— En voi sietää eetterinhajua. Siitä tulee hirveitä ajatuksia.
— Te naiset olette merkillisiä! Archie kertoi sinun ottaneen aamulla tiedon vastaan kuin sankari, ja nyt sinä kalpenet, kun saat hiukan pahaa hajua nenääsi. En voi käsittää tällaista, tuumi Mac alistuen nöyrästi tuoksuvaan suihkuun.
— En minäkään voi, mutta olen kuvitellut kauheita asioita koko päivän. Ei puhuta siitä. Tule nyt juomaan teetä.
— Siinä toinen merkillisyys! Tee on teidän yleislääkkeenne kaikkiin koettelemuksiin ja vaivoihin, vaikkei siinä ole hitustakaan ravintoa. Ottaisin paljon mieluummin lasin maitoa, sanoi Mac istuutuen nojatuoliin ja oikaisten jalkansa tulta kohti.
Rose toi maitoa ja sai hänet syömään vähän, ja kun Mac sulki väsyneenä silmänsä, Rose meni pianon luo. Hän ei voinut laulaa, mutta hän soitti hiljaa, kunnes Mac näytti nukkuvan. Kellon lyödessä kuutta Mac kavahti pystyyn ja oli taas valmis lähtemään.
— Charlie antoi minulle tämän, ota se mukaasi ja pirskota hänen tukkaansa; hän pitää siitä, sanoi Rose pistäen kölninvesipullon Macin taskuun niin haikeana, ettei Macin juolahtanut mieleenkään nauraa tälle naiselliselle pyynnölle.
— Voinko tehdä vielä muuta sinun puolestasi? hän kysyi.
— Voit. Jos sattuu äkillinen muutos, lupaa lähettää hakemaan minua, olipa kello mitä tahansa. Minun täytyy sanoa hänelle jäähyväiset.
— Tulen itse hakemaan sinua. Mutta olen varma, että voit tämän yön nukkua rauhassa. Toivottavasti saat aamulla hyviä uutisia.
— Kiitos. Tulekin varhain ja päästäkää minut pian katsomaan häntä.Olen oikein hiljaa, eikä se varmaan vahingoita häntä.
— Siitä ei ole pelkoa. Hänen ensimmäiset sanansa olivat: "Ilmoittakaa varovasti Roselle", ja kun lähdin sieltä, hän arvasi minne olin tulossa ja koetti heittää lentosuukon kuten aina ennenkin, muistathan.
Mac luuli Rosen ilahtuvan kuullessaan Charlien muistaneen häntä, mutta se ajatus, ettei hän ehkä enää koskaan saisi nähdä tuota tuttua pikku liikettä, sai Rosen sydämen vuotamaan yli äyräitten, ja Mac näki aamullisen 'sankarin' lysähtävän eteensä lohduttomasti itkien. Mac vei hänet sohvalle ja koetti rauhoittaa häntä, mutta heti kun katkera nyyhkytys hiljeni, Rose katsoi häneen ja sanoi:
— Anna minun itkeä, se helpottaa vähitellen. Mene nyt Charlien luo ja sano, että toivotan hänelle sydämestäni hyvää yötä.
— Kyllä sanon! Ja Mac tallusteli pois kummastellen vuorostaan naisten ihmeellistä heikkouden ja voiman sekoitusta.
Rose ei ikinä ollut viettänyt niin pitkää yötä, mutta varhain aamulla tuli ilahduttava tieto: Charlie voi paremmin. Rose saisi tulla hänen luokseen jonkin ajan perästä.
Plenty-täti unohti lonkkasärkynsä ja nousi; Myra-täti, joka oli tullut voivottelemaan tätä surkeutta, otti päästään mustan myssyn kuin se olisi ollut sillä hetkellä tarpeeton, ja Rose valmistautui lausumaan: "Tervetuloa takaisin."
Odotus tuntui kovin pitkältä, sillä ketään ei kuulunut ennen kuin iltapäivällä. Silloin setä tuli, ja heti nähtyään hänen kasvonsa Rose alkoi vapista.
— Tulin itse hakemaan sinua, meidän täytyy palata heti, setä sanoi, kun Rose kiiruhti hattu kädessä häntä vastaan.
— Minä olen valmis. Mutta Rosen kädet vapisivat, kun hän koetti sitoa hattunsa nauhoja, ja hän katsoi hellittämättä setää, jonka kasvot olivat säälivät ja hellät.
Setä vei hänet nopeasti vaunuihin, ja he ajoivat pois. Sitten setä puhui tyynesti ja suoraan, ja se lievitti jännitystä paremmin kuin myötätunnon osoitukset.
— Charlie on käynyt heikommaksi. Pelkäsin sitä jo aamulla, kun tuskat taukosivat niin äkkiä. Sisäiset vammat ovat aina pahimmat, eikä niistä voi tarkkaan tietää. Hän väittää itse voivansa paremmin, mutta pelkään että hän pian käy heikoksi, menettää sitten tajuntansa ja siirtyy pois tuntematta enää tuskia. Juuri nyt sinun on aika mennä hänen luokseen, hän toivoo sitä hartaasti, eikä se voi vahingoittaa häntä. Rose kulta, tämä on raskasta, mutta meidän täytyy auttaa toisiamme kestämään.
Rose koetti sanoa urhoollisesti: — Niin, setä, mutta sanoista ei tahtonut tulla mitään, ja hän saattoi vain äänettömästi alistuen pistää kätensä sedän käteen. Tohtori painoi Rosen pään olkaansa vasten ja puhui niin rauhallisesti, että ellei olisi nähnyt miten rasittuneilta ja laihoilta hänen kasvonsa näyttivät kahden valvotun päivän ja yön jälkeen, häntä olisi voinut luulla tunteettomaksi.
— Jessie meni kotiin lepäämään, ja Jane on Claran luona, joka vihdoinkin sai unenpäästä kiinni. Lähetin hakemaan Steveä ja toisia poikia. Heidän aikansa tulee myöhemmin, mutta minusta on parasta, että sinä käyt nyt hänen luonaan, sillä luultavasti tätä selkeätä hetkeä ei kestä kauan. Olen kertonut hänelle kuinka asiat ovat, mutta hän ei usko. Jos hän kysyy sinulta, niin vastaa rehellisesti ja koeta hiukan valmistaa häntä.
— Kuinka pian, setä?
— Muutaman tunnin kuluttua, luultavasti. Sinä saat tämän rauhallisen hetken, käytä se hyvin. Sitten kun emme enää voi tehdä mitään hänen hyväkseen, voimme lohduttaa toinen toisiamme.
Mac tuli hallissa heitä vastaan, mutta Rose tuskin näki häntä, hän tajusi vain tehtävänsä, ja kun setä vei hänet ovelle, hän sano tyynesti:
— Anna minun mennä yksin sisälle.
Archie joka istui vuoteen ääressä, pujahti toiseen huoneeseen Rosen tullessa, ja Charlie odotti niin hilpeän näköisenä, että tytön oli vaikeata uskoa kuulemaansa. Hän tarttui ojennettuun käteen ja sanoi miltei iloisesti:
— Charlie rakas, olin iloinen kun kutsuit minua. Mieleni teki tänne jo aikaisemmin, mutta odotin sinun tulevan paremmaksi. Olethan sinä jo terveempi? hän lisäsi, kunnes hänelle tarkemmin katsoen paljastui se kuvaamaton muutos, mikä noissa kasvoissa oli tapahtunut, vaikka hän ensi silmäyksellä luuli näkevänsä niissä eloa ja väriä.
— Setä sanoo etten ole, mutta hän varmaan erehtyy, sillä tuskat ovat ihan laanneet enkä tunne itsessäni mitään vikaa paitsi omituista raukeutta silloin tällöin, Charlie vastasi heikosti, mutta äänessä vielä entistä hilpeyttä.
— Sinä tuskin voit nyt lähteä "Radzha"-laivassa matkalle, mutta ethän pane pahaksesi, vaikka saisit odottaakin, mehän hoidamme sinua. Rose koetti puhua rauhallisesti, vaikka sydän kävi yhä raskaammaksi.
— Minä lähden, vaikka minut pitäisi kantaa sinne! Minä pysyn päätöksessäni, vaikka henki menisi! Voi Rose, tiedätkö sinä, onko sinulle kerrottu? Ja muistaen äkkiä, mikä tähän oli johtanut, Charlie kätki kasvonsa päänaluseen.
— Et sinä ole rikkonut lupaustasi, minähän en antanut sinun luvatakaan, muistathan. Älä ajattele nyt sellaisia, puhutaan muusta.
Charlie painoi Rosen kättä kuumeista poskeaan vasten; sitten hän katsahti Roseen ja sanoi niin nöyrän masentuneella äänellä, että Rosen silmät kostuivat:
— Koetin pysyä poissa, koetin kieltäytyä, mutta olin niin kurjan heikko, etten voinut. Sinun täytyy halveksia minua. Mutta älä hylkää minua kokonaan. Jos jään eloon, teen parannuksen; menen isän luo ja aloitan alusta.
Rose koetti hillitä itkuaan, mutta ei mahtanut mitään esiin tulviville kyynelille. Hänen itkunsa näytti lopulta ilmaisevan sen, mitä hän ei saanut sanoiksi; Charlien ilme muuttui äkkiä, hän tarttui lujemmin Rosen käteen ja sanoi terävästi kuiskaten: — Täytyykö minun todella kuolla?
Vastaukseksi Rose vain polvistui ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen kuin pidättääkseen häntä hiukan kauemmin. Silloin Charlie tyyntyi ja makasi niin hiljaa, että Rose hetken päästä katsoi häneen peläten — tietämättä itsekään mitä.
Mutta Charlien katse oli varma, se ikään kuin koetti tunkeutua näkymättömään maailmaan, jonne hänen oli lähdettävä. Huulet puristuivat yhteen, ettei valituksen sanakaan tärvelisi mitä hän nyt tahtoi näyttää: että hän osasi kuolla, vaikka ei ollut osannut elää. Rose näki mielessään väläyksenä, millainen mies Charliesta olisi voinut tulla, jos hän olisi lapsena oppinut hillitsemään itsensä.
