»Niin tein; mutta sitten sattui asioita, joita en ollut aavistanut. On tehty lakko.»
Niin, mutta mitä se sinuun koskee?» Sitten veli jatkoi, äänessä epätoivoinen sävy: »Jumalan nimessä, Hal, kuinka pitkälle aiot oikeastaan mennä?»
Hal silmäili hetkisen veljeänsä. Vaikka hänen mielensä oli jännittynyt, ei hän kumminkaan voinut olla nauramatta. »Ymmärrän hyvin, miltä tämän kaiken täytyy näyttää sinusta, Edward. Se on pitkä juttu; tuskin tiedän, mistä aloittaisin.»
»Sen arvaan», vastasi Edward kuivasti.
Hal nauroi jälleen. »Ainakin siinä suhteessa olemme siis yhtä mieltä. Olin toivonut saavani keskustella kanssasi asiasta kaikessa rauhassa kiihtymyksemme ohimentyä. Kunhan selitän sinulle, millaiset olot täällä vallitsevat »
Edward keskeytti hänen puheensa. »Sellaiset puheet ovat tosiaankin aivan hyödyttömät. Peter Harriganin kaivoksilla vallitsevat olosuhteet eivät minua ollenkaan liikuta.»
Hymy katosi Halin kasvoista. »Olisiko mielestäsi ollut parempi, jos menin tutkimaan asiaintilaa Warnerin kaivoksille?» Hal yritti hillitä kiihtymystään, mutta veljekset eivät tosiaankaan voineet millään tavoin päästä yksimielisyyteen. »Olemme jo aikaisemmin väitelleet näistä asioista, Edward, ja sinä olet aina minut nujertanut — sinä voit sanoa, että olin lapsi ja että menettelin julkeasti vastustaessani väitteitäsi. Mutta nyt — niin, nyt en ole enää lapsi, ja meidän tulee kohdata toisemme uudella pohjalla.»
Halin äänensävy vaikutti paremmin kuin hänen lausumansa. Edward mietti, ennenkuin vastasi. »Mikä onkaan uusi pohjasi?»
»Nyt olen keskellä lakkoa enkä voi hevin ryhtyä selittelemään.»
»Etkö ollenkaan ajattele isää tässä mielettömyydessäsi?»
»Ajattelen isää ja sinuakin, Edward; mutta nyt on tuskin oikea hetki —»
»Nyt, jos milloinkaan, on oikea hetki!»
Hal tunsi ahdistavaa tuskaa. »Olkoon menneeksi», sanoi hän sitten, »istuhan. Koetan saada sinua käsittämään, kuinka tähän jouduin.»
Hän alkoi kertoa olosuhteista, jotka oli havainnut tässä Yleisen Polttoaine-Yhtiön linnoituksessa vallitseviksi. Kuten aina asiasta puhuessaan, hän salli nytkin asian inhimillisen puolen vaikuttaa itseensä; hänen ääneensä tuli kiihkeä sävy, hän puhui vuolaasti, samoinkuin Pedron viranomaisten kanssa kiistellessään. Mutta tälläkin kertaa hänen kaunopuheinen esityksensä keskeytyi; hän huomasi veljensä olevan sellaisessa epätoivon-tilassa, ettei hän kyennyt seuraamaan jatkuvaa esitystä.
Se oli vanha juttu; niin oli ollut laita niin kauan kuin Hal saattoi muistaa. Näytti todelliselta luonnon ihmeeltä, että veljekset voivat olla luonnonlaadultaan niin erilaiset. Edward oli käytännöllinen ja toimellinen, tiesi, mitä maailmassa tahtoi, ja osasi sen saavuttaa; hänen vaivanaan ei ollut milloinkaan epäily, ei itsensätutkistelu eivätkä mitkään turhat tunneliikunnot; hän ei ymmärtänyt ihmisiä, jotka suvaitsivat sellaista tuhlausta mielensä taloudessa. Hän ei ymmärtänyt ihmisiä, jotka joutuivat asioiden »mukaansatempaamiksi».
