The Project Gutenberg eBook ofKun ruusu puhkeaaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Kun ruusu puhkeaaAuthor: Louisa May AlcottTranslator: Aili WiherheimoRelease date: October 25, 2016 [eBook #53364]Language: FinnishCredits: Produced by Johanna Kankaanpää and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUN RUUSU PUHKEAA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Kun ruusu puhkeaaAuthor: Louisa May AlcottTranslator: Aili WiherheimoRelease date: October 25, 2016 [eBook #53364]Language: FinnishCredits: Produced by Johanna Kankaanpää and Tapio Riikonen
Title: Kun ruusu puhkeaa
Author: Louisa May AlcottTranslator: Aili Wiherheimo
Author: Louisa May Alcott
Translator: Aili Wiherheimo
Release date: October 25, 2016 [eBook #53364]
Language: Finnish
Credits: Produced by Johanna Kankaanpää and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUN RUUSU PUHKEAA ***
Produced by Johanna Kankaanpää and Tapio Riikonen
Kirj.
Louisa M. Alcott
Suomentanut Aili Wiherheimo
Jatkoa kertomukseen Kahdeksan serkusta.
WSOY, Porvoo, 1919.
1. Kotiinpaluu2. Vanhoja ystäviä3. Neiti Campbell4. Okaita ruusuissaS. Prinssi Lumoava6. Macia hiotaan7. Febe8. Kuohujen edessä9. Uuden vuoden vierailuja10. Ikävä muisto11. Pieniä kiusauksia12. Kittyn tanssiaiset13. Molemmin puolin14. Clara-tädin suunnitelma15. Onneton Charlie16. Hyviä töitä17. Heinäsuovien keskellä18. Aamuhämärää19. Suihkukaivon takana20. Mitä Mac teki21. Feben velka22. Kun ruusu puhkeaa
Kirkkaana lokakuun päivänä seisoi kolme nuorta miestä satamalaiturilla odottamassa valtamerilaivaa. Malttamattomuuttaan purkaakseen he telmivät pienen pojanveijarin kanssa, joka puikkelehti laiturilla kuin virvatuli ja tuotti suurta huvia muille rantaan kerääntyneille.
— Nuo ovat Campbellin poikia. He odottavat serkkuaan, joka on ollut pari vuotta ulkomailla lääkärisetänsä kanssa, kuiskasi muuan rouva toiselle, kun komein nuorista miehistä nosti hänelle hattua kiskoen perässään poikaa, jonka oli tavoittanut tutkimusretkellä tavarapinojen välistä.
— Kuka tuo oli? kysyi vieras rouva.
— Häntä sanotaan Charlie-prinssiksi. Etevä poika, koko seitsikon lupaavin, mutta vähän hurja kuulemma, vastasi toinen rouvista päätään pudistaen.
— Ovatko nuo toiset hänen veljiään?
— Eivät, vaan serkkuja. Vanhin on Archie, kerrassaan mallikelpoinen nuori mies. Hän on nyt mukana kauppiassetänsä liikkeessä ja näyttää tuottavan suvulle kunniaa. Tuo silmälasiniekka, jolla ei ole hansikkaita, on Mac. Muuten vähän omalaatuinen jörökki.
— Entäs pikkupoika?
— Hän on Jamie, Archien nuorin veli ja koko suvun lemmikki.Varjelkoon, poika putoaa, jolleivät he ota hänestä kiinni!
Naisten juttelu katkesi siihen, sillä juuri kun Jamie oli saatu ongituksi ilmoille isosta tynnyristä, laivakin ilmestyi näkyviin ja kaikki muu unohtui. Kun se hitaasti kääntyi satama-altaaseen, huusi pojanääni:
— Tuolla hän on! Minä näen hänet ja sedän ja Feben! Eläköön Rose!
Ja paalun nenään kiivennyt Jamie huusi innoissaan kolmesti 'eläköön'. Hänen kätensä huitoivat kuin tuulimyllyn siivet veljen pidellessä häntä kiinni takinliepeistä.
Niin, siinä he olivat: Alec-setä poikamaisesti hattuaan heiluttaen, hänen toisella puolellaan hymyilevä Febe ja toisella Rose, joka heitteli ihastuneena lentosuukkoja erottaessaan tutut kasvot ja kuullessaan tuttujen äänten toivottavan hänet tervetulleeksi kotiin.
— Taivas nähköön, hän on entistä sievempi! Hänhän on kuin madonna — katsokaa tuota sinistä viittaa ja hänen vaaleita hiuksiaan, jotka liehuvat tuulessa! intoili Charlie heidän tähystellessään kannella näkyvää ryhmää.
— Eivät madonnat pidä tuollaisia hattuja. Rose ei ole paljonkaan muuttunut, mutta Febe on. Hänestähän on tullut oikea kaunotar! vastasi Archie tuijottaen tummasilmäistä heleäihoista tyttöä, jonka kiiltävät mustat palmikot loistivat auringossa.
— Entä vanha kunnon setä! Eikö olekin hauskaa, että hän on taas kotona? huomautti Mac yksikantaan. Mutta hän ei suinkaan katsonut 'vanhaa kunnon setää', vaan solakkaa, vaaleata tyttöä ja ojensi kätensä kuin unohtaen välissä kuohuvan vihreän veden.
Rannalla vallitsi hetken hämminki, kun laivaa kiinnitettiin laituriin. Rose katseli kannen korkeuksista serkkujensa ylöspäin kääntyneitä kasvoja ja näytti lukevan niistä sellaista, mikä sekä ilahdutti että suretti häntä. Jo lyhyt vilkaisu sai hänen silmänsä vettymään, mutta ilonkyynelten läpi hän oli huomaavinaan, että Archie oli jokseenkin entisellään, että Mac oli miehistynyt ja että Charliessa oli jotakin outoa. Ei ollut kuitenkaan aikaa jatkaa havaintoja, sillä hetkessä alkoi ryntäys laiturille, ja ennen kuin hän ehti tarttua matkalaukkuunsa, Jamie tarrautui häneen kuin riemastunut karhunpentu. Päästyään jotenkuten irti pojan käsistä hän joutui vanhempien serkkujen hillitympään syleilyyn; yleisessä hälinässä he käyttivät tilaisuutta hyväkseen tervehtiäkseen molempia tyttöjä yhtä sydämellisesti. Sitten matkustajat vietiin riemusaatossa maihin Jamien hyppiessä haltioissaan heidän edellään.
Archie jäi setänsä avuksi matkatavaroiden tullitarkastukseen, ja toiset lähtivät saattamaan Rosea ja Febeä kotiin. Mutta matkalla nuoret tunsivat olonsa oudon väkinäiseksi; kaikki huomasivat äkkiä, että entiset leikkitoverit olivat nyt varttuneet aikuisiksi. Onneksi Jamieta ei kankeus vaivannut. Tunkeuduttuaan istumaan tyttöjen väliin hän tutki estoitta heitä ja heidän tavaroitaan.
— No, nuori mies, mitäs sinä arvelet meistä? kysyi Rose lopettaakseen kiusallisen hiljaisuuden.
— Teistä on tullut niin sieviä, etten tiedä kummasta pidän enemmän. Febe on pitempi ja komeampi, ja minä olen aina pitänyt Febestä, mutta sinä olet niin mahdottoman mukava, että minun täytyy kyllä halata sinua uudestaan. Ja Jamie rutisti Rosea myrskyisästi.
— Jos vain pidät minusta, en yhtään välitä, vaikka Febe on mielestäsi kauniimpi, sillä tottakai hän onkin. Vai mitä, pojat, kysyi Rose katsellen ilkikurisesti vastapäätä istuvia nuoria herroja, joiden kasvoilla karehtiva kunnioittava ihailu huvitti häntä kovin.
— Tämä äkillinen kauneus ja loisto on saanut minut niin ymmälle, etteivät sanat riitä ilmaisemaan tunteitani, vastasi Charlie kohteliaasti väistäen vaarallisen kysymyksen.
— Minä en tiedä vielä, sillä en ole ehtinyt silmätä kumpaakaan.Mutta nytpä minä katson, ellei teillä ole mitään sitä vastaan.Ja toisten huviksi Mac korjasi vakavana silmälasejaan ja pititarkastuksen.
— No? hymyili Febe ja punastui tuntiessaan Macin rehellisen katseen. Se ei kuitenkaan harmittanut häntä kuten Charlien ylhäinen hyväksyminen, joka sai hänen mustat silmänsä välähtämään vastaukseksi toisen sinisten silmien rohkeaan tuijotukseen.
— Jos olisit sisareni, olisin sinusta hyvin ylpeä, Febe, sillä kasvoissasi on jotakin, jota ihailen enemmän kuin kauneutta — niissä on uskollisuutta ja rohkeutta, Mac vastasi hiukan kumartaen ja niin vilpittömän kunnioittavasti, että hämmästys ja mielihyvä saivat tytön hehkuvat silmät äkkiä kostumaan ja tyynnyttivät hänen arkaa ylpeyttään.
Rose taputti käsiään niin kuin aina ilostuessaan ja hymyili hyväksyvästi Macille sanoessaan:
— Tuosta arvostelusta voi olla iloinen. Monet kiitokset. Olin varma, että ihailet Febeä kun tutustut häneen lähemmin; mutta en uskonut sinua niin viisaaksi, että tajuat heti millainen hän on. Sinä kohosit silmissäni monta astetta.
— Minähän olen aina harrastanut mineralogiaa, kuten muistat, ja viime aikoina olen oppinut aika paljon lisää, niin että erotan jalot metallit ensi näkemältä, vastasi Mac ovelasti hymyillen.
— Sekö on sinun uusin kärpäsesi? Kirjeesi olivat mahdottoman hauskoja, sillä joka kerta sinulla oli meneillään jokin uusi teoria tai kokeilu, ja senhetkinen oli mielestäsi aina paras. Pelkäsin sedän kuolevan nauruun kasvisravintovimmasi takia; oli hullunkurista kuvitella sinun elävän leivällä ja maidolla, paistetuilla omenilla ja takassa valmistamillasi perunahaudikkailla, jatkoi Rose vaihtaen taas puheenaihetta.