Charlien seuraavat sanat, jotka hän lausui syvään huoaten ja katsoen taas Roseen, ilmaisivat kuinka hän tunsi elämänsä epäonnistuneen:
— Ehkä näin on parempi, parasta että menen pois, ennen kuin tuotan vielä enemmän surua teille ja häpeää itselleni. Eläisin mielelläni vielä, mutta ellen voi, niin älä sure. Minua ei kukaan ikävöi, ja on jo varmaan myöhäistä korjata menneitä.
— Voi, älä sano noin! Kukaan ei täytä sinun paikkaasi täällä. Emme voi koskaan unohtaa kuinka paljon rakastamme sinua, ja sinun pitää uskoa, että annamme kaiken anteeksi, ihan niin kuin itsekin pyydämme anteeksiantoa. Rose kävi vakavaksi nähdessään Charlien kasvoilla epätoivoa, kun tämä lausui katkerasti:
— "Anna meille meidän syntimme anteeksi." Niin, tahtoisin sanoa sen. Minä en ole valmis, tämä tulee niin äkkiä. Mitä minun on tehtävä? hän kuiskasi pitäen kiinni Rosesta ikään kuin hänellä ei olisi muuta ankkuria kuin tyttö, jota hän rakasti.
— Setä neuvoo sinua, minä en pysty siihen, voin vain rukoilla puolestasi. Rose liikahti kuin noutaakseen apua jota tarvittiin.
— Ei, ei, älä mene vielä! Ole täällä, rakkaani, lue jotain, vaikka tuosta isoisän vanhasta kirjasta, lue jokin rukous. Se auttaa minua enemmän kuin mitkään papit.
Rose otti kallisarvoisen kirjan, se oli annettu Charlielle, koska hän oli saanut tuon kunnioitetun vanhuksen nimen. Ja Rose etsi "Kuolevan rukouksen", luki sen katkonaisesti, ja hänen vierestään kuului silloin tällöin joitakin sanoja kuin kaikuna.
Oli hetken hiljaista, sitten Rose kysyi nähdessään, kuinka heikoltaCharlie näytti:
— Kutsunko nyt sedän?
— Jos tahdot, rakas, mutta ensin — älä hymyile lapsellisuudelleni — tahdon saada pikku sydämeni. He ottivat sen pois, anna se minulle ja antakaa minun pitää se ikuisesti, hän vastasi ihan yhtä hellästi kuin ennenkin, vaikka saattoi nyt osoittaa sen vain pitelemällä tuota lapsekasta koristetta, jonka Rose löysi ja antoi hänelle — haalistuneessa nauhassa riippuvan vanhan agaattisydämen. — Pane se kaulaani äläkä anna ottaa sitä pois, sanoi Charlie, ja kun Rose kysyi, voisiko hän vielä tehdä jotain, Charlie koetti ojentaa kätensä ja hänen katseensa pyysi vielä muutakin.
Rose suuteli hellästi Charlieta, hän koetti sanoa "hyvästi", mutta ei voinut puhua ja horjui ovelle. Kun Rose kääntyi viimeisen kerran katsomaan, Charlien mieli näytti vielä piristyvän, Charlie halusi kuin tehdä eron iloisemmaksi, hän koetti vielä kuten ennen hymyillä herttaisesti ja lähettää lentosuukon hyvästiksi. — Huomiseen, Rose.
Charlie-parka! Hänen huomispäivänsä ei koskaan tullut. Kun Rose seuraavan kerran näki Charlien, tämä lepäsi niin rauhallisena ja kirkastuneena, että hän silloin varmaan oli onnellinen. Tuskat olivat tauonneet, kiusaukset päättyneet, epäilys tai pelko, toivo tai rakkaus ei voinut enää häiritä hänen vaiennutta sydäntään. Oli juhlallisen totta, että hän oli mennyt Isänsä luo ja saanut aloittaa uuden elämän.
16
"Radzha"-laivan matka viivästyi, mutta kun se lähti, Clara-rouva oli mukana. Sukulaisten mielestä hänen oli parasta mennä lohduttamaan miestään, ja Charlien kuoleman jälkeen häntä ei mikään pidättänyt täällä. Niinpä hän lähti omaisten toivottaessa onnellista matkaa; hänen mielensä oli raskas, mutta ei aivan lohduton, sillä surupuku sopi hänelle harvinaisen hyvin ja hän uskoi, ettei hän Stepheninsä mielestä ollut muuttunut koettelemuksien aikana läheskään niin paljon kuin olisi luullut.
Kun aika oli tyynnyttänyt pahimman järkytyksen, Rose huomasi ihmeekseen, että Charlien virheiden ja hairahdusten muisto himmeni kuin lempeä käsi olisi pyyhkinyt ne pois, ja hän sai Charlien takaisin sinä rohkeana, kauniina poikana, jota hän oli rakastanut — ei tuona oikullisena nuorukaisena, joka oli rakastanut häntä. Charlien muistossa ei ollut mitään ahdistavaa eikä mitään katkeraa; toisinaan Rosesta tuntui jopa siltä, kuin taakka olisi otettu hänen hartioiltaan, kun Charlien tulevaisuus ei ollut enää hänen käsissään.
Asiain näin ollen oli kovin ikävää, että häntä kohdeltiin kuin surevaa ja sääliteltiin nuoren sulhasen kuoleman johdosta. Hän ei voinut selittää asiaa koko maailmalle, vaan antoi sen olla sillään ja suuntasi harrastuksensa toisaalle. Valittuaan varsinaiseksi toimialakseen ihmisten auttamisen hän tunsi, että oli todella aika ryhtyä kauan laiminlyötynä olleeseen tehtävään.
Hänen suunnitelmansa olivat erinomaiset, mutta eivät menestyneet niin ripeästi kuin hän toivoi, sillä kun hankkeet koskivat ihmisiä eivätkä esineitä, nousi odottamatta aina esteitä. "Rappiolle joutuneiden naisten koti", joksi pojat ilkikurisesti sanoivat hänen kahta vastakorjattua taloaan, avattiin komeasti. Teki hyvää nähdä nuo kodikkaat huoneet ja niiden uudet onnelliset asukkaat.
Mutta pian Rose sai kummakseen huomata, että nuo kunnon ihmiset odottivat häneltä sellaistakin huolenpitoa, jota hän ei ollut luvannut. Buffum, isännöitsijä, toi alituiseen tietoja valituksista ja uusista toivomuksista. Talon hoito lyötiin laimin, vesijohdot halkeilivat ja jäätyivät, viemärit joutuivat epäkuntoon, pihat kävivät siivottomiksi ja vuokrat jätettiin maksamatta. Pahinta kaikesta oli, että ulkopuoliset vain nauroivat ja tuhahtivat: "Johan me sanoimme." Se olisi vienyt rohkeuden kokeneemmaltakin yrittäjältä kuin Rose.
Mutta Alec-setä pysyi uskollisesti hänen rinnallaan, auttoi hänet monesta pulasta antaen hyviä neuvoja tai tehden odottamatta tarkastusmatkoja, jotka tehostivat asukkaille sitä tosiseikkaa, että jos he eivät täyttäisi velvollisuuttaan, heidän vuokrakautensa jäisi varsin lyhyeksi.
— En toivonutkaan ansaitsevani mitään, mutta odotin että he olisivat edes kiitollisia, sanoi Rose kerran, kun oli tullut useita valituksia yhtä aikaa ja Buffum ilmoitti, että oli vaikea saada kootuksi halpoja vuokria.
— Jos ryhdyit tähän työhön kiitollisuuden toivossa, olet todella epäonnistunut, mutta jos teet sen rakkaudesta tai auttaaksesi, olet onnistunut; sillä valitteluistaan huolimatta jokainen noista naisista tuntee mitä etuoikeuksia hän nauttii ja pitää niitä todella arvossa, sanoi tohtori heidän palatessaan taas tällaiselta käynniltä.
— Voisivat he sentään edes kiittää. Olen tainnut ajatella kiitollisuutta enemmän kuin työtä itseään, mutta jos en saa kiitollisuutta, opin kyllä olemaan ilmankin, vastasi Rose tuntien kuin jääneensä vaille palkkaa.
— Lahjat usein erottavat, sen sijaan että lähentäisivät ihmisiä toisiinsa. Olen nähnyt usein ystävyysliittoja, jotka ovat tuhoutuneet sen takia, että kiitollisuudenvelka on yksipuolista. En osaa selittää sitä, mutta niin asia on, ja ilmeisesti ihmisen on yhtä vaikeata oppia oikeassa hengessä antamaan kuin ottamaan. Otapas selvä siitä, tyttöseni, kun opettelet tekemään hyvää.
— Mutta minä tunnen ihmisiä, jotka ovat tosiaan kiitollisia, ja aion omistaa huolenpitoni heille. Heidän auttamisestaan saan pelkkää iloa enkä mitään huolta. Jos menee sairaalaan katsomaan pikkulapsia tai Turvakotiin viemään appelsiineja Feben orpotytöille, niin he eivät valittele eivätkä kiusaa toista kuoliaaksi — nuo herttaiset lapsukaiset, sanoi Rose.
Siitä pitäen hän jätti "Rauhalan" Buffumin hoitoon ja omisti kaiken intonsa pikkuväelle, joka otti iloisena vastaan pienimmänkin lahjan ja palkitsi antajan vilpittömillä kiitoksilla. Täältä hän löysi yllin kyllin tehtävää, ja hänen kauniit nukkensa ja hauskat kuvakirjansa ilahduttivat monen pienokaisen mieltä.
Kun kevät tuli, uusia suunnitelmia versoi kuin kevätvuokkoja. Lasten mieli paloi maalle, ja koska vihreät niityt eivät voineet tulla heidän luokseen, Rose vei heidät vihreille niityille. Jonkin matkan päässä oli vanha maatila, jota Campbellien suku usein käytti kesäisenä virkistyspaikkanaan. Tänä keväänä se pantiin kuntoon tavallista aikaisemmin, sinne palkattiin naisia taloudenhoitajiksi, keittäjiksi ja lastenhoitajiksi, ja kun toukokuun päivät kävivät kirkkaiksi ja lämpimiksi, sinne tulvahti parvi kalpeita lapsia telmimään ruohossa, hyppimään kallioilla ja leikkimään rannan hienolla hietikolla. Sitä kelpasi katsoa ja se palkitsi kyllä ajatuksen alullepanijan.
Kaikki osoittivat suurta mielenkiintoa "Ruusutarhaa" kohtaan, joksi Mac sen risti. Naiset ajoivat vähän väliä sinne mukanaan yhtä ja toista 'pikku raukoille'. Plenty-täti ihan kylvi ympärilleen piparkakkuja, Jessie-täti ompeli tusinakaupalla esiliinoja, Jane-täti piti silmällä hoitajattaria ja Myra-täti toimitti siirtolaan niin runsaasti lääkeaineita, että kuolleisuus olisi ollut hirvittävä ellei Alec-tohtori olisi ottanut niitä haltuunsa. Hänestä tämä oli maailman viehättävin kolkka, ja syystäpä kylläkin; hän oli keksinyt tuuman mutta antoi Roselle kaiken kunnian siitä. Hän kävi siellä usein, ja hänen tuloaan tervehdittiin aina riemuhuudoin. Lapset kokoontuivat hänen luokseen kaikkialta, ryömien, juosten, kainalosauvoilla kolkaten tai hoitajattaren käsivarsilla.
Alec-tohtori näytti yhtä nuorelta kuin leikkitoverinsakin, vaikka kiharatukkainen pää alkoi jo harmaantua. Ja telmiminen, jonka hänen tulonsa sai aikaan, oli parempaa kuin mikään lääke lapsukaisille, jotka eivät olleet oppineet leikkimään. Mac-setä saattoi Jane-tädin vallan pyörälle päästään ehdottamalla alituisesti, että he ottaisivat kasvateikseen vallattomimmat pojat ja sievimmät tytöt, niin että hän itse saisi heistä huvia ja Jane-täti puuhaa.
Kerran täti hädin tuskin välttyi tältä. Koska syyllinen oli hänen poikansa eikä hänen miehensä, hän kevensi mieltään pitämällä aikamoisen nuhdesaarnan, ja se tuottikin erinomaisia tuloksia.
Rose tuli kotiin maatilalta kirkkaana kesäkuun päivänä sievän ruskean poninsa selässä ratsastaen ja näki miehen istuvan pää painuksissa kaatuneella puunrungolla tien vieressä. Kun hän tuli lähemmäksi, mies käänsi päänsä ja Rose pysäytti ratsunsa huudahtaen hämmästyneenä:
— Mutta Mac! Mitä ihmettä sinä täällä teet?
— Koetan ratkaista erästä probleemaa, vastasi Mac ja oli niin hullunkurisen hämillään ja hyväntuulinen, että Rosea nauratti. Mutta samassa Macin sanat saivat hänet vakavaksi.
— Olen karannut erään nuoren naisen kanssa enkä tiedä minne hänet panisin. Vein hänet tietysti ensin kotiin, mutta äiti käännytti hänet talosta, ja nyt olen pahemmassa kuin pulassa.
— Ovatko nuo hänen matkatavaransa? kysyi Rose osoittaen ratsupiiskallaan Macin sylissä olevaa isoa kääröä, ja hänen mieleensä välähti ajatus, että Mac oli tosiaan saattanut tehdä moisen äkkipikaisen teon.
— Ei, tämä on se nuori nainen itse.
Avaten ruskean huivin nurkkaa hän näytti noin kolmivuotiaan lapsen, joka oli niin kalpea, laiha ja kuihtunut, että tarttuessaan pienellä kädellään Macin takinnappiin ja kääntäessään suuret säikähtyneet silmänsä poispäin valosta se oli kuin pieni pelästynyt lintu, joka on pudonnut pesästään.
— Lapsiparka! Mistä se on tullut? huudahti Rose ja kumartui katsomaan.
— Kerron sinulle sen tarinan, ja sitten saat neuvoa mitä minun on tehtävä. Meillä oli sairaalassa naisparka, joka oli loukkaantunut ja kuoli pari päivää sitten. Minulla ei ollut mitään tekemistä hänen kanssaan, vein vain pari kertaa hiukan hedelmiä hänelle. Hänen silmänsä vetosivat jotenkin minuun. Sinä päivänä, jolloin hän kuoli, jäin hetkeksi hänen luokseen; hoitaja oli näet sanonut, että nainen olisi halunnut puhua kanssani, mutta ei uskaltanut. Sen takia kysyin, voisinko jotenkin auttaa häntä, ja vaikka hän oli kuolemaisillaan ja saattoi tuskiltaan vaivoin hengittää, hän rukoili minua pitämään huolta tyttärestään. Sain selville missä lapsi oli ja lupasin huolehtia siitä, sillä tuo naisparka ei näyttänyt saavan rauhaa, ennen kuin asia oli järjestyksessä. En ikinä unohda hänen katsettaan, kun tartuin häntä käteen ja sanoin: "Pienokaisesta pidetään huolta." Hän koetti kiittää minua ja kuoli pian aivan rauhallisesti. No niin, tänään lähdin etsimään lapsiparkaa. Löysin sen kurjasta paikasta, vanhan noita-akan luota, joka oli sulkenut sen pieneen koppiin, jottei se olisi tiellä. Siellä tämä raasu oli nurkassa kyyryssä ja itki äitiä, niin että se olisi liikuttanut kivisydäntäkin. Haukuin naisen pahanpäiväiseksi ja otin lapsen heti pois. Hän oli lyönyt sitä, katso vaikka.
Mac kohotti pientä laihaa käsivartta, jossa näkyi mustelmia. Rose pudotti ohjaksensa ja ojensi molemmat kätensä sanoen heltyneenä:
— Kuinka hän saattoi! Anna minulle se raukka!
Mac nosti käärön Rosen syliin. Lapsi taisi heti huomata, että asiat olivat kääntymässä parempaan päin, kun lämpimät huulet koskettivat sen poskea, pehmeä käsi silitteli takkuista tukkaa ja lempeät kasvot kumartuivat sen yli hyssytellen ja kuhertaen kuten äiti ainakin. Säikähtyneet silmät katsoivat herttaisia kasvoja, ja lapsi jäi rauhoittuneena katsomaan niitä, pikkuinen käsi kiertyi tytön kaulaan, pieni raukka painautui Rosea vasten huoaten ja sopertaen valittavasti: "Äiti, äiti."
— No niin, jatka. Ei, Rosa, en minä sinua tarkoittanut, sanoi uusi hoitajatar, kun viisas poni katsoi sivulleen oliko kaikki kunnossa, ennen kuin se lähtisi liikkeelle.
— Vein tytön äidin luo, kun en muutakaan keksinyt, mutta hän ei huolinut sitä millään ehdolla, ei edes yhdeksi ainoaksi yöksi. Tiedäthän ettei hän pidä lapsista, ja isä on hössötellyt "Ruusutarhan" asukkaiden takia niin usein, että äiti on suunniltaan pelkästä ajatuksesta, että saisi lapsen taloonsa. Hän käski minun viedä sen "Ruusutarhaan". Minä sanoin, että se on ääriään myöten täynnä, tilaa ei ole edes tällaiselle pikku itikalle. "Vie se sitten sairaalaan", hän sanoi. "Eihän tyttö ole sairas", vastasin. "Entäs orpokotiin", hän sanoi. "Eikä tyttö ole orpokaan, sillä on isä, vaikkei tämä voi pitää huolta lapsestaan", minä sanoin. "Vie se sitten Löytölasten huoltolaan tai rouva Gardenerille tai jollekin, jonka asiana on huolehtia tuommoisista. Minä en ota lasta tänne, se on sairas, likainen ja meluava. Vie se pois ja kysy Roselta, mitä teet sille." Ja julma äitini heitti meidät pellolle, mutta leppyi hiukan, kun nostin lapsen käsivarrelleni. Hän antoi suuren huivin sen lämmikkeeksi, jotain pöperöä ruuaksi ja rahaa, millä maksaisin sen hoidon jossain kunnon paikassa. Ei äiti niin paha ole kuin hänen puheensa, senhän tiedät.
— Ja sinä koetit keksiä sen 'kunnollisen paikan' tuossa istuessasi? jatkoi Rose katsellen hyväksyvästi, kun hän taputteli Rosan kiiltävää kaulaa.
— Niin. En tahtonut vaivata sinua, kun talosi on jo täynnä. Mutta en todellakaan keksinyt ketään, joka ottaisi tämän vastuksikseen. Tyttöparalla ei ole mitään suosituksia kuten näet, — ruma, heikko ja arka kuin hiiri; huolenpitoa se vaatii, ilman sitä sen elämä on vain hiuskarvan varassa, mikäli minä asioita ymmärrän.
Rose avasi vaistomaisesti suunsa, mutta sulki sen sanomatta sanaakaan ja istui hetkisen katsellen suoraan Rosan korvien välitse, kuin miettien kahteen kertaan, ennen kuin puhui. Mac katseli häneen syrjäsilmin ja sanoi käärien huivin pienten jalkojen ympärille:
— Tällaisesta hyväntekeväisyydestä kukaan ei näytä välittävän. Ja minusta tuntuu, että kuolevalle äidille antamani lupaus velvoittaa minua enempään kuin vain jättämään lapsen jollekin kiireiselle johtajattarelle tai huolimattomalle hoitajalle noihin ylikansoitettuihin laitoksiin. Se on niin heikko, ettei siitä ehkä ole kauan huolta kenelläkään, ja toivoisin, että se saisi maistaa edes hiukan kodikkuutta ellei rakkautta, ennen kuin löytää taas äitinsä.
— Taluta sinä Rosaa, minä vien tytön kotiin, ja jos setä suostuu, otan sen kasvatikseni, sanoi Rose posket hehkuen. Ja asettaen lapsen paremmin syliinsä hän lähti.
Taluttaessaan verkkaan astelevaa hevosta hiljaisella tiellä Mac ei voinut olla ajattelematta, että he muistuttivat pakomatkalla olevaa pyhää perhettä. Hienotunteisena nuorukaisena hän ei kuitenkaan sanonut sitä ääneen — katsahti vain silloin tällöin takanaan olevaa ryhmää. Rose oli ottanut hatun päästään ja varjosti sillä lapsen silmiä, ja päivänpaiste kultasi hänen vaalean tukkansa, kun hän katseli sylissään olevaa lasta hellän miettivästi kuin jokin Correggion nuori madonna.
— Mikä hänen nimensä on? keskeytti Rose äkkiä lyhyen vaitiolon, jota säesti vain kavioiden kopse, vihreitten oksien kahina ja lintujen vieno viserrys.
— En minä ainakaan tiedä, vastasi Mac huomaten joutuneensa ojasta allikkoon.
— Etkö kysynyt?
— En, äiti sanoi sitä vauvaksi ja eukkoparka kakaraksi, mutta en tiedä etunimestä, sukunimi on Kennedy. Sinä voit ristiä sen miksi haluat.
— Minä ristin sen Dulcineaksi, koska sinä olet hänen ritarinsa, ja lyhennän sen Dulceksi, suloiseksi. Se on herttainen lempinimi, eikö olekin? Rose nauroi ihastuneena keksinnöstään.
Don Quijote näytti olevan mielissään ja vannoi urheasti puolustavansa pikku linnanneitoaan: hän aloitti palveluksensa poimimalla lapsen kädet täyteen voikukkia ja sai niillä houkutelluksi ensimmäisen hymyn, mikä pienen olennon kasvoilla oli viikkokausiin väreillyt.
Kun he tulivat kotiin, Plenty-täti otti tulokkaan vastaan tavanomaisen vieraanvaraisesi ja kuultuaan koko tarinan hän osoitti niin lämmintä mielenkiintoa, kuin innostunut Rose suinkin saattoi toivoa.
Tuskin puolta tuntia sen jälkeen kun lapsi vietiin yläkertaan, se palasi sieltä Rosen käsivarrella puhtaaksi pestynä ja kammattuna, puettuna vaaleanpunaiseen liian avaraan mekkoon ja valkoiseen pikkuriikkiseen esiliinaan; jalassa sillä oli puhtaat sukat mutta ei kenkiä, loukkaantunut käsivarsi oli sievästi siteessä ja toisessa kädessä oli leluna nuoraan pujotettuja rihmarullia. Lapsen kasvoilla oli alistuva ilme, mutta säikähtyneissä silmissä oli enää vain ujoutta, ja pieni hylätty sydän tuntui jo saaneen lohdutusta.
— No niin, mitäs pidät nyt Dulcestasi? kysyi Rose ylpeästi näyttäenMacille kättensä työtä.
Mac polvistui, tarttui pieneen vastahakoiseen käteen, suuteli sitä jumaloivasti kuin herttuattaren kättä ja sanoi naurusuin:
— Ylhäinen valtiattareni, olen palvelijasi kuolemaan saakka. Mutta lapsi ei halunnut leikkiä, vaan veti pois kätensä ja osoitti vellivatia huomauttaen paljon puhuvalla tavalla:
— Totta, totta!
Niinpä Rose istuutui ruokkimaan herttuatarta ritarin seistessä vieressä ja katsellessa tyytyväisenä kestitystä.
— Tyttö on oikein sievä! Ovatko kengät sinusta epäterveelliset? hän kysyi katsellen kiinnostuneena sukkia.
— Eivät, mutta kengät ovat kuivumassa. Sinä kai annoit tytön kävellä kurassa.
— Laskin hänet vain hetkeksi maahan, kun hän huusi, ja tyttö pyrki heti rapakkoon kuin ankanpoikanen. Minä ostan kyllä uudet — ja vaatteita myös. Mistä niitä saa ja mitä minä pyydän ja kuinka paljon ostan? Mac kysyi kaivellen lompakkoaan innostuneena, mutta surkean tietämättömänä.
— Minä kyllä huolehdin niistä. Meillä on aina varalla vaatteita "Ruusutarhan" väelle, niistä saa pian kokoon Dulcen vaatevaraston. Sen sijaan voisit tiedustella tytön isää; toivottavasti lasta ei tulla vaatimaan pois juuri kun olen oppinut pitämään siitä. Tiedätkö hänestä mitään?
— En muuta kuin että hänet on tuomittu vankeuteen yhdeksikolmatta vuodeksi; hän tuskin tulee sinua häiritsemään.
— Sehän on kauheata! Febe taisi tosiaan olla onnellisempi, kun ei tiennyt isästään mitään. Rupean heti työhön ja koetan kasvattaa vangin pikku tyttärestä kunnon naisen, niin että hänellä olisi itsellään kunniallinen nimi, koska isä ei voi antaa hänelle muuta kuin häpeää.
— Setä voi neuvoa sinua siinä, jos tarvitset apua. Hänen ensimmäinen yrityksensä onnistui niin hyvin, ettet paljon apua kaipaakaan, sanoi Mac poimien kuudennen kerran lankarullat lattialta.
— Kyllä minä tarvitsen, sillä pienestä ihmisestä on suuri vastuu, enkä aio suhtautua asiaan kevyesti, sanoi Rose totisena, vaikka monimerkityksinen kohteliaisuus miellyttikin häntä kovin.
— Febehän on onnistunut loistavasti, ja sinä aloit jo varhain kasvattaa häntä.
— Niin teinkin, ja se rohkaisee minua! Voi sitä tyttöä! Kyllä hän oli ällistynyt, kun ehdotin, että hän tulisi sisarekseni! Muistan sen ihan selvästi; setä oli juuri palannut matkalta, ja minä olin riemusta pakahtua saatuani laatikollisen lahjoja. En aavistanut, että lapsellinen tarjoukseni johtaisi niin hyviin tuloksiin! ja Rose jäi onnellisesti hymyillen muistelemaan entisiä aikoja sillä aikaa kun Dulce pisteli pienillä sormillaan lopun ruuan suuhunsa.
— Kas tässä siunaus sen poloisen, jonka onni itse johti ovelles.
Anna minun auttaa parhaani mukaan. Hyvästi, Dulcineani. Silittäen hyvästiksi pehmeätä tukkaa Mac lähti kertomaan menestyksestään äidilleen, joka näennäisestä kylmäkiskoisuudestaan huolimatta jo mietti mielessään, kuinka voisi helliä tätä hankalaa lasta.
17
Alec-setä ei vastustanut, vaan saatuaan selville ettei kenelläkään ollut oikeuksia lapseen, salli Rosen ainakin toistaiseksi pitää sen. Niinpä pikku Dulce, uudessa asussa aina nimeä myöten, sai paikkansa perheessä ja alkoi hitaasti edistyä. Mutta sievää hänestä ei tullut eikä vilkasta, viehättävää lasta, sillä hän näytti syntyneen surussa ja kasvaneen kurjuudessa. Hän oli kalpea, alakuloinen pikku olento, joka aina ryömi nurkkaan ja katseli pelokkaasti kuin pyytäen lupaa elää, ja kun hänelle tarjosi leikkikaluja, hän otti ne vastaan nöyrästi hämmästyen, niin että antaja aivan liikuttui.
Rose voitti pian hänen sydämensä, ja toisinaan hän melkein pahoitteli sitä, sillä lapsi oli kiintymyksessään ihan hankala ja heti eroon jouduttuaan ruikutti "Jose-tätiä" entisen "äiti"-itkunsa sijasta. Pienen orvon vaaliminen tuotti kuitenkin runsain mitoin tyydytystä, sillä Rose oppi itse enemmän kuin pystyi opettamaan, ja velvollisuudentunto oli oivallista painolastia hänen innostuvalle luonteelleen.
Kitty Van, joka piti kaikessa Rosea esikuvanaan, innostui perheensä suureksi huviksi ja harmiksi tekemään samoin. Hän valitsi turvakodin sievimmän ja vallattomimman lapsen ja vei sen kotiinsa viikoksi koetteelle. "Oikea enkeli", oli hänen mielipiteensä lapsesta ensimmäisenä päivänä mutta "kauhea lapsi" ennen kuin viikko oli kulunut, sillä nuori urho mellasti päivät, ulvoi yöt, myllersi talon ullakolta kellariin asti ja piti huimilla tempuillaan holhoojiaan jatkuvasti kauhun vallassa. Niinpä nääntynyt Kitty-parka palautti enkelin varhain lauantai-aamuna ja päätti odottaa, kunnes hänen kasvatustaitonsa olisi kehittynyt pitemmälle.
Kun tuli lämmin aika, Rose julisti, että Dulce tarvitsi vuoristoilmaa, sillä hän muisti miten itse oli aikoinaan virkistynyt Alppimajassa. Jessie-täti ja Jamie lähtivät mukaan, ja rouva Atkinson otti heidät yhtä sydämellisesti vastaan kuin ennenkin. Sievät tyttäret olivat kaikki naimisissa ja poissa kotoa ja heidän tilallaan oli pyylevä palvelija, mutta muuten mikään ei näyttänyt muuttuneen. Vain vanhusten päät olivat harmaammat ja nuorten koko joukon korkeammalla kuin kuusi vuotta sitten.
Jamie ystävystyi heti naapuriston poikien kanssa ja antautui kalastukseen sellaisella innolla, että olisi ansainnut toki paremmankin saaliin. Ja Jessie-täti nautti lukemisesta, sillä kotona siihen ei riittänyt aikaa; hän makasi onnellisena riippumatossa, kun ei ollut sukkia parsittavana, nappeja ommeltavana tai taloushuolia mieltä rasittamassa.
Rose kulki Dulcen kanssa kuin kanaemo heikkoa poikastaan vaalien. Hän toivoi tämän hoitotavan tuottavan hyviä tuloksia ja vaali pikku potilastaan päivä päivältä tyytyväisempänä. Alec-tohtori tuli käymään muutamaksi kesäpäiväksi ja arveli, että lapsi oli voimistumaan päin. Mutta suurin tapaus oli Feben odottamaton saapuminen.
Kaksi hänen oppilastaan oli kutsunut hänet mukaan huvimatkalle vuoristoon, ja hän karkasi suuresta hotellista yllättääkseen ystävänsä. Febe oli niin terveen ja onnellisen näköinen, että kaikki huolet, joita Rosella oli hänestä ollut, haihtuivat kuin tuhka tuuleen.
He viettivät kolme ihanaa päivää yhdessä, vaeltelivat ympäriinsä, puhuivat niin kuin vain tytöt voivat pitkän eron jälkeen ja nauttivat toistensa seurasta. Jotta kaikki olisi ollut täydellistä, tapahtui omituinen yhteensattuma: Archie pistäytyi Alppimajalle sunnuntaiksi. Jessie-täti ja lennätin säilyttivät salaisuutensa niin visusti, että kukaan ei aavistanutkaan, mitkä vehkeilyt saivat aikaan tämän onnellisen sattuman.
Eräänä helakan kauniina päivänä Rose istui talon takana rinteessä vanhan omenapuun alla, missä he ennen usein leikkivät. Edessä aukeni laaja laakso, ja heinäväen uurastus siellä viehätti silmää. Vasemmalla virtasi vuolas joki, jota reunustivat uhkeat vihreät jalavat, oikealla kohosivat punertavat vuoret rauhallisina ja majesteettisina, ja yllä hehkui sydänsuven taivas kirkastaen kaiken.
Pikku Dulce nukkui leikistä väsyneenä makeasti pesässä, jonka oli kaivanut lähellä olevaan heinäsuovaan, ja Rose nojasi rosoista puunrunkoa vastaan rakennellen tuulentupia käsityö jalkojensa juuressa. Unelmat näyttivät olevan kiehtovia ja onnellisia, sillä hänen kasvonsa olivat kauniin levolliset, eikä hän huomannut junaa, joka kiiti laakson halki jättäen jälkeensä valkoisen pilven. Sen jyrinä vaimensi lähestyvien askelten äänen ja Rose katsoi kohti etäisiä kukkuloita, kunnes huomasi äkkiä edessään päivettyneen, hymyilevän nuoren miehen ja hypähti pystyyn riemuissaan:
— Mac! Mistä sinä siihen tipahdit?
— Washingtonin vuoren huipulta. Miten sinä voit?
— En ole koskaan voinut paremmin. Lähdetäänkö sisään? Olet kai väsynyt sellaisen putouksen jälkeen.
— Kiitoksia, en lainkaan. Olin emännän puheilla. Hän kertoi, että Jessie-täti ja Jamie ovat lähteneet kaupunkiin ja sinä istuskelet vanhassa paikassasi; siksi tulin suoraan tänne. Aionkin levätä tässä jos sallit, vastasi Mac heittäen repun selästään ja istahti heinäkasaan kuin tuolille.
Rose istahti äskeiseen paikkaan, silmäili tyytyväisenä serkkuaan ja sanoi:
— Tämä on kolmas yllätys sen jälkeen kun tulin tänne. Ensin tulla tupsahti setä, sitten Febe ja nyt sinä. Onko retkesi ollut hauska? Setä kertoi sinun olleen jalkamatkalla.
— Totisesti! Olen ollut kuin taivaassa tai ainakin lähellä sitä melkein kaksi viikkoa, ja ajattelin, että äkkiputousta lievittäisi, jos poikkeaisin kotimatkalla tänne.
— Taivas näyttää sopivan sinulle hyvin. Olet ruskea kuin papu ja niin reippaan ja pirteän näköinen, että on vaikea kuvitella sinun pudonneen vuorelta, sanoi Rose miettien, kuinka hauskan näköinen Mac olikin sinisestä flanellipuvustaan ja pölyisistä kengistään huolimatta. Hänessä oli kukkuloilta saatua tyyntä jäntevyyttä, ja hänen katseensa oli selkeä ja kirkas, koska hän oli saanut silmätä vuorten huipuilta uusiin maailmoihin.
— Patikointi on omiaan minulle. Uida pulahdin joessa tullessani, Mac sanoi ravistaen kosteita hiuksiaan ja kohensi punaista marjaterttua, jonka oli pistänyt napinläpeensä.
— Olet ihan sen näköinen kuin olisit tavannut vedenneidon kotoa, sanoi Rose.
— Löysin hänet täältä, sanoi Mac kumartaen.
— Kiitos kohteliaisuudesta. Saat toisen vastalahjaksi. Sinä tulet päivä päivältä enemmän Alec-sedän näköiseksi, taidan ruveta sanomaan sinua Alec nuoremmaksi.
— Itse Aleksanteri Suurikaan ei olisi siitä kiitollinen, eikä Mac tosiaan ollut niin tyytyväisen näköinen kuin Rose oli otaksunut.
— Mutta sinä olet sedän näköinen, otsa vain on erilainen. Hänen otsansa on leveä ja hyväntahtoinen, sinun korkea ja kaareva. Jos sinulla ei olisi partaa ja jos tukkasi olisi pitkä, olisit ihan Miltonin näköinen, lisäsi Rose varmana siitä, että tämä olisi Macille mieleen.
Se todella huvitti häntä, sillä hän heittäytyi selälleen heiniin ja nauroi niin sydämellisesti, että pelästytti oravan aidalta ja herätti Dulcen.
— Sinä kiittämätön lurjus! Eikö sinulle mikään kelpaa? Kun sanon, että sinä olet maailman parhaimman miehen näköinen, sinä vain kohautat olkapäitäsi, ja kun vertaan sinua suureen runoilijaan, naurat täyttä kurkkua. Sinä taidat olla aika itserakas. Rosekin nauroi Macin riemun tartuttamana.
— Sinun syytäsi jos minä olen. Minusta ei missään suhteessa voi tulla Miltonia, paitsi jos tulen joskus sokeaksi, Mac sanoi vakavoituen.
— Sanoit kerran, että jos mies yrittää lujasti, hän voi tulla miksi tahtoo. Miksei sinusta voisi tulla runoilijaa? kysyi Rose.
— Eikös minusta pitänyt tulla lääketieteen tohtori?
— Voithan olla kumpikin. Onhan maailmassa ennenkin ollut runoilija-lääkäreitä.
— Tahtoisitko sinä, että minusta tulisi runoilija? kysyi Mac niin vakavana kuin aikoisi todella yrittää.
— En; mieluummin jompikumpi. Ei sillä ole väliä kumpi, mutta sinun täytyy tulla kuuluisaksi. Olen hyvin kunnianhimoinen sinun puolestasi; sillä olen vakaasti sitä mieltä, että sinussa piilee nero. Se taitaa jo alkaa liikehtiä, ja olen oikein utelias näkemään mitä siitä kehkeytyy.
Ennen kuin Mac ehti vastata, kuului vienosti: — Jose-täti! ja kääntyessään Mac huomasi Dulcen nousseen istumaan pesässään. Tämä ihmetteli silmät pyöreinä leveätä sinistä selkää.
— Tunnetko ritarisi? Mac kysyi tarjoten kohteliaasti kätensä, silläDulce näytti hieman epäröivän, oliko tuo tuttu vai vieras.
— Sehän on Mac, sanoi Rose, ja tuttu nimi rauhoitti lapsen heti; tyttö kumartui eteenpäin ja suuteli Macia.
— Minä poimin matkan varrella leikkikaluja ja sinä saatkin ne heti.En odottanutkaan hiirulaiseltani noin suopeata vastaanottoa, sanoiMac mielissään, sillä Dulce ei tuhlaillut hyväilyjä.
— Hän tunsi sinut, sillä minulla on valokuvat täällä mukana, ja sinun kuvasi löydettyään hän aina suutelee sitä. En tahdo, että hän unohtaa ensimmäisen ystävänsä, selitti Rose tyytyväisenä oppilaaseensa.
— Niin, minä olen ensimmäinen mutta en paras, vastasi Mac kaivellen repustaan luvattuja leikkikaluja, jotka hän asetti heinille ihastuneen Dulcen eteen.
Sieltä ei tullut kuvakirjoja eikä makeisia, vaan pitkiin ruohonkorsiin pujotettuja marjoja, tammenterhoja ja sieviä käpyjä, kissankullan välkkeisiä kiviä, muutama sinirinnan sulka ja sammalista tehty linnunpesä, jossa oli valkoisia kiviä munina.
Luontoäiti tietää, mistä lapset pitävät, ja sillä on rajattomasti leikkikaluja, kun vain osaa etsiä niitä. Tyttö otti tavarat iloiten vastaan; Mac antoi hänen hiljaa itsekseen nauttia niistä ja alkoi itse puolestaan ahtaa tavaroita takaisin reppuunsa. Pari kirjaa oli Rosen lähellä, ja hän otti maasta toisen. Se aukeni tiuhaan kirjoitetun paperin kohdalta.
— Keatsin runot? En luullut sinun vaivautuvan lukemaan näin uudenaikaista kirjallisuutta, hän sanoi ja siirsi paperia lukeakseen sen alta.
Mac vilkaisi Rosea, sieppasi kirjan hänen kädestään ja pudisti sen välistä muitakin paperilappusia, antoi sen sitten takaisin omituisen nolon näköisenä ja sanoi pistäen paperit taskuunsa:
— Suo anteeksi, se oli täynnä roskaa. Kyllä minä pidän Keatsista; kai sinäkin tunnet hänet?
— Luin Keatsia aika paljon, mutta kerran setä huomasi, että itkin lukiessani "Basilin ruukkua", ja neuvoi minua jättämään toistaiseksi runot vähemmälle, ettei minusta tulisi kovin hempeämielistä, vastasi Rose käännellen kirjan sivuja, mutta katsomatta niihin. Hänen päähänsä oli juuri pälkähtänyt uusi oivallus.
— "Pyhän Agneksen ilta" on minusta maailman kaunein rakkaustarina, sanoi Mac innostuneesti.
— Lue se minulle. Haluaisin juuri nyt kuunnella runoja, ja sinä lausut hyvin, kun kerran pidät siitä, sanoi Rose ja antoi viattoman näköisenä kirjan takaisin.
— Oikein mielelläni, mutta se on kylläkin pitkä.
— Minä keskeytän sinut jos alan väsyä. Dulce ei häiritse, hän viihtyy noitten tavaroittensa kanssa.
Hyvillään tehtävästään Mac asettui mukavasti ruohikolle, ja nojaten päänsä käsiin hän luki tuon kauniin tarinan. Rose katseli häntä tarkkaavasti ja näki hänen silmissään muutakin kuin ihailua, kun hän silloin tällöin vilkaisi kuin kysyäkseen, nauttiko Rose yhtä paljon kuin hän itse.
Rose ei voinut olla nauttimatta. Mutta kuunnellessaan Rose ei ajatellut Keatsia vaan Macia. Oliko Mackin runoilija? Hän saattoi olla; käytyään läpi kömpelön toukka-asteen ja sulkeutuneen kotelon kehityksen ihana perhonen lehahtaisi esiin kaikkien ihmeeksi. Tämä mielijohde sai hänet niin valtoihinsa, ettei hän edes kiittänyt, kun tarina loppui, vaan kumartui eteenpäin, ja kysyi sellaisella äänensävyllä, että Mac ihan hätkähti ja näytti kuin pilvistä pudonneelta:
— Mac, kirjoitatko sinä koskaan runoja?
— En.
— Miksi sitten sanot sitä laulua, jonka Febe lauloi ja jossa oli lintujen kuoro?
— Ei se ollut mitään ennen kuin Febe sävelsi sen. Mutta hän lupasi olla kertomatta.
— Ei hän mitään puhunutkaan, minä vain arvasin ja nyt tiedän sen, nauroi Rose mielissään, kun sai toisen kiinni.
Mac paiskasi nolostuneena Keats-paran pois ja koetti kyynärpäihinsä nojaten kätkeä punastuneet kasvonsa.
— Ei sinun tarvitse olla noin syyllisen näköinen; eihän runojen kirjoittaminen ole mikään synti, sanoi Rose huvittuneena Macin hämmennyksestä.
— On synti sanoa tuollaista roskaa runoudeksi, mutisi Mac.
— Suurempi synti on väittää, ettet koskaan kirjoita niitä.
— Jokainen kai töhertelee jotain joutessaan tai kun on rakastunut, selitti Mac syyllisen näköisenä.
Rose ei oikein voinut ymmärtää Macissa tapahtunutta muutosta, mutta viimeinen sana toi hänen mieleensä seikan, jonka hän kokemuksesta tiesi innoittavan nuorukaisia runontekoon. Kumartuen taas Macin puoleen hän kysyi juhlallisesti, veitikka silmäkulmassa:
— Mac, oletko sinä rakastunut?
— Näytänkö minä muka siltä? Mac nousi istumaan niin loukkaantuneen näköisenä, että Rose heti pyysi anteeksi sanojaan. Mac ei tosiaan ollut sulhasmiehen näköinen heinänsiemeniä tukassaan, sirkkojen loikkiessa pitkin selkää ja pitkien säärien ulottuessa omenapuusta heinäsuovaan asti.
— Ei, et ole; pyydän nöyrimmästi anteeksi. Ajattelin vain, että mielesi olisi piristynyt siitä, kun et kerran runoilekaan.
— Olen piristynyt siitä, että minulla on ollut hyvää seuraa. Ei voi olla viikkoa Thoreaun seurassa tulematta itsekin paremmaksi. Hauskaa että se näkyy minusta, sanoi Mac ottaen taskustaan hyvin kuluneen kirjan kuin esitellen rakkaan ja arvossapidetyn ystävän.
— Olen lukenut joitakin kappaleita ja pidin niistä; ne ovat hyvin omintakeisia, raikkaita ja joskus huvittavia, sanoi Rose ja katseli hymyillen niitä aitoja jälkiä, joita luonto oli jättänyt kirjan lehdille; yhdelle aukeamalle oli ilmeisesti satanut, musertunut marja oli punannut toisen, ja kannet olivat haalistuneet auringonpaisteesta, jota näytti tihkuneen kansien sisäänkin.
Mac silmäili kirjaa ja luki pätkän sieltä toisen täältä.
"Emme opi paljon tieteellisistä kirjoista, vaan koruttomista inhimillisistä kirjoista; suorista, avomielisistä elämäkerroista."
"Lukekaamme edes terveitä kirjoja. Olkoon runoilija yhtä elinvoimainen kuin sokerivaahtera, jossa on elinnestettä niin paljon, että puu pysyy vihreänä vaikka sitä vuodatetaankin ruukkuihin, eikä kuin viiniköynnös, joka tultuaan keväällä leikatuksi ei kanna hedelmää, vaan vuodattaa verensä kuiviin itseään lääkitessään."
— Se sopii sinuun, sanoi Rose pysyen yhä epäilyksessään, joka viehätti juuri epätodennäköisyytensä vuoksi.
Mac vilkaisi Roseen ja sanoi hiljaa, vaikka hänen silmänsä loistivat ja hymy väikkyi suupielissä: — Saammepa nähdä. Hän sulki kirjan ja jatkoi hetken kuluttua:
— No, nyt kun sinä olet kuulustellut minua tarpeeksi, on minun vuoroni kysyä. Mikä sinua sitten on noin piristänyt, kuten sanoit. Mitä sinä olet tehnyt, kun olet entistä enemmän nimesi kaltainen? kysyi Mac äkkiä siirtäen sodankäynnin vihollisen alueelle.
— Olen vain nauttinut elämästä. Istun todella täällä päivästä toiseen yhtä onnellisena ja vähään tyytyväisenä kuin Dulce enkä tunne olevani paljon vanhempi häntä, vastasi tyttö.
— 'Kuin ruusu sorja umpuks' saisi uudestaan', sanoi Mac hiljaa siteeraten ystäväänsä Keatsia.
— Enhän minä voi! Minun täytyy puhjeta kukkaan, tahdoinpa tai en, ja ainoa huoleni on, etten tiedä minkä terälehden kulloinkin olisi auettava, sanoi Rose.
— Miten pitkälle olet päässyt? kysyi Mac jatkaen kuulustelua.
— Annahan kun mietin. Sen jälkeen kun vuosi sitten palasin kotiin, olin ensin iloinen, sitten alakuloinen, sitten ahkera ja nyt olen vain onnellinen. En tiedä miksi; mutta tuntuu kuin odottaisin mitä seuraavaksi tapahtuu, sanoi Rose.
Mac katseli häntä miettivästi hetken. Hän tunsi kummallista halua auttaa jollain tavoin eikä tiennyt parempaa neuvoa kuin tarjota sitä, mikä hänelle itselleen oli ollut suurimmaksi avuksi. Hän otti maasta toisen kirjan, avasi sen merkkinä olevan tammenlehden kohdalta ja ojensi Roselle kuin tarjoten lahjaksi jotain ihmeellistä ja kallisarvoista:
— Jos tahdot oppia ottamaan rohkeasti vastaan mitä sitten tuleekin, niin lue tästä ja sieltä, mistä lehti on taitettu.
Rose otti kirjan, näki sanan "Itseluottamus" ja lehtiä käännellen luki sieltä täältä viivattuja kohtia:
— "Ole oma itsesi; älä koskaan jäljittele muita. Vain Luoja voi osoittaa meille, missä voimme parhaamme antaa."
— "Tee mikä sinulle on uskottu, silloin et havittele etkä uskalla liikaa."
Tultuaan taitetun lehden kohdalle, jonka otsikkona oli "Sankaruus", hän luki, ja hänen kasvonsa kirkastuivat:
"Nuori nainen kulkekoon tietään mieli selkeänä ja pystyssä päin, tallettakoon aarteenaan jokaisen uuden kokemuksen, tutkikoon kaiken mihin hänen silmänsä sattuu, jotta oppisi tuntemaan oman vasta heränneen olemuksensa voiman ja tenhon."
"Ystäväni, älä milloinkaan laske pelosta purjeitasi! Tule uljaana satamaan tai viiletä aavoja vesiä Luojasi turvin!"
— Sinähän ymmärrät tuon? kysyi Mac, kun Rose vilkaisi häneen kuin olisi löytänyt juuri omiin tarpeisiinsa soveltuvan kohdan.
— Ymmärrän minä, mutta en ole uskaltanut koskaan lukea näitä sillä luulin että ne ovat minulle ihan liian vaikeatajuisia.
— En pyydäkään, että lukisit tai ymmärtäisit koko kirjan — en itsekään pysty siihen, mutta suosittelen noita kahta merkitsemääni ja sitten lukuja "Rakkaus" ja "Ystävyys". Lue ne ja kerro mitä pidät niistä. Jätän kirjan sinulle.
— Kiitoksia. Kaipasinkin juuri jotain hienoa luettavaa ja tämä taitaa todella olla sopivaa. Jessie-täti saattaa kyllä tuumia, että minä ylpeilen, kun koetan lukea Emersonia.
Silloin kuului "Hei, hei!" ja katsoessaan ympärilleen he näkivät Jamien tutkivan heitä arvostelevasti; pojalla oli käärö siirappinekkuja toisessa kädessä, kimppu uusia ongenkoukkuja huolellisesti toisessa ja hattu kenotti takaraivolla.
— Mitäs kuuluu, poikaseni? kysyi Mac nyökäten.
— Hienoa. Hauskaa että tulit! Luulin jo Archien taas ilmestyneen tänne, eikä hänestä ole iloa. Mistä sinä tulit? Ja mitä varten? Kuinka kauan aiot viipyä? Tahdotko yhden? Ne ovat hurjan hyviä?
Kysymyksen toisensa perään pudotellen Jamie lähestyi, puristi reippaasti kättä, istui pitkän serkkunsa viereen ja tarjosi vieraanvaraisesti kaikille nekkujaan.
— Tuliko kirjeitä? kysyi Rose ottamatta tahmeita makeisia.
— Koko pinkka, mutta äiti ei muistanut antaa niitä, ja minulle tuli hoppu, kun rouva Atkinson sanoi, että oli tullut vieraita, enkä minä ehtinyt odottaa, selitti Jamie suu täynnä.
