Umbopan salaisuus.
Kun olimme saapuneet asunnollemme, pyysin Infadusta astumaan kanssamme sisään. Majaan päästyämme sanoin:
"Infadus, me tahdomme puhua kanssasi."
"Puhukoot valtiaani."
"Näyttää siltä kuin olisi kuninkaanne Twala julma mies."
"Niin on, valtiaani. Maa vaikeroi hänen julmuuttaan. Ensi yönä saatte nähdä. Silloin on suuri noidan-ajo. Monta syytetään silloin noituudesta, ja moni joutuu silloin kuoleman saaliiksi. Ei kukaan ole varma hengestään. Jos kuningas himoitsee jonkun karjaa tai henkeä, tai jos hän pelkää jotakuta ja epäilee jonkun voivan kapinoida, silloin iskevät Gagul tai joku noituutta vainuava vaimo kyntensä häneen, ja hänet surmataan noitana. Moni mies on heittävä henkensä, ennenkuin kuu väistyy aamuaurinkoa. Ja niin tapahtuu usein. Ehkä minutkin surmataan. Tähän asti on henkeäni säästetty, koska olen harjaantunut sodankäyntiin ja aseisiin, ja koska soturit minua rakastavat — mutta kuka tietää kuinka kauan saan elää… Niin, oikeassa olet, Makumazahn! Twalan ies painaa raskaana kansan hartioita. Kukualaiset ovat väsyneet julmaan kuninkaaseen ja hänen veritöihinsä."
"Mutta miksi ei siis kansa häntä kukista ja heitä hänen iestään niskoiltaan?" kysyin.
"Ei, valtiaani, hän on kuningas, ja jos hänet surmattaisiin, tulisi Skragga hänen jälkeensä kuninkaaksi, ja hän on sata kertaa julmempi isänsä. Skraggan sydän on mustempi kuin Twalan, ja jos hän olisi kuninkaamme, olisi ikeemme vielä raskaampi kuin Twalan aikana. Ellei Imotu olisi tullut murhatuksi, tai jos hänen poikansa Ignosi olisi elänyt, olisi kaikki ollut toisin tässä maassa. Mutta he ovat molemmat kuolleet."
"Kuinka tiedät, että Ignosi on kuollut? Kuka sen on sanonut?" kuului ääni takanamme. Hämmästyneinä käännyimme katsomaan, kuka se oli, joka sekaantui puheeseemme. Se oli Umbopa.
"Mitä tarkoitat, nuorukainen?" kysyi Infadus. "Kuka on käskenyt sinun puhua?"
"Kuule minua, päällikkö!" sanoi kookas palvelijamme kolealla äänellä. "Minä kerron sinulle tarinan naisesta ja hänen lapsestaan. — Kerran, monta vuotta sitten, surmattiin Imotu, kukualaisten kuningas, ja hänen vaimonsa pakeni vieden poikansa Ignosin mukaansa. Eikö totta?"
"Totta, totta!"
"Kerrottiin sekä hänen että pojan saaneen surmansa vuorilla — eikö totta?"
"Totta, totta!" vastasi Infadus taaskin päätään nyökäyttäen.
"Mutta he eivät kuolleet. He vaelsivat vuorten yli ja parvi kierteleviä ihmisiä vei heidät erämaan poikki, kunnes he saapuivat seuduille, missä taas oli vettä ja ruohoa ja puita."
"Mistä sen tiedät?"
Umbopa ei ollut kuulevinaan vanhuksen kysymystä, hän kertoi edelleen: "He vaelsivat lakkaamatta eteenpäin, yhä eteenpäin, kuukausittain. Viimein he saapuivat maahan, jossa asuu amazulu niminen kansa, joka on kukualaisheimoa ja elättää itseänsä sodankäynnillä. He elivät siellä monta vuotta, kunnes äiti kuoli. Hänen poikansa Ignosi lähti taas vaeltamaan kaukaisia maita. Viimein hän saapui ihmeelliseen maahan, jossa asui valkoisia ihmisiä, sinne hän asettui asumaan ja oppi monta vuotta viisautta valkoisilta."
Infadus pudisti päätään ja mutisi epäilevän näköisenä että "se oli kaunista satua…", mutta Umbopa jatkoi:
"Monta, monta vuotta hän eli valkoisten joukossa. Milloin hän oli palvelija, milloin soturi, mutta syvälle sydämeensä hän oli kätkenyt kaikki, mitä hänen äitinsä oli kertonut hänelle isänmaastaan, ja yöt päivät oli hänellä vain yksi ajatus: kuinka hän löytäisi tien takaisin vuorten yli kotiin kansansa luo ja isänsä huoneeseen. Hän odotti uskollisesti monta vuotta ja viimein tuli oikea hetki, niinkuin se aina tulee sille, joka hartaasti sitä odottaa. Hän tapasi kolme valkoista miestä, jotka aikoivat matkata tähän tuntemattomaan maahan etsimään erästä, joka oli kadonnut. Hän liittyi heihin, vaelsi heidän kanssaan paahtavan erämaan halki, kiipesi lumipeittoisten vuorten yli ja tuli kukualaisten maahan ja valtakuntaan. Ja täällä, Infadus, täällä hän tapasi sinut!"
"Varmaankin on mielesi sairas ja ajatuksesi sokaistut, koska noin puhut", virkkoi vanha päällikkö.
"Niinkö arvelet? Ei Infadus! Katso ja ihmettele, mitä näytän sinulle, oo isäni veli!Minä olen Ignosi, kukualaisten oikea kuningas!"
Nopeasti tempasi hän vyönsä pois ja seisoi alastonna edessämme.
"Katso!" sanoi hän ja viittasi käärmeen kuvaan, joka oli sinisellä värillä tatueerattu hänen vyötäisiinsä. "Tunnetko merkin?"
Infadus tuijotti siihen hetken aikaa kiinteästi, silmät jäykkinä hämmästyksestä. Sitten hän heittäysi Umbopan tai oikeammin Ignosin eteen polvilleen ja huusi: "Kuhm! Kuhm! Sinä olet veljeni poika! Sinä olet kuninkaamme!"
"Enkö sitä sanonut, isäni veli. Nouse ylös, minä en vielä ole kuninkaasi, mutta minä voin siksi tulla, jos sinä ja nämä urheat valkoiset miehet tahdotte minua auttaa. Mutta Gagul noita oli oikeassa, ensin täytyy paljon verta vuotaa. Ja hän on saava rangaistuksensa, sillä hän tappoi isäni sanoillaan ja ajoi äitini pois… Valitse nyt, Infadus! Tahdotko laskea kätesi minun käsieni väliin ja tulla minun miehekseni? Tahdotko seurata minua vaaroihin ja auttaa minua kukistamaan tuon hirviön, Twalan? Vai etkö tahdo? Valitse nyt!"
Vanhus nosti käden otsalleen ja istui kauan hiljaa ja miettiväisenä. Viimein hän nousi ylös, astui nuoren kuninkaanpojan luo, laskeutui polvilleen hänen eteensä ja tarttui hänen käteensä.
"Ignosi", sanoi hän juhlallisesti, "Ignosi, sinä, joka olet syntynyt hallitsemaan kukualaisten maata ja valtakuntaa! Katso, minä lasken käteni sinun käsiesi väliin ja olen sinun miehesi kuoleman hetkeen asti. Kun olit pieni lapsi, kannoin sinua usein käsivarrellani; sama käsivarsi, joka kantoi sinua, taistelee nyt sinun puolestasi — sinun ja vapauden puolesta."
"Hyvä, Infadus! Jos voitan, olet sinä ensimäinen mies valtakunnassa lähinnä kuningasta. Jos taas Twala voittaa — kuolemaa pahempaa ei hän voi sinulle antaa, ja sinähän olet jo vanha, niin että — —. Mutta nouse nyt pystyyn, isäni veli, eläkä ole kauemmin polvillasi."
Sitten kääntyi Ignosi, entinen palvelijamme, puoleemme.
"Entä te, valkoiset miehet", sanoi hän. "Inkubu, Makumazahn, jaBougwan! Tahdotteko auttaa minua? Te saatte — — niin, mitä vointeille luvata? Kiiltäviä säkenöiviä kiviä saatte, jos minä voitan.Niin paljon kuin voitte kantaa! Riittääkö se?"
Minä tulkitsin hänen sanansa tovereilleni.
Curtis vastasi: "Sano Ignosille, ettei hän oikein tunne valkoisia miehiä. Rikkaus on hyvä asia, ja jos se sattuu tiellemme, korjaamme sen. Mutta rehellinen mies ei myy itseänsä kullasta eikä timanteista. Ja sano hänelle minun puolestani, että olen aina pitänyt paljon Umbopasta, ja että senvuoksi mielelläni autan Ignosia, mikäli voin. Mieluista on minulle päästä tilintekoon julman Twala roiston kanssa. Mutta mitä arvelet sinä, God? Ja te, Allan?"
"No niin", arveli God, "käyttääkseni kuvakieltä, johon kaikki tässä maassa näkyvät olevan niin ihastuneet, niin voitte sanoa hänelle, että souturetki ei olisi hullumpaa, se lämmittää sydänlihaksia, ja mitä minuun tulee, olen mielelläni hänen veneessään. Umbopa osaa kyllä hoitaa peräsintä. Mutta yhdellä ehdolla: minä tahdon saada housuni takaisin."
