Levähdimme sitten hetken aikaa, ja kafferilaiset leikkasivat sydämen kahdesta norsusta keittiön varalle. Sen jälkeen taivalsimme leirille päin. Olimme hyvin tyytyväiset päivän tapahtumiin ja päätimme seuraavana päivänä lähettää kantajat hakkaamaan pois eläimien torahampaat.
Matkalla kuljimme sen paikan ohi, missä God oli ampunut suurta koirasnorsuansa. Täällä kohtasimme suuren antilooppiparven, mutta jätimme ne rauhaan, koska meillä jo oli lihaa yllin kyllin. Antiloopit syöksyivät ohitsemme tuulen nopeudella, mutta pysähtyivät vähän matkan päässä olevaan metsikköön, ja kurkistivat uteliaina meihin viidakon suojasta. God oli yhtä utelias kuin antiloopitkin. Häntä halutti nähdä niitä hiukan lähempää, ojentaen pyssynsä Umbopalle hiipi hän viidakkoon Khivan seuraamana. Me toiset istuimme siksi aikaa rauhallisesti levähtämään.
Päivä oli juuri mailleen menossa; Curtis ja minä ihailimme taivasta, joka ihanana hohti iltaruskon purppurassa. Äkkiä kuulimme norsun raivoisan karjunnan — ja kas tuossa! Hehkuvaa päivänkehrää vasten kuvastuivat sen jättiläisvartalon ääriviivat. Se syöksyi eteenpäin hurjaa vauhtia kärsä ja häntä kohona, ja sen edellä kiitivät God ja Khiva pakoon niin kovaa kuin ikinä pääsivät. Me emme uskaltaneet ampua otukseen, olisimmehan samalla voineet osua jompaankumpaan tovereistamme. Silmänräpäys vain — ja voi kauheata: God joutui turhamaisuutensa uhriksi! Kuten aina oli hän tänäänkin pukeutunut ahtaisiin housuihin ja kiiltosaappaisiin, ja arvata saattaa mitenkä tämä hurja kilpajuoksu sellaisissa tamineissa päättyi. Hän kompastui yht'äkkiä ja kaatui nenälleen ruohikkoon aivan norsun eteen.
Me kiljahdimme kauhusta. Olimme varmat siitä, että hän nyt oli mennyttä miestä. Salaman nopeudella juoksimme hänen luokseen ja… niin hän pelastui mutta kamalalla, odottamattomalla tavalla.
Khiva oli nähnyt isäntänsä kaatuvan. Samassa tuokiossa tempasi uljas poika keihäänsä heittäen sen suoraan norsun päätä kohti. Ase osui eläintä otsaan. Raivosta ja tuskasta karjuen ryntäsi haavoitettu norsu onnettoman Khivan kimppuun, tarttui kärsällään kiinni häneen, paiskasi hänet maahan, tallasi häntä jättiläisjaloillaan ja repi hänet kahtia.
Kauhistuneina syöksyimme me paikalle ja laukaisimme luodin toisensa jälkeen, kunnes norsu horjui ja kaatui kuoliaana Khiva raukan veriselle ruumiille.
God oli sillä aikaa päässyt jaloilleen taas. Hän väänteli käsiänsä tuskissaan ajatellessaan uljaan palvelijansa kauheata kuolemaa, joka oli pelastanut hänen henkensä. Ja totta puhuen oli minullakin, vanha sitkeänahkainen metsämies mikä olenkin, itku kurkussa.
Umbopa seisoi jättiläissuuren norsun vieressä ja katseli ääneti ja liikkumatonna Khivan ruhjottua ruumista.
"Niin, hän on kuollut", lausui hän viimein. "Mutta", lisäsi hän syvällä vakavalla äänellä, "hän kuoli kuin mies!"
Me matkaamme erämaahan.
Me olimme kaataneet yhdeksän norsua, ja kaksi päivää kului, ennenkuin olimme katkaisseet niiden torahampaat. Sitten hautasimme kaikki kahdeksantoista hammasta hietaan suuren, suunnattoman puun alle. Sieltä saatoimme ne helposti löytää paluumatkallamme — jos nimittäin koskaan palaisimme näille seuduille. En ole eläissäni nähnyt niin paljon ja niin kaunista norsunluuta yhtä haavaa. Jokainen hammas painoi keskimäärin 20 kiloa; suurella koirasnorsulla, joka tappoi Khiva raukan, oli raskaimmat hampaat; ne painoivat yhteensä noin 80 kiloa.
Khivan maalliset jäännökset hautasimme muutamaan muurahaiskarhun luolaan, ja panimme assegajin mukaan hänen hautaansa, ettei hänen tarvitsisi vaeltaa aseetonna tietään suuren tuntemattoman maan halki, jonne hän nyt oli lähtenyt. Ja sitten läksimme kolmantena päivänä matkaamaan eteenpäin — kohti meidän tuntematonta maatamme.
Päivä toisensa jälkeen kului, me vaan yhä astuimme pohjoista kohti ja monta ihmeellistä seikkailua saimme kokea väsyttävällä matkallamme. Niistä en nyt kuitenkaan tällä kertaa sen enempää kerro. Viimein saavuimme toukokuun keskipaikkeilla Lukanga-virralle ja Sitandankraalille.
Muistan vielä selvästi tulomme tähän paikkaan. Oikealla meistä olivat alkuasukkaiden yksinkertaiset majat ja muutamia karjanavetoita hajallaan toisistaan sekä virran rannalla kappale viljeltyä maata, josta villit saivat niukan viljavarastonsa. Vainioiden takana oli suuri lainehtiva lakeus, joiden korkeassa ruohikossa vilisi kaikenlaista metsänriistaa. Vasemmalla oli ääretön erämaa. Me olimme nyt siis viljellyn maan ja erämaiden rajalla.
Aivan leiripaikkamme läheisyydessä lirisi pieni puro, ja sen tuolla puolen kohosi kivinen rinne. Samaa rinnettä myöten olin kaksikymmentä vuotta sitten nähnyt onnettoman Silvestran ryömivän alas turhaan pyrittyään Salomon kaivoksille. Rinteen takana alkoi loppumaton kuiva erämaa, joka ei kasvanut muuta kuin laihaa lyhyttä pensaikkoa.
Ilta oli käsissä. Suurena hehkuvana tulipallona meni aurinko hitaasti mailleen näköpiirin taa ja sen loistavat säteet kultasivat äärettömän lakeuden. Henry Curtis ja minä jätimme Godin huoleksi pikku telttamme pystyttämisen ja nousimme itse kummulle, josta oli laaja näköala erämaan yli.
Ilma oli kirkas ja puhdas, kaukana saatoin eroittaa Suliman-vuorten siintävät valkohohteiset ääriviivat.
Minä viittasin niitä kohti. "Tuolla", sanoin minä, "tuolla kohoaa Salomon kaivoksia ympäröivä muuri, Jumala tietää, pääsemmekö koskaan sen yli."
"Kenties elää veljeni sen muurin takana. Jos niin on, täytyy minun löytää hänet," lausui Curtis vakavalla äänellä. Näki, että hän oli mies, joka pysyi päätöksessään.
Minä käännyin lähteäkseni takaisin leiripaikallemme. Huomasin nyt, ett'emme olleet yksin. Meidän takanamme seisoi mies, joka hänkin vakavin silmin katseli sinertäviä vuoria. Hän oli Umbopa, kookas zululaisemme.
Nähdessään, että minä olin hänet huomannut, kääntyi hän Curtisin puoleen, viittasi paksulla keihäällään vuoriin ja lausui:
"Tuohon maahanko aiot matkata, Inkubu?" Inkubu on norsun zululainen nimitys. Kafferilaiset olivat antaneet tämän nimen Curtis ystävälleni. Minun puolestani saavat alkuasukkaat kutsua meitä valkoisia millä nimellä tahansa keskenänsä jutellessaan meistä, mutta vasten naamaa ei heidän sovi puhutella meitä liikanimillään. Sen vuoksi käskin Umbopaa käyttämään säädyllisempää kieltä isäntäänsä puhutellessaan. Mutta hän vain naurahti puoliääneen, ja se ärsytti minua vielä enemmän.
"Entäs jos nyt olisinkin päällikön vertainen?" lausui hän. "Hän on tosin kuninkaallista verta, sen näen hänen ryhdistään ja katseestaan; ehkä minäkin olen yhtä jalosukuinen! Ainakin olen yhtä voimakas kuin hän. Ole minun kieleni, oo Makumazahn, ja puhu sanani herralleni Inkubulle, sillä tahdon puhua hänelle ja sinulle."
Oikeastaan olin, kuten sanottu, suuttunut mieheen. Mutta hänen uljas käytöksensä vaikutti minuun, sitä paitsi olin utelias tietämään, mitä sanottavaa hänellä oli meille. Sen vuoksi käänsin hänen sanansa Curtisille lisäten siihen omasta puolestani, että hän oli röyhkeä ja suurisuinen veitikka.
"Kyllä, Umbopa!" sanoi Curtis, "minä aion lähteä sinne."
"Erämaa on laaja eikä siellä ole vettä. Vuoret ovat korkeat ja lumipeittoiset. Ei kukaan tiedä, mitä niiden takana on. Millä lailla aiot päästä sinne, Inkubu? Ja miksi, mitä etsit sieltä?"
Minä käänsin hänen sanansa, ja Curtis vastasi:
"Sano hänelle, että minä lähden sinne, koska veljeni on siellä ja minä tahdon löytää hänet."
"Niin on, Inkubu", vastasi Umbopa päätään nyökäyttäen, "muuan mies, jonka tapasin tiellä, kertoi minulle, että valkoinen mies ja hänen palvelijansa kaksi vuotta sitten kulkivat noita vuoria kohti. Mutta he eivät palanneet koskaan enää."
"Kuinka tiedät, että hän oli veljeni?" kysyi Curtis.
"Minä en sitä tiedä. Mutta mies, jonka kanssa puhuin, sanoi minulle, että muukalaisella oli sinun silmäsi, mutta hänen partansa oli musta. Kuulin myös, että hänen palvelijansa oli betsjuanilainen ja Jim nimeltään."
"Hän on epäilemättä oikeassa", sanoin minä. Henry Curtis tuijotti miettiväisenä eteensä. "Minä arvasin kyllä sen", sanoi hän. "Kun George kerran on päättänyt tehdä jotain, ajaa hän tavallisesti asiansa perille; sellainen hän on ollut varhaisimmasta lapsuudestaan. Jos hän on saanut päähänsä kiivetä Suliman-vuorten yli, niin hän on sen tehnyt, ellei joku onnettomuus ole häntä kohdannut. Meidän täytyy siis etsiä häntä vuoren toiselta puolelta."
