikä aika koskaan kesken loppuisi.
Eläisi kuin tuo Tahvo Tuomainen ihan. Ei kiirehtisi, ei huolehtisi, antaisi asioiden järjestyä itsestänsä, järjestyivätpä nuo miten tahansa tahi olivat järjestymättä.
Ihan se ajatus jännitti. Lampainen liikkui kuin toinen ihminen, kuin se, jolle yhtäkkiä oli suuri perintö tullut tietoon. Hän katseli ihmisiä toisin silmin, kuin ne olisivat äkkiä loitontuneet hänestä ja käyneet hänelle samantekeviksi. Hänen oli vain ajateltava itseänsä, omaa kohtaansa ja omaa lastansa. Nyt piti heidän pitää puoliansa ja pelastua tuhosta ja köyhyydestä, jos mahdollista ihmiskeinoin.
Piti keksiä vain keinoja, ja hän niitä jotenkin toki keksi. Ja nokkelahan se oli Esterikin. Ei sen järjen puolesta tarvinnut ketään hävetä.
Lampainen odotteli joulunpyhiä, jolloin aikoi mennä Tuomaalaan.
Tuomaalassakin odotettiin pyhiä. Jo emäntävainaan ajoista oli Tahvanan päivää vietetty suurellisesti. Nyt, niinkuin ennenkin, tulla kuhahti jo aamuhämärissä naapurin isäntiä. Siinä syötiin ja juotiin ja iltasilla ryypättiin jo vahvemmin, niin että punertelivat ukkojen poskipäät ja tyhjää sanaa veppasivat sänkiset leuat. Uupuivat vankat miehet. Isäntä itse ei vain uupunut. Hän piti aina varansa. Maistoihan vain siksi, että mieli pysyi vireänä ja ruumis siksi keveni, että leikinlaskuille kykeni.
Kun vieraat olivat menneet ja hän asetteli Esterin kanssa juomatavaroita paikoilleen, naurahteli hän ja taputti Esteriä, niin hyvältä ja kotoiselta tuntui pitkistä ajoin. Eihän sitä aivan turta vielä ollut eikä kuollutkaan. Vielähän tuota eli ihan niinkuin ihminen ainakin. Olikohan noilla muilla ollut hauskaa edes?
"Käypäs, Esteri, tuvanpuolellakin katsastamassa, ovatko saaneet kylliksensä."
Esteri meni mieliksi. Tuvassa olivat väet jo illastaneet ja istuivat jutellen vielä. Lampainen itse istui pöydän latvakulmalla poltellen piippuansa. Mutta kun Esteri tuli, nousi hän, kopisti piippuansa lieteen ja meni porstuaan odottamaan Esteriä.
"Onko siellä vieraita vielä?"
"Ei ole enää."
"Ryyppikö se?"
"Vähän."
"Mitäpä jos koettaisit nyt?"
"Ei sitä viitsi."
"Pakkohan sinun on jotakin tehdä."
"Olisihan se."
"Voisit paneutua jotenkuten samaan sänkyyn, näön vuoksi. Minä tulisin yöllä vierasmiehen kanssa, siinä koko juttu."
"Ei taida tulla mitään."
"Jätä lapsellisuus. Että muka rakastaa — mitä sille perustamista. Ajattelehan, että tuossa olisi nyt mies, jonka saat, joka nyt sinulle ties mitä vannoi. Miten käy. Menee vuosi, pari, sinut unohtaa, maantieltä vaikka jo toisen ottaa. Mitä tämä, tämä elämä muka? Se on kuin pilaa, pilaa vain, ei muuta. Näet, ole jos kuinka hyvä, tyhjää se on. Mies on väljä, ei se välitä sinusta. Näithän tuon. Poispas juoksi, kun tosi tuli eteen. Surrapas tätä, tätä pilaa. Ei kuin kova kovaa vastaan. Puraise luontosi ja kulje niitä teitä, joiden päähän näet, etpä eksy. Ja kuka sinua enää sitten auttaa, kun apua tarvitset?"
"Niin —."
"Ja kun olet rikas, elä miten tahdot, tee mitä tahdot — No, mitä, mitäs sanot?"
"Mitäpä minä."
"Koetatko?"
"Pitänee koettaa."
"Mene sitten", kuiskasi Lampainen kiihtyneenä. "Minä vahdin ja tulen sopivana hetkenä. Katsos, eihän siitä ole kenellekään vahinkoa."
Esteri meni saliin ja jatkoi töitänsä. Hänen sydämessään kuohahteli. Hän tunsi, että isä oli oikeassa ja että nyt, jos koskaan, oli sopiva hetki toimia. Hän tunsi katkeruutta, häntä oli petetty. Miksi ei hänkin pettäisi? Eihän siitä todellakaan ollut kenellekään vahinkoa. Turtahan se Tuomainen jo oli. Eikähän se kauan eläisikään —
Hän laittoi isännän tilan suureen sänkyyn, jossa isäntä oli nukkunut leskeytensä aikana. Hän pöyhötteli hyvin patjat, tyynyt, levitteli lakanat. Isäntä seurasi hänen liikkeitänsä ja ihasteli hänen näköänsä.
"Olet sitä nuori, Esteri", sanoi hän. "Lienetkö paljon päälle kahdenkymmenen?"
"Nuorihan sitä on isäntäkin vielä."
"He-hee, vai nuori. Eipä taitaisi nuorten vierelle kelvata?"
"Ei ikä miestä pahenna."
"Se tuo Esteri! Olisipa nuorempi vielä, niin vaikka kosisi. Vai antaisiko se Esteri rukkaset?"
"Isäntäpä on leikkisä."
"Onkos Esteri katsastanut peiliin milloin? Katsastapas."
"Nyt se isäntä —"
"Katsasta nyt. Katsasta tuohon isoon peiliin. No? Miltä näyttää?He-hee." Isäntä tulla köpitti ja nykäisi Esteriä leuan alta.
"On se ikävää tuon yksinäisen olo", sanoi hän. "Ei puhetoveria, ei muuta."
"Saapihan isäntä niitä."
"Nukkuisit sinä tuossa toisessa sängyssä, olisi rattoisampi. Enhän minä sinulle häiriöksi olisi."
"Enhän minä pelkääkään."
"Tule pois, — olisi rattoisampi."
Esteri laittoi tilan toiseen sänkyyn. Eihän hän enää tälle mitään tainnut, kun isäntä itsestään kutsui. Hyvinhän se sattuikin. Varmaan ei toiste sellaista tilaisuutta tullut.
Ja kun Esteri oli sammuttanut lampun ja mennyt omalle vuoteelleen, kysyi isäntä, eikö sitä likemmäksi uskallettu tullakaan, eihän hän pahaa tee, vanha mies.
Esteri sanoi, ettei hän sitä pelännytkään.
Ja Esteri kääräisi yöröijyänsä tiukemmalle ja meni isännän tilalle. Isäntä laski leikkiä ja naurattelihe. Hänestä oli niin rattoisaa nyt, kun ei tarvinnut yksin olla, eikä yksin valvoa. Oli tuo Esteri hyvä tyttö, kun häneen luotti. Kyllä hän sen palkitsi vielä. Ei hän pahaa toki Esterille tahtonut, ei toki niin hyvälle lapselle, kun ei muillekaan.
Siinä jutteli hän joutavia kuin vanha ukko lapsenlapsellensa ja Esteri kyyrötti sängyn laitaa vasten.
"Onko Esterillä ollut sulhasia?"
"Ei ole."
"Älä ota köyhää äläkä talotonta."
"Mistä sitä talollisia?"
"Asioipi vain niin, että saapi. Onhan sitä moni köyhä saanut."
"Kun lie kenellä näköä ja kykyä asioida."
"Onhan Esterillä näköä ja kykyä. Ja kun tuossa noin sievästi palvelet minua, vanhaa, niin jospa — ja onhan se Esteri kuin oma lapsi ja sanoihan se emäntävainaakin aina, että muistetaan Esteriä palkita toki."
"Hyvähän se oli emäntä aina ja hyvää tahtoi."