Minä käänsin hänen sanansa.
"Hyvä, ystäväni", sanoi Ignosi, entinen Umbopa. "Hyvä! Entä sinä Makumazahn? Oletko sinäkin minun miehiäni, sinä vanha metsämies, haavoittunutta puhvelia viekkaampi?"
Minä raapaisin tuumivana korvan taustani. Ehdotus ei minua oikein miellyttänyt.
"Umb… tai, mitä minun piti sanoa, Ignosi, minä en suosi meteleitä. Minä olen rauhallinen mies ja vähän niinkuin pelkuri." Umbopa veti suunsa hymyyn. — "Mutta toiseltapuolen olen sitoutunut seuraamaan ystäviäni… ja… No niin, suoraan sanoen, Ignosi! Sinä olet ollut uskollinen kumppanimme ja olet aina käyttäytynyt kuin mies, minäkin tahdon olla uskollinen sinulle. Mutta muista, että olen kauppamies enkä suinkaan varakas; sen vuoksi lausun sulimmat kiitokset tarjoumuksestasi mitä timantteihin tulee — jos nimittäin koskaan saamme ne käsiimme, ja jollemme sitä ennen ole henkeämme heittäneet. Ja vielä yksi seikka: sinä tiedät, että me oikeastaan olemme tulleet hakemaan Inkubun veljeä. Sinun pitää auttaman meitä hankkeessamme."
"Sen teen", lupasi Ignosi. "Kuule, Infadus, vyötäisilläni olevan pyhän käärmeenmerkin nimessä, sano minulle totuus: Onko kukaan valkoinen mies ennen näitä astunut jalkaansa tähän maahan?"
"Ei kukaan, Ignosi."
"Oletko varma siitä, että sinä olisit saanut sen tietää,jostäällä olisi ollut joku?"
"Olisin aivan varmaan tiennyt sen."
"Sinä kuulet, Inkubu", sanoi kuninkaanpoika. "Veljesi ei ole ollut täällä."
Curtis huokasi. "Niin — niin", sanoi hän, "poika raukka ei siis ole päässyt perille. Veli parka! Kaikki vaivamme on siis ollut turha… Mutta tapahtukoon Jumalan tahto."
"Nyt asiaan", aloin minä päästäksemme näistä surullisista ajatuksista. "On kyllä hyvä olla kuningas jumalallisen lain nojalla, Ignosi, mutta miten aiot päästä todelliseksi kuninkaaksi."
"En tiedä. Infadus, voitko sinä keksiä mitään neuvoa?"
"Ignosi, Ukkosen poika!" sanoi vanhus, "tänä yönä tanssitaan suuri tanssi, ja toimitetaan noita-ajo. Moni heittää tänä yönä henkensä, ja monen sydämessä vallitsee suru ja viha kuningas Twalaa kohtaan. Kun tanssi on päättynyt, puhuttelen minä muutamia mahtavimpia päälliköitä, ja jos saan heidät puolellemme, puhuvat he puolestaan joukoillensa. Minä puhun heille varovasti ja valitsen sanani hyvästi. Ensin todistan heille, että sinä yksin olet kukualaisten oikea kuningas. Ja luulenpa silloin, että kun aurinko taas nousee taivaalle tuoden uuden päivän maalle, niin kaksikymmentätuhatta välkkyvää keihästä tottelee Ignosin käskyjä!… Mutta nyt minun täytyy mennä… Minun täytyy saattaa kaikki järjestykseen, käyttää korviani ja kuunnella kansan ääntä ja arvata sen salatut ajatukset… Kun kuolintanssi on lopussa, kohtaan sinut täällä, jos vielä elän, ja jos me kaikki elämme, ja silloin puhumme enemmän. Luulen, että syttyy sota."
Samassa keskeytettiin neuvottelumme. Majan ulkopuolelta ilmoitettiin kuuluvalla äänellä, että kuninkaan lähettiläät seisoivat ulkona ja pyysivät päästä sisään. Me annoimme heidän astua majaan, ja silmänräpäyksen kuluttua seisoi kolme kuninkaan ylhäisintä päällikköä edessämme ja ojensivat meille — Curtisille, Godille ja minulle — kullekin välkkyvän rautapaidan ja suunnattoman suuren, leveän sotakirveen.
"Lahjoja kuninkaalta valkoisille tähtimiehille!" huudahti yksi heistä juhlallisella äänellä. Me käskimme heidän kiittää kuningasta, he kumarsivat kunnioittaen maahan ja läksivät majasta.
Heti, kun he olivat ulkopuolella, aloimme me uteliaina tarkastaa taidokkaasti valmistettuja rautapaitoja. Ei kukaan meistä ollut koskaan nähnyt moista taitavaa asesepäntyötä. Ja ihmeellisintä oli, että ne olivat niin tavattoman pienet, että kun rutistimme sen kokoon saattoi koko rautapaita mahtua käsiimme.
"Valmistetaanko tässä maassa näitä tällaisia?" kysyin Infadukselta."Ne ovat hyvää tekoa."
"Ei, valtiaani, ne ovat kulkeneet meille perintönä, esi-isiltämme. Me emme tiedä, kuka ne on tehnyt, ja vain muutamia niistä on enää jälellä. Ei kukaan muu kuin ne, joiden suonissa virtaa kuninkaallista verta, saa niitä käyttää. Ne ovat lumottuja mekkoja, joiden läpi ei mikään keihäs voi tunkeutua. Se, jolla on tällainen rautapaita yllään, on haavoittumaton taistelussa. Kuningas lienee teille varsin suosiollinen tai sitten hän pelkää teitä kovasti, koska hän on lähettänyt ne teille. Pukeutukaa niihin vielä tänä yönä."
Näin sanoen lähti Infadus pois.
Loppu-osan päivää pysyimme rauhassa majassamme neuvotellen asemastamme, joka oli varsin jännittävä. Viimein joutui ilta, kaikkialla kaupungissa sytytettiin nuotio nuotion viereen ja kautta pimeyden kuulimme jalkojen töminää ja satojen keihästen kalsketta, sotajoukon osastot marssivat näet toinen toisensa jälkeen majamme ohi ollakseen määrätyillä paikoillaan, kun suuri tanssi kuninkaan majan edustalla alkoi.
Kymmenen ajoissa nousi kuu. Me seisoimme juuri katselemassa, kuinka kauniisti sen kirkkaat säteet valaisivat suurta kaupunkia, kun Infadus täydessä sota-asussa saapui majallemme noutamaan meitä tanssijuhlaan. Häntä seurasi kaksikymmentä pulskaa soturia, jotka kuningas oli komentanut meille henkivartioiksi.
Olimme seuranneet vanhuksen neuvoa ja pukeutuneet rautapaitoihimme; me pidimme ne tavallisten vaatteidemme alla ja ne olivat suureksi kummaksemme sekä kevyet että mukavat. Ne olivat nähtävästi valmistetut miehille, joilla oli paljoa rotevammat jäsenet kuin nykyajan ihmisillä, ja sen vuoksi ne riippuivatkin vähän höllällänsä Godin ja minun päälläni. Curtisin rautapaita sitävastoin oli ruumiinmukainen kuin olisi se ollut valettu.
Lopuksi pistimme revolverit vyöhön ja otimme käteemme suuret sotakirveet, jotka kuningas oli meille lahjoittanut, ja niin läksimme kukualaisten juhlaan.
Kuolintanssi.
Saavuttuamme samaan suureen kraaliin, jossa ensikerran olimme puhutelleet kuningas Twalaa huomasimme, että aitaus oli täynnä sotureita; yli kaksikymmentätuhatta miestä seisoi siellä järjestettyinä pieniin osastoihin, joka osaston väliin oli jätetty kapea käytävä, jotta "noitain etsijät" voisivat paremmin päästä kulkemaan.
Mahdotonta on kuvailla mahtavampaa näkyä, kuin minkä tämä suuri, hyvin järjestetty sotajoukko tarjosi. Liikkumatta ja mykkinä kuin kuvapatsaat seisoivat voimakkaat miehet riveissään, ja kirkas kuu valoi hohdettaan välkkyville keihäille, liehuville sulkatöyhdöille ja kirjaville kilville. Minne tahansa silmämme käänsimme, kohtasi katseemme rivin toisensa jälkeen reippaita, pelottavia miehiä, jotka seisoivat lujina kuin muuri, ja heidän päänsä päällä kiiltävän keihäsmetsän.
"Varmaan on koko teidän sotavoimanne tässä koolla?" kysyin Infadus vanhukselta.
"Ei, Makumazahn, vain kolmas osa siitä. Yksi kolmasosa on joka vuosi läsnä tässä tanssissa, toinen kolmasosa muodostaa piirin kuninkaan majan ulkopuolella ylläpitääkseen järjestystä, jos aituuksen sisällä olevat soturit asettuisivat vastarintaan, kun surmatyö alkaa, kymmenentuhatta vartioi kaupungin ulkopuolella, ja loput ovat kraaleissaan maanrajoja vartioimassa. Tästä näet, että olemme suuri kansa," selitti Infadus.