Aluksi hän oli ollut vanhemmuutensa nojalla Halia etevämpi. Hän oli kaunis kuin nuori kreikkalainen jumala, voimakas ja käskevä; liukuessaan jäällä varmoin, väkevin liikkein, halkoessaan laineita kiiltävin hartioin, tai ampuessaan peltopyyn varmasti ja nopeasti kuin iskevä salama Edward oli aina ruumiillistunut menestys. Hänen puhuessaan toisen henkilön mielipiteiden kelvottomuudesta tai hänen ylenkatseellisesti mainitessaan »hempeämielistä» toinen tosiaankin kärsi sielussaan ja joutui peräytymään Shelleyn ja Ruskinin luo saamaan uutta uskallusta.
Hal oli alkanut varsin varhain esittää elämää koskevia kysymyksiä. Hänen luonnossaan tuntui olevan jotakin, mikä pakotti häntä syventymään asioiden ytimeen, ja vaikka ihailikin suurenmoista veljeänsä, hän oli kuitenkin tullut oivaltamaan, että elämässä oli eräitä puolia, joita veli ei ollenkaan nähnyt. Oli ensinnäkin uskonnollisia epäilyksiä, mielen levottomuutta, jonka valtaan joutuu nuori ihminen, kun hänelle alkaa selvitä, että se usko, jossa häntä on kasvatettu, on vain tavallista ylevämpi satu Edward ei näyttänyt milloinkaan sellaisista kysymyksistä välittäneen. Hän kävi kirkossa, koska se kuului asiaan, mutta varsinkin senvuoksi, että se nuori nainen, jonka hän tahtoi naida, mielellään näki hänen pukeutuvan kauniisiin vaatteisiin ja saattelevan itseään musiikin, kukkien ja hyvien tuoksujen täyttämään juhlalliseen paikkaan, missä hän kohtasi yhtä upeasti vaatetettuja tuttaviansa. Kuinka järjettömältä tuntuikaan Edwardista, että nuori mies luopui tästä miellyttävästä tavasta vain siitä syystä, ettei voinut varmaan uskoa valaskalan nielleen Joonasta!
Ristiriita oli kuitenkin muuttunut kuolettavaksi vasta sitten, kun Halin epäilykset olivat kohdistuneet veljen arki-uskontoon, hyötymisjärjestelmän uskontoon. Aluksi Hal ei ollut tietänyt mitään käytännöllisistä asioista, ja Edwardin oli täytynyt vastata hänen kysymyksiinsä. Maan vaurauden olivat luoneet voimakkaat miehet; ja heillä oli vihollisia, ilkeämielisiä henkilöitä, joita kiihti kateus ja muut alhaiset intohimot ja jotka yrittivät repiä maahan tuota valtavaa rakennusta. Aluksi tämä paholaisteoria oli poikaa tyydyttänyt, mutta myöhemmin, aljettuaan lukea ja tehdä havaintoja, hän oli joutunut kiduttavien epäilysten valtaan. Vihdoin hän johtui veljensä lausumien ja niinsanottujen »kiihoittajien» teosten nojalla päättelemään, että oli olemassa kaksi vastakkaista henkistä tyyppiä: toiset ajattelivat hyötymistä, voittoa, toiset ajattelivat ihmisiä.
Edward oli levoton nähdessään, millaisia kirjoja Hal luki, ja sitäkin levottomampi huomatessaan, millaisia aatteita Hal toi mukanaan yliopistosta. Harriganissa oli täytynyt tapahtua muutaman vuoden aikana merkillinen muutos; Edwardin siellä ollessa ei kukaan ollut sellaista haaveillut! Kukaan ei ollut sepittänyt satiirisia lauluja tiedekunnasta eikä huomattavista filantroopeista!