"Hyvä, oh-hoh, oh-hoh."
"Ikäväpä taitaa olla."
"Ikävä."
"Ei taitaisi kukaan sen paikkaa täyttää."
"Ei täyttäisi."
"Jospa isäntä koettaisi etsiä."
"Ei sitä enää, ei sitä toki sen vainaankaan tähden. Ja mitä minä vaimolla enää, hautaan kaatuva — ei sitä enää se puoli, ei se puoli minua milloinkaan, sitä kun muuta ihmisyyttä vain on, niinkuin siinä vainajassakin. Olikin siinä ihminen, jonka kanssa sopi elellä. Tyhjätpä jätti sijat, eikä tästä jälkeenjääneestä enää. Vaan kohtahan ne ovat lähdöt, kohta, kohtapa ovat lähdöt — sinne — tavanneeko hänet sitten siellä?"
He vaikenivat. Isäntä joutui raskaisiin mietteisiinsä. Hän muisteli vaimovainajata. Kuinka rikasta se oli elämä silloin sen kanssa, sen hän taas tunsi. Ei se tuntunut enää elämä elämältä, ei koti kodilta. Sitä oli kuin käypäläinen, kuin vieras, joka oli, minne lienee, harhateille joutunut ja kaipasi kotiinsa aina. Kaikkea sitä näkyi puuttuvan, kun sitä ainoataan puuttui, kun vaimoaan kun valoaan puuttui. Kun se valo sammui, pimeni maailma. Ja mennyt oli mennyttä, ei se takaisin tullut. Ja jäljellejääneen mieltä kalvoi ainainen ikävä — teki mieli jo päästä pois täältä sinne, jossa ei kaipausta tuntenut ja jossa koti oli.
Sillä tottahan se oli koti siellä, koska tämä täällä ei koti ollut. Tottahan siellä oli oikeat olot, koska tämä täällä oli kuin vieraissakäynti.
Yö oli pimeä, pakkastähdet tuikkivat taivaalla. Tuomainen ei nukkunut. Hän näki siitä sängystänsä palan tähtitaivasta ja hän mietti yhä raskaita mietteitänsä. Hän oli unohtanut Esterinkin, joka kyyrötti sängyn laitapuolella niin hiljaa, ettei sen hengitystäkään kuulunut.
Rapinaa kuului porstuasta, Tuomaisen mietteet keskeytyivät.
Ovenripaan tartuttiin ja ovi aukeni. Valoa tulvahti sisään ja kun Tuomainen kohotti päätänsä, näki hän ovensuussa Lampaisen ja rengin, jolla oli lyhty kädessä. Lampainen kysyi aralla äänellä, että olisiko isäntä hyvä ja tulisi katsomaan, mikä mustalla ruunalla on, kun se tallissa hirnuu ja pärskyy ja on ihan märkänä hiestä. Liekö tauti mikä.
Isäntä huohottaa ja koettaa nousta ylös ja sanoa jotakin, mutta ei saa sanaa suustaan. Renki on kohottanut lyhtyä ja valaisee sänkyä, jossa isäntä ja Esteri ovat saman peiton alla.
"Esterikö se", sanoo Lampainen. "Ei häiritä, ehkäpä se ruuna asettuu."
"Nyt näit", sanoo hän porstuassa rengille, "että jos vaikka oikeuteen asia tulisi, voit näkemäsi päälle valan vannoa".
"Näkyipä olevan."
"Minä maksan vierasmiespalkkiosi runsaasti."
Ja niin meni Lampainen Tuomaisen puheille aamusilla ja pahoitteli, että kun sattui näkijöitäkin, eiköhän olisi parasta vihittää.
Ei sitä Tuomainen vastustanutkaan. Ei mitään virkkanut, sanoihan vain, että tehkää kuten tahdotte. Ja Lampainen järjesti asiat. Tuomaista ja Esteriä kuulutettiin heti. Tuomaisen sukulaiset koettivat saada kaupat puretuksi, mutta eivät saaneet.
Ja Lampainen sanoi, että näkeehän tuon Esteristä päältäpäinkin, että vihkimistä vailla se on Tuomaisen emäntä, eikä kukaan tiennyt siihen mitään sanoa.
Tuomainen itse pysyi äänetönnä. Ei ne tienneet toiset hänen mieltänsä. Eikä hän tarkalleen tainnut tietää itsekään. Hän ikäänkuin tunsi vaimovainajansa lempeän äänen, joka sanoi, ettei hänen sopinut rangaistusta kiertää. Ehkä Luojalla oli omat tarkoituksensa siinä.
Mutta häntä itseänsä vaivasi yhä useammin ikävä. Hän kaipasi pois täältä, pois tästä erhetysten maailmasta.
Lampaiselle antoi hän ohjat käsiin. Mutta vihittyä alkoi Esteri vieroa isäänsä. Hän ei antanut isän jäädä Tuomaalaan, vaan avusti häntä torppaan. Ja kun Esterille keväällä syntyi poika, ristitti Tahvo Tuomainen sen kaimaksensa. Olihan se hänen perijänsä.
Akka Pärsky seisoi kädet puuskassa lieden luona, jossa musta kahvipannu kiehua porisi. Lois-Kaisa istui ovensuupenkillä, siunaili ja huokaili. Pärsky itse makasi oljilla nurkassa ja kamppaili kuoleman kanssa. Hänen heikot jäsenensä vapisivat. Jo toista kuukauteen ei hän ollut sanottavaa sisäänsä ottanut. Väliin vaipui hän pitkään unenhorrokseen, ja koriseva hengitys hiljeni joskus kokonaan. Luuli, että se jo siihen loppui. Vaan eipäs vielä. Sitkeässä se ihmishenki oli, kun sattui.
Akka Pärsky käveli kädet puuskassa mahtavana kuolevan luo ja kuunteli.
"Ei, ei se loppunut vielä. Eläköön, ei sen puolesta. Joutaa kai. Eihän tuo enää syökään."
Salaa toivoi hän kuitenkin, että loppu jo tulisi. Pois joutaisi, ajatteli hän, noin huonokin kun jo on ja terveiden tiellä ja rasituksena. Pois joutaisi, kun Luoja vain armossaan korjaisi, eipähän siitä enää työhön kuitenkaan ole.
Niin ajatteli hän nyt, vaan oli hän toisinkin ajatellut. Alussa säälitti häntä sairas. Surkumielin kertoi hän silloin kaikille, että Pärskykin se vain sairastelee.
"Mikä sillä on?"
"Mitä lienee keskuselimistön vikoja."
"Ei ole tohtoriin kuljetettu?"
"Ei, mitäpä se siitä someni. Jos Luoja katsoo parhaakseen hänet pois korjata, turhaa on potkia tutkainta vastaan. Jos taas Hänen aikomuksensa on vielä elonpäiviä antaa, ei tohtorin lupaa siihen kysytä."
Vaan kaikkeen väsyy. Akka Pärskykin väsyi säälimiseen ja hellään ajattelemiseen, kun sairautta yhä vain kesti. Hän alkoi nyt jo odottaa, milloin tuonen viikate miehen nääntyvän elämänkorren taittoi. Jos se olisi tapahtunut ajoissa, olisi ero ollut kaunis. Kaunis muisto olisi hänelle jäänyt sekä miehestään että oman sydämensä hyvyydestä. Vaan kun niin ei tapahtunut, tuhrautui koko ajatus kauniista lopusta. No, minkäpä sillekään taisi?
Terveen ja elämään jälkeen jäävän salaisessa voitonriemussaan seisoi akka Pärsky kädet puuskassa lieden luona ja katsoi, kun pannu kiehua porisi. Täysin siemauksin veti hän henkeensä kahvin tuoksuavaa höyryä.
"Jollekulle", virkkoi hän ja nipisti huuliansa yhteen, "jollekulle on mies ollut rikkauden lähde. Minulle tuo on sattunut noin, että jos et itse edestäsi riehkaissut, riehkaisematta muilta jäi."
"Voipipa olla niinkin", huokasi Kaisa.
