Ja voi, kuinka ihanata oli ympärillämme! Puro, jonka reunat olivat jättiläissuurten saniaisten ja hienojen parsaheinien peitossa, lorisi hilpeästi jalkaimme juurella. Muuten vallitsi äänettömyys, vieno tuuli vain suhahti kuiskien hopeapuitten latvoissa, silloin tällöin lensi kuhertava metsäkyyhky ohitsemme ja ylt'ympärillä hyppeli pikkulintuja oksalta oksalle, ne loistivat ja välkkyivät kuin elävät jalokivet. Olisi luullut eksyneensä paratiisin puutarhaan.
Curtis ja Umbopa istuivat juttelemassa omituisella murteella, joka ei ollut englantia — eikä zulukieltä, mutta vähän kumpaistakin. He puhelivat matalalla äänellä ja innokkaasti, minä taas venyin pitkin pituuttani vihannalla saniaisvuoteella katsellen heitä silmät puoliummessa. Äkkiä kaipasin Godia ja käännyin häntä katsomaan. Minne hän oli joutunut? Huomasin hänet pian; hän seisoi puron reunalla, ja oli juuri noussut kylvystä. Hän oli paitasillansa ja oli kovassa puuhassa järjestää ulkoasuansa; paperikauluksensa hän oli puhdistanut ja pölyiset vaatteensa ravistanut ja harjannut. Hän piteli niitä juuri kädessään ja katseli surullisesti päätään pudistaen reikiä ja repeämiä, jotka hän matkalla oli saanut housuihinsa ja takkiinsa. Nyt hän laski vaatteensa maahan ja alkoi tarkastaa saappaitansa. Hän puhdisti ne ensin sanajaloilla, sitten hän hankasi niitä ihran kappaleella, jonka hän oli ottanut talteen Inko-eläimen lihasta. Lasisilmällään hän tutki sitten tarkoin, olivatko ne kyllin kiiltävät — ja veti ne jalkaansa. Sitten hän otti esille taskukampansa ja pienen peilin ja tarkasti huolellisesti itseänsä. Hän ei nähtävästi ollut tyytyväinen kuvaansa, koska innokkaasti ja hartaudella alkoi kammata hiuksiaan. Saatuaan vihdoin hapsensa jonkinmoiseen kuntoon hän taas kurkisti peiliin, mutta kuva ei vieläkään tyydyttänyt häntä; hän koetteli leukaansa, missä parransänki rehevänä törrötti — hän ei ollut ajanut partaansa kymmeneen päivään.
"Ei mahtane mies ruveta partaansa ajamaan", arvelin minä. Mutta eikös vaan God kaivanut esille pohjattomasta taskustaan partaveitsen, jolla hän rupesi kaapimaan itseään käyttäen saippuanaan samaa ihrankappaletta, josta saappaatkin olivat osansa saaneet. Parranajo tällaisissa olosuhteissa ei nähtävästi ollut varsin helppoa, ainakin voihki God surkeasti. Sitä paitsi hän näytti niin hassunkuriselta seistessään siinä pitkiä parrantynkiänsä kihnuttamassa, että minä olin nauruun menehtyä. Kylläpä on ihminen turhamainen, kun viitsii moista puuhaa ja vaivaa nähdä, vaikka voisi elää vapaudessaan! Vihdoin viimein hän oli saanut oikeanpuolisen poskensa ja leukansa jotakuinkin sileäksi raapituksi — — — mutta yht'äkkiä näin jotain välähdyksentapaista suhahtavan hänen päänsä ylitse.
God teki aika hyppäyksen ja päästi oikean meripoikakirouksen. Minäkin karkasin pystyyn salaman nopeudella — — ja mitä näinkään! Noin kahdenkymmenen askeleen päässä minusta, aivan Godin lähellä, seisoi muutamia miehiä ryhmässä. He olivat kookkaita ja uhkeavartaloisia, kuparinvärisiä, muutamilla oli mustia sulkatöyhtöjä hiuksissa ja lyhyt leopardinnahka hartioilla. Parven etunenässä seisoi noin 16-18 vuotias nuorukainen. Hänen käsivartensa oli vielä ojennettu ja vartalo eteenpäin kumarassa. Välähdys Godin pään yläpuolella johtui kaikesta päättäen veitsestä, jonka tämä nuori poika oli lennättänyt häntä kohti.
Vanha sotaisan näköinen alkuasukas astui nyt pojan luo, tarttui hänen käsivarteensa ja sanoi hänelle jotain. Sen jälkeen lähestyi koko parvi meitä.
Curtis, God ja Umbopa tarttuivat pyssyihinsä ojentaen ne alkuasukkaita kohti. Mutta nämä lähenivät vain rauhallisesti. He eivät nähtävästi tunteneet ampuma-aseita, muuten he eivät kai olisi niitä niin halveksineet.
"Pyssyt alas!" huusin toisille. Ymmärsin henkemme riippuvan siitä, että olimme ystäviä maan asukkaiden kanssa. Astuin sitten parvea vastaan ja käännyin vanhuksen puoleen, joka oli hillinnyt nuorukaista.
"Terve teille!" sanoin zulunkielellä vain arviolta, enhän tietysti tietänyt, mitä kieltä he puhuivat. Mutta suureksi kummakseni hän ymmärsi minua.
"Terve teille!" vastasi hän. Hän ei tosin ääntänyt sanoja samalla tapaa kuin me, mutta hänen murteensa oli siksi saman sukuista, että Umbopa ja minä hyvästi ymmärsimme sen. Myöhemmin tulimme tietämään että tämän maan kansa käytti erästä vanhempaa zulukielen muotoa.
Vanhus jatkoi: "Mistä tulette? Keitä olette? Ja miksi on kolmella teistä vaaleat kasvot ja neljännellä samanlaiset kasvot kuin meidän veljillämme?" Näin sanoen hän viittasi Umbopaan. Minä loin silmäyksen Umbopaan ja huomasin kummakseni miehen olevan oikeassa. Kelpo palvelijamme oli ulkomuotoon ja vartaloon nähden täydellisesti näiden alkuasukkaiden näköinen. Mutta sitä en nyt ennättänyt ihmetellä.
Hitaasti ja arvokkaasti vastasin: "Me olemme muukalaisia ja tulemme rauhallisissa asioissa. Ja tämä mies tässä on palvelijamme."
Vanhus pudisti kiivaasti päätään: "Sinä valehtelet", sanoi hän. "Ei kukaan muukalainen voi hengissä päästä vuorten yli, niillä kuolee kaikki. Mutta mitä siitä, samapa se, valhetteletko vai et, jos olette muukalaisia, täytyy teidän kuolla. Sillä kukualaisten maahan ei kenkään muukalainen saa jalkaansa astua, niin säätää kuninkaan laki. Valmistautukaa siis kuolemaan, o muukalaiset."
Kävin jotenkin noloksi moisista tervetuliaisista. Ja hiukan kamalata oli nähdä muutamien miesten kohottavan kätensä sivulleen ja tarttuvan suuriin, raskaisiin veitsiinsä.
"Mitä tuo vanha marakatti sanoo?" kysyi God.
"Hän sanoo, että me kohta saamme lähtöpassit tästä maailmasta", vastasin minä nyrpeästi.
"Herra varjelkoon!" voihkasi God, joka täydellä todella tunsi korviansa kuumentavan. Ja sitten paljassäärinen kapteenimme teki jotain, jota hän aina teki, kun oli hämmästynyt, hän tarttui kaksin sormin valehampaisiinsa ja irroitti ne yläleuan suulaesta ja lennätti ne sitten maiskuttaen jälleen paikoilleen. Se oli perin ihmeellinen temppu ja oikea onnen potkaisu meille, sillä samassa tuokiossa päästivät kaikki kukualaiset kauhunhuudahduksen ja hoipertelivat taaksepäin kuin salaman iskemät.
"Mikäs hätänä? Mikä heihin meni?" kysyin minä.
"Hampaat, Godin hampaat!" kuiskasi Curtis. "Hän liikutti niitä. Ota ne ulos, God! Ota ne ulos!"
Godia ei tarvinnut kahdesti käskeä. Kuten paraskin silmänkääntäjä hän piilotti hammasrivinsä paidan hihaan.
Nyt olivat kukualaiset aivan pyörällä päin. He olivat kauheasti peloissaan, mutta uteliaisuus voitti pelon, ja hitaasti lähenivät miehet vähitellen Godia. Nähtävästi he olivat aivan unohtaneet äskeiset hyväntahtoiset aikeensa meidän suhteemme.
Viimein puhkesi vanha kukualainen puhumaan. "Ken on tämä, o muukalaiset?" kysyi hän juhlallisella äänellä viitaten Godiin, jolla ei vielä ollut mitään muuta yllään kuin villapaita ja saappaat ja jonka parta oli vain puoleksi ajettu. "Ken on hän, jonka yläruumis on vaatetettu mutta sääret paljaat, jolla on karvoja toisella poskella mutta ei toisella, jolla on kiiltävä ja läpinäkyvä silmä… Kuinka voivat hänen hampaansa jättää hänen leukapielensä ja palata taas takaisin entiseen paikkaansa hänen käskystään!"
"Avatkaa nyt suunne!" kuiskasin minä Godille. Yks kaks aukaisi God suunsa ja irvisti punaisella suulaellaan äijää vasten naamaa aivan kuin äkäinen pihakoira. Kukualaiset seisoivat kuin puusta pudonneet ja töllistivät suu selällään Godiin.
"Missä ovat hänen hampaansa?" kirkuivat he. "Me näimme ne äsken omin silmin."
God käänsi hitaasti kasvonsa sivulle ja läimähytti kädellään suutaan. Sitten hän taas irvisti ja nyt välkkyi kaksi valkoista hammasriviä hänen suussaan.
Nuori poika, joka oli tähdännyt puukollaan Godiin, heittäytyi suin päin maahan ja ulvoi peloissaan, niin että koko seutu kaikui, ja vanhuksen polvet tutisivat kuin haavanlehti.
"Te olette siis henkiä!" änkytti hän kauhuissaan. "Sillä naisesta syntynyt ei ole se, jolla on toinen puoli kasvoista karvojen peitossa ja toinen paljas, jolla on välkkyvä ja läpinäkyvä silmä ja hampaat, jotka katoavat ja taas kasvavat? Armoa, armoa! Säästäkää henkemme!"
Mepä oikein onnen myyriä olimme! Nyt me olimme käskijöinä. Minä käytin tietysti tilaisuutta hyväkseni.
"Me suvaitsemme antaa teille anteeksi", sanoin ystävällisesti. "Mutta kuulkaa nyt, minä sanon, keitä olemme. Me tulemme toisesta maailmasta, vaikka olemme ihmisiä kuten te kukualaisetkin. Me olemme astuneet alas suurimmasta tähdestä, joka yöllä tuikkii."
"Oh, oh!" ulvoivat alku-asukkaat yhteen ääneen ja olivat pelkästä kummastuksesta pudottaa silmät päästään.
"Niin!" lausuin minä, "sieltä tulemme." Ja armollisesti hymyillen lisäsin: "Me olemme tulleet kunnioittamaan teitä vierailullamme ja ilahuttamaan kansaanne. Ja kuten kuulette, oi ystäväni, olen oppinut kielenne erityisesti tätä matkaa varten."
"Niin on, niin on!" huusivat kaikki miehissä. "Mutta hallitsijani", virkkoi vanhus. "Sinä olet oppinut kielemme hyvin huonosti."
Minä heitin häneen tuikean katseen ja hän loi nöyrästi silmänsä maahan.
Minä jatkoin edelleen. "Niin", sanoin, "me olemme siis kulkeneet pitkän matkan tänne alas maan päälle, ja te olette vastaanottaneet meidät vihamielisesti. Sen vuoksi tulee teidän kärsiä rangaistus. Yksi teistä heitti veitsensä hänen päätään kohti, jonka hampaat tulevat ja menevät."
"Oi, herra, armahda häntä!" pyysi vanha kukualainen rukoillen. "Hän on kuninkaan poika, ja minä olen hänen setänsä. Jos sinä hänet surmaat, täytyy minun se hengelläni maksaa."
"Niin, se on varma!" virkkoi nuorukainen uhkaavasti. "Te ette kenties luule, että meillä on voima teitä rangaista —. voima surmata teidät kaikki. Odottakaa, minä näytän teille, mihin kykenemme. Kuules sinä, orjankoira!" ärjäsin ukkosäänellä Umbopalle. "Anna minulle taikaputki, joka puhuu!"
Umbopa oli heti oivaltanut aseman. Hän otti pika-ampuvan pyssyni ja ojensi sen minulle ovelasti hymyillen — hän, jonka vakavat kasvot tuskin koskaan hymyilivät.
"Tässä se on, oi hallitsijoiden hallitsija", sanoi hän heittäytyen polvilleen eteeni, kuin olisin ollut mikä jumala.
Minä olin äkännyt pienen vuorikauriin, joka seisoi kalliolohkareella noin seitsemänkymmenen askeleen päässä meistä. Päätin tähdätä siihen.
Viittasin eläimeen. "Te näette kaikki tuon kauriin," sanoin. "Sanokaapa minulle: Voiko kukaan tappaa tämän eläimen täältä ja pelkällä jyrinällä?"
"Se on mahdotonta, valtiaani", sanoi ukko.
"Mahdotonta, mahdotonta!" huusivat toisetkin.
"Ja kuitenkin tapan minä sen."
Ukko veti suunsa hienoon hymyyn. "Sitä ei valtiaani voi tehdä."
Kohotin pyssyn poskelleni ja tähtäsin kauriiseen. Se oli vain pieni raukka eikä olisi ollut kummallista, jos olisinkin ampunut syrjään, mutta minä tiesin, etten erehtyisi.
Henkäsin syvään ja vedin varovasti liipasinta. Onneksi seisoi kauris liikahtamatta ja hiljaa kuin kivi.
"Pau!" Pyssy laukesi, kauris hypähti ilmaan ja putosi kalliolle kuolleena kuin pölkky.
Kukualaiset ulvoivat kauhusta.
"Jos tarvitsette lihaa", sanoin minä tyynesti, "niin menkää noutamaan kauris — minä lahjoitan sen teille."
Ukko antoi viittauksen ja heti kippasi yksi hänen miehistään kalliolohkareelle ja tuli takaisin kauris hartioillaan. Alku-asukkaat kerääntyivät kuolleen eläimen ympäri eivätkä saaneet silmiään käännetyksi ihmeellisestä reiästä, jonka kuula oli tehnyt sen ruumiiseen.
"Siinä näette, että puhun totta!" sanoin minä totisesti, silmäkulmiani rypistäen. Ei kuulunut vastausta.
Mutta minä arvelin, että oli paras takoa, niin kauan kuin rauta oli kuumaa, ja jatkoin siis:
"Jos vielä epäilette voimaamme, niin voihan joku teistä asettua tuonne kalliolle, missä kauris seisoi. Silloin saatte nähdä…"
Mutta ehdotukseni ei miellyttänyt ketään. Kaikki seisoivat mykkinä ja äänettöminä kuin kivikuvat, tuijottaen vuoroin meihin, vuoroin kauriiseen. Kuninkaan poika katkaisi viimein äänettömyyden lausuen:
"Oikein puhuttu. Kuuleppas, setä", ehdotti hän, "mene sinä ja asetu kalliolle seisomaan! Taikavoima on kyllä tappanut kauriin, mutta ihmistä se tuskin siltä voi tappaa."
"Ei, ei!" keskeytti vanhus kiihkeästi rakkaan veljenpoikansa ja pudisti kiivaasti päätään. "Vanhat silmäni ovat nähneet kyllin. Nämä miehet ovat todellakin velhoja — kuinka muuten? Viekäämme heidät nyt kuninkaan luo. Mutta jos joku joukostamme vielä epäilee, niin asettukoon hän kalliolle ja puhukoon taikaputki hänelle."
Mutta ei — siihen ei kenelläkään ollut rohkeutta. "Meidän kurjat ruumiimme eivät ansaitse, että niihin tuhlataan kallista taikaa", arveli muuan. "Me tyydymme jo siihen, mitä olemme nähneet. Vaikka kaikki noidat kukualaisten maassa löisivät tuumansa tukkoon, eivät he kuitenkaan voisi tehdä tällaista taikatemppua."
"Eivät suinkaan", huomautti vanhuskin. Äänestä päättäen oli raskas kivi vyörynyt hänen rinnaltaan. "Eivät suinkaan", toisti hän. Sitten hän kääntyi meidän puoleemme: "Kuulkaa mitä teille sanon te tähtien pojat, te, joiden silmät välkkyy ja suulaki liikkuu — te, joiden puhe on kuin ukkosenjyrinä ja jotka surmaatte matkojen päästä. Minä olen Infadus Kafan poika — Kafan, joka muinoin oli kukualaisten kuningas. Ja tämä nuori mies on Skragga, hänen isänsä on Twala, tuhansien vaimojen mies, kukualaisten päämies ja tämän maan vallitsija, suuren tien ylläpitäjä, vihollisten hirmu, mestari velhotaidossa, satojen tuhansien soturien päällikkö — Twala — yksisilmäinen — musta — peljättävä."
Minä en ollut tietääkseni näistä monista suurista sanoista, virkoin vaan kopeasti.
"Vie meidät siis Twalan luo. Me emme kauemmin tahdo keskustella halpasäätyisten kanssa."
"Tapahtukoon tahtonne mukaan, herra", sanoi vanhus. "Mutta tie on pitkä — kolmen päivänmatkan pituinen."
"Hyvä", sanoin minä välinpitämättömästi. "Meillä on kyllin aikaa, sillä me emme koskaan kuole. Menkää te vaan edellä, me seuraamme. Mutta sen sanon teille — sekä sinulle Infadus että sinullekin Skragga — varokaa virittämästä ansoja meille. Tietäkää, että me tunnemme jokaisen ajatuksenne ja rankaisemme ne samassa tuokiossa, jolloin ne syntyvät aivoissanne. Hän, jolla on paljaat jalat ja puoleksi partaiset kasvot, lähettää salaman välkkyvästä silmästään teihin ja teidän maahanne, hänen noitahampaansa iskevät teihin kiinni ja syövät teidät kaikki, ja noitaputki on puhuva teille ukkosen äänellä ja tappava teidät!"
Mahtava puheeni teki syvän vaikutuksen. Nöyriä he kyllä tähänkin asti olivat olleet, mutta nyt he tuskin uskalsivat silmiään päässä liikuttaa, niin he pelkäsivät noitavoimaamme.
Vanha Infadus kumarsi maahan asti ja mutisi: "Kuhm! Kuhm." Sittemmin sain tietää, että kukualaiset täten tervehtivät kuningastaan. Sitten hän sanoi jotain seuralaisilleen ja nämä korjasivat kauhealla kiireellä huostaansa kaikki kimsumme ja kamsumme. He eivät millään ehdolla antaneet meidän itse kantaa tavaroitamme — ei, he muka kyllä pitivät huolen niistä. Pyssyihin ei kukaan kuitenkaan uskaltanut koskea, ei millään ehdolla. Mutta Godin vaatteet, jotka huolellisesti kokoonpantuina olivat maassa, korjasi muuan alku-asukas heti kainaloonsa.
God harppasi miehen luo vaatien vaatteitaan takaisin ja kiivas sananvaihto syntyi heidän välillään kaikessa ystävyydessä tietysti.
Infadus rupesi sovittajaksi. "Elköön noitasilmäinen ja noitahampainen valtiaani millään ehdoin koskeko vaatteisiinsa. Hänen orjansa kantavat ne ilolla kuninkaan kaupunkiin."
"Niin, mutta minä tahdon" — tässä pääsi Godilta kirous — "minä tahdon vaatteeni ylleni, sinä pässinpää."
Umbopa tulkitsi hänen sanansa vanhalle päällikölle (lukuunottamatta sanaa pässinpää), mutta Infadus ei tahtonut kuulla sellaisesta puhuttavankaan.
"Minkä vuoksi tahtoo valtiaani kätkeä kauniit valkoiset säärensä meiltä?" kysyi hän ja näytti kovin onnettomalta. "Olemmeko rikkoneet valtiaamme mieltä vastaan, koska hän tahtoo rangaista orjiaan näin ankarasti?"
God oli aivan pyörällä, hän ei enää sanonut sanaakaan, seisoi vaan ja mulkoili Infadusiin ja hänen seuralaisiinsa. Curtis ja minä olimme katketa nauruun nähdessämme keikarimaisen ystävämme onnettoman tilan. Mutta alku-asukas pötki ystävällisesti irvistäen vaatteet kainalossa matkaansa.
"Hiisi vieköön!" huusi God raivoissaan. "Nyt tuo musta lurjus vie housuni."
"Kuuleppas, God," selitti Curtis hänelle yhä vielä naurun vallassa. "Sinä olet esiintynyt tässä maassa erityisen huomattavassa ulko-asussa ja sinun täytyy ylläpitää arvoasi. Toisin sanoen: niin kauan kuin me olemme tässä maassa, on sinun pakko käydä housuitta. Sinun täytyy tyytyä vain paitaan, saappaisiin ja lasisilmään."
"Niin, ja sitten teidän täytyy tyytyä vain yhteen poskipartaan. Toisen posken on edelleenkin oltava parraton. Jos te hiukankaan muutatte ulko-muotoanne olemme mennyttä miestä. Silloin he näet huomaavat, että me olemme vain pettureita emmekä noitia. Olen pahoillani teidän tähtenne, God. Mutta totta puhuen teillä ei ole muuta neuvoa kuin nielaista karvas pala."
God, joka tähän asti oli raivonnut ja kiroillut kuin pahin korpraali, rauhoittui ja pudisti alakuloisena päätään. "Luuletteko todellakin niin?" kysyi hän. "Luuletteko, että se on välttämätöntä?"
"Ehdottomasti. Toistaiseksi riippuu meidän kohtalomme teidän 'kauniista, valkoisista sääristänne' ja 'välkkyvästä silmästänne'… Kiittäkää onneanne, että saitte pitää edes saappaanne. Sitä paitsi ei ole laisinkaan liian kylmä käydä housuitta."
God ymmärsi nyt kaikesta, että oli turha potkia tutkainta vastaan.Hän huokasi raskaasti eikä sanonut enää mitään.
Mutta monta monituista päivää kului, ennenkuin hän tottui uuteen pukuunsa.
Kukualaisten maassa.
Me läksimme nyt kulkemaan kohti kuninkaan kaupunkia. Koko iltapuolen astuimme eteenpäin suurta maantietä pitkin, joka kaiken aikaa kulki luoteissuuntaan. Infadus ja Skragga kävelivät rinnallamme, mutta heidän seuralaisensa astuivat noin sata askelta edellämme.
"Kuuleppas, Infadus", kysyin minä hetken aikaa kuljettuamme, "kuka on rakentanut tämän tien?"
"Se rakennettiin monta, monta vuotta sitten — — kuinka ja milloin, sitä ei kukaan tiedä, sitä ei tiedä edes Gagul, viisas vaimo, joka on elänyt monta miespolvea. Nyt ei kukaan voi enää rakentaa sellaisia teitä, mutta kuningas ei anna sen kasvaa ruohoa."
"Ja kuka on laatinut kuvapiirrokset kallioon, jonka kautta kuljimme?"
"Kädet, jotka rakensivat tien, tekivät myös ihmeelliset kuvat", arveli Infadus. "Me emme tiedä, kuka ne on tehnyt."
"Koska tuli kukualaisten kansa tähän maahan?"
Vanhus vastasi: "Valtiaani. Myrskytuulen lailla hyökkäsi kansamme näille lakeuksille tuhatta, kymmenentuhatta kertaa tuhatta kuunkierrosta sitten. Se vaelsi tänne suurista maista, jotka sijaitsevat tuolla kaukana, kaukana", ja Infadus viittasi pohjoiseen. "He eivät päässeet kauemmaksi kuin tänne, kertoo tarina, ja niin sanoo myös viisas Gagul, sillä valtavat vuoret sulkivat heiltä tien. Mutta olihan täälläkin hyvä olla, ja niin he asettuivat tähän maahan ja lisääntyivät ja tulivat mahtaviksi. Nyt olemme lukuisat kuin hieta erämaassa, kun kuningas Twala nyt kutsuu sotaväkensä kokoon, kohoavat heidän höyhentöyhtönsä yli tasangon, niin pitkälle kuin silmä kantaa."
"Mutta ketä vastaan soturit taistelevat, kun maa on vuorten ympäröimä?"
"Ei joka puolelta, ei tuolla", selitti Infadus viitaten pohjoiseen. "Siellä maa on avoin, ja sitä tietä hyökkäävät viholliset tuon tuostakin päällemme tuntemattomasta maasta. Mutta nyt on kolmas osa ihmisikää kulunut siitä, kun viimeksi oli sota. Silloin kaatui monta tuhatta kukualaista, mutta me kukistimme ne, jotka tahtoivat hävittää meidät. Sen jälkeen emme ole taistelleet vieraita kansoja vastaan, mutta sisällistä sotaa olemme käyneet, toinen jalopeura otteli toisen kanssa."
"Mistä se johtui?" kysyin minä.
"Valtiaani, kuninkaalla, velipuolellani, oli veli, kaksoisveli. Meidän tapamme ei salli, oi valtias, kaksoisten elää, heikomman täytyy aina kuolla. Mutta kuninkaan äiti kätki heikomman lapsen, koska hänen sydämensä sääli sitä. Tämä lapsi on Twala, kuningas. Minä olen hänen nuorempi veljensä, toisen vaimon poika."
"Entä sitten?"
"Kafa, isämme kuoli, kun me tulimme miehiksi, ja veljeni Imotu tuli kuninkaaksi hänen jälkeensä. Hän hallitsi maata jonkun aikaa ja hänellä oli poika, nimeltä Ignosi (Salama), jonka äiti oli kuninkaan lempivaimo. Kun poika oli kolmen vuoden vanha, tapahtui että heti kauhean sodan jälkeen tuli nälänhätä maahan. Koko kansa näki nälkää ja kuten nälkääntynyt leijona haki se jotain, jonka olisi voinut repiä palasiksi. Silloin julisti Gagul, viisas, hirvittävä vaimo, joka ei koskaan kuole, kansalle:
"'Kuningas Imotu ei ole oikea kuningas.'
"Kuningas Imotu makasi siihen aikaan sairaana majassaan. Hän oli haavoittunut sodassa eikä voinut liikahtaa paikaltaan.
"Silloin Gagul astui erääseen majaan ja talutti ulos Twalan, velipuoleni ja kuninkaan kaksoisveljen, jota hän oli syntymästä asti salannut rotkoissa ja vuorenonkaloissa. Hän repäisi vaatteen hänen lanteiltaan ja näytti kansallekuninkaanmerkin— pyhän käärmeen, joka oli piirretty hänen vyötäisiinsä. Sellainen merkki annetaan aina kuninkaan vanhimmalle pojalle, heti kun hän on syntynyt. Ja Gagul huusi kaikuvalla äänellä: 'Katsokaa! Tässä on kuninkaanne, jonka henkeä olen suojellut tähän päivään asti.' Ja kansa, jonka ymmärrys kärsimyksistä oli mennyt sekaisin ja jonka nälkä oli saattanut raivoon, uskoi Gagulin sanoja ja ulvoi: 'Kuningas! Kuningas!' Mutta minä tiesin, että Gagul valehteli. Imotu oli vanhin. Juuri kun kansa huusi ja melusi, astui sairas kuningas Imotu hoiperrellen majastaan vaimonsa ja pikku Ignosin seurassa. 'Mitä tämä melu tietää?' kysyi kuningas Imotu. Ja miksi huudatte: kuningas, kuningas?'
"Ei kukaan vastannut. Äkkiä hyökkäsi Twala, hänen kaksoisveljensä, hänen päällensä, tarttui häntä hiuksiin ja iski veitsensä hänen sydämeensä. Ja huikentelevainen kansa, joka aina kumartaa nousevaa aurinkoa, puhkesi riemuhuutoihin. 'Twala on kuninkaamme!' kirkuivat he. 'Nyt sen tiedämme, että Twala on kuninkaamme'."
"Ja mihin joutuivat Imotun vaimo ja hänen pieni poikansa. SurmasikoTwala heidätkin?"
"Ei, valtias", vastasi Infadus. "Kun vaimo näki, että hänen isäntänsä oli kuollut, tempasi hän pojan syliinsä ja pakeni. Muutaman päivän perästä hän hyvin nälkäisenä saapui erääseen syrjäkylään ja pyysi jotain syödäkseen. Mutta ihmiset vihaavat aina onnettomia, ei kukaan antanut hänelle maitoa eikä ruokaa. Mutta yöllä pimeässä hiipi pieni tyttö, jonka kävi sääliksi pikku poikaparkaa, hänen luokseen vieden hänelle vähän ruokaa. Samana yönä matkasi vaimo poikineen vuoria kohti. Sen jälkeen ei kukaan ole nähnyt häntä eikä Ignosia, hänen poikaansa — he ovat kai molemmat kuolleet."
"Mutta jos poika nyt ei olisikaan kuollut, Infadus, silloin hän kai olisi kukualaisten laillinen kuningas, vai kuinka?"
"Olisi kylläkin, valtiaani, pyhä käärme kiertää hänen lanteitaan. Mutta", jatkoi hän, päätään pudistaen, "hän on varmaan jo kauan sitten kuollut."
Kaukana näköpiirin luona huomasimme nyt ryhmän majoja, joita ympäröi korkea paalutus ja syvä kaivanto. Infadus viittasi näihin rakennuksiin. "Katso tuonne, valtiaani", sanoi hän. "Siinä on kraali, jossa murhatun kuninkaan vaimo ja poika viimeksi nähtiin.
"Siellä me nukumme tänä yönä, jos nimittäin", lisäsi hän epäröiden ja kasvonsa olivat kuin suuri kysymysmerkki: "Nukkuvatko valtiaani maan päällä oleskellessaan?"
"Kyllä, ystäväni Infadus, kun olemme kukualaisten maassa, elämme kuten kukualaisetkin", vastasin minä majesteetillisesti. Tämän sanottuani käännyin äkkiä puhutellakseni Godia, joka unisena tallusteli takanani ja näytti hyvin happamelta, hänellä oli täysi työ pidellä paidanliepeitään, joita iltatuuli tuon tuostakin liehautti ylös. Godin rinnalla kulki Umbopa. Hän oli nähtävästi suurella tarkkuudella seurannut keskusteluani, vanhan päällikön kanssa ja hänen kasvoillaan oli vakava ja samalla iloinen ilme. Hänen katseensa oli tähdätty kauas etäisyyteen. Näki selvästi, että hänen ajatuksensa liikkuivat menneissä ajoissa, ja että hän koetti muistella asioita ja tapahtumia, jotka jo olivat puoleksi unohtuneet, mutta nyt olivat heränneet uuteen eloon… Ihmeellinen mies, tuo Umbopa!
Koko ajan olimme kulkeneet hyvää vauhtia maakylän majoja kohti. Vuoret, joiden yli olimme kiivenneet, olivat jo kaukana takanamme, ja tiheämpänä, yhä tiheämpänä verhosi sumuhuntu Sheban poven. Mitä edemmäksi saavuimme sitä kauniimmaksi kävi maa. Kasvullisuus oli rehevä, mutta ei silti troopillisen ylenpalttinen. Aurinko oli kirkas ja lämmin, mutta ei paahtava, ja vuoriseudulta puhalsi raitis, vilpoisa tuuli, siveli viileästi hiuksiamme ja leikitteli vallattomasti God raukan paidalla. — —
Tämä uusi maa oli todella maallinen paratiisi. En koskaan ole nähnyt sen vertaista kauneudessa ja hedelmällisyydessä. Transvaal on kaunis maa, mutta sitä ei voi verrata kukualaisten valtakuntaan.
Heti kun läksimme matkaan, oli Infadus lähettänyt pikajuoksijan kylään ilmoittamaan tulostamme. Mies lähti laukkaamaan tavattoman nopeasti, ja Infadus selitti meille, että hän tulisi juoksemaan samaa vauhtia koko ajan. Pikajuoksu oli näet suosituin urheilu kukualaisten kesken, ja he olivatkin erinomaisen taitavat siinä. Saavuttuamme puolen peninkulman päähän kylästä, huomasimme siellä vilkasta liikettä ja eloa aivan kuin muurahaispesässä. Majojen välissä vilisi toimeliaita ihmisiä, ja kyläpaalutuksen portista astui joukottain alku-asukkaita meitä vastaan. Joka mies oli kiireestä kantapäähän asti aseissa, näytti siltä, kuin saisimme lämpimän vastaanoton. Curtis laski hieman levottomana kätensä minun käsivarrelleni huomauttaen, että asema tuntui uhkaavalta.
Infadus ymmärsi, että me epäilimme pahaa. Hän pudisti päätään ja kiirehti vakuuttamaan:
"Valtiasteni ei tarvitse pelätä. Sydämessäni ei ole petosta. Minä olen näiden soturien päällikkö, minun käskystäni he tulevat teitä tervehtimään!"
Tämä kuului rauhoittavalta, ja minä nyökäytin hänelle tyynesti päätä.Mutta aivan levollisia emme kuitenkaan olleet.
Noin neljänneksen päässä kylän suurimmasta portista oli pitkähkö mäki, joka vietti tasaisesti Salomon suurelle tielle. Mäen viheriälle rinteelle asettuivat sotilaat riviin, osasto osaston viereen ja rivi rivin taa. Komealta näytti, kun tällainen 300 miehen suuruinen osasto tasaisessa, nopeassa vauhdissa marssi mäenrinnettä ylös, välkkyvin peitsin ja liehuvin sulkatöyhdöin ja asettui paikoilleen. Kun viimein saavuimme mäen juurelle, oli kokonaista kaksitoista osastoa — siis 3,600 miestä — asettunut tien viereen lausuakseen yliluonnolliset vieraansa tervetulleiksi kukualaisten maahan ja valtakuntaan.
Nyt olimme saapuneet ensimäisen osaston luo. Kuljimme niin läheltä, että helposti saatoimme tarkastaa jokaista yksityistä miestä. Kuinka voimakkaita ja kookkaita he kaikki olivat! Sellaista sotajoukkoa en ole eläissäni nähnyt. He olivat kaikki keski-ikäisiä, lyhyimmät heistä olivat noin kolmen kyynärän pituiset, ei yksikään siitä alle, Päässä oli heillä samanlainen suuri sulkatöyhtö kuin meidän seuralaisillammekin. Vyötäisten ja oikean säären ympäri, juuri polven alapuolelle oli sidottu valkoisia häränhäntiä ja vasemmalla käsivarrellaan kantoi joka mies pyöreätä kilpeä. Se oli melkein kyynärän levyinen poikkimitaten ja hyvin omituisen näköinen, etu-osa oli hyvin ohuista rautalevyistä, joiden yli oli levitetty liidunvalkoinen härän nahka. Soturien aseet olivat yksinkertaiset, mutta hyvin tarpeenmukaiset. Joka miehellä oli ensiksikin lyhyt ja raskas kaksikärkinen keihäs, jonka terä oli noin kuusi tuumaa läpimitaten leveimmältä kohdaltaan. Näitä keihäitä ei käytetä heittoaseina — kukualaiset iskevät ne vastustajaansa. (Selkääni karmii ajatellessani mitä kauheita haavoja moiset aseet iskevät)! Sitäpaitsi oli jokaisella soturilla kolme pitkää, raskasta veistä, noin 2 naulan painavia kukin — yksi riippui vyöllä, toiset kaksi kilven takana. Näitä keihäitä kutsuivat kukualaiset nimellä "Tollas". Kukualaissotilas voi tällaisella veitsellä osata tähdättäväänsä viidenkymmenen askeleen päästä, ja he alkavat tavallisesti taistelun lähettämällä oikean luotituiskun näitä murha-aseita vihollisiinsa, ennenkuin ahdistavat heitä keihäillään.
Sotilaat seisoivat hiljaa ja liikkumatta, kuin olisivat he olleet kivipatsaita eikä ihmisiä, mutta vain siksi, kunnes me olimme saapuneet heidän eteensä. Samassa tuokiossa he kaikki yhtenä miehenä kohottivat peitsensä ilmaan ja kunnioittivat meitä huutaen: "Kuhm! Kuhm!" Niin pian kuin olimme sivuuttaneet kunkin osaston, yhtyi se seuraamaan takanamme saattaen meitä kylään. Viimein marssi koko joukko, siis 3,600 miestä, takanamme, niin että askelten töminä kaikui virstojen päähän ja maa tärisi. Myöhemmin jouduimme hyvinkin paljon tekemisiin näiden kahdentoista osaston kanssa, mutta siitä kerron sittemmin. Infaduksen osasto oli kukualaisen sotajoukon ydin ja niitä kutsuttiin — kilpiensä värin mukaan — "valkoisiksi".
Me poikkesimme nyt valtatieltä ja saavuimme leveätä siltaa myöten kaivannon yli kylään. Se näytti olevan rakennettu harvinaisen säännöllisesti; suoraan sen halki kulki leveä tie, jonka poikkikadut leikkasivat suorakulmaisesti; siten tuli koko kylä jaetuksi kahteentoista yhtä suureen nelikulmioon; jokaisessa nelikulmiossa oli niin monta majaa, että juuri yksi "valkoisten" kahdestatoista osastosta saattoi asua siinä. Majat olivat kekomaisesti pajun oksista rakennetut ja ruohopeittoiset. Ne muistuttivat suuresti zululaisten majoja, mutta sekä oviaukot että mökit itsekin olivat suuremmat. Jokaiseen majaan johti leveä, kovaksi poljettu savikäytävä. Molemmat puolet pääkatua olivat mustanaan naisia, jotka uteliaina töllistivät meihin. He olivat oikein somia ollakseen neekereitä. He olivat pitkiä, solakoita ja hyvin siroja. Tukka oli lyhyt, mutta ei villainen kuten neekerien, vaan vapaasti aaltoileva. Kasvojenjuonteet eivät myöskään olleet tavallista afrikalaista mallia; pikemmin muistuttivat heidän kaarevanenäiset piirteensä seemiläistä kansanrotua. Mutta enimmin kummastutti meitä heidän tyyni hiljainen käytöksensä. He olivat omalla tavallaan yhtä hyvin kasvatetut kuin konsanaan hienot salonkinaiset. Siinä suhteessa he suuresti eroavat zulunaisista, jotka ovat sangen ilettäviä ja tunkeilevia olentoja. Väsyneinä ja uuvuksissa tallustelimme kylän läpi, sadat naiset tarkastivat olentoamme kiireestä kantapäähän, mutta ei ainoatakaan raakaa tai säädytöntä sanaa kuulunut tiellämme. — Äänettöminä ja sopivan välimatkan päässä seurasivat he kulkuamme. Eivät he silloinkaan, kun vanha Infadus merkitsevästi viittasi suureen ihmeeseen, God ystävämme "kauniisiin, valkoisiin sääriin", puhuneet mitään, vaikka helposti saattoi nähdä, että tämä harvinainen näky herätti heissä tavatonta kummastusta. Ihastuneina he vain tuijottivat mustilla säihkyvillä silmillään Godin sääriin, (jotka sivumennen sanoen olivat harvinaisen valkoiset). Mutta tämä riitti hyvin nostamaan veret Godin poskille, hän oli näet varsin häveliäs luonnoltaan.
Saavuttuamme keskelle kylää pysähtyi Infadus suuren majan luo, joka sijaitsi hiukan erillään muista majoista.
Ovella hän lausui kovalla äänellä.
"Astukaa sisään, te tähtien pojat, ja suvaitkaa viivähtää hetkinen matalassa majassani. Heti paikalla tarjotaan teille ravintoa — maallista ruokaa ja juomaa — niin ettei teidän tarvitse kiristää vöitänne nälästä. Te saatte hunajaa ja maitoa ja härän sekä muutamia lampaita — se ei ole paljon, valtiaani, mutta meillä ei ole sen parempaa."
"Hyvä, Infadus", sanoin minä. "Me levähdämme mielellämme, pitkä retkemme ilman halki taivaasta maahan on väsyttänyt meitä."
Me astuimme majaan, joka nähtävästi oli järjestetty meitä varten. Parkituista nahoista oli valmistettu mainioita vuoteita ja pesua varten oli vettä yllin kyllin.
Äkkiä kuulimme huutoa ulkopuolelta. Avasimme oven, kurkistimme ulos ja näimme joukon nuoria tyttöjä, jotka kantoivat maitoruukkuja, hunajaa ja paistettuja kakkuja. Heidän jälessään talutti pari nuorta miestä nuorta lihavaa härkää. Yht'äkkiä sivalsi toinen veitsensä ja leikkasi näppärästi eläimeltä kaulan. Muutamassa minutissa oli härkä nyletty ja paloitettu. Maukkain osa lihaa pantiin meidän varallemme, jäännökset jaoin omasta ja toverieni puolesta ympärillämme seisoville sotureille. He taas vuorostaan paloittelivat lihan pienemmäksi ja jakoivat sen kansalle. Se oli "valkoisten miesten lahja".
Umbopa ja nuori kaunis kukualaisnainen alkoivat kiireesti valmistaa ruokaa. He keittivät lihan suuressa savipadassa, joka ripustettiin majan ulkopuolelle sytytetyn nuotion päälle. Kun ruoka oli valmistumaisillaan, lähetimme sanan Infadukselle kutsuen häntä ja Skraggaa aterioimaan kanssamme.
He tulivat heti ja me istuimme pienille jakkaroille — zululaiset istua kyyköttävät yleensä kantapäillään, mutta kukualaiset eivät tee niin. Söimme hyvällä ruokahalulla ja pääsimme taas vähitellen voimiimme. Kylläpä siitä olikin viikkoja vierinyt, kun niin hyvän aterian olimme syöneet!… Infadus oli hyvin puhelias ja kohtelias meille; sitä vastoin huomasimme, että Skragga katseli meitä epäluuloisesti. Hän kuten hänen seuralaisensa oli ensin kauhistunut valkoista ihoamme ja taikatemppujamme luullen meitä mahtaviksikin poppamiehiksi. Mutta kun hän näki meidän syövän, ja juovan aivan kuin muutkin kuolevaiset, näytti hän vähitellen muuttavan mieltään. Aterioidessamme näin hänen koko ajan salaa luovan meihin sangen pahaa ennustavia silmäyksiä. Lyhyesti sanoen: herra Skraggan käytös ei lainkaan miellyttänyt minua.
Aterian aikana huomautti Curtis minulle, että meidän pitäisi ottaa selkoa siitä, tietäisikö vieraanvarainen isäntämme mitään hänen veljensä kohtalosta. Mutta minä sain hänet siitä estetyksi, pidin ylimalkaan viisaimpana odottaa sopivaa tilaisuutta, ennenkuin kävisimme siihen kysymykseen käsiksi.
Päivällisen jälkeen otimme esille piippumme ja vedimme aika sauhut Infaduksen ja Skraggan suureksi kummaksi. Ihmeellistä kyllä, viljelevät kukualaiset tupakkaa sangen suuressa määrässä, mutta tupakanpolton jumalallinen taito on heille tuntematon. He käyttävät tupakkaa vain nuuskaksi; ei vanha päällikkö eikä Skragga tunteneet sitä samaksi aineeksi, jolla me täytimme piippumme.
Viimein kysyin Infadukselta, koska hän luuli meidän voivan jatkaa matkaamme, ja suureksi ilokseni hän vastasi, että seuraavana aamuna lähtisimme kulkemaan. Hän oli jo lähettänyt kaksi sanansaattajaa ilmoittamaan kuningas Twalalle tulostamme. Twala oleskeli nykyään Luh nimisessä pääkaupungissaan, jossa piakkoin kesäkuun alkupäivinä, aiottiin viettää kukualaisten suurta jokavuotista juhlaa. Tähän tilaisuuteen kokoontuivat kaikki valtakunnan soturit; ja kuningas piti sotaväen tarkastuksen; vaan muutamia osastoja jätettiin vartioimaan maan pohjoisrajaa. Juhlan yhteydessä vietettiin niinkutsuttu "noita-ajo", josta vielä aion kertoa tarkemmin.
Infadus ilmoitti siis meille, että meidän tuli lähteä aamunkoitteessa. Hän aikoi seurata meitä ja arveli, että me kyllä voisimme saapua Luhiin parin vuorokauden kuluttua, ellei jotain erityistä estettä sattuisi tiellä; voisihan esimerkiksi joku virta tulvata yli reunainsa, kuten usein tapahtui, ja silloin olisi vaikea päästä yli.
Sitten toivottivat Infadus ja Skragga meille hyvää yötä ja menivät matkoihinsa. Samassa tuokiossa heittäysimme vuoteillemme ja olimme, pian sikeässä unessa.
Emme kuitenkaan kaikki neljä, yksi meistä valvoi. Eihän voinut tietää, mitä nämä kukualaiset — ystävällisyydestään huolimatta — saattoivat keksiä.
Mutta Jumalan kiitos — pelkomme oli aiheeton. Yö kului hiljaa ja rauhallisesti; ei meille tapahtunut mitään pahaa.
Kuningas Twala.
Minä en ryhdy seikkaperäisesti kuvailemaan kaikkea mitä saimme kokea matkallamme Luhiin. Matka kesti aivan oikein kaksi päivää ja kävi koko ajan pitkin "suurta maantietä" — Salomon tietä, joka leikkaa kukualaisten maan kahtia. Maa tuli yhä viljavammaksi ja kauniimmaksi, mitä kauemmaksi kuljimme, yhä tiheämpään kohosi suuria, väkirikkaita, vihantien vainioiden ympäröimiä kyliä.
Kaikki nämät kylät olivat rakennetut saman suunnitelman mukaan, ne olivat aivan yhtäläiset kuin ensimäinen, johon olimme saapuneet, jokaista kylää vartioi vahva sotajoukko. Kuningas Twalan valtakunnassa oli näet jokainen sotakuntoinen mies soturi, ja koko miespuolinen osa kukualaiskansaa oli valmis milloin tahansa lähtemään taisteluun. Matkallamme tapasimme tuhansittain sotilaita, jotka myös aikoivat pääkaupunkiin ollakseen läsnä suuressa sotaväen tarkastuksessa ja vuosijuhlassa.
Seuraavan päivän illalla lepäsimme hetkisen eräällä mäen harjalla, jonka yli tie kulki. Täällä näimme kauniin, viheriän, hedelmällisen tasangon. Tasangon keskellä kohosi Luh. Ollakseen afrikalainen kraali oli se varsin suuri, se oli ainakin peninkulman ympärimitaten, sitä ympäröi koko joukko pienempiä kraaleja. Nämä esikaupungit olivat tavallisesti tyhjät, ainoastaan juhlallisissa tilaisuuksissa — kuten nyt vuosijuhlan aikana — majoitettiin niihin pääkaupunkiin tulvivat sotilaat. Kylän takana puoli peninkulmaa pohjoiseen päin, saatoimme nähdä hevosenkengänmuotoisen kummun, jolle kohtalo oli määrännyt tärkeän osan minun ja toverieni vaarallisella seikkailuretkellä kukualaisten maassa. Luh oli erinomaisen kauniilla paikalla, kaupungin läpi juoksi suuri virta, kenties sama, josta olimme nähneet välähdyksen seistessämme korkealla Sheban povella.
Kauempana pohjoisessa, noin 14-15 peninkulmaa Luhista, kohosi kolme suurta lumivuorta, aivan kolmikannassa keskenään. Ne eivät olleet pyöreät ja tasaiset kuten Sheban povi vaan jyrkät ja rosoiset.
En saanut silmiäni käännetyksi näistä kolmesta lumipeitteisestä kukkulasta — ja samoin oli totta vie myös Curtisin ja Godin laita. Infadus huomasi, että katselimme niitä, ja virkkoi:
"Te katselette noita kaukaisia vuoria? Me olemme antaneet niille nimen 'Kolme noitaa', ja niiden luona päättyy suuri maantie."
"Miksi se päättyy?" kysyin.
"Elkää sitä minulta kysykö!" sanoi vanhus olkapäitään kohottaen. "Vuoret ovat täynnä onkaloita ja niiden sisimmässä sisuksessa on syvä luola. Sinne menivät muinoin viisaat miehet hakemaan sitä, jonka vuoksi he olivat tulleet tähän maahan. Ja sinne haudataan nykyään meidän kuninkaamme. Paikka kutsutaan 'Kuoleman asunnoksi'."
"Mitä etsivät viisaat miehet täältä?" kysyin minä innokkaasti.
"En tiedä. Valtiaani, jotka tulevat tähdistä, tietänevät sen", sanoi hän luoden ovelan silmäyksen meihin. Nähtävästi hän tiesi jotain, vaikka ei tahtonut puhua sen enempää tästä kysymyksestä.
Minä tekeydyin hirveän viisaan näköiseksi ja sanoin: "Olet oikeassa, Infadus. Ylhäältä tähdistä näemme melkein kaikki, mitä täällä maan päällä tapahtuu. Ja mitä me emme näe, siitä kuulemme. Siten olen esimerkiksi kuullut, että muinaisajan viisaat miehet tulivat tähän maahan ja noille vuorille löytääkseen välkkyviä kiviä ja keltaista metallia…"
"Valtiaani on viisas", kuului vastaus. Ja vanha päällikkö jatkoi varovasti kylmällä äänellä. "Minä olen vain maanlapsi enkä tunne moisia asioita. Mutta Gagul tietää — vanha Gagul, joka ei koskaan kuole. Puhukoon valtiaani hänen kanssaan, kun saavumme kuninkaan kaupunkiin; hän on melkein yhtä viisas kuin te." Näin sanoen hän pyörähti kantapäällään ja meni matkoihinsa.
Heti kun hän oli mennyt, käännyin minä matkakumppanieni puoleen ja sanoin viitaten vuoriin: "Siinä ovat kuningas Salomon kaivokset."
Umbopa seisoi vieressämme uneksivana, kuten usein viime päivien kuluessa. Hän kuuli sanani ja hänen silmänsä välkähtivät.
"Niin, Makumazahn!" sanoi hän zulukielellään. "Siinä ovat kaivokset ja niissä timantit. Ja te olette saavat nuo välkkyvät kivet ja punaisen kullan, koska te valkoiset miehet nyt kerran olette niin ahneet leluille ja rahoille."
Hänen nenäkkäisyytensä harmitti minua ja minä tiuskaisin hänelle:"Mitä sinä siitä tiedät, Umbopa?"
"Tiedänkö?" toisti hän, "en minä mitään tiedä, minä näin vain unta viime yönä!" Ja sitten hänkin meni matkoihinsa.
"Mikä hänen on?" virkkoi Curtis. "Mitähän ajatuksia musta ystävämme mahtanee hautoa mielessään? Hän on mielestäni niin salaperäinen ja tietää varmaan enemmän kuin hän tahtoo ilmaista. Se on totta, Allan, onko Umbopa kuullut mitään veljestäni?"
"Ei, hän ei sano kuulleensa mitään. Hän on kysynyt jokaiselta kukualaiselta, johon hän on tutustunut, mutta kaikki sanovat, että me olemme ensimäiset valkoiset ihmiset, jotka ovat astuneet jalkansa tähän maahan."
"Luuletko ylipäänsä, että hän on voinut päästä tänne asti?" kysyi God ystävältään. "Meidän matkamme kyllä onnistui, mutta sehän oli sula ihme. Kuinka hän olisi voinut löytää tien vuorten yli ilman karttaa?"
"En tiedä", vastasi Curtis synkästi, "mutta jollain tavalla minä kyllä hänet löydän".
Päivä laski hitaasti mailleen ja samassa kun sen viimeinen valo sammui näköpiirin taa, syöksyi pimeys kätköstään kuin myrskytuuli ja kattoi mustana ja paksuna pääkaupungin ja koko maan. Toisena silmänräpäyksenä oli päivä, toisena yö — hämärän hiljaisia hetkiä ei näillä leveysasteilla tunneta. Valo ja pimeys vaihtuvat kuin elämä ja kuolema. Aurinko laskee ja maa peittyy varjoon, mutta pimeyden viitta ei kauankaan verhonnut maan hartioita: pian hiipi vieno valonsäde idästäpäin — ja kas! Nyt näkyi kapea hopeareuna, ja viimein kohosi puolikuu taivaalle. Sen kalpeat säteet valaisivat suuren, hiljaisen tasangon, ja kaukana vuorilla loisti lumi kuin puhdas hopea.
Hiljaa ja ääneti ihailimme tätä hurmaavaa satuihanuutta. Tähdet kalpenivat kalpenemistaan — kuun valo himmensi ne, omituinen lämmin ja onnellinen tunne valtasi meidät nähdessämme edessämme leviävät suuremoiset ja kauniit seudut. En osaa kuvailla minkä vaikutuksen tämä kuutamoinen yö teki mieleemme, tiedän vaan, että minä — niin, kuten lukija tietää, olen vaan tavallinen, yksinkertainen norsunpyytäjä eikä elämäni suinkaan ole ollut pelkässä kauneudessa kahlaamista, mutta jotainkaunistakinolen sentään nähnyt, ja kauniimpia hetkiä elämässäni oli kuutamo-yö kukualaisten maassa.
Mutta äkkiä häirittiin meitä unelmissamme. Kohtelias ystävämme Infadus astui luoksemme ja ehdotti, että me nyt jo jatkaisimme matkaamme pääkaupunkiin, missä meille oli varattu yömaja.
"Kuu paistaa nyt niin kirkkaasti", sanoi hän, "että me emme kompastu tiellä".
Sanottu ja tehty. Läksimme matkaan ja tunnin kuluttua olimme saapuneet erääseen Luhin esikaupungeista. Kaupunki itse näytti suurenmoiselta; ylt'ympäri sitä leimusi nuotio nuotion vieressä — ikäänkuin valtava tulikehä. Nyt saavuimme vallihaudalle; nostosillalla seisoi soturi vartioimassa. Tuimalla äänellä huusi hän vastaamme: "Ken siellä?" Infadus lausui tunnussanan, jolloin nostosilta laskettiin, ja me pääsimme yli. Tulimme kaupungin pääkadulle, mutta vielä emme pysähtyneet; vasta kun olimme astuneet puoli tuntia ja kulkeneet satojen majojen ohi, seisahtui Infadus vihdoin kapealle portille. Sen sisäpuolella oli koko joukko majoja, jotka ympäröivät pientä pihamaata. Siinä oli meidän asuntomme.
Me astuimme pihalle. Huomasimme nyt, että jokainen meistä oli saanut oman majansa itseään varten, vieläpä oikein tilavan ja mukavan; lattialle oli levitetty useampia kerroksia tuoksuvia heiniä ja niiden päälle parkittuja nahkoja. Ensi työksemme peseydyimme, kun se oli tehty, tuli joukko nuoria tyttöjä luoksemme. He toivat paistettua lihaa ja paahdettuja jauhokokkareita puulautasilla.
Iskimme hyvällä ruokahalulla kiinni alku-asukkaiden herkkuihin, ja kun olimme syöneet ja juoneet, nostatimme kaikki vuoteet samaan majaan ja heittäysimme sitten makuulle. Eipä kestänyt montakaan silmänräpäystä ennenkuin vaivuimme sikeään uneen, väsyneet ja uniset kun olimme rasittavan päivämatkan jälkeen.
Aurinko oli jo korkealla taivaalla, kun viimein heräsimme. Vuoteemme ääressä seisoivat eilisiltaset ystävämme, heidät oli lähetetty auttamaan meitä pukeutumisessa.
Olisittepa nähneet miltä God tällä hetkellä näytti. "Pukeutumisessa!" toruskeli hän. "Pukeutumisessa? Tätäkö he kutsuvat pukeutumiseksi? Kun ei ihmisellä ole muita vaatteita kuin villapaita ja saapaspari, niin ei todellakaan kannata tulla puhumaan pukeutumisesta… Ettekö voisi pyytää näitä tyttösiä tuomaan housuni, Allan?"
Minä tein niin, mutta housut eivät olleet saatavissa. Ne olivat kuten mitkäkin pyhät esineet heti viety kuninkaalle. Muuten ilmoittivat neitoset, että kuningas suvaitsi vastaanottaa meidät aamupäivällä.
Neitosten suureksi kummaksi ja mielipahaksi pyysimme heidät poistumaan kunnes olimme pukeutuneet. God parka näki sittenkin eniten vaivaa, vaikka hän ei tarvinnut monta minuuttia ennenkuin oli vaatteissa. Hänen täytyi näet ajaa partansa toisin sanoen oikean posken parta. Vasempaa kielsimme häntä Herran nimessä veitsellään koskemasta, siinä kasvoi nyt oikein muhkea poskiparta.
Me toiset tyydyimme vähempään, pesimme ja harjasimme itsemme vain oikein perinpohjaisesti. Curtisin kullankeltaiset hiukset olivat kasvaneet niin pitkiksi, että ne ulottuivat melkein hartioille, ja hän muistutti nyt enemmän kuin koskaan ennen muinaisajan viikinkiä. Minäkin olin saanut aimo parran; harmaat viikseni eivät tavallisesti ole puolta tuumaa pitemmät, mutta nyt ne olivat kokonaisen tuuman pituiset.
Kun olimme syöneet aamiaisemme ja polttaneet piipullisen tupakkaa, tuli Infadus ilmoittamaan, että kuningas Twala oli valmis vastaanottamaan meitä.
Me vastasimme, että mieluummin odottaisimme, kunnes aurinko oli korkeammalla, olimme vielä väsyneet matkan jälkeen j.n.e. Kun olet tekemisessä villien tai puolivillien ihmisten kanssa, on paras antaa heidän odottaa. Jos olet liian kohtelias ja huomaavainen, luulevat he, että heitä pelkäät. Sen vuoksi jäimme rauhallisesti majaamme ja istuimme vielä kokonaisen tunnin jutellen niitä näitä, vaikka varmasti olimme yhtä uteliaita näkemään kuningas Twalaa kuin hän meitä. Odottaessamme otimme esille muutamia lahjoja, joilla aioimme ilahuttaa kuningasta, hänen vaimojaan ja hoviväkeään. Paljon ei meillä ollut, mutta jotain sentään saimme kerätyksi kokoon; nimittäin Tuulihattu raukan Winchesterpyssyn ja muutamia helminauhoja.
Viimein ilmoitimme Infadukselle, että olimme valmiit lähtemään kuninkaan luo, ja sitten läksimme kaikki matkaan Infaduksen seuraamina, Umbopa kantoi pyssyä ja helmiä.
Kuljettuamme pari sataa askelta saavuimme melkein samanlaiselle aituukselle, kuin mikä meidän majojamme ympäröi — se oli vain viisikymmentä kertaa suurempi, mikäli arvioin, neljä-viisi tynnyrinalaa läpimitaten. Ylt'ympärillä pitkin aituusta kohosi maja toisensa vieressä, niissä asuivat kuninkaan vaimot. Vastapäätä porttia pihan perällä kohosi suuri maja, ja se oli kuninkaan "linna". Aukealla kentällä joka tavallisissa oloissa oli tyhjä, oli nyt eloa ja liikettä; se vilisi näet kukualaisia sotamiesosastoja, ja luullakseni oli siellä ainakin 7000-8000 sotilasta. Meidän täytyi kulkea rivien välitse astuessamme kuninkaan majalle, ja siten saatoimme oikein selvästi nähdä, kuinka muhkeilta sotilaat näyttivät seisoessaan siinä riveissään liikkumatta kuin kuvapatsaat. Sulkatöyhdöt liehuivat tuulessa, keihäät ja valkoiset härännahkakilvet välkkyivät päivänpaisteessa. Se oli komea näky.
Kuninkaan majan lähin ympärys oli vapaa ja pitkin seinää oli asetettu jakkaroita, joille me Infaduksen viittauksesta istuimme. Umbopa asettui taaksemme ja vanha Infadus seisoi majan ovella.
Kului viisi minuuttia — kului kymmenen — vieläpä kaksitoistakin.
Raskas hiljaisuus vallitsi suurella kentällä. Me tunsimme miten tuhansien aseellisten miesten katseet olivat meihin tähdätyt, ja kaikesta sydämestämme toivoimme, että tapahtuisi jotain; tämähän oli melkein sietämätöntä — pahempaa kuin tulikokeet keskiajalla. Emme kuitenkaan olleet tietääksemme, näytimme vaan hyvin arvokkailta ja levollisilta. Ja yhä kesti hiljaisuutta. Viimein avaantui ovi ja ulos astui jättiläisolento tiikerintalja hartioilla. Häntä seurasivat Skragga ja kummallisen näköinen kuvatus, joka oli kuin kuivunut marakatti, päästä jalkoihin asti kiedottuna nahoista ommeltuun vaippaan. Jättiläinen eli kuningas Twala istui jakkaralle, Skragga asettui hänen taakseen, ja marakatti (vai mikä lie ollut) ryömi nelinkontin majan siimekseen.
Yhä vallitsi sama äänettömyys.
Jättiläinen kohosi nyt seisaalleen ja heitti tiikerintaljan hartioiltaan, niin että selvästi saatoimme nähdä, kuinka inhoittavalta, raa'alta ja ilkeältä hän näytti. En koskaan ole nähnyt ilkeämpiä ja vastemielisempiä kasvoja. Kukualaisilla oli ylipäänsä kauniit kapeat huulet, mutta heidän kuninkaallaan oli paksut neekerihuulet, leveä litteä nenä ja vain yksi musta luimisteleva silmä; toisen sijalla oli kamala ammottava aukko; ja hänen kasvoillaan oli julma, eläimellinen ilme. Tämän mustanruskean hirviön päässä liehui komea töyhtö valkoisia kamelikurjen sulkia, välkkyvä rintahaarniska peitti vartalon ja vyötäisillä ja oikean polven ympärillä oli hänellä kuten hänen sotilaillaankin valkoisia häränhäntiä. Oikeassa kädessään hän piteli suunnattoman suurta keihästä. Kaulaa ympäröi paksu kultarengas ja hänen otsallaan hohti ja välkkyi yksi ainoa mahdottoman suuri hiomaton timantti… luultavasti Salomon kaivoksen aarteita…
Vielä kesti äänettömyyttä mutta ei kauan. Kuningas heilutti raskasta keihästään, ja samassa silmänräpäyksessä heiluttivat kaikki 8,000 soturia keihäitänsä vastaukseksi ja 8,000 kurkkua kohotti yht'aikaa tervehdyshuudon. "Kuhm!" kaikui yli laajan kentän, ja "Kuhm! Kuhm!" vielä toisen ja kolmannen kerran. Se jyrisi kuin ukkonen ja sai maan tärisemään.
Äkkiä kuulimme vikisevän äänen mankuvan jotain. Mistä se ääni tuli?Marakattiko tuolta majan siimeksestä puhui?
"Nöyryyttäkää itsenne, oo kukualaiset miehet!" kuului käheä ääni."Tässä on kuninkaanne!"
Ja 8,000 kurkusta kajahti vastaukseksi: "Kuningas! Nöyryyttäkää itsenne kuninkaanne edessä!"
Sitten vallitsi taas hiljaisuus, painostava kuolonhiljaisuus. Mutta äkkiä se katkesi; yksi sotilaista sattui pudottamaan kilpensä. Kolisten ja rämisten se putosi kovalle kalkkikivelle, jolla pihamaa oli laskettu.
Twalan musta silmä säkenöi; hän käänsi päänsä siihen suuntaan, mistä melu kuului.
Sitten hän raa'alla, käheällä äänellä huusi: "Tule tänne, koira!"
Nuori kaunis mies astui kuninkaan eteen.
"Haa, sinäkö pudotit kiipesi, kurja tomppeli. Uskallatko häväistä minua tähdistä tulleitten vieraittemme silmissä? Millä voit itseäsi puolustaa?"
Näimme, miten miesraukka mustasta ihostaan huolimatta kalpeni.
"Anna kuulua!" ärjäisi Twala.
"Se vierähti kädestäni vahingossa", änkytti soturi. "Minä en voinut sille mitään, oo sinä mustan lehmän vasikka!"
"Sen tapaturman saat sinä maksaa! Sinä olet saattanut minut naurunalaiseksi. Sinun pitää kuoleman!"
Nuorukainen tiesi, etteivät rukoukset auttaisi. "Minä olen kuninkaan härkä", kuiskasi hän melkein kuulumattomasti.
Nyt kutsui kuningas poikansa Skraggan luokseen. "Näytä minulle taitoasi", sanoi hän kamalasti hymyillen. "Heiluta keihästäsi ja tapa tämä kurja koira".
Skraggan irvistys oli yhtä inhoittava kuin hänen ilkeän isänsä. Hän kohotti keihäänsä, nuori soturi parka peitti käsillään silmänsä ja odotti vavisten loppuaan. Me olimme kauhusta kivettyneet nähdessämme moista raakuutta.
Kahdesti heilautti kuninkaanpoika keihästään ja heitti sitten raskaan murha-aseensa uhriaan kohti. Se osui nuorukaista sydämeen ja tunkeutui selästä lävitse. Hän ponnahti kohoksi, levitti käsivartensa ja kaatui kuolleena maahan. Sotajoukossa kuului hiljainen mutina, se vyöryi rivistä riviin ja kuoli viimein. Rikos oli tehty, ruumis makasi maassa, ennenkuin edes olimme oikein ennättäneet tajuta mistä oli kysymys. Curtis hypähti pystyyn vihasta vavisten, mutta istuutui jälleen — mitäpä hän olisi voinut tehdä?
"Se oli mainio heitto", sanoi kuningas. "Viekää ruumis pois!"
Neljä miestä astui esille, he nostivat kaatuneen toverinsa ja kantoivat hänet syrjään.
Nyt vinkui marakatti taas: "Peittäkää verijäljet! Kuningas on langettanut tuomionsa. Kuningas on rangaissut pahantekijän."
Heti astui muuan nainen esille majan takaa kantaen ruukkua, joka oli täynnä kalkkikivijauhoa. Hän siroitti sitä veripilkuille, kunnes ne peittyivät näkymättömiin.
Curtis istui kuin hehkuvilla hiilillä — ja me muut samoin. Moista julmuutta emme olleet koskaan nähneet ja Curtis kiehui vihasta, niin raivostunut hän oli petomaiseen kuninkaaseen. Töin tuskin sain hänet hillityksi.
"Istukaa levollisesti", täytyi minun hänelle yhtämittaa kuiskata."Muuten olemme hukassa."
Viimein sain hänet käsittämään, että meidän ei pitänyt olla tietääksemme koko asiasta, jos mielimme pelastaa nahkamme.
Kun verilätäköt oli täydellisesti peitetty, kääntyi Twala puoleemme.
"Valkoiset miehet!" sanoi hän, "te, jotka olette tulleet tänne mistä ja mitä varten, sitä en tiedä, — minä tervehdin teitä".
"Ja me tervehdimme sinua, Twala, kukualaisten kuningas!" vastasin minä.
"Valkoiset miehet, mistä te tulette ja mitä etsitte täältä?"
"Me tulemme tähdistä. Mutta elä kysy meiltä, millä tavalla olemme kulkeneet tämän pitkän matkan. Minkä vuoksi olemme tulleet? Katsomaan tätä maata?"
"Täällä ei ole paljon näkemistä!" arveli kuningas. "Entä tuo mies, joka on seurassanne", jatkoi hän viitaten Umbopaan, "tuleeko hänkin tähdistä?"
"Tulee hänkin. Taivaassa elää kyllä hänenkin värisiään miehiä. Mutta miksi kysyt tällaisia asioita, kuningas Twala? Kaikki nämä seikat ovat liian ylhäisiä sinun laisellesi maanlapselle."
"Sinä olet suurisuinen, tähtimies", vastasi Twala silmäkulmiaan rypistäen. "Tähdet ovat kaukana täältä — mitä jos antaisin teille saman lopun kuin tuolle miehelle, joka äsken kannettiin pois."
Minä purskahdin raikuvaan nauruun, vaikka en suinkaan ollut naurutuulella. Asemamme näytti perin uhkaavalta.
"Varo itseäsi, oo kuningas! Kulje varovasti, kun astut kuumilla kivillä — muuten poltat jalkasi. Ja pitele keihästäsi varresta, ettet haavoita kättäsi sen purevaan terään. Jos riistät hiuskarvankaan päästämme, olet hukassa ja kuoleman oma. Eivätkö nämä kaksi miestä", näin sanoen viittasin Infadukseen ja Skraggaan, joka parhaillaan pyyhki verta keihäästään, "ole kertoneet sinulle, mitä miehiä me olemme ja mihin kykenemme? Oletko koskaan nähnyt meidän kaltaisiamme olentoja? Oletko nähnyt ketään hänen laistaan?" Minä viittasin Godiin — tiesin että hyvällä omallatunnolla saatoin esittää hänet ainoana lajiaan.
"En, siinä olet oikeassa", virkkoi kuningas.
Minä jatkoin: "Eivätkö he ole kertoneet sinulle, kuinka meidän kätemme lähettää surman pitkän matkan päästä?"
"He ovat kertoneet, mutta minä en usko heitä. Tahdon sen itse nähdä, ennenkuin uskon", sanoi hän. "Tapa joku noista sotilaista, jotka seisovat tuolla", — hän viittasi kentän tuolle puolen — "ja minä uskon".
"Ei", sanoin minä päättävästi, "Ihmisiä me emme tapa, paitsi silloin kun he ansaitsevat kuolemanrangaistuksen. Mutta jos sinua haluttaa nähdä taitoamme, niin anna palvelijaisi tuoda tänne härkä, sen minä tapan."
Mutta kuningas vain hymyili ivallisesti. "Ei, teidän pitää tappaa mies. Ennen en teitä usko."
"Niinkuin tahdot, kuningas Twala", virkoin minä. "Pyydän siis sinua menemään tämän suuren pihan poikki. Silloin on elämäsi valo sammutettu, ennenkuin jalkasi ovat saavuttaneet portin. Tai… ellet itse tahdo, niin anna poikasi Skraggan koettaa…" Yllämainitun nuoren verihurtan olisin mielihyvällä passittanut toiseen maailmaan.
En koskaan unhoita, minkä kauhean karjunnan Skragga päästi kuullessaan ehdotukseni. Hänen kuninkaallinen korkeutensa hypähti pystyyn, kuin käärme olisi häntä purrut, ja katosi yks kaks kuninkaan majaan.
Ei Twalakaan pitänyt ehdotuksestani; hän rypisti kulmakarvojaan ja vaipui mietteisiin. Sitten hän huusi:
"Tuokaa tänne nuori härkä!"
Kaksi miestä kiiti nuolen nopeudella täyttämään kuninkaan käskyä.Minä löin Curtisia olalle sanoen hänelle:
"Tällä kertaa, Sir Henry, saatte te ampua. Näyttäkää tuolle mustalle hirviölle, etten minä ole ainoa velho joukossamme."
Curtis otti pyssynsä ja valmistautui ampumaan.
"Kunpa en vain ampuisi väärään", sanoi hän.
"Teidän täytyy osua", kuiskasin hänelle. "Ja joskin ensimäisen laukauksen kävisi hullusti, on teillä vielä toinen kuula jälellä. Laukaiskaa se sitten heti. Mutta elkää ampuko, ennenkuin härkä kääntää kylkensä".
Kesti tuokion aikaa, ennenkuin näimme härän, joka juoksi täyttä vauhtia aituuksen porttia kohti. Mutta tuskin se oli päässyt portin sisäpuolelle, kun se pysähtyi ällistyneenä. Se nosti turpansa ilmaan ja mylvi. Nähtävästi se pelkäsi suurta ihmisjoukkoa, eikä tiennyt minnepäin kääntyä.
"Nyt on paras hetki!" kuiskasin minä Curtisille. Hän nosti pyssyn poskelleen — tuima laukaus — ja härkä kellahti selälleen. Kuula oli osunut kylkiluiden väliin ja tehnyt perinpohjin tehtävänsä. Hämmästyksen huuto kaikui yli kentän, kuiskailtiin ja mutistiin; moista temppua ei oltu kukualaisten maassa nähty eikä kuultu.
Levollisesti käännyin Twalan puoleen.
"Olenko valehdellut, kuningas?"
"Et", täytyi hänen vapisevalla äänellä myöntää, "sinä olet puhunut totta, valkoinen mies." Oli huvittavaa kuulla, kuinka nöyrältä hänen äänensä, joka äsken oli ollut niin kopea, nyt kuului.
"Kuule nyt, mitä sinulle sanomme, Twala!" jatkoin minä. "Me emme tule sodan, vaan rauhan tuojina. Kas tässä", näin sanoen viittasin Winchesterpyssyyn — "tämän onton sauvan annamme sinulle. Se antaa sinulle vallan tappaa, niinkuin me tapamme. Mutta minä olen loihtinut taikasanalla sauvan, sen vuoksi sanon sinulle: elä tapa ketään ihmistä sillä. Jos annat sen puhua hirvittävää kieltään jollekin ihmiselle, niin tuottaa se surman sinulle itsellesi. Maltahan, niin saat nähdä jotain uutta… Käske jonkun sotilaistasi asettua viidenkymmenen askeleen päähän minusta, ja työntää keihäänsä maahan terä ylöspäin, niin että lappea kääntyy meihin päin."
Parissa silmänräpäyksessä oli kaikki tehty.
"Kas niin! Nyt minä pirstaan keihään."
Tähtäsin tarkkaan ja laukaisin. Kuula sattui terään ja pirstasi sen kappaleiksi.
Taas kuului hämmästyksen kohina. Minä käännyin Twalan puoleen ojentaen hänelle pyssyn.
"Tämän velhoputken annamme siis sinulle. Sittemmin opetan sinua sitä käyttämään. Mutta kuten sanottu, varo käyttämästä tähtien lahjoittamaa lahjaa maallisia miehiä vastaan."
Kuningas vastaanotti varovasti pyssyn ja laski sen pelonsekaisella kunnioituksella jalkainsa juureen. Samassa huomasin kokoonkuivuneen apinaolennon ryömivän huoneen vierustalta päivänpaisteeseen. Saavuttuaan kuninkaan istuimen luo se kohosi pystyyn ja avasi turkkiviittansa, niin että saatoimme nähdä sen kasvot. Ja nekös kasvot! Ilkeämpää ja inhoittavampaa naamaa en ole ikipäivinäni nähnyt. Apinaolento oli nähtävästi ikivanha vaimo; hänen ruumiinsa oli niin näivettynyt ja kuihtunut, että se tuskin oli suurempi kuin seitsenvuotisen lapsen ruumis, ja kasvot olivat pelkkää ryppyä, kurttu kurtussa kiinni. Töin tuskin saattoi niissä eroittaa sisäänpainuneen uurteen, joka oli olevinaan suu, sen alta pisti esiin pitkä terävä leuka. Olihan hänellä nenäkin, mutta se oli niin sisäänpainunut, että sitä tuskin saattoi huomata. Lyhyesti sanoen: koko ämmä olisi ollut kuin kuivunut ruumis, ellei hänellä olisi ollut kaksi suurta mustaa silmää, jotka säkenöivät tulta ja älyä ja vilkkuivat ilkeästi lumivalkoisten silmäkulmien alta. Näissä silmissä asui koko hänen elinvoimansa. Hänen päänsä oli kalju ja keltainen ja esiinpistävä otsa oli pergamentin värinen.
Tämä kammottava hirviö, jonka näky pani meidät kauhusta vapisemaan, seisoi silmänräpäyksen liikkumatta. Sitten hän äkkiä ojensi luuksi kuivettuneen käden, jonka sormet tuumanpituisineen kynsineen harottivat kuin haukan koura, ja laski sen kuningas Twalan olkapäälle lausuen kimeällä läpitunkevalla äänellään:
"Kuule minua, oo kuningas! Kuuntele, oo kansa! Kuunnelkaa, kaikki vuoret, vainiot ja virrat! Kuuntele, koko kukualaisten maa! Kuuntele kaikki, mikä elää ja kuolee. Kuuntele, kaikki mikä on kuollutta ja nousee elämään taas kuollakseen! Kuuntele! Kuuntele! Elämän henki on minussa. Minä ennustan! Minä ennustan! Minä ennustan!"
Hänen sanansa häipyivät heikkoon vaikerrukseen, ja läsnäolijat, me muiden mukana, olivat kauhun vallassa. Vanha vaimo oli hirveä.
Hän jatkoi:
"Verta! Verta! Verta! Verta virtanaan! Verta kaikkialla! Minä näen sen, minä tunnen sen, minä maistan sitä — se on suolaista, se valuu punaisena maassa, sitä sataa taivaasta.
"Askeleita! Askeleita! Askeleita! Kuulen valkoisen miehen askeleita kaukaisista maista. Maa tärisee, se vapisee herrainsa alla.
"Veri on hyvää — punainen, virtaava veri. Leijonat nuolevat sitä ja kiljuvat korpit huutavat ilosta.
"Minä olen vanha — vanha! Olen nähnyt paljon verta. Mutta minä näen enemmän verta, ennenkuin kuolen. Kuinka vanhaksi minua luulette? Te ette tiedä. Mutta te tiedätte, että teidän isänne tunsivat minut ja heidän isänsä ja heidän isäinsä isät. Minä olen nähnyt valkoisen miehen ja tiedän, mitä hän himoitsee. Olen vanha, mutta vuoret ovat vielä vanhemmat. Sanokaa, kuka rakensi suuren tien? Sanokaa, kuka kaiversi kuvat kallioon? Sanokaa, kuka kohotti tuonne nuo kolme mykkää, jotka tuijottavat kuiluun?" Näin sanoen hän viittasi noihin kolmeen vuoreen, jotka me edellisenä iltana olimme huomanneet.
"Te ette tiedä", jatkoi hän, "mutta minä tiedän. Ne olivat valkoisia miehiä, suuri valkoinen kansa oli täällä ennen teitä, ja tulee olemaan täällä teidän jälkeenne, se imee teistä ytimen ja hävittää teidät. Niin! Niin! Niin!
"Ja miksi he tulivat tänne, nuo valkoiset miehet noitakeinoineen? Mitä he etsivät tästä maasta, nuo väkevät mahtavat miehet? Mikä on tuo välkkyvä kivi, joka otsallasi säihkyy, kuningas Twala? Mitkä kädet kutoivat haarniskan, joka suojaa rintaasi? Sinä et sitä tiedä, ei kukaan sitä tiedä — ei kukaan muu kuin minä, vanha, viisas, Isanusi (noitavaimo)!"
Nyt käänsi hirviö kamalat kasvonsa meihin päin.
"Mitä etsitte, valkoiset tähtien miehet? Tähtien —! Etsittekö ketä kadonnutta? Te ette löydä häntä täältä. Hän ei ole täällä. Ihmispolvia on tullut ja ihmispolvia on mennyt; mutta ei ainoakaan valkoinen jalka ole polkenut maatamme — vain yhden miehen, mutta hän matkasi kuoleman maille. Te tulette etsimään kiiltäviä kiviä — minä tiedän sen kyllä. Ja te löydätte ne, kun veri on kuivunut. Mutta palaatteko takaisin sinne, mistä tulitte vai jäättekö minun luokseni? Hä, hä hää!
"Entä sinä, ylpeäryhtinen mustanahka", kirkui hän viitaten Umbopaan."Ken olet sinä ja mitä sinä etsit? Et kiiltäviä kiviä, et keltaistametallia, joka välkkyy — ne jätät sinä valkoisille tähtimiehille.Luulen tuntevani sinut, luulen tuntevani veren hajun suonissasi — —Tempaa vyösi pois — — Tempaa se — —."
Mutta sen enempää ei noita jaksanut. Kiihoitus nousi yli hänen voimainsa, hänen kasvonsa vääntyivät ja hän vaipui maahan. Muutamat miehet nostivat hänet ylös ja kantoivat hänet majaan.
Kuningas nousi vavisten seisaalleen. Hän viittasi kädellään ja samassa silmänräpäyksessä alkoivat sotajoukon eri osastot lähteä pois. Kymmenen minuutin kuluttua ei suurella kentällä ollut muita kuin me neljä, kuningas ja muutamia palvelijoita.
"Valkoiset miehet!" sanoi kuningas Twala. "Sydämeni neuvoo minua surmaamaan teidät. Gagul puhui kummallisia sanoja. Mitä sanotte te?"
Minä nauroin taas ääneen. "Ole varovainen, kuningas! Ei ole helppo surmata meitä. Sinä näit, miten kävi härän, tahdotko kuolla samalla lailla kuin se?"
Twala rypisti silmäkulmiaan. "Te uskallatte uhata minua — minua kuningasta!" karjui hän.
"Uhata!" toistin minä. "Me emme uhkaa, me vain vastaamme. Koeta koskea meihin, kuningas Twala, niin saat nähdä…"
Jättiläinen nosti käden otsalleen.
"Menkää rauhassa", sanoi hän viimein. "Yöllä tanssitaan suuri tanssi. Teidän pitää nähdä se. Elkää peljätkö, että viritän teille ansoja. Ei kukaan tee teille pahaa. Minä ajattelen huomiseen."
Levollisesti ja tyynesti kohosin minä istuimeltani: ja sanoin: "Hyvä on, kuningas Twala!"
Sitten astuimme Infaduksen seuraamina takaisin majoihimme.