Sitten oli vanhempaa Edward Warneria kohdannut halvaus, ja nuorempi Edward oli alkanut johtaa liikettä. Kolme vuotta siinä toimessa oltuaan hän oli omaksunut kaivostenomistajan näkökannan, jäykästi ja koko elämänsä ajaksi. Kaivostenomistajan asiana oli käyttää mahdollisimman halpaa työvoimaa, saada mahdollisimman suuri tuotto lyhyimmässä ajassa ja myydä tuotteet markkinahintaan asiakkaille, joiden luotto oli tyydyttävä. Niin menetellessään liike oli menestyksellinen; se taas, joka puhui kivihiilikaivoksissa raajarikoiksi muuttuvista miehistä, teki itsensä syypääksi hempeämielisyyteen ja julkeuteen.
Halin ilmoitus, että hän tulisi loma-aikanaan tutkimaan teollisuusoloja tavallisena työmiehenä, oli Edwardia huolestuttanut. Asiaa lähemmin harkitessaan hän oli kuitenkin taipunut ajattelemaan, ettei se kenties olisi niinkään huono ajatus. Hal kukaties ei löytäisikään, mitä etsi; oli mahdollista, että hänen ruumiillista työtä tehdessään jokin määrä hupsutuksia hänen päästään hälvenisi!
Nyt oli koe suoritettu, ja Edward oli yhtäkkiä havainnut asian kamalaksi epäonnistumaksi. Hal ei ollut tullut huomaamaan, että työväki on kapinallista, laiskaa ja kyvytöntä ja tarvitsee johtajakseen lujan käden; päinvastoin: hän oli itse muuttunut sellaiseksi kapinoitsijaksi! Laiskojen ja kyvyttömien puolustajaksi, agitaattoriksi, luokkaennakkoluulojen kiihtäjäksi, omien ystäviensä ja veljensä liikekumppanien viholliseksi!
Hal ei ollut milloinkaan nähnyt Edwardia niin kiihtyneenä. Tässä oli jotakin kerrassaan tavatonta; Hal ei saanut selville, mitä se oli, mutta asia vaivasi häntä kaiken aikaa, kunnes veli kertoi, kuinka oli tänne joutunut. Hän oli ollut päivälliskutsuissa erään tuttavan luona, ja Percy Harrigan oli pyytänyt häntä puhelimeen kello yhdentoista jälkeen illalla. Percy oli saanut Cartwrightilta ilmoituksen, jonka mukaan Hal johti kapinaliikettä Pohjois-Laaksossa. Percy oli kuvaillut asiaa niin kaamein värein, että Edward oli kiiruhtanut keskiyön aikaan lähtevälle junalle vierailupuvussaan ottamatta mukaansa hammasharjaakaan.
Hal kykeni tuskin hillitsemään nauruaan. Hänen veljensä, hänen muodollinen ja arvokas veljensä, oli astunut makuuvaunusta seitsemän aikaan aamulla puettuna hännystakkiin ja silkkihattuun! Ja siinä hän nyt oli, Edward Warner junior, hieno mies, joka ei milloinkaan maksanut puvustaan vähempää kuin sataviisikymmentä dollaria, seisoi siinä puettuna vaatteisiin, jotka oli ostanut kahdellatoista dollarilla ja neljälläkymmenelläkahdeksalla sentillä kivihiilikaupungin juutalaiselta!
11.
Edward ei kumminkaan suostunut hymyilemään; hänen kaikki sielunkykynsä askartelivat yhdessä ainoassa tehtävässä: yrityksessä saada veli pois näistä vaarallisista ja nöyryyttävistä olosuhteista. Hal oli tullut Edwardin liiketuttavan omistamaan kaupunkiin ja oli alkanut sekaantua sen asioihin, yllyttää työväkeä ja saattaa vaaranalaiseksi vierasta omaisuutta. Edward tuntui ehdottomasti otaksuvan, että Pohjois-Laakso — eikä ainoastaan kaivokset ja rakennukset, vaan samoin niissä elävät ihmiset — olivat Yleisen Polttoaine-Yhtiön omaisuutta, ja Hal sai vastaukseksi vain ärtyneitä huudahduksia yrittäessään esittää toisenlaista näkökantaa. Olisiko Pohjois-Laaksoon milloinkaan syntynyt kaupunkia, ellei olisi ollut Yleisen Polttoaine-Yhtiön pääomaa ja toimeliaisuutta? Elleivät Pohjois-Laaksossa asuvat ihmiset olleet tyytyväiset yhtiön heille tarjoamiin oloihin, he voivat asian yksinkertaisesti korjata — menemällä työhön jonnekin muualle. Mutta hepä jäivät; he kaivoivat kivihiiltä Yleiselle Polttoaine-Yhtiölle, nauttivat yhtiön maksamaa palkkaa…
»Mutta nyt he ovat lakanneet sitä nauttimasta», huomautti Hal.