"Koiran kuria olisi elämä ollut ilman omaa tarmokkuutta."
"Sitä se."
"Koiran kuria koko elämä. Joshan ei lie paljon muuta muutoinkaan."
Hän sanoi vain niin, vaan mielessään ajatteli hän, että eipä pahaakaan hätää, täällä olivat henget, olipa hän salaa saanut itseänsä varten säästetyksikin. Mitenkä, olihan sitä kohta liki neljättä sataa. Sillä senhän hän oli aina tiennyt, että ukko loppui ennen kuin hän. Jos ei säästänyt, mistä sitten miehen kuoltua rahat tempaisi? Siksipä heidän mökissään oli akka se, jonka käden kautta pennit kulkivat ja jolla kukkaro oli. Akka hoiti kaikki juoksevat asiat, ukko sai työstään ruoan ja vaatetta, minkä sitä näin suutarismies vähän tarvitsi.
Ukko kääntelihe ja heittelihe oljilla.
"Mitä se nyt? Kärpäsetpä taitavat syödä. Vai loppuko jo lienee?"
Ukko ojenteli käsivarsiansa ja voihki hiljaa.
"Pahasti taitavat nyt asiat olla", sanoi Kaisa.
"On ne niin pahasti ennenkin olleet." Vaan kuitenkin kulki hän hitaasti lattian yli ja kumartui sairaan puoleen.
"Mitä? Taitaapa lähtösi jo tulla? Kovin olet jo kalman lyömä. Siunaa nyt vain itsesi ja muistele syntiäsi."
Ukko liikutti huuliansa, yritti sanoa jotakin, vaan ei saanutkaan sanotuksi.
"Eihän sinulla vain ole rahoja ollut, ei minkäänlaista salakassaa?Sano, sano selvempään. — Onko?"
Hän näki, ettei nyt loppu ollut kaukana, ja häntä rupesi pelottamaan, että jos mies oli kaupunkirahoista salaa säästänyt ja nyt ne jäivät tielle tietymättömälle. Kun se saisi sanotuksi vain, eihän nyt enää ollut syytä peittää.
Hän pudisteli kuolevaa olkapäistä ja koetteli saada häntä tajuihinsa ja vastaamaan, vaan mies ei jaksanut saada ääntänsä kuuluville. Vaimo pudisteli häntä yhä.
Äkkiä jäykistyi miehen ruumis ja kävi raskaaksi hänen käsissään. Suu jäi auki ja silmät raolleen. Hän oli kuollut. Akka laski hänet käsistään.
"Nyt se Pärsky loppui."
"Voi, voi armias kaitenkin."
"Tulkaapas, Kaisa, niin syynätään sen vaatteet. Jos siellä oli salakassa. Ja oli kaiketi sillä jossakin."
Hän veti sukat miehensä jaloista, käänsi ne nurin. Tarkasti alusvaatteet, penkoi Kaisan kanssa oljet ja aukaisi rieputyynyn ja etsi sieltäkin. Mitään ei löytynyt. Hiki kohosi hänen päälleen ja juoksi norona hänen lihavilla kasvoillansa. Vaan hän jatkoi yhä etsimistänsä.
"Tuolla on sen kengät", sanoi Kaisa ja osoitti penkin alle.
Penkin alla pimeässä nurkassa oli vanhat pieksut. Akka Pärsky veti ne esille. Tarkasti toisen, mitään ei ollut, tarkasti toisen ja siellä, likaisen jalkarievun nurkassa, oli solmu. Hän pyyhki hikeä otsaltansa ja aukaisi henkeään pidättäen solmun.
"Kas tätä, enkö jo sanonut, kassapa sillä oli, ja hullu olisi ollut, jos ei kassaa ollut ja varaansa pitänyt. Eikö ole puhdas viisimarkkanen tuo ja toista markkaa hopeaa tuossa? Katsos pakanaa, ei se niin tyhmä ollutkaan kuin luulin. Varansa piti kuin mies."
"Tokkohan tuo syntiselle sielulleen sovitusta löysi?"
"Tottahan tuo toki tuotakin teki."
"Tottahan tuo toki."
"Vaan oikein tuo lienee ollut Jumalan armollinen tahto, kun mieleeni vihjauksen lähetti niistä rahoista. Mene tiedä, jos rievut aukaisematta poltin tahi jos ne vieras korjasi. Syntyy olla kiitollinen kuitenkin. Nostapas, Kaisa, tuo kahvipannu tulelta, kaikkiakin, kun se unehtui ja liian pitkään kiehui. Kannattaapa nyt laudallenostokahvit ryypätä."
Ja ruttuista viisimarkkasta suoristellen istuutui hän penkin päähän, pyyhki hihalla hikeä kasvoiltansa ja lepäsi.
Hänen mieltään hyvitti yhä tuo raha. Ihan se kiitollisena ajattelemaan pani, että joskaan ei Pärsky-vainaja ihan miesten miehiä ollut, niin ei aivan huonoimpiakaan. Olipahan sekin aika mennyt, joka oli yhdessä eletty, oli mennyt ja täälläpähän olivat henget. Nyt oli Pärsky vain hautaan hoidettava ja suruaika kunnialla vietettävä.
Kaisa laittoi kupit pöytään, ja he ryyppäsivät kahvit. Kahvin tuottama lämpö lisäsi hyvinvoinnin ja mielihyvän tuntoa. Yhtenä nostivat he ruumiin penkille ja Kaisa laittoi vedet ja alkoi pestä ruumista, jonka pesusta hänelle oli jo aikoja sitten markka luvattu.
Kädet puuskassa seisoi akka Pärsky ja katseli Kaisan hommia. Hän ihmetteli, että se Pärskyn ruumis oli niin keltainen ja pieni, kutistunut ja kuiva kuin pahainen kapahauki. No, pääasia, että Luoja hänet vihdoinkin kirkkauteensa korjasi. Lepää nyt vain rauhassa ja kiitollisena siinä, kun raskaista vaivoista pääsit, sanoi hän mielessään miehelleen. Lepää pois vain, Pärsky. Mikä on nyt ollaksesi, kun et kipuakaan tunne? Näethän nyt, että kuolema se on kuitenkin paras asia aikanansa.
"Minäkö onnellinen? Ehee — miksi minä onnellinen olisin? En minä ole onnellinen?"
"Kun on vasta nainut ja niin edespäin."
"No, nainut? Onhan sitä nainut, se on totta. Mutta vastoin tahtoani minä naimisiin menin."
"Miksi vastoin?"
"Sitä kun on köyhä, saa tehdä vastoin tahtoaankin, kun sattuu."
"Pakottivatko Viian vanhemmat?"
"Mitäs minä vanhemmista. Muuten ei minulla niitä olekaan. On se äiti ollut. Isänpuoli on olemattomissa. Näin palvelusihmiselle mistä niille kaikille isiäkään?"
"Kukas sitten pakotti?"
"Se pakko pakotti. Kun on näet köyhä, tulee ajattelemattakin mennyksi. Ei niin, ettei köyhäkin tietäisi, että tyhmyys on tyhmyys, vaan menepäs ja tee se kuitenkin."
"Niin se on."
"Niin se on. Se oli minun elämäkertani näet sellainen: Kun oli siellä maalla se Antti, siellä kotipuolessa, ja se oli pulska ja punaverinenkin kuin tuo palsaminkukka ihan ja se minulle niitä tunteitaan oikein rakkaudeksi nimitteli ja minä sille kanssa rakkaudeksi niitä omiani nimittelin, suotta — se näet, että muka rakkaus, se huvittaa — suotta, mutta annas, kuka sitä ei huimana vaikka mitä laskettele, jo piruillessaankin, kun on nuori. No, se Antti kantoi minulle rinkelit markkinoilta ja kaikki, ja minä olin Antille kohtelias ja rakas, mikäs siinä — ainakinhan minä ihmisistä pidän, ja nytkin kun joku puhuttelee ja sanoo: niin se on, sanon minäkin: niin se on. Mitä varten minä ihmisiä vastusteleisin? — Mutta se Antti se minua erityisesti miellytti. Tuo se on minun, ajattelin, ja olisihan se ollutkin, ellei tämä Matin pahus, tämä körökki siihen väliin sattunut. Pahan nenällä se siihen sattuikin, ja ei muuta kuin alapas minua tahtoa. Sitä näet kun olin pestautunut kaupunkiin, niin eikös ole tämä Matti siinä samassa pihassa renkinä. En minä sitä ensin huomannutkaan, vaikka ei minulta mies jää huomaamatta, etenkin jos se on pulska. Vaan mitäs Matti, vähäinenhän se on tämä Matti ja mitätön. Vaan eipähän se estänyt sen tulla töksähtämästä eteeni ja sanomasta jotta: 'Viia.'