— Mac-parka oli koko luokan pilan kohteena. Häntä sanottiin Don Quijoteksi, ja sieti tosiaan nähdä, kun hän kävi milloin minkin tuulimyllyn kimppuun. Charlie oli ilmeisesti sitä mieltä, että Macia jo hemmoteltiin enemmän kuin hänelle oli hyväksi.
— Mutta niinpä hän läpäisikin koulunsa kunnialla! Kyllä minä olin ylpeä, kun Jane-täti kirjoitti siitä, ja entäs täti itse, hän se vasta oli onnellinen, kun hänen poikansa oli luokan paras ja sai palkinnon! huomautti Rose ravistaen Macin käsiä tavalla, joka sai Charlien toivomaan, että 'Mac-parka' olisi jätetty Alec-sedän avuksi.
— Älä nyt, se on vain äidin hupsuttelua. Minähän aloin opiskella tavallista aikaisemmin ja pidin lukemisesta enemmän kuin toiset, niin etten ollenkaan ansaitse kehumista. Prinssi on ihan oikeassa, käyttäydyin kuin mikäkin aasi, mutta loppujen lopuksi olisin voinut hurjastella pahemmallakin tavalla. Minun hullutukseni eivät ole ainakaan tulleet kalliiksi eivätkä pilanneet minua, Mac vastasi sävyisästi.
— Minäpä tiedän, mitä hurjastelu on! Kuulin Mac-sedän toruvan Charlieta siitä, ja kysyin äidiltä ja hän selitti. Ja minä tiedän, että hänet eristettiin tai erotettiin, en nyt muista mitä se oli, mutta pahaa joka tapauksessa, ja Clara-täti itki, julisti Jamie yhteen hengenvetoon.
— Haluatko taas mennä kuskinpukille? kysyi Prinssi kulmat rypyssä.
— En.
— Suu kiinni sitten!
— Ei Macin tarvitse potkia minua, enhän minä kuin…, intti pieni syntipukki yrittäen viattomasti korjata rikettään.
— Jo riittää, keskeytti Charlie ankarasti, ja masentuneena Jamie etsi lohtua Rosen uudesta kellosta kärsittyään vääryyttä 'äijien' taholta, kuten hän kostonhaluisesti nimitti komentajiaan.
Mac ja Charlie alkoivat kiireesti jaaritella kaikenlaista ja keksivätkin niin menestyksekkäästi hauskoja aiheita, että naurunpuuskat saivat ohikulkijat ystävällisesti hymyillen katselemaan iloista matkuetta.
Rose sai kotiin päästyään ympärilleen kokonaisen vyöryn tätejä, ja lopun päivää vanha talo surisi kuin mehiläispesä. Illan tullen koko suku kokoontui saleihin; puuttui vain Peace-täti, jonka paikka nyt oli tyhjä.
Vanhempi väki asettui tietysti piankin omaan ryhmäänsä, ja nuoret kerääntyivät tyttöjen ympärille. Toisen huoneen päähenkilönä oli Alec-tohtori, toisen Rose; sillä suvun hellimä pikkutyttö oli ehtinyt neitoikään, ja kahden vuoden ero oli saanut aikaan merkillisen muutoksen varsinkin kolmen vanhimman serkun suhteessa häneen. Heidän ilmeessään oli poikamaisen kiintymyksen lisäksi miehekkään ihailun sävyä, joka tuntui tytöstä oudon miellyttävältä.
Rosen olemuksessa oli suloutta ja pirteyttä, joka viehätti poikia ja kiihotti samalla heidän uteliaisuuttaan. Sillä hän ei ollut muiden tyttöjen kaltainen, vaan saattoi joskus hätkähdyttää heitä omintakeisilla puheillaan; silloin he salaa katsahtivat toisiinsa kuin muistaen, että Rosehan olikin 'sedän tyttö'.
— Hauskaa että tyttökulta on taas onnellisesti kotona, terveenä ja iloisena ja yhtä suloisena kuin ennenkin! sanoi Plenty-täti vanhempien puolella ristien kätensä kuin suuresta onnesta kiittäen.
— Muista minun sanoneen, että olet tuonut tulikekäleen sukuun, Alec. Oikeastaan kaksikin, sillä Febe on hieno tyttö, ja pojatkin ovat sen jo huomanneet, ellen pahasti erehdy, lisäsi Mac-setä nyökäten toiseen huoneeseen päin.
Kaikkien silmät seurasivat hänen katsettaan, ja näkymä herätti monenlaisia ajatuksia takahuoneeseen kokoontuneiden isien ja äitien mielessä.
Rose ja Febe, jotka istuivat rinnakkain sohvalla, olivat nähtävästi heti tulleet seuran keskipisteiksi. Febe oli jo kauan sitten lakannut olemasta palvelustyttö ja muuttunut ystävättäreksi, ja Rose alkoi alusta lähtien vakiinnuttaa tämän suhteen.
Jamie oli vallannut takkamaton, jolla Will ja Geordie seisoivat huolettomasti, jotta heidän koulupukunsa esiintyisivät parhaiten edukseen. He olivat näet nyt lukiossa ja riemuitsivat suuresti sen sotilaallisesta järjestyksestä. Steve istui sirosti nojatuolissa, jonka selustan yli Mac nojautui, ja Archie nojasi kyynärpäällään matalan takan reunukseen katsellen Febeä, joka kuunteli hänen jutteluaan huulet hymyssä ja posket melkein yhtä punaisina kuin neilikat hänen vyössään.
Mutta Charlie esiintyi erityisesti edukseen, vaikka istuikin pianotuolilla, ja se on koettelemuksen paikka jokaiselle miehelle, jolla ei ole synnyinlahjanaan taitoa pitää jalkojaan kauniisti. Onneksi Prinssillä oli tuo taito; hän istui mukavasti käsi sohvan selkänojalla, kaunis pää hiukan taipuneena. Hän oli anastanut Rosen kokonaan itselleen, ympäröi tytön huomaavaisuudellaan ja näytti erittäin tyytyväiseltä.
Clara-täti hymyili hyvillä mielin, Jessie-täti olimietteissään, Jane-tädin terävä katse siirtyi levottomanaSteve-keikarista leveäharteiseen Maciin, Myra-rouva mutisi jotain"Caroline-vainajasta" ja Plenty-täti sanoi lämpimästi:
— Siunatkoon! Kuka hyvänsä olisi ylpeä noin kauniista lapsiparvesta.
— Minä olen kyllä valmis esiliinaksi heti kun tahdot, Alec, sillä varmasti Rose haluaa nyt heti mukaan seuraelämään, kun ei ennättänyt ennen matkaanne. Vaikka minun suojelustani tuskin tarvitaan kauan, sillä noilla edellytyksillä hänet kihlataan jo ensimmäisenä huvikautena, arveli Clara-rouva nyökyttäen ja hymyillen merkitsevästi.
— Noista asioista saat sopia Rosen itsensä kanssa. Enhän minä ole enää kapteeni, ensimmäinen perämies vain, vastasi Alec-tohtori lisäten vakavana puolittain itsekseen, puolittain veljelleen: — Kummallista miten kiire ihmisillä on esitellä tyttärensä seurapiireissä. Minusta on aina liikuttavaa nähdä nuoren tytön seisovan maailman kynnyksellä viattomana ja toiveikkaana, tietämättä mikä häntä odottaa ja tavallisesti perin valmistumattomana kohtaamaan elämän myötä- ja vastoinkäymisiä. Poikien kohdalla me täytämme velvollisuutemme paremmin, mutta tyttörukat lähetetään matkaan jokseenkin vailla aseita, ja kuitenkin he tarvitsevat niitä ennemmin tai myöhemmin, sillä jokaisen on taisteltava oma taistelunsa, ja vain voimakas ja rohkea voi voittaa.
— Sinun ei ainakaan tarvitse moittia itseäsi laiminlyönneistä. Enkä voi olla kadehtimatta sinulta sitä iloa, jota tunnet tyttärestäsi, sillä tytärhän Rose sinulle on, vastasi vanha Mac paljastaen odottamatta sen puolen isänhellyydestään, jolle miehet harvoin saavat vastakaikua pojiltaan.
— Olen kyllä yrittänyt parhaani, mutta huolet tuntuvat vuosi vuodelta vain lisääntyvän. Olen koettanut valmistaa Rosea tulevaisuuden varalta niin pitkälle kuin sitä voi edeltäkäsin aavistaa, mutta tästä lähtien hänen on selviydyttävä yksin, eikä minun huolenpitoni pysty varjelemaan häntä suruilta tai erehdyksiltä tai pettymyksiltä, joita hän joutuu kokemaan. Minä voin vain seistä hänen rinnallaan ja katsoa millaiseksi hän muovaa elämänsä.
— No mutta Alec, mitä kumman aikeita lapsella on, kun sinä rupeat noin juhlalliseksi? kysyi Clara-rouva, joka näytti jo suhtautuvan Roseen eräänlaisella omistusoikeudella.
— Kuuntele, niin hän kertoo sinulle, vastasi tohtori, kun Rosen ääni kuului vakavana:
— Nyt te kaikki olette kertoneet tulevaisuudensuunnitelmani ne, mutta kukaan ei kysy Feben ja minun aikeita.
— Kyllä me tiedämme, että kauniilla tytöllä on vain yksi tehtävä! Särkeä tusinan verran sydämiä ennen kuin löytää 'sen oikean' ja purjehtia sitten avioliiton satamaan, vastasi Charlie ikään kuin se olisi ollut ainoa mahdollinen vastaus.
