The Project Gutenberg eBook ofKuningas Lear arollaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Kuningas Lear arollaAuthor: Ivan Sergeevich TurgenevTranslator: Samuli SuomalainenRelease date: March 13, 2006 [eBook #17975]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUNINGAS LEAR AROLLA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Kuningas Lear arollaAuthor: Ivan Sergeevich TurgenevTranslator: Samuli SuomalainenRelease date: March 13, 2006 [eBook #17975]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Kuningas Lear arolla
Author: Ivan Sergeevich TurgenevTranslator: Samuli Suomalainen
Author: Ivan Sergeevich Turgenev
Translator: Samuli Suomalainen
Release date: March 13, 2006 [eBook #17975]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUNINGAS LEAR AROLLA ***
Produced by Tapio Riikonen
Kirjoitti
I. Turgenjew
Suomensi Samuli S.
G. W. Edlund, Helsinki, 1886.
Kuningas Lear arolla.
Kerran talvi-iltana olimme koolla vanhan yliopistokumppanimme luona. Meitä oli viisi kuusi henkeä. Rupesimme muun muassa keskustelemaan Shakespearesta, hänen tyypeistään, siitä, kuinka tarkkoina ja todellisina ne on vedetty esille aivan keskeltä ihmiselämän hyörinää. Ihmettelimme heissä elämän totuutta, jokapäiväisyyttä. Jokainen meistä oli nähnyt näitä tyypejä ja tiesi mainita jonkun Hamletin tahi Otellon tahi Fallstaffin, jopa Rikard kolmannen ja Makbetinkin (viimeksi mainittuja tosin vaan mahdollisuutta myöten).
— "Mutta tiedättehän, hyvät herrat," huudahti meidän isäntämme, ikäpuoli mies; "minäpä tunsin kuningas Learinkin!"
— "Mitenkä?" kysyimme.
— "Niinpä vain! Tahdotteko, niin kerron teille?" Ystävämme aloitti kertomuksensa.
Lapsuuteni ajan ja ensimmäiset nuorukais-ajat hamaan viidenteentoista ikävuoteeni saakka elelin maalla, äitini, rikkaan tilan-omistajan, luona X:n läänissä. Luulin kuin luulinkin, että jo näiltä ammoisilta ajoilta jäi muistooni lähimmäisen naapurimme erään Martin Petrovitsh Harlow'in kuva. Ja tuskinpa moinen kuva muistosta ottaisi haihtuakseenkaan; mointa miestä en ole sittemmin elämän päivinäni nähnyt. Kuvailkaa mielessänne mies, suuri kuin jättiläinen! Kookkaasen ruumiisen oli liittynyt suunnaton pää, aivan välittömästi, — ei kaulan jälkeäkään; keltaisenharmaa tukka kohota pöyrysi kuin hyväkin ruko, alkaen melkein pörröisten kulmakarvain juurilta. Sinerväin, melkein kuni kuorittujen kasvojen laajalla tanterella istua jörrötti paksu pahkanenä; siinä ylpeästi siiraili pari pikkuruisia sinisiä silmiä; siinä myös aukeili suu, pikkuruinen sekin, mutta vino, halkinainen, samaa väriä kuin koko kasvotkin. Ääni tuli tästä suusta tosin käheänä, mutta erinomaisen kovana ja kumisevana. Hänen äänensä piti samaa elämää kuin kimpullinen kankirautoja, jotka pannaan rattaille niin että toinen pää letkuu ulkona ja joita sitten lähdetään vetämään huonosti kivitettyä katua myöten. Harlow puhui aina niinkuin olisi huutanut jollekin kovassa vastatuulessa leveän kuopan yli. Vaikea olisi ollut sanoa, mitä Harlow'in kasvot milloinkin ilmaisivat: niin laajat ne olivat. Yhdellä silmäyksellä noita kasvoja välistä ei ennättänyt nähdäkkään. Mutta vastenmieliset ne eivät olleet — oikein niissä asui jonkunlainen mahtavuus; hyvin olivat oudot ja kummalliset. Ja millaiset olivat hänellä kädet — patjoja nekin! Entä sormet, entä jalat! Muistan minä vielä, kuinka kunnioittavaa kauhua minä tunsin, katsellessani Martin Petrovitsh'in kaksi-kyynäräistä selkää ja hartioita leveitä kuin myllyn kivet. Hänen korvansa ne minun enimmän hämmästyttivät! Rinkilä mikä rinkilä: siinä laskokset ja palmikot ja kaikki: ja posket ne noin vaan kannattelivatkin niitä puolelta ja toiselta.
Kesät talvet kävi Martin Petrovitsh viheriästä verasta tehdyssä kasakinissa,[1] jota kiinnitti vyötäisille tsherkessiläinen vyö; jalassa oli rasvanahkaiset saappaat. Kaulusta en nähnyt hänellä milloinkaan, ja mihinpä sen olisi sitonutkaan? Hän hengitti pitkään ja raskaasti kuin härkä, mutta astui hiljaa. Näytti siltä kuin hän huoneesen jouduttuaan olisi alin-omaa peljännyt särkevänsä ja kaatavansa kumoon kaikki, jonka vuoksi hän siirtyelikin paikasta toiseen varovasti, enimmäkseen vaan kuve edellä, ikäänkuin varkain. Voimaa hänellä oli todellakin kuin Herkuleella, ja siksi hän olikin suuressa arvossa pidetty mies paikkakunnalla: sankareita kunnioittaa meidän kansa vielä tänäkin päivänä. Kulki hänen voimastaan tarujakin kaikenlaisia. Kerrottiin että hän oli metsässä kerran kohdannut karhun, ja vähän puuttui ett'ei paiskannut karhua maahan. Kerrotaan kuinka hän mehiläispesillään kerran oli tavannut vieraan talonpojan, varkaan, ja heittänyt miehen hevosineen rattaineen päivineen yli aidan, ynnä muuta semmoista. Itse hän ei koskaan voimillansa kerskaillut.
— "Jos minun käsivarressani asuu siunaus", näin hän puheli, "niinJumalanhan se on tahdosta."
Ylpeä hän oli, ei kumminkaan voimistansa vaan arvostaan, syntyperästään, älystään.
— "Meidän suku on ruostalaista alkuperää" (hän ei osannut sanoa "ruotsalaista"). "Kanta-isä oli Ruostalainen, Harlus", niin hän vakuutteli. "Hän tuli Venäjälle silloin kuin maata hallitsi ruhtinas Ivan Wasiljevitsh Synkkä, — katsopas, silloin jo! Eikä halainnutkaan tämä ruostalainen Harlus olla suomalaisena kreivinä, mutta tahtoi tulla venäläiseksi aatelisherraksi ja piirtikin nimensä kultaiseen kirjaan. Niin, sieltä asti se on Harlovien alku!… Ja siitä samasta syystä me Harlow'in suvun jäsenet olemmekin kaikki valkoverisiä, vaaleasilmäisiä ja puhtaita kasvoilta kuin pulmuset."
— "Mutta kuulkaas Martin Petrovitsh!" yritin minä kerran pannavastaan. "Ivan Wasiljevitsh Synkkää ei ole koskaan ollutkaan, vaan IvanWasiljevitsh Julma on ollut. Synkäksi sanottiin suurta WasiliWasiljevitsh'iä."
— "Älä valehtele!" vastasi Harlow hyvin tyyneesti. "Kun minä sen kerran niin sanoin, niin tottahan se niin on!"
Äiti vainaja koetti kerran kiittää häntä hänen todellakin erin-omaisesta rehellisyydestään.
— "Olkaa tuossa Natalia Niholajewna!" virkkoi toinen melkein harmissaan. "Kylläpäs nyt löydettiin kiittelemisen syy! Eihän meidän, herrasväen, sovi muuta ollakaan, jottei raaka rahvas, työmies, rahan-alainen mies uskaltaisi meistä pahaa ajatellakaan! Minä, Harlow — minä luen sukuni aina sieltä astikka (hän viittasi sormellaan jonnekin hyvin korkealle lakeen päin), ja ettäkö minä olisin kunniaton ihminen! Mitenkä se olisi mahdollista?"
Toisen kerran sattui äitini luona olemaan vieraana muuan korkea virkamies. Tämän teki mieli hieman pilkata Martin Petrovitsh'ia. Viimeksi mainittu rupesi jälleen kertomaan ruostalaisesta Harlus herrasta, joka oli tullut Venäjälle…
— "Abrahamin ja Isakin aikoina, niinkö?" keskeytti korkea herra.
—- "Ei Abrahamin aikoina eikä Iisakinkaan, mutta suuren ruhtinaan IvanWasiljevitsh Julman aikana."
— "Minäpä luulen", jatkoi korkea herra, "että teidän sukunne on paljoa vanhempi: sen alkupää menee aina niihin aikoihin, jolloin maailmassa vielä oli mastodontteja ja megaloterioita…"
Näitä tieteellisiä nimityksiä ei Ivan Petrovitsh ymmärtänyt laisinkaan, mutta sen verran hän käsitti, että korkea herra tahtoi tehdä hänestä pilkkaa.
— "Saattaa niinkin olla" — tokaisi hän vastaan, — "kyllähän se meidän suku on hyvin vanha. Ja niinhän ne kertovat että siihen aikaan, jolloin meidän kanta-isä muutti Moskovaan, siellä asu muuan pässin-pää, melkein samanlainen kuin teidän ylhäisyytenne, ja semmoisia pässinpäätä ei synny ei kuin yksi tuhanteen vuoteen."
Ylhäinen herra vimmastui, mutta Harlow se vaan päätänsä keikautti taakse päin, työnsi leukansa eteen, rykäsi ja meni pois.
Kahden päivän perästä hän tuli uudestaan. Äitini nuhtelemaan häntä.
— "Se oli vaan neuvoksi ja ojennukseksi hänelle, hyvä rouva", keskeytti Harlow. "Älä lennä umpisilmin, kysy ensin kenen kanssa sull' on tekemistä. Kovin on nuori vielä ja tarvitsee opetusta."
Virkamies oli melkein yhden ikäinen Harlow'in kanssa, mutta tämä jättiläinen se piti kaikkia ihmisiä keskenkasvuisina. Kovin hän todellakin luotti omaan itseensä eikä peljännyt ei niin ketään!
— "Kukas minulle mitä saa? Löytyykös maailmassa ketään semmoista ihmistä?" kyseli hän, ja ala sitten äkkiä nauramaan lyhyttä, mutta kajahtelevaa hohotusta.
Äiti oli hyvin tarkka valitessaan ihmisiä, joitten kanssa hän tahtoi seurustella. Harlow'ia hän kuitenkin otti vastaan erityisellä sydämellisyydellä, eikä tuominnut häntä niin ankarasti kuin muita. Noin viisikolmatta vuotta sitten oli Harlow pelastanut äitini hengen, estettyään hänen vaununsa putoamasta syvään kuoppaan, jonne hevoset jo olivat pudonneet. Vetohihnat ja mäkivyöt olivat jo katkenneet, mutta Martin Petrovitsh ei vaan päästänyt kädestään pyörää, johon hän oli ennättänyt tarttua kiinni, vaikka tirskahtelikin veri hänen kynsiensä alta. Äiti-vainajahan se oli hänet naittanutkin, toimittaen hänelle vaimoksi kasvattinsa, seitsentoista vuotiaan orpotytön. Martin Petrovitsh oli naidessaan alun viidennellä kymmenellä. Hänen vaimonsa oli ollut kivulloinen ihminen. Martin Petrovitsh kantoi, kuten kerrotaan, nuoren vaimonsa käsivarrellaan kotiansa. Eikä hän vaimonsa kanssa kauan elänytkään. Kaksi tytärtä oli hänelle kumminkin jäänyt. Leskeksikin jäätyänsä oli Martin Petrovitsh edelleen äitini suojeluksen alla. Hänen vanhimman tyttärensä toimitti äiti läänin pensionatiin, hankki hänelle sittemmin miehen, ja oli hänellä tiedossa mies nuorempaakin tytärtä varten.
Harlow oli melkoisen hyvä tilanhoitaja. Maata oli hänellä noin 300 desjatinaa;[2] rakennukset oli hän saanut kuntoon vähitellen. Kuinka kuuliaiset talonpojat olivat hänelle — siitä ei maksa puhuakaan! Lihavuutensa takia Harlow tuskin missään kävi jalkaisin: maa ei kantanut häntä. Kaikkialla ajeli hän matalissa kilpa-troskissa, itse ohjaten hevostansa, hinterää, kolmenkymmenen talven vanhaa tammaa, jolla oli haavan arpi olkapäässä. Tämän haavan oli tamma saanut Borodinon tappelussa, kantaessaan seljässään hevoskaartin rykmentin varusmestaria. Tamma ontui alinomaa noin kummallisesti kaikilta neljältä jalaltaan yhtä haavaa. Astua se ei osannut, pistelihän vaan jonkinlaista ravia hyppäysten kanssa; marunaa ja koiruohua se syödä natusteli aitavieriltä, mitä en ole muitten hevosten milloinkaan nähnyt tekevän. Tätä minä aina kummastelin, mitenkä tämä henkilähtöinen koni jaksoi vetää tuollaista kauheata kuormaa. En uskalla sanoakaan, kuinka monta leiviskää naapurissamme laskettiin olevan. Martin Petrovitsh'in takana istui troskalla hänen tummanaamainen kasakkipoikansa, Maksimka,[3] siellä hän istui, kasvot ja koko ruumis kiinni herransa seljässä ja paljaat jalat taka-akselissa, — ja näyttikin hän lehdeltä tahi pieneltä toukalta, joka sattumalta oli tarttunut ohitse kulkevan aimo karjun selkään. Mainittu kasakkipoika se myös kerran viikossa ajoi Martin Petrovitsh'in partaa. Sanotaan pojan tätä tärkeätä työtä varten kiipeävän pöydälle seisomaan. Toiset pilkkakirveet vakuuttivat, että poikasen piti juosta piipotella herransa leuan ympärillä.
Harlow'in ei ollut tapana olla pitkiä aikoja kotosalla, ja senvuoksi hänet näkikin useanlaiseen ajelemassa samoissa ajopeleissä, ohjakset toisessa kädessä (toinen oli uljaasti puuskassa polvea vasten), pikkarainen vanha lakki aivan pään yläpuolella. Reippaasti katseli hän ympärilleen karhun-omaisilla silmillään, huudellen jyrisevällä äänellään jokaiselle vastaan tulevalle talonpojalle, porvarille ja kauppiaalle; pappeja hän ei ensinkään rakastanut, ja jos tiellä milloin papin kohtasi, niin pani heille karheita terveyksiä mukaan. Kerran saavutti hän minut maantiellä (olin lähtenyt kävelemään pyssy olalla), ja tultuansa juuri kohdallen ja huomattuansa tien vieressä jäniksen, päästi semmoisen peloitushuudon, että koko illan soi korvissani moinen mölinä ja parku.
Äiti vainajani otti, niinkuin jo olen sanonut, sydämmellisesti vastaan Martin Petrovitsh'iä; hän tiesi kuinka syvästi tämä naapuri häntä kunnioitti. "Emäntä hyvä! Rouva kulta! Meidän ahon mansikkainen!" näin hän äitiäni nimitteli. Hyväntekijäkseen hän äitiäni ylisteli, ja äitini puolestaan näki hänessä uskollisen jättiläisen, joka milloin hyvänsä olisi ypö yksinään mennyt hänen edestänsä taistelemaan vaikka olisikin hänellä ollut vastassa kokonainen parvi talonpoikia. Tämmöiseen rytäkkään tosin ei ollut pienintäkään mahdollisuutta; mutta äitini arveli, ettei leskivaimon (isäni oli kuollut jo varhain) sovi hylkiä mointa puolustajaa kuin Martin Petrovitsh. Ja olihan tämä naapuri muutoinkin suora mies, joka ei imarrellut ketään, ei ottanut rahoja velaksi keltään, ei juonut viinaa, eikä ollut tyhmäkään, vaikk'ei ollut mitään sivistystäkään saanut.
Äitini luotti Martin Petrovitsh'iin. Tämän hän kutsui vieraaksi mieheksi testamenttia tehdessään, ja Martin Petrovitsh se varta vasten ajoi kotiansa noutamaan rautasankaisia silmälaseja, sillä ilman niitä ei hän osannut kirjoittaa. Ja silmälasitkin nenälleen pantuaan, oli hänellä tuossa täysi tekeminen: neljänneksen tuntia piti ukon ähkiä ja puhkia, ennenkuin sai piirretyksi arvonsa, ristimänimensä, isänsä nimen ja sukunimensä, laitettuaan kirjaimet hyvin suuriksi, nelikolkkaisiksi ja koristeltuaan ne sakaroilla ja lyhennysmerkeillä, ja vihdoin, täytettyänsä tämän raskaan työn, ilmoitti olevansa väsynyt: hänestä muka ruveta kirjoittamaan tahi kirppuja jahtaamaan — yksi hyvä.
Pitipä äitini häntä oikein arvossakin … vaikk'ei häntä meillä sentään ruokasalia kauemmaksi päästetty. Kovin näet levisi hänestä ankara tuoksu: hänessä asui aina tuommoinen sammalen tahi rämeen haju. "Ihan niinkuin metsän ukko itse!" puheli hänestä meidän vanha amma. Päivälliseksi asetettiin Martin Petrovitsh'ille aina eri pöytä nurkkaan, eikä hän tuota pahaksensa pannutkaan, tietäen kyllä, ett'ei kenenkään ollut mukava istua hänen vieressään, ja mukavampi oli hänenkin syödä yksinänsä. — Ja mitä syömiseen tulee, niin en luule vielä kenenkään syöneen niin paljo hamasta Polyfemon ajasta saakka. Aina aterian alussa pantiin, kaikiksi varoiksi, hänen osallensa vadillinen puuroa, noin kuuden naulan verran.
— "Muutoinhan sinä jätät minut perheen vatsaksi", oli äitini tapa sanoa.
— "Niinpä niinkin, rouva hyvä", vastasi myhähtäin Martin Petrovitsh.
Äitini kuunteli mielellänsä hänen mielipiteitänsä talouden asioissa, mutta ei jaksanut kauan kestää hänen ääntänsä.
— "No mutta hyvä ystävä!" huudahteli hän; "kävisit edes lääkärin luona, tai muuta koettaisit. Ihanhan sinä huudat minulta korvat lukkoon. Mokomakin pasuna."
— "Natalia Niholajewna! Hyvä ja armollinen rouva!" vastaili Martin Petrovitsh. "Enhän minä kulkulleni mitä mahda. Ja mitäs ne rohdot sitten minulle saisivat? Ajatelkaa toki itsekin! Paras on, että minä taas olen vaiti pikkuruisen."
En minäkään luule, että mikään lääke olisi voinut olla MartinPetrovitsh'issa tehoisa. Eikä hän kipeänäkään ollut milloinkaan.
Tarinoida hän ei osannut, eikä se ollut hänen mieleensäkään.
— "Pitkistä puheista vaan henkeä rupeaa ahdistamaan", muistutteli hän pisteliäästi. Silloin vaan kuin saatiin puhe kääntymään suureen kahdenteentoista vuoteen[4] (hän oli palvellut nostoväessä ja saanut pronsisen mitalin, jota hän pyhäpäivinä kantoi Wladimirin nauhassa), ja häneltä kyseltiin Franskalaisesta, kertoi hän moniaan tunnin vakuuttaen sen ohella kumminkin ett'ei oikeita Franskalaisia Venäjälle ole milloinkaan tullut; olipahan vaan tuommoisia näljistyneitä marodöri-roistoja, ja tuolta roskaväeltä hän metsissä pehmitti selkää hyvin monesti.
Semmoinen oli tämä hämmästymätön ja itseensä luottava jättiläinen. Mutta pitipä vaan hänelläkin olla alakuloisuuden ja synkkämielisyyden hetkiä. Ilman mitään nähtävää syytä rupesi hän välistä äkkiä ikävöimään. Hän sulkihe silloin kammioonsa ja ulisi — niin ulisikin kuin kokonainen mehiläisparvi. Tahikka käski hän kasakkipoikansa, Maksimkan, luokseen ja pani hänet lukemaan ainoata taloon eksynyttä kirjaa, joka oli osa Nevikovskin "Lepäävästä Työntekijästä". Tahikka pantiin Maksimka laulamaan. Ja Maksimka, joka ihmeellisen onnenoikun takia oli oppinut tavaamaan, läksi lukemaan, katkoen, niinkuin tavallista on, sanoja jos miten päin ja pannen koron milloin päähän milloin toiseen. Ja tällaista sitä sitten tuli:
— "mutta se kiihkossa olevai-nén ihmi-nén tulee sen tyhjyyden päälle kuin hän ylö-setsii luondokappaleista, aivan toisenkaltaisiin seurauksiin, sanoden, että jokainen luondokappale kohdastansa, ei liene mahdollinen että minua onnellise-xi tehdä!" j.n.e.[5] Toisin vuoroin taas Maksimka läksi vetämään venyttämään kaikkein hienoimmalla äänellä jonkinlaista surullista laulua, josta ei eroittanut muuta kuin: "Ko-a-u-o-o-o ol-ta Hy-ly-y-y-ka-ä-ä-si—!" Mutta Martin Petrovitsh pyöritteli päätään, puheli katoavaisuudesta, kuinka kaikki on mullaksi muuttuva, kaikki kuivettuu kuin kukkainen kedolla; kaikki katoaa, eikä hänen sijansa enää häntä enää tunne!
Kerran oli hän saanut käsiinsä jonkunlaisen kuvan pahaisen; se kuvasi palavaa kynttilää johon joka haaralta tuulet puhaltavat, posket pullollaan; alla oli kirjoitus: "Senkaltainen on ihmisen elämä!" Kovin miellytti tämä kuva häntä, ja oman huoneensa seinälle hän sen ripustikin. Tavallisina aikoina kumminkin, jolloin ei alakuloisuus häntä vaivannut, piti hän kuvaa käännettynä seinään päin, jott'ei muka tekisi mieltä raskaaksi. Niin — Harlow, tämä kolossi, pelkäsi kuolemaa! Uskonnosta, rukouksesta hän sentään harvoin haki lohdutusta, synkkämielisenäkään ollessaan; enemmän hän siinäkin luotti omaan älyynsä. Jumalisuutta hänessä ei sanottavaksi ollut; harvanlaiseen hän kävi kirkossa, sanoen muka syyksi sitä, että hän pelkäsi suurella ruumiillaan työntävänsä kaikki ihmiset kirkosta ulos.
Synkkämielisyyden puuska päättyi tavallisesti siten, että Martin Petrovitsh alkaa viheltää ja äkkiä jymisevällä äänellään käskee valjastaa hevosen troskainsa eteen ja lähtee sitten ajelemaan jonkun naapurinsa luo, jonkunmoisella reippaudella heilutellen vapaata kättänsä lakkinsa lipun kohdalla, ikään kuin sanoen että täss' on poika joka ei huoli mistään!
Venäläinen hän oli.
Väkevät ihmiset, sellaiset kuin Martin Petrovitsh, ovat ylipäänsä hidasluontoisia, flegmatisia; Martin Petrovitsh sitä vastoin oli herkkä suuttumaan. Varsinkin koetteli hänen kärsimystään muuan Bitshkow, hänen lankonsa, (vaimovainajansa veli), joka oli kotiintunut meidän taloomme elleihän juuri hovinarrinakaan, niin syöttiläänä. Bitshkow oli pienenä poikana saanut liikanimen Souvenir, ja Souvenir'inä hän pysyi elämän ikänsä; niin häntä nimittivät kaikki, yksin palvelijatkin, jotka kumminkin kohteliaisuudesta liittivät isännimenkin, niin että siitä tuli Souvenir Timofeitsh. Oikeata nimeänsä hän tuskin itsekään tiesi.
Souvenir oli raukkamainen mies; jokainen häntä halveksi. Toisella puolen suuta ei ollut hänellä yhtään hammasta, jonka tähden hänen pienet ryppyiset kasvonsa näyttivät vinoilta. Aina hänellä oli hyörinää ja pyörinää; milloin pistäytyy piikain kammariin, milloin konttoriin, vuoroin menee pappilaan, vuoroin kylänvanhimman luokse. Kaikkialla häntä ajetaan pois, mutta hän vain hartioitaan kohauttaa ja sirristelee pikkuruisia kieroja silmiänsä ja nauraa tuommoista laihaa, ilkeätä naurua, aivan kuin vettä pullossa huljuttaisi. Niin minä aina arvelin että jos Souvenir'illa olisi ollut varoja, niin hänestä olisi tullut peräti kehno ihminen, epäsiveellinen kerrassaan, häijy jopa julmakin. Köyhyys hänet oli sentään "suistanut". Juoda hän ei saanut kuin sunnuntaisin. Siistissä puvussa häntä pidettiin, äitini käskystä, sillä Souvenir oli illoin hänen kumppaninsa piketissä tahi bostonissa. Alin-omaa hän puhua läpätti: "kyllä minä siinpaikass, siinpaikass" (= siinä paikassa, heti).
— "Mitä nyt taassiinpaikass?" kysäisee äiti usein harmissaan.
Souvenir heittää silloin kädet taaksepäin, säikähtää ja jupisee:"Niinkuin käskitte!"
Muuta ei hänellä ollut huolta kuin kuunnella ihmisten puheita ovien takana, jaaritella sitten muille, ja paraasta päästä irvistellä ja härnätä. Ja härnäämistä hän harjoitti niinkuin olisi ollut hänelle siihen etu-oikeus, niinkuin olisi kostanut jotakin asiata ihmisille.
Martin Petrovitsh'ia hän nimitteli veljekseen ja oli aina kuin takkiainen hänen kimpussaan.
— "Mitenkäs te surmasitte sisareni Margareta Timofejevnan?" Niin hän härnäili Martin Petrovitsh'ia, pyörien hänen edessään ja hihitellen.
Kerran istui Martin Petrovitsh viileässä biljardihuoneessa, jossa ei vielä ollut kukaan nähny ainoatakaan kärpästä, ja jota Martin Petrovitsh, helteen ja päiväpaisteen ainainen vihamies, siitä syystä piti suuressa arvossa. Siinä hän istui seinän ja biljardin välillä. Souvenir se pujahteli edestakaisin hänen vatsansa ohitse, härnäten häntä ja vinkuroiden. Martin Petrovitsh tahtoi sysätä hänet pois edestään ja työnsi äkisti kätensä eteenpäin. Mutta Souvenir oli kaikeksi onneksi ennättänyt päästä alta pois, veljen kämmenet sattuivat biljardin laitaan ja niin lohkesi irti kuudelta ruuviltaan raskas, maantekoinen biljardi. Millaiseksi olisikaan litistynyt laataksi Souvenir, jos olisi osunut näitten uhkeain kätten alle!
Kauvan oli jo mieleni tehnyt nähdä Martin Petrovitsh'in taloa ja kotioloja. Tarjouduin sen vuoksi kerran ratsain saattamaan häntä Jeskovoon, — se oli hänen tilansa nimi.
— "Katsopas vaan!" virkkoi hän. "Vai tahdot sinä nähdä minun valtakuntaani? No olkoon menneeksi! Näytän minä sulle puutarhan, ja talon ja puimalavan ja kaikki. Kyllä minulla on jos mitä."
Me läksimme. Meiltä oli Jeskovoon kaikkiansa noin kolme virstaa. "Katso tuossa se on minun valtakuntani!" jymähti äkisti Martin Petrovitsh turhaan koettaen kääntää päätänsä ja viitaten kädellään puoleen ja toiseen. "Kaikki tää on minun omaani!"
Harlow'in kartano seisoi loivan mäen törmällä; alempana oli pienen lammen rannalle liittynyt muutamia huononpäiväisiä talonpojan tupia. Lammen laiturilla seisoi vanha akka ruudukkaisessa hameessa pyykkiä karttuamassa. — "Aksinja!" kiljasi Martin Petrovitsh, ja kiljasi niin, että varisparvi pyrähti läheiseltä kaurapellolta lentoon… "Housujako sinä ukollesi peset, vai?"
Akka kääntyi samassa ympäri ja kumarsi syvään.
— "Housuja pesen, hyvä herra'" — kuului hänen heikko äänensä.
— "Sepä se… Katsopas nyt", jatkoi Martin Petrovitsh, ajaen ravia puoleksi lahonnutta aitaviertä myöten. "Tuoss' on minun hamppupeltoni; tuolla on talonpojan hamppu, eikös ole eroitusta? Ja kas tuossa on minun puutarhani; omenapuut olen minä istuttanut; perunapuut — minun istuttamiani ne on nekin. Eihän täällä minua ennen ollut vesaakaan. Niin, näetkös; niin sitä tehdä pitää."
Käänsimme pisteellä ympäröityyn pihaan. Suoraan vastapäätä porttia seisoi vanha vatturainen rakennus, olkikattoinen, ja edessä pylväillä seisova kuisti, sivulla seisoi toinen rakennus, vähän uudempi; varustettu pikkuruisella ullakkokamarilla, mutta kukon pyydyksillä sekin.
— "Otappas taas oppia ja ojennusta", virkkoi Harlow. "Meidän esi-isät elivät näetkös tuommoisissa hökkeleissä, mutta katsos millaiset palatsit minä olen itselleni rakentanut!"
Niin olivat nämä palatsit kuin talot, joita lapset lastusista laittelevat.
Viisi kuusi koiraa, yksi toistansa takkuisempaa ja rumempaa, tervehti meitä haukunnalla.
— "Lammaskoiria!" huomautti Martin Petrovitsh. "Oikeata Krimin rotua.Tse; peijakkaat! Hirtätän teidät joka miehen!"
Uuden rakennuksen portaille ilmestyi nuori mies, nankini-nutussa,[6] Martin Petrovitsh'in vanhimman tyttären mies. Nopeasti hypättyänsä troskain luokse, hän kohteliaasti auttoi appeansa astumaan alas, kannattaen häntä käsivarresta, ja oikeinpa oli toisella kädellään ottavinaan appensa suunnattomaan jalkaan, jota tämä, kumartuen eteenpäin, koetti heilauttamalla keikauttaa istuimen yli. Sen jälkeen auttoi hän minuakin astumaan alas ratsun seljasta. — "Anna!" huusi Harlow. "Natalia Niholajewnan poika on tullut meille vieraaksi. Pitää vierasta kestitä. Mutta missäs on Eulampjushka!" (Anna oli vanhemman tyttären nimi, Eulampia nuoremman).
— "Ei ole kotona. Hän läksi tästä ruiskukkia käymään", vastasi Anna näyttäytyen oven viereisessä akkunassa.
— "Onkos uunimaitoa talossa?" kysyi Harlow.
— "On."
— "Onko kermaa kanssa?"
— "On."
— "No tuo pöytään sitten; minä sillä aikaa näytän vieraalle oman huoneeni. Astukaa sisään, olkaa niin hyvä", lisäsi hän, kääntyen minuun ja viitaten minua etusormellaan mukaansa. "Tänne käykää, tänne näin". Kotonansa hän teititteli minua: pitäähän näet isännän olla kohtelias. Hän saattoi minua käytävän kautta.
— "Kas täällä minä asun", virkkoi hän, harpaten kylki edellä kynnyksen yli leveästä ovesta sisään, — "ja tässä se on minun kamarinikin. Olkaa hyvä!"
Huone, johon olimme tulleet, oli hyvin iso, rappaamaton ja melkein tyhjä. Seinillä, epäjärjestykseen lyödyissä nauloissa riippui kaksi kasakinruoskaa, päivän polttama kolmikalkkoinen hattu, yksipiippuinen pyssy, miekka, jonkinlaiset kummalliset helalänget ja kuva, jossa tuulet puhaltavat kynttilään. Yhdessä nurkassa seisoi puinen sohva, katettu kirjavalla matolla. Kärpäsiä hyrisi sadottain katossa, mutta yleensä oli huone vilpoinen; kovin vaan tuntui siinä tuo omituinen metsän haju, joka Martin Petrovitsh'illä aina oli mukanaan.
— "No, eikö tämä ole hyvä huone?" kysäsi Harlow minulta.
— "Hyvin on hyvä".
— "Katsopas millaiset minulla on hollantilaiset länget", jatkoiHarlow, jälleen ruveten sinuttelemaan minua. "Erinomaiset länget!Juutalaiselta sain vaihdetuksi. Katsopas!"
— "Hyvät ovat!"
— "Erittäin mukavat!"
— "Niin, mutta haistapas … se sitten on nahkaa se!"
Minä haistoin länkiä. Ne haisivat eltaantuneelta merelliseltä, muuta merkillistä niissä ei ollut.
— "No painakaahan puuta, istukaa tuohon tuolille, istukaa", virkkoi Harlow, laskeutuen itse sohvaan, jossa rupesi melkein torkkumaan, pani silmät kiinni ja oikein jo rupesi kuorsahtelemaan.
Minä katselin häntä ääneti enkä voinut tarpeekseni kummastella häntä: vuori mikä vuori. Äkkiä hän havahti.
— "Anna!" kiljasi hän, ja samassa hänen suunnaton vatsansa kohosi ja laski kuni meren aalto. "Mitäs sinä vitkailet! Joudu sukkelaan! Voi etkös sinä kuullut?"
— "Kaikki on valmiina, isä kulta, olkaa hyvä ja tulkaa", kuului tytär vastaavan.
Itsekseni minä ihmettelin, kuinka nopeasti Martin Petrovitsh'in käskyjä toimitettiin, ja läksin hänen perässään vierashuoneesen. Täällä oli pöytä katettuna punaisella valkokirjaisella liinalla. Pöydälle oli asetettu uunimaitoa, kermaa, vehnäleipää, jopa sokeriakin ja inkiväärää. Syödessäni tuossa makeaiseen suuhuni uunimaitoa, mörähti Martin Petrovitsh ystävällisesti: "syö veikkonen, syö armas ystävä, älä pane pahaksesi tämmöistä maan herkkua". Sen sanottuansa hän nuukahti nurkkaansa ja näkyi jälleen rupeavan torkkumaan. Edessäni seisoi liikahtamatta, silmät maassa, Anna Martinowna, ja ikkunasta minä näin kuinka hänen miehensä pihalla talutteli ratsuani, omin käsin pyhkien suitsien häätyjä.
Harlow'in vanhinta tytärtä ei äitini suosinut; hän sanoi Anna Martinownaa ylpeäksi rouvaksi. Anna Martinowna se tuskin koskaan kävi äitiäni tervehtimässä ja käyttihe äitini läsnäollessa hyvin arvokkaasti ja kylmästi, vaikka hän äitini avulla oli kouluunkin päässyt ja naimisiinkin joutunut; olipa hääpäivänään saanut äidiltäni tuhannen ruplaa pankossa sekä keltaisen turkin saalin, vähän jo pidetyn, se on kyllä totta. Anna Martinowna oli keskinkertaista kokoa, laihanläntä, hyvin vilkas ja nokkela liikunnoissaan; ruskeat, tuuheat hivukset, kauniit mustaveriset kasvot, joissa vähän omituisina, mutta kumminkin miellyttävinä esiintyi pari vaaleankeltaisia, pieniä silmiä; nenä suora ja hieno; huulet hienot nekin ja leuka "kuin naskali". Ken vaan häneen katsahti, virkkoi varmaankin itsekseen: "Kyllä sinua on hyvin viisas ihminen ja — äkäinen kanssa!" Ja kumminkin oli hänessä jotakin luoksensa vetävää; yksin nuo luomatkin, joita oli tiheässä hänen kasvoillansa, sopivat hänelle oikein hyvin ja lisäsivät hänen miellyttäväisyyttänsä. Kädet rinnalla huivin alla katseli hän silloin tällöin varkain minua ylhäältä alas (minä istuin, hän oli seisomassa): pahansuova hymy leijui hänen huulillansa, poskillansa ja hänen pitkäin silmäripsiensä siimeksessä.
— "Sinä lellitelty lapsi!" niin tuntui minusta puhuvan tämä hymy. Hänen hengittäessään laajenivat hänen sieramensa hieman — vähän outo seikka tuokin; mutta sittenkin tuntui minusta, että jos Anna Martinowna rakastuisi minuun taikka jos hän vaan suutelisi minua hienoilla kovilla huulillaan, niin olisin minä riemusta hypännyt hamaan lakeen. Tiesin kyllä hänet ankaraksi ja vaativaksi, tiesin kylän akkojen ja tyttöjen pelkäävän häntä kuin ruttoa, mitäpäs siitä! Anna Mnrtinowna kiihoitti sittenkin mielikuvitustani… Totta kyllä että minä siihen aikaan vastikään olin täyttänyt viisitoista vuotta, — ja siinä iässä! —
Martin Petrovitsh kavahti jälleen.
— "Anna!" huudahti hän, "Rämpyttäisit edes pianolla jotakin. Se huvittaa nuoria herroja."
Katsahdin ympärilleni: huoneessa seisoi jonkunlainen pahanpäiväinen pianon haahmo.
— "Kyllä, isä hyvä", vastasi Anna Martinowna. "Mutta mitäpäs minä soittaisin? Tuskinpa se on vieraasta hauskaa."
— "No mitäs sinulle sitten siellä pinksionissa opetettiin?"
— "Olen jo unohtanut melkein kaikki tyyni … kielistäkin on useat haljenneet."
Anna Martinownan ääni oli varsin miellyttävä, heleä, ikäänkuin vaikeroiva … siihen laatuun kuin on muutamilla petolinnuilla.
— "No," virkkoi Martin Petrovitsh ja vaipui ajatuksiinsa. "Mutta", äänsi hän jälleen, "kukaties tahtoisitte katsella huviksenne meidän puimalavaa? Kyllä Wolodka tulee teille näyttämään. Wolodka, hoi!" huusi hän vävyänsä, joka yhä vielä talutteli hevostani pihalla. — "Saatapas nuori herra puimalavalle ja näytä ylipäänsä koko minun talouteni. Minun pitää hieman nukahtaa! Kas niin! Voikaa hyvin!" Hän läksi ulos ja minä perässä. Anna Martinowna rupesi nopeasti ja ikäänkuin harmissaan korjaamaan pöydältä. Kynnyksellä käännyin ja kumarsin hänelle, mutta hän ei ollut huomaavinaan kumarrustani, myhähtihän vain entistä häjymmin.
Minä otin Harlow'in vävyltä hevoseni ja läksin taluttamaan sitä päitsistä. Vävyn kanssa läksimme sitten puimalavalle, mutta siellä kun emme mitään merkillistä havainneet, eikä hänkään osannut luulla minussa nuoressa pojassa olevan erinomaista rakkautta talouden asioihin, niin palasimme puutarhan kautta maantielle.
Harlow'in vävyn Wladimir Wasiljevitsh Sletkin'in tunsin varsin hyvin. Hän oli orpo ja äitini kasvatti. Hänen isänsä oli ollut vähäinen virkamies, äitini asian-ajaja. Ensinnäkin pantiin poika kihlakunnan kouluun, tuli sitten hovin konttoriin, sen jälkeen kirjoitettiin hänet virkamieheksi kunnan makasinin hoidossa ja naitettiin vihdoin Martin Petrovitsh'in tyttären kanssa. Äitini sanoi häntä juutalaiseksi, ja todellakin, kun katseli miehen kähärää tukkaa, mustia silmiä, aina kosteita kuin keitetty luumu, kotkannenää ja isoa punaista suuta, niin huomasi siinä juutalaisen tyypin, kasvojen väri hänellä vain oli valkoinen. Yleensä hän ei ollut ruma mies. Luonteeltaan hän oli nöyrä, ellei vaan kajottu hänen aineelliseen etuunsa, silloin hän joutui suunnalta pois ahneudesta, pistipä itkuksikin usein. Jonkin joutavasta rievusta oli hän valmis marmattamaan koko pitkäisen päivän, muistutti tehdystä lupauksesta senkin seitsemän kertaa, ja pani pahakseen ja vikisi, ellei sitä heti täytetty. Mielellään hän käveli pyssy alalla kedoilla; ja jos milloin sattui saamaan jäniksen tahi sorsan, niin pisti omituisella tunteella saaliin laukkuunsa puhellen: "äläpäs veikkonen, äläpäs karkaa enää! Nyt sinä saat palvella minua!"
— "Kelpo hevonen teillä onkin", virkkoi hän sopertavalla kielellään auttaen minua satulaan. "Jospa minä saisin tuollaisen ratsun! Mutta mitäpäs minusta! Ei ole suotu minulle semmoista onnea. Mitähän jos pyytäisittä äitiänne … muistuttaisitte…"
— "Onko hän luvannut teille?"
— "Jospa olisi luvannut! Ei. ei hän luvannut ole, mutta minä arvelen, että hän joka on niin erinomaisen antelias…"
— "Pyytäkää Martin Petrovitsh'iltä."
— "Martin Petrovitsh'iltä!" toisti hän verkalleen. "Minusta hän välittää juuri yhtä paljon kuin jostakin mitättömästä kasakkipojasta Maksimkasta. Hän pitää meitä kuin päiväläisiä, eikä pienintäkään palkintoa ole häneltä odotettavana kaikesta puuhasta ja vaivasta."
— "Todellakin?"
— "Jumaliste. Kun sanoo kerran pamauttaa: 'miehen sana seisoo', niin se on kuin kirveellä lyöty. Pyydä tai ole pyytämättä — yksi hyvä. Eikä vaimollanikaan Anna Martinownalla ole hänen edessään semmoista privilegiumia kuin Eulampia Martinownalla."
— "No mutta hyväinen aika!" keskeytti hän äkkiä oman puheensa ja löi epätoivossa kädet yhteen. "Katsokaas, mitä tuo nyt on! Joku pahantekijä on leikannut tuosta saran päästä kauran, valkoisen kauran, meidän oman kauran. Kylläpäs ovat raastaneet! Menepäs nyt ja elä tällaisten rosvojen ja murhamiesten kanssa! Totta sanotaankin sananparressa, älä usko Jeskov'ia, Beskov'ia, Jerinoita, Belinoita!" (Nämä olivat neljän naapurikylän nimet.) "Voi kuitenkin, mitä ovatkaan tehneet! — Tuossa tuli vahinkoa puoleentoista ruplaan, hyvässä lykyssä kahteenkin!"
Sletkin'illä oli melkein itku kulkussa. Minä nykäisin hevostani ja ajoin hänen luotansa pois.
Sletkinin voivotukset kuuluivat vielä korviini, kun äkisti tien käänteessä, tuli vastaani Harlow'in nuorempi tytär Eulampia, jonka Anna Martinowna oli sanonut menneen ruiskukan poimintaan. Paksu seppel niistä kukista koristi hänen päätänsä. Ääneti kumarsimme toisillemme. Eulampia oli sievän näköinen, niinkuin sisarensakin, vaikka hänen sievyytensä oli toista laatua. Hän oli kookas, luja ruumiinen. Kaikki oli hänessä isoa: pää ja jalat ja kädet ja hampaat, valkeat kuin lumi; ja erittäinkin silmät, pulleat ja pyöreät sekä tumman siniset kuin lasihelmet; kaikki oli hänessä niin sanoakseni muistopatsaan omaista (ilmankos hän olikin Martin Petrovitsh'in tytär?) mutta samalla kaunista. Paksua vaaleata palmikkoansa hän nähtävästi ei tiennyt mihin panna ja oli kiertänyt sen kolmasti päälaelleen. Suu oli hänellä viehättävä, tuores kuin ruusu, tummanpunainen, ja hänen puhuessaan kohosi ylähuulen keskiosa sangen ihanasti ylöspäin. Mutta hänen suurten silmäinsä katseessa oli jotakin vierasta, melkeinpä kolkkoa. Huimapäisyyttä se oli, kasakin verta se oli; — niin selitti Martin Petrovitsh. Minua vähän peloitti tuo tyttö… Minusta tämä kookas kaunotar muistutti isäänsä.
Olin ajanut hänestä kappaleen matkaa, kun kuulin hänen rupeavan laulamaan tasaisella, kovalla, vähän räikeällä äänellä, ihan kuin talonpoikaistytöt. Äkkiä hän taas vaikeni. Mäen päälle päästyäni katsahdin taakseni ja näin hänen seisovan lankonsa vieressä leikatun saran pientareella. Lanko se viittaili ja huitoi käsillänsä, mutta tyttö ei liikahtanutkaan. Aurinko valaisi hänen kookasta vartaloansa ja heleästi sinersi ruiskukka-seppele hänen päässään.
Taisin jo mainita teille, hyvät herrat, että äitini oli hankkinut sulhasen Harlow'in toisellekin tyttärelle. Tämä oli meidän köyhimpiä naapureitamme, virasta-eronnut armeijan majori, Gavrilo Fedulitsh Shitkow, jo vanhemmalla puolen ikää oleva mies, jolta, hänen oman puheensa mukaan, ei puuttunut itseensä tyytyväisyyttä. Yleensä asui koko hänen olennossaan tänkaltainen esittely: "ruhjottu ja kolhittu." Tuskin osasi mies lukea ja kirjoittaa ja oli peräti tuhma, mutta salaa toivoi pääsevänsä äitini voudiksi, koska muka tunsi olevansa "käskyjen toimeenpanija".
— "Yksi ja toinen asia saattaa olla minulle hämärää, mutta antaa talonpoikaa hampaita vastaan, — sen konstin minä osaan perin pohjin", puheli hän, melkein omia hampaitaan purren, "sillä minä olen tottunut, näettekös, entisessä virassani, nimittäin."
Ellei Shitkow olisi ollut niin kovin tuhma, niin olisi hän ymmärtänyt ett'ei hänellä ollut vähintäkään toivoa voudiksi pääsemisestä, koska sitävarten olisi pitänyt panna viralta pois entinen vouti; muuan Kvitsinski, sangen lujaluontoinen ja toimellinen Puolalainen, johon äitini luotti. Shitkow'in kasvot olivat pitkälaiset, niinkuin hevosella; ne olivat kasvanut täyteen pölynkarvaisia hivuksia, posketkin silmiä myöten olivat karvain peitossa. Kovimmillakin pakkasilla hänen kasvonsa olivat hiessä, joka kastepisaroina kimmelsi karvain päissä. Nähdessään äitiäni hän asettui heti rintamaan, hänen päänsä rupesi tutisemaan pelkästä palvelemisen innosta, ja suuret kädet ne hiljalleen taputtelivat reisiä; koko mies näkyi tahtovan lausua; "käske vaan, niin kyllä tämä poika toimittaa!"
Äitini älysi kyllä mihinkä tuommoisesta miehestä on, mutta kumminkin hän hankki Shitkow'ia naimisiin Eulampiin kanssa.
— "Mutta tuletkohan sinä, veikkonen, toimeen sen tytön kanssa?" kysäsi äitini häneltä kerran.
Shitkow myhähti itseensä tyytyväisenä.
— "No mutta Natalia Niholajewna! olihan minulla kokonainen komppania armeijassa, ja kurissa minä ne pidin; niin olivat kuin kynttilät; no mitäs tämä on sen sijaan? Se on pieni asia."
— "Komppania veikkonen on toista; ja aatelisneitsyt, vaimo, taas toista", huomautti äitini tyytymättömästi.
— "No mutta Natalia Niholajewna!" huudahti Shitkow jälleen. "Tämän kaiken minä hyvin ymmärrän, sanalla sanoen: fröökynä, fiini ihminen."
— "No niin", päätti äitini, "Eulampia ei sulle alla kynsin käy."
Kerran — se oli kesäkuussa ja päivä läheni jo iltaa — ilmoitti palvelija Martin Petrovitsh'in tulon. Äitini ihmettelemään. Tosin emme olleet häntä viikkokauteen nähneet, mutta ei hänen tapansa ollut milloinkaan tulla meille näin myöhään.
— "Jotakin on tapahtunut!" virkkoi äitini puoli-ääneen.
Martin Petrovitsh tultuaan sisään vaipui heti oven suussa olevalle tuolille. Hänen kasvonsa olivat niin oudot, niin miettiväiset ja kalpeat, että äitini ehdottomasti ja ääneen toisti äsköiset sanansa. Martin Petrovitsh nosti häneen pienet silmänsä, oli kotvasen vaiti, huokasi syvään, vaikeni jälleen ja vihdoin ilmoitti tulleensa eräälle asialle … joka oli … sen laatuinen … että … koska…
Tämän sekavan puheen perästä hän äkkiä nousi pystyyn ja meni ulos.
Äiti soitti ja antoi sisään tulleelle lakeijalle käskyn, että MartinPetrovitsh on paikalla saavutettava ja paluutettava, mutta MartinPetrovitsh oli jo ennättänyt istua troskiinsa ja lähteä pois.
Harlow'in omituinen käytös ja hänen erin-omaisen oudot kasvonsa olivat panneet äitini semmoiseen kummastukseen, jopa hämmästykseen, että hän seuraavana aamuna oli juuri lähettämäisillään Harlow'in luokse sanansaattajaa, kun ukko jälleen ilmaantui hänen eteensä.
Tällä kertaa hän näytti levollisemmalta.
— "Puhu nyt, hyvä ystävä puhu", huudahti äitini nähtyänsä hänet, "mitäs sinulle on tapahtunut? Ihan minä eilen illalla ajattelin: Herra Jumala, ajattelin minä, eiköhän vaan ukko ole tullut päästään piloille?"
— "En ole tullut, hyvä rouva, päästäni piloille", vastasi Martin Petrovitsh. "En ole minä semmoista sorttia. Mutta minun pitäisi kysyä teiltä neuvoa."
— "Mistä?"
— "Epäilen vaan, tokko tämä teille mieluista lienee, siinä katsannossa että…"
— "Puhu, hyvä ystävä, puhu, mutta puhu yksinkertaisemmin. Älä minua kiusaa. Mitäs tässä tarvitaan noita 'katsannioita' ja muita! Puhu suoraan. Tai synkkämielisyyskö se taas on päällesi tullut?"
Harlow rypisti kulmakarvansa.
— "Ei ole synkkämielisyys, — se tulee silloin uuden kuun aikana.Mutta sallikaa kysyäni, rouva hyvä, mitä te ajattelette kuolemasta?"
Äitini säpsähti.
— "Mistä?"
— "Kuolemasta? Voiko kuolema säästää ketään tässä maailmassa!"
— "No mitäs sinä nyt taas olet saanut päähäsi, veikkonen? Kukas meistä on kuolematon? Kyll' olet syntynyt jättiläiseksi, mutta loppu se sinustakin tulee."
— "Tulee, tulee niin!" toisti Harlow ja painoi päänsä alas. "Tässä tuonoin näin unissani näyn", virkkoi hän viimein.
— "Mitä sinä sanoit?"
— "Näyn näin unissani", toisti Martin Petrovitsh. "Minä olen unennäkijä."
— "Sinäkö?"
— "Minä. Ettekös sitä ole tienneet?" Harlow huokasi. "No niin. Kävin tässä tuonoin, juuri Pietarin paaston alla, pitkälleni jälkeen puolisen ja nukuin. Siinä sitten on tulevinaan huoneesen musta varsa, ja sekös hyppimään ja hampaitaan irvistelemään. Niin oli musta kuin korppi."
Harlow vaikeni.
— "No?" virkkoi äitini.
— "Annahan kun sitte äkkiä tuo musta varsa kääntyy ja potkaisee minua vasempaan kyynäspäähän, ihan tuohon suonen kohtaan! Minä heräsin: käsi on hervotonna ja jalka samoin. Kas niin, ajattelin, halvaus. Hieromisella se kumminkin antoi perää ja rupesi jälleen liikkumaan, mutta kauan aikaa pani vielä niin kummallisesti nahan alla ja panee vieläkin. Kun vaan aukaisen nyrkin, niin jo panee."
— "Martin Petrovitsh, sinä makasit jollakin lailla pahasti kätesi."
— "Ei, hyvä rouva, ei se sitä ollut. Se oli varoitusta minulle. Se tietää kuolemaa."
— "Ja kaikkea vielä", yritti äitini sanomaan.
— "Varoitusta se on. Se merkitsee: o ihminen, ole valmis! Ja sen johdosta juuri minä nyt, armollinen rouva, tahtoisin teille, ilman viivytystä, tehdä tiettäväksi kuin seuraa: Koska minä en tahdo", rupesi hän äkkiä huutamaan, "että mainittu kuolema tulisi äkisti minun päälleni, ennenkuin olen taloni toimittanut, niin olen minä mielessäni tehnyt seuraavan päätöksen: ja'an omaisuuteni nyt jo, eläissäni, kahden tyttäreni, Annan ja Eulampian, kesken sen mukaan kuin Jumala minun ymmärrykseni valistaa."
Martin Petrovitsh vaikeni jälleen, huokasi ja lisäsi:
— "Ilman yhtään viivytystä."
— "No niin", sanoi äitini, "hyvä asiahan se onkin. Mutta etköhän sinä nyt turhia hätäile?"
— "Ja koska minun tahtoni on", jatkoi Harlow, yhä vieläkin korottaen ääntänsä, "että kaikki asianmukaisessa järjestyksessä ja laillisuudessa tapahtua taitaisi, niin nöyrimmästi pyydän teidän poikaanne, Dmitri Semenovitshia — teitä, hyvä rouva, minä en rohkene rasittaa — pyydän sanottua poikaanne, Dmitri Semenovitshia — lankomiehelleni taas Bitshkow'ille sen ilmeisenä velvollisuutena päälle panen — siinä toimituksessa läsnä olemaan, jossa minun molemmat tyttäreni, aviovaimo Anna ja neitsykäinen Eulampia, laillisen säädöskirjan kautta omaisuutensa haltuunsa ottavat; ja tulee tämä säädöskirjan kokoon paneminen ja vahvistaminen tapahtumaan ylihuomenna, kello kaksitoista päivällä, minun omistamallani Jeskovin tilalla, kuin myös Kosjulkinaksi kutsutaan, esivallan virka- ja toimitusmiesten läsnä ollessa, jotka jo sanottuun tilaisuuteen kutsutut ovat."
Tuskin jaksoi Martin Petrovitsh puhua loppuun asti tätä ilmeisestikin ulkoa opittua ja useilla huokauksilla keskeytettyä puhettansa. Näytti kuin ei hänellä olisi tarpeeksi ilmaa keuhkoissa; hänen kalveaksi käyneet kasvonsa punehtuivat jälleen, ja usean kerran pyyhkäsi ukko hikeä otsaltaan.
— "Oletko sinä kirjoittanut jo jakokirjankin?", kysyi äitini."Milloinkas sinä sen kerkisit tehdä?"
— "Kerkisinhän minä… Hohhoh! En syönyt enkä juonut välillä…"
— "Itsekö sinä kirjoitit?"
— "Wolodka auttoi … hoh-hoh-jaa!"
— "Oletkos hakemuksetkin pannut?"
— "Panin hakemuksetkin. Korkea oikeus on ne vahvistanut, kihlakunnan-oikeus on saanut asianomaisen käskyn ja … hohhoijaa! … maalaisoikeuden väliaikainen osasto on käsketty läsnä olemaan."
Äitini naurahti.
— "Olethan sinä sitten. Martin Petrovitsh, kaikki jo toimittanut ja näin pian. Ei maar siinä rahaa säästetty?"
— "Ei säästetty, rouva hyvä!"
— "Sepä se! Ja vielä muka piti minulta neuvoa kysyttämän. No niin, menköön Dmitri vain, päästän minä Souvenir'inkin, ja sanon Kvitsinsk'ille… Entäs Gawrilo Fedulitsh, — oletko sinä häntäkin kutsunut?"
— "Gawrilo Fedulitsh … herra Shitkow … on myöskin sanottuun tilaisuuteen saapuville kutsuttu. Hänen pitää olla läsnä siihen katsoen että hän on ylkä!"
Nyt oli Martin Petrovitsh'iltä nähtävästi kaunopuheliaisuuden varat lopussa. Sitä paitsi näytti minusta asia siltä, ettei hän oikein suosinut sulhasta, jonka äitini oli hänen tyttärelleen hankkinut: ukko lienee odotellut edullisempiakin naimisia Eulampjushkalleen.
Martin Petrovitsh nousi tuolilta ja raapaisi jalkaa.
— "Kiitoksia suostumuksestanne!"
— "Minnekäs sinulla on kiire?" kysyi äitini. "Istu nyt! minä käsken vähän haukattavaa."
— "Suuri kiitos", vastasi Harlow. "En minä jaksa nauttia mitään.Hoh-hoo. Täytyy lähteä kotia."
Hän peräytyi ja oli tapansa mukaan painumaisillaan alas kylki edellä.
— "Maltas nyt malta", jatkoi äitini, "oikeinko sinä annat kaikki tyyni tyttärille, etkä pidätä itsellesi yhtään mitään?"
— "Se on tietty, kaikki tyyni."
— "Entäs sinä itse … missäs sinä itse aiot asua?"
Harlow oikein käsillään huitomaan.
— "Missäkö? Tietysti kotonani; missä tähän saakka olen asunut, siellä vast'edeskin asun. Mitenkäs se asia voisi muuttua?"
— "Ja sinä luotat niin kokonaan tyttäriisi ja vävyysi?"
— "Wolodkaan — sitäkö te tarkoitatte? Tuohon riepuunko? No hänet minä tyrkkään juuri minne minä tahdon … tuonne noin tai tänne näin. Mitä hänellä olisi sanomista? Tyttäret taas, se on tietty, antavat minulle ruoan ja juoman ja vaatteen ja verhon kuolinhetkeeni asti … sehän toki on heidän velvollisuutensa! Enhän minä enää kauan ole heidän vastuksinaan. Ei se kuolema kylässä ole, omalla, kynnyksellä se istuu."
— "Kuolema on Herran kädessä", vastasi äitini, "ja kyllähän se heidän velvollisuutensa on. Mutta suo anteeksi, Martin Petrovitsh, jos sanon suoraan: vanhin tyttäresi Anna on ylpeä rouva, se on tunnettu asia, ja sutenapa tuo katsoo nuorempikin…"
— "Natalia Niholajewna!" keskeytti Harlow. "Johan te nyt! Ettäkö he?… Minun tyttäreni?… Ja ettäkö minä… Ettäkö he eivät olisi kuuliaisia? Eiväthän he ole unissaankaan… Vastaan panna, niinkö? Ja ketä?… Omaa isäänsä… Sitäkö uskallettaisi? Entäs isän kirous? Pianhan se on tehty! Koko elämän ikänsä ovat eläneet pelvossa ja vavistuksessa ja nyt yht'äkkiä!… Herra Jumala!"
Harlow rupesi yskimään ja kähisemään.
— "No no", kiirehti äitini lohduttamaan, "minä näet en vaan ymmärrä sitä, miksikä sinä nyt jo aiot jakaa pesän. Saisivathan he sen perästäkin päin. Synkkämielisyyden puuskaa lienee koko homma."
— "Hyvä rouva!" vastasi vähän närkästyneenä Harlow. "Kylläpä tuli teille tuosta synkkämielisyydestäkin koko keppihevonen. Tässä on kukaties korkeammat voimat vaikuttamassa, mutta te vaan sitä synkkämielisyyttä jankutatte. Siitä syystä olen minä kaiken tämän päättänyt, että jo eläissäni tahdon säätää kelle mitäkin tulee, ja minkä minä kullekin lahjoitan, sen päälle se olkoon isäntä, ja olkoon kiitollinen ja tehköön tehtävänsä, ja niinkuin isä ja hyväntekijä sen määrännyt on, niin hänen suuresta armostansa…"
Ääni katkesi Harlow'ilta jälleen.
— "No älähän nyt kiivastu hänestä, veikkonen", keskeytti hänet äiti; "muutoin saattaa se musta varsa todellakin tulla —"
— "Voi voi, Natalia Niholajewna, älkää te puhuko minulle siitä varsasta!" huokasi Harlow. "Kuolema se minua kutsumassa kävi. Jääkää hyvästi! Teitä, nuori herra, on minulla kunnia odottaa meille ylihuomenna."
Martin Petrovitsh läksi ulos. Äitini katsoi hänen jälkeensä ja pyöritti merkitsevästi päätänsä.
— "Ei tuo tiedä hyvää", jupisi hän, "ei tiedä hyvää! Huomasitkos", virkkoi hän sitten, kääntyen minuun, "huomasitkos kuinka hän puhuessaan sirristeli silmiään niinkuin aurinkoon olisi katsonut. Tuo on huono merkki, muista se. Semmoisella ihmisellä on huoli sydämmessä ja huono onni häntä uhkaa. Lähde nyt ylihuomenna sinne ja ota mukaasi Vikenti Osipovitsh ja Souvenir."
Määrättynä päivänä ajoivat portaittemme eteen meidän suuret neljän-istuttavat perhevaunut, kuusi tummanruskeata hevosta edessä, ja harmaapartainen paksu "hovikuski" Alekseitsh ohjaksissa. Toimen tärkeys, johon Harlow nyt aikoi ryhtyä, ja hänen juhlalliset kutsunsa olivat vaikuttaneet äitiini. Hän oli itse määrännyt otettavaksi juuri nämä ainoastaan erin-omaisissa tiloissa käytetyt vaunut ja käski Souvenir'in ja minun pukeutua juhlapukuun: hän tahtoi nähtävästi kunnioittaa suosikkiansa. Kvitsinski — hän kävi muutoinkin aina frakissa ja valkoisessa kaulaliinassa.
Souvenir räkätti koko matkan kuin harakka, nauraa kihitteli väliin ja puheli siitä tokko lanko muka hänelle mitään antaa, samassa sanoen häntä tontuksi ja marakatiksi. Kvitsinskiltä, totiselta ja äkäiseltä mieheltä, loppui viimein kärsimys.
— "Että te kehtaatte", sanoi hän selvällä puolalaisella murteellaan, "puhua tuommoista joutavaa? Ja onko sitä nyt aivan mahdoton istua hiljaa ilman tuollaisia 'peräti sangen tarpeettomia' (hänen lempisanansa) jaarituksia?"
— "No siinpaikaspa te nyt rupesittekin", jupisi Souvenir harmissaan ja käänsi kierot silmänsä vaunujen akkunaan.
Ei kulunut neljännestuntiakaan, tasan vetävät hevoset olivat tuskin käyneet märjiksi uusien hienojen valjashihnain alta, niin jo näkyi Harlow'in hovi. Selkäseljälleen avatusta portista ajoivat vaunumme pihaan: pikkurainen eturatsastaja, jonka jalat tuskin ulottuivat puoliväliin hevosen kylkiä, huudahti vielä kerran lapsen-äänellä, hypähtäen pehmoisella satulalla, vanhan Alekseitsh'in kyynärpäät vetäytyivät taaksepäin ja samassa kohosivat, kuului vakainen tpruu, ja vaunut pysähtyivät. Koiria ei tullut haukunnalla meitä vastaan: minne lienevät joutuneet pihalta paksuvatsaiset pojatkaan, paitaressut. Harlow'in vävy odotteli meitä kynnyksellä. Muistan vielä kuinka juhlallisilta näyttivät koivut, joita oli pistetty kahden puolen kuistia, juuri kuin helluntaina.
— "Jubileratkaamme!" rupesi Souvenir hyräilemään nenäänsä, ensimmäisenä astuen ulos vaunuista.
Ja juhlallisuutta näkyi todellakin kaikkialla. Sletkin'in kaulassa oli plyysinen liina, atlasi-rosetti keskellä: yllään oli hänellä tavattoman kaitainen frakki. Hänen selkänsä takaa pujahti näkyviin Maksimka, jonka hivukset olivat niin perinpohjin kastellut sahdilla, että oikein niistä tipahteli.
Astuimme vierashuoneesen ja näimme Martin Petrovitsh'in liikkumatta kohoilevan — niin, kohoilevan juuri — keskellä lattiata. Mitä lienevätkään Kvitsinski ja Souvenir tunteneet, nähdessään hänen kookkaan vartalonsa, sitä en tiedä, mutta minä tunsin jotakin nöyrän kunnioituksen tapaista. Martin Petrovitsh oli pukenut päällensä vanhan kaiketikin 12:nen vuoden nostoväkeen kuuluvan, kasakinin, mustan pystykauluksen kanssa. Pronssi-metali oli hänen rinnassaan ja miekka kupeellaan. Vasen käsi lepäsi miekan kahvalla, oikeallaan hän nojautui pöytään, joka oli peitetty punaisella veralla. Kaksi täyteen kirjoitettua paperiarkkia oli tällä pöydällä. Harlow ei liikkunut, ei pukissutkaan. Mikä arvokkaisuus hänen ryhdissään, mikä luottamus itseensä, rajattomaan ja järkähtämättömään valtaansa! Tuskin nyykäytti hän päätänsä meille ja virkkaen käheästi "olkaa hyvä", viittasi vasemman käden etusormella rinnatusten asetettuja tuoleja.
Oikeanpuolisen seinän vieressä seisoivat Harlow'in tyttäret, juhlapuvuissa nekin: Anna viheriänsinervässä, kahteen väriin vivahtavassa leningissä, keltainen vyö ympärillä; Eulampia ruusunkarvaisessa tulipunaisilla nauhoilla koristetussa leningissä. Heidän vieressään jörrötti Shitkow uudessa uniformussa, typerän näköisenä kuin ainakin, silmässä ahnas odottaminen ja karvaisilla kasvoilla tavallista enemmän hikihelmiä.
Vasemmalla puolen vierashuonetta istui pappi, vanha mies, karkeat ruskeat nivukset päässä ja yllään nukkavieru tupakan karvainen kaapu. Tuo tukka ja sameat murheelliset silmät sekä suuret päivettyneet kädet, jotka näyttivät häntä rasittavan ja taakkana lepäsivät hänen polvellaan, samoin kaavun alta esiinpistävät rasvanahkaiset saappaat — kaikki tiesi raskasta ilotonta elämää: hänen seurakuntansa olikin köyhä. Hänen vieressään istui ispravnikka, lihavanläntä, kalpeakasvoinen, epäsiisti herrasmies lyhyet paksut kädet ja jalat, mustat silmät, mustat tasaiseksi leikatut viikset ja alinomainen, iloinen mutta iljettävä hymy huulilla: hän oli tunnettu suurena lahjakoirana jopa tyrannina, niinkuin siihen aikaan oli tapana sanoa. Mutta häneen olivat tottuneet niin herrat kuin talonpojatkin ja mies oli yleensä rakastettu. Huolettomasti ja vähän pilkallisesti hän katseli ympärilleen; tämä prosessi näytti häntä huvittavan. Oikeastaan häntä huvitti vain viinaryypyt ja haukattavat, mitkä odottelevissa olivat. Hänen vieressään istui piiriviskali, laiha pitkäkasvoinen mies, kapeat poskiparrat korvista nenään, niinkuin tapana oli Aleksander Newskin aikana. Tämä päinvastoin otti kaikesta sydämmestänsä osaa Martin Petrovits'in aiottuun toimeen eikä kääntänyt hänestä suuria, vakavia silmiänsä. Kovin ponnistetusta tarkkuudesta ja myötätuntoisuudesta liikutti hän huuliaan ja mommelsi alin-omaan, ottamatta suutaan kumminkaan auki. Souvenir meni hänen luoksensa ja rupesi sopattamalla puhelemaan hänen kanssaan, ilmoitettuaan minulle ensinnä, että tämä mies on suurin vapamuurari koko läänissä.
Maakuntaoikeuden väliaikaiseen osastoon kuuluu, kuten tietty, ispravnikka, viskali ja stanovoi, mutta stanovoita joka ei ollut saapuvilla ensinkään tahi oli hän niin piiloittunut muitten taakse, ett'en minä häntä huomannutkaan. Yleensä oli hän tunnettu meidän kihlakunnassa liikanimellä "olematon".
Minä istahdin Souvenir'in viereen, Kvitsinski minun sivulleni. Käytännöllisen Puolalaisen kasvoilla asui ilmeinen harmi tästä "peräti sangen tarpeettomasta" mutkasta ja turhanpäiväisestä ajan hukasta.
— "Venäläisiä herrasväen metkuja!" Niin hän näkyi puhelevan itsekseen."Noita Venäläisiä!…"
Kun kaikki olivat istuneet, kohautti Martin Petrovitsh olkapäitänsä, rykäisi, katseli meihin karhun-omaisilla silmillään ja kuuluvasti huoaten alkoi näin:
"Hyvät herrat! Olen kutsunut teidät tänne seuraavan asian johdosta. Minä käyn vanhaksi, hyvät herrat, voimat alkavat vähetä … on minulle jo varoituskin annettu ja kuoleman hetki se lähenee, niinkuin varas yöllä. Eikö niin, isä hyvä?" Kääntyi hän pappiin.
Toinen hätkähti.
— "Kyllä, kyllä", morahti hän, partaansa puistellen.
— "Ja sen vuoksi", jatkoi Martin Petrovitsh, äkkiä korottaen äänensä. "Koska en tahdo että mainittu kuolema tulisi äkisti minun päälleni, ennenkuin olen taloni toimittanut…" Tässä toisti Martin Petrovitsh sanasta sanaan koko sen puheensa minkä hän toissa päivänä oli pitänyt meillä. "Ja koska minä näin päättänyt olen", huusi hän vielä kovemmin, "niin on tämä asiakirja" (hän löi kätensä pöydällä oleviin papereihin) "minulta kokoonpantu, esivallan virkamiehet todistajiksi saapuville kutsutut ja niinkuin tämä minun tahtoni on, niin se nyt seuraavissa pykälissä edestuodaan. Olen hallinnut — piisaa!"
Martin Petrovitsh pani nenälleen pyöreät, rautasankaiset silmälasit, otti pöydältä toisen paperiarkin ja alkoi lukea.
— "Pesänjako-kirja virasta eronneen painettijunkkarin ja aatelismiehen Martin Harlow'in omaisuuden ylitse, häneltä itseltänsä tehty, täydessä ja terveessä ymmärryksessä kuin myöskin omasta vapaasta tahdosta, ja jossa tarkasti säädetty on, ei ainoastaan mitkä tavarat hänen kahdelle tyttärellensä, Annalle ja Eulampialle" ("kumartakaa!" — tyttäret kumarsivat) "tulevat ovat, vaan myöskin mitenkä talon väki ja muu omaisuus sekä karja sanottujen tyttärien välillä jaettaman pitää. Omalla kädellänsä."
— "Tuo on hänen omia papereitansa", kuiskasi hymyillen, niinkuin ainakin, ispravnikka Kvitsinskille; "hän tahtoo lukea sen noin kaunistukseksi vain, mutta lailliset kirjat on tehty määrätyn mallin mukaan, ilman tuommoisia kukkasia."
Souvenir oli jo ruveta tirskumaan.
— "Minun tahtoni mukaan!" puuttui Harlow puheesen, jolta ispravnikan muistutus ei jäänyt huomaamatta.
— "Aivan täydellisesti teidän tahtonne mukaan", vastasi toinen nopeasti ja iloisesti; "mutta tiedättehän te, Martin Petrovitsh, ettei laillista muotoa voi välttää. Kaikki liiat sanat on pantu pois. Turkin sultaanin parran kanssa ei ole oikeudella mitään tekemistä."
— "Tule tänne sinä!" kiljasi Harlow vävyllensä, joka oli astunut sisään meidän perässämme ja teeskennellyllä nöyryydellä pysähtynyt oven suuhun. Nyt hän hyppäsi appensa luokse.
— "He, ota ja lue! Minä en jaksa. Mutta älä papata! Lue selvään että kaikki läsnä olijat ymmärtää voisivat."
Sletkin otti paperin molempiin käsiinsä ja alkoi vavahtelevalla mutta selvällä äänellä sekä hyvällä aistilla ja tunnolla lukea jakokirjaa.
Erinomaisen tarkasti oli siinä määrätty mitä oli tuleva Annalle, mitä Eulampialle, ja kuinka heidän piti keskenänsä sopiman. Tuon tuostakin keskeytti Harlow lukemista, virkkaen: — "kuuletkos, Anna, tämä on sinulle, sinun uutteruutesi tähden!" tahi: "tämän minä lahjoitan sinulle Eulampjushka!" ja sisaret kumartelivat kumpainenkin, Anna syvään, Eulampia vain päätänsä nyykäytellen.
Hovin kartano (uusi rakennus) oli määrätty Eulampialle, "hänelle, niinkuin nuorin tytär sen vanhan tavan jälkeen". Omituisesti helähteli ja vavahteli lukijan ääni näitä hänelle vastenmielisiä sanoja lukiessaan. Shitkow sitä vastoin lipaisi kieltään. Eulampia vilkasi häneen salaa. Jos minä olisin ollut Shitkow'in sijassa, en ensinkään olisi ollut mielissäni tuosta katseesta. Tuossa ylenkatseellisessa kasvojen lauseessa, joka oli omituista Eulampiassa, niinkuin venäläisessä kaunottaressa konsanaankin, oli tällä kertaa erityinen väre.
Itsellensä oli Martin Petrovitsh pidättänyt oikeuden asua nykyisissä huoneissaan ja vaati itsellensä "erityisenä talon asukkaana" täyden elatuksen "luonnollisessa traktamentissa" kuin myös kymmenen ruplaa pankossa joka kuukausi vaatteiksi ja jalkineiksi. Jakokirjan viimeisen lauseen tahtoi hän lukea itse.
— "Ja tätä minun isällistä tahtoani", julisti se, "pitää minun tyttärieni pyhästi noudattaman ja järkähtämättömästi täyttämän, niinkuin Jumalan käskyjä, sillä minä olen, lähinnä Jumalaa, heidän isänsä ja päänsä, enkä ole velvollinen heistä mitään tiliä tekemään, niinkuin en minä tehnytkään ole; ja jos he minun tahtoni täyttävät, niin pitää minun isällisen siunaukseni heidän kanssansa oleman, mutta elleivät minun tahtoani täytä, josta Jumala Kaikkivaltias varjelkoon, niin pitää minun kulumattoman isällisen kiroukseni heidän päällensä tuleman nyt ja aina ijankaikkisesti, amen!"
Harlow nosti paperin korkealle päänsä päälle, Anna laskeusi samassa polvillensa ja kolautti otsansa lattiaan; saman kuperkeikan teki heti senjälkeen hänen miehensäkin.
— "Entäs sinä?" kysyi Harlow Eulampialta.
Tämä lensi tulipunaiseksi ja kumarsi myöskin maahan asti. Shitkow notkisti koko ruumiinsa eteenpäin.
— "Kirjoittakaa alle!" huudahti Harlow, osoittaen sormellaan paperin ala laitaan. "Tähän näin: kiitän ja otan vastaan, Anna! Kiitän ja otan vastaan, Eulampia!"
Tyttäret nousivat ja kirjoittivat alle perätysten. Sletkin nousi myös ja yritti hänkin tarttua kynään, mutta Harlow esti hänet, tokaisten häntä keskisormella kaulaliinaan, niin että toinen liikahti.
Minuutin verran kesti äänettömyyttä. Äkkiä kuului Martin Petrovitsh ikäänkuin nyyhkäisevän, jonka jälkeen hän hiljaa virkkoi: "No niin, nyt on kaikki teidän omanne." Sen sanottuaan hän astui syrjään. Tyttäret ja vävy katsahtivat toisiinsa, astuivat sitten hänen luokseen ja rupesivat suutelemaan häntä olkavarsien kyynärpään yläpuolella. Sitä korkeammalle he eivät ylettäneet.