Umbopa ymmärsi varsin hyvin meidän kieltämme, vaikka hän harvoin puhui sitä:
"Sinne on pitkä matka, Inkubu", sanoi hän.
"Niin, sinne on pitkä matka", vastasi Curtis. "Mutta ei mikään matka maailmassa ole liian pitkä miehelle, jolla on luja tahto. Ihminen voi, mitä hän tahtoo, Umbopa. Korkeat vuoret, laajat erämaat — kaikki ovat hänelle vain pikku seikkoja, jotka eivät estä hänen kulkuaan. Kun rakkaus johtaa häntä, ei mikään voi häntä pidättää."
"Suuria sanoja, päällikköni!" kuului Umbopan vastaus. "Suuria, yleviä sanoja, jotka kaikuvat ylpeiltä miehen suussa. Olet oikeassa, Inkubu. Mitä on elämä? Se on kuin höyhen, kuin ruohonsiemen, jota tuuli lennättää. Usein kantautuu siemen tietymättömiin ja kuolee, mutta jos se on raskas ja hyvä, juurtuu se multaan, kasvaa ja menestyy. Miehen tulee ylväänä astua tietänsä eteenpäin ja taistella myrskyjä vastaan. Jokaisen ihmisen täytyy kuolla. Mitäpä siitä, tuleeko kuolema vähän aikaisemmin vai vähän myöhemmin? Minä tahdon seurata sinua ja sinun miehiäsi erämaan halki ja korkeiden vuorten yli — seurata sinua, kunnes hengetönnä vaivun jalkaisi juureen."
Hän vaikeni silmänräpäykseksi, mutta jatkoi sitten omituisella kaunopuheisuudella, joka on zululaisille ominaista:
"Niin, mitä on elämä? Sanokaa se minulle, te valkoiset miehet! Tehän olette viisaita, te tunnette maailman salaisuudet, tutkitte tähtien kulun ja tähtien takaiset maailmat. Te puhutte ilman kieltä maailman etäisimpäänkin maahan… selvittäkää, te valkoiset miehet, minulle elämän arvoitus — minne käy elämämme ja mistä se tulee?… Te ette vastaa, te ette tiedä. Kuulkaa, minä sanon sen teille. Me tulemme pimeydestä ja pimeyteen me menemme. Kuten eksynyt yön lintu liihottelemme tyhjässä pimeydessä. Välähdys vain — ja me olemme taas kadonneet tyhjyyteen. Elämä ei ole mitään. Elämä on kaikki. Se on kuin kiiltomato, joka loistaa öisin ja aamulla on musta. Se on kuin kiitävien pilvien varjo, joka päivänpaisteessa liukuu kedon yli — päivän mailleen mennessä sitä ei ole enää. Olen puhunut."
Umbopa vaikeni, ja hetkisen tuijotimme kaikki ääneti eteemme. Sitten sanoi Henry Curtis:
"Sinä olet harvinainen mies."
Umbopa hymyili. "Minun mielestäni me kaksi olemme samankaltaiset,Inkubu. Ja ehkä minäkin etsin veljeäni vuorten tuolta puolen."
Minä loin häneen epäluuloisen katseen. "Mitä tarkoitat?" kysyin, "mitä sinä niistä vuorista tiedät?"
"Vähäsen", vastasi Umbopa salaperäisesti, "vain vähäsen. Tiedän, että niiden takana on maa, ihmeellisen ihana satumaa, jonka metsissä asuu urhoollinen kansa. Suuret virrat juoksevat sen maan läpi ja valkoinen leveä tie leikkaa sen, siellä on valkoisia vuoria ja paljon puita. Mutta mitä hyödyttää siitä puhua? Tulee jo pimeä. Ne, jotka elävät niin kauan, että voivat sen nähdä, näkevät sen."
Taas loin häneen epäluuloisen katseen. Mistä hän tämän kaiken tiesi?
Umbopa arvasi ajatukseni. "Turhaan minua pelkäätte, Makumazahn!" sanoi hän. "Minä en viritä ansoja teille. Mutta jos joskus saavumme noiden vuorten yli sinne, missä päivä laskee, niin sanon teille, mitä tiedän. Mutta vuorenharjanteilla asuu kuolema. Olkaa viisaat ja kääntykää takaisin! Menkää norsuja pyytämään. Olen puhunut."
Sen enempää sanomatta hän kohotti keihäänsä tervehdykseksi ja palasi leiriin. Kun hetken kuluttua palasimme sinne, näimme hänen istuvan pyssyään puhdistamassa — aivan kuin muutkin kafferilaiset.
"Omituinen mies," sanoi Henry Curtis.
"Niin", vastasin minä, "liiankin omituinen. Hän tietää nähtävästi paljonkin, mutta ei tahdo puhua. Mutta vähätpä siitä, pahempaa vastusta hän tuskin voi meille tuottaa vaikka, näyttäisikin hampaitaan."
Seuraavana aamuna aloimme varustautua lähtöön. Luonnollisesti emme voineet raahata norsupyssyjämme ja muita raskaita tavaroita erämaan halki, sen vuoksi annoimme matkapassit kantajillemme ja teimme sopimuksen erään vanhan neekerin kanssa, jolla oli kraali läheisyydessä, että hän tallettaisi omaisuutemme, kunnes palaisimme niitä noutamaan.
Sydäntäni kirveli, jättäessäni kalliit aseeni tuolle vanhalle veijarille. Nähdessäni kuinka ahnaasti hänen silmänsä tarkastivat pyssyjä, ajattelin itsekseni: "Tuota miestä täytyy pitää kovalla, muuten emme iki maailmassa enää saa omaisuuttamme takaisin."
Tuumasta toimeen! Latasin pyssyt ja ilmoitin hänelle, että jos hän sormen päälläänkään niihin koskisi, ne laukeaisivat. Ja kuinkas kävi, siitä huolimatta hän heti tarttui suureen norsupyssyni! Pam — se pamahti ja puhkaisi reiän vanhan rosvon omaan lihavaan härkään, joka rauhallisena kävi laitumella vähän matkan päässä. Itse hän sai sellaisen kolauksen pyssyn perästä että pyllähti kumoon. Ja nytkös äijä suuttui! Torui ja pauhasi ja vaati korvausta härästään. Mutta pyssyä ei mikään voima enää saanut häntä liikuttamaan.
"Pankaa nuo elävät pirut tuonne vajaan", sanoi hän, "ja peittäkää ne hyvin, muuten ne vievät meiltä kaikilta hengen."
Sitten selitin hänelle vielä, että jolleivät kaikki tavaramme ole hyvässä kunnossa, kun palaamme takaisin, niin minä tuhoan hänet ja koko hänen huoneensa noitakeinoilla; ja jos minä kuolisin ja hän koettaisi varastaa pyssymme, minä kummittelen hänen talossaan joka yö, peloitan hänen karjansa, hapatan hänen maitonsa ja päästän kaikki pyssypirut irralleen häntä yötä päivää piinaamaan. Kas, se naula veti, ukko vannoi pyhästi vartioivansa meidän tavaroitamme kuin konsaan oman isänsä henkeä. Hän oli näet hyvin taika-uskoinen vanha kafferilainen ja muuten aika lurjus.
Kun tämä asia oli järjestetty, aloimme panna kokoon matkatavaroita, jotka aioimme ottaa mukaamme. Meitä oli kaikkiaan viisi; Curtis, God ja minä sekä Umbopa ja hottentotti Tuulihattu ja kukin meistä sai kantaakseen noin 20 kiloa.
Luettelen seuraavassa yhteisen kuormastomme:
3 pika-ampuvaa pyssyä ynnä 200 patruunaa; molemmat Winchester-pyssyt ja samoin 200 patruunaa Umbopan ja Tuulihatun varalle, 3 revolveria ynnä 60 patruunaa;
5 vesipulloa, jokainen sisältävä noin kannun verran;
5 peitettä;
12 kiloa "biltongia" (auringossa kuivattua lihaa);
5 kiloa erilaisia helmiä parasta lajia lahjoiksi;
valikoima lääkkeitä ja muutamia pieniä haavaveitsiä;
taskuveitsemme, muutamia pikku-esineitä, kuten: kompassi, tulitikkuja, vähän tupakkaa, lapio, pullo paloviinaa ja vaatteet, jotka olivat yllämme.
Enemmän emme uskaltaneet ottaa mukaamme. Varustuksemme olivat siis oikeastaan varsin niukat semmoiselle matkalle kuin meidän, mutta 20 kiloamme oli jo liiankin raskas kuorma helteisessä hiekkaerämaassa kulkijalle.
Seuraavana iltana, kun tuli viileä ja pimeä, aioimme lähteä matkaan, yön kuluessa ennättäisimme kulkea koko pitkän taipaleen. Suurella vaivalla onnistui minun houkutella kolme kurjaa alku-asukasta kylästä seuraamaan meitä yhden päivämatkan verran — noin neljän-viiden peninkulman pituisen matkan. — Heidän oli kunkin määrä kantaa suuri kurbitsipullo, joka sisälsi noin kolme kannua vettä. Kovalle otti, ennenkuin sain heidät mukaan, mutta hyvä metsästyspuukko mieheen voitti heidän vastustelunsa. He eivät voineet ymmärtää, miksi me tahdoimme lähteä erämaahan. Kun minä sanoin heille, että aioimme lähteä ampumaan strutseja, vastasivat he olkapäitään kohottaen, että olimme hulluja ja kuolisimme janoon — mutta samapa se, eihän se heihin kuulunut. Ja niin he, kuten sanottu, suostuivat seuraamaan meitä.
Koko päivän nukuimme makeasti oikein kootaksemme voimia, ja illan suussa söimme pulskan aterian ja joimme teetä lasin toisensa jälkeen surumielisin tuntein. Herra ties, koska ensi kerralla saisimme tätä juomaa maistaa. Kun olimme syöneet ja juoneet laittauduimme matkakuntoon ja sitten paneuduimme levolle kaikessa rauhassa odottaen kuun nousua. Yhdeksän ajoissa kuu nousi, hopeoiden puhtaalla valollaan aution seudun. Ihmeelliseltä näytti ääretön erämaa kuutamossa! Juhlallisena, hiljaisena ja yliluonnollisena kuin tähtitaivas päämme yllä se lepäsi edessämme.
Me olimme nyt astumaisillamme uuteen, tuntemattomaan maailmaan, jossa tuhannet vaarat meitä uhkasivat. Kummako siis, jos outo tunne, melkeinpä epäilys, valtasi meidät kaikki. Me kolme valkoista miestä seisoimme yhdessä. Umbopa seisoi parin askeleen päässä meistä, keihäs kädessä ja pyssy olalla hän liikkumatta tuijotti eteensä erämaahan. Meidän takanamme muodostivat Tuulihattu ja kolme vedenkantajaamme pienen ryhmän.
"Ystäväni!" lausui vihdoin Henry Curtis syvällä matalalla äänellään. "Me lähdemme nyt retkelle, joka on niin vaarallinen, ettei kukaan ihminen voi kokea ihmeellisempää. Miten meidän käy, emme voi tietää. Vain yhden tiedämme, me kolme tahdomme pysyä yhdessä myötä- ja vastoinkäymisessä viimeiseen asti, Mutta ennenkuin lähdemme matkallemme, niin rukoilkaamme hetki Häntä, joka ohjaa ihmisten tiet ja kohtalot ja joka jo tuhansia vuosia sitten on määrännyt elämämme kulun. Rukoilkaamme Häntä johtamaan askeleemme oman tahtonsa mukaan."
Hän paljasti päänsä ja peitti hatullaan kasvonsa. God ja minä teimme samoin. Siten seisoimme hetken aikaa.
En tahdo väittää, että olisin mikään harras rukoilija — enpä niinkään. Enkä tunne juuri ketään metsästäjää, joka olisi sellainen. Mitä Curtisiin tulee, niin en koskaan ennen ollut kuullut hänen puhuvan näin hurskaasti ja jumalisesti. Mutta sisimmässä sydämessään hän on tosi kristitty ja samoin God, vaikkakin hän on paha kiroilemaan. Enkä luule, että minä koskaan olen rukoillut palavammin ja totisemmin kuin tuona kuutamoisena yönä erämaan rajalla.
"Ja nyt matkaan!" huudahti Curtis. "Eteenpäin."
Niin, matkaan! Meillä ei ollut mitään, minkä mukaan suunnata kulkumme paitsi kaukaiset vuoret ja José da Silvestran kartta. Ja se ei juuri ollut erittäin luotettava opas, ajatelkaa, että sen oli 300 vuotta sitten piirtänyt kuoleva mies liinarievulle. Mutta sellaisenaan se kuitenkin oli ainoa toivomme ja johtotähtemme, Ellei meidän onnistuisi löytää sitä "vaivaista vesilätäkköä", jonka vanha aatelismies oli merkinnyt karttaansa ja joka hänen mukaansa sijaitsi keskellä erämaata noin neljätoista peninkulmaa lähtöpaikastamme ja saman verran matkaa vuorista, niin kuolisimme armotta janoon. Ja mitenkä saattaisimme löytää tuon lammikon? Joskohta Silvestra olisikin merkinnyt paikan oikein ja täsmälleen, oli kuitenkin varsin otaksuttavaa, että sitä ei enää ollut. Kenties oli aurinko jo monta miespolvea sitten kuivannut sen, kenties olivat aavikon eläimet tallanneet sen kuiviin tai lentohiekka sen tukkinut?
Ääneti kuin öiset varjot astuimme syvässä hiekassa. Karoopensaat kietoutuivat vähän väliä sääriemme ympäri, ikäänkuin olisivat tahtoneet estää kulkuamme, ja hiekka tunkeutui jalkineihin hangaten jalkojamme, niin että meidän tuon tuostakin täytyi pysähtyä ja kääntää kenkämme ylös-alaisin. Ilma oli ihana, niin raitis ja viileä. Kuitenkin olimme alakuloiset; erämaan yksinäisyys ja suuri hiljaisuusko siihen olivat syynä? Ei ollut siitäkään apua, että God koetti rohkaista itseään ja meitä alkaen viheltää iloista laulua — reippaat säveleet eivät saaneet vastakaikua, ne soivat niin surullisesti yössä, että hän heti lopetti yrityksensä.
Vähän sen jälkeen oli meillä ensimäinen pieni seikkailumme. Se oli vähällä peloittaa meistä hengen, mutta jälkeenpäin nauroimme monta kertaa makeasti koko jutulle. Vanhana merimiehenä hoiti God kompassia ja kulki joukon etunenässä, me toiset astuimme hanhenmarssissa hänen jäljessään. Yht'äkkiä hän kirkasi ja katosi. Samalla aikaa nousi ylt'ympärillämme kauhea melu. Kuului hirmuista korskumista, hurjaa töminää ja potkimista, ja kalpeassa kuutamossa näimme joukon tummia olentoja nelistävän vimmattua vauhtia, niin että hiekka pölysi. Alku-asukkaat olivat vähällä pötkiä pakoon, mutta huomasivat pian, että oli suo siellä vetelä täällä. He heittäytyivät nenälleen maahan kirkuen, että piru itse oli irrallaan. Curtis ja minä katselimme toisiimme. Mitä tämä merkitsi? Äkkiä näimme Godin sukeltavan esille ja katoavan taas nuolen nopeudella — hän istui nähtävästi hevosen selässä ja hoilasi kuin hullu. Kas niin — nyt hän huitoi käsivarsillaan ilmaa, ja pöksis! siinä hän venyi. Nyt minä ymmärsin. Me olimme joutuneet keskelle nukkuvaa seebralaumaa. God oli kompastuneet yhteen ja kaatunut pitkälleen suoraan sen selälle; siihen hän sitten jäi riippumaan, kun eläin nousi pystyyn ja lähti nelistämään. Minä huusin toisille, ettei ollut hätääkään. Sitten riensin Godin luo, kenties häneen oli pahastikin sattunut! Mitä vielä! hän istui hiekassa lasisilmä silmäpieleen puristettuna, häntä ei mikään vaivannut, olipahan vaan hiukan ällistynyt odottamattomasta ratsastuksestaan.
Tunti keskiyön jälkeen pysähdyimme ja joimme vähän vettä — aivan vähän, sillä se oli kallista juomaa. Puolisen tuntia levähdettyämme aloimme taas astua pohjoista kohti.
Vähitellen alkoi aamu valjeta. Kaukana itäisellä taivaanrannalla näkyivät aamukoiton ensimäiset heikot valojuovat, ja pian kohosi päivä taivaanrannan yläpuolelle. Tähdet himmenivät ja kuu kalpeni kalpenemistaan kadoten auringon tieltä, jonka kultaiset, väräjävät säteet yhä kirkkaammin valaisivat erämaan lakeutta.
Meitä halutti kovasti levätä hetkinen mutta voitimme kiusauksen ja kuljimme uskollisesti eteenpäin; tiesimme hyvin, että kun aurinko oikein pääsi paahtamaan, meidän oli pakko pysähtyä. Noin kello kuuden ajoissa huomasimme muutamia kalliolohkareita, jotka kohosivat hiekasta, ja niiden luo laahustimme. Suureksi iloksemme löysimme luisuvan kalliorinteen, jonka varjossa saimme suojan auringon polttavia säteitä vastaan. Joimme pari siemausta vettä ja söimme kappaleen kuivattua lihaa; sitten oikaisimme väsyneet jäsenemme hiekalle ja vaivuimme sikeään uneen.
Kun heräsimme oli kello jo yli kolme iltapuolella ja vedenkantajamme hommasivat juuri kotiinlähtöä. He olivat jo saaneet tarpeekseen erämaasta, eivätkä koko maailman puukot olisi saaneet heitä houkutelluiksi seuraamaan meitä askeltakaan enää. Meille ei siis muu neuvoksi kuin särpiä vettä, niin paljon kuin ikinä jaksoimme, siten tyhjenivät vesipullomme, jotka taas täytimme vedenkantajien suurista kurpitsi-astioista.
Puolen tunnin kuluttua läksimme taas liikkeelle ja kuljimme eteenpäin yksinäistä tietämme. Silmän kantamiin ei näkynyt ainoatakaan elävää olentoa. Silloin tällöin vain jokunen kamelikurki tai unelias lasisilmäkäärme — ja sen lisäksi muuan eläinlaji:kärpäsiä. Niitä vilisi tuhansittain, miljoonittain. Kärpäset ovat todella ihmeellisiä eläimiä! Matkusta minne tahansa, kärpäsestä et koskaan pääse, ja niin on varmaankin ollut hamasta maailmaan alusta. Olen nähnyt sen suljettuna piikiveen, joka tiedemiesten laskujen mukaan oli useampia satoja tuhansia vuosia vanha, ja tämä kärpänen oli saman näköinen kuin sen jälkeläiset meidän päivinämme. Ja lyönpä veikkaa siitä, että kun tuomiopäivä on käsissä, ja viimeinen ihminen makaa maassa kuolevana, niin kärpänen vielä silloinkin surisee hänen ympärillään, nimittäin jos silloin on kesäaika.
Päivänlaskun aikana pysähdyimme ja odotimme kello 10:een, jolloin kuu nousi. Sitten taas eteenpäin uusin voimin! Kello kaksi aamulla levähdimme taas kotvasen, mutta muuten kuljimme lakkaamatta eteenpäin, kunnes aurinko viimein teki lopun uuvuttavasta vaelluksestamme. Joimme hiukan vettä ja heittäysimme sitten hiekalle vaipuen pian sikeään uneen. Vartioita emme tarvinneet, kukapa olisi voinut ahdistaa meitä autiossa erämaassa? Ainoat vihollisemme olivat kuumuus, jano ja kärpäset. Mutta totta puhuen olisin mieluummin tapellut villi-ihmisiä ja petoja kuin tätä sietämätöntä kolmiliittoa vastaan.
Tällä kertaa ei mikään kallio suojannut meitä nukkuessamme. Siitä oli seurauksena, että kun me noin kello seitsemän ajoissa heräsimme, olimme jotenkin samassa tilassa kuin pihvi paistinpannussa. Me olimme sananmukaisesti paistetut, ja tuntui kuin olisi aurinko imenyt verenkin suonistamme. Läähättäen nousimme ylös.
"Puh", sanoin minä torjuen kärpäsiä, jotka mustana pilvenä surisivat korvieni ympärillä. Niihin ei aurinko, ei helle purrut.
"Niin — puuh!" ähkyi Henry Curtiskin. God tarttui päähänsä huudahtaen: "Kas, tämä totta vie on hellettä."
Kuuma oli eikä siimestä kämmenen vertaakaan lähettyvillä. Katselimme, katselimme, mutta tähystävä silmämme näki vain keltaista päivänvalossa välkähtelevää hiekkaa, joka oli niin paahtavan kuumaa, että ilma sen yläpuolella väreili aivan kuin hehkuvaa uunia ympäröivä ilma.
"Mikä nyt neuvoksi?" kysyi Curtis. "Tätä on mahdoton kestää."
Siinä seisomme nyt kaikki neuvottomina. Viimein keksi hän keinon: "Minä tiedän", huusi hän. "Me kaivamme kuopan hiekkaan ryömimme siihen ja peitämme sen pensailla."
Meidän mielestämme ei ehdotus ollut kovinkaan kehuttava, mutta sopihan koettaa. Ja niin ryhdyimme tuumasta toimeen. Työ-aseina oli meillä vain ainoa lapiomme ja omat sormemme, mutta siitä huolimatta työskentelimme niin ahkerasti, että tunnin kuluttua olimme kaivaneet kuopan, joka oli noin 10 jalkaa leveä, 12 jalkaa pitkä ja 2 jalkaa syvä. Sitten leikkasimme metsästyspuukollamme koko joukon matalia pensaita, joita kasvoi yltympäri, kömmimme kuoppaan ja peitimme itsemme risuilla. Tuulihattu yksin jäi maan pinnalle, hän ei tarvinnut mitään siimestä — hottentotithan sietävät hellettä vaikka kuinka paljon.
Siinä nyt makasimme kuopassamme ja odotimme toivottua viileyttä. Mutta huh! oli kerrassaan kauheata! Pensaat suojasivat kyllä itse päivänsäteitä vastaan, mutta kuitenkin oli kuopassa niin tulikuuma, että minulle vielä tänä hetkenä on täydellinen arvoitus, kuinka me saatoimme hengissä päästä kauhistuttavasta tuskastamme. Me tapailimme ilmaa kuin kalat, jotka on nostettu vedestä maalle; tuon tuostakin kostutimme kuivia sierettyneitä huuliamme vesipisaralla, mutta ei sekään auttanut. Jos olisimme uskaltaneet, olisimme nostaneet pullot huulillemme ja tyhjentäneet ne pohjia myöten. Olipa onni, ettemme sitä tehneet, sillä silloin olisivat päivämme pian olleet luetut.
Mutta jokainen päivä päättyy iltaan, ja viimein kuluivat nämä kauheat tunnitkin loppuun. Kello kolmen ajoissa iltapuolella päätimme yksimielisesti, että oli mahdotonta kestää kauemmin: parempi lähteä liikkeelle, kävi miten kävi, kuin venyä siinä ja vähitellen nääntyä kuumuuteen. Ryömimme ulos kuopastamme, joimme siemauksen vettä, joka nyt oli melkein lopussa sekin vähä, mikä oli jäljellä, oli kiehuvan kuumaa. Sitten hoipersimme eteenpäin.
Olimme nyt kulkeneet noin yksitoista-kaksitoista peninkulmaa erämaata. Vanhan Silvestran kartan mukaan oli yllämainittu vesilammikko keskellä erämaata, ja koska tämän leveys oli vähän yli 25 peninkulmaa, oli meillä siis vain enää noin parin peninkulman matka vesilammikolle, jos sitä nimittäin enää oli olemassakaan.
Läpiväsyneinä ja tuskaantuneina käydä laahustimme eteenpäin koko iltapuolen, ennättäen tuskin enempää kuin noin neljännespeninkulman tunnissa. Päivänlaskun aikana pysähdyimme ja joimme kulauksen vettä.
"Mitäs jos nyt heittäytyisimme pitkällemme ja koettaisimme sulkea silmät", ehdotin minä, ja niin teimmekin. Mutta ensin osoitti Umbopa meille pientä kumpua, joka kohosi erämaan tasaiselta pinnalta noin parin peninkulman päässä. Etäältä katsoen se näytti muurahaiskeolta. Mikähän se mahtoi olla? Vielä puoli-unessanikin koetin päästä siitä selville.
Kuu nousi, ja me samoin, vaikka olimme niin väsyksissä, että tuskin pysyimme jaloillamme. Ei kukaan, joka ei ole kokenut samaa, voi kuvailla, mitä me kärsimme. Kävelemisestä ei enää ollut puhettakaan — me hoipertelimme eteenpäin kuin juopuneet, joka silmänräpäys kaatui joku kumoon noustakseen taas muitten avulla pystyyn. Keskustelu sammui tykkänään, me suorastaan emme jaksaneet avata suutamme puhuaksemme toisillemme. Itse Godkin, joka tähän asti oli pysynyt reippaalla tuulella, oli nyt ääneti ja alla päin.
Vihdoin viimein kellon käydessä kahta, onnistui meidän raahautua pienen hiekkakummun luo, jonka illalla olimme nähneet. Se oli noin 100 jalkaa korkea ja noin 300 jalkaa ympärimitaten.
Sen juurelle heittäysimme nääntyneinä pitkällemme. Kauhea jano raastoi sisälmyksiämme ja poltti kurkkuamme kuin tuli. Vielä oli meillä pieni vesitilkka jäljellä — pari korttelia mieheen. Tyhjensimme astian pohjaa myöten, mutta mitä se auttoi?
Suljimme silmämme nukkuaksemme. Uneen vaipuessani kuulin Umbopan mutisevan itsekseen.
"Ellemme löydä vettä, olemme kuoleman omat, ennenkuin kuu ensi kerran nousee", sanoi hän. Ja kesken kuumuutta tunsin kylmän väreen karsivan selkäpiitäni kuolemaa ajatellessani.
Ja yhtäkaikki ei tämäkään ajatus voinut pitää silmiäni auki. Hetkinen vain, ja minä nukuin kuin tukki.
Vettä! Vettä!
Nukuin parisen tuntia, siis noin neljään asti ja näin ihmeen ihanata unta. Olin uivinani viileässä, lorisevassa purossa, jonka vihertävillä rannoilla siimehikkäät puut levittivät oksiaan veden yli… Ja nyt heräsin polttavan erämaanhiekan todellisuuteen, heräsin ajattelemaan, että me ennen illan tuloa kaikki ehkä nääntyisimme janoon.
Kohosin pystyyn ja hieroin kuivilla, rustottuneilla käsilläni tomuisia kasvojani. Töin tuskin sain suuni ja silmäni avatuksi — niin kovasti olivat sekä huulet että silmäluomet liimautuneet umpeen, mutta hierottuani niitä hyvästi kotvan aikaa, sain ne vihdoin irti toisistaan.
Ei ollut enää pitkältä aamunkoittoon, mutta aamuilman tavallista raikkautta ei tuntunut nimeksikään. Päinvastoin kävi ilma yhä tukahuttavammaksi hetki hetkeltä… Synkältä näytti kohtalomme.
Toiset olivat vielä unen vallassa. Minä herätin heidät, ja he alkoivat vuorostaan hieroa kasvojaan saadakseen suun ja silmät auki.
Kun kaikki olivat oikein hereillä, aloimme neuvotella mihin ryhtyisimme. Vettä ei enää ollut jäljellä pisaraakaan. Käänsimme pullot ylös-alaisin — mutta turhaan! ne olivat yhtä kuivat kuin kaikki muukin ympärillämme, kuivat kuin kipeät, sierettyneet huulemme. God, jonka hallussa viinapullo oli, katseli siihen himokkaasti, mutta yks kaks sieppasi Curtis sen hänen kädestään. Puhdas, väkevä viina tässä tilassa olisi vain kiirehtänyt loppuamme.
"Ellemme nyt löydä vettä, olemme hukassa", sanoi Curtis, niinkuin usein ennenkin olimme sanoneet — ja se oli totta. "Jos vanhan portugalilaisen kartta on oikeassa, pitäisi olla vettä aivan tässä lähettyvillä", tuumasin minä, mutta sanani eivät kyenneet rohkaisemaan toisia. Ja totta puhuen, pitäisi ollakkin jotenkin luja-uskoinen voidakseen luottaa tuohon vanhaan karttarepaleeseen.
Nyt oli aivan valoisa. Me istuimme neuvottomina katsellen toinen toisiamme, mutta äkkiä kohosi hottentotti Tuulihattu pystyyn ja alkoi tutkia maata ympärillämme. Sitten hän jäi seisomaan ja viittasi alaspäin kirkaisten.
"Mitä nyt?" Me hyökkäsimme joka mies katsomaan, mitä oli tekeillä. Pyh, ei niin mitään! Muutamia kauriinjälkiä vain! Mitä ihmeellistä siinä sitten oli?
Hottentotti katseli meihin. "Kauriit oleskelevat aina niillä paikoin, missä on vettä", vastasi hän.
Hän oli oikeassa, sitä en ollut ajatellut. "Jumalan kiitos!" huudahdin.
Tuulihatun keksintö herätti meihin uutta eloa. Kun hätä on suurin, on apu lähinnä, sanotaan. Olisiko apu nyt todellakin lähellä — vesi, kiihkeästi kaivattu vesi?
Tuulihattu puolestaan ei laiskotellut. Hän haki, haki, heitti pään taaksepäin, nosti nenänsä pystyyn ja veti ilmaa kuin vanha vaaraa vainuava metsäkoira. Viimein hän huudahti: "Minä haistan vettä."
Ei voi sanoin selittää meidän iloamme. Tiesimmehän, kuinka terävät näiden villi-ihmisten aistimet ovat.
Ja katso — samassa tuokiossa tuli aurinko näkyviin kaikessa loistossaan, ja yht'äkkiä levisi eteemme kuva, niin suurenmoinen ja niin ihana, että me hetkeksi unohdimme janommekin ja puhkesimme ihastuksen huutoihin.
Siinä olivat vuoret edessämme! Hohtavana kuin hopea aamuauringon säteissä kohosi Sheban povi kirkkaassa erämaan ilmassa. Näytti siltä kuin olisi se ollut vain kappaleen matkan päässä, ja kuitenkin oli sinne ainakin 10 peninkulmaa. Molemmin puolin näitä kaksoisvuoria, kaukana, ehkä satojen virstojen päässä, kohosivat mahtavat Suliman-vuoret.
Komeampaa näkyä ei voi ajatella. Nyt kun istun täällä ja muistelen sitä, tunnen hyvin ettei kynäni kykene kuvailemaan sitä vaikutusta, jonka nuo mahtavat vuoret meihin tekivät. En ikimaailmassa ole nähnyt mitään ihanampaa. Koko Afrikassa ei ole näiden vuorten vertaista, siitä olen varma — niin ehkäpä ei koko maailmassa. Ainakin 15,000 jalan korkuisina kohottivat molemmat vuoret huippujaan korkeuteen, pilvien yläpuolelle saakka, ja jyrkkä kalliojono yhdisti siltana ne toisiinsa. Silvestran kartassa oli näille kauniille vuorille annettu nimi "Sheban povi", ne kohosivat näet taivasta kohti ikäänkuin lumivalkea äidinrinta. Niiden välinen kallioseinä näytti olevan useampia tuhansia jalkoja korkea; se oli aivan äkkijyrkkä. Silmänkantamiin ulottuivat nämä jyrkät kalliot, huippu toisensa vieressä. Siellä täällä niiden keskellä yleni laakeakukkulainen vuori — samantapainen kuin Taffelvuoret Kap-kaupungin luona. Tällaiset vuorimaisemat ovat hyvin tavalliset Afrikassa.
Tämä suurenmoinen ja mahtava näky vaikutti meihin niin juhlallisesti, että seisoimme tuskin henkeä vetäen. Ääneti katselimme vain noita suunnattomia tulivuoria — sillä epäilemättä ne olivat sammuneita tulivuoria. Hetkisen leikittelivät aamuruskon säteet lumipeitteisillä huipuilla ja alempana olevilla ruskeilla kalliorinteillä. Mutta nyt alkoivat kummalliset sumut ja omituisesti muodostuneet pilvet verhota huippuja ja pian oli Sheban povi harmaan harson peitossa, jonka kautta sen jalopiirteiset ääriviivat vain himmeästi häämöttivät. Oli kuin joku näkymätön noitakäsi olisi vetänyt verhon vuorien eteen peittäen ne ihmetteleviltä katseiltamme. — Myöhemmin saimme tietää, että tällainen paksu sumu melkein aina verhoaa koko tämän vuorijonon, ja siksi emme ollut niitä ennen huomanneet. Siksipä eivät myöskään monet löytöretkeilijät, jotka ovat samonneet mustien maanosan ristiin rastiin, tiedä kertoa mitään näistä vuorista ja niiden omituisesta kauneudesta.
Siispä: vuoret katosivat, ja samassa valtasi jano meidät uudelleen, rajusti polttaen kurkkujamme.
Tuulihattu yhä väitti vainuavansa vettä. Mutta mitä hyötyä siitä oli, kun silmä kaikkialla kohtasi vain kuivaa tulikuumaa hiekkaa. Hiekkaa, hiekkaa ja taaskin hiekkaa — siinä kaikki. Me kiersimme kukkulan, mutta ei toisella rinteelläkään näkynyt veden pisaraa.
"Sinä olet hölmö", tiuskasin minä Tuulihatulle. "Eihän täällä ole vettä ei näkyvissä, ei kuuluvissa."
Hän kohotti vaan nenänsä yhä pystympään ja haisteli, haisteli. "Minä haistan aivan selvästi", sanoi hän. "Sitä täytyy olla jossakin ilmassa."
"Ilmassa", toistin minä, "pidätkö meitä pilanasi, sinä ruskea veijari? Vai tarkoitatko pilvissä olevaa vettä? Silloin olet oikeassa. Mutta kuluupa vielä pari kuukautta, ennenkuin se virtaa alas… meidän valjenneille luillemme", lisäsin ja kävin äkkiä totiseksi.
Curtis siveli miettiväisenä vaaleata partaansa. "Mitäs jos tuolla kukkulan huipulla?"
Mutta God keskeytti hänet tuikeasti: "Lörpötyksiä! Vettäkö kukkulan huipulla! Onkos mokomaa kuultu!"
"Kiivetäänpä sentään sinne katsomaan!" ehdotin minä. Ja niin kapusimme siis jalka jalalta ylös kummun hiekkaista rinnettä.
Umbopa oli ensimäisenä perillä. Yht'äkkiä hän seisahtui kuin kivettyneenä.
"Vettä! Vettä!" huusi hän, niin että kajahti yli erämaan.
Samassa olimme mekin jo hänen rinnallaan jasiinä — niin siinä oli todellakin vettä!
Hiekkakummun huipulla oli pieni rotko tai syvennys ja siinä pieni vesilammikko. Emme tietysti ennättäneet ihmetellä, kuinka näin kummallisessa paikassa saattoi olla vettä. Se oli mustaa ja ilkeännäköistä, mutta me emme siitä peljästyneet, olihan se vettä ja se riitti meille. Yks kaks olimme kaikki vatsallamme ja ahmimme suuhumme lammikon likaista nestettä, kuin olisi se ollut jumalten juomaa. Hyvänen aika, kuinka me joimme! Olipa ihme, ettemme halenneet. Vihdoin viimein, kun jo olimme saaneet kylläksi, revimme vaatteet yltämme ja laskeuduimme lammikkoon — suoraan sanoen liotimme itsemme tuossa sameassa vedessä. Kuiva, kurtistunut ihomme sieti kyllä hiukan kostua.
Nautittuamme kylvystämme perin pohjin, nousimme viimein elpyneinä ylös ja vedimme vaatteet yllemme. Viime päivinä emme janolta olleet saaneet syödyksi pienintäkään palasta. Nyt maitti ruoka taas ja mielihalulla haukkasimme kuivattua lihaamme. Kun olimme ravitut, heittäysimme unisina lammikon reunalle rotkon suojaan ja poltimme piipullisen tupakkaa, kunnes vaivuimme uneen. Vasta päivällisaikaan heräsimme.
Sinä päivänä emme kulkeneet sen kauemmaksi, vaan levähdimme rakkaan lammikkomme ääressä. Kiitollisuudella ajattelimme vanhaa Silvestraa, joka kaikesta päättäen oli taitava ja tarkka kartanpiirustaja, olihan vesilammikon paikka aivan täsmälleen merkitty karttaan. En vaan voinut käsittää, kuinka vielä — 300 vuotta Silvestran kuoleman jälkeen — saattoi olla vettä rotkossa; luultavasti kumpusi se jostain salaisesta lähteestä syvältä maan alta.
Kuun noustessa läksimme taas liikkeelle reippaina, pää pystyssä; ensiksi täytimme tietysti sekä itsemme että pullomme täpötäyteen vedellä. Sinä päivänä kuljimme noin viisi peninkulmaa. Vettä emme enää nähneet, mutta aamulla me onneksi saavuimme muutamille suurille muurahaiskeoille, jotka suojasivat meitä auringon paahteelta. Vielä yksi öinen matka ja sitten — kun aamuaurinko hetkeksi karkoitti sumupilvet — näimme Suliman-vuorten ja Sheban poven kohoavan korkeuteen aivan edessämme, vain neljän-viiden peninkulman päässä. Illalla lähdimme uudelleen eteenpäin, ja seuraavana aamuna päivänkoitteessa aloimme vihdoin vähitellen nousta ylöspäin; me seisoimme Sheban vasemman "rinnan" alimmalla rinteellä, jota kohti kulkumme koko ajan oli ollut suunnattu. Nyt olivat vesipullomme taas tyhjät, ja meillä oli kauhea jano, mutta emme voineet toivoakkaan mitään juotavaa, ennenkuin olimme saapuneet vuorenhuipun lumirajalle. Levähdimme parisen tuntia ja kapusimme sitten taas eteenpäin. Janoisina ja uupuneina ponnistelimme askel askeleelta, ylöspäin laavalohkareiden yli, jotka vuosituhansia sitten olivat sinne purkautuneet. Jalkamme olivat pian niin hellät, että teki kipeätä joka kerran, kun ne koskivat maahan. Kello tuli 10 — tuli 11 — ja me olimme yhä vaan samassa paikassa, siltä meistä ainakin tuntui. Silloin äkkäsimme joitakuita suuria laavamöhkäleitä muutama sata askelta yläpuolellamme. Sinne täytyi meidän pyrkiä, siellä oli varmaankin siimestä! Viimein pääsimme niin korkealle, ja mitä näimmekään? Suureksi kummaksemme — tai oikeastaan olimme käyneet niin tylsiksi, ettemme enää ihmetelleet mitään — näimme täällä pienen ylängön, joka rehevänä vihannoi. Luultavasti oli rapaantunut laavakerros aikojen kuluessa muodostunut ruokamullaksi, linnut olivat kuljettaneet siemeniä, ja siten oli ruoho alkanut rehoittaa päivänpaisteessa. Me emme paljoakaan piitanneet nurmikosta, emmehän voineet syödä ruohoa kuten Nebukadnezar ennen vanhaan, emme myöskään voineet sillä janoamme sammuttaa. Toivottomina ja väsyneinä heittäydyimme ruohikkoon, ja minä puolestani kaduin hartaasti, että ollenkaan olin lähtenyt tämmöiselle uhkarohkealle matkalle. Siinä maatessamme huomasin äkkiä Umbopan kohoavan pystyyn ja juoksevan, minkä väsyneiltä jaloiltaan pääsi, toiselle vihannalle paikalle lähellämme. Äkkiä alkoi hän, tämä vakava, tyyni mies, hyppiä ja tanssia aivan kuin lapsi, samalla kun hän heilutti jotain viheriäistä ilmassa meidän nähdäksemme… Silmänräpäyksessä karkasimme joka mies pystyyn. Olisiko hän löytänyt vettä? Vai mitä oli tekeillä?
Minä huusin hänelle hänen omalla kielellään, kysyen mikä oli hätänä.
"Ruokaa ja juomaa Makumazahn!" huusi hän heiluttaen viheriäistä esinettään.
Nyt näin, mitä hän oli löytänyt:meloonin. Ja kaikkialla hänen ympärillään kasvoi kypsiä melooneja tuhansittain.
"Melooneja!" kirkaisin täyttä kurkkua Godille, vaikka hän oli aivan kintereilläni, ja silmänräpäyksessä oli hän iskenyt valehampaansa mehevään hedelmään.
Luulenpa, että kukin meistä hotki suuhunsa viisi — kuusi meloonia, ennenkuin saimme sanaakaan suustamme. Hyvänen aika, kuinka makeilta ne maistuivat! Meloonit tosin eivät ole erittäin ravitsevia hedelmiä, mutta ne olivat niin ihanan virvoittavia ja meheviä, että janomme pian haihtui kuin kaste auringossa. Entäs "biltongimme" suolattu lihamme, uh meitä iljetti jo ajatellessakin. Sitä paitsi täytyi meidän säästää sekin vähä, mikä siitä vielä oli jäljellä, kukaties milloin taas saisimme jotain syötävää.
Mutta mitä näinkään! Eikö tuolla lentänyt lintuparvi. Aivan oikein, korkealla ilmassa päämme yläpuolella lensi kymmenen suurta trappia.
"Ammu, Baas, ammu", kuiskasi Tuulihattu heittäytyen suulleen maahan. Me toiset seurasimme hänen esimerkkiään. Kun trapit olivat pyssykantaman päässä meistä, hypähdin minä pystyyn. Nähdessään minut, pakkautuivat ne yhteen, kuten olin arvannut. Tätä silmänräpäystä käytin hyväkseni ja laukaisin. Pamaus — ja riemuhuutojen raikuessa pudota pöksähti suuri komea lintu keskellemme. Se oli kelpo äijä ja painoi vähintään 9 kiloa. Tuossa vilauksessa me olimme virittäneet kuivista melooninvarsista nuotion, joka iloisesti leimusi. Lintu riippui paistinvartaassa eikä aikaakaan, kun saimme pistää poskeemme herkkua, jommoista emme viikkokauteen olleet saaneet maistaa. Koko trappi meni menoaan vatsaamme, ei jäänyt jäljelle kuin luut ja nokka. Sinä iltana emme kärsineet ei nälkää eikä janoa.
Yöllä jatkoimme matkaamme kuuvalossa. Tietysti otimme melooneja mukaamme, niin paljon kuin vain jaksomme kantaa. Mitä korkeammalle nousimme, sitä kylmemmäksi kävi ilma, ja sitä me tietysti emme pahoitelleet. Päivänkoitteessa ei meillä enää ollut kuin noin kolme-neljä peninkulmaa lumirajalle. Ja sinne kerran päästyämme oli meidän helppo saada janomme sammutetuksi, olihan meillä lunta yllin kyllin. Mutta voi kauheata kuinka tukalaa oli kiivetä vuorta ylös! Pääsimme tuskin neljänneksen verran tunnissa. Sinä yönä söimme viimeisen palan "biltongiamme". Herra ties, koska taas saisimme jotain syödäksemme. Lukuunottamatta trappeja, emme olleet vuorilla nähneet ainoatakaan elävää olentoa, emme myöskään olleet tavanneet yhtäkään lähdettä tai puroa, joka oli meistä varsin kummallista. Mihin ihmeeseen joutui kaikki sulava lumi? kummastelimme. Jäljestäpäin saimme tietää vuorten viettävän pohjoista kohti, ja sitä tietä virtasivat kaikki vedetkin.
Minä painatan tähän otteen muistiinpanoistani, jotka kolmen seuraavan päivän kuluessa tein päiväkirjaani. Se kuvaa parhaiten vaivat ja vastukset, jotka saimme kärsiä matkallamme mahtaville vuorille.
21 p.toukokuuta. Läksimme matkaan kello 11 aamupäivällä. Olemme nimittäin nyt niin korkealla, että voimme kulkea päivälläkin. Meillä on muutamia melooneja mukanamme. Olemme ponnistaneet ylöspäin koko päivän löytämättä mitään syötävää. Päivän laskiessa pysähdyimme. Olemme kauheasti nälissämme.
22 p.toukokuuta. Eteenpäin auringon noustessa. Olemme kaikki hyvin heikot ja näännyksissä. Emme ole jaksaneet juuri peninkulmaa pitemmälle päivässä. Olemme tavanneet joitakuita lumipilkkuja ja syöneet vähän lunta, muuta syötävää ei ole ollut. Illan suussa pysähdyimme lepäämään. On jäätävän kylmä. Olemme juoneet siemauksen paloviinaa, kietoutuneet peitteisiimme ja likistäytyneet aivan lähelle toisiamme pysyäksemme lämpöisinä. Olemme nälkään ja väsymykseen nääntymäisillämme. Tuulihattu oli vähällä kuolla viluun yöllä.
23 p.toukokuuta. Vielä kerran olemme alkaneet päivämatkamme, mutta pelkään, sen olevan viimeisemme. Emme voi kauemmin pysyä elossa ilman ravintoa. Paloviinaa — ainoata, joka tähän asti on pitänyt veremme lämpimänä — ei ole kuin tilkkanen enää jäljellä. Curtis, God ja Umbopa eivät valita, he kantavat kärsimyksensä sankarillisesti. Mutta hottentotti ei suinkaan enää kestä kauan, hän ei siedä kylmyyttä. Entä minä itse — niin, kylmyyttä voin vielä kestää, mutta en nälkää. Tuntuu niin omituisen ontolta vatsani seutuvissa. Toisilla kuuluu olevan samanlainen tunne vatsassaan.
Me olimme nyt saapuneet kukkulalle, joka on molempia vuoria yhdistävän laavamuurin tasalla. Näköala on suuremmoinen. Takanamme välkkyy suuri päivänpaisteinen erämaa niin pitkälle kuin silmä kantaa; edessämme ja yläpuolellamme hohtaa lumi peninkulmia laajalta, ja lumen keskeltä kohoaa vuoren pyöreä kukkula taivasta kohti. Ei ainoatakaan elävää sielua ole näkyvissä. Jumala varjelkoon meitä. Viimeinen hetkemme lähestyy…
Ja nyt jätän päiväkirjani. Siitä mitä sittemmin tapahtui, aion kertoa lähemmin.
Koko päivän — (toukokuun 23 päivä) kahlasimme hitaasti eteenpäin lumessa; silloin tällöin istahdimme lepäämään. Ihmeellisen näköistä joukkoa varmaankin olimme, kun siinä viimeisiä voimiamme ponnistaen hoipertelimme lumikentällä raskas taakka hartioilla. Lakkaamatta tähystimme nälkäisin katsein oikealle ja vasemmalle keksiäksemme jonkun elävän olennon — mutta turhaan — kaikki oli hiljaista, autiota. Hitaasti, kauhean hitaasti kävi kulku ylöspäin; puolitoista peninkulmaa päivässä, sen enempää emme jaksaneet.
Vähän ennen auringonlaskua olimme kavunneet korkealle ylös Sheban vasemmalle rinnalle, aivan sen rinnanpään alle, joka suunnattomana lumikekona kohoaa pilviin.
Olimme väsyneet ja kurjassa tilassa, mutta kesken kärsimyksiemme vaikutti meihin kummallisesti ihana näköala, joka levisi silmiemme eteen yltympärillämme, tällä hetkellä se oli sitä suurenmoisempi, kun laskeuvan auringon säteet heijastivat lumen veripunaiseksi ja loivat vuorenharjalle välkkyvän hohtokivikruunun.
"Entäs luola!" läähätti God viimein. "Minun mielestäni pitäisi meidän vähitellen olla sen lähettyvillä, tarkoitan luolaa, josta vanha portugalilainen kirjoitti."
"Niin, jos sitä ollenkaan on olemassa", virkoin minä. Mutta nytCurtis suuttui.
"Teette väärin, Allan", sanoi hän "epäillessänne Silvestran karttaa. Minä uskon lujasti sen luotettavaisuuteen. Muistakaa lammikkoa erämaassa! Sen löysimme helposti, ja me löydämme kyllä luolankin."
"Kenties", vastasin minä. "Mutta meidän on löytäminen se nyt heti — ennen pimeän tuloa. Muuten olemme kuoleman omat."
Samosimme sitten eteenpäin aivan hiljaa noin neljännestunnin, varjomme kasvoivat muistuttaen meitä siitä, että päivä vaipumistaan vaipui; hetkisen kuluttua se oli katoova näköpiirin taa.
Umpoba astui minun rinnallani. Hän oli kietoutunut peitteeseensä ja oli kiristänyt vatsansa nahkahihnalla "pienentääkseen nälkää", niin että hän oli hoikka kuin nuori tyttö.
Äkkiä hän tarttui käsivarteeni.
"Kas tuolla!" sanoi hän ja viittasi edessämme kohoavaan kallioseinään. Minä tuijotin sinne ja näin jotain luolan tapaista lumessa.
"Siinä on luola", sanoi Umbopa. Aivan oikein! Me riensimme sinne ja huomasimme, että aukko tosiaan johti rotkoon, joka nähtävästi oli Silvestran mainitsema luola. Mutta viime hetkelläpä sen huomasimmekin. Sillä samassa silmänräpäyksessä kun me astuimme luolaan, sanoi aurinko hyvää yötä ja tuli pimeä, pilkkosen pimeä. Tällä leveysasteella kestää näet hämärä vain tuokion.
Kovin tilava ei luola tuntunut olevan. Sitä paitsi emme ennättäneetkään sitä nyt sen tarkemmin tutkia. Heittäysimme vaan maahan, painauduimme niin lähelle toisiamme kuin mahdollista saadaksemme lämmintä ja tyhjensimme viinapullomme viimeiseen pisaraan — saimme kulauksen mieheen — siinä kaikki. Sitten koetimme nukkua päästäksemme nälästä, tuskasta ja väsymyksestä. Mutta kuka olisi voinut nukkua mokomassa pakkasessa? En tiedä tarkoin, montako astetta kylmää oli, mutta 10-12 asteen pakkanen oli ainakin. Joka tapauksessa me kärsimme kauheasti, heikontuneet kun olimme erämaan helteestä ja ruuan puutteesta. En koskaan ole tuntenut olevani niin lähellä kuolemaa kuin tuona kamalana yönä pimeässä, jääkylmässä luolassa.
Etananvauhtia matovat hetket eteenpäin. Yö tuntui loppumattomalta. Lähemmäksi, yhä lähemmäksi, toisiamme painauduimme torjuaksemme purevaa pakkasta, joka kirveli käsiämme, jalkojamme ja kasvojamme. Mutta siitä ei ollut paljon apua, kurjissa nälkiintyneissä ruumiissamme ei ollut lämpöä liiaksi.
Silloin tällöin nukahti joku meistä silmänräpäykseksi vain, kauan ei kukaan voinut nukkua. — Jumalan kiitos! — sillä jos kaikki olisimme vaipuneet sikeään uneen, emme ehkä koskaan enää olisi heränneet. "Ihminen voi, mitä hän tahtoo", sanoo vanha sanalasku. Ja minä luulen melkein, että me pysyimme hengissä tämän kauhean yön vain siksi, että metahdoimmeelää.
Koko yön kalisivat hottentotti Tuulihatun hampaat, niin että säälitti kuulla sitä. Vähän ennen aamunkoittoa hän huokasi syvään ja sitten hänen hampaansa lakkasivat kalisemasta. Hän on nukahtanut, arvelin. Hän ja minä istuimme selitysten, ja minä saatoin huomata kuinka hän kylmenemistään kylmeni, viimein tuntui siltä, kuin olisin nojautunut jääkappaletta vasten.
Vihdoinkin sarasti aamu, harmaana, koleana. Sitten alkoi kultainen päivänvälke iloisesti leijailla lumella ja viimein kohosi säteilevä aurinko laavaseinän takaa ja valaisi luolaa, jossa me makasimme kylmiksi kangistuneina ja Tuulihattua, joka istui keskellämme kuolleena. Nyt ymmärsin, miksi hänen selkänsä oli ollut niin kylmä. Hän oli kuollut juuri silloin, kun minä kuulin hänen syvän huokauksensa. Kauhistuneina ja alakuloisina kohosimme pystyyn ja jätimme uskollisen palvelija-raukkamme samaan asentoon, mikä hänellä oli ollut nukkuessaankin, sääret koukussa, käsivarret polvien ympäri.
Kun nousimme pystyyn, paistoi päivä kirkkaana suoraan luolan aukosta sisään valaisten sen kokonaan. Samassa kuulin kauhunhuudahduksen. Käännyin katsomaan, mikä oli hätänä — ja mitä näin?
Luolan perällä, seinää vasten, istui vielä toinenkin olento kyyryssä. Pää nojausi rintaan ja pitkät käsivarret riippuivat sivulla hervottomina. Minä tuijotin olentoon ja huomasin, että sekin oli ruumis —valkoisen miehen ruumis.
Sen näkivät toisetkin. Sanomaton kauhu valtasi meidät, väsyneet ja voimattomat kuin olimme, ja niin pian kuin kangistuneilta jaloiltamme pääsimme, pakenimme ulos luolasta.
Salomon suuri tie.
Luolan ulkopuolella pysähdyimme; häpesimme suuresti pakoamme.
"Minä menen sinne takaisin", sanoi Curtis.
"Minkä vuoksi?"
"Koska johtuu mieleeni, että ruumis saattaisi olla veljeni."
Niin, kukaties se todellakin voisi olla mahdollista. Siis vielä kerran luolaan ottamaan asiasta selkoa. Kesti kotvan aikaa ennenkuin silmämme, jotka tulivat päivänvalosta ja häikäisevän valkeasta lumesta, tottuivat luolan pimeyteen. Totuimme kuitenkin vähitellen, ja me aloimme tarkastaa kuollutta miestä.
Curtis laskeutui polvilleen ja tutki kuolleen kasvoja.
"Jumalan kiitos!" hän huudahti. "Tämä ei ole minun veljeni."
Ruumiista päättäen oli vainaja ollut kookas keski-ikäinen mies; hänellä oli kotkannenä, harmaa tukka ja pitkät mustat viikset. Keltainen nahka oli kovasti pingollaan luitten päällä. Vaatteita ei ruumiilla ollut paitsi villasukkia jaloissa; luurankomainen yläruumis oli aivan alasti. Kuolleen kaulalla oli rihma, jossa riippui pieni risti. Ruumis oli aivan kylmästä kangistunut.
"Kukahan se mahtaa olla!" lausuin minä.
"Ettekö arvaa?" kysyi God.
Minä pudistin päätäni — turhaan vaivasin aivojani.
"Tietysti vanha portugalilainen?"
"José da Silvestrako?"
Mutta sitä en voinut uskoa. Kuinka ihmeellä hän olisi voinut säilyä näin hyvin! Olihan hänen kuolemastaan kulunut kolmesataa vuotta — —
Miks'ei selitti God meille, hän saattoi säilyä mainiosti. Meidän tuli muistaa, kuinka suunnattoman kylmä tässä luolassa aina oli. Sellaisessa pakkasessa saattoi ruumis hyvästi säilyä kolme tuhattakin vuotta. Aurinko ei koskaan paahda tänne eikä täällä ole eläimiä, jotka hävittäisivät ja kalvaisivat. "Portugalilaisen orja", arveli God, "hän, josta vanhassa paperissa puhutaan, on luultavasti jättänyt isäntänsä heti hänen kuoltuaan, ja ottanut hänen vaatteensa, ettei kuolisi viluun. Kas tässä", näin sanoen kumartui God ja otti maasta jotain "tässä on halkinainen luu, jolla hän kirjoitti ja piirsi kartan".
Nyt ei enää ollut epäilemistäkään, ettei ruumis todellakin ollut vanhan portugalilaisen seikkailijan. Hetken aikaa seisoimme hämmästyneinä ääneti katsellen ruumista. Ihmeellinen sattuma! Unohdimme melkein nälän ja väsymyksen, niin liikutetut olimme.
Curtis kumartui kuolleen puoleen ja viittasi pieneen naarmuun sen vasemmassa käsivarressa. "Katsokaahan — siinä on hänen 'mustepullonsa', tästä paikasta on mies ottanut veren, jolla hän kirjoitti. Onko kukaan luotu olento koskaan kokenut kummempaa?"
Siinä istui nyt tuo mies raukka, joka monta Herran vuotta sitten oli kirjoittanut opastuksen ja piirtänyt kartan, joiden avulla me olimme tulleet tälle ihmeelliselle paikalle. Minä pitelin kädessäni kurjaa kynää, jolla hän oli kirjoittanut ja hänen riutuneella rinnallaan riippui vielä risti, joka oli ollut hänen viimeinen lohdutuksensa kuolinhetkellä. Minä katselin, katselin — ja saatoin ajatuksissani kuvailla kaiken, näin uljaan aatelismiehen, joka taisteli kuolemaa vastaan, nääntyi nälkään ja viluun, mutta joka kuitenkin viimeisellä hetkellään ajatteli tulevia sukupolvia ja tahtoi saattaa suuren salaisuutensa tiettäväksi maailmalle. Olin myös näkevinäni suurta yhdennäköisyyttä vainajan ja hänen jälkeläisensä piirteissä, hänen, jonka tunsin ja joka oli vetänyt viimeisen henkäyksensä minun sylissäni.
Niin, siinä hän istui — ilmeisenä todistuksena vaaroista, jotka uhkaavat jokaista, joka lähtee sellaiselle vaaralliselle retkelle. Hän oli kuin kauhistuttava varoitus meille, jotka olimme uskaltaneet ryhtyä samaan uhkayritykseen — ja joita saattoi kohdata sama onneton loppu kuin häntäkin. Ja siinä hän luultavasti tulee istumaan uusien vuosisatojen noustessa ja vieriessä, ja hänen ympärillään levittää — vast'edes niinkuin nytkin — yksinäisyyden jylhä kammo suunnattomat siipensä.
Curtis katkaisi äänettömyyden syvällä äänellään. "Menkäämme!" sanoi hän. "Ei, odottakaahan hiukkasen, hänen ei enää tarvitse olla yksin. Me annamme hänelle toverin." Näin sanoen hän nosti Tuulihatun ruumiin ja kantoi sen vanhan ritarin viereen. Sitten hän kumartui ja koetti avata rihmaa, josta risti riippui; mutta hänen sormensa olivat liian jäykät ja hänen täytyi yhdellä tempauksella katkaista lahonnut nauha. Luulenpa, että hän yhä vielä tänäkin päivänä säilyttää sitä. Kynän — halkinaisen luun — otin minä; se on edessäni pöydällä tätä kirjaa kirjoittaessani. Joskus käytän sitä, kun allekirjoitan jonkun paperin.
Sen jälkeen jätimme molemmat kuolleet yksinäisyyteen. Ikuisen lumen keskellä he nyt istuvat vartioiden vuorten rauhaa — istuvat vieretysten ylpeä aatelismies ja kelpo hottentotti raukka. Sitten hoipersimme ulos luolasta ja seisoimme taas kirkkaassa päivänvalossa valmiina jatkamaan raskasta matkaamme. Kenties oli tämä päivämatka viimeisemme. Kenties mekin makaisimme kuolleina, auringon ensi kerran noustessa. Mutta eteenpäin…
Olimme kulkeneet noin neljänneksen verran, kun äkkiä huomasimme saapuneemme ylängön rajalle. Mikä nyt oli kohtaava meitä? Toistaiseksi emme voineet ollenkaan nähdä, mitä edessämme oli — kaikki oli vielä tiheän sumun peitossa. Mutta harmaan verhon hitaasti haihtuessa käytimme silmiämme ja näimme, että noin tuhat jalkaa alapuolellamme, siinä, missä lumirinne päättyi, levisi vihannoiva ruohokenttä, jonka läpi pieni hopeavälkkeinen puro virtasi.
Ja me näimme vielä enemmän. Puron reunalla venyi kymmenkunta antilooppia päivänpaisteessa lekotellen. Emme näin kaukaa voineet päättää mitä lajia ne olivat, mutta antilooppeja ne olivat — ja mekös iloitsimme. Siinähän oli ruokaa moneksi päiväksi, jos meidän vaan onnistuisi kaataa pyssyillämme muutamia niistä. Mutta siinäpä se! Eläimet olivat ainakin kuudensadan askeleen päässä meistä, ampumaväli oli siis varsin pitkä, joten kuulat helposti saattoivat mennä syrjään — — Mutta rohkeutta vaan! Hetkisen neuvottelimme siitä, millä keinoin parhaiten pääsisimme eläimiin käsiksi. Olisiko viisasta koettaa hiipiä niitä lähemmäksi? Vai pitäisikö meidän pysyä siinä missä olimme? Päätimme noudattaa jälkimmäistä ehdotusta, tuuli puhalsi näet antilooppeihin päin, niin että jos olisimme lähteneet liikkeelle, olisivat nuo arat eläimet piankin meidät huomanneet, varsinkin kun meidän tullaksemme niiden luo, olisi pitänyt kulkea lumikentän poikki, joten oli helppo nähdä meitä.
"Ei, meidän täytyy koettaa onneamme täältä matkan päästä", sanoi Curtis. "Mitkä pyssyt otamme, Allan — Winchester-rihlapyssyt vaiko pika-ampuvat?"
Niin, siinä oli taas tärkeä kysymys, hyvinkin tärkeä. Winchesteri-pyssyt ampuivat näet kauas, jota vastoin pika-ampuvilla pyssyillä saattoi vain onnen kaupalla osata niin pitkälle kuin eläimet nyt olivat meistä. Mutta toiselta puolen olivat pika-ampuvat ladatut räjähtävillä kuulilla. Jos niillä osui, oli saalis taattu. Minä mietin hetken aikaa.
"Otetaan pika-ampuvat", sanoin sitten. "Näettekö noita kolmea otusta tuolla suoraan edessämme? Jokainen ottaa yhden osalleen. Sinä, Umbopa, saat antaa merkin, niin että kaikki kolme laukaisemme yht'aikaa."
Nostimme pyssyt poskelle ja tähtäsimme. Jokainen sipristi vasemman silmänsä ja koetti pitää pyssyänsä niin levollisesti, kuin olisi ollut kuvapatsas. Tähtäsimme, niinkuin tähtää mies, joka tietää elämänsä olevan kysymyksessä!
"Nyt!" sanoi Umbopa, ja rihlapyssymme pamahtivat. Ylt'ympäriltä vastasi kaiku vuorten välistä. Silmänräpäykseksi kohosi kolme pientä savupilveä eteemme, mutta kun ne haihtuivat, näimme — oi suurta riemua — suuren antiloopin, joka kuoleman kourissa vääntelihe maassa. Kohotimme riemuhuudon, me olimme pelastetut, me olimme saaneet ruokaa! Vaikka olimme niin väsyneet ja heikot, että tuskin pysyimme pystyssä, laukkasimme nyt täyttä vauhtia lumista rinnettä alas saaliillemme. Yks kaks olivat puukkomme esillä, ja me leikkasimme sydämen ja maksan irti eläimestä.
Mutta entäs sitten? Millä lailla saisimme lihan paistetuksi? Meillä ei ollut poltinpuita, ei rahtuakaan. Neuvottomina ja alakuloisina katselimme toisiimme.
"Nälkäisten miesten ei todellakaan kannata olla herkuttelijoita!" arveli God. "Meidän on pakko syödä lihamme raakana."
Raakana! Uh! Mutta muuta neuvoa ei ollut, sillä jotain syötävää meidän täytyi saada. Otimme siis maksan ja sydämen ja jäähdytimme ne lumessa; sitten huuhdoimme lihan purossa, jonka vesi oli jääkylmää ja iskimme hampaat lihaan. Hyvänen aika, kuinka se maistui makealta, niin raakaa kuin se olikin. Joka suupala elvytti jälleen entistä voimaamme ja entistä elämänhaluamme ja veri alkoi nopeammin kiertää suonissamme. Emme kuitenkaan uskaltaneet täyttää nälkiintyneitä vatsojamme ylenmääräisesti; kun olimme sammuttaneet pahimman nälän, taukosimme, vaikka kyllä vielä olimme nälkäiset.
Minä astuin nyt lähemmäksi kaatunutta antilooppia sitä paremmin tarkastaakseni. Se oli kummallinen eläin — minä en ainakaan ollut ennen nähnyt senlajista. Se oli noin aasin kokoinen, sarvet olivat pitkät ja käyrät, nahka ruskea, punajuovikkainen. Sittemmin sain tietää, että sen nimi alku-asukkaiden kielellä oli Inko. Se on hyvin harvinainen ja elää vain ikuisen lumen mailla, missä eivät mitkään muut metsän otukset menesty. Ei ollut helppo tietää, kuka meistä oli ampunut eläimen. Mutta luulenpa, että God kaikessa salaisuudessa kuvitteli olevansa sen onnellinen ampuja, hän näet yhä vielä muisteli mestarilaukaustaan giraffinajossa ja oli omasta mielestään mainiokin metsämies. Ja me jätimme hänet siihen uskoon.
Tähän asti oli koko huomiomme kiintynyt syömiseen, niin ettemme ennättäneet ajatella mitään muuta. Nyt annoimme Umbopan leikata antiloopin kappaleiksi, jotta saisimme parhaimman lihan mukaamme evääksi, ja sillä aikaa tutkimme itse ympäristöä. Ja totta puhuen, kauniimpaa ja suurenmoisempaa maisemaa en ole ikimaailmassa nähnyt ja tuskinpa enää tulen sen vertaista näkemään.
Yläpuolellamme kohosivat Sheban huiput kohti aurinkoa, ja alhaalla, viisituhatta jalkaa alapuolellamme levisi ihana, hedelmällinen tasanko. Tuolla oli tiheä metsä, tuolla vielä toinen ja tuolla — — Metsien välistä näkyi viheriäisiä ruohomaita, ja kaukana kierteli leveä sinertävä virta päivänpaisteessa välkkyen. Laitumilla kuljeksi suuria eläinlaumoja, mutta emme voineet näin kaukaa päättää, olivatko ne metsäneläimiä vaiko karjaa. Sitä vastoin saatoimme selvästi nähdä jotain majojen tapaista.
Suurena karttana levisi kaunis maa edessämme. Me katselimme, katselimme, emmekä väsyneet ihailemasta kaikkea tätä valoisaa kauneutta ja tuoretta rehevyyttä.
Kaksi seikkaa kiinnitti heti huomiomme puoleensa. Ensiksikin oli edessämme leviävä maa ainakin viisituhatta jalkaa korkeammalla kuin erämaa, jonka läpi olimme kulkeneet, toiseksi juoksivat kaikki virrat etelästä pohjoiseen päin. Vuorijonon etelärinteellä emme valitettavasti olleet tavanneet ainoatakaan jokea, täällä pohjoispuolella sitävastoin oli runsaasti jokia ja puroja. Ne näyttivät kaikki yhtyvän suureen virtaan, joka kiemurteli seudun läpi, niin pitkälle kuin silmä kantoi. Me istuimme kalliorinteellä ja ihailimme hetken aikaa sanattomina silmäimme edessä olevaa maisemaa. Viimein katkaisi Curtis äänettömyyden.
"Kuulkaapa", virkkoi hän. "Vanhassa kartassa mainittiin jotainSalomon suuresta tiestä, eikö totta?"
Minä nyökkäsin.
"Katsokaa tuonne! Siinä se on!" sanoi Curtis viitaten oikealle.
God ja minä käännyimme katsomaan. Toden totta! Suoraan halki tasangon kiemurteli nauhan tapainen juova, se näytti todella leveältä maantieltä. Me emme heti olleet huomanneet sitä, koska se puolittain peittyi silmiltämme pienen kummun taa, juuri siinä missä se alkoi leikata tasankoa. Emme virkkaneet mitään — emme sanaakaan. Ja mitä olisimmekaan voineet sanoa? Viime päivien kuluessa olimme nähneet ja kokeneet niin paljon, että olimme jo kadottaneet kyvyn ihmetellä. Sitä paitsi ei meistä ollut niin kummallista, jos tapasimme jäännöksiä menneiltä ammoisilta ajoilta.
"Sinne ei liene kovinkaan pitkä matka", arveli God. "Mennäänkö nyt heti?"
Tuumasta toimeen. Pesimme kätemme ja kasvomme purossa ja seurasimme Godin kehotusta. Alkumatka oli jotenkin rasittava, täytyi alinomaa kavuta ja harpata suurten kivien, ja korkeiden lumikinosten yli. Viimein saavuimme kuitenkin pienelle töyräälle ja siinä näimme tien aivan jalkaimme juuressa. Mainio tiepä se olikin, se oli noin puolisataa jalkaa leveä ja kovaan kallioon hakattu. Ihmeellistä kyllä päättyi se tähän, katosi kiviin ja lumeen.
"Mitäs tästä arvelette, Allan?" kysyi God, kun tuokion kuluttua seisoimme kuningas Salomon tiellä. "Voitteko selittää, mistä tämä johtuu?"
Ravistin päätäni. God katseli tutkivasti ympärilleen ja nosti miettiväisenä sormen nenälleen.
"Luulenpa tietäväni sen", huudahti hän äkkiä. "Tie on nähtävästi aikoinaan kulkenut vuorten yli ja jatkunut alaspäin erämaan halki. Mutta joku tulivuorenpurkaus on hävittänyt sen. Selvästihän näkee, kuinka koko vuoriseutu on laavan vallassa — samoin on hiekka peittänyt tien vuorten toisella puolella."
Godin selitys tuntui meistä uskottavalta, ja me jatkoimme matkaamme alas vuorenrinnettä pitkin. Tämä kulku oli toista menoa kuin se, johon olimme tottuneet. Tähän asti olimme päivät pääksytysten saaneet ponnistaa ylöspäin lumikinosten ja vuorenlohkareiden yli, olimme kärsineet nälkää ja janoa, vähältä piti ettemme kuolleet viluun. Nyt kävi kulku alaspäin, tie oli kerrassaan oivallinen ja ruokahalu tyydytetty. Ellei synkkä muisto Tuulihatun kuolemasta ja vanhan Silvestran kammottavasta luolasta olisi painanut mieltämme, olisimme olleet oikein hyvällä tuulella. Olisimmepa totta vie virittäneet hilpeän laulunkin, huolimatta vaaroista, jotka ehkä väijyivät meitä eteemme aukeavassa ihanassa maassa.
Mitä kauemmaksi jouduimme tasangolla, sitä lauhkeammaksi kävi ilma, ja sitä hedelmällisemmäksi maaperä. Entäs tie — niin enpä totta tosiaan ole nähnyt niin suurenmoista yritystä. Rakennusmestari, joka muinaisaikoina on rakentanut kuningas Salomon tien, oli taitavasti osannut voittaa kaikki esteet. Eräässä kohden oli suunnaton rotko, noin 300 jalkaa leveä ja ainakin 100 jalkaa syvä. Tämä mahdoton kuilu oli täytetty valtavilla kivilohkareilla ja alhaalla pohjassa oli näistä kivistä muurattu holvi, jota myöten raju vuoripuro kohisten virtasi. Toisessa paikassa taas täytyi tien mutkailla edes takaisin kiertääkseen äkkijyrkkää, noin 500 jalan korkuista syvännettä. Ja taaskin kolmannessa paikassa nousi korkea kallioseinä vastaan, sen läpi oli kaivettu ainakin kolmenkymmenen jalan pituinen tunneli.
Tunnelin seiniä peittivät omituiset korkokuvat. Ne esittivät haarniskaan puettuja sotureita, jotka seisoivat sotavaunuissaan taistellen. Eräässä kohden oli kuvattu kokonainen taistelu, siinä oli kaatuneita, haavoittuneita ja vankeja, joita aseelliset miehet kuljettivat pois.
Henry Curtis tutki hyvin tarkoin vanhoja taideteoksia.
"Niin", sanoi hän, "tätä kutsutaan kyllä kuningas Salomon tieksi, mutta ellen varsin suuresti erehdy, ovat vanhat egyptiläiset olleet täällä kauan ennen kuningas Salomon kansaa. Joka tapauksessa näyttää tämä kuvaryhmä olevan egyptiläistä työtä!"
Päivällisaikaan saavuimme sille seudulle, missä metsät alkoivat. Ensiksi tulimme harvaan viidakkoon, mutta vähitellen kohosi yhä useampia suuria puita ympärillämme, ja viimein jouduimme tiheään metsään. Enimmäkseen kasvoi se niin kutsuttuja "hopeapuita" — näiden lehdet välkkyvät nimittäin hopealle. Nämä puut ovat muuten jotenkin harvinaisia Afrikassa. En ole nähnyt niitä muualla kuin Taffelvuoren rinteillä Kapkaupungin luona.
Godin silmät loistivat kilpaa puitten lehtien kanssa. "Tässä, totta vie, on polttopuita yllin kyllin", sanoi hän ja ehdotti että pysähtyisimme valmistamaan päivällistä itsellemme. Se ei ollut niinkään tuhma keksintö. Me poikkesimme tieltä ja asetuimme pienen puron rannalle. Tuossa tuokiossa olimme sytyttäneet aimo nuotion kuivista oksista. Leikkasimme sitten pulskat kappaleet tuota "Inkoa", pistimme ne terävien puikkojen nenään ja paahdoimme niitä kafferilaisten tavan mukaan, kunnes liha oli kystä. Sitten söimme hyvällä ruokahalulla, ja kun olimme ravitut, otimme piippumme ja vetelimme savuja. Lyhyesti sanoen, me nautimme elämästä täysin siemauksin, lukemattomien kärsimysten jälkeen tuntui olomme nyt melkein taivaalliselta.