"'Ka, Mattihan se on', sanon minä.
"'Matti, Matti on.'
"'Mitä Matille kuuluu?'
"'Mitäpä sitä.'
"'Mitäpä sitä.'
"'He, otapas tuo', sanoo ja painaa kouransa käteeni ja mennä jurpeltaa talliin.
"Ka, kymmenmarkkanen. Antoikohan tuo tuon nyt minulle omaksi, ajattelen. Totta tuo antoi. Ja kun minä olin köyhä tyttö ja palkkaa vain kuusi markkaa kuussa ja se kengissä kului, niin ajattelin, jotta hyväpä olikin, että antoi, ostanpa nyt Antille kintaat ja laitan itselleni oikein röijyn kaupungin malliin, minulla kun oli vain suoria nuttuja, jotka kyllä siihen asti olivat omiansa, ei sen puolesta. No, laitoin röijyn kun laitoinkin ja punaisesta pomasiinista laitoinkin. Ja sievä se oli.
"Mutta jos se piloillaan sen rahan antoi, töksähtää sitten mieleeni, ja tahtoo rahansa vielä takaisin. No, alapas sitä pelätä, niin että kun sen näen, puitan aina pakoon. Mutta se minua kuin uhalla kiertämään. Jos se mitä virkkaa, ajattelen, repäisen röijyn päältäni, viskaan mörrikän eteen ja sanon: 'Pidä roskasi.' Mutta se ei mitään virka eikä se ehdikään, minä kun puitan aina pakoon. Vaan eikö kerta jo kadulla huuda: 'Viia, äläs jätä.' Minä en jättänyt. Enhän minä miten uskaltanut.
"'Minne matka?'
"'Tiihosen puotiin, menen meidän sialle jauhon hakuun. Meidän sianköniläs se vasta syöpi jauhoja, en minä ikinä sellaista sikaa ruokkisi, se vasta pakana —' ja juttelin siitä siasta pitkät matkat, ettei sille Matin mörrille jäisi suun vuoroa sitä kymmenmarkkastaan takaisin tahtoa. Antaapahan ollakaan, kun tullaan siinä sen kelloseppä Viikin kohdalle, eikös tämä tahtomaan:
"'Lähdetäänpäs, Viia, ja ostetaanpas sormukset tuolta.'
"'Lähdetään vain', sanoin minä. Mitäpä minä tyttörukka muutakaan olisin uskaltanut. Katsonpa piruillessanikin, ajattelin toisekseen, ostaako tuo. Ostihan pakana, en paremmin sano.
"'Nyt sitä on kihloissa', sanoi Matti kadulle tultua.
"'Niinpä taitaa olla', sanoin minä. Mutta ajattelin itsekseni, että annahan olla, kun palkkani saan, näytän, olenko kihloissa. Saat rahasi, sormuksesi ja röijynkin. 'Pidä roskasi', sanon, 'en sitä minä itseäni mokomiin myy'. Vaan pidin vielä omina tietoinani, mitäpä minä siinä nyt, olisi vielä sitä kymmenmarkkasta tahtonut, pakana.
"No, onnitteli sitten kotona emäntä, että muka kun kihloissa, ja minä niiasin. Ja onnittelivat toiset ja minä niiasin kaikille. Mitäpä minä muuta! Ja emäntä päivittelemään, että kun hän ei tiennyt, ja minä sanoin, että kukapa hänet tiesi; vaan tämä Matti kun tahtoi, niin mikäs.
"'Mikäs, oikein se on', sanoi emäntä. 'Onhan Matti hyvä mies.'
"Voi olla, mitäpä minä hänen hyvyyksistään, enpä minä niistä kuitenkaan kostu.
"Ja olisihan vielä kaikki voinut käydä hyvin, ellei tämä Matin pahus vyöräydy iltasilla sinne aittaani.
"'Ei nyt Matin pitäisi suuttua', sanon minä kielitellen, 'minä maksan Matille pois Matin rahan, kun tässä kykenen. Ei tainnut nyt näistä kihloista vielä mitään tulla.' 'Miksi ei', sanoi Matti. 'Jos toista vielä odottaisi', sanoin minä. Vaan Matti suuttui silloin. Sen pyöri silmätkin päässä kuin mitkä väkkärät ja se ärjyi, ettei hän siedä pilkkaa.
"'Anna olla nyt', sanoi se, 'äläkä enää vikuroi, kun rehellisen ihmisen kelkkaan rupesit. Anna olla, muista se. Vikuroimista minä en siedä.'
"Mitäpä minä, yksinäinen naisolio, muuta kuin antaa olla. Ties, vaikka olisi puukolla mahaan pistänyt, jos vastustin.
"No, Matti jäi aittaan ja siitä sitten kuulutuksille seuraavalla viikolla. Häiksi osti Matti minulle oikein mustan leninkikankaan ja toi rintakukan, jossa oli ruusattuun harsotähteen ommeltu enkeli samassa, ja se harso oli kuin mitäkin utua ja värssy oli oikein sen takana, no se vasta soma kuje ja minulla on se piirongin päällä vieläkin. Jotta hyvähän se Mattikin, ei siltä, parastaan se pani, limonaadit osti häiksi ja muut, ja kun sanoin, että joutavaa tuhlaat, sanoi se vain, että kun on mieluinen morsian, ryyppää häntä vähän vettä sakeampaa toki.
"Hyvä olisi muuten ollut, vaan pahan nenälle se Antti sattuu kirjoittamaan sieltä maalta, juuri hääpäivän aamuna sen näppiini sain, sattuu kirjoittamaan, jotta syksyllä hän tulee niinkuin minua perimään. Ihan se vihille astuessa itketti, kun ajattelin, ettei nyt ollutkaan Antilla enää minussa perimistä.
"Ja itkin vihillä niin, että nenäliinan olisi saanut vääntää, jos olisi tahtonut. Sanoi se pappikin Matille, jotta 'olepas nyt Matti kiltti tälle vaimollesi, kovin se näkyy hienotunteinen olevankin'.
"'Oltava on', sanoi Matti.
"Ja ollut se onkin.
"'Mikä ihme se sinut siihen eteen silloin viskasikin ja mikä ihme se sinulla sen kymmenmarkkasen silloin annatti', utelin sitten Matilta.
"'Mikä, etkö sitä tiedä? Nätti kun olet ja punaiset posket', sanoi se vain.
"Olisipa niitä sitten Anttikin saattanut katsella, niitä poskia, ajattelin, vaan en sanonut.
"No, minä nyt olisin yhden Antin sitten jo unohtanutkin kuka ties, mutta eikös se tule syksyllä kaupunkiin, niinkuin oli sanonutkin. Meille siihen vielä tulee, minä olen siinä kotosalla hellan kupeella sian potaatteja survomassa, se oli meillä oma sika jo silloin. Niin eikös ilmaannu siihen ja sano:
"'Tulinpa Viiaa perimään, jotta sanani pituinen olisin, vaan ovat tainneet jo toiset perijät käydä?'
"'Toiset', sanoin, 'toisetpa ovat käyneet'. Ja vihlaisi niin pahasti sydäntäni, se kun se Antti, sen minä aina tunsin, oli ikäänkuin minua varten luotu.
"No, pyyhin potaatista käteni ja lyötiin kättä.
"'Antti istuu, ryypätään nyt kahvit', sanon. 'Ei nyt siltä vihoja kanneta.'
"'Mitäs tyhjästä', sanoo Antti ja istuutuu.
"Juotiinhan ne kahvit, vaan ei se maistunut, vaikka hyvää olin keittävinäni, paninhan minä ison joukon jauhoja siihen ja sikuriakin suuren mukareen — Antille toki. Vaan ei se maistunut, missä lienee vika ollut. Kävikö tuo luonnolle, että kun olevinaan se rakkaus muka, — sitä nimittelee, mitä nimittelee, suotta, joutessaan, jos jotakin havittelee, muka, kun on nuori, kun on tunteet —"
"Terve."
"Terve."
"Mitäs Aapolle kuuluu?" "Eipä mitään erinäisiä. Mitä vain Lassille itselleen?"
"Onpa sievoiset ilmat."
"Sievoiset. Vilja kasvaa, niin että suhina kuuluu."
"Joko ne teillä on kesannot kynnetty?"
"Johan ne eilen, lauantain nimissä puolipäiviltä lopetin, lopetin sen itäpellon siinä. Niin tuota sitten aattelin, että jospa olisi lähteä kuulemaan sitä etämaan pappia, joka kuuluu tulleen tähän Hukanniemeen sanaa selittämään."
"Niinhän se kuuluu. Ja niinhän sitä minäkin — jotta heitänpä nuo verkot tuonne selkäluodolle, jos sattuisi joku ahven leikillään käväisemään, heitän, heitänpä ja samalla kuulostan tämän vieraan papin pakinata."
"Eihän niitä aina tänne satu, tänne salomaille."
"Eipä ei, ei satu. Se tämäkään lähetyspappi kun ei kuulu pariinkymmeneen vuoteen käyneen synnyinmaassaan."
"Vai ei? No, missäpä keisarikunnassa hän reissaili?"
"Kukapa sen tiennee, missä lie Aahriikan maassa reissaillut."
"Vai Aapriikan."
"Aahriikan."
"No, mitäpä se siellä Riikin maassa kuleksi?"
"Pakanoita, pakanoitapa kuuluu kastaneen."
"Vai pakanoita. No sitä on siellä Riikin maassa vielä niitä pakanoita?"
"Niitä vain, niitä vain on."
"No, jo jotakin. Ja tämä niitä kastoi?"
"Kastoi."
"Tähän Suomen uskoon?"
"Tähänhän sitä. Tässä kun on se oikea Jumala."
"Tässähän se on."
"Se tämä kolmiyhteinen, sehän se autuaaksi tekee, kun vain on sen oppiin kastettu."
"Sehän se sitä kuuluu tekevän. Näet kun se pystyy, niin mikäs."
"Mikäs. Kun hän kerta omaksi kuvakseenkin loi tämän ihmisen."
"Joo, hän se kuuluu luoneen, kuvakseen se sen, se on tietty."
"Kuvakseen."
"No, aatoskohan lienee ollut Hänellä minkälainen, kun menepäs ja kansoita tämä maa sitä Riikin valtakuntaa myöten? Mitäpähän, mitäpähän Hän siinäkin aatteli?"
"Tottapa Hän sen sopivaksi kolkaksi niille pakanoille aatteli. Kuumahan siellä kuuluu olevan. Totta siellä olisi palanut tämä nahkalla päällystetty ihminen."
"Vai niin on kuumat paikat."
"Kuumat kuuluu olevan."
"Katsos vainenkin."
"No, kun se leipäkin kasvaa ja paistuu puussa, ei kun ota ja syö vain.Eikä niillä pakanoilla kuulu vaatekertoja olevan."
"Vai ei vaatekertoja. No, tuota, ihanko alasti?"
"Ihan kuuluvat olevan."
"Naispuoletkinko nuo, tuota, ihan alasti juossoot?"
"Naispa, nais- kanssa."
"Liekö tuolla itikoita?"
"Totta noita, vaan ne kun ovat paksunahkaisiakin nämä pakanat."
"Vai paksu. Ihanko noilla on muuten ihmisen muoto, että kaikki ruumiin paikat paikoillaan?"
"Paikoillaan ovat."
"No, mitähän aatteli aattelija, kun luopas pakanoita ja kansoitapas niillä ne Riikan valtakunnat. Mitä, mitäpä Hän sillä reistaili?"
"Totta tuo sitä, jotta se sen valtakunta leviäisi sinne asti."
"Kun tuo ei alun perin tuota tuonne ajatellut ja alunperin noita tähänSuomen uskoon opettanut."
"Lieneepä Hänellä kaikessa omat aivoituksensa."
"Lienee."
Aappo jäi huuli lerpallaan ihmettelemään sitä ja piippu unohtui suuhun panematta. Ihmetteli siinä Hukanniemen aitan portailla istuessaan sitä outoa, mitä oli Lassilta kuullut, ei sitä tahtonut oikein tajuta, että oli sellaisia maailmoita ja sellaisia olijoita.
Pääskyset tirskuivat siinä Aapon pään päällä, niiden pesiä kun oli aitan räystään alla. Siinä tirskuivat ja lentelivät.
Loipas pääskyset, ajatteli Aappo, loipas tuoksuiset pihlajat, loipas kukkaiset nurmikot tuohon, tyhjästä kaikki. Miksi, miksi ei siis luonut pakanoita ja niille leipäpuita. Kaiken kun osasi ja kaikki taisi.
Oli kaunis sunnuntai-aamu. Väkeä oli kokoontunut aika lailla siihen Hukanniemen nurmikkopihalle. Näkyiväthän ne tulleen sieltä kotoa Maija, veljen vaimo ja piika Annakin. Totta ne maitse —
Kävi joku töppäisemässä Aapolle kättäkin ja kysyi kuulumiset. Vaan Aappo vastasi yksikantaan. Hänen päätänsä vannehtivat vain nuo uudet aatokset.
Jo ilmaantui pihamaalle itse lähetyssaarnaajakin. Hän oli pitkä ja laiha olio. Hänen eteensä kannettiin pieni, valkoisella liinalla katettu pöytä kukkivan pihlajan varjoon. Ja ristien kätensä aloitti hän kirkollisen toimituksensa, veisasi ensin virren, luki tekstin ja aloitti sitten saarnan.
Hän kuvaili voimakkain värein Ovambomaan ja Ondongan oloja, kertoi lähetyssaarnaajani vaikeuksista ja Jumalan sanan voitollisesta kulusta, miten se saa kokonaiset heimokunnat kuningattarineen kääntymään tähän oikeaan ja ainoaan autuaaksi tekevään oppiin. Ja että tämä työ kantaisi runsaampia hedelmiä, olisi meidän onnellisempien autettava veljiä ja sisaria siellä, sillä ovathan nuo mustaihoiset saman isän lapsia, vaikka me tapaammekin heidät vasta taivaan ilosalissa isän kotona.
Kun virsi oli veisattu, pani lähetyssaarnaaja kiertämään lautasen, johon jokainen sai laskea roposensa. Samalla ilmoitti hän, että häneltä saa tilata lähetyssanomia ja ostaa hyvää kirjallisuutta, parasta mitä suomen kielellä löytyy. Kerääntyihän lautaselle joku kuparikolikko ja pari viisikolmattaista, ja kun kirjallisuus kannettiin pöydälle nähtäväksi, oli siinä ihmistä ympärillä sakeana rykelmänä. Vanhemmat asettelivat silmälaseja nenälleen ja tarkastelivat perusteellisesti kansiluvut. Lukutaidottomille se sattui kirja nurinpäinkin ja he tarkastivat, kunnes kuvista vahingon keksivät. Tutkittiin niitä tarkkaan ja ostettiin viimein mikä viidellä, mikä kymmenellä pennillä osui saamaan. Varsinkin kuvamekkoja olisi ostettu.
Sattui Aapollekin sellainen kuvaniekka ja hän koetti tavailla sitä, vaan eivät silmät saaneet urakkata. Oli siinä neekerin kuvakin. Sekös oli ihme. Piti sitä Lassillekin näyttää.
Kun lähetyssaarnaaja huomasi Aapon hartauden, tuli hän ja kättä lyöden tarjosi hänelle lähetyssanomia.
"Siinä on paljon herättävää lukemista."
"Maksaako tuo vielä paljonkin?"
"Eihän se paljon", sanoi Lassi.
"On kovat nuo ajat", sanoi Aappo.
"Mökinmieskö olette", kysyi pappi.
"Onhan sitä vähän sitä mökin räppänätä."
"Onpa", sanoi Lassi, "mökkihän tällä on, niin että outo luulisi taloksi, eikähän se ole kuin kyläkunnan pulskimpia paikkoja ja tämä Aappo niitä varmimpia, varmimpia eläjöitä."
"Vai niin."
"Niin. Poikamies kun vielä on eikä rintaperillistä, ja sitä rahanroskaa kirstut täynnä."
"Vai naimaton."
"Naimatonhan se tämä."
"Sitä kun näillä main eivät ne leivät kasvakaan puussa", sanoi Aappo, "niin mikä sitä uskaltaa niitä elätettäviä."
"Sitä kun on tämä Aappo sellainen hiljainen myyristäjä, niin on jäänyt se perhe tekemättä, vaan ei se niin tarkka ole kuin näyttää."
"Ottakaa pois sitten, isäntä, lehti, autatte samalla Jumalan valtakunnan leviämistä."
"No, jos tuota auttaisi. — Onko niissä kuviakin? Nuo silmät kun eivät muusta ota urakkaakaan."
"Onhan niissä kuviakin." Ja lähetyssaarnaaja näytti Aapolle numeroa, jossa oli kuvattu koko kuninkaallinen perhe, jonka Suomen miehet olivat kääntää humauttaneet.
"No, onpa on. Kääntäneetpä ovat Suomen pojat siihen kuninkaita."
Aappo innostui ja tilasi lehden. Tulivat siihen Maija ja Annakin ja Aappo näytti heille sitä kuninkaallista perhettä ja Maijalle sanoi hän: "Ottakaapa, Maija, tuo lehti hameenne taskuun, siinä on teille lukemista."
"Lukekoon Anna", sanoi Maija. "Siltähän se luku sujuu."
"Siltä. Tältä Annalta se luku sujuu", sanoi Aappokin.
Hankittiin siinä paluumatkaa, kateltiin talonväkiä hyvästiksi ja pappiakin. Aappo tarjosi Maijalle ja Annalle kyytiä venheessänsä, että tyhjät jalkavaivat säästyisivät toiseen kertaan.
Läksivät Maija ja Anna Aapon mukana rantaan. Anna heitti pois mustan vihtoriinisen pyhänuttunsa ja kohotti ylös vaaleanpunaista päällyshamettansa, ettei se kastuisi, ja istuutui soutamaan. Emäntä istuutui keskelle venettä ja Aappo perään.
Oli aivan tyyni, järvessä ei pienintäkään viriä, taivas oli sininen ja kirkas. Vene kulki hiljaisten saarien lomitse. Kuului vain airojen tasainen loiske, kun Anna veteli voimakkailla käsivarsillaan, joiden yläosaa vain paidanhiha peitti. Huivi oli valahtanut tuhtolaudalle, niin että aurinko paistoi suoraan hänen ruskettuneeseen niskaansa ja kiilteli hänen tiukasti kammatulla tukallaan. Vahva se on tuo Anna, vetelee kuin mies. Niin sitä pitää naisen ollakin, ajatteli Aappo.
Mikään ei häirinnyt äänettömyyttä, kaikki istuivat he aatoksissaan ja mieli oli harras kuin kirkossa.
"Saarnamies se oli", sanoi Maija, kun kotirantaan tultiin.
"Saarnamies", sanoi Aappokin.
Mutta Anna ei virkkanut mitään.
"Otapas, Anna, nyt se lehti", sanoi Aappo syötyä, "niin kuulostetaan, mitä siinä on".
Anna luki ja väki kuunteli kuin ihmettä. Oli, olipa ne maita siellä ja kansoja nekin kansat. Ja ihmisiksi niitä kaikkia kutsuttiin. Ihmisiksi vain, vaikka tuskin olisi niiden puhettakaan ymmärtänyt, jos puheikkain olisi päässyt.
Ja kun lehti oli luettu, otti Aappo sen Annalta, meni pihamaan nurmikolle pitkällensä, köllötti siinä mahallansa kyynäspäiden varassa ja katseli kuninkaallista perhettä, jonka Suomen pojat olivat kääntää humauttaneet tähän kolmiyhteisen uskoon.
Katseli sitä siinä niin, että raukaisi. Pää nyykähti käsivarrelle ja miehekäs, syvä kuorsaus kuului.
Ja niin tapahtui, että lehden tilaus teki sen käännöksen Aapon elämässä, että hänestä tuli harras sanankuulija. Anna sai toimittaa lukijan virkaa. Ja joka sunnuntai piti Annan istua siihen peräikkunan pieleen ja lukea Aapolle lähetyslehtiä.
Niiden kautta uusi, ihmeellinen maailma aukesi Aapolle. Arkenakin usein, kun työltä jouti, pyrki mieli sinne kaukomaihin. Se elämä siellä oli outoa ja ihmeellistä. Kuvittele jos kuinka kummallista, et sittenkään voi kaikkea kuvitella. Oli siellä jos jotakin. Nekin onnen maat, eivätkö ne liene sielläpäin olleet. Niinpähän oli näillä pakanoillakin jo valmista tämä maa ihmisen asuttavaksi. Et tarvinnut kyntää, et niittää, et kylvää, et koota riiheen. Ojenna vain puuhun kätesi, ota hedelmä ja syö. Oli, olipa ne maat. Niin sitä pitikin luoda maailma niinkuin tämä kolmiyhteinen loi, kun se kerran luomaan rupesi.
Kumma, kun ei mitään näistä ennen tiennyt.
Niin kului hiljalleen pari vuotta. Mikään ei enää muuttanut Aapon totuttuja elintapoja eikä pakana-asioiden harrastusta. Anna oli hänelle välttämätön lukijaksi.
Mutta sattui sitten syksyllä uusi renki taloon, ja se alkoi hienostella Annaa. Kunnon renkihän se oli, ei sen puolesta. Vaan häpeätä tuo olisi, jos Anna ei nyt talossa pysyisi, pysynyt kun oli jo liki kymmenen vuotta, paimentytöstä asti. Jokohan se nyt ottaisi ja tuolle rengille menisi, vakainen lukijakin vielä?
Se kävi ihan Aapon luonnolle se ajatus. Kulki siinä kotosalla aina nyreissään ja katsasteli asian menoa. Lukijan, lukijan ne nyt tästä veivät.
Sanoi siitä eräänä lauantaina puolipäivän aikaan Maijalle, että pitäisi sitä joutessaan tässä kirkossakin käydä, että jos Maija sitä eväänpuolta vähä konttiin pistäisi.
"Pannaan toki evästä kirkkomiehelle. Kovin se Aappo on ruvennut niitä autuuden asioita harrastamaan."
"Sitä ajoissa kun niitäkin, niin ei hätä tule."
"Hyvä se on."
Pani Maija evästä ja Aappo läksi kirkolle ja viipyi siellä pyhäiltaan saakka.
Ja kun hän tuli kotiin, oli Lassi ehtinyt jo heille kirkolta ennen häntä. Siellä se tuvassa jo istui. Mikähän kiire sen siihen jo lennätti?
"Oli tällä Lassilla uutista", sanoi Maija, "niin ehätti toki kertomaan."
"Vai uutista", sanoi Aappo ja laski kontin penkille.
"Uutista, uutista oli", jatkoi Maija ja huusi ovesta: "Anna, tulehan nyt tänne."
Anna tuli.
"Se tämä Lassihan se ihmeitä kertoi", sanoi Maija. "Kertoi sinua kirkossa kuulutetun."
"Minua", ihmetteli Anna ja katsoi toisesta toiseen. "Mitä se nyt Lassi?Kuulutetun? He-he-hee."
"Jos liekin pappi valehdellut", sanoi Lassi. "En tuota arvannut kysyä."
"Valehdellutpa on", nauroi Anna. "Kenen kanssa ne muka kuuluttivat?"
"No, tämän Aapon."
"Ha-ha-haa", sekös Annaa nauratti. Hän kuivasi huivinnurkalla silmiään."He-he-hee."
"Mitäs tämä Aappo itse siihen sanoo? Kirkossahan se oli Aappokin. Mitäs se itse sanoo tämä sulhanen? Liehän toki kuullut?"
"Sano noille, kun eivät usko, sano", sanoi Lassi, joka rupesi jo epäilemään, että mitä tässä oikein oli.
"Mitä tuossa sanomista", sanoi Aappo. "Miksipä ei olisi kuulutettu? Kun Lassi sen jo tuntui sanoneen, niin mikäs, mitäpä syytä on kellään rehellisen miehen sanoja epäillä."
"Vai kuulutettu", Maija löi käsiään yhteen. "Tätä Aappoa ja Annaa kuulutettu?" Anna veti huivia silmilleen. "Osasipa olla tämä Annakin tietymätön", ihmetteli Maija.
"Mistäpä se Anna tiesi", sanoi Aappo. "Vasta kai Anna sen nyt kuuli."
"Jottako ei tiennyt? Mitenkä Aappo sen sitten järjesteli?"
"Sitä vartenhan ne on papit, jotta ne ne asiat järjestelevät, jos niin sattuu ja tarve vaatii."
"Totta kai Aappo ensin Annalta kysyi."
"Mitäpä minä sitä Annalta kysymään. Tietäähän sen kysymättäkin."
"Tottahan jotakin sanoit, aikeistasi näet."
"Ei tullut sanotuksi."
"Sitä on sulhasmies."
"No, laitapa Anna nyt kahvit tässä, niin ryypätään", sanoi Aappo ja pani kirstunsa avaimen Annan helmaan. "Ota sieltä kamarin kirstusta sokerit ja kahvit."
Anna otti Aapon kirstun avaimen ja meni porstuanpohjakamariin. Ihan se ujostutti, jos tässä piti niinkuin morsiamena liikkua, kun tuo Aappokin kamariinsa jo käski ja avaimen antoi. Olisihan se nyt itsekin vielä —
Hän otti Aapon kirstusta kahvit ja sokerituohisen, jonka äänetönnä pani Aapon eteen. Aappo hakkasi sokeria veitsellä ja luuvasaralla, sillä aikaa kun Anna punakkana hääräili lieden ääressä.
No, Anna vihittiin Aappoon ja muutti Aapon kamariin asumaan. Tahtoi se ujostuttaa vieläkin, kun talollisen kanssa ihan. — Olisi se välttänyt muukin hänelle.
Olihan se sievää elämä nyt. Sievä oli se Aapon kamarikin. Sohvasänky oli heillä sivuseinällä siinä, pieni pöytä ikkunan ääressä, Aapon kirstu peränurkassa ja Annan oven suussa. Maijalta oli Anna saanut virkatun pöytäliinan ja naapurin emännältä verenpisaran. Vielä oli Aappo tehnyt hyllyn, jolla hän piti lähetyssanomia ja tupakanlehtiään.
Miesten mieshän se oli Aappo, niin tarkka ja hiljainen, jotta ei mihin panna. Ja hyvä ja nöyrähän se oli Annakin. Lienevät sellaisia niillä parhailla kaukomailla.
Mutta ilman lähetyssaarnaajaa ja sitä lukuhalua ja renkiä olisi Aapolta jäänyt tämä teko tekemättä. Olipas meininkiä ja aatosta kaiken aattelijalla, Luojalla näet, sillä kolmiyhteisellä. Totta tuo aatteli, jotta reistaanpa heidän kanssaan, kun heidät kerran loin, reistaanpa suottakin ja johdan yhteen ja onnenkin annan, kun vain osannevat ottaa.
Pekka Ratinen, tämän Jussi Petterin isä, oli aikoinaan ollut torpanmies. Joukkuetta oli hänellä vain Maijastiina, se vaimonpuoli, kaksi tyttöä ja yksi pojan jukura, se Petter eli Jussi Petter. Mutta laiska kun pappa oli ja vapaamielinen näiden maallisten asioiden suhteen, joutui hän pois siitä kodosta, jonka he Maijastiinan kanssa olivat kaivaneet ja rakentaneet viettävän ja ahoisen Töllinmäen syrjään. Eihän se ollut heidän pesänsä niitä maailman parhaita ehkä jostakusta. Tuvan takaseinä ja osa sivuseiniä olivat vain sitä ahon kovaa kuvetta, kovaa rusomultaa, oikeista hirsistä etuseinä ja osa sivuja ja tuohilevyistä katto. Ehkä ei ollut se parhaita syrjäisestä, vaan eipä heillä ollut muistuttamisen sijaa, hyvä se oli heistä ja hyvä siinä oli elellä, rauhaa ja rakkautta kun vain riitti. Ja riittihän sitä järki-ihmisten kesken toki. Siinä sitä oli sovussa elää retusteltu jo toistakymmentä vuotta, aurinko oli paistanut heille silloin kun muillekin ja leipä elossa pitänyt kuten muitakin kuolevia. Ja olisi siinä elelty edelleenkin, vaan pois häätivät. Oli Pekka Ratinen muka liian laiska, kun makaili aina. Makailihan se Pekka ja olihan se Pekka laiska, eiväthän he sitä kieltäneetkään. Jokaisella on omat vikansa, ja siksipä he nurkumatta jättivätkin kotonsa ja muuttivat naapuriin loisiksi.
Tytöt sai Maijastiina lapsenlikoiksi ja sinne ne joutuivat, minne lienevät joutuneet maailman kululle. Pieni Jussi Petter kulki emännän askareilla ja kohta aikuisten töilläkin. Äiti kehräsi naapurinemännille ja kävi kasakkana. Ja topakka kun oli Maijastiina, niin mikä, pitiväthän ne sitä. Niinpä meni se elämä siinäkin, meni, eipä tarvinnut Pekka Ratisen vain maallista ruumistaan vaivailla. Minkä lämpimikseen pakkasella vähän halkoja pilkkoi ja tupakkaa pienenteli. Mitäpä tyhjästä ahertamisestakaan olisi ollut, vaimonkin kun Luoja oli antanut hänelle hyvän, ei poikkitelaista sanaa se sanonut, vieläpä rakasteli Pekkaa ja pyrki leikkisästi aina papaksi puhuttelemaan. Niin että onni se oli yksillä, kesä kaikilla, minkä hänelläkin, kun sen Maijastiinan sai.
Ja lykästi heitä muutenkin, tahi oikeastaan se sitä poikaa, Jussi Petteriä lykästi. Hän onnistui näet pääsemään ison Penttilän hevosrengiksi, vaikkei ollut vielä kahtakymmentäkään täyttänyt ja vasta viime vuonna oli päässyt Herran pyhälle ehtoolliselle. Se oli oikea onnen potku. Ei sitä monia niin potkitakaan. Luvattiin Petterille 90 markkaa rahassa, talosta piturivaatteet ja kaksi paria kenkiä sekä markkinamatka. Jussi Petter sai oikein vaateaitan omiin nimiinsä, niin kuin isot rengit ainakin, ja sinne hän vei pyhävaatteensa ja sen pienen, punaisen kirstun, jonka hän oli teettänyt viime keväänä omia tavaroitaan varten.
Talon piian, Leenakaisan, aitta sattui olemaan ihan vieressä, niin että se Petter kuuli aina Leenakaisan liikehtimisen ja Leenakaisa taas Petterin.
Ja somalta se tuntui sen Petterin elämä. Leikintekoa oli työ, eipä häntä se väsyttänyt, työt kääntyivät vain käsissä. Ihan se pyrki laulattamaan niinkuin isoja renkejä ainakin, mutta kun kaino oli ja hiljainen, jäi ilolaulut laulamatta.
Se Asikaisen Leenakaisa, se piika, ei se ollut pekkaa pahempi sekään. Kääntyivät ne työt senkin käsissä, teki mitä sattui ja joka kohtaan joutui. Oli se reilu naiseksi. Mutta joshan sillä oli reilu liikuntapuoli, oli reilu suupuolikin. Suuri oli suu pakanalla, ihan korviin asti, sopi siitä sana. Mitäpä hän tyhjää ketään haikaili, oma herransa kun oli. No, eivätpä suuttuneet, pitivätpä häntä talossa mielellään, vaikka oli muuten törkysiivoinen naiseksi. Kuljeksi aina hameenhelmat vyötäisten alle nostettuina, niin että paljaat pohkeet vain vilkkoivat. Olkia oli sen tukassa ja ruumenenpölyä nenällä. Mutta silmät sillä läikähtivät, kun sattui, ja tukka, se punaisenruskea, oli paksu ja tuuhea kuin hevosen harja.
Lapsia oli sillä kaksi isätöntä. Ne olivat aina kintereillä. Hän hösitti niitä pois luotaan ja elleivät totelleet, tempasi hän varvun ja ripoitteli sillä jaloille. Muuten ei hän niitä kasvatellut, antoi olla omilla hoteillansa.
Meni Jussi Petteriltä siinä Penttilässä syystalvi ja tuli kevätpuoli. Sai tehdä nyt sen markkinamatkan. Sitä markkinamatkaa oli Petter jo kauan odottanut. Hänellä kun ei ollut omituista piippuakaan, sekin oli hankittava, ja tupakkaa, että pääsisi aikamiesten kirjoihin. Sellainen oikea letkuvarsi se piti sieltä nyt ostaa.
Läksivät siitä Leenakaisan kanssa yhdessä talon vanhalla hevosella. Ajaa köröttivät ja lystiä se oli. Tiuku helisi somasti, hanget narskuivat ja ruuna juosta rupsutteli. Lystiä se oli, ajaa minkä tahtoo, syödä minkä jaksaa ja istua kupsottaa Leenakaisan kupeella samojen nahkasten alla.
Ja perillä, kun letkuvarsi oli ostettu ja hakattua herrain tupakkaa, tunsi Jussi Petter miehuutensa kasvavan. Hän juotatti Leenakaisalla korppukahvit ja käytätti häntä panoraamassa. Ja Leenakaisa, eikös tuo pakana mennyt ja ostanut hänelle kirjavan kaulahuivin. Ihan sitä piti siitä hyvästä Leenakaisaa teatterissa käyttää komeljantteja katsomassa. Somia eläjöitä ne olivat, kuin marakatteja ikään. Ja jo oli vaatekerrat päällä, et niitä olisi ihmisiksi uskonut. Mistä kaukaa lienevät olleet, toisista maanpaikoista. Ne kujeilivat pensaikoissa ja eivätkö liene puhelleetkin. Sanoi Leenakaisa, jotta puhuvat ne tätä ihmiskieltä, vaan ei tuota kuullut Petter. No, ei mokomampaa. Suikkelehti niitä siinä puoli tusinaa kuitenkin, mitä lienevät suikkelehtineet, levittelivät käsiään ja huutivatkin. Ja yksi tytön pakana kun kyykötti pensaan takana piilossa ja herrasmies, musta kuin paras pääskynen, suikkelehti etsiä sitä tyttöä, niin Leenakaisa puukkasi Petteriä kylkeen ja osoitti sormellaan ja selitti, että tuota se nyt etsii, niin Petteriäkin se nauratti ja yhtenä he nauraa höröttivät, kun se ei löytänyt. Niin suhahti Petter Leenakaisalle: "Anna kun neuvon tuon tuolle", ja kovaa huusi hän alas sinne komeljantille: "Elä etsi, tuolla se on tyttö tuon pensaan takana." Raikui vain sen Petterin ääni ja naurattipa muitakin, kun Petter neuvoi. Vaan tuli mies ja sanoi, että pois muka, että häiritään näytelmää. Vaan Leenakaisaa se sapetti, ja kun hän rupesi riitelemään, niin että sinkoili, niin kaikki kääntyivät katsomaan sitä ihmettä, taisivat ensi kertaa riitaa kuulla, komeljanttikin niiltä unohtui, vaikka se huusi lavalta minkä kerkesi, vaan Leenakaisan ääni kuului toki ylinnä. "Lähdetään pois", sanoi Petter. "Lähdetään", sanoi Leenakaisa, "jo nuo nähtiinkin marakatit". Päivitteli Leenakaisa, että kaikella ne rahaa kiertävät ja hintaa pitävät, toista oli karuselli ja toista sekin oikea apina, joka oli panoraaman pihassa.
"No, mitä siinä", arveli Petter, "soma noita oli kuitenkin nähdä."
Ja naureksivat he niille jo kotimatkalla ja lystiä se oli. Lystiä oli siinä reessäkin taas kököttää, vielä lystimpää kuin mennessä. Ihan se pyrki vehtuuttamaankin. Ja Jussi Petter yritteli eikä Leenakaisa suuttunut, nauroi vain ja pureksi rinkeliä, joita Jussi Petter oli ostanut rihmallisen Leenakaisalle.
Ei se ollut hullumpaa sen Leenakaisan kanssa tuttavuutta tehdä. Lystiä se oli.
Ja niinpä kesällä jo kertoivat, että Leenakaisa ja Jussi Petter ne yksissä kuplehtivat vesakoissa ja niittylöillä. Eivätkö tuhmia vehtaille.
"Saisi tuo Leenakaisa jo jättää tuon vehtailemisensa. Kaksi lasta jo ennestäänkin", sanoivat.
Kuuli isä Pekkakin huhun ja tuli taloon muka verkkoja paikkaamaan.Mutta ei hän mitään keksinyt.
Tyhjää puhetta, ajatteli hän. Eihän tuo nyt Petter noin järjetön liene, että neljissäkymmenissä olevata — ja lapsihan se Petter oli vielä niihin hommiin, että tyhjää ne taas akat..
Mutta eikös pahan nenällä tuo Jussi Petterin pakana saunassa kaataa hulauta kipollista lämmintä vettä sen Leenakaisan niskaan. Ja Leenakaisa nauraa höröttää vain, kiepaisee hameen päältään ja huitoo sillä Petteriä. Syntyypä siitä heille käsikähmä. Jo piti viskata isän näkemään sitä. Jussi Petter puittaa lauteille ja miehet nauravat. Leenakaisa ei ole tietä pannakseenkaan, ammentelee vain märkä piikkopaita päällään vettä ja porauttelee taas kuumia löylyjä kiukaasta.
Synti niillä on mielessä, arveli isä. Ja saunan jälkeen hiipi hän aitan taakse saadakseen selon asiasta.
Kun Leenakaisa tuli viimeiseksi saunasta, istuutui paitasillaan aitan kynnykselle ja aikoi kammata jouhiansa, kuuli isä, kun Leenakaisa kysyi:
"Jokos Petteriä nukuttaa?"
"Eipä tuo."
"Elä tule vielä. Mitähän se isäsi?"
"Mitä minä isästä, pysyköön erillään, ei minulla ole hänen kanssaan mitään tekemistä."
"Tottahan, alaikäinen."
"Anna olla, minä näytän, olenko alaikäinen."
"He-hee."
Ja isä Pekka kuuli, kuinka Jussi Petter aukaisi aitan oven ja tuli Leenakaisan aittaan. Leenakaisan ovi narahti saranoillaan, säppi rapsahti kiinni ja isä hiipi hiljaa pois.
Kovinpa oli Jussi Petter jo ylpistynyt. Sen koulua se kävikin. No, annahan olla.
Kertoi siitä isä Pekka Penttilän isännälle kuulemansa ja pyysi houkuttelemaan poikaa ja Leenakaisaa, että eroasivat ajoissa. Yhtä ne pitivät. Isäntä ei ottanut oikein uskoakseen, vaan lupasihan tuo sitten koettaa.