Se oli heidän asiansa, vastasi Edward. Mutta heidän piti lopettaa työnsä, koska itse niin halusivat — ei siitä syystä, että ulkoa tulevat agitaattorit heitä siihen yllyttivät. Missään tapauksissa ei Warnerin suvun pitänyt lisätä agitaattorien lukua!
Vanhempi veli kuvaili Peter Harriganin palausretkeä, kuinka sanomattoman kiukun vallassa hän tulisi olemaan ja millaisen myrskyn hän nostaisi Western Cityn liikemaailmassa. Se oli kerrassaan kamalaa, sellaisesta ei ollut koskaan kuultukaan! »Ja vielä parahiksi, kun olemme itse aikeissa avata uuden kaivoksen — kun tarvitsemme jokaisen dollarin luotostamme!»
»Emmekö ole kyllin voimakkaita voidaksemme pitää puolemme PeterHarrigania vastaan?» kysyi Hal.
»Meillä on kyllin muita, joita vastaan on pidettävä puoliamme», kuului vastaus. »Meidän ei tosiaankaan kannata hankkia itsellemme vihamiehiä.»
Edward ei puhunut ainoastaan vanhempana veljenä, vaan myöskin perheen liikemiehenä. Isän sorruttua liikarasitukseen ja muututtua yhtenä ainoana kauheana hetkenä toimeliaasta liikemiehestä lapselliseksi, raihnaiseksi vanhukseksi Hal oli ollut varsin iloinen, kun perheessä oli käytännöllinen henkilö. Hän oli aivan mielellään nähnyt veljensä ottavan kantaakseen tuon taakan sillävälin kuin hän itse oli yliopistossa ja huvitteli satiirisilla lauluilla. Halilla ei ollut mitään velvollisuuksia, kukaan ei vaatinut häneltä mitään — korkeintaan, ettei hän heittänyt kapuloita veljensä käyttämän koneen pyöriin. »Sinä elät kivihiiliteollisuudesta! Jokainen kuluttamasi dollari on siitä peräisin —»
»Sen tiedän! Sen tiedän!» huudahti Hal. »Se juuri minua kiduttaa. Se tosiasia, että elän noiden palkkaorjien armosta —»
»Mitä hullutuksia!» huudahti Edward. »Sitä en tarkoita!»
»Et suinkaan — mutta minä tarkoitan. Tästä pitäen luulen tietäväni jotakin niistä ihmisistä, jotka tekevät työtä hyväkseni, ja heidän osakseen tulevasta kohtelusta. En ole enää pikkuveli, josta voi selviytyä latteilla lauseparsilla.»
»Tiedäthän, että meidän kaivoksillamme on vain ammattiyhdistyksiin kuuluvaa työväkeä, Hal —»
»Niin, mutta mitä se merkitsee? Kuinka johdamme kaivoksia? Saavatko miehet painonsa?»
»Tietysti! Heillä on punnitustarkastaja.»
»Mutta kuinka kykenemme niin ollen kilpailemaan toisten kivihiililiikkeiden kanssa, jotka maksavat tonnin hinnan kolmestatuhannesta naulasta?»
»Järjestämme asian niin, että se meille onnistuu — säästäväisyyden nojalla.»
»Säästäväisyyden nojalla? En voi huomata Peter Harriganin täällä mitään tuhlaavan!» Hal oli hetken vaiti kuullakseen vastauksen, mutta sitä ei kuulunut. »Lahjommeko kenties punnitustarkastajan? Tai työväen johtajat?»