— Tuo voi pitää paikkansa moneen muuhun nähden mutta ei meihin, sillä Febe ja minä olemme sitä mieltä, että naisilla on aivan yhtä suuri oikeus ja velvollisuus tehdä elämästään jotakin kuin miehilläkin, emmekä aio tyytyä siihen tyhjänpäiväiseen osaan, jota te meille tarjoatte! Rose sanoi silmät säihkyen. — Tarkoitan mitä sanon, ettekä te voi nujertaa minua nauramalla. Tyytyisitkö sinä siihen, että sinun käskettäisiin huvitella jonkin aikaa, mennä sitten naimisiin ja viettää lopun elämääsi tyhjäntoimittajana? hän lisäsi katsoen Archieta.
— En tietenkään, tuohan on vain pieni osa miehen elämästä! tämä vastasi epäröimättä.
— Hyvin arvokas ja kaunis osa, mutta ei koko elämä, Rose jatkoi. — Naisen laita on aivan samoin. Meille ei ole annettu vain sydäntä vaan myös järkeä ja mieltä, ei vain kauneutta ja taitoja vaan myös kunnianhimoa ja kykyjä; me haluamme elää ja oppia emmekä vain rakastaa ja saada vastarakkautta. Olen kyllästynyt aina ja aina kuulemaan, että se on ainoa tehtävä, joka sopii naiselle. En halua kuulla sanaakaan rakkaudesta ennen kuin olen osoittanut, että pystyn muuhunkin kuin hoitamaan taloutta ja lapsia.
— Taivas meitä varjelkoon, siinähän tuli naisasiaa kuin turkin hihasta! puuskahti Charlie muka kauhuissaan toisten siunaillessa Rosea puolittain hämmästyneinä puolittain huvittuneina, ilmeisesti pitäen hänen sanojaan vain tyttömäisenä mielenpurkauksena.
— Ei teidän tarvitse olla olevinanne noin kauhistuneita. Pian saatte olla tosissanne, sillä tämä on vasta alkua, jatkoi Rose lannistumatta serkkujen hymystä, jossa oli hyväntahtoista epäilyä ja ivaa. — Olen päättänyt, etten anna puijata itseltäni elämän todellisuutta, joka tekee ihmisestä hyvän ja onnellisen; ja vaikka satun olemaan rikas, en aio monien muiden tavoin jäädä kädet ristissä ajelehtimaan. En ole turhaan elänyt Feben kanssa näitä vuosia, tiedän mitä rohkeus ja itseluottamus voivat saada aikaan, ja toisinaan toivon ettei minulla olisi penniäkään, jotta voisin lähteä hänen kanssaan ansaitsemaan leipääni ja olla yhtä urhea ja riippumaton kuin hän.
Epäilemättä Rose oli nyt tosissaan, sillä puhuessaan hän kääntyi katsomaan Febeä niin kunnioittavasti ja hellästi, että hänen ilmeensä ilmaisi selvemmin kuin mitkään sanat, miten sydämestään hän arvosti ystäväänsä.
Tyttöjen vaihtama katse tehosi poikiin heidän ennakkoluuloistaan huolimatta, ja vakavasti Archie sanoi:
— Jos työtä haluat, niin varmasti saat sitä pian kätesi täyteen, sillä rikkaus on varmasti aika vaivalloista, jos on köyhyyskin.
— Tiedän sen ja aion yrittää täyttää paikkani hyvin. Minulla on mainioita suunnitelmia ja olen jo alkanut tutkia työsarkaani, vastasi Rose pontevasti.
— Saisiko kysyä, mikä se on? lausahti Charlie tyrmistyneenä.
— Arvaa! ja Rose vilkaisi häneen puolittain vakavana, puolittain kujeillen.
— Minun mielestäni sopisit parhaiten kauneuskuningattareksi, mutta koska se ei ilmeisesti ole makuusi, niin kaiketi ryhdyt opiskelemaan lääketiedettä. Potilaillesi tulee taivaalliset oltavat. On varmasti helppo kuolla enkelin myrkyttämänä!
— Tuo on halpamaista, Charlie! Tiedäthän sinä, miten hyvin naiset ovat menestyneet lääkäreinä ja miten erinomaisesti tohtori Mary Kirk hoiti rakasta Peace-tätiä. Aioin todella ryhtyä opiskelemaan lääketiedettä, mutta sedän mielestä sukuun tulisi turhan monta lääkäriä, koska Mackin aikoo sille alalle. Sitä paitsi minulle on tarjolla muuta työtä, johon sovinkin paremmin.
— Sinä sovit kaikkeen, mikä on arvokasta ja hyvää, ja minä olen sinun puolellasi, valitsitpa minkä ammatin tahansa, huudahti Mac lämpimästi, sillä tällainen puhe nuoren tytön suusta oli peräti uutta ja kovasti hänen mieleensä.
— Ihmisten auttaminen on arvokas ja hyvä kutsumus, ja olen valinnut sen työsarakseni, koska minulla on paljon antamista. Minähän olen vain isän jättämän omaisuuden hoitaja ja uskon, että jos käytän sitä viisaasti muiden onneksi, siitä on enemmän siunausta kuin jos pitäisin sen vain omina hyvinäni.
Rose lausui tämän suloisesti ja eleettömänä, mutta oli hämmästyttävää nähdä, kuinka eri tavoin kuulijat hänen sanoihinsa suhtautuivat.
Charlie vilkaisi äitiinsä, joka huudahti kuin vasten tahtoaan:
— Mutta Alec, et kai aio antaa tytön haaskata sievoista omaisuutta kaiken maailman hullutuksiin.
— "Joka vaivaista armahtaa, se lainaa Herralle", ja käytännön kristillisyys on Hänelle otollisinta, tyytyi Alec-tohtori vastaamaan, mutta se vaiensi tätien vastaväitteet ja sai jopa järkevän Mac-sedän äkisti tyytyväisenä muistamaan tiettyjä salaisia sijoituksia, jotka eivät tuottaneet hänelle korkoja mutta sen sijaan muutamien ihmisten kiitollisuuden.
Archie ja Mac lupasivat auttaa Rosea parhaansa mukaan. Steve pudisti päätään mutta ei sanonut mitään, ja takkamatolla seisovat pojat ehdottivat oitis, että perustettaisiin hoitopaikka sairaita koiria ja hevosia, valkoisia hiiriä ja haavoittuneita sankareita varten.
— Mitä mieltä sinä olet, Charlie? Eikö ole parempi käyttää elämänsä sellaiseen kuin tanssiaisiin, pukeutumiseen ja miehenmetsästykseen? kysyi Rose huomaten toisen vaitiolon.
— Varsin sievää jonkin aikaa ja sangen vaikuttavaakin, sillä mikään ei ole viehättävämpää kuin suloinen tyttö yksinkertainen hilkka päässään kirkastamassa köyhien koteja kauneuden ja hyvän sydämensä hohteella. Onneksi nuo enkelit kyllästyvät nopeasti puuhaansa, mutta se on heistä taivaallista niin kauan kuin sitä kestää.
Charlie hymyili ylimielisesti aivan kuin olisi mainiosti ymmärtänyt naissuvun viattomat itsepetokset ja teennäiset metkut ja pitänyt niitä aivan asiaankuuluvina. Se oudostutti ja suretti Rosea, sillä tuo ei ollut sen Charlien tapaista, josta hän oli eronnut kaksi vuotta sitten. Mutta katsoen serkkuaan moittivasti ja heilauttaen ylpeästi päätään kuin lopettaakseen epäarvokkaan keskustelun hän tyytyi vain sanomaan:
— Ikävää että sinun käsityksesi naisista on noin alhainen, ennen vanhaan uskoit heihin vilpittömästi.
— Ja uskon vieläkin, kunniasanallani! Koko maailmassa ei ole hartaampaa naisten ihailijaa ja orjaa kuin minä. Koeta vain, niin saat nähdä, sanoi Charlie ja lähetti ritarillisesti lentosuukon koko naissuvulle. Mutta Rose ei leppynyt, vaan kohautti olkapäitään ja vastasi silmissään katse, josta hänen ylhäisyytensä ei pitänyt:
— Kiitoksia paljon, en tarvitse ihailijoita enkä orjia, tarvitsen ystäviä ja auttajia. Olen elänyt niin kauan viisaan ja hyvän miehen lähettyvillä, että minua on ehkä vaikea miellyttää, mutta en aio tinkiä ihanteestani, ja siksi sen, joka haluaa minun kunnioitukseni, täytyy ainakin koettaa saavuttaa se.
— Ohoo, sinäpä olet kiukkuinen kyyhky! Tule sinä, Mac, suorimaan hänen höyhenensä. Minä häivyn hyvän sään aikana. Ja Charlie asteli toiseen huoneeseen pahoitellen itsekseen, että Alec-setä oli kasvatuksella pilannut hyvän tytön.
Viiden minuutin perästä hänen teki jo mieli takaisin, sillä Mac oli sanonut jotain, joka synnytti naurunpuuskan, ja vilkaistessaan olkansa yli hän näki 'kiukkuisen kyyhkyn' kujertavan niin leppoisasti ja herttaisesti, että hän olisi mielellään mennyt ottamaan osaa iloon. Mutta Charlie oli hemmoteltu, ja hänen oli vaikea tunnustaa olleensa väärässä. Hän oli aina lopulta saanut mitä oli halunnut, ja koska hän oli jo aikoja sitten päättänyt saada omakseen Rosen ja tämän omaisuuden, hän oli salaa harmissaan noista uusista suunnitelmista ja mielipiteistä. Mutta hän lohduttautui sillä, että ne haihtuisivat pian, kun tytölle selviäisi, miten epämuodikkaita ja hankalia ne olivat.
Ihanaa tulevaisuuttaan suunnitellen hän asettui mukavasti sohvan nurkkaan äitinsä viereen, kunnes kestitys sai ryhmät sulautumaan toisiinsa. Plenty-tädin mielestä tärkeintä oli syöminen ja juominen, vähäisinkin juhlimisen aihe ilahdutti hänen vieraanvaraista mieltään, ja tällä kertaa hän oli ylittänyt entisetkin saavutuksensa.
Epävirallisen juhla-aterian aikana Rose kulki sukulaisen luota toisen luo ja tapasi viimein etäisestä nurkasta kolme pojanvesaa äänettömässä tappelussa.