"Kuinka he ovat hiljaa", sanoi God. Ja siinä hän oli oikeassa. Minusta oli kerrassaan käsittämätöntä, että sellainen suuri ihmisjoukko ylipäänsä voi olla niin hiljaa, kuin kukualaiset sotilaat sinä iltana olivat. Haudan äänettömyys vallitsi tuhansiin nousevassa ihmisjoukossa.
"Mitä Bougwan sanoo?" kysyi Infadus. "Ettäkö he ovat niin hiljaa? Ne, joiden yllä kuoleman varjo liikkuu, ovat hiljaa", vastasi ukko synkästi.
"Tuleeko moni surmatuksi?"
"Moni, kovin moni."
"Näyttää siltä", sanoin minä toisille, "kuin saisimme nähdä jonkinlaisen miekkailutaistelun, paljoa julmemman ja verisemmän kuin ne, mitä vanhat roomalaiset toimeenpanivat."
Curtisia värisytti ja God sanoi toivovansa, että meidän ei tarvitsisi olla läsnä verileikissä.
"Sano minulle", kysyin Infadukselta, "onko meidän henkemme vaarassa?"
"En tiedä, valtiaani, toivon, ettei niin ole, mutta olkaa vaan rohkeat ja kylmäveriset kuninkaan edessä, vaikka kuinkakin uhkaavalta näyttäisi. Jos hengissä pääsette tämän yön verileikistä, olemme hyvällä tolalla", arveli hän. "Soturit vihaavat kuningas Twalaa ja odottavat vaan viittausta hyökätäkseen hänen kimppuunsa."
Kaikesta tästä puhellen astuimme hitaasti pihan yli. Sen keskelle oli asetettu joukko jakkaroita. Lähestyessämme niitä, näimme, että vastakkaiselta puolelta, kuninkaan majasta, läheni toinen pieni joukko.
"Siinä tulevat kuningas Twala itse, hänen poikansa Skragga ja vanha ilkeä Gagul, ja heidän jälessään kulkevat ne, jotka surmaavat." Näin sanoen viittasi Infadus kymmenkuntaan jättiläiskokoiseen mieheen, jotka olivat varustetut keihäillä ja nuijilla.
Kuningas asettui istumaan keskimmäiselle jakkaralle, Gagul kyyristyi hänen jalkoihinsa, ja toiset asettuivat taakse.
"Terve teille, valkoiset miehet!" huudahti Twala. "Istukaa, elkää tuhlatko kallista aikaa. Yö on lyhyt, ja työ, joka on suoritettava, on suuri. Te olette saapuneet maahamme onnellisella hetkellä, jolloin saatte nähdä suurenmoisen näytelmän. Katsokaa ympärillenne", — Twala loi ilkeän silmänsä osastosta toiseen — "ja sanokaa minulle, ovatko silmänne tähdissä kohdanneet tämän vertaista näkyä? Katsokaa kuinka he vapisevat ja kauhistuvat, kaikki ne, joiden sydämet ovat pahat — kaikki ne, jotka pelkäävät taivaan tuomiota."
"Alkakaa! Alkakaa!" kirkui Gagul kimeällä äänellään, "hyenat ovat nälissään. Alkakaa! Alkakaa!"
Silmänräpäyksen kesti vielä kammottavaa hiljaisuutta, mutta nyt heilutti kuningas peitseään, ja samassa tuokiossa polkaisi kaksikymmentätuhatta jalkaa tannerta sellaisella töminällä, että koko maa ylt'ympärillä tärisi. Kolme kertaa tämä uudistui, sitten seurasi taas syvä hiljaisuus, kunnes kumea ääni kaukaa sotajoukon äärimmäisestä päästä, viritti hitaan, surumielisen laulun, jonka loppusävel aina uudistui:
"Mikä kohtalo odottaa jokaista vaimosta syntynyttä?"
Ja pauhaavan ukkosen lailla kuului vastaus joka miehen suusta:
"Kuolema!"
Vähitellen yhtyi osasto toisensa jälkeen lauluun, kunnes viimein koko sotajoukko lauloi mukana. En enää voinut erottaa tämän hurjan korvia-repivän laulun sanoja, siitä ymmärsin vain sen verran, että se kuvasi tuskaa, uhmaa ja iloa. Milloin soivat säveleet hyväilevinä kuin lemmenlaulu, milloin voimakkaina kuin mahtava sotalaulu vaihtuakseen senjälkeen surulliseen hautavirteen ja viimein päättyen sydäntä-särkevään valitushuutoon, joka vähitellen sammui yön pimeyteen…
Taas levisi hiljaisuus yli kentän. Mutta kuningas kohotti kätensä, ja samassa kuului askelten sipsutusta kymmenen kummallisen näköistä olentoa hyökkäsi meihin päin. Kun he tulivat lähemmäksi, näimme, että he olivat naisia, enimmäkseen vanhoja akkoja joiden valkoisiin hapsiin oli punottu kalansuomuja. Heidän kasvoihinsa oli maalattu valkoisia ja keltaisia juovia, ja kurttuisessa kädessään oli jokaisella pajunoksa.
Saavuttuaan meidän kohdallemme ne seisahtuivat, yksi heistä viittasi pajunoksalla Gaguliin, ja kaikki huusivat yhteen ääneen:
"Äiti, äiti vanha, tässä olemme!"
"Hyvä! Hyvä! Hyvä!" kirkui ilkeä noita-akka. "Ovatko silmänne terävät? Voitteko nähdä sen, mikä on pimeyteen kätketty."
"Äiti, ne ovat terävät."
"Hyvä! Hyvä! Hyvä! Tahdotteko puhdistaa maan pahansuovista ihmisistä, jotka hautovat salaisia juonia kuningasta ja naapureitansa vastaan? Oletteko valmiit täyttämään taivaan tuomion, te, jotka olette syöneet viisauteni leipää ja juoneet noituuteni vettä? Oletteko valmiit?"
"Äiti, me olemme valmiit?"
"Ryhtykää siis työhönne. Valkoiset miehet, jotka ovat tulleet kaukaa, tahtovat nähdä kuinka kukualaisten maassa oikeutta harjoitetaan. Kiiruhtakaa!"
Hurjasti kirkuen hajosi noitaparvi eri suunnille. Me emme voineet pimeältä nähdä kaikkia vaan seurasimme katseillamme sitä Isanusia (noitaa), joka oli meitä lähinnä. Kun hän oli tullut jonkun askeleen päähän sotureista, pysähtyi hän ja alkoi pyöriä hurjassa tanssissa laulaen samalla: "Minä olen löytänyt hänet! Hänet, joka varasti veljensä härän! Minä kuulen hänen ajatuksensa, joka ajatteli pahaa kuninkaasta! Hän on lähelläni!"
Yhä rajummaksi kävi hänen tanssinsa, yht'äkkiä hän seisahtui ja hiipi lähemmäksi sotureita, jotka arkoina väistyivät häntä. Me puolestamme seurasimme hänen liikkeitään äärettömällä jännityksellä. Hän hiiviskeli ja vainusi kuin koira, pysähtyi äkkiä ja kosketti sitten hurjasti kirkaisten pajunoksallaan erästä kookasta soturia. Tämän vieruskumppanit tarttuivat heti käsiksi kuolemaan tuomittuun ja taluttivat hänen kuninkaan luo.
"Tappakaa hänet", sanoi kuningas.
"Tappakaa hänet", vinkui Gagul.
Ja "tappakaa hänet", toisti Skraggakin.
Silmänräpäyksen kuluttua oli miesparka menettänyt henkensä.
"Yksi", laski Twala, ja ruumis vietiin syrjään.
Tuskin oli tämä tehty, kun jo toinen uhri raahattiin kuninkaan luo.Leopardinnahkaisesta vaipasta päättäen oli tämä mies maan mahtavia.Taas kaikui julma käsky: "Tappakaa hänet!" ja uhri lankesi kuolleenamaahan.
"Kaksi", laski kuningas.
Ja näin jatkui tätä inhoittavaa näytelmää, kunnes noin sata ruumista makasi takanamme. Olen kuullut puhuttavan roomalaisten gladiaattorinäytelmistä ja espanjalaisista härkätaisteluista, mutta uskallanpa väittää, etteivät ne olleet puoleksikaan niin julmia kuin kukualaisten noidan-ajo. Me olimme niin kauhistuneet, ettemme osanneet hillitä itseämme, vaan nousimme kerran ylös ja koetimme keskeyttää verisen näytelmän.
Mutta Twala vastasi tuimalla äänellä:
"Antakaa oikeuden täyttää tehtävänsä. Nuo koirat ovat velhoja ja pahantekijöitä — ja heidän täytyy kuolla!" Ja siihen täytyi meidän tyytyä.
Keskiyön aikana keskeytettiin kammottava ajo. Luulimme jo, että kaikki oli lopussa, mutta erehdyimme. Ihmeeksemme näimme vanhan Gagulin nousevan kyyrysiltään ja horjuvan sauvan nojassa aukealle paikalle. Oli ihmeellistä nähdä, kuinka tämä kamala korppimainen olento vähitellen sai voimia, niin että hän, vaikka olikin ikivanha, lopulta syöksyi eteenpäin melkein yhtä ketterästi kuin hänen tuhoa tuottavat toverinsakin. Hän juoksi edestakaisin itsekseen hyräillen. Äkkiä hän harppasi erään päällikön luo, joka seisoi sotilaittensa edessä ja sivalsi häntä vitsallaan. Kun miehistö näki tämän, kuului hillitty murina, mutta ei mikään auttanut — hänkin raastettiin kuninkaan eteen ja surmattiin. Ja hän oli kuitenkin rikas ja arvossa pidetty mies ja sen lisäksi kuninkaan serkku.
Hän surmattiin niinkuin sanottu, ja kuningas laski satayksi. Gagul hyppeli edes takaisin, vähitellen hän lähenemistään läheni meitä.
"Saattepa nähdä, että tuo vanha velho aikoo harjoittaa temppujaan meidänkin suhteemme", huudahti God kauhistuneena.
"Lörpötystä", sanoi Curtis.
Mutta se ei ollut niinkään vaan lörpötystä. Minun täytyy tunnustaa, että sydän kurkussa seurasin vanhan noidan hyppyjä, sillä lähemmäksi, yhä lähemmäksi meitä hän tanssi. Muistelin kaatuneitten sankkaa joukkoa ja selkäpiitäni karmi.
Nyt oli Gagul aivan edessämme. Hän muistutti koukeroista sauvaa, joka oli saanut eloa, hänen ilkeät silmänsä kiiluivat. Mitä hän aikoi? Koko tuo suunnattoman suuri ihmisjoukko seurasi hänen liikkeitään henkeään vetämättä. Mitä oli tapahtuva? Viimein hän pysähtyi ja viittasi.
"Keneen hän viittaa?" sanoi Curtis hiljaa. Silmänräpäyksen kuluttua ei siitä ollut epäilystä. Noita harppasi välitsemme Umbopan eli Ignosin luo koskettaen häntä oksallaan.
"Minä tunnen hänet!" huusi hän. "Lyökää hänet kuoliaaksi! Hän on täynnä pahoja ajatuksia, tappakaa hänet, tappakaa muukalainen, ennenkuin veri vuotaa hänen tähtensä. Tapa hänet, kuningas Twala!"
Hän keskeytti puheensa ja minä käytin tilaisuutta hyväkseni lausuakseni:
"Kuningas, tämä mies on vieraittesi palvelija, hän on heidän koiransa, se joka vuodattaa hänen vertaan, vuodattaameidänkinvertamme. Vieraanvaraisuuden nimessä vaadin minä, että hänen henkeään suojellaan."
Twala loi minuun ilkeän silmänsä ja vastasi vihaisesti: "Gagul, noitavaimojen äiti, on vainunut hänet, hänen täytyy kuolla, valkoiset miehet."
Nyt minä suutuin: "Ei, hänen ei pidä kuoleman", huusin. "Jokaisen, joka uskaltaa koskea häneen, surmaan minä heti paikalla."
"Ottakaa kiinni hänet!" karjui Twala ympärillään seisoville pyöveleilleen.
He ottivat askeleen meitä kohti, mutta eivät uskaltaneet tehdä mitään. Ignosi heilutti peistään, hän oli valmis puolustamaan henkeään viimeiseen asti.
"Takaisin koirat", kiljasin minä. "Takaisin, jos tahdotte nähdä huomispäivän koittavan. Jos te katkaisette hiuskarvankaan tämän miehen päästä, on kuninkaanne kuoleman oma!" näin sanoen tähtäsin suoraan Twalan rintaan. Curtis ja God sieppasivat samoin revolverinsa esille tähdäten edellinen pyövelien johtajaan, joka läheni tuomiota täyttämään, jälkimäinen taas Gaguliin.
Twalan rohkeus aleni huomattavasti, hän vapisi nähdessään revolverin uhkaavan suun.
"Kas niin, Twala", sanoin minä kärsimättömästi, "miten käy?"
"Laskekaa noitaputkenne alas!" ärjäisi hän. "Te olette vedonneet minuun vieraanvaraisuuden nimessä. Sen vuoksi lahjoitan palvelijallenne hänen henkensä. — Mutta teitä ja teidän taikatemppujanne en pelkää", lisäsi hän pöyhistellen. "Menkää rauhassa!"
"Hyvä", vastasin minä levollisesti. "Nyt olemme kyllästyneet murhiin ja tahdomme levätä. Onkotanssipäättynyt?"
"Se on päättynyt", vastasi hän jurosti. Sitten hän heilutti peistään, ja hiljaa ja ääneti alkoi sotajoukko marssia pois kraalin portin kautta.
Mekin nousimme, kumarsimme kuninkaalle, joka tuskin oli sitä huomaavinaan, ja lähdimme takaisin majoihimme.
Ensi työksemme sytytimme lamppumme. Se oli sulatetulla virtahevosen rasvalla täytetty saviruukku, johon oli pistetty palmulehden syistä punottu sydän. Sitten istuimme ja juttelimme yön kauheista tapahtumista.
"Kuinka teistä on?" kysyi Curtis. "Minua ilettää, ilettää kauheasti."
"Niin", myönsi God, "en ole eläissäni kokenut mitään inhoittavampaa. Ja tämän yön jälkeen minä oikein kuohun halusta auttaa Umbopaa voittoon ja saada löylyttää noita roistoja. Minulla oli täysi työ pysyä hiljaa ilkitöiden aikana. Koetin sulkea silmäni, mutta ne avaantuivat tahtomattani. — — Missähän Infadus oleskelee?… Kuuleppas, Umbopa, sinä voit syystä olla kiitollinen meille, sillä olitpa totta vie jotenkin vähällä saada reiän nahkaasi, ellemme olisi olleet saapuvilla noitaputkinemme."
Minä käänsin Godin sanat Ignosille. "Niin", sanoi hän, "minä olenkin kiitollinen, Bougwan. En koskaan unohda tätä yötä enkä sitä, että te minut pelastitte. Te kaipaatte Infadusta. Hän tulee kyllä niin pian kuin voi. Meidän täytyy odottaa."
Sytytimme siis piippumme ja istuimme odottamaan.
Me teemme merkkejä ja ihmeitä.
Yölliset veritapahtumat olivat niin kammottavasti vaikuttaneet mieliimme, että pian kadotimme halun pitempiin keskusteluihin. Vähitellen vaikenimme tykkönään, istuimme vain hiljaa ja poltimme. Näin kului yli kaksi tuntia. Viimein, juuri kuin aioimme lähteä nukkumaan — idässä häämötti näet kapea valojuova — kuulimme askelten ääntä ovemme ulkopuolelta. Vartia huusi: "Ken siellä", ja sai vastauksen kysymykseensä, silmänräpäyksen kuluttua astui Infadus meidän luoksemme kuuden päällikön seuraamana.
"Valtiaani", sanoi hän, "olen tullut, kuten teille lupasin. Te valkoiset miehet ja sinä Ignosi, kukualaisten oikea kuningas! Nämä miehet olen tuonut mukanani. He ovat kaikki maan mahtimiehiä, ja jokainen heistä johtaa kolmentuhannen miehen suuruista joukkoa, joka tottelee heidän pienintäkin viittaustaan ja seuraa ainoastaan heidän ja kuninkaan käskyjä. Olen kertonut näille päälliköille, mitä omin silmin olen nähnyt ja omin korvin kuullut. Salli heidänkin nyt, Ignosi, nähdä pyhä käärme, joka kiertää vyötäisiäsi, anna heidänkin kuulla elämänvaiheesi, sinä veljeni poika, jotta he voisivat sanoa meille, tahtovatko he auttaa sinua taistelussa kuningas Twalaa vastaan."
Sanaakaan sanomatta Ignosi irroitti vyönsä ja näytti vieraille käärmeen kuvan. Päälliköt astuivat toinen toisensa jälkeen hänen luokseen ja tutkivat lampun himmeässä valossa käärmettä; he eivät sanoneet sanaakaan.
Kun he kaikki olivat nähneet, mitä näkemistä oli, kiinnitti Ignosi taas vyön vyötäisilleen ja alkoi kertoa tarinaansa — saman, jonka me jo aamulla olimme kuulleet.
"Siinä kuulette", virkkoi Infadus, heti kun nuori kuninkaanpoika oli lopettanut kertomuksensa. "Mitä nyt sanotte, päälliköt? Tahdotteko tukea tätä miestä ja taistella hänen puolestaan, kunnes hän voittaa isänsä valtakunnan? Vai tahdotteko olla Twalan miehiä? Maa huutaa kovalla äänellä Twalaa vastaan, ja kansan veri virtaa kuin purot keväällä. Muistakaa mitä tapahtui tänä yönä. Olin päättänyt puhutella vielä kahta päällikköä, mutta missä ovat he nyt? Hyenat ulvovat heidän ruumiittensa ääressä. Pian olette te niinkuin he, ellette asetu vastarintaan. Valitkaa, veljeni, valitkaa! —"
Vanhin kuudesta päälliköstä, lyhyt, tanakka valkotukkainen sotilas, ryhtyi puheeseen ja virkkoi omasta ja toveriensa puolesta:
"Sinä puhut totta, Infadus! Maa valittaa. Oma veljeni oli niiden joukossa, jotka tänä iltana kaatuivat. Mutta ehdotuksesi on vaarallinen, ja uskomattomalta tuntuvat seikat, joita korvamme ovat kuulleet. Sinä tahdot, että meidän pitää heiluttaa keihästämme tuon nuoren miehen puolesta. Mutta kuka takaa meille, ettei hän ole petturi? Ja vaikka liittyisimmekin häneen ja taistelisimme hänen puolestaan, ei asia sillä ole päätetty. Moni on seuraava Twalaa, sillä ihmiset palvelevat mieluummin sitä aurinkoa, joka kirkkaana loistaa taivaalla kuin sitä, joka ei vielä ole taivaalle kohonnut. Paljon verta täytyy vuotaa ennenkuin voitto on saavutettu — —jos se saavutetaan. Mutta", jatkoi vanha kukualainen luoden meihin silmäyksen, "näiden valkoisten tähtimiesten noitavoima on suuri, ja Ignosi on heidän siipiensä suojassa. Senvuoksi sanon minä — me sanomme kaikki; Jos sinä, Ignosi, olet oikea kuninkaamme, niin anna meille merkki, anna merkki koko kansalle, niin että me ja kaikki muut voimme nähdä kenen puolella totuus on. Silloin ovat soturit liittyvät meihin ja mahtaviin tähtimiehiin, sillä he tietävät, että valkoisten miesten noitavoima tukee heitä."
"Entä käärmeenmerkki?" sanoin minä. "Olettehan jo nähneet sen?"
"Valtiaani, se ei riitä. Käärmeen on joku voinut piirtää miehen ihoon paljoa myöhemmin kuin hän on syntynyt. Näyttäkää meille merkki. Me emme ryhdy mihinkään ilman merkkiä."
Toiset olivat aivan samaa mieltä kuin vanhuskin. Nyt olivat hyvät neuvot kalliit. Mitä ihmettä saatoimme nyt näin yks kaks keksiä? Neuvotonna käännyin Godin ja Curtisin puoleen selitellen heille aseman ja kysyin heidän mieltään.
"Minä tiedän", huudahti God hetken aikaa tuumittuaan. "Hurraa!Käskekää heidän vaan odottaa hetki aikaa."
Sen tein, ja päälliköt astuivat majan ulkopuolelle. Yks kaks meni God pienen lippaan luo, jossa hän säilytti lääkkeensä ja muuta pikkutavaraa, avasi sen ja otti esille taskukirjan, jonka ensimäisellä sivulla oli allakka.
"Katsokaa tänne, hyvät ystävät! Huomenna on neljäs päivä kesäkuuta, eikö totta?"
Me olimme tarkasti seuranneet ajankulkua ja saatoimme siis myöntävästi vastata hänen kysymykseensä.
"Mainiota! Kuulkaapas, mitä tässä sanotaan: 4 p. kesäkuuta,täydellinen auringonpimennys; alkaa Grenwichin luona kello 11.15, näkyy Englannissa, Ranskassa, Espanjassa, annappas olla — — niin, Afrikassa — Afrikassa! Siinähän on merkki, joka vetelee. Sanokaa heille, että me huomenna pimennämme auringon!"
Se oli mainio keksintö, oli vain hiukan arveluttavaa tokko Godin allakka oli luotettava. Jos me esiintyisimme väärinä profeettoina, menisi meiltä noitamiehen arvo ja nimi ikiajoiksi, ja silloin oli Ignosin turha pyrkiä kukualaisten kuninkaaksi.
"Mutta jos allakka olisi virheellinen", sanoi Curtis Godille, joka uutterasti kirjoitti numeroita kirjan kannen sisäpuolelle.
"Minulla ei ole mitään syytä otaksua sellaista", kuului hänen vastauksensa. "Auringonpimennykset ovat aina täsmälliset, ja koska tässä erityisesti sanotaan, että se näkyy Afrikassa, niin se näkyy. Saattepa nähdä, että tämä käy kuin voideltu. Olen nyt jotakuinkin suunnilleen laskenut, koska pimennys alkaa. En tosin aivan tarkoin voi määritellä tämän valtakunnan ja kylän asemaa maanpallolla, mutta en usko kuitenkaan kovin erehtyväni kun sanon, että pimennys tapahtuu kello yhden ajoissa huomenna. Se kestää noin puoli kolmeen ja runsaan puoli tuntisen pysyy aurinko aivan peitossa."
"Olkoon menneeksi", sanoi Curtis, "lienee siis parasta, että koetamme onneamme."
Minäkin annoin suostumukseni, vaikka hiukan epäillen, pelkäsin näet vähän, miten auringon-loihtimisemme kävisi. Lähetimme siis Umbopan — meidän oli vaikea tottua kutsumaan häntä Ignosiksi — kutsumaan päälliköt sisään. He tulivat heti ja minä puhuttelin heitä vakavalla äänellä seuraavasti:
"Kukualaisten päämiehet ja sinä, Infadus, kuulkaa minua! Sangen vastenmielisesti näytämme teille valtaamme. Sillä se, mihin aiomme ryhtyä, häiritsee päivän, tuntien ja luonnon tasaista kulkua ja herättää koko maailmassa pelkoa ja hämmennystä. Mutta koska vakava asia on kysymyksessä ja koska me olemme vihastuneet kuninkaaseen hänen julmuutensa tähden sekä Isanusi Gaguliin, joka ilkeillä tempuillaan tahtoi saattaa ystävämme Ignosin hengiltä, niin olemme päättäneet tehdä ihmeen ja antaa teille merkin, johon kaikkien täytyy uskoa, koska kaikki voivat sen nähdä. Tulkaa tänne." Minä johdatin heidät ovelle ja viittasin aurinkoon, joka juuri tällä hetkellä hehkuvana kohosi näköpiirin yli. "Mitä näette?"
"Nousevan auringon", vastasi päällikköjen johtaja.
"Hyvä sanokaa nyt minulle: Voiko kukaan sammuttaa tämän auringon, niin että pimeys keskipäivällä peittää maan mustaan viittaansa. Vastatkaa minulle."
Päälliköt hymyilivät ja yksi heistä sanoi: "Ei, valtiaani, sitä ei kukaan voi. Aurinko on voimakas — voimakkaampi kuin me kaikki, jotka elämme sen säteiden valossa."
Huolimatta heidän epäuskoisesta hymystään jatkoin minä juhlallisella äänellä selittäen heille, että me tänään, tunti sen jälkeen, kun aurinko oli korkeimmillaan, tahdoimme sammuttaa sen ja kätkeä sen valon ihmisiltä melkein tunnin ajaksi. "Ajatelkaa, kokonaisen tunnin kattaa pimeys maita valtamme merkiksi ja merkiksi siitä, että Ignosi eikä kukaan muu on kukualaisten oikea kuningas. Tämän merkin annamme teille. Tyydyttekö siihen?"
"Kyllä, ankara valtiaani", vastasi valkotukkainen päällikkö. "Jos te voitte tehdä sellaisen ihmeen, silloin me totisesti uskomme teitä."
He nyökäyttivät kaikki hymyillen päätään ilmoittaakseen suostumuksensa, mutta enpä tahdo väittää, että siltä näytti, kuin olisivat he suuresti luottaneet lupauksiimme.
"Mitä olen luvannut, se tapahtuu", sanoin minä. "Me kolme, Inkubu, norsu, Bougwan, kiiltosilmäinen, ja Makumazahn, joka öisin valvoo, — me kolme olemme sen sanoneet ja me kolme sen teemme. Kuuletko, Infadus?"
"Kuulen, valtiaani, kuulen, että aiotte tehdä ihmeellisen teon, sammuttaa auringon, kaikkien luotujen isän, joka valaisee iankaikkisuudesta iankaikkisuuteen!"
"Sen aiomme, Infadus!" sanoin minä — aivan yhtä levollisesti, kuin jos olisimme luvanneet haukata palasen voileipää.
"Hyvä, valtiaani! Tänään päivällisaikaan lähettää Twala teille sanan. Hän kutsuu teidät vieraikseenneitojen tanssiin. Tunnin ajan kestää tanssi suurella kentällä kuninkaan majan ulkopuolella, ja sitten saa se neito, joka Twalan mielestä on kaunein, surmansa Skraggan kädestä. Hän kuolee uhrina 'mykille', kivikuville, jotka vartioivat noita vuoria — —" Näin sanoen Infadus viittasi kolmeen kummalliseen kukkulaan, joiden luona Salomon suuri tie päättyi. "Sillä hetkellä kun Skragga valmistautuu keihäällään lävistämään onnettoman tytön ruumiin, tulee teidän astua esille, sammuttaa auringon valo ja pelastaa tytön henki, ja silloin ihmettelee koko kansa ja uskoo teidän voimaanne!"
"Niin, niin!" virkkoivat toiset päällikötkin. "Tehkää se, niin me uskomme."
Infadus jatkoi: "Kappaleen matkaa Luhista on kukkula, joka kaartuu kuin puolikuu. Se on linnoitus, jossa minun sotilaani ja kolme muuta näiden päälliköiden johtamaa sotajoukon osastoa majailee. Jonkun tekosyyn nojalla koetan asettaa niin, että sinne vielä ennen päivällistä lähetetään kolme muuta osastoa. Jos te nyt todellakin voitte pimittää auringon, te valkoiset miehet, johdan minä teidän askeleenne Luhista puolikuukukkulalle, jossa voitte olla turvassa. Sieltä käymme sotaa kuningas Twalaa vastaan."
"Hyvä!" sanoin minä. "Mutta jättäkää nyt meidät yksin. Me tahdomme nukkua tuokion ja sitten valmistautua suureen ihmetyöhömme."
Infadus nousi ylös; tervehti meitä ja läksi pois toisten päälliköiden seurassa.
Ignosi ei tiennyt mitä ajatella koko asiasta. "Ystäväni", hän sanoi, heti kun ovi oli sulkeutunut kukualaisten päälliköiden jälestä, "vastatkaa minulle rehellisesti: Voitteko todella tehdä tämän ihmeen? Vai oliko lupauksenne vain turhaa puhetta ja tyhjiä sanoja?"
"Me pidämme, mitä olemme luvanneet Umb — — Ignosi, aioin sanoa."
"Ihmeellistä!" huudahti hän. "Ellette olisi englantilaisia, en sitä uskoisi, mutta te ja teidän maamiehenne pysytte aina sanassanne. Jos aikeemme onnistuvat ja me pääsemme hengissä taistelusta, niin en suinkaan unohda, mitä olette puolestani tehneet — luottakaa siihen!"
"Kuuleppas, Ignosi", sanoi Curtis. "Lupaa minulle jotain!"
"Minä lupaan, Inbuku ystäväni, ennenkuin olen kuullutkaan mitä tahdot", sanoi Ignosi.
"Lupaa minulle, ettet sinä, jos saavutat tarkoituksesi ja tulet tämän maan kuninkaaksi, koskaan käyttäydy niin, kuin tänä yönä olemme nähneet Twalan tekevän. Lupaa minulle, ettet koskaan hallitukseen päästyäsi, pane toimeen 'noidan-ajoja'. Lupaa minulle, ettet tapa ketään ihmistä, ennenkuin ensin kuulet, millä hän voi itseään puolustaa."
Ignosi katseli hetkisen miettivästi eteensä, kuin olin kääntänyt hänelle Curtisin sanat. Sitten hän vastasi hitaasti ja ajattelevasti:
"Musta mies ja valkoinen mies eivät ajattele samalla lailla, Inkubu. Me emme myöskään pidä elämää samassa arvossa kuin te. Kuitenkin minä lupaan sinulle, että mikäli minusta riippuu, eivät 'noitain hakijat' koskaan enää saa harjoittaa veristä ammattiaan kukualaisten maassa, eikä kukaan mies ole heittävä henkeänsä tuomiotta."
"Se on siis päätetty!" sanoi Curtis puristaen Ignosin kättä, "ja nyt levätkäämme hetkinen."
Me heittäytyimme nyt vuoteillemme lepäämään ja läpiväsyneet kun olimme, vaivuimme pian sikeään uneen ja nukuimme, kunnes Ignosi yhdentoista ajoissa meidät herätti. Yks kaks hieroimme unen silmistämme, peseydyimme ja söimme vankan aterian — kuka ties koska taas saisimme syödäksemme. Sitten menimme alas raikkaaseen ilmaan ja katselimme miltä aurinko näytti. Suureksi suruksemme se paistaa helotti kirkkaasti ja näytti erittäin tyytyväiseltä. Eipä siltä näyttänyt, kuin aikoisi pimetä.
"Toivoisinpa, ettet ole saattanut meitä pulaan, God", sanoi Curtis."Väärille profetoille käy hyvin usein hullusti."
"Jos ei se pimene, olemme hukassa", sanoin minä surullisesti, "sillä niin totta kuin tässä seisomme, kertoo joku päälliköistä koko jutun kuninkaalle ja silloin tapahtuu toisenlainen auringonpimennys, joka ei liene meille kovinkaan mieluinen, siitä saatte olla varmat. Niin, niin, tämä ei ole leikin asia."
Me palasimme majaamme ja pukeuduimme rautapaitoihin, jotka hänen majesteettinsa oli meille antanut; niiden päälle puimme tavalliset vaatteet. Tuskin olimme saaneet vaatteet yllemme, kun Twalalta tuli sanansaattaja, joka käski meidän tulla kuninkaan kraaliin. Tyttöjen tanssi oli alkamaisillaan.
Me otimme pyssymme ja pistimme taskuihimme runsaasti ampumavaroja, ettemme olisi aseettomia, jos meidän, kuten Infadus oli arvellut, täytyisi paeta pois kaupungista. Näin varustettuina läksimme juhlaan, näöltämme levollisina ja tyyninä, mutta oikeastaan sangen levottomina ja pamppailevin sydämin.
Suuri kenttä kuninkaan majan edustalla oli nyt aivan toisennäköinen kuin eilisiltana. Tuimien soturien sankat parvet olivat kadonneet, ja heidän paikoillaan seisoi nyt suuret ryhmät nuoria, jotenkin kevyesti puettuja kukualaistyttöjä. Jokaisella oli kukkakiehkura hiuksissa ja toisessa kädessä palmunoksa, toisessa suuri valkoinen lilja. Tämän kukoistavan naisjoukon keskellä istui Twala Gagul jalkainsa juuressa; häntä ympäröivät hänen armas poikansa Skragga ja parikymmentä valtakunnan ylimystä, joiden joukossa huomasimme myöskin Infaduksen; joka komensi henkivartiastoa — sekä useimmat niistä päälliköistä, jotka yöllä olivat olleet puheillamme.
Twala tervehti meitä teeskennellyn ystävällisesti — mutta kun hän luuli ettemme nähneet, heitti hän kavalia ja ilkeitä katseita Ignosiin.
"Terve teille!" hän huudahti. "Terve teille, te valkeat tähtimiehet. Nyt näkevät silmänne täällä aivan toisenlaisen sotajoukon kuin viime yönä kuutamossa. Mikä nyt on parempi, ja mikä kauniimpi? Miesten joukko, sanon minä. Suudelmat ja naisen lempeät sanat ilahuttavat sydäntä, mutta miesten keihästen kalske ja punainen verivirta ovat kuitenkin suloisemmat… Haluatteko saada vaimoja meidän kansastamme, valkoiset miehet? Valitkaa kauneimmat neidoistamme, ja te saatte niin monta kuin haluatte."
Minä pelkäsin, että God heti suostuisi kuninkaan tarjoukseen — God ei näet suotta ollut merimies, ja ne ovat tunteellista väkeä. Minä siis vanhana kokeneena miehenä kiiruhdin vastaamaan kaikkien kolmen puolesta. Sepä olisi puuttunut, että tässä kaiken päätteeksi vielä olisimme saaneet naisväkeä niskoillemme! Ei, minä sanoin suoraan Twalalle:
"Kiitän sinua, oo suuri kuningas, ystävällisestä tarjouksestasi! Mutta me valkoiset miehet otamme vaimoksemme vain naisia, jotka ovat valkoiset kuin me itse. Teidän neitonne ovat kauniit, mutta he eivät voi tulla vaimoksemme!"
Kuningas nauroi ääneen: "Kuten tahdotte", sanoi hän. "Meidän maassamme sanoo sananlasku: 'Naisen silmät ovat aina kirkkaat, oli hän minkävärinen tahansa', ja toinen sananparsi sanoo: 'Rakasta sitä, joka on lähellä, se, joka kaukana on, pettää sinut'… Mutta ehkä te tähdissä ajattelette toisin kuin me täällä maan päällä. Sellaisessa maassa, missä ihmiset ovat valkoiset, ei mikään ole mahdotonta. En suinkaan tahdo teitä pakottaa valkoiset miehet. Minä lausun taas teidät tervetulleiksi joukkoomme. Sinutkin, tumma mies. Jos Gagul olisi saanut päättää, olisit nyt kylmä ja kankea. Mutta sinähän tulet myöskin tähdistä ja siitä saat kiittää onneasi. Tähdistä! Ha, ha, haa!" Ja näin sanoen hän nauraa hohotti, että hänen lihavat poskensa lelluivat.
Ignosi vastasi tyynesti ja rauhallisesti: "Ennenkuin sinun keihääsi, kuningas Twala minut kaataa, olet itse vaipuva maahan."
Vihasta vavisten hypähti kuningas pystyyn. "Hillitse suutasi, nulikka!" karjui hän. "Varo, ettet röyhkeällä puheellasi minua liiaksi ärsytä!"
"Suuni puhuu totuutta. Miksi sitä hillitsisin? Totuus on terävä keihäs — se osuu kauas ja sattuu aina oikeaan. Se tuo sanoman tähdistä, kuningas."
Twala rypisti silmäkulmiaan ja heitti meihin hurjan katseen ainoasta silmästään; mutta hän hillitsi vihansa eikä vastannut mitään.
"Pankaa tanssi alkuun!" huusi hän. "Miksi ette tanssi?"
Samassa silmänräpäyksessä juoksivat seppelöidyt tytöt esille, he muodostivat pitkiä ketjuja ja tanssivat kevein askelin meitä kohti laulaen vienolla äänellä ja heiluttaen hentoja palmunoksia ja valkoisia liljoja. Pian oli tanssi täydessä kulussa; tytöt pyörähtelivät kevyesti toistensa sivuitse, kaartelivat edes takaisin, riensivät toisiaan vastaan ja palasivat taas paikoilleen sulavin liikkein tepastellen. Viimein he pysähtyivät, ja nyt astui suloinen nuori tyttö toisten joukosta kuninkaan eteen ja alkoi tanssia yksin. Hän tanssi erittäin viehättävästi; hän oli pitkä, hoikka ja sulavaliikkeinen ja notkea kuin ruoko. Hän tanssi kauan; viimein hän uupuneena lopetti, ja silloin astui toinen nuori tyttö näyttämään taitoaan, hänen jälkeensä kolmas, ja sitten yhä uusia. Mutta ei kukaan heistä ollut niin kaunis ja viehättävä kuin ensimäinen.
Kuningas kohotti kätensä, kääntyi meihin ja kysyi: "Kuka oli teidän mielestänne kaunein, valkoiset miehet?".
"Ensimäinen", vastasin minä varomattomasti. Samassa silmänräpäyksessä kaduin, että olin sen sanonut, sillä muistin Infaduksen sanat, että kaunein nainen uhrattaisiin "mykille".
"Ensimäinen", toisti Twala, "siis ovat minun ajatukseni kuten teidän ajatuksenne, ja minun silmäni näkee kuten teidän silmänne. Hän on kaunein — ja siksi hänen täytyy kuolla!"
"Niin kuolla! Hänen täytyy kuolla!" vinkui Gagul ja tuijotti terävillä silmillään tyttöraukkaan, joka ei vielä aavistanut julmaa kohtaloaan. Hän seisoi 20-30 askeleen päässä meistä leikkitoveriensa joukossa ja nyppi ajatuksissaan rikki kukkaa, jonka oli irroittanut seppeleestään. Lehti lehdeltä se hajosi tuuleen…
"Mitä kuulen, kuningas Twala?" huudahdin minä. "Pitääkö hänen kuolla? Kuolla, — siksi että hän on tanssinut niin somasti. Olisihan julmaa palkita hänet kuolemalla."
"Julmaa!" toisti Twala purskahtaen nauruun. "Kuka puhuu julmuudesta? Hänen täytyy kuolla, sillä nuo kivi-olennot tuolla (hän viittasi kolmeen kaukaiseen vuorenkukkulaan) vaativat uhrinsa. Elleivät he saa kauneinta tyttöä, on onnettomuus ja kuolema kohtaava minua ja minun taloani. Näin kuuluu kansamme vanha ennustus. Ellei kuningas neitotanssin päivänä uhraa kauneinta neitoa vanhoille, jotka suojaavat ja vartioivat vuoria, silloin kukistuu hänen huoneensa! Veljeni, joka oli ennen minua kuningas, ei uhrannut, naisen kyyneleet liikuttivat häntä — sen vuoksi kohtasi onnettomuus häntä ja koko hänen huonettaan ja minä tulin kuninkaaksi — hänen sijaansa. Ei hänen täytyy kuolla!" Hän kääntyi vartioihinsa huudahtaen: "Tuokaa hänet tänne!" Sitten hän huusi Skraggalle: "Teroita keihääsi!"
Kaksi kookasta sotilasta astui nuoren tytön luo. Nyt vasta hän huomasi, mikä kohtalo häntä uhkasi. Hän päästi sydäntä särkevän huudon ja hypähti notkeasti sivulle paetakseen sotamiesten kouria. Mutta nämä estivät hänen pakonsa, tarttuivat karkein käsin hänen hentoon ruumiiseensa ja kuljettivat itkevän tytön kuninkaan jalkain juureen.
"Mikä on nimesi, tyttö?" kähisi Gagul. "Häh, etkö aio vastata? Onko kielesi sijoiltaan? Vai tahdotko, että kuninkaan poika heti lennättää keihäänsä?"
Skragga, joka oli tavallista ilkeämmän näköinen, astui askeleen eteenpäin pirullisesti nauraen; hän kohotti keihäänsä, ja samassa näin Curtisin käden tarttuvan revolveriin. Kyynelten lävitse näkivät tyttöraukan silmät vilahduksen keihään leveästä terästä, hän kangistui kauhusta. Hän ei enää asettunut vastarintaan, pani vaan kätensä ristiin ja seisoi kiireestä kantapäähän väristen.
"Kas, kuinka hän värisee!" irvisti Skragga. "Hän pelkää pientä leluani, ennenkuin olen häneen koskenutkaan." Näin sanoen hän taputti leveätä keihäänterää.
"Annas kun joudut minun käsiini, konna", mutisi God hampaittensa välissä. "Kalliisti saat silloin tämän maksaa."
Gagul jatkoi yhä edelleen pilkallisia huudahduksiaan: "Sanohan toki nimesi, ystäväni! Tule, puhu vain pelkäämättä eläkä ujostele."
"Äiti! Äiti!" vastasi lapsi raukka. "Nimeni on Fulata, Sukon sukua. Ah, miksi täytyy minun kuolla? Mitä olen tehnyt?" Hän purskahti taas itkuun ja väänteli käsiään.
"Sinä itket!" kähisi Gagul. "Etkö tiedä, että sinä joudut vanhojen luo, jotka tuolla kaukana vartioivat? Etkö tiedä, että on suloisempi levätä yön pimeydessä kuin raataa päivän paahteessa? Etkö tiedä, että on parempi kuolla kuin elää? Jollet sitä tiedä, niin Gagul sen sinulle sanoo. Ja muista, että saat surmaniskun kuninkaan oman pojan kädestä."
Mutta noidan julmat sanat eivät antaneet Fulatalle lohdutusta. Hän väänteli epätoivoissaan käsiään ja huusi ääneen: "Ah, kuinka julmaa! Olen vielä niin nuori! Mitä olen tehnyt, koska en enää milloinkaan saa nähdä auringon kohoavan yön sylistä ja tähtien seuraavan sen jälkiä iltaisin. Enkö enää koskaan saa poimia kirjavia kukkia, joilla kaste päilyy? Enkö enää kuunnella puron hilpeätä lorinaa? Voi, minua tyttö raukkaa! Nyt en enää koskaan saa nähdä isäni majaa, äitini ei minua koskaan enää suutele, entä sairas karitsa — kuka nyt hoitaa sitä? Voitteko olla niin julmat? Voitteko?"
Taas hän väänteli käsiään, kohotti taivasta kohti kyyneleiset kasvonsa ja heittäytyi polvilleen tunnottomien pyöveliensä eteen. Mutta Twala ja Gagulin ja Skragga eivät heltyneet, he tahtoivat nähdä hänet kuoliaana… Kaikki muut, päälliköt, vieläpä henkivartiatkin, katselivat surkutellen nuorta suloista tyttöä, Godista puhumattakaan! Hän oli joka silmänräpäys hypähtämäisillään paikoiltaan ja vapisi vihasta, odotin vaan, milloin hän hyökkäisi tytön luo puolustamaan häntä kuningasta ja hänen kätyreitään vastaan. Tyttö raukka oli myös huomannut Godin levottoman käytöksen; naisen nopealla vaistolla hän ymmärsi, että muukalainen oli hänen ystävänsä. Yht'äkkiä hän riensi hänen luokseen, heittäytyi hänen eteensä ja kietoi käsivartensa hänen sääriensä — hänen "kauniiden, valkoisten sääriensä" ympäri.
"Valkoinen tähtimies!" huusi hän. "Auta minua! Pelasta minut! Sinä olet väkevä, sinä olet suuri — väkevämpi ja suurempi kuin Twala ja Gagul ja Skragga! Suojele minua heiltä!"
"Ole rauhassa, lapseni!" sanoi God englanninkielellä. Tyttö ei ymmärtänyt sanoja, mutta hän ymmärsi lempeän äänensävyn. "Nouse vaan ylös ja asetu tänne taaksemme, tyttöseni." Näin sanoen hän tarttui tyttöä käteen nostaen hänet ylös maasta.
Twala kääntyi ja viittasi pojalleen, joka astui eteemme keihäs kohona kädessä.
"Nyt on meidän vuoromme!" kuiskasi Henry Curtis minulle. "Mitä odotatte?"
"Pimennystä", vastasin minä. "Viimeisen puolituntia olen tarkannut aurinkoa, mutta se säteilee entistä kirkkaammin."
"Se ei saa estää meitä! Meidän täytyy nyt ryhtyä asiaan — tehkää, mitä voitte, muuten he tappavat tytön. Katsokaa Twalaa, hän on vihan vimmoissaan."
Curtis oli oikeassa — nyt meidän täytyi asettua noiden hirviöiden tielle. Heitin vielä kerran toivottoman silmäyksen auringon kultaiseen kehrään, mutta ei jälkeäkään pimennyksestä. Sitten astuin reippaasti esiin ja asetuin niin arvokkaan näköisenä kuin mahdollista polvistuvan tytön ja Skraggan väliin.
"Kuningas!" sanoin tyynellä äänellä. "Me emme kärsi tällaista julmuutta. Jättäkää tyttö rauhaan!"
Tyrmistyneenä ja raivosta puhisten hypähti Twala istuimeltaan. Ja päälliköiden ja tyttöjen sangassa parvessa, joka vähitellen oli tunkeutunut meitä lähemmäksi kuului hämmästyksen hälinä.
"Ette kärsi! Ette kärsi! Haukkuuko valkoinen koira jalopeuraa sen omassa luolassa? Ette kärsi, sanot sinä. Oletko mieletön? Varo, ettet sinä ja toverisi joudu saman kohtalon uhriksi kuin tämä kananpoika. Kuka olet sinä, joka 'et kärsi'…? Pois tieltä sanon minä! Skragga surmaa hänet! Kuulkaa, vartiat, tarttukaa noihin julkeihin miehiin!"
Heti tuli kokonainen liuta aseilla varustettuja miehiä juosten talon takaa, jonne he nähtävästi olivat jo ennakolta kätkeytyneet ollakseen tarvittaissa saapuvilla.
Curtis, God ja Ignosi asettuivat rinnalleni, ja siinä seisoimme rivissä pyssyt kohona.
"Elkää koskeko meihin!" huusin minä ukkosen äänellä. Polveni vapisivat kuin haavan lehti, mutta tiesin, että olisimme kuoleman omat, jos kadottaisimme rohkeutemme. "Elkää koskeko meihin! Me valkoiset tähtimiehet sanomme sinulle vielä kerran: me emme sitä kärsi! Tulkaa lähellemme, jos uskallatte, minä sammutan auringon ja peitän koko maan pimeyteen! Te saatte kokea noitavoimamme valtaa."
Uhkaukseni vaikutti silmänräpäyksessä. Kuninkaan soturit pysähtyivät ja Skragga seisoi hiljaa keihäs kädessä.
"Kuuletteko?" ulisi Gagul. "Kuuletteko valehtelijaa? Hänkö sammuttaisi auringon — ha — haa! — sammuttaisi auringon kuin lampun! Tee se!" kähisi hän minulle, "tee se, niin tyttö pelastuu! Mutta sinä et voi, et voi! Ja senvuoksi ei tyttökään pääse, te kuolette molemmat — sekä sinä että hän…" kirkui ilkiä velho, "ja hekin, jotka sinua seuraavat."
Minä katsahdin salaa aurinkoon nähdäkseni, mitä se virkkoi. Ja kylläpä riemastuin, kun huomasin, että pimennys nyt vähitellen teki tuloaan. Kirkkaan päivänterän reunalla näin kapean, hyvin kapean varjon.
Juhlallisesti kohotin käteni taivasta kohti — samoin tekivät God ja Curtis — ja sitten aloin kovalla äänellä lausua säkeitä eräästä runosta, jonka nuoruudessani olin oppinut ja vieläkin osasin ulkoa. Lausuin niin mahtipontisesti kuin suinkin saatoin, eivätkä molemmat toverini suinkaan jääneet minusta jälelle. Henry Curtis lausui pari säettä vanhasta testamentista, ja God — niin hän tervehti säteilevää päivän kuningasta vallan kauhealla sanatulvalla, siinä oli merimiessukkeluuksia, kirouksia ja jos mitä, kaikki vaan yhteen menoon.
Hitaasti levisi musta varjo loistavan päivänkehrän yli, ja meitä ympäröivästä ihmisjoukosta kuului pelon ja tuskan voihkina.
Nyt oli paras takoa, niin kauan kuin rauta oli kuuma. "Katso, kuningas Twala!" huudahdin jyrisevällä äänellä. "Katso, Gagul! Katsokaa, suuret päälliköt ja kaikki te kukualaiset miehet ja naiset! Katsokaa, auringon valo sammuu! Olemmeko me valkoiset tähtimiehet pitäneet sanamme? Vai uskallatteko vielä kutsua meitä valehtelijoiksi?
"Aurinko on pimenevä, yhä pimenevä — se sammuu silmienne edessä. Pian peittää yö raskaana ja painostavana keskipäivän valossa säteilevän maan. Te pyysitte merkkiä — tässä on merkki — tässä on merkki! Pimene, sinä kultainen aurinko! Ota pois kirkas valosi, taivuta ylpeät sydämet tomuun. Sulje koko maailma pimeyteen ja yöhön!"
Kaikki kukualaiset alkoivat yhdestä suusta huutaa ja vaikeroida. Muutamat seisoivat pelosta jäykistyneinä, toiset heittäytyivät polvilleen ja väänsivät käsiään ääneen valittaen.
Twala itse istui jakkarallaan liikkumatta; hän puri hampaat yhteen eikä lausunut sanaakaan, mutta hän kalpeni tummasta ihostaan huolimatta. Gagul yksin ei kadottanut rohkeuttaan; häntä ei auringon pimennyskään lannistanut. Hän soitti suutaan minkä kerkesi.
"Se menee ohi!" huusi hän. "Olen ennenkin nähnyt sellaista. Ei kukaan voi sammuttaa aurinkoa, se on pelkkää valetta! Ei kukaan ihminen maan päällä voi sitä tehdä! Elkää peljätkö pysykää rauhallisina, varjo katoaa kyllä taas."
"Ei!" huusin minä joukon yli, "ei, se ei katoa! Katsokaa, katsokaa!" ja minä osotin yhä aurinkoon. "Jatkakaa, God, minä en enää muista mitään runoa. Antakaa tulla vaikka kirosanoja, niin teette meille suuren palveluksen."
Sitä ei tarvinnut Godille kahdesti sanoa. Tuota pikaa hän alkoi ladella voimasanoja ja haukkumanimiä sellaiset määrät, että minua kauhistutti. Kyllä olen aina tietänyt, että meripojat ovat pahoja kiroomaan, mutta en kuuna päivinä ollut aavistanut, että heillä olisi sellainen suunnaton varasto manauksia. Kymmenen minuuttia hän yhtämittaa haukkui ja noitui, ja aina vaan tulvi uusia sanoja kuin vettä valaen. Kukualaiset eivät tietysti ymmärtäneet hölyn pölyä, he luulivat vaan hänen lukevan loihtujaan.
Ja yhä leveni musta laikka auringossa. Kummalliset varjot himmensivät päivänvalon, ja ihmisjoukko vaikeni sanomattoman kauhun valtaamana. Linnutkin visersivät pelokkaasti, mutta vaikenivat pian. Siellä täällä kiekui kukko kovalla äänellä.
Musta varjo hiipi lakkaamatta eteenpäin, nyt se jo peitti enemmän kuin puolet auringon punaisesta pyörästä, ja — nyt peitti pimeys niin sakeana maan, että töin tuskin saattoi nähdä tuhansiin nousevan ihmisjoukon, joka oli koossa kentällä. Ei kuulunut ääntäkään lukuunottamatta Godin mahtavaa noitumista. Nyt hänkin vaikeni ja synkkä hiljaisuus vallitsi.
Äkkiä katkaisi kova kirkuna hiljaisuuden. "Aurinko kuolee! Noitamiehet ovat sammuttaneet auringon!" ulvoi Skragga. "Meidän täytyy kuolla pimeyteen!" Ja näin sanoen hän vihan ja pelon huumaamana kohotti raskaan keihäänsä ja syöksi sen kaikin voimin Henry Curtisia kohti. Keihään terä osui uljaan ystävämme rintaan, mutta kimmahti takaisin ja putosi kilahtaen maahan. Kelpo ystävämme, Skragga, oli unohtanut, että Curtisilla oli vaatteittensa alla mainio rautapaita, jonka kuningas armossansa oli meille lahjoittanut. Skragga kumartui heti nostamaan keihästä maasta, uudistaakseen heittonsa, mutta Curtis oli häntä nopeampi; hän tempasi keihään Skraggan kädestä ja syöksi sen kuninkaanpoikaan. Tämä vaipui kuolleena maahan.
Kauhuissaan Skraggan kuolemasta ja pimeydestä, joka yhä vain synkkeni, joutuivat nuoret tytöt suunniltaan. He syöksyivät hurjassa paossa aituuksen portille. Samassa tuokiossa oli koko muu ihmisjoukko hajaantunut eri suunnille. Kuningas Twala itse teki koko käännöksen ja pötki majaansa niin nopeaan, kuin säärillään pääsi. Henkivartiat ja muutamat päälliköt ynnä Gagul, joka mennä kuppuroi ihmeellisen ketterästi, seurasivat häntä. Lyhyesti sanoen: Silmänräpäys sen jälkeen kuin Curtisin käsi oli kaatanut Skraggan, ei suurella kentällä ollut muita kuin me neljä — Curtis, God, Ignosi ja minä — sekä Infadus ja päälliköt, jotka viime yönä olivat olleet puheillamme. Ja tosiaan, elkäämme unohtako Fulataa, nuorta tyttöä, jonka olimme temmanneet julman kuninkaan ja hänen ilkeän noitansa käsistä.
"Päälliköt", sanoin minä. "Te pyysitte merkkiä; olemme antaneet sen teille. Arvelen, että nyt olette tyydytetyt, ja sen vuoksi ehdotan teille, että nyt heti lähdemme yhdessä paikalle, josta sinä Infadus olet puhunut. Loihtimaamme ihmettä ei enää voi peräyttää; tunnin ajan peittää pimeys Luhin ja kukualaisten metsät ja maat. Ja juuri tämä pimeys on paras turvamme."
Infadus oli valmis. "Seuratkaa minua!" sanoi hän ja alkoi astua eteenpäin. Me tartuimme toistemme käsiin ja olimme pian aitauksen ulkopuolella, pääkaupungin kapeilla, mutkikkailla kaduilla.
Juuri kun olimme saapuneet ulkopuolelle kraalin porttia, sammui auringon valo tykkönään.
Käsi kädessä hapuilimme eteenpäin pilkko-pimeässä.