Edwardin poskiin kohosi heikko puna. »Mitä hyötyä on ilkeydestä, Hal?Tiedäthän, etten minä ryhdy mihinkään likaisiin tekoihin.»
»En tahdo olla ilkeä, Edward; mutta tiedäthän, että monikin liikemies voi sanoa karttavansa likaisia tekoja, koska antaa ne toisten suoritettaviksi. Kuinka on esimerkiksi politiikan laita? Pidämmekö me huolen koneistosta nimittämällä kirjurimme ja päällysmiehemme paikallisiin virkoihin?»
Edward ei vastannut, ja Hal jatkoi: »Luulen tuntevani nämä asiat! En vaella enää pimeydessä!»
»Olkoon niin, Hal, voit tietää, mitä tahdot — mutta nyt ei ole niiden asioiden aika! Jos tahdot itseäsi miehenä pidettävän, osoita miehen järkeä! Vanha Peter palaa kotiin huomenna illalla. Etkö usko, että hän hyökkää kimppuuni raivoten kuin hurjistunut härkä? Etkö tiedä, että jos sanoisin hänelle olevani voimaton — kertoisin olleeni täällä ja yrittäneeni saada sinua lähtemään pois — etkö tiedä, että hän lähtisi isän luo?»
Edvard oli koettanut kaikkia keinoja, ja vain tämä tepsi. »Sinun täytyy estää häntä pääsemästä isän luo!» huudahti Hal.
»Sinäkö sen minulle sanot!» huudahti toinen. »Vaikka hyvin tunnet vanhan Peterin! Tiedäthän, että hän tunkeutuu isän luo, vaikka hänen täytyisi rikkoa talon ovet! Hän purkaa raivonsa vanhaan isä raukkaamme! Sinua on jo aikaisemmin riittävästi varoitettu; sinä tiedät, että isän mielenliikutuksilta varjeleminen voi merkitä hänen henkensä pelastamista. En tiedä, mitä hän tekisi; kenties raivostuisi sinuun, kenties sinua puolustaisi. Hän on vanha ja heikko, hän ei kykene enää asioita hyvin harkitsemaan. Missään tapauksessa hän ei sallisi Peterin sinua soimata — ja hyvinkin voi sattua, että hän kuolee kesken kiistelyä! Tahdotko ottaa senkin asian omalletunnollesi työläisystäviäsi koskevien huolten lisäksi?»
12.
Hal istui äänetönnä eteensä tuijotellen. Oliko tosiaankin niin laita, että jokaisen ihmisen elämässä oli jotakin, mikä herpaisi hänen kätensä sosiaalisen oikeuden puolesta taisteltaessa?
Ryhtyessään keskustelua jatkamaan hän puhui hiljaa. »Edward, minä johduin ajattelemaan erästä näissä kaivoksissa työskentelevää nuorta irlantilaista poikaa. Hänelläkin on isä, joka joutui räjähdyksen uhriksi. Isä on vanha mies; hänellä on vaimo ja kahdeksan lasta. Hän on hyvä mies, poika on kelpo poika. Salli minun kertoa, mitä Peter Harrigan on tehnyt heidän hyväkseen!»
»Olipa miten tahansa», vastasi Edward, »sinä voit heitä auttaa. Heidän ei tarvitse joutua nälkää näkemään.»
»Sen tiedän», sanoi Hal, »mutta on olemassa paljon toisia, ja minä en voi auttaa heitä kaikkia. Sitä paitsi sinun tulee huomata, Edward, etten tarkoita armeliaisuutta, vaan oikeutta! Uskon varmaan, että tuo poika, Tim Rafferty, on kiintynyt isäänsä aivan samoin kuin minä omaan isääni; ja täällä on toisia vanhoja miehiä, joiden pojat ovat heihin kiintyneet —»
»Lopeta, Hal, Kristuksen nimessä!» huudahti Edward osaamatta muulla tavalla ilmaista kärsimättömyyttänsä. »Ethän voi ottaa kaikkien ihmisten huolia hartioillesi!» Hän hypähti seisaalleen ja tarttui veljensä käsivarteen. »Kuule, poika, sinun pitää lähteä täältä!»