— Tulkaa sieltä vähän näytteille, hän houkutteli, sillä hän pelkäsi räjähdystä, ellei rauha pian palautuisi.
Siistien kiireesti itseään nuoret herrat tottelivat imarreltuina ja tarjosivat tarkastajan nähtäväksi kolme hehkuvan iloista naamaa.
— Hyvänen aika, kuinka pitkiä teistä on tullut! Mokomat hongankolistajat, kehtaattekin tuolla lailla sivuuttaa minut! hän sanoi nousten varpailleen ja taputtaen Willin ja Geordien kiharaisia päitä, sillä pojat olivat työntäneet mittaa kuin pajunvesat ja virnistelivät nyt iloisesti hänelle korkeuksistaan, kun hän mittaili heitä hullunkurisen hämmästyneenä.
— Campbellit ovat pitkiä, komeita miehiä, ja me aiomme olla parhaat joukosta. Ei ihme vaikka pääsisimme lähelle kahta metriä kuten vaari, huomautti Will ylpeänä, mutta hän muistutti pitkine koipineen ja pienine päineen niin elävästi kiinalaista kukkoa, että Rosen oli vaikea pysyä totisena.
— Kyllä me vankistumme, kunhan pääsemme ensin täyteen mittaan. Olemme jo kumpikin puolta päätä pitempiä kuin Steve, jatkoi Geordie nenä pystyssä.
Rose kääntyi katsomaan Steveä, sitten hän hymyili ja viittasi tälle.Steve pudotti lautasliinansa ja ryntäsi noudattamaan kutsua.
— Käske koko joukko tänne. Olen päättänyt asettaa teidät riviin ja pitää katselmuksen, niin kuin te teitte minulle sinä kauheana päivänä, kun olitte säikäyttää minut hengiltä, hän sanoi nauraen vanhoille muistoille.
Pojat tulivat huoneeseen ja muodostivat rinta rinnan seistessään niin muhkean joukon, että nuori komentaja melkein häkeltyi. Mutta hän oli viime aikoina nähnyt niin paljon maailmaa, että säilytti malttinsa, ja tyttömäinen halu panna heidät kokeeseen antoi hänelle rohkeutta seistä arvokkaana hymyilevän serkusrivin edessä.
— Nyt minä aion töllistellä teitä niin kuin te aikoinanne minua. Se on minun kostoni teille seitsemälle häijylle pojalle siitä, että otitte kiinni pienen tyttöraukan ja nautitte hänen pelästyksestään. Nyt minä en pelkää teitä hitustakaan. Mutta te saatte pelätä ja vavista!
Puhuessaan Rose katsoi Archieta silmiin ja nyökkäsi hyväksyvästi. Vakavat silmät kohtasivat värähtämättä hänen katseensa ja niiden ilme pehmeni. Muutos puki Archieta, sillä tavallisesti hänen katseensa oli pikemmin tuima kuin ystävällinen.
— Oikea Campbell, kunnon poika! Rose sanoi ja puristi sydämellisesti pojan kättä siirtyessään eteenpäin.
Charlie oli seuraava, eikä Rose tuntenut oloaan enää yhtä varmaksi. Hän näki Charlien silmissä uhkamielisen välähdyksen; se vaihtui äkkiä toiseksi, joka sai tytön vetäytymään vähän taaksepäin ja sanomaan kiireesti:
— En löydä enää entistä Charlieta, mutta Prinssi näkyy vielä elävän.
Hän kääntyi helpottuneena Macin puoleen, otti varovasti pois 'silmälaput', kuten Jamie sanoi, ja katseli suoraan rehellisiin sinisilmiin, jotka olivat niin vilpittömät ja ystävälliset, että Rosen sydän lämpeni, kun hän antoi takaisin silmälasit ja sanoi:
— Sinä et ole muuttunut, Mac-kulta, ja siitä minä olen iloinen!
— Sano nyt jotain oikein herttaista minulle, sillä minä olen suvun kukkanen, sanoi Steve kierrellen vaaleita viiksiään.
Rose huomasi heti, että Keikari oli entistä enemmän nimensä veroinen, ja lannisti heti hänen turhamaisuutensa nauraen kiusoittavasti:
— Suvun kukkasen nimi onkin sitten Kukonharja.
— Älä, siinäpä sait, ivasi Will.
— Ole kiltti ja päästä meidät vähällä! kuiskasi Geordie, kun heidän vuoronsa tuli.
— Senkin humalasalot! Minä olen ylpeä teistä. Mutta älkää tyystin kasvako näköpiiristä älkääkä koskaan hävetkö katsoa naista silmiin, vastasi Rose taputtaen lempeästi kumpaakin ujoa nuorta jättiläistä poskelle, sillä molemmat olivat tulipunaiset, vaikka heidän pojansilmänsä olivat yhtä tyynet ja kirkkaat kuin kesäinen järvi.
— Sitten minä! Ja Jamie koetti näyttää niin miehekkäältä kuin taisi, sillä hän tunsi, ettei esiintynyt oikein edukseen kookkaitten sukulaisten rinnalla. Mutta kaikkien mielestä hän sai parhaan arvosanan, kun Rose kietoi kätensä hänen ympärilleen ja suudellen häntä sanoi:
— Sinun pitää olla nyt minun poikani, sillä toiset ovat jo liian suuria, ja minä tarvitsen uskollisen pikku hovipojan toimittelemaan asioitani.
— Minä olen, minä olen ja minä menen naimisiinkin sinun kanssasi, jos vain odotat kunnes kasvan isoksi! huusi Jamie lumoutuneena kunniasta, joka oli tullut hänen osakseen.
— Voi tuota lasta, nauroi Rose katsoen pikku ritariaan, kun tämä halasi häntä kiitollisena.
— Minä kuulin tätien sanovan, että sinun olisi parasta ottaa joku meistä, jotta omaisuus pysyisi suvussa, ja minä päätin kosia heti, koska sinä rakastat minua ja minä pidän kauheasti kiharoista.
Voi Jamie-parka! Tuskin nämä hirveät sanat olivat päässeet hänen viattomilta huuliltaan, kun Will ja Geordie pyyhkäisivät myrskytuulen tavoin hänet pois huoneesta, ja poikaraiskan ulvonta kuului kouluhuoneesta, missä luurankokaappiin sulkeminen oli lievimpiä rangaistuksia, joita hänelle käytettiin.
Toiset seisoivat kauhun jähmettäminä, mutta hämminki päättyi nopeasti, sillä ventovieras ilme kasvoillaan Rose päästi heidät menemään komentaen lyhyesti:
— Hajaantukaa, tarkastus on päättynyt! ja lähti itse Feben luo.
— Pahuksen poika! Hänet pitäisi panna lukkojen taakse tai pistää kapula suuhun, äkäili Charlie.
— Häntä pidetään kyllä silmällä, vastasi Archie-parka, jonka yritykset kasvattaa pikku kavaltajaa olivat olleet yhtä menestyksekkäitä kuin vanhempien ja holhoojien yleensäkin.
— Koko toimitus oli riivatun epämiellyttävä, murisi Steve tuntien, ettei ollut erityisesti kunnostautunut.
— Totuus on yleensä epämiellyttävä, huomautti Mac lyhyesti ja asteli tiehensä merkillinen hymynsä huulillaan.
Tuntien palaneen käryä Alec-setä ehdotti siirtymistä musiikkiin, ja nuorista se oli hyvä keksintö.
— Teidän pitää kuulla lintujeni laulavan, he ovat kumpikin edistyneet tavattomasti ja minä olen oikein ylpeä heistä, sanoi tohtori pyörittäen pianotuolia ja vetäen esille vanhoja nuottivihkoja.
— Minun taitaa olla parasta laulaa ensin, sillä kuunneltuanne satakieltä te tuskin välitätte varpusesta, lisäsi Rose auttaakseen Febeä, joka istui joukossa ujona ja hiljaisena muistellen niitä päiviä, jolloin hänen paikkansa oli keittiössä.
— Minä laulan jonkin niistä vanhoista tutuista lauluista, joista te aikoinaan piditte. Tämä oli muistaakseni kaikkien lempilaulu. Istuutuen pianon ääreen Rose lauloi ensimmäiseksi mieleen juolahtaneen tutun sävelmän.
Se sattui olemaan "Aberfeldyn koivikossa", ja laulu toi elävästi Rosen mieleen ajan, jolloin hän oli hoitanut sairasta Macia. Muisto oli mieluinen, ja tahtomattaan Rose etsi serkkua silmillään. Tämä ei ollut kaukana, vaan istui juuri niin kuin silloin, kun Rose koetti lohduttaa häntä syvimmän epätoivon hetkinä — hajareisin tuolin reunalla pää käsien varassa, ikään kuin laulu olisi palauttanut mieleen tuon asennon. Näky sai Rosen liikuttumaan, ja hän oli varma, ettei ainakaan Macilla ollut itsekkäitä pyyteitä hänen kiusallisiin rahoihinsa nähden.
Charlie näytti mietteliäältä ja katseli Rosea silmissään hellän ihaileva ilme, mikä nauratti tyttöä, vaikka hän yritti olla sitä näkemättä. Rosea sekä huvitti että harmitti toisen ilmeinen halu palauttaa mieleen hempeitä kohtauksia heidän tyttö- ja poikavuosiltaan ja muuttaa romanttiseksi todellisuudeksi se, mitä hän oli pitänyt lapsellisena leikkinä.
Niinpä Charlien teatterieleet jäivät vaille huomiota, ja Feben alkaessa laulaa hän oli jo raivon partaalla. Mutta pian hän unohti ajatuksensa, Feben laulu oli kaikille yllätys, sillä kaksivuotinen opiskelu ulkomailla oli saanut aikaan ihmeitä, ja tuo kaunis ääni, joka ennen liverteli iloisesti patojen ja kattiloiden ääressä, kaikui nyt sointuvana ja täyteläisenä. Rose hehkui ylpeydestä säestäessään ystäväänsä, sillä nyt Febe oli omassa valtakunnassaan, missä häntä eivät häirinneet vaivaistalon tai keittiön, osattomuuden tai orpouden ahdistavat muistot — onnellisessa maailmassa, missä hän saattoi olla oma itsensä ja hallita muita laulullaan.
Niin, Febe oli nyt oma itsensä ja se näkyi siitä muutoksestakin, joka hänessä tapahtui ensimmäisten sävelten soidessa. Hän ei ollut enää ujo ja hiljainen, ei pelkästään kaunispiirteinen tyttö, vaan kukoistava nainen, eloisa ja taiteensa sytyttämä, kun hän liitti sulavasti kätensä yhteen, suuntasi katseensa valoon ja viritti laulunsa vapaasti ja riemukkaasti kuin leivo liidellessään kohti aurinkoa.
— Totisesti, Alec, tuollainen ääni valloittaa jokaisen sydämen, huudahti Mac-setä pyyhkien silmiään haikean vanhan balladin jälkeen.
— Niin sen pitääkin, vastasi tohtori iloisena.
— Ja niin se on tehnytkin, lisäsi Archie itsekseen. Hän tiesi sen olevan totta, sillä juuri sillä hetkellä hän rakastui Febeen. Niin tosiaan kävi, ja hän saattoi määrittää ajankin melkein tarkkaan, sillä neljännestä yli yhdeksän hän piti Febeä vain hyvin miellyttävänä tyttönä, kahtakymmentä yli tämä oli kaunein nainen, jonka hän milloinkaan oli tavannut, viittä minuuttia myöhemmin Febe oli enkeli, joka laulullaan tempasi hänet pois maankamaralta, ja puoli kymmeneltä Archie oli mennyttä miestä ja ajelehti onnen aaltojen kannattamana siihen maiseen välisatamaan, minne rakastuneet yleensä päätyvät haltioituneen alkusukelluksensa jälkeen.
Järkevä asiallinen Archie havaitsi äkkiä tähän asti helppohoitoisen sydämensä olevan niin täynnä haaveita, että hän itsekin kummastui. Hän ei alussa ollut oikein selvillä, mitä oli tapahtunut; hän istui vain kuin huumautuneena, näkemättä, kuulematta, tajuamatta muuta kuin Feben. Ottaessaan vaatimattomana vastaan toisten lämpimiä kiitoksia Febe puolestaan tunsi kaipaavansa jotakin, sillä Archie ei sanonut sanaakaan.
Tämä oli toinen tärkeä seikka, joka sattui sinä iltana, toinen oli se, että Mac lausui Roselle kohteliaisuuden, mikä oli niin ennenkuulumatonta, että herätti suurta huomiota, vaikka sen kuulikin yksi ainoa ihminen.
Kaikki muut olivat menneet paitsi Mac ja hänen isänsä, jolla oli asioita tohtorin kanssa. Plenty-täti laski teelusikoita ruokasalissa ja Febe auttoi häntä niin kuin ennen vanhaan. Mac ja Rose olivat kahden. Mac näytti vajonneen mietteisiin nojatessaan takan reunustaan, ja Rose istui tuolin uumenissa katsellen ajatuksissaan tulta. Hän oli väsynyt ja rauha tuntui suloiselta, siksi hän oli hiljaa. Mutta äkkiä Rose huomasi Macin tuijottavan häntä niin kiinteästi kuin silmiltään ja laseiltaan saattoi, ja liikahtamatta mukavasta asennostaan Rose sanoi hymyillen:
— Herra näyttää viisaalta kuin pöllö, mitähän miettinee.
— Ajattelen sinua, serkku.
— Toivottavasti ajattelet jotakin hyvää.
— Ajattelin että on aikamoinen totuus lauseessa: "Tyttö on suloisinJumalan luomista olennoista."
— No mutta Mac! Rose ponnahti hämmästyneenä pystyyn, sillä huomautus oli Mac-filosofin lausumaksi peräti odottamaton.
Kiinnostuneena uudesta keksinnöstään Mac jatkoi tyynesti:
— Katso, en ole ilmeisesti aikaisemmin nähnyt tyttöjä tai ollenkaan aavistanut, miten herttaisia olentoja he saattavat olla. Sinä taidatkin kyllä olla erinomainen näytekappale.
— En suinkaan. Minä olen vain terve ja iloinen, ja kun olen taas onnellisesti kotona, näytän ehkä kauniimmalta kuin muuten, mutta en ole mikään kaunotar kenenkään muun kuin sedän mielestä.
— Terve ja iloinen, siinäpä se kai on, toisti Mac harkiten ongelmaa vakavasti. — Olen ollut huomaavinani, että useimmat tytöt ovat sairaalloisia tai typeriä, ja ehkä sinä juuri siksi herätit huomioni.
— Sinä se vasta olet kummallinen poika! Tarkoitatko tosiaan, ettet yleensä huomaa tyttöjä tai ettet välitä heistä? kysyi Rose, jota syvämietteisen serkun uusin merkillinen piirre kovasti huvitti.
— No — tiedän vain, että heitä on kahta lajia, meluavia ja hiljaisia. Jälkimmäisistä pidän enemmän, mutta ylimalkaan en juuri huomaa heitä sen kummemmin kuin kärpäsiä, elleivät he käy vaivaksi; silloin tahtoisin hätistää heidät pois, mutta milloin se ei käy päinsä, menen piiloon.
Rose nojautui taaksepäin ja nauroi niin, että vedet tulivat silmiin. Oli perin hullunkurista kuulla Macin alentavan ääntään viimeisiä sanoja sanoessaan ja nähdä, miten hän hymyili pahanilkisen tyytyväisenä muistellessaan kiusankappaleita, joilta oli päässyt pakoon.
— Ei sinun tarvitse nauraa; olen aivan tosissani. Charlie pitää naisväestä, ja se pilaa hänet, Steve tietenkin seuraa esimerkkiä, Archie taas on kunnioittava orja, kun ei muu auta. Minä en useimmiten päästä tyttöjä lähellenikään, ja jos joudun kiinni, puhun tieteistä ja kuolleista kielistä, kunnes he juoksevat henki kurkussa tiehensä. Joskus tapaa älykkäänkin tytön ja sellaisen kanssa tulee mainiosti toimeen.
— Synkkä tulevaisuus Febelle ja minulle, huokasi Rose koettaen pysyä totisena.
— Febe kuuluu ilmeisesti hiljaisiin. Älykäskin hän on, muuten sinä et pitäisi hänestä. Hän on myös hauskan näköinen, niin että minäkin varmaan alan pitää hänestä. Mitä taas sinuun tulee, minä olen ollut mukana sinua kasvattamassa ja olen aika innokas näkemään mitä sinusta kehittyy. Pelkäsin että suuren maailman silaus pilaisi sinut, mutta niin ei ole tainnut käydä. Oikeastaan sinä olet minun mielestäni toistaiseksi ihan tyydyttävä, jos saan niin sanoa. Mikä sinussa sitten mahtaa niin viehättää? Ilmeisesti herttainen luonteesi, kun kerran itse sanot, ettet ole kaunis.
Mac tarkasteli häntä ovela hymy huulillaan, mutta lasien takaa tuikki niin ystävällinen katse, että sekä sanat että tarkastelu miellyttivät Rosea, ja hän vastasi iloisena:
— Hauskaa että hyväksyt minut, ja olen hyvin kiitollinen, että olet ollut huolehtimassa kasvatuksestani. Toivon tuottavani sinulle kunniaa ja luotan siihen, että edelleenkin pidät minut kurissa, sillä te hemmottelette kuitenkin yksissä tuumin minut pilalle.
— Lupaan pitää sinua silmällä, mutta vain yhdellä ehdolla, vastasi nuori kasvattaja.
— Mikä se on?
— Jos aiot pitää ihailijalaumaa ympärilläsi, minä pesen käteni.Ellet, niin minä olen puolellasi.
— Sinun pitää olla paimenkoirana ja auttaa minua pitämään tuota laumaa loitolla, sillä en tahdo ihailijoita vielä aikoihin; ja meidän kesken sanottuna, tuskin heitä ilmestyykään, kun tulee tiedoksi että minulla on omia mielipiteitä. Sitä useimmat kavahtavat kuin ruttoa, sanoi Rose.
— Hm, sitä minä hiukan epäilen, mutisi Mac tyttöä katsellessaan.
— Saammepa nähdä, vastasi Rose ja kuullessaan setänsä äänen eteishallista ojensi kätensä Macille lisäten herttaisesti:
— Vanhat ajat ovat palanneet, niin että pistäydy taas kertomassa minulle asioitasi ja auttamassa minua kuten ennenkin.
— Tarkoitatko totta? Mac näytti olevan hyvin mielissään.
— Tarkoitan. Sinä et ole paljonkaan muuttunut, vain kasvanut kovasti. Sinua en yhtään vierasta ja haluaisin jatkaa siitä, mihin jäimme.
— Sehän hienoa. Hyvää yötä! Ja Rosen ällistykseksi Mac antoi hänelle lämpimän suukon.
— Mutta tuo nyt ei ole kuin ennen vanhaan! huudahti Rose astuen taaksepäin iloisen hämmentyneenä. Mac oli kummastuvinaan ja kysyi viattomasti:
— Emmekö ole aina toivottaneet hyvää yötä tällä tavoin? Minä ihan muistan niin, ja meidänhän piti jatkaa siitä mihin jäimme.
— Varmasti emme; mikään mahti maailmassa ei olisi saanut sinua suutelemaan, sen sinä hyvin tiedät. Olkoon menneeksi näin ensimmäisenä iltana, mutta me olemme kyllä liian vanhoja sellaiseen.
— Muistan kyllä toiste. Se kävi kai vanhasta tottumuksesta; olen varmasti tehnyt niin aikaisemminkin, kun se tuntui niin luonnolliselta. Minä tulen, isä! Mac poistui ilmeisen vakuuttuneena siitä, että oli oikeassa.
— Kelpo kunnon veikko. Hän on sama poika kuin ennenkin, ja se on lohdullista, sillä jotkut taas ovat aikuistuneet kovin äkkiä, ajatteli Rose mielessään Charlien tunteilu ja Archien autuas ilme Feben laulaessa.
2
— Tuntuupa mukavalta olla taas kotona! Miksi ihmeessä me oikein lähdimmekään täältä? huudahti Rose, kun hän seuraavana aamuna vaelteli ympäri vanhaa taloa.
— Siksi, että voisimme nauttia kotiintulosta, vastasi Febe kävellessään hallin poikki Rosen rinnalla yhtä onnellisena kuin tämäkin.
— Kaikki on ihan kuin lähtiessämme — ruusunlehdetkin joita työnsimme tänne, jatkoi nuorempi tytöistä kurkistaen toiseen korkeista intialaisista maljakoista, jotka koristivat eteistä.
— Muistatko miten Jamie ja Pampula leikkivät Ali Babaa ja rosvoja ja hävisivät niihin. Tai kuinka sinä kerran yritit ryömiä tuohon siniseen ja juutuit kiinni, ja toiset löysivät meidät ennen kuin minä ehdin kiskoa sinut ulos? kysyi Febe nauraen.
— Niin, tosiaan! Ja siinä paha missä mainitaan, lisäsi Rose kuullessaan puistotieltä kimeän vihellyksen, jota kavioiden kapse säesti.
— Sirkusseurue tulee! huusi Febe iloisesti ja molempien mieleen tulivat punaiset rattaat ja koko skotlantilaispukuinen joukko.
Vain yksi poika tuli nyt, mutta hän piti kyllä ääntä puolen tusinan edestä, ja ennen kuin Rose ennätti ovelle, Jamie ryntäsi sisään loistavalla aamutuulellaan, maila olalla, punavalkoinen ratsastuslakki päässä, suuri pallo pullottaen toisessa taskussa, toinen piparkakkuja pursuten ja suussaan omena, jonka hän koetti tulisella kiireellä saada syödyksi.
— Huomenta! Minä vain poikkesin kurkistamaan, että te tosiaan olette tulleet, hän huomautti tervehtien mailalla ja tempaisten kirjavan lakin päästään.
— Hyvää huomenta. Kyllä me tosiaan olemme täällä ja koetamme päästä tolallemme niin pian kuin mahdollista. Mutta oletpa sinä hieno. Mihin sinä kuulut — palokuntaan vai ratsastusseuraan? kysyi Rose katsellen pojan ruskettuneita kasvoja, joiden pyöreys oli alkanut hävitä.
— Ei, hyvä neiti! Mutta ethän sinä voi kaikkea tietää. Minä olen baseball-joukkue "Tähden" kapteeni. Katsos tätä! Ja kuin kysymyksessä olisi ollut kansalliskunnia, Jamie leväytti takkinsa auki ja paljasti puseronsa rintamuksessa komeilevan sydämenmuotoisen punaflanellisen merkin, jota koristi valkeasta pumpulikankaasta tehty teevadin kokoinen tähti.
— Suurenmoista! Minä olen ollut poissa niin kauan, etten muistanut sellaista peliä olevankaan. Ja sinäkö olet kapteeni? huudahti Rose ihastuneena kunniasta, jonka serkku oli saavuttanut.
— Niin olen, ja saat uskoa ettei se olekaan leikkiä, sillä me iskemme hampaita suusta ja silmiä mustiksi ja katkomme sormia melkein yhtä hyvin kuin isotkin pojat. Tule kentälle yhden ja kahden välillä katsomaan peliä, niin ymmärrät, miten kovaa hommaa se on. Jos tulet tuonne nurmikolle nyt, opetan sinua lyömään palloa, lisäsi Jamie innokkaana näyttämään taitoaan.
— Ei, kiitoksia vain, kapteeni. Ruoho on märkää, ja sinä myöhästyt pian koulusta.
— Siitä viis! Tytöistä ei yleensä ole mihinkään, mutta et sinä ennen paljon kastumista pelännyt ja pelasit krikettiä kuin mikäkin. Ettekö te enää koskaan voi tehdä sellaista? kysyi poika katsoen säälivästi naisparkoja, joilta miehisen urheilun riemut ja vaarat oli riistetty.
— Voin minä juosta vielä ja ehdin portille ennen sinua, koetetaan vain! Ja mielijohdettaan seuraten Rose syöksyi alas portaita, ennen kuin Jamie ennätti hämmästyksissään nousta hevosensa selkään ja lähteä perään.
Samassa poikakin oli menossa, mutta Rose oli jo edellä, ja vaikka vanha Sheltie pani parastaan, niin tyttö pääsi maaliin hiukan ennen ja seisoi siellä nauraen ja huohottaen, posket punaisina kirpeästä lokakuun ilmasta. Se oli iloista nähtävää muutamille herroille, jotka juuri ajoivat ohi.
— Hyvin juostu, Rose, sanoi Archie ja hyppäsi ajoneuvoista kättelemään. Will ja Geordie nostivat hattua ja Mac-setä nauroi Jamielle, jonka mielipide tytöistä oli selvästi jonkin verran kohentunut.
— Olipa hyvä, että juuri te sieltä tulitte, sillä te ette vähästä kauhistu. On niin hauskaa olla taas kotona, että vallan unohdin ikäni, sanoi Atalanta silitellen liehuvia hiuksiaan.
— Sinä muistutat kovasti entistä Rosea, kun sinulla on kiharat olkapäillä niin kuin vuosia sitten. Niitähän minä eilen kaipasin, vaikken huomannut mitä se oli. Mitä sedälle ja Febelle kuuluu? kysyi Archie tähyillen Rosen pään yli pihalle, mistä erottui naishahmo punertavien kuusamien välistä.
— Kiitos, pelkkää hyvää. Ettekö tule sisälle?
— Emme mitenkään voi. Liikeasioita, näes. Tämä nuori mies on minun oikea käteni, en voi hetkeksikään luopua hänestä. Tule, Archie, meidän täytyy lähteä tai pojat myöhästyvät junasta, vastasi Mac-setä vetäen kellonsa esiin.
Vilkaisten vielä kerran portilla seisovasta vaaleatukkaisesta olennosta viiniköynnösten lomassa näkyvään tummatukkaiseen hahmoon Archie ajoi pois, ja Jamie ratsasti perässä etsien uudesta omenasta lohtua tappioonsa.
Rose viivytteli hetken, hän olisi mielellään jatkanut juoksuaan ja piipahtanut kaikkien tätien luona vuoron perään, mutta muistaessaan olevansa paljain päin hän oli jo kääntymässä kotiin, kun iloinen "heipä hei" sai hänet katsomaan taakseen. Mac sieltä tuli pitkin askelin heilutellen hattuaan.
— Tänä aamuna ihan sataa Campbelleja ja toinen toistaan iloisempia, sanoi Rose juostessaan häntä vastaan. — Sinä olet kuin kiltti poika kouluun menossa, kertaat tunnollisesti läksyjäsi vielä matkalla, hän lisäsi nähdessään Macin vetävän sormensa kirjan välistä, jota nähtävästi oli lukenut, ja pistävän kirjan kainaloonsa vanhaan tuttuun tapaan.
— Minä olenkin koulupoika ja matkalla kaikkein hauskimpaan kouluun,Mac vastasi heilutellen kädessään olevaa tuuheata asterinoksaa.
— Tosiaan, en saanut paljonkaan kuulla sinun aikeistasi eilen illalla, toiset pojat kun puhuivat kaikki yhtaikaa ja sinä sait sanotuksi vain sanan silloin tällöin. Miksi sinä olet päättänyt ruveta, Mac? kysyi Rose kun he kulkivat rinnakkain pitkin puistokäytävää.
— Ensin mieheksi, kunnon mieheksi jos mahdollista, ja sen jälkeen — minkä Jumala hyväksi näkee.
Äänensävyssä ja sanoissa oli jotakin, joka sai Rosen äkkiä katsomaan Macia silmiin. Tämän kasvoilla oli uusi ilme. Rose ei osannut tulkita sitä, mutta hänestä tuntui samalta kuin silloin, kun näkee sumun yhtäkkiä hälvenevän ja sen takaa väläykseltä vuorenhuipun, joka rauhallisena kohoaa korkeuteen.
— Sinusta tulee varmasti jotain erinomaista. Nytkin näytät aivan kirkastuneelta kulkiessasi keltaisen lehtiholvin alla auringonpaiste kasvoillasi, huudahti Rose äkillisen ihastuksen vallassa.
— En minä siitä tiedä, mutta unelmia ja tavoitteita minulla on ja muutamat niistä aikamoisia. Päämäärä korkealle, näetkös, ja saatkin kiivetä koko ajan, jos aiot saavuttaa sen, Mac sanoi katsellen astereitaan ja hymyillen itsekseen kuin hänellä ja niillä olisi ollut yhteinen salaisuus.
— Sinä tulet aina merkillisemmäksi. Mutta minä pidän kunnianhimostasi ja toivon sinun menestyvän. Muuten, eikö sinun kohta pidä ryhtyä johonkin? Luulin sinun alkavan opiskella lääketiedettä sedän johdolla, sehän oli meidän suunnitelmamme.
— Niinhän minä alankin, ainakin toistaiseksi, sillä olen kanssasi yhtä mieltä. Ihmisellä pitää olla jokin ankkuri eikä saa lähteä ajelehtimaan kuvitelmiensa maailmoihin ilman kunnollista pohjalastia. Setä ja minä keskustelimme siitä eilisiltana, ja minä alan työskennellä niin pian kuin suinkin, sillä olen laiskotellut jo kylliksi, ja ravistaen itseään Mac heitti pois kauniin kukanoksan ja lisäsi puoliääneen:
— En, ahkerat, soimaa siedä, vaikka kukkia kannan vain: voi asterit aatteita viedä kotikonnulle kuormittain.
Rose kuuli sanat ja hymyili ajatellen: Vai sitäkö se olikin; hän on alkanut tunteilla ja Jane-täti on läksyttänyt häntä. Kylläpä me tosiaan vartumme!
— Sellainen tulevaisuus ei näytä sinua oikein miellyttävän, sanoi Rose ääneen, sillä Mac oli tunkenut runokirjan taskuunsa ja kirkastunut ilme oli tyystin hävinnyt hänen kasvoiltaan.
— Kyllä se minua miellyttää, minusta lääkärintyö on aina ollut suurenmoista, ja mistäpä löytäisin paremman opettajan kuin setä? Olen päässyt laiskistumaan viime aikoina ja on jo aika ryhtyä johonkin hyödylliseen, joten nyt minä menen. Ja Mac hävisi äkkiä kirjastoon Rosen mennessä Feben luo Plenty-tädin huoneeseen.
Vanha neiti oli juuri pitkän ja vakavan keskustelun jälkeen päättänyt, mitä hänen kuudesta suosikkivanukkaastaan tänään tarjottaisiin, joten häneltä riitti pieni hetki tunteiluun. Niinpä hän Rosen tullessa ojensi kätensä ja sanoi:
— Istupas syliini hetkeksi, että todella tunnen saaneeni tyttöni taas kotiin. Ei, et sinä ole yhtään liian painava, reumatismi alkaa vaivata yleensä vasta marraskuussa. Istu nyt vain, kultaseni, ja pane kädet kaulalleni.
Rose totteli, eikä kumpikaan puhunut hetkeen mitään. Mutta sitten Plenty-täti ojensi kätensä ja tarttui Febeen, joka koetti huomaamatta hiipiä huoneesta.
— Älä mene. Rakkaudessani on tilaa molemmille, vaikkei sylissäni olekaan. Olen niin kiitollinen, kun olen saanut kumpaisenkin tyttöni taas turvallisesti kotiin, etten tiedä mitä tekisin, sanoi Plenty-täti syleillen Febeä niin sydämellisesti, ettei tämä voinut tuntea itseään osattomaksi.
— No, nyt olen saanut rutistaa, niin että tuntuu jo oikein hyvältä. Rose, korjaisitko sinä tuota myssyä, menin nukkumaan sellaisella hopulla, että nauhat lähtivät ja jätin koko komeuden silleen. Febe kulta, pyyhi sinä hiukan pölyjä niin kuin ennenkin; kukaan ei ole tällä välin osannut siistiä minun mieleni mukaan, ja tekee oikein hyvää nähdä miten näppärästi sinä järjestelet kaikki pikkuesineeni, sanoi vanha neiti virkistynyt ilme ruusuisilla kasvoillaan.
— Pyyhinkö pölyt täältäkin? kysyi Febe katsahtaen takahuoneeseen, josta hän ennen piti huolta.
— Ei, kultaseni, teen sen mieluummin itse. Mene sisään jos haluat, mitään ei ole muutettu. Minun täytyy nyt mennä huolehtimaan vanukkaasta. Ja Plenty-täti lyllersi äkkiä pois ääni liikutuksesta väristen, niin että viimeiset sanatkin kuulostivat surullisilta.
Tytöt pysähtyivät kuin pyhäkön kynnykselle ja katselivat huonetta liikuttuneina. Tuntui kuin sen lempeä asukas olisi yhä ollut läsnä. Aurinko paistoi ikkunalaudan vanhoille pelargonioille, nojatuoli oli tavallisella paikallaan valkoinen huivi heitettynä selkänojalle ja haalistuneet tohvelit valmiina vieressä. Kirjat ja käsityökori, neuletyö ja silmälasit olivat kaikki siinä, mihin hän oli ne jättänyt, ja vallitsi sama suloinen rauha, joka aina oli täyttänyt huoneen, niin että katselijat kääntyivät vaistomaisesti kohti vuodetta, josta Peace-täti oli aina heitä hymyillen tervehtinyt.
Kulunut jakkara oli vuoteen vieressä ja tyhjän vuoteen valkoisessa pieluspinossa näkyi pieni syvennys; siinä oli iltaisin levännyt Peace-tädin harmaa pää, kun hän luki iltarukouksensa, jonka hänen äitinsä oli opettanut seitsemänkymmentä vuotta sitten. Sanaakaan sanomatta tytöt sulkivat oven.
* * * * *
— Voi rakas kultaseni, kuinka hauskaa saada sinut takaisin! Tiedän, että tulen hävyttömän aikaisin, mutta en voinut pysyä poissa enää hetkeäkään. Anna minun auttaa; minä ihan kuolen uteliaisuudesta, tahtoisin nähdä sinun hienot tavarasi, sillä näin matka-arkkuja tuotavan, ja sinulla on varmasti kasoittain aarteita, kimitti Annabel Bliss yhteen hengenvetoon, kun hän tuntia myöhemmin syleili Rosea ja katseli huonetta, jossa tavarat olivat vielä hujan hajan.
— Sinäpä näytät pirteältä! Käy istumaan, niin saat nähdä valokuvia.Setä valitsi parhaat minulle, ja niitä katselee ilokseen, vastasiRose pannen käärön pöydälle ja ruveten etsimään lisää.
— Voi kiitoksia, mutta en ehdi nyt, niiden katselemiseen menee tuntikausia. Näytä minulle sen sijaan pariisilaispukusi, niin olet kiltti, minä ihan palan halusta nähdä uusimmat mallit, sanoi Annabel ahnehtien katseellaan isoja arkkuja, jotka näyttivät sisältävän ranskalaisia hienouksia.
— Ei minulla ole ainoatakaan, sanoi Rose.
— Rose Campbell! Tarkoitatko tosiaan, ettet hankkinut ainoatakaan pukua Pariisista, huudahti Annabel tyrmistyneenä.
— En itselleni; Clara-täti tilasi muutamia, ja hän näyttää ne varmasti mielellään sinulle, kunhan laatikot saapuvat.
— Sellainen tilaisuus! Ihminen on Pariisissa ja rahaa vaikka kuinka paljon! Kuinka voit enää rakastaa setääsi, kun hän on noin julma? huokasi Annabel osaaottavasti.
Rose hämmentyi hetkeksi, mutta nauroi sitten ja sanoi avatessaan muuatta pitsilaatikkoa:
— Ei setä minua kieltänyt ostamasta, ja rahaa minulla kyllä oli, mutta en halunnut kuluttaa sitä vaatteisiin.
— Olisit saanut etkä tahtonut! Sitä minä en voi uskoa! Ja Annabel vajosi tuoliin ihan typertyneenä.
— Alussa minun teki mieleni, ja kävin katselemassakin muutamia ihmeellisiä pukuja. Mutta ne olivat kovin kalliita, liian koristeltuja eivätkä ollenkaan minun tyyliäni. Siksi minä luovuin niistä ja säilytin sen, jota pidän arvokkaampana kuin pariisilaispukuja.
— Mitä niin? kysyi Annabel ihmeissään.
— Sedän arvonannon, vastasi Rose katsellen miettivästi erään laatikon pohjalla olevaa maalausta. Se toisi aina hänen mieleensä voiton, jonka hän oli kerran saanut tyttömäisestä turhamaisuudestaan.
— Oh, tosiaanko! Annabel rupesi ällistyneenä tarkastelemaan Plenty-tädin pitsejä; Rose kaiveli sillä aikaa hymyillen toista arkkua.
— Sedän mielestä ei ole oikein tuhlata rahoja joutavaan, mutta hän on hyvin antelias ja jakaa mielellään hyödyllisiä tai erikoisia lahjoja. Katsohan, nämä sievät koristeet on kaikki aiottu lahjoiksi, ja sinä saat ensimmäisenä valita.
— Hän on oikea kullanmuru! huudahti Annabel hekumoiden eteensä levitettyjen kristalli-, filigraani-, koralli- ja mosaiikkikorujen loistossa; Rose lisäsi vielä hänen ihastustaan panemalla joukkoon muutamia suoraan Pariisista tuotuja aistikkaita pikkuesineitä.
— No, entä milloin aiot pitää kutsut seuraelämään astumisesi kunniaksi? Kysyn vain siksi, että tarvitsen paljon aikaa, kun pukuasiani eivät ole vielä kunnossa; siitä tuleekin varmaan kauden tapaus, puheli Annabel pari minuuttia myöhemmin ollessaan kahden vaiheilla valitsisiko punaisen korallikorun vai taivaansinisen laavakoristeen.
— Oikeastaan minä astuin seuraelämään silloin kun matkustimme Eurooppaan, mutta Plenty-täti haluaa kyllä pitää jonkinlaiset kekkerit meidän paluumme kunniaksi. Aion aloittaa niin kuin aion jatkaakin, järjestän vaatimattomat juhlat ja kutsun kaikki joista pidän. Valmistaudu järkytykseen, sillä kutsun kaikkiin juhliini yhtä hyvin vanhat kuin nuoret ja köyhät kuin rikkaatkin.
— Voi taivas! Sinusta on todella tulossa eriskummallinen, niin kuin äiti jo ennusti! huokasi Annabel ristien toivottomana kätensä ja punniten kesken päivittelynsä kolmen rannerenkaan vaikutusta pullealla ranteellaan.
— Aion menetellä kodissani oman mieleni mukaan, ja jos ihmiset pitävät minua kummallisena, en mahda sille mitään. Koetan olla tekemättä mitään hirveätä, mutta olen kai perinyt sedältä halun kokeiluihin ja aion yrittää yhtä ja toista. Suunnitelmat voivat mennä myttyyn ja minulle ehkä nauretaan, mutta aion sittenkin koettaa, joten sinun olisi parasta pitää ajoissa varasi, sanoi Rose niin päättävästi, että se oli melkein hälyttävää.
— Mitä sinä panet päällesi tuohon uudenlaiseen juhlaasi? kysyi Annabel väistäen viisaasti kaikki arkaluontoiset ja vaaralliset kysymykset.
— Tuon valkoisen puvun. Se on uusi ja sievä, ja Febellä on samanlainen.
— Febellä! Et kai tarkoita, että aiot tehdä hänestä hienon naisen! läähätti Annabel nojaten selkänojaan niin raskaasti, että pieni tuoli ritisi pahasti.
— Hän on jo hieno nainen, ja se joka halveksii häntä, halveksii minuakin, sillä hän on paras ja herttaisin tyttö jonka tunnen, huudahti Rose lämpimästi.
— Niin — tietysti, minä vain hämmästyin. Olet ihan oikeassa, hänestähän voi tulla jotakin, ja silloin saat olla iloinen, että olet huolehtinut hänestä! sanoi Annabel pyörtäen sanansa heti kun huomasi, mistä tuuli puhalsi.
Ennen kuin Rose ennätti vastata, kuului hallista iloinen ääni:
— Emäntäinen, missä sinä olet!
— Täällä omassa huoneessani. Ja sisään astui tyttö, josta Rose 'aikoi tehdä hienon naisen', tosiaan niin hienon ja viehättävän näköisenä, että Annabel avasi vaaleansiniset silmänsä selko selälleen ja hymyili tahtomattaan, kun Febe piloillaan entiseen tapaan niiasi hänelle ja kysyi rauhallisesti:
— Mitä kuuluu, neiti Bliss?
— Hauska nähdä teidät taas kotona, neiti Moore, vastasi Annabel ravistaen Feben kättä lämpimästi, sillä tuolla pyylevällä tytöllä oli hyvä sydän, vaikkei kovin terävä järki.
Hän ei voinut olla hiukan tuijottamatta, kun näki ystävysten puuhailevan yhdessä ja kuuli heidän juttelevan iloisesti jokaisesta uudesta aarteesta, jonka saivat päivänvaloon; katseet ja sanat ilmaisivat selvästi, että vuosikausien toveruus oli saanut heidät kiintymään toisiinsa. Oli somaa nähdä, miten Rose tahtoi itse tehdä vaikeimmat työt, vielä somempaa, miten Febe ehätti ennen, ja sominta kaikesta oli kuulla hänen äidillisesti sanovan Roselle, kun pani tämän istumaan nojatuoliin:
— Nyt sinä istut lepäämään, sillä vieraita käy varmasti koko päivän, enkä anna sinun väsyttää itseäsi näin aikaisin.
— Et sinäkään silti saa uuvuttaa itseäsi. Kutsu Jane avuksi tai nousen heti paikalla, vastasi Rose koettaen turhaan näyttää emäntämäiseltä.
— Tuo on hyvin sievää ja hauskan näköistä, mutta mitä kummaa ihmiset sanovat, kun hän tulee kutsuihin meidän muiden kanssa. Toivottavasti Rose ei rupea kovin merkilliseksi, tuumi Annabel lähtiessään levittämään sitä masentavaa uutista, ettei komeita tanssiaisia ollutkaan odotettavissa.
— Nyt olen nähnyt kaikki muut pojat tai ainakin kuullut heistä, mutta entä Charlie, hänellä on kai kovin kiire. Mitähän hän puuhaa? mietti Rose palatessaan eteishallin ovelta, minne oli kohteliaasti saattanut vierastaan.
Hänen toiveensa täyttyi hetkistä myöhemmin, sillä mennessään vierashuoneeseen valitsemaan paikkaa parille taululle hän näki sohvan toisessa päässä kenkäparin ja toisessa ruskeankeltaiset hiukset ja havaitsi, että Charliella oli kiire laiskotella.
— Blissin autuas ääni raikui yli tienoon ja siksi minä piilouduin, kunnes hän tuli yläkertaan. Pidin tässä pientä siestaa odotellessani vuoroani, sanoi Charlie hypähtäen pystyyn ja tehden kauneimman kumarruksensa.
— Kas, kas, laiskajaakkoa! Vieläkö Annabel huokailee sinun tähtesi? kysyi Rose.
— Ei puhettakaan sellaisesta. Fun on lyönyt minut laudalta ja ellen pahasti erehdy, ihana Annabel on rouva Tokio ennen kuin talvi on takana.
— Mitä, pikkuinen Fun See? Tuntuu hullunkuriselta, että hän on jo täysikasvuinen. Ei Annabel puhunut hänestä halaistua sanaa, mutta nyt ymmärrän, miksi hän ihaili sieviä kiinalaisia tavaroitani ja oli niin kiinnostunut Kantonista.
— Pikku Fun on tätä nykyä aikamoinen keikari ja kovasti rakastunut paksuun ystäväämme, joka on valmis syömään puikoilla, kun vain Fun sanankin sanoo. Minun ei tarvitse kysyäkään, kuinka sinä voit, sillä aamuruskokin kalpenee sinun rusotuksesi rinnalla. Olisin tullut jo aikaisemmin, mutta arvelin että tahtoisit nukkua kunnolla matkan jälkeen.
— Minä juoksin kilpaa Jamien kanssa jo ennen yhdeksää. Mitä sinä toimittelit, hyvä herra?
"Sun unten mailla, mä, armahin, näin",
aloitti Charlie, mutta Rose keskeytti hänet sanoen niin moittivasti kuin taisi, kun syntipukki seisoi kasvot tyytyväisyyttä säteillen:
— Sinun olisi pitänyt olla jalkeilla ja työssä niin kuin toisetkin pojat. Minä tunsin itseni kuhnuriksi mehiläispesässä, kun näin heidän kaikkien kiirehtivän tehtäviinsä.
— Mutta rakas ystävä, minulla ei ole mitään tointa. Pohdin tässä kaiken aikaa miksi rupeaisin ja olen suvun kaunistuksena, kunnes saan asian päätetyksi. Perheessä pitäisi aina olla yksi herrasmies, ja se osa näyttää hyvin sopivan minulle, vastasi Charlie asettuen teeskennellyn raukeaan ja siroon asentoon, joka olisi ollut hyvinkin vaikuttava, elleivät vilkkuvat silmät olisi sitä pilanneet.
— Toivottavasti suvussa ei muita olekaan kuin herrasmiehiä, vastasiRose ylpeästi.
— Minun olisi pitänyt sanoa vapaita herrasmiehiä. Katsos, minun periaatteitteni mukaista ei ole raataa orjan tavoin kuin Archie. Mitä se hyödyttäisi? Minulla on kylliksi rahaa, miksi en sitten nauttisi siitä ja pitäisi hauskaa niin kauan kuin voin? Iloiset ihmiset ovat varmasti tämän murheenlaakson yleisiä hyväntekijöitä.
Ei ollut helppo vastustaa tällaista väitettä, varsinkin kun sen esitti hauskan näköinen nuori mies, joka istuen sohvan käsinojalla hymyili serkulleen hilpeästi. Rose tiesi varsin hyvin, että Charlien kanssa oli vaikea väitellä, sillä hän väisti aina vakavat kysymykset ja oli niin tartuttavan iloinen, ettei tuota päivänpaistetta suinkaan tehnyt mieli sumentaa.
— Sinä osaat asettaa sanasi niin taitavasti, etten tiedä miten kumoaisin ne, vaikka yhä uskon olevani oikeassa, Rose sanoi vakavasti. — Mac pitää vapaudesta yhtä paljon kuin sinäkin, mutta laiskana hän ei tahdo olla, sillä hän tietää, ettei ole hyväksi tuhlata aikaansa. Hän aikoo opiskella, vaikka eläisi paljon mieluummin rakkaiden kirjojensa parissa tai antautuisi kaikessa rauhassa harrastuksilleen.
— Hänelle se sopiikin, hänhän ei välitä seuraelämästä ja voi yhtä hyvin opiskella lääketiedettä kuin kulkea haaveksien pitkin metsiä taskut täynnä homehtuneita filosofeja ja vanhanaikaisia runoilijoita, vastasi Charlie, ja harteiden kohautus osoitti selvästi, mitä hän ajatteli Macista.
— Ties vaikka homehtuneet filosofit, sellaiset kuin Sokrates ja Aristoteles, ja vanhanaikaiset runoilijat kuten Shakespeare ja Milton olisivat hänelle terveellisempää seuraa kuin sinulle eräät ystäväsi, sanoi Rose muistaen Jamien viittailut hurjisteluun.
Mutta Charlie vaihtoi taitavasti puheenaihetta huudahtamalla kauhistuneen näköisenä:
— Sinusta tulee varmasti ihan samanlainen kuin Jane-täti, tuolla tavoin hänkin aina käy minun kimppuuni, kun vain saa tilaisuuden. Älä ota häntä esikuvaksesi; hän on kyllä hyvä nainen, mutta hirveän epämiellyttävä.
Ovela nuorukainen tiesi, että epämiellyttävyys on oikea mörkö jokaisen tytön mielestä, ja Rose joutui heti satimeen, sillä Jane-täti ei suinkaan ollut hänen esikuvansa, vaikka hänen täytyikin kunnioittaa tämän ansioita.
— Oletko lakannut maalaamasta? hän kysyi äkkiä kääntyen katselemaan kullattua Fra Angelicon enkeliä, joka oli asetettu nojalleen sohvan nurkkaan.
— Suloisimmat kasvot mitä koskaan olen nähnyt, ja silmät aivan kuin sinulla, eikö totta? huomautti Charlie.
— Minä pyydän vastausta enkä kohteliaisuuksia. Rose koetti näyttää ankaralta pannessaan pois kuvan nopeammin kuin oli sen ottanut.
— Lakannutko maalaamasta? En toki! Töhertelen hiukan öljyväreillä, joskus tuhrin vesiväreillä, piirtelen silloin tällöin ja laiskottelen ateljeissa, kun satun sille tuulelle.
— Entäs musiikki?
— Se kukoistaa. En harjoittele paljon, mutta laulan aika usein seurassa. Viime kesänä rupesin soittamaan kitaraa ja kuljeskelin hienosti trubaduurina. Tytöt pitävät siitä ja mukavaa se on poikajoukossakin.