— Minä pistäydyn hakemassa. Täti on varmaan väsynyt, ja olisi hauska lukea uutiset yhdessä.
— Mukava tyttö, huomautti Jamie, kun Rose lähti ajatellen, että Mac ehkä haluaisi tukevampia virvokkeita kuin makeiset.
— Kyllä kai, kun juoksutat häntä asioillasi, senkin laiskuri, vastasi Mac katsoen pitkään Rosen jälkeen.
— Oh, tuota — hän tekee sen mielellään. Rose pitää minusta, ja minä olen oikein kiltti hänelle aina kun ennätän, selitti Jamie tyynesti. — Kerran kun ongenkoukku oli tarttunut sääreeni, annoin hänen leikata sen terävällä kynäveitsellä irti, ja usko pois, että se teki kipeätä, mutta minä en edes yhtään kiemurrellut, ja hän sanoi, että olen reipas poika. Ja sitten kerran jäin autiolle saarelleni — tuolla lammella, tiedäthän — vene ajelehti pois, ja siellä sain olla melkein tunnin ennen kuin kukaan kuuli. Mutta Rose arvasi minun olevan siellä ja käski minun uida rannalle. Matka ei ollut pitkä, mutta vesi oli kamalan kylmää, eikä se ollut ollenkaan hauskaa. Minä lähdin kuitenkin ja pääsin ihan hyvin puoli matkaa, mutta sitten sain suonenvedon tai jotain semmoista ja rupesin huutamaan, ja hän tuli päätäpahkaa veteen ja kiskoi minut rantaan. Enkö ollut kiltti, kun tottelin ja läksin uimaan?
— Hänhän se kiltti oli kun onki kuiville mokoman rasavillin. Taidat koko ajan kiusata häntä, onkin ehkä parasta, että vien sinut kotiin huomenaamulla, ehdotti Mac pyöräyttäen pojan nurin niskoin, niin että Dulce taputti käsiään pesässään.
Kun Rose palasi tuoden kylmää maitoa, piparkakkuja ja kirjeet, hän näki Emersonin lukijan puussa pommittamassa omenanraakileilla Jamieta, joka turhaan koetti osua takaisin.
Varhain seuraavana aamuna Mac oli lähdössä, ja Rose saattoi häntä vanhalle kirkolle asti.
— Aiotko kävellä koko matkan? hän kysyi, kun he astelivat vierekkäin kasteisena raikkaana kesäaamuna.
— Vain kolmisenkymmentä kilometriä, sitten astun junaan ja huristan takaisin työhöni, vastasi Mac taittaen siron saniaisen Roselle.
— Etkö koskaan kaipaa seuraa?
— En; minulla on parhaat ystäväni mukanani, kuten tiedät, ja hän taputti taskuaan, josta pilkisti Thoreaun teos.
— Taisit jättää tänne parhaan, sanoi Rose tarkoittaen lainaamaansa kirjaa.
— Lue ja koeta sulattaa se hyvin. Kirjoita sitten minulle ja kerro mitä ajattelet siitä. Kirjoitathan? hän kysyi kun he tulivat tienristeykseen.
— Jos sinä vastaat. Mahdatko ehtiä? Runoileminen, anteeksi, lääketiede vie paljon aikaa, vastasi Rose kiusoitellen, sillä kun Mac seisoi siinä paljain päin ja lehtien varjot leikkivät hänen otsallaan, Rosen mieleen palasi heinäsuovien keskellä käyty keskustelu, eikä Mac totisesti näyttänyt lääketieteen tohtorilta.
— Minä järjestän aikaa.
— Hyvästi, Milton.
— Hyvästi, Sabrina.
18
Macin vierailusta alkoi kirjeenvaihto, jota jatkui koko kesän. Rose nautti siitä ja pahoitteli sen loppumista palatessaan syyskuussa kotiin, sillä Mac kirjoitti paremmin kuin puhui.
Kun Rose näki Macin ensimmäisen kerran kotiintulonsa jälkeen, tämä oli aivan muuttunut. Hän oli saanut päähänsä ajattaa tukkansa ja partansa, ja tullessaan käymään hän oli niin oudon näköinen, että Rose tuskin tunsi häntä; pörröinen tukka oli nyt sievästi leikattu ja harjattu ja hellästi vaalittu ruskea parta hävinnyt jäljettömiin, mikä antoi koko kasvoille uuden ilmeen.
— Koetatko olla Keatsin näköinen? kysyi Rose arvostelevasti silmäillen, mutta ei päässyt selville oliko muutos eduksi vai ei.
— Koetan olla olematta sedän näköinen, Mac vastasi tyynesti.
— Mitä varten? kysyi Rose kummissaan.
— Tahdon olla itseni näköinen enkä kenenkään toisen, olipa tuo toinen sitten kuinka kuuluisa tai hyvä tahansa.
— Mutta etpäs onnistunut, sillä nyt sinä olet ihan saman näköinen kuin keisari Augustus nuorena, vastasi Rose ja olikin varsin mielissään, kun huomasi kuinka kaunismuotoinen pää karkean pörrön alta oli ilmestynyt.
— Tosiaan, nainen keksii vertauskohtia kaikkeen auringon alla! nauroi Mac, jota huomautus ei lainkaan imarrellut. — Mitä arvelet minusta ylimalkaan? hän kysyi hetkistä myöhemmin, kun huomasi Rosen yhä mietteissään tarkastelevan häntä.
— En tiedä vielä. Muutos on niin suuri, etten tunne sinua, meidät kai pitäisi esitellä toisillemme. Sinä olet tietenkin paljon siistimmän näköinen, ja taidanpa kyllä pitää siitä, kunhan totun näkemään hienon näköisen herrasmiehen liikkuvan talossa vanhan metsäläisystäväni sijasta, vastasi Rose pää kallellaan nähdäkseen Macin sivulta.
— Älä kerro sedälle syytä muutokseen: hän luulee, että tein sen vilpoisuuden takia. Kaikki toiset ovat jo tottuneet minuun, sanoi Mac kuljeskellen huoneessa kuin hiukan häpeillen päähänpistoaan.
— Enhän toki, mutta älä välitä, ellen vähään aikaan ole yhtä tuttavallinen kuin ennen, sillä sinä tosiaan tunnut vieraalta. Siinä saat rangaistuksen erikoisuuden tavoittelusta.
— Kuten haluat. En aiokaan häiritä sinua usein, sillä minusta tulee ahkera. Menen ehkä L:iin tänä talvena, jos setä pitää sitä edullisena.
— Et sentään lähtisi. Olen juuri oppinut tuntemaan sinut ja nauttimaan sinun seurastasi ja ajattelin, että luemme yhdessä tänä talvena. Täytyykö sinun mennä? Rose näytti unohtaneen kaiken vierastelun ja piteli kiinni Macin takinnapista.
— Kyllä minun on lähdettävä, niin on suunniteltu, ja minä olen hartaasti toivonut tätä matkaa, vastasi Mac, ja hän näytti niin innokkaalta, että Rose päästi hänet irti ja sanoi alakuloisesti:
— Taitaa kuulua asiaan, että te kaikki tulette noin levottomiksi ja lennätte pois, mutta on ikävä päästää teidät toinen toisensa jälkeen ja jäädä tänne yksin. Charlie on poissa, Archie ja Steve ajattelevat vain tyttöjään, nuoremmat pojat ovat koulussa, Jamie on enää 'leikkimässä Rosen kanssa'.
— Mutta minähän tulen takaisin, ja olet varmaan iloinen lähdöstäni, kun tuon sinulle…, aloitti Mac äkkiä innostuen ja puraisi sitten huultaan kuin olisi ollut puhumaisillaan sivu suunsa.
— Mitä tuot? kysyi Rose uteliaana, sillä sanat ja liikkeet eivät olleet Macille ominaiset.
— En muistanut kuinka kauan kestää, ennen kuin saa diplomin, Mac sanoi kävellen poispäin.
— Yksi hyöty sinun lähdöstäsi on. Tapaat Feben ja voit kertoa minulle hänen asioistaan, sillä hän on niin vaatimaton, ettei itse kerro puoliakaan. Tahdon tietää kuinka hän menestyy. Lupaathan kirjoittaa.
— Lupaan toki, Mac nauroi hiljaa itsekseen kumartuessaan katsomaan takan reunustalla olevaa Psykheä. — Onpa tämä sievä, hän lisäsi totisena ja otti sen käteensä.
— Ole varovainen. Setä antoi sen minulle uudenvuodenlahjaksi, ja minä pidän siitä kovasti. Psykhe nostaa juuri lamppuaan nähdäkseen miltä Eros näyttää, koska ei ole vielä nähnyt häntä, sanoi Rose järjestellen ompelupöytäänsä.
— Sinun pitäisi hankkia tänne Eros katseltavaksi. Psykhe on odottanut melkein vuoden ja saanut katsella pelkkää pronssista sisiliskoa, sanoi Mac katsoen hiukan ujosti ja samalla rohkeasti, ja se oli outoa ja nolostuttavaa.
— Eros pakeni tiehensä heti kun Psykhe herätti hänet, ja nyt tyttöparan on ikävä.
— Tiedätkö, hän on ihan sinun näköisesi? Hiukset solmulla ja kasvot henkevät. Etkö itse huomaa sitä? kysyi Mac kääntäen siroa kuvaa Rosea kohti.
— En hiukkaakaan. Saas nähdä, kenen näköinen olen ensi kerralla!Minua on verrattu Fra Angelicon enkeliin, Pyhään Agnekseen ja nyt"Syykeen" kuten Annabel sitä nimitti.
— Käsittäisit kyllä mitä tarkoitan, jos voisit joskus nähdä itsesi sellaisena kuin olet kuunnellessasi musiikkia, puhellessasi vakavasti tai ollessasi oikein liikuttunut. Koko sielusi kuvastuu silloin silmistäsi.
— Huomauta minulle ensi kerralla kun näet minut sielukkaana, katson sitten peilistä pukeeko se minua, sanoi Rose ilkamoiden ja järjesteli kirjavia villalankojaan.
— Niin kuin tuuli illansuussa yli leijut sä nurmien; ja kuin unet huhtikuussa ohi häivyt sä valkoinen,
lausui Mac hiljaa ajatellen valkopukuista olentoa, joka kesäpäivänä kulki vihreätä rinnettä; sitten hän kuin häveten hempeämielisyyttään asetti pienoisveistoksen varovasti paikalleen ja alkoi puhua muusta.
Rose ei tavannut Macia muutamaan viikkoon, sillä tämä ilmeisesti halusi korjata mitä oli loma-ajalla laiminlyönyt ja oli entistäkin merkillisempi ja hajamielisempi milloin tuli näkyviin. Sitä mukaa kuin Rose tottui Macin muuttuneeseen ulkomuotoon, hän huomasi Macin muuttuvan muutenkin; Rose seurasi hyvin kiinnostuneena tuon 'hienon näköisen herrasmiehen' kehitystä ja tuumi nähdessään hänessä vuoroin uudenlaista arvokkuutta, vuoroin omituista rauhattomuutta ja joskus hitusen tunteikkuutta: Nerous alkaa liikehtiä, ihan niin kuin ennustin.
Kun suvulla oli surua, ei Rosen yhdentenäkolmatta syntymäpäivänä pidetty juhlia, vaikka pojat olivat suunnitelleet kaikenlaista hauskaa. Kaikki tunsivat sinä päivänä aivan erityistä hellyyttä Rosea kohtaan, ja hän oli hukkua lahjoihin.
Eräs lahja miellytti häntä aivan erityisesti, vaikkei hän voinut olla hymyilemättä sen antajalle. Mac näet lähetti hänelle Eroksen — ei tuollaista pulleata häijynilkisesti nauravaa poikaa, vaan solakan, siivekkään nuorukaisen, joka nojasi jännittämättömään jouseensa, katkennut nuoli jalkojensa juuressa. Sen mukana tuli runo "Psykhelle".
Rose luki säkeet yhä uudelleen istuessaan kullankeltaisten ja helakanpunaisten lehtien koristamassa huoneessaan ja löysi niistä kerta kerralta uutta kauneutta. Lahja oli hänelle mieleen; hän oli kyllästynyt kallisarvoisiin esineisiin ja antoi arvoa serkkunsa lahjakkuudelle.
Kaikki pistäytyivät päivän mittaa onnittelemassa, ja kaikkein viimeisenä tuli Mac. Rose sattui olemaan kahden kesken Dulcen kanssa. Hän ihaili loistavaa auringonlaskua länteen antavasta ikkunastaan; lokakuu toivotti lapselleen kauniisti hyvää yötä.
Macin astuessa huoneeseen Rose laski tytön sylistään ja meni serkkuaan vastaan.
— Mac kulta, se oli ihana! En tiedä kuinka sinua kiittäisin, kas tässä. Ja vetäen Macin luokseen hän antoi syntymäpäiväsuudelman, jonka kaikki muutkin olivat saaneet.
Mutta tällä kertaa sillä oli kummallinen vaikutus: Mac lehahti tulipunaiseksi. Rose lisäsi leikkisästi:
— Et saa koskaan enää sanoa, ettet kirjoita runoja, etkä saa nimittää säkeitäsi roskaksi; minä tiesin että sinä olet nero, ja nyt olen siitä varma.
Silloin Mac keskeytti kuin vasten tahtoaan:
— Ei, älä. Ei se ole neroutta. Ja kun Rose hämmästyi hänen kiihkeää sävyään, hän lisäsi koettaen hillitä ääntään:
— En aikonut vielä puhua, mutta en voi antaa sinun pettää itseäsi tuolla tavoin. Minun täytyy sanoa totuus. En halua että suutelet minua serkkunasi, kun minä puolestani rakastan sinua.
— Voi, Mac, älä laske leikkiä! huudahti Rose hämillään.
— Puhun totisinta totta, Mac vastasi. — Voit suuttua jos tahdot. Olen varautunut siihen, sillä tiedän, että minun on liian aikaista puhua. Minun pitäisi odottaa kenties vuosia, mutta sinä olit niin onnellisen näköinen, että rohkenin toivoa sinun unohtaneen.
— Unohtaneen mitä? kysyi Rose terävästi.
— Charlien.
— Voi, te kaikki uskotte itsepintaisesti, että minä rakastin häntä, Rose huudahti kärsimättömästi, sillä suvun harhakäsitys oli tosiaan kovin rasittava.
— Mitä muutakaan voisimme, kun hänessä oli kaikkea mitä naiset ihailevat, sanoi Mac.
— Minä en ihaile heikkoutta; en voi rakastaa, ellen voi samalla tuntea luottamusta ja kunnioitusta. Tee minulle oikeutta ja usko se, olen väsynyt selittelyyn.
Rose puhui melkein kiihkeästi; Macin hillitty kiintymys tehosi häneen syvemmin kuin Charlien liikuttavimmatkaan kohtaukset, vaikkei hän itsekään tiennyt syytä siihen.
— Mutta hän rakasti sinua, aloitti Mac.
— Se juuri olikin vaikeinta! Sen takia minäkin koetin rakastaa häntä — ja toivoin, että hän voisi pysyä lujana minun tähteni ellei itsensä vuoksi. Sen takia olikin toisinaan raskasta, sillä halveksin tahtomattanikin sellaista heikkoutta. En tiedä millaisia toisten tunteet ovat, mutta minulle rakkaus ei merkitse kaikkea. Minun täytyy saada katsoa ylös eikä alas, tahdon luottaa ja kunnioittaa. Olen voinut tehdä niin tähän asti, enkä osaisi elää ilman.
— Sinun ihanteesi on korkea. Toivotko löytäväsi sen, Rose? kysyi Mac.
— Toivon, vastasi Rose. — Toivon todella löytäväni, sillä en vaadi kohtuuttomia enkä odota täydellisyyttä. Hymyile pois jos tahdot, mutta en minä vielä luovu sankaristani. Rose koetti lyödä asian leikiksi johtaakseen puheen pois vielä vaarallisemmista aiheista.
— Pelkään että saat odottaa kauan, ja hehku sammui Macin kasvoilta, sillä hän ymmärsi Rosen tarkoituksen ja tiesi saaneensa vastauksen.
— Setä on minun tukenani. Kuinka voisin olla uskomatta hyvyyteen, kun koko ajan näen mitä se voi olla ja saada aikaan?
— Ei kannata puhua enempää, sillä minulla on hyvin vähän tarjottavana. En saa sanojani takaisin; mutta toivotan sinulle onnea, sillä sinä tosiaan ansaitset kaikkein parhaan.
Mac liikahti kuin lähtisi pitemmittä puheitta alistuen välttämättömyyteen niin miehekkäästi kuin suinkin.
— Kiitos, Mac. Tunnen olevani kovin kiittämätön ja epäystävällinen.Kunpa voisin vastata sinulle niin kuin toivot, minähän pidän sinusta!Rose katsoi serkkuaan niin avomielisen herttaisesti, että Macinkasvot kirkastuivat äkkiä.
— Etkö voisi kokeeksi ottaa minua siksi aikaa, kun odotat sitä oikeata? Kestää ehkä vuosikausia, ennen kuin löydät hänet. Voisit oppia yhtä ja toista, mistä olisi sitten hyötyä.
— Voi, Mac mitä minun pitää tehdä sinulle? huokasi Rose perin hämmentyneenä merkillisestä kosinnasta ja tietämättä itkeäkö vai nauraa.
— Pidä minusta edelleenkin ja anna minun rakastaa sinua omalla tavallani. Koetan tyytyä siihen.
— Se ei olisi oikein. Ja jos minun sankarini ilmestyisi, mitä sinusta silloin tulisi?
— Olisin Alec-sedän kaltainen ainakin yhdessä suhteessa — uskollisuudessa.
Tämä vetosi Rosen sydämeen ja hänen mieleensä tuli ajatus: — Täytyykö hänenkin olla yksinäinen koko elämänsä? Minä en rakasta ketään toistakaan, miksen voisi tehdä Macia onnelliseksi ja unohtaa itseni?
Se ei olisi vaikeata, hän myönsi sen, vaikka muistutti itselleen, ettei myötätunto ole samaa kuin rakkaus. Hän olisi tahtonut antaa kaiken mitä saattoi ja pidättää itselleen niin paljon Macin kiintymystä kuin rehellisesti voi, sillä se näytti yhä kallisarvoisemmalta, kun hän oli aikeissa hylätä sen.
— Toivottavasti olet sedän kaltainen toisella ja paremmalla tavalla. Sinullakin pitää olla arvokas ihanne, mutta sinun on myös löydettävä hänet ja tultava onnelliseksi, sanoi Rose päättäen olla horjahtamatta hetken mielijohteeseen.
— Minä olen löytänyt hänet, mutta onnesta ei ole tietoa, vai mitä? kysyi Mac haikeasti.
— Minä en voi antaa sinulle rakkautta jota toivot, mutta luotan sinuun ja kunnioitan sinua koko sydämestäni — vaikka en tiedä onko siitä juuri lohtua, sanoi Rose.
Mutta nuo viimeiset sanat saivat Macissa aikaan muutoksen.
Päästäen Rosen kädet hän ryhdistäytyi kuin olisi saanut uutta tarmoa, ja hänen ilmeensä kirkastui.
— Siitä on paljon lohtua, hän sanoi, ja hänen äänessään oli niin kiitollinen sävy, ettei Rose voinut olla liikuttumatta. — Sanoit että rakkautesi täytyy perustua kunnioitukseen, ja siihen asti olet jo päässyt. Kai minä voin ansaita loputkin! Minä en ole vielä mitään, mutta kaikki on mahdollista, jos ihminen rakastaa koko sydämestään ja sielustaan ja voimastaan. Rose, minusta tulee sinun ihanteesi, vaikka saisin tehdä työtä vuosikausia. Minä saan sinut vielä rakastamaan itseäni. Älä säikähdä, en ole menettänyt järkeäni, olen juuri löytänyt sen. En pyydä mitään, en koskaan puhu toiveestani, mutta minua ei voi estää. Minä tahdon onnistua!