Hal nousi mitään vastaamatta. Hän näytti epäröivän, ja veli alkoi vetää häntä ovelle. »Minulla on täällä automobiili. Juna lähtee tunnin kuluttua —»
Hal huomasi, että hänen täytyi puhua lujasti. »Ei, Edward», sanoi hän.»En voi tulla nyt.»
»Mutta minä sanon, että sinun täytyy tulla!»
»En voi. Olen antanut miehille sanani!»
»Jumalan nimessä — mitä merkitsevät sinulle nuo miehet omaan isääsi verraten?»
»En kykene sitä selittämään, Edward. Olen tässä puhunut puoli tuntia, mutta sinä olet tuskin minua kuunnellut. Riittäköön, kun sanon huomaavani, että miehet ovat satimessa, vieläpä sellaisessa, jota minun koko elämäni on osaltaan ollut rakentamassa. En voi jättää heitä siihen. Sitäpaitsi en usko, että isäkään tahtoisi minun niin menettelevän, jos hän asian ymmärtäisi.»
Toinen yritti viimeisen kerran hillitä itseään. »En aio nimittää sinua hempeätunteiseksi narriksi. Mutta salli minun esittää eräs suora kysymys. Mitä luulet voivasi tehdä noiden miesten hyväksi?»
»Luulen voivani auttaa heitä siedettävien olosuhteiden saavuttamiseen.»
»Hyvä Jumala!» huudahti Edward; hän huokasi epätoivoissaan. »Peter Harriganin kaivoksilla! Etkö käsitä, että hän heittää heidät täältä ulos, kaikki kerrassaan, jos niin vaaditaan?»
»Voipa niin käydä», vastasi Hal; »mutta jos toisten kaivosten miehet yhtyvät heihin — jos suuri yhdistys auttaa heitä —»
»Sinä haaveksit, Hal! Puhut kuin pieni lapsi! Minä keskustelin täkäläisen ylivalvojan kanssa; hän on sähköttänyt asiasta Peter Harriganille ja on vastikään saanut vastauksen. Onpa hän epäilemättä jo toiminutkin.»
»Toiminut?» toisti Hal. »Mitä tarkoitat?» Hän tuijotti veljeensä äkillisen pelon vallassa.
»Ajavat tietenkin agitaattorit pois.»
»Mitä? Ja minun täällä jutellessani!»
Hal kääntyi ovelle. »Sinä tiesit sen koko ajan!» huudahti hän. »Pidätit minua täällä tahallasi.»
Hän aikoi syöksyä pois, mutta Edward kävi häneen käsiksi. »Mitä olisitkaan voinut tehdä?»
»Päästä minut!» huusi Hal kiukuissaan.
»Älä ole mieletön, Hal! Olen yrittänyt pelastaa sinua ikävyyksistä. Voi syntyä tappelu.»
Edward asettui oven ja Halin väliin, ja siinä syntyi tuima ottelu. Mutta vanhempi veli ei ollut enää mikään atleetti, nuori teräksenluja jumala; hän oli istunut pulpettinsa ääressä, sill'aikaa kuin Hal oli tehnyt raskasta työtä. Hal työnsi hänet syrjään ja juoksi samassa ulos ovesta ja rinnettä alas.
13.
Pääkadulle tultuaan Hal näki väkijoukon toimiston edustalla. Yksi ainoa silmäys riitti hänelle ilmaisemaan, mitä oli tapahtunut. Miehiä juoksi sinne tänne huutaen ja huitoen. Muutamat juoksivat häntä kohti ja huusivat hänelle juostessaan. Ensimmäisenä saavutti hänet pieni puolalainen Klowoski, joka oli aivan hengästynyt ja huohotti kiihtyneenä. »Ovat ajaneet pois lähetystömme!»
»Ajaneet pois?»
»Niin, ajaneet pois. Kanjonia alas!» Pieni mies heilutti hurjasti käsiään; hänen silmänsä näyttivät uhkaavan päästä pudota. »Vieneet pois. Kokonainen joukkio kätyreitä. Joku näki, kuinka heitä vietiin takaovesta. Kaikkien kädet sidottuina. Kätyrit pitelivät kiinni, eivät antaneet huutaa, ei mitään. Vaunuja oli odottamassa, sellaisia — mikä niiden nimi onkaan? —»
»Automobiilejä?»
»Juuri niitä, kolme kappaletta. Kaikki työnnettiin sisään nopeasti — ja sitten alaspäin kuin tuuli! Kaikki ovat poissa. Ja lakosta ei tule mitään!» Pienen puolalaisen ääni ulvahti epätoivoisesti.
»Ei, meidän lakkoamme ei murreta!» huudahti Hal. »Ei ainakaan vielä!»
Samassa hän huomasi veljensä juosseen hänen jälkeensä — ankarasti puuskuttaen, sillä juoksu oli kysynyt voimia. Veli tarttui Halin käsivarteen ja huudahti: »Pysy erilläsi, kuuletko!»
Klowoskilta kysellessään Hal samalla melkein tietämättään ponnisteli vapautuakseen veljensä käsistä. Yhtäkkiä asia tuli ratkaistuksi, sillä pieni puolalainen sähisi kuin vihainen kissa ja läheni Edwardia, kädet ojossa kuin käpälät. Halin arvokkaan veljen olisi täytynyt luopua arvokkuudestaan, ellei Hal olisi toisella kädellään torjunut hyökkäävää Klowoskia. »Anna hänen olla!» sanoi Hal. »Hän on veljeni.» Pieni mies väistyi taaksepäin ja katseli hämmästyneenä.
Androkulos näkyi juoksevan luo. Kreikkalaispoika oli ollut kadulla toimiston takana ja oli nähnyt lähetystöä kuljetettavan pois. Yhdeksän henkilöä oli viety: Wauchope, Tim Rafferty, Mary Burke, Marcelli, Zammakis ja Rusick sekä kolme muuta, jotka olivat edellisenä iltana toimineet tulkkeina. Kaikki oli suoritettu niin nopeasti, että väkijoukko oli tuskin käsittänyt, mitä tapahtui.
Mutta nyt, asian tajuttuaan, miehet olivat raivosta suunniltaan. He puivat nyrkkiä ja huutelivat uhkaavasti virkailija- ja poliisiryhmälle, joka oli näkyvissä toimistorakennuksen portailla. Huudettiin kostoa.
Hal huomasi heti tilanteen vaarallisuuden; hän oli kuin mies, joka katselee pommin palavaa sytytintä. Nyt, jos milloinkaan, tämä monikielinen lauma kaipasi johtoa — viisasta, tyyntä ja kykenevää johtoa.
Havaittuaan hänet joukko vyöryi hänen luokseen kuin hyökyaalto. Se keräytyi ulvoen hänen ympärilleen. He olivat menettäneet lähetystönsä, mutta heillä oli vielä Joe Smith. Joe Smith! Joe eläköön! Koskekoot häneen, jos uskaltavat! Miehet heiluttivat lakkejaan ja yrittivät nostaa häntä olkapäilleen, jotta kaikki hänet näkisivät.
Vaadittiin puhetta, ja Hal alkoi tunkeutua kohti lähimmän rakennuksen portaita Edwardin pidellessä kiinni hänen liepeestään. Edwardia tuupittiin; hänen täytyi luopua arvokkuudestaan — mutta veljestään hän ei luopunut. Kun Hal sitten oli nousemassa portaille, Edward teki viimeisen epätoivoisen yrityksen huutaen hänen korvaansa: »Odota hetkinen! Odota! Ethän aio puhua tuolle joukolle?»
»Tietysti aion. Etkö näe, että käy huonosti, ellen puhu?»
»Saat surmasi! Aloitat tappelun, ja koko joukko noita ihmisparkoja joutuu ammutuksi. Ole järkevä, Hal; yhtiö on tuottanut poliisivoimia. Niillä on aseet, miehistäsi ei ole mitään.»
»Juuri senvuoksi minun täytyy puhua!»
Keskustelu tapahtui vaikeissa olosuhteissa: vanhemman veljen pidellessä nuorempaa käsivarresta, nuoremman yrittäessä vapautua ja väkijoukon huutaessa yhteen ääneen: »Puhe! Puhe!» Muutamat lähellä seisovat harmistuivat samoinkuin Klowoski siitä, että tuo vieras ahdisteli heidän johtajaansa, ja näyttivät haluavan puuttua asiaan, joten Edward vihdoin luopui taistelusta, ja puhuja nousi portaille joukon eteen.
14.
Hal kohotti kätensä vaatien hiljaisuutta.
»Pojat», huusi hän, »ne ovat siepanneet lähetystömme. Luulevat siten kukistavansa lakkomme — mutta saavat nähdä erehtyneensä!»
»Niin saavat! Oikein puhuttu!» kuului joukko ääniä vakuuttavan.
»Ovat unohtaneet, että meillä on yhdistys. Eläköön Pohjois-Laakson ammattiyhdistys!»
»Eläköön! Eläköön!» Kaiku kiiriskeli kanjonin seinämissä.
»Ja eläköön suuri yhdistys, joka tulee meitä tukemaan — AmerikanKaivosmiesten Liitto!»
Jälleen raikui huuto, yhä uudelleen. »Eläköön yhdistys! EläköönAmerikan Kaivosmiesten Liitto!»
Eräs kookas amerikkalainen kaivosmies, Ferris, oli etumaisena joukossa, ja hänen äänensä kaikui Halin korviin kuin sumusireeni.
»Pojat», jatkoi Hal, kun vihdoin sai jälleen äänensä kuuluville, »vaivatkaa hetkinen ajatustanne. Minä varoitin teitä, sanoin, että ne teitä ärsyttävät! Heille ei ole mikään mieluisampaa kuin saada täällä syntymään kahakka ja voida sitten tuhota yhdistyksemme. Muistakaa, pojat, että jos ne saavat meidät tappelemaan, ne murskaavat yhdistyksemme, joka on ainoa toivomme!»
Jälleen kuului huuto: »Eläköön yhdistys!» Hal salli heidän huutaa parillakymmenellä eri kielellä, kunnes olivat, saaneet kyllikseen.
»Kuulkaa, pojat», jatkoi hän vihdoin, »ne ovat kuljettaneet pois lähetystömme. Voivat viedä minutkin samaa tietä —»
»Ei, eivät vie!» kuului joukosta huudettavan. Ferris ulvoi raivoissaan.»Yrittäkööt! Me poltamme ne vuoteisiinsa!»
»Mutta ne voivat kuljettaa minut pois», huomautti Hal. »Tiedättehän, että he ovat siinä pelissä etevämmät. Voivat kutsua sheriffin, tuottaa sotaväkeä, jos katsovat tarpeelliseksi! Me emme voi vastustaa heitä väkivalloin — he voivat ajaa kylästä kaikki miehet, naiset ja lapset, jos tahtovat. Mutta meidän tulee muistaa, ettei sekään voi murskata liittoamme. Ei myöskään suurta liittoa, joka tulee meitä tukemaan. Me kestämme, ja vihdoin niiden täytyy ottaa meidät takaisin!»
Huomatessaan Halin tarkoituksen muutamat hänen tuttavistaan tulivat hänen avukseen. »Ei tappelua! Ei väkivaltaa! Pysykää liitossa!» Hal puolestaan jatkoi asian mieliin teroittamista: vaikka yhtiö ajaisikin heidät pois, auttaisi heitä suuri kaivosmiesten liitto, johon kuului kolmesataaviisikymmentätuhatta työmiestä, ja muut näiden seutujen kaivosmiehet yhtyisivät heihin. Päällysmiehet, jotka luulivat voivansa pakottaa heidät nälällä kuuliaisuuteen, saisivat nähdä kaivosten joutuvan lepäämään. Heidän täytyisi myöntyä, ja yhteenkuuluvaisuuden taktiikka pääsisi voitolle.
Siihen suuntaan Hal jatkoi palauttaen mieleensä, mitä Olson oli hