Ispravnikka luki varsinaisen formalisen asiakirjan, Martin Petrovits'in kirjoittaman lahjoitus-luettelon. Senjälkeen meni hän viskaalin kanssa kuistille ja ilmoitti naapureille, palkkalaisille, Harlow'in talonpojille ja muutamille palvelijoille mitä tapahtunut oli. Nyt alkoi kahden uuden tilan omistajattaren valtaan vahvistaminen. He olivat kumpainenkin tulleet kuistille ja heihin nyt kädellään osoittaen ispravnikka rypisti toista kulmakarvaansa ja saaden huolettomille kasvoilleen hetkeksi ankaran näyn, kehoitti talonpoikia "kuuliaisuuteen". Olisi tämä kehoitus hyvin saattanut jäädä poiskin, sillä sen hiljaisempia naamoja kuin Harlow'in talonpojilla oli, ei ole luullakseni maailmassa missään. Huonot viitat ja rikkinäiset nutut yllä, vyöt kumminkin sangen kireällä, niinkuin aina on tapana juhlallisissa tilaisuuksissa, — semmoisina he seisoivat, liikahtamatta kuin suolapatsaat ja joka kerta kuin ispravnikka päästeli tämmöisiä mahtisanoja: "Kuulettekos, pirut! Ymmärrättekös, perkeleet?" kumarsivat he äkkiä yht'aikaa, niinkuin komennon jälkeen. Jokainen näistä "piruista ja perkeleistä" piteli molemmilla käsillään lujasti lakista kiinni eikä kääntänyt silmiänsä akkunasta, jossa näkyi Martin Petrovitsh'in vartalo.
Hiukkaa vähemmin aristelivat palkkalaiset.
— "Tiedättekös mitään" kiljasi heille ispravnikka, "mikä estäisi Martin Petrovitsh Harlow'in ainoita ja laillisia perillisiä ja tyttäriä tulemasta hovin omistajiksi?"
Kaikki palkkalaiset kyyristyivät lähemmälle toisiansa.
— "Tiedättekös, perkeleet, vai?"
— "Ei myö, hyvä herra, tiedetä niin mitään", vastasi uljaasti rokon-arpinen vanha ukko, jolla oli tasaiseksi leikattu parta ja viikset, — virasta eronnut sotamies.
Perästäpäin, kotia mennessään, palkkalaiset haastelivat keskenään näin:
— "Kylläpäs on rohkea mies vaan tuo meidän Jeremeitsh!"
Ispravnikan pyynnöistä huolimatta ei Harlow tahtonut tulla kuistille tyttäriensä kanssa.
— "Alamaiseni antautuvat muutoinkin minun tahtoni alle", vastasi hän.
Toimituksen päättämisen jälkeen sai jonkunlainen suru hänessä vallan. Hänen kasvonsa vaalenivat jälleen. Tämä uusi, tavaton murheen lause sointui niin peräti vähän yhteen Martin Petrovitsh'in laajain ja hyväntahtoisten piirteiden kanssa, ettei enää tiennyt mitä ajatellakaan. Talonpojat puolestaan näkyivät olevan ymmällä hekin. Ja todellakin: "Herra on elossa vielä, tuollahan hän seisoo itse, ja vielä näethän semmoinen herra: Martin Petrovitsh! Ja yks kaks, niin hän ei enää meidän herra olekaan. Merkillistä!"
Lieneekö Harlow arvannut, mitä ajatuksia pyöri hänen "alamaistensa" päässä, vai lieneekö hän vielä kerran tahtonut näyttää heille mahtiansa, en tiedä, mutta hän avasi äkkiä ilmaruudun, pani suunsa aukolle ja kiljasi jyrisevällä äänellään: "kuuliaisuutta!" Samassa paiskasi hän akkunan kiinni. Talonpoikain ymmällä-olo ei tietysti tuosta yhtään haihtunut eikä vähentynyt. — Entistä enemmän he vain kivettyivät ja melkein näkyivät lakanneen katsomasta.
Suurempaa vilkkautta osoitti palvelijain ryhmä pihalla. (Tässä ryhmässä oli muun muassa kaksi hyvin lihavaa tyttöä, lyhyet kattunileningit päällä ja niin paksut pohkiat säärissä, ettei moisia näe muualla kuin Michel Angelon viimeisessä Tuomiossa, ja lisäksi vielä muuan peräti vanha, vanhuuttansa oikein härmettynyt, puolisokea ukko, karkeassa karvakankaasta tehdyssä sinellissä, — hänen sanottiin Potemkin'in aikana olleen pillipiiparina. Kasakkipojan Maksimkan oli Harlow pidättänyt itselleen.) Tämä ryhmä se liikahteli edes paikallaan.
Uudet emännät käyttävät hyvin arvokkaasti, etenkin Anna. Puristaen yhteen kuivat huulensa, katsoi hän itsepintaisesti maahan. Eipä juuri ennustanut hyvää tämä hänen ankara ryhtinsä. Eulampia ei nostanut silmiänsä hänkään; kerran vaan hän kääntyi ympärinsä ja katseli kotvasen melkein kummastellen sulhastansa, joka myöskin oli nähnyt tarpeelliseksi tulla Sletkin'in perässä kuistille. "Millähän oikeudella sinäkään täällä olet?" Niin näkyivät kysyvän nuo kauniit, pulleat silmät Sletkin oli muuttunut muita enemmän. Koko hänen olennossaan ilmaantui hätäilevä rohkeus, niinkuin hänellä olisi ollut nälkä; pään ja jalkain liikkeissä oli vielä tuota entistä teeskenneltyä nöyryyttä, mutta kuinka iloisesti levitteli hän käsiään, millä hääräilevällä innolla liikutteli lapaluitaan! "Pääsinpäs, muka, vihdoinkin perille!"
Päätettyänsä uuden emännyyden vahvistamisen metkut, tunsi ispravnikka niin selvästi aamiaisen lähenevän, että oikein hänelle tuli vettä suuhun. Hän hieraisi kämmeniänsä tuolla erityisellä tavalla, joka tavallisesti käy ensimmäisen ryypyn sisällemenon edellä. Pianpa saatiin kumminkin tietää, että Martin Petrovitsh'in tahdosta ensin toimitetaan jumalanpalvelus ja veden pyhitys. Pappi puki päällensä vanhan messukaavun, joka töintuskin enää koossa pysyi; kyökistä ilmestyi vanha lukkari, joka töintuskin enää hänkään koossa pysyi, vaikeasti viritellen suitsutusta vanhassa vaskisessa astiassa. Jumalanpalvelus alkoi. Harlow huokaili huokailemistaan: maahan asti hänen oli mahdotoin kumartaa lihavuutensa tähden; sen sijaan hän, oikealla kädellään ristien silmiänsä, kumarsi päätänsä ja osoitti vasemman käden sormella maahan. Sletkin se loisti, oikein sai kyyneleitä silmiinsä. Shitkow, kuten sopii sotaherran, hiljalleen vaan heitteli sormiaan uniformunsa kolmannen ja neljännen napin välillä. Kvitsinski, katolin-uskoa, jäi läheiseen kamariin, Viskali sen sijaan rukoili niin hartaasti, huokaili niin erinomaisella myötätuntoisuudella aina Martin Petrovitsh'in jälkeen, ja sopatti ja huuliaan liikutteli niin innokkaasti, nostaen silmänsä ylös mäkihin, että minäkin, häntä katsoessani tunsin liikutusta ja rupesin myöskin hartaasti rukoilemaan. Jumalanpalveluksen jälkeen, kun vesi oli pyhitetty, kasteli kukin kasvojansa pyhällä vedellä, yksin Potemkin'in aikainen pillipiipari ja Kvitsinskikin, ja sittenkuin Anna ja Eulampia Martin Petrovitsh'in käskystä, vielä kerran olivat kiittäneet häntä, kumartaen maahan asti, — silloin vasta löi aamiaisen hetki.
Ruokia oli paljon ja kaikki erin-omaisen maukkaita; me söimme aivan kauheasti. Tuli esille myös välttämätön puteli donskoi-viiniä. Ispravnikka, joka enemmän kuin kukaan muu tunsi suuren maailman tavat ja sitäpaitsi oli esivallan edustaja, ehdotti terveysmaljan "ihanille emännille!" Sen jälkeen ehdotti hän, että juotaisiin arvollisimman ja jalomielisimmän Martin Petrovitsh'in malja. Kuultuaan sanan "jalomielisimmän", Sletkin vingahti ja hyökkäsi suutelemaan hyväntekijäänsä,
— "No hyvä on, hyvä on: heitä jo valtaan!" jupisi Harlow, ikäänkuin harmissaan, torjuen häntä kyynärpäällään…
Mutta tässäpä tapahtui, kuten sanotaan, ikävä juttu.
Asia oli tämä: Souvenir, joka aivan aamiaisen alusta oli juonut yhtä mittaa, nousi nyt äkkiä ylös tuoliltansa, punaisena kuin kukko ja osoittaen sormellaan Martin Petrovitsh'ia, räjähti nauramaan hataraa ilkeätä nauruansa.
— "Jalomielinen! Jalomielinen!" väkätti hän. "Saadaanpas nähdä, miltä tuo jalomielisyys hänestä itsestään on tuntuva, kun ajavat hänet, jalomielisen herran, paljain jaloin — lumihankeen."
— "Mitä sinä valehtelet, pöllö!" virkkoi Harlow ylönkatseellisesti.
— "Pöllö! Pöllö!" toisti Souvenir. "Yksin Jumala tietää, kumpainenko meistä se oikea pöllö onkaan. Niin, veikkonen, vaimonne, minun siskoni, te saitte päiviltä pois, siksipä nyt omaa itseännekin halvensitte … ha-ha-ha!"
— "Kuinka te uskallatte loukata meidän kunnioitettavaa hyväntekijäämme?" piipitti Sletkin, heittäen irti Martin Petrovitsh'in olkapään, jota oli mennyt suutelemaan, ja syösten Souvenir'in päälle. "Tietäkää, että jos meidän hyväntekijämme tahtoo, niin me voimme ihan tässä silmänräpäyksessä repiä koko lahjakirjan rikki."
— "Ja sittenkin te ajatte hänet paljain jaloin lumihankeen", virkkoiSouvenir, piiloittuen Kvitsinskin taakse.
— "Suu kiinni!" jupisi Harlow. "Jos minä läimäytän sinua, niin ei jää märkää paikkaakaan sinusta jäljelle. Ja ole sinäkin vaiti, penikka!" lisäsi hän Sletkin'ille. "Älä tuppaile mihin ei sinua pyydetä! Jos minä, Martin Petrow Harlow, kerran päätin tehdä tämän jakokirjan, niin kuka sen voi tyhjäksi tehdä? Kuka uskaltaa tehdä minun tahtoani vastaan? Missä olisi maailmassa sellainen voima?"
— "Martin Petrovitsh!" puuttui mehevällä bassollaan puheesen viskali. Hänkin oli juonut paljon, mutta siitä oli vaan kasvanut hänen arvokkaisuutensa. "Entäpäs, jos herra tilan-omistaja olisi suvainnut lausua totuuden? Kyllähän te teitte suuren työn, vaan mitäpäs … Jumala siitä sentään varjelkoon … mitäpäs, jos kiitollisuuden sijaan ilmaantuu jonkunlainen kontroversi?"
Minä vilkasin salaa Martin Petrovitsh'in tyttäriin. Anna oli iskenyt silmänsä puhujaan, enkä minä koskaan ollut nähnyt häjympiä, enemmän kärmeen-omaisia ja kaikessa häjyydessäänkin kauniimpia kasvoja! Eulampia oli kääntynyt pois ja seisoi kädet ristissä; ylenkatseellinen hymy oli enemmän kuin koskaan ennen kutistanut hänen täyteläiset ruusuiset huulensa.
Harlow nousi tuoliltansa, avasi suunsa, mutta kieli nähtävästi petti hänet. Yht'äkkiä löi hän nyrkkinsä pöytään, niin että kaikki kapineet, mitä huoneessa oli, hypähtivät ja tärähtivät.
— "Isä kulta", virkkoi Anna hätäisesti. "He eivät tunne meitä ja siksi ymmärtävät meidät väärin. Älkää vihastuko, se ei ole terveellistä teille. Kasvonne ovat nytkin jo vääristyneet."
Harlow katsahti Eulampiaan. Tämä ei liikahtanut paikaltaankaan, vaikka hänen vieressään istuva Shitkow tyrkkikin häntä kylkeen.
— "Kiitos, minun tyttäreni Anna", virkkoi Harlow kumeasti, "sinä olet kiltti. Sinuun minä luotan ja mieheesi kanssa."
Sletkin vingahti taas. Shitkow pullisti jo rintaansa ja polkaisi jalkaansa hiljaa maahan, mutta tätä harrasta mieltä ei Harlow huomannut.
— "Tuo tyhjäntoimittaja", jatkoi hän viitaten leuallaan Souvenir'iin, "tahtoisi aina kiusata minua; mutta teidän, hyvä herra", näin kääntyi hän viskaliin, "teidän ei sovi arvostella Martin Harlow'in tekoja ja toimia; teiltä puuttuu siihen kykyä. Virkamies te kyllä olette, mutta puhutte pelkkää roskaa. Ja ylipäänsä tehty mikä tehty, päätöstäni en muuta… Ja voikaa hyvin nyt. Minä lähden pois. En minä ole enää isäntä täällä; vieras minä olen. Anna, emännöi sinä niinkuin tahdot; minä lähden omaan huoneeseni. Piisaa jo!"
Martin Petrovitsh käänsi meille selkänsä, eikä sanonut sanaakaan enää, vaan verkalleen astui huoneesta ulos.
Isännän äkillinen lähtö tietysti hajoitti seurankin, varsinkin koska molemmat emännätkin katosivat. Sletkin koetteli turhaan meitä pidättää. Ispravnikka ei malttanut olla nuhtelematta viskalia hänen sopimattomasta suoruudestansa.
— "Mitäs tehdä!" vastasi toinen, "omatunto käski!"
— "Johan minä sanoin, että hän on vapaamuurari", kuiskasi minulleSouvenir.
— "Omatunto", vastasi ispravnikka. "Tiedän minä sen teidän omantuntonne. Taskussa se istuu teillä, niinkuin meillä muillakin syntisillä ihmisillä."
Pappi, joka jo oli noussut seisomaan ja aavisti aterian pikaista loppua, pisteli kiireimmiten suuhunsa palan palan perästä.
— "Teillähän on erin-omainen ruokahalu, näen mä", sanoi Sletkin röyhkeästi hänelle.
— "Evääksi panen", vastasi toinen nöyrällä viittauksella. Monen ajan takainen nälkä kuului tässä vastauksessa.
Vaunut kolisemaan… Me läksimme.
Kotimatkalla sai Souvenir kenenkään häiritsemättä kiemuroida ja lörpötellä, sillä Kvitsinski, sanottuaan ettei hän kehtaa nähdä noita "peräti sangen tarpeettomia" metkuja, oli jo ennen meitä lähtenyt kotia jalkaisin. Hänen sijaansa tuli vaunuihimme Shitkow. Entinen majori näytti sangen tyytymättömältä ja liikutteli alinomaa viiksiänsä, niinkuin torakka.
— "Mitäs nyt sanotte, herra majori", jaaritteli Souvenir: "Sotakurin taisi käydä vähän niin ja näin. Malttakaas, saatte vielä pahempaakin nähdä. Vielä ne antavat kuranssia teillekin. No on sitä teitäkin ylkä, yh-hyh!"
Souvenir nauroi minkä jaksoi; mutta majori parka ei osannut muuta kuin viiksiänsä liikutella.
Kotia tultuani kerroin äidilleni kaikki, mitä olin nähnyt. Hän kuunteli minua loppuun asti, muutaman kerran pyörittäen päätään.
— "Ei tuosta hyvää tule", virkkoi hän, "ei nuo uudet temput minua yhtään miellytä."
Seuraavana päivänä tuli Martin Petrovitsh meille päivällisille. Äitini toivotti hänelle onnea hyvin päätetyn toimen johdosta.
— "Nythän sinä olet vapaa mies", sanoi äiti, "ja helpolle mahtaa tuntuakin."
— "Kyllähän se niin on", vastasi Martin Petrovitsh. Ei hänen kasvoistaan sentään olisi osannut sanoa että hänestä todellakin tuntui helpolta. "Nyt sopii ajatella sielunkin asioita ja valmistautua kuolinhetkeen, niinkuin tulee ja sopii."
— "Vieläkös sitä kättä niin kummallisesti panee?" kysäsi äitini,
Harlow pani vasemman kätensä nyrkkiin ja avasi jälleen, kahdesti perättäin.
— "Kyllä se panee, hyvä rouva. Niin ja tietäkääs, että aina kun rupean nukkumaan, niin joku huutaa korvissani: katso vaan, katso vaan."
— "Se nyt on hermoissa vaan", arveli äitini ja käänsi puheen eilispäivän tapauksiin, viitaten muutamiin seikkoihin, jotka olivat seuranneet pesänjakoa.
— "No niin, niin", keskeytti hänet Harlow. "Olihan siellä vähän joutavaa semmoista. Mutta yksi asia on", lisäsi hän, puhuen verkalleen, "josta tekisi mieleni teille mainita. Näettehän, ei minua hämmästyttänyt eilen Souvenir'in joutava jaaritus, eikä viskalikaan minua hämmästyttänyt, vaikka hän onkin hyvin säntillinen ihminen, ei hänkään, mutta hämille minut sai…"
Harlow'ilta jäi ääni kulkkuun.
— "Kuka?" kysyi äitini.
Harlow katsahti häneen ja vastasi: "Eulampia!"
— "Eulampiako? Tyttäresi? Mitenkä niin?"
— "No ajatelkaas, hyvä rouva, niin oli kuin kivestä: patsas mikä patsas! Eikös hänellä tunteita olekaan. Sisar Anna — no se oli niinkuin olla piti. Se on hieno ihminen. Mutta Eulampia — jolle minä — mitäpäs sitä salaisin? — olen suurempaa hellyyttä osoittanut! Eikös hänen ole sääli minua? Tietysti ei laitani silloin enää ole hyvä, tietystihän minä silloin tunnen, ett'ei minusta ole kauaksi, koskapa kaikki luovutan heille. Ja sittenkin hän oli kuin kivestä! Ei siunattua sanaa sanonut. Kumarrukset teki, mutta ei sanaakaan kiitosta."
— "Maltahan", virkkoi äiti, "jahka naitamme hänet GawriloFedulitsh'ille … kyllä pehmenee."
Martin Petrovitsh vilkaisi jälleen kulmainsa alta äitiini.
— "No niin, Gawrilo Fedulitsh! Te luotatte siis häneen?"
— "Luotan."
— "No niin, tehän sen ymmärrätte paremmin. Mutta Eulampialla, tietäkääs, on luonne aivan sama kuin minullakin. Kasakin verta ja sydän taas kuin hehkuva hiili."
— "Onkos sulla, veikkonen, sitten semmoinen sydän?"
Harlow ei vastannut mitään. Oltiin kotvasen aikaa ääneti.
— "Kuinkas sinä, Martin Petrovitsh", alkoi äitini jälleen, "olet tuuminut sielusi pelastamista? Mitrofanin luostarissako sinä aiot käydä vai Kiew'issä asti? Vai lähtenet Optinan erämaahan, kosk' on lähellä? Siellä kuuluu nyt olevan semmoinen pyhä erakko — Makari-isäksi sanovat häntä — ett'ei sellaista ole ollut miesmuistiin! Niin lukee synnit kaikki kuin kirjasta."
— "Jos hän todellakin näyttää olevansa kiittämätöin tytär", virkkoi Harlow käheällä äänellä, "niin helpompi olisi minun tappaa hänet omalla kädelläni."
— "Herranen aika mitä sinä puhut! Ajattelehan toki!" huudahti äitini. "Mitäs puheita nuo tuollaiset ovat! Katsos siinäpä se nyt on. Olisit totellut minua tuonoin, kun kävit neuvoani kysymässä. Nyt sitä vastoin rupeat itseäsi vaivaamaan, sen sijaan kuin sinun pitäisi ajatella sielusi asioita. Rupeat itseäsi vaivaamaan, etkä sinä kyynärpäätäs saa sittenkään puraistuksi. Niin! nyt sinä valitat ja pelkäät…"
Tämä nuhde näkyi pistäneen Harlow'ia hamaan sydämmeen. Aaltona hyökäsi häneen koko hänen entinen ylpeytensä. Hän puisti päätänsä ja ojensi leukansa eteenpäin.
— "Ei ole tämä mies sitä laatua, armollinen rouva Natalia Niholajewna, että rupeaisi valittelemaan tahi pelkäämään", puhui hän tuimana. "Olen vaan teille, joka olette hyväntekijäni ja jota minä pidän arvossa, tahtonut puhua, mitä minä tunnen. Mutta sen tietää Herra Jumala" (tässä hän kohotti kätensä) "että pikemmin maanpallo sirpaleiksi särkyy, ennenkuin minä sanani syön tahi rupeaisin" (tässä hän oikein pyrskähti) "rupeaisin pelkäämään tahi katumaan tekojani! Koska niin tein, niin oli mulla siihen syyt. Ja tyttäreni eivät lakkaa minua tottelemasta iankaikkisesti, amen!"
Äitini peitti kasvot käsillään.
— "No mutta, veikkonen, niinhän sinä pauhaat kuin pasuna! Jos sinä todellakin luotat omaisiisi niin täydellisesti, niin kiitä Jumalaa! Pääni ihan panit pyörälle."
Martin Petrovitsh pyysi anteeksi, huokasi pari kertaa ja oli vaiti.Äitini mainitsi taas Kiew'istä, Optinan erämaasta, Makari-isästä…Harlow myönsi, puhellen: "kyllä pitäisi mennä … pitäisi mennä …sielukulta näet…" eikä muuta.
Alakuloinen hän oli hamaan lähtöönsä asti, välistä puristaen ja avaten nyrkkiänsä ja katsellen kämmentään sekä puhellen kuinka häntä kauhistaa, jos pitäisi kuolla ilman katumusta, halvaukseen. Hän sanoi myös tehneensä lupauksen, olla suuttumatta, koskapa suuttumus vaan pilaa veren ja nostaa sitä päähän. Ja koska hän nyt muutoinkin oli luopunut kaikesta, niin mitäpäs olisi hänen tarvis suuttuakaan? Vaivatkoot itseänsä nyt muut vuorostansa ja pilatkoot vertansa.
Ottaessaan jäähyväisiä katsoi hän äitiini niin kummallisesti: miettiväisesti ja kysyväisesti, ja siepattuaan äkisti taskustansa "Lepäävän Työntekijän", pisti sen äitini käteen.
— "Mitäs tämä on?" kysyi äitini.
— "Lukekaahan tuo paikka tuossa", virkkoi Martin Petrovitsh kiireisesti, "tuossa missä kolkka on taivutettu. Siinä puhutaan kuolemasta. Niin minusta tuntuu, että se on mainion hyvin sanottu, mutta ymmärtää minä vaan en sitä voi. Etteköhän te, hyvä ystävä, selittäisi tuota minulle? Ensikerran kuin tulen, niin silloin selittäisitte."
Näin sanottuaan läksi Martin Petrovitsh pois.
— "Ei ole laita oikein, ei ole oikein!" virkkoi äitini hänen mentyänsä ja rupesi lukemaan "Työntekijää". Harlow'in merkitsemässä paikassa seisoi näin:
"Kuolema on yksi tärkeä ja suuri luonnon työ. Ei se ole muuta mitän kuin että hengi, kuin on keveämbi, hienombi ja ohuembi niitä elementtejä, kuin sitä valdansa alla pitänet ovat, vaan myöskin itse elektron-voimaa, kemillisellä tavalla puhdistu ja riendä haman siihen asti kuin se löytä senkaltaisen paikan, jonga hengi on yhdenkaldainen kuin se itsekin on…" j.n.e.
Äitini luki tämän kohdan kaksi kertaa, huudahti sitten "hyi!" ja heitti kirjan nurkkaan.
Parin päivän perästä sai äitini sanoman, että hänen sisarensa mies oli kuollut. Hän otti minut mukaansa ja läksi sisarensa luokse. Aikomus oli ensi alussa olla siellä kuukauden päivät, mutta jäimmekin sinne myöhäiseen syksyyn asti. Vasta syyskuun lopulla palasimme kotia.
Ensimmäinen tieto, jolla kamaripalvelijani Prokofi (hän oli myös hovin jahtimestari) tervehti minua, oli se, että kurppia oli tullut suunnattomat parvet ja että Jeskovon (Harlow'in hovin) läheisessä lehdossa niitä oikein kihisee. Päivällisiin asti oli vielä kolme tuntia. Minä sieppasin pyssyn ja laukun sekä läksin Prokofin ja lintukoiran kanssa kiireimmän kaupassa Jeskovon koivikkoon. Kurppia oli siellä todellakin runsaasti. Tuhlattuamme noin kolmekymmentä laukausta, saimme viisi kuusi kurppaa ammutuksi.
Rientäissäni kotia saaliineni, huomasin minä tien vieressä talonpojan kyntämässä. Hänen hevosensa seisattui, ja mies, haukkuen itkevällä ja häjyllä äänellä, nyki armottomasti ohjaksista hevosen sivulle kääntynyttä päätä. Minä rupesin tarkastelemaan tuota onnetonta konia, jolta kylkiluut melkein pyrkivät näkyviin ja jonka hiestä märjät kyljet vapisivat ja kohoilivat epätasaisesti, niinkuin sepän palkeet. Siinähän oli kuin olikin vanha huononpäiväinen tamma, arpi olkapäässä, sama tamma, joka oli niin monta vuotta palvellut Martin Petrovitsh'ia.
— "Elääkö herra Harlow vielä?" kysäsin minä Prokofilta. Metsästys oli vallannut meidät kumpaisenkin mukanansa, niin ett'emme tähän saakka olleet muusta puhuneetkaan.
— "Elää kyllä. Kuinka niin?"
— "Hänenhän se on tämä hevonen. Onkos hän myönyt sen?"
— "Hevonen on totisesti herra Harlow'in, mutta myönyt hän sitä ei ole.Se otettiin häneltä ja annettiin tuolle talonpojalle."
— "Mitenkä otettiin? Hänenkö suostumuksellansa?"
— "Hänen suostumustansa siihen ei ole kysytty. Niin", lisäsi Prokofi, vähän naurahtaen minun hämmästyneesen katseeseni, "täällä on teidän poissa-ollessanne kaikki muuttunut, niin että älä Herra saata. Nyt on siellä Sletkin herrana ja valtiaana."
— "Entäs Martin Petrovitsh?"
— "Martin Petrovitsh'ista on tullut se vihoviimeinen mies talossa.Niin ruokitaankin kuin ruotuvaivaista. Lopun tekivät herrasta kokonaan.Kyllä ne hänet vielä maantiellekin ajavat."
Minä en voinut sulattaa tuota ajatusta, että moisen jättiläisen saisiajetuksi.
— "Mitäs Shitkow sitten arvelee?" kysyin viimein. "Onhan hän nainut toisen tyttären?"
— "Nainut?" toisti Prokofi ja naurahti nyt suun täydeltä. "Eihän häntä taloonkaan päästetä. Ei tarvita, muka; käännä muka rekesi toisapäin. Niinkuin sanottu: Sletkin on nyt herrana ja isäntänä."
— "Entäs morsian?"
— "Eulampiako Martinowna? Voi, nuori herra, sanoisin minä teille … mutta kovin olette nuori vielä. Sepä se. Täss' on tapahtunut semmoista, että heh, heh!… Kas! Diana näkyy seisovan!"
Koira seisoi todellakin liikahtamatta, tuuhean tammipensaan edessä, joka kasvoi tien viereisen kuopan partaalla. Me riensimme koiran luokse. Kurppa nousi pensaasta, me ammuimme kumpainenkin, mutta emme osanneet kumpikaan. Kurppa siirtyi toisaalle, me perään.
Kotia palatessani oli soppa jo pöydällä. Äiti torumaan minua.
— "Mitä tämä on?" sanoi hän närkästyneenä. "Ensimmäisenä päivänä jo annat odottaa itseäsi."
Minä ojensin hänelle ammutut kurpat. Hän ei katsahtanutkaan niihin.
Paitsi häntä oli huoneessa vielä Souvenir, Kvitsinski ja Shitkow. Virkaheitto majori istui kyyristyneenä melkein niinkuin kujeesta tavattu koulupoika. Hänen kasvoillaan näkyi sekaisin hämmästys ja harmi. Hänen silmänsä olivat tulleet punaisiksi.
Olisi luullut hänen vähän aikaa sitten itkeä lurauttaneen. Äitini oli edelleen pahalla tuulella; minä huomasin helposti ett'ei myöhäinen kotiatuloni ollut syynä siihen. Aterian aikana hän ei puhunut melkein ensinkään; majori katsahteli silloin tällöin häneen hyvin surkeasti, syöden kumminkin sen ohella tukevasti. Souvenir vapisi. Kvitsinski'llä oli tavallinen itseensä luottava ryhti.
— "Vikenti Osipitsh", kääntyi äitini hänen puoleensa, "lähettäkää huomenna vaunut hakemaan Martin Petrovitsh'ia, koska minä olen kuullut, ett'ei hänellä enää ole omia. Ja käskekää sanoa hänelle, että hänen pitää välttämättömästi tulla, että minä tahdon nähdä häntä."
Kvitsinski oli vastata tuohon jotakin, mutta pidättihe.
— "Ilmoittakaa Sletkin'illekin", jatkoi äitini, "että minä käsken häntä luokseni. Kuuletteko? Minä käsken!"
— "Joha … ja juuri sitä lurjusta pitäisi…" niin alkoi puhua puoliääneen Shitkow; mutta äitini loi häneen niin halveksivan katseen, että toinen kääntyi pois ja vaikeni.
— "Kuulitteko? Minä käsken!" toisti äitini.
— "Kuulin", vastasi Kvitsinski nöyrästi, mutta samassa arvokkaasti.
— "Ei se Martin Petrovitsh tänne tule", kuiskasi Souvenir minulle, astuen minun kanssani ruokahuoneesta.
"Saatte nähdä mitenkä hänen on käynyt. Sitä ei voi käsittää! Minä luulen ett'ei hän enää oikein ymmärrä ihmisten puhettakaan. Kylläpä pistivät pihtiin miehen."
Ja Souvenir purskahti nauramaan onteloa nauruansa.
Souvenir'in ennustus kävi toteen. Martin Petrovitsh ei tahtonut tulla äitini luokse. Tähän ei äitini asiata kumminkaan jättänyt, vaan lähetti hänelle kirjeen. Vastaukseksi tuli paperipalanen, johon suurilla kirjaimilla oli kirjoitettu seuraavat sanat: "En voi, en mitenkään. Häpeä tappaa minut. Antakaa minun menehtyä näin vaan. Suuri kiitos. Älkää piinatko. Harlow'in Martti."
Sletkin tuli, ei kumminkaan sinä päivänä, jona äitini oli "käskenyt", vaan kokonaista vuorokautta myöhemmin. Äitini käski saattaa hänet omaan kamariinsa. Ties taivas, mistä he lienevät keskustelleet, mutta kauvan ei heidän keskusteluansa kestänyt: neljänneksen tuntia, ei enempää. Sletkin läksi äitini kamarista tulipunaisena ja semmoinen myrkyllisyys ja röyhkeys kasvoilla, että minä, kohdattuani hänet vierashuoneessa, hämmästyin ihan sanattomaksi. Souvenir'iltäkin jäi alotettu nauru ihan kesken. Äiti tuli kamaristaan, tulipunaisena hänkin, ja julisti kaikkien kuullen, ett'ei herra Sletkin'iä saa hänen luokseen päästää missään tapauksessa, ja jos Martin Petrovitsh'in tyttäret tulisivat — kyllä heillä muka hävyttömyyttä siksi olisi — niin ei saa heitäkään päästää. Päivällispöydässä lausui äitini äkisti:
— "Semmoinen ilkeä juutalaispoika! Minä olen hänet korvista vetänyt ulos rapakosta; kaikesta, kaikesta on hän kiitollisuuden velassa minulle, ja kumminkin hän rohkenee sanoa, että minä turhanpäiten sekaannun heidän asioihinsa! Martin Petrovitsh muka on itsepäinen, hänen oikkujansa muka on mahdoton täyttää. Oikkujansa? Hyi sitä kiittämätöntä penikkaa! Inhottava juutalainen!"
Majori Shitkow, joka myös oli päivällisillä, arveli että nythän itse taivas on käskenyt hänen käyttämään tilaisuutta hyödykseen, sanoaksensa pari kolme kovaa sanaa … mutta äitini keskeytti hänen paikalla.
"Kyll' olet hyvä sinäkin, veikkonen", virkkoi hän. "Upseri olet olevinasi, ja tyttö sinut pani pussiin. Komppaniaa muka komensit. Mahtoi vaan se komppania olla mainion nöyrä sinulle. Ja voudinkin tointa tähtäilit? Kyllä olisi sinua ollut hyvä vouti."
Kvitsinski, joka istui toisessa päässä pöytää, myhähti itseksensä, eikä puuttunut tuosta myhäyksestä vahingon-iloa. Shitkow parka se vaan viiksiään liikautti, kohotti kulmakarvansa sekä sukelti karvaisine kasvoineen servettiin.
Aterian jälkeen meni hän tapansa mukaan kuistille polttamaan piipullisen tupakkaa. Hän näytti minusta niin raukkamaiselta ja orvolta, että minä vaikk'en hänestä pitänytkään, istahdin hänen viereensä.
— "Mitenkäs se niin kävi, Gawrilo Fedulitsh", ryhdyin minä suoraan asiaan, "että teidän ja Eulampia Martinownan välit ratkesivat? Minä luulin teidän jo aikaa sitten olevan naimisissa."
Vanha majori katseli minuun surumielisesti.
— "Myrkyllinen käärme," virkkoi hän murheellisesti, koettamalla koettaen lausua jok'ainoan kirjaimenkin, "myrkyllinen käärme on minua pistänyt ja tyhjäksi tehnyt kaikki minun elämäni toiveet. Niin, Dmitri Semenovitsh, kertoisin minä teille kaikki tuon konnamaisen miehen kavalat vehkeet, mutta pelkään suututtavani äitinne." (Tässä iski mieleeni Prokofin lause: "kovin olette nuori vielä".) "On sitä tässä jo muutoinkin."
Shitkow rykäsi.
— "Kärsiä, kärsiä … se on ainoa mitä enää osaa tehdä", jatkoi hän, lyöden nyrkillä rintaansa. "Kärsi, kärsi vanha sotamies! Keisaria olet palvellut uskollisesti ja nuhteettomasti, niin! Et ole säästänyt hikeäsi etkä vertasi, ja kas nyt mihin kiikkuun jouduit." Vähän ajan perästä hän jatkoi, nyhkimällä imien kirsikkapuista piippuaan. "Annas olla, että kaikki tämä olisi tapahtunut armeijassa, ja asia olisi minusta riippunut, niin miekan lappeella minä olisin hänet pieksättänyt kolmeen vuoroon, toisin sanoen kunnes olisi tarpeensa saanut."
Sletkin otti piipun suustansa ja loi silmänsä avaruuteen, ikäänkuin mielessänsä ihaillen esille loitsimaansa kuvaa.
Souvenir lennähti saapuville ja rupesi härmäämään majoria. Minä poistuin heistä syrjään ja päätin, maksoi minkä maksoi, omin silmin nähdä Martin Petrovitsh'ia.
Lapsellinen uteliaisuuteni oli noussut ylimmilleen.
Huomenna läksin jälleen pyssy olalla koiran kanssa, mutta ilman Prokofia, Jeskovon koivikkoon. Päivä oli erin-omaisen ihana. Tuskinpa syyskuussa semmoisia päiviä muualla onkaan kuin Venäjällä. Niin oli tyyni, että sadan askelen päästä osasi kuulla kuinka orava hyppieli kuivia lehtiä myöten, kuinka irtaantunut oksa putosi puusta, ensin tarttuen alempiin oksiin, kunnes vihdoin putosi pehmoiseen ruohoon, putosi ainiaksi, ei se siitä enää liikahdakaan, vaan hiljakseen mätänee. Ilma ei ollut lämmin eikä viileä, vaan lemuisa ja ikäänkuin hapahko; hennosti ja miellyttävästi se karvasteli silmiä ja poskia. Pitkä hämähäkin kina, hieno kuin silkki ja valkoinen keränen keskellä leijui sinne tänne ja tarttuen pyssyn piippuun oikaisihe suoraan ilmassa — se tiesi pysyvää lämmintä ilmaa. Aurinko paistoi, mutta niin lempeästi kuin kuu. Kurppia kohtasin usean kerran, mutta niistä en suuria välittänyt, minä kun tiesin että koivikkoa kestää melkein Harlow'in kartanoon saakka, aina hänen puutarhansa aitaan. Sinnepäin minä painuin, vaikk'en ymmärtänyt, kuinka minä pääsisin itse kartanoon. Jopa rupesin epäilemään, sopikohan muka minun tunkeutua sinne, koska äitini oli suuttunut uuteen isäntäväkeen.
Äkkiä olin kuulevinani ihmisääniä lähelläni. Minä kuuntelemaan… Joku kulki metsässä, tullen suoraan minua kohti.
— "Miks'etkös sitä sitten sanonut", kuului naisen ääni.
— "Älä puhu joutavia", keskeytti toinen, miehen ääni. "Eihän sitä kaikkia saata tehdä yhtä haavaa!"
Minä tunsin äänet. Siniset naisen vaatteet vilahtivat harvenneiden pähkinäpensaiden välitse, sen vieressä näkyi tumma kauhtana. Vielä silmänräpäys ja pienelle nurmikolle astuivat esiin, viiden askelen päässä minusta, Sletkin ja Eulampia.
He hämmästyivät. Eulampia peräytyi samassa takaisin pensaisiin. Sletkin mietti hetkisen ja lähestyi minua.
Hänen kasvoillaan ei ollut enää jälkeäkään tuosta teeskennellystä nöyryydestä, joka niissä asui vielä neljä kuukautta sitten, jolloin hän, astuskellen Harlow'in pihalla, hieroi ratsuni päitsiä, mutta enpä siinä enää nähnyt tuota röyhkeää uhkeuttakaan, mikä niissä eilen oli minut saattanut hämille äitini kamarin kynnyksellä. Kasvot olivat valkoiset ja kauniit kuin ennenkin, mutta näyttivät tanakammilta ja leveämmiltä.
— "No, onko kuinkakin monta kurppaa ammuttu", kysäsi hän, nostaen lakkiansa hymyillen ja pyyhkäisten kädellään mustia kiharoitansa. "Te käytte linnustamassa meidän koivikossa. No olkaa niin hyvä; emme me kiellä. Päinvastoin…"
— "Tänään en ole ampunut mitään", virkoin minä, vastaten hänen ensimmäiseen kysymykseensä; "ja teidän koivikostanne lähden minä tuossa paikassa."
Sletkin pani kiireesti lakin päähänsä. "Älkää toki! Miksikäs niin? Emmehän me aja teitä pois, — olemme päinvastoin iloisia siitä. Samaa sanoo Eulampia Martinownakin. Eulampia Martinowna, käykääs tänne. Minne ihmeelle te olette lymynneet?" Eulampian pää pisti esille pensaista; mutta itse hän ei tullut luoksemme. Hän oli tullut entistänsä kauniimmaksi viime aikoina, näytti kuin olisi kasvanut ja lihonnut.
— "Minun on todellakin mieleni hyvä", jatkoi Sletkin "että kohtasin teidät. Te olette tosin nuori vielä, mutta ymmärrystä teillä on kyllä. Äitinne suvaitsi eilen suuttua minuun, eikä ottanut kuullakseen mitään selityksiä, vaikka minä, sen näkee taivaan Jumala, en ole syypää mihinkään. Martin Petrovitsh'in kanssa ei voi enää muutoin menetelläkään; hän on aivan kuin lapsi. Emmehän me, herrainen aika, toki voi täyttää kaikkia hänen oikkujansa! Mutta arvossa me kyllä pidämme, niinkuin tulee ja sopii. Kysykää vaikka Eulampia Martinownalta."
Eulampia ei liikkunut. Tavallinen ylenkatseellinen hymy leijui hänen huulillansa ja hellyyttä vailla oli kauniiden silmien katse.
— "Mutta miksikäs te Wladimir Wasiljevitsh, möitte Martin Petrovitsh'in hevosen?" (Minua kaiveli erittäinkin tuo hevonen, joka nyt oli talonpojan omana.)
— "Miksikö möimme hänen hevoisensa, niinkö? No mutta, ajatelkaahan toki: minnekäs siitä olisi ollut? Heiniä vaan söi ilmaiseksi. Talonpojalla se edes saattaa kyntää. Ja milloin Martin Petrovitsh vaan haluaa lähteä ajelemaan jonnekin, niin ei hänen tarvitse muuta kuin pyytää meiltä hevosta. Emme me sitä häneltä kiellä. Pyhäpäivinä, jolloin hevosilla ei ole mitään työtä, — vallan kernaasti!"
— "Wladimir Wasiljevitsh!" virkkoi Eulampia kumeasti, ikäänkuin kutsuen häntä pois, liikahtamatta kumminkaan paikaltansa. Hän pyöritteli kädessään raatamokukkia ja katkoi niiltä päitä, lyöden niitä vastatusten.
— "Niin ja sitten tuo Maksimka, kasakkipoika", jatkoi Sletkin. "Martin Petrovitsh valittaa miksikä muka me otimme pojan häneltä pois ja panimme oppiin. Mutta sanokaas nyt itse: mitä kummia hän olisi tehnyt Martin Petrovitsh'in luona? Tyhjää olisi toimittanut eikä muuta mitään. Eikä hän osaa passarina olla kunnon lailla, sillä hän on niin tuhma ja nuorikin. Nyt sen sijaan on poika satulantekijän opissa. Hänestä tulee hyvä käsityöläinen; saapi hyötyä itselleen ja rupeaa meillekin veroa maksamaan. Ja tämä on meidän pienessä taloudessa sangen tärkeä seikka. Meidän pienessä taloudessa ei saa laimin lyödä mitään."
— "Ja tämmöistä miestä sanoi Martin Petrovitsh räpäleeksi!" ajattelin minä. "Mutta kukas nyt lukee Martin Petrovitsh'ille?" kysyin Sletkin'iltä.
— "Mitäpäs siellä olisi lukemista. Olihan siellä ennen yksi kirja mutta onneksi sekin joutui pois, minne lienee joutunutkaan. Mitäs siitä lukemisesta enää tuossa iässä?"
— "Kukas häneltä partaa ajaa?" kysyin minä taas.
Sletkin naurahti, ikäänkuin hyväksyen minun leikinlaskuani. "Eipä kukaan. Ensi alussa hän kärventeli partaansa kynttilässä, mutta nyt on päästänyt kasvamaan. Ja kaunis parta onkin!"
— "Wladimir Wasiljevitsh!" toisti Eulampia vaatimalla. "WladimirWasiljevitsh, kuuletteko?"
Sletkin viittasi hänelle.
— "Vaatteet hänellä on päällä, kengät on jalassa", jatkoi Sletkin, "syöpi samaa kuin mekin. Mitäs hän vielä olisi vailla? Ja itsehän hän vakuutti, ett'ei tahdo maailmassa enää pitää huolta muusta kuin sielustansa. Jospa hän ottaisi huomatakseen edes sen, että kaikki on nyt, tavalla tai toisella, meidän. Valittaa näet sitäkin, ett'emme maksa hänelle palkkaa. Eihän meillä itselläkään ole aina rahoja käsillä; ja mitä hän tekee rahoilla, koska hänellä on kaikki valmista. Ja me kohtelemme häntä kuin omaista ainakin; totisesti. Esimerkiksi ne huoneet, joissa hän asuu, ne nyt olisivat meille niin tarpeen, että… Ei tahdo talossa kääntymään päästä. Mutta emmepäs puhu mitään, sallimme hänen olla niissä. Koetammepa ukolle huvitustakin hankkia. Tuossa äskönkin toin minä Pietarin päiviksi hänelle e-rin-o-maisia ongen koukkuja kaupungista, oikein englantilaisia, kalliita onkia! Meillä on lammessa ruutanoita. Siellähän hänen sopii aikaansa kuluttaa. Istuisi siellä tunnin, mitäpä toisenkin, — jopa päästiin keitolle. Se on vanhoille miehille erittäin sopiva ajanvietto."
— "Wladimir Wasiljevitsh!" sanoi päättävästi Eulampia kolmannenkerran, viskaten kauas luotaan heinät, joita oli käsissään pyöritellyt."Minä lähden." Meidän katseemme kohtasivat toisiansa. "Minä lähden,Wladimir Wasiljevitsh!" toisti hän ja katosi pensaitten taa.
— "Heti paikalla, Eulampia Martinowna, heti paikalla!" huudahti Sletkin. "Martin Petrovitsh itsekin hyväksyy käytöksemme", jatkoi hän, kääntyen jälleen minuun. "Ensin hän tosin oli pahoillaan; jopa valittikin, ennenkuin käsitti ja pääsi perille, ymmärrättehän. Hän oli, kuten muistatte, tuommoinen kiivas, tulinen mies. — Älä Herra saata! — mutta nyt on käynyt aivan hiljaiseksi, eikä kummakasin, kun on huomannut mitä hänen rauhaansa sopii. Teidän äitinne vihastui minuun. — Herrainen aika, kuinka hän vihastui… No se on tietty: rouva ei tahtoisi päästää valtaa käsistään, aivan kuin Martin Petrovitsh'kin ennen vanhaan; mutta käykäähän te talossa, katsokaa miten asiat ovat ja kertokaa sitten äidillenne, milloin puheeksi tulee. Natalia Niholajewnan hyvät työt minä kyllä muistan; mutta pitäähän sitä elää meidänkin."
— "Mutta mitenkäs Shitkow sai rukkaset?" kysyin minä.
— "Fedulitshko? Tuo lälläkö?" Sletkin kohautti olkapäitään. "Mutta, hyvät ihmiset, mihinkäs hänestä olisi ollut? Ikänsä on ollut sotamiehenä ja nyt olisi meininki ruveta isännöimään. Minä, sanoi, osaan kyllä pitää talonpoikia kurissa. Minä, muka olen tottunut antamaan vasten naamaa. Ei hän kelpaa siihenkään. Taidolla sitä pitää vasten naamaakin antaa. Ja sitä paitsi Eulampia Martinowna se itse antoi hänelle rukkaset. Eihän semmoisesta miehestä ole mihinkään. Hunningolle olisi mennyt koko talous."
— "Ho-hoi!" kuului Eulampian heleä ääni.
— "Heti paikalla!" vastasi Sletkin.
Hän ojensi minulle kätensä. Minä puristin sitä, vaikka vastenmielisesti.
— "Jääkää hyvästi, Dmitri Semenovitsh", virkkoi Sletkin, paljastaen valkoiset hampaansa. "Ampukaa vaan kurppia kylliksenne, se on liikkuva lintu, ei ole kenenkään oma. Mutta jos jänis sattuisi, niin etteköhän säästäisi sitä: se on meidän saaliitamme. Niin ja vielä yksi asia: etteköhän te antaisi minulle pentua koirastanne? Olisin hyvin kiitollinen."
— "Ho-hoi!" kajahti uudestaan Eulampian ääni.
— "Ho-hoi-hoi!" vastasi Sletkin ja riensi pensastoon.
Muistan vielä, kuinka minussa, yksikseni jäätyäni, asui ajatus: miksikähän se Harlow ei läimäyttänyt Sletkin'iä "niin ett'ei olisi märkää paikkaakaan hänestä jäänyt jäljelle", ja mitenkähän Sletkin ei peljännyt sellaista kohtaloa? Nähtävästi oli Martin Petrovitsh todellakin käynyt hiljaiseksi, arvelin minä, ja yhä enemmän rupesi mieleni tekemään, päästä Jeskovoon ja saada edes toisella silmällä nähdä tuota jättiläistä, jota en milloinkaan voinut ajatella ahdistettuna ja hiljaisena. Olin jo saapunut metsän rinteelle, niin tuossapa äkkiä aivan jalkojeni juuresta pyrähti lentoon suuri kurppa, kovasti läpyttäen siipiänsä ja lensi tiheikköön päin. Minä tähtäsin, mutta lukko petti. Minua harmitti kovasti, sillä kovin oli lintu korea, ja päätin kuin päätinkin koettaa eiköhän tuota vielä saisi ylös. Läksin painumaan sinnepäin, jonne lintu oli lentänyt ja kuljettuani pari sataa askelta, näin vähäisellä nurmikolla, tuuhean koivun alla — en kurppaa — vaan samaisen herra Sletkin'in. Hän makasi seljällänsä, kädet niskan alla, ja katseli ylös taivaalle, tyytyväisesti hymyillen ja hiljaa heilutellen vasenta jalkaansa oikean polven päällä. Hän ei huomannut minun lähenemistäni. Nurmikolla, muutaman askelen päässä hänestä, astuskeli Eulampia, maahan tuijottaen. Hän näkyi etsivän jotakin ruohosta, — sieniäkö sitten lienee etsinyt vai mitä — silloin tällöin notkistuen alas, kättään kurottaen ja laulellen puoli-ääneen. Minä pysähdyin samassa ja rupesin kuuntelemaan. Ensi alussa en voinut eroittaa mitä hän lauloi, mutta sitten kuulin aivan selvästi seuraavat säkeet tunnetusta vanhasta laulusta:
Tule, tule, ukonpilvi, tule vainenkinTapa, tapa multa appi-taatto taitenkinIske, nuoli, iske anoppihin-äitihinNuoren vaimon minä kyllä tapan itsekin.
Eulampia lauloi yhä kovemmin ja kovemmin; erittäinkin kuuluvasti äänsi hän viimeiset sanat. Sletkin se loikoi loikomistaan nurmella, naurahdellen, mutta tyttö näytti vaan alin-omaa kiertelevän hänen ympärillään.
— "Katsopas vaan", virkkoi hän viimein, "kaikkia niille päähän pölähtääkin."
— "Kuinka niin?" kysyi Eulampia. Sletkin kohotti vähän päätänsä.
— "Kuinkako niin? Mitäs lauluja sinä oikeastaan laulat?"
— "Täytyyhän laulu laulaa niin kuin se on, Wolodja", vastasi Eulampia, kääntyi ympärinsä ja havaitsi minut. Me huudahdimme yht'aikaa ja riensimme eri haaroille.
Minä kiirehdin pois lehdosta ja astuttuani pienen kedon poikki olinHarlow'in puutarhan edustalla.
Mitä minä sain nähdä — sitä ei minulla ollut aikaa mietiskellä ja turhaa se olisi ollutkin. Minä astuin puutarhan aitaviertä. Hopeapoppelit eivät vielä olleet pudottaneet yhtään lehteä, vaan levitteliivät ja kimaltelivat upeina. Moniaan silmän-räpäyksen perästä tuli niiden oksien välistä näkyviin Martin Petrovitsh'in piha ja rakennus. Koko hovi näytti minusta puhdistetulta ja järjestetyltä; kaikkialla näkyi alin-omaisen ja ankaran huolenpidon jälkiä. Anna Martinowna ilmestyi kuistille ja sirristäen vaalean sinisiä silmiänsä katsoi kauan lehtoon päin.
— "Näitkö herraa?" kysäsi hän pihalla kulkevalta talonpojalta.
— "Wladimirko Wasiljitsh'iä?" vastasi toinen, siepaten lakin päästään."Tuonnehan se taisi mennä, tuonne viidakkoon."
— "Tiedän minä sen itsekin. Mutta eikö hän ole tullut takaisin? Etkö nähnyt häntä?"
— "Ka … en ole."
Mies seisoi edelleen Anna Martinownan edessä, lakki kourassa.
— "Saat mennä", virkkoi rouva. "Tahi … maltas… Missä on MartinPetrovitsh? Tiedätkö?"
— "Niin, Martin Petrovitsh, niinkö?" vastasi mies laulavalla äänellä, kohottaen vuoroin oikeata, vuoroin vasenta kättään, ikäänkuin osoittaen jotakin suuntaa. "Siellähän se istuu tuolla lammen rannalla, ongenvapa kourassa. Niin, siellä istuu ruo'istossa, ongenvapa kourassa. Kalojako hän siellä onkinee, vai mitä."
— "Hyvä. Saat mennä", virkkoi Anna Martinowna, "ja korjaa tuo pyörä tuosta pihalta."
Mies juoksi täyttämään hänen käskyänsä. Anna Martinowna viipyi vielä hetkisen kuistilla, yhä katsellen lehtoon päin. Senjälkeen hän vähäsen häristi kädellään ja palasi verkalleen taloon.
— "Aksjutka!" kuului hänen käskevä äänensä oven takaa.
Anna Martinowna oli ärtyneen näköinen, ja hänen muutoinkin ohuet huulensa olivat omituisen lujasti puristuneet yhteen. Pukunsa oli huolimaton ja valloilleen päästetty palmikko valui hänen hartioillaan. Mutta sittenkin huolimatta hänen leväperäisestä puvustaan, hänen ärtymisestään, näytti hän yhä vieläkin viehättävältä, ja minä olisin mielelläni suudellut hänen kapeata kättänsä, joka sekin näytti suuttuneelta ja jolla hän pari kertaa harmissaan heitti taakse tuuheaa tukkaansa.
— "Onkohan Martin Petrovitsh'istä sitten todellakin tullut kalamies?" kyselin itseltäni, kulkien lammelle päin, joka oli toisella puolen puutarhan. Minä astuin sulkusillalle ja katsahdin puoleen ja toiseen. Ei näkynyt Martin Petrovitsh'iä missään. Läksin astumaan lammen toista rantaa ja vihdoin, melkein lammen päässä, pienen lahdelman rannalla, litteäin ja taittuneiden, hallavain ruo'onkorsien keskessä näin suuren, harmaan möhkäleen. Tähystin tarkemmin: siinä oli Harlow. Siinä hän istui paljaalla maalla, jalat allaan, lakitta päin, pörrötukkaisena, saumoilta ratkennut liinainen takki päällä. Hän istui niin hiljaa, että rantasipi, minun lähestyessäni, pyrähti kuivuneesta lietteestä parin askeleen päässä hänestä ja läksi lentämään, siipiään räpytellen ja piipitellen, veden pintaa pitkin. Nähtävästi ei ollut sen läheisyydessä pitkään aikaan kukaan liikkunut, ja säikäyttänyt häntä. Niin tavattoman näyn tarjosi Harlow tuossa, että koirani, hänet nähtyään, paikalla jäi seisomaan, laski häntänsä ja rupesi murajamaan. Harlow käänsi pikkuruisen päätänsä ja kiinnitti minuun ja koiraani kummalliset katseensa. Kovin muutti hänen muotoansa parta, lyhyt, mutta tiheä, kähäräinen, valkoisissa takkuevissa. Oikeassa kädessään hän piteli vapaa, jonka toinen pää hiljalleen heilui veden pinnassa. Sydämmeni säpsähti ehdottomastikin. Rohkaisin kumminkin itseni, astuin hänen luokseen ja tervehdin häntä. Hän rupesi hitaasti puristelemaan silmiänsä, niinkuin olisi vasta herännyt.
— "Martin Petrovitsh!" alotin minä, "kalojakos sitä ongitaan?"
— "Niin … kaloja", vastasi hän käheällä äänellä ja tempasi ongen ylös: vavan päässä roikkui kyynärän pituinen pätkä siimaa ilman koukkua.
— "Siimahan teilt' on katkennut!" huomautin minä ja huomasin samassa, ett'ei hänellä ollut sankoa eikä matosiakaan mukanansa… Ja mitäpäs siitä onkimisesta syyskuussa!
— "Onko katkennut?" virkkoi hän ja pyyhkäsi kädellään kasvojansa. "No yks kaikki!"
Hän heitti ongen uudelleen.
— "Natalia Niholajewnan poika, niinkö?" kysäsi hän parin minutin perästä, joitten kuluessa olin katsellut häntä salaisella kummastuksella. Laihtunut hän tosin oli, mutta näytti sittenkin jättiläiseltä; mutta minkälaisessa puvussa hän oli ja kuinka laskehtinut!
— "Niin aivan", vastasin minä. "Minä olen Natalia Niholajewna B:n poika."
— "Terveenä, vai?"
— "Äitini voi hyvin. Hän otti kieltonne pahakseen", lisäsin sitten, "hän ei ensinkään odottanut sitä, että te kieltäytyisitte tulemasta hänen luoksensa."
Martin Petrovitsh painoi päänsä.
— "Oletkos sinä käynyt siellä?"
— "Missä?"
— "Tuolla hovissa? Et vainen! No käypäs siellä. Mitäpäs sinä täältä haet? käy siellä, käy. Mitäs sinä minun kanssani tulit haastelemaan? En minä kärsi semmoista."
Hän oli vaiti kotvasen.
— "Aina sinä vaan pyssyn kanssa hyörit! Nuorena minäkin juoksentelin samoja teitä. Mutta isä … niin, minä kunnioitin isääni, vähän toisin kuin nää nykyiset. Isä otti ja löylytti minut ratsupiiskallaan … ja siinä se oli sen laulun loppu! Enkä kuljeksinutkaan enää maita mantereita; sillä minä kunnioitin häntä… Hoh-hoi-jaa!"
Harlow oli jälleen vaiti hetkisen.
— "Äläkä jää tänne, sinä", alkoi hän jälleen. "Mene ja käy hovissa, siellä on huushollit nyt erinomaiset. Wolodka'…" Hän takertui vähäsen. "Niin, Wolodka on sukkela mies! Reipas poika! Ja roisto kanssa."
Minä en tiennyt mitä sanoa. Martin Petrovitsh puhui hyvin tyynesti.
— "Käy tyttäriänikin katsomassa. Muistathan: minulla oli kaksi tytärtä Ne ovat emäntinä ne — nokkelat molemmat. Minä tulen vanhaksi, veikkonen, olen astunut syrjään. Lepoon, näethän…
"Kyll' on lepo!" ajattelin minä, katsahtaen ympärilleni.
— "Martin Petrovitsh!" virkoin minä ääneen. "Teidän pitää välttämättömästi tulla meille."
Harlow katseli minuun.
— "Mene veikkonen tiehes jo."
— "Älkää pahoittako äitini mieltä; tulkaa!"
— "Mene sinä, veikkonen, pois", toisti hän. "Mitä sinulla on puhumista minun kanssani?"
— "Ellei teillä ole ajokaluja, niin äitini lähettää teille omansa."
— "Mene pois!"
— "Kulkaahan Martin Petrovitsh!"
Harlow painoi taaskin päänsä; ja minusta näytti kuin olisivat hänen tummenneet, ikäänkuin mullalla peitetyt, kasvonsa hiukan punehtuneet.
— "Tulkaa todellakin", jatkoin minä. "Mitäs te istutte ja itseänne rasitatte?"
— "Mitenkä: rasitatte?" kysyi hän, pannen painoa joka sanalle.
— "No niinpä vaan että rasitatte", toistin minä. Harlow vaikeni ja näkyi vaipuneen ajatuksiinsa.
Tästä vaitiolosta rohkaistuna päätin olla suora ja puhua suuni puhtaaksi. (Älkää unohtako, että minä olin silloin kaikkiansa viidentoista vanha.)
— "Martin Petrovitsh!" aloitin minä, istahtaen hänen viereensä. "Minä tiedän kaikki, ihan kaikki! Minä tiedän kuinka vävy kohtelee teitä, — tietysti tyttärienne suostumuksella. Ja millaisessa tilassa te nyt olette? Mutta eihän ole syytä epätoivoon!"
Harlow oli yhä vaiti. Vapa vaan oli kirvonnut hänen kädestään. Ja minä — voi kuinka ymmärtäväinen, millainen filosofi olinkaan mielestäni!
— "Kyllähän se on totta", jatkoin minä, "että te teitte varomattomasti, kun annoitte tyttärillenne kaikki tyyni. Se oli jalosti tehty enkä minä suinkaan rupea teitä moittimaan. Meidän aikoinamme tuollainen teko on harvinaista. Mutta jos teidän tyttärenne ovat niin kiittämättömät … niin teidän sopii osoittaa ylenkatsetta … niin juuri, ylenkatsetta … eikä ruveta suremaan…"
— "Ole vaiti!" kuiskasi äkkiä Harlow hammastaan purren, ja hänen silmänsä, jotka olivat olleet kiinnitettyinä lampeen, alkoivat välähdellä pahaenteisesti. "Mene pois!"
— "Mutta, Martin Petrovitsh!"
— "Mene, kuulitkos! Taikka minä tapan sinut!" Olin jo siirtymäisilläni aivan hänen rinnallensa; mutta viimeiset sanat kuultuani hyppäsin vasten tahtoanikin seisomaan.
— "Kuinka te sanoitte, Martin Petrovitsh?"
— "Minä tapan sinut, kuulethan: mene tiehes!" Nämä sanat puhkesivat hänen rinnastaan hurjana huutona, ärjymisenä. Päätään hän ei kumminkaan kääntänyt, vaan katsoi vimmastuneena suoraan eteensä.
— "Otan ja viskaan sinut tuonne veteen kaikkine hupsuine neuvoinesi, — kyllä minä näytän sinulle, mitenkä vanhoja ihmisiä häiritään, senkin penikka!"
"Ihanhan tuo mies on hullu!" juolahti mieleeni.
Nina katselin häneen tarkemmin ja hämmästyin kokonaan. Martin Petrovitsh itki! Kyynel toisensa perästä vieri hänen silmistään poskelle … mutta kasvoilla asui selvä raivo…
— "Mene nyt!" kiljasi hän vielä kerran, "muutoin tapan sinut, jumaliste! Jott'ei kenenkään iskisi mieleen…"
Hän väräytti koko ruumistansa syrjään ja irvisti suunsa, niinkuin metsäkarju. Minä sieppasin pyssyni ja juoksemaan pois. Koirani läksi haukkuen minun perääni. Sekin oli säikähtänyt.
Kotia tultuani tietysti en puhunut äidilleni sanaakaan kaikesta siitä mitä olin nähnyt, mutta kohdattuani Souvenir'in — hitto ties miten se tuli — kerroin hänelle kaikki tyyni. Tämä ilkeä mies tuli niin iloiseksi minun kertomuksestani, rupesi niin vingahdellen nauramaan ja oikein hypähtelemään ilosta, että olin vähällä lyödä häntä.
— "Hei!" sanoi hän, ollen pakahtua nauruun. "Tekisipä mieleni nähdä mitenkä tuo pöhkelö, tuo 'ruostalainen' Harlow, on kömpinyt lietteesen ja istuu siinä…"
— "Menkää lammelle hänen luokseen, jos niin haluttaa."
— "Niin, entäs jos hän tappaa?"
Kylläni sain jo Souvenir'ista; minua kadutti kertomiseni.
Shitkow, jolle hän kertoi tämän tapauksen, katsoi asiaa vähän toiselta kannalta.
— "Kyllä tässä vielä täytyy panna polisia hakemaan", päätti hän; "kukaties pitää saada komppania sotamiehiäkin." Hänen aavistuksensa sotamieskomppaniasta ei käynyt toteen; mutta tapahtuipa sittenkin jotakin erin-omaista.
Lokakuun keskivaiheilla, noin kolme viikkoa sen jälkeen kuin olin kohdannut Martin Petrovitsh'in, seisoin huoneeni akkunassa, talomme toisessa kerroksessa ja mitäkään erittäin mietiskelemättä, surumielin katselin pihalle ja sen takana kulkevalle tielle. Ilma oli viidettä päivää ollut aivan ilkeä; varpusetkin olivat vaienneet; peltovarikset olivat jo aikaa sitten kadonneet. Tuuli vuoroin ulvahteli, vuoroin huimasti vinkui; matala rumanvaalea taivas ilman mitäkään heleyttä muuttelehti lyijynkarvaiseksi, vielä kolkommaksi ja sadetta tulla pauhasi lakkaamatta; se koveni kovenemistaan, tullen yhä enemmän vinosti, ja rapisevana virtana vuotaen pitkin akkunan ruutuja.
Puut olivat jo kokonaan paljaiksi raastetut ja käyneet harmaiksi semmoisiksi; eihän niissä enää näkynyt olevan mitään ottamista, mutta tuuli se vaan tuli, tuli ja — alas taas niitä tuivertamaan. Kaikkialla oli rapakoita, täynnä keltaisia lehtiä; ja niiden pinnalla pitivät isot kuplat sitä iloa, haljeten ja uudestaan syntyen, hypähdellen ja liukuen. Teillä oli likaa polvia myöten; vilu tunkeentui huoneisin, vaatteiden alle, hamaan luihin asti; kylmän väreitä kulki pitkin ruumista — ja voi sentään kuinka ilkeältä tuntui sydämmessä. Niin juuri, ilkeältä eikä surulliselta. Siltä vaan tuntui kuin ei maailmassa enää milloinkaan tulisi päivänpaistetta eikä kimaltelua eikä värien vaihteluja, vaan aina pysyisi tämä loka ja liete ja harmaa märkyys ja ilkeä kosteus, aina vaan huikea tuuli ulvoisi ja vonkuisi!
Tuossa seisoin ajatuksissani akkunan ääressä ja muistan kuin muistankin: pimeys tuli äkisti päälle, tuommoinen sinervä pimeys, vaikk'ei kello näyttänyt enempää kuin kaksitoista. Äkkiä näytti minusta, niinkuin pihan poikki portilta kuistille päin olisi juosta vilaissut karhu, tosin ei nelinkontin, kulkena, vaan sellainen kuin sitä kuvataan, kun se kohoaa takajaloilleen. En uskonut silmiäni. Ellei se ollut karhu, niin ainakin se oli jotakin suurta, mustaa, pörröistä… En ennättänyt vielä saada selville, mikä se mahtaisi olla, kun alhaalla äkkiä kuului ankara kolina. Tuntui kuin olisi jotakin aivan odottamatonta, jotakin kauheata rynnännyt taloon. Nousi hälinä ja juoksu…
Minä läksin nopeasti alas ja riensin ruokasaliin.
Vierashuoneen ovessa, kasvot minuun, seisoi äitini kuin ukonnuolen iskemänä; hänen takanaan näkyi muutamia säikähtyneitä naisten kasvoja. Pehtori, kaksi lakeijaa, kasakkipoika tunkeilivat etuhuoneen ovessa, hämmästyneinä ja suut auki; mutta keskellä ruokasalia seisoi polvillaan äsköinen kummitus, jonka olin nähnyt rientävän pihan poikki: siinä se seisoi likaisena ylt'yleensä, pörröisenä raastettuna ja märkänä, niin märkänä, että höyrysi ja vesi virtana vuoti pitkin lattiaa; siinä se seisoi raskaasti heiluen ja ikäänkuin henkitoreissaan. Ja kuka oli tämä kummitus?
Harlow!
Minä tulin sivulta päin enkä nähnyt hänen kasvojansa vaan sen sijaan hänen päänsä, jota hän piteli kiinni, likistäen kämmeniään lialla tahrattua tukkaa vasten. Hän hengitti raskaasti, suonenvetoisesti; kuului oikein pulputusta hänen rinnastaan — eikä koko tuossa tahratussa kasassa muuta voinut selvästi eroittaa kuin pikkaraiset, oudosti vilkuilevat silmät. Hän oli kauhea! Mieleeni muistui se korkea virkamies, jonka suun hän oli tukkinut, kun toinen oli tehnyt vertauksia mastodanttiin. Tuonnäköinen mahtoi tuo vedenpaisumuksen takainen eläin todellakin olla, vast'ikään pelastuneena toisen väkevämmän eläimen kynsistä, joka oli hänen kimppuunsa hyökännyt alkuaikaisten rämetten ikuisissa lietteissä.
— "Martin Petrovitsh!" huudahti vihdoin äitini, lyöden käsiään yhteen."Sinäkö se olet? Herra Jumala kuitenkin!"
— "Minä … minä…" kuului katkonainen ääni, lausuen jokaisen sanan ikäänkuin vaivalla ja ponnistuksella. "Voi sentään! Minä tässä olen!"
— "Mutta kuinkas sinun on laitasi, Herra siunatkoon!"
— "Natalia Niholow … na … minä tulin teille … suoraan kotoa juoksujalassa…"
— "Tämmöisessä liassa! Ethän sinä ole ihmisen näköinenkään. Nousehan ja istu toki… Ja te", käski hän sisäpiikoja, "juoskaa joutuun hakemaan pyyhkimiä. Ja eikös olisi kuivia vaatteita?" kysyi hän pehtorilta.
Pehtori osoitti kädellään että mistäpäs, muka, ne vaatteet otti noin suuret.
— "Voishan sitä sentään tuoda peitteen", ilmoitti hän; — "tahikka on meillä uusi hevosloimi."
— "Mutta nousehan sinä, Martin Petrovitsh, ja käy istumaan", toisti äitini toistamistaan.
— "Pois on minut ajettu, rouva kulta", voivotti vihdoin Harlow, heittäen päänsä taaksepäin ja ojentaen kädet eteen. "Pois on ajettu, Natalia Niholajewna! Omat tyttäret omasta kodistani…"
Äidiltäni pääsi huudahdus.
— "Mitä sinä sanot? Poisko ajettu. Voi syntiä ja häpeää!" (Hän risti silmänsä.) "Mutta nousehan sinä Martin Petrovitsh, tee nyt se hyvä työ."
Kaksi sisäpiikaa tuli huoneesen ja seisattuivat pyyhkimet kädessä Harlow'in eteen. He eivät nähtävästi voineet käsittää, miltä puolen heidän piti käydä käsiksi tuommoiseen likakasaan.
— "Pois minut ajoivat, rouva hyvä, pois ajoivat", kertoeli sillä välinHarlow.
Pehtori tuli takaisin tuoden mukanaan suuren villaisen peitteen. Hänkin pysähtyi neuvotonna. Souvenir'in pää pilkisti ovesta ja katosi jälleen.
— "Martin Petrovitsh! nouse nyt ja istu, ja kerro kaikki järjestyksessä!" komensi äitini päättävästi.
Harlow nousi… Pehtori tahtoi auttaa häntä, mutta likasi vaan kätensä ja peräytyi ovelle, sormiaan puistellen. Horjahdellen sekä heiluen puoleen ja toiseen pääsi Harlow vihdoin tuolin ääreen ja istui siihen. Sisäpiiat tulivat jälleen hänen luoksensa pyyhkimineen, mutta hän poisti heidät luotaan käden viittauksella eikä huolinut peitteestäkään. Äitinikään ei ruvennut vaatimaan: Harlow'ia oli ilmeisesti mahdoton saada kuivaksi. Lattialle jääneet jäljet vaan pyyhkäistä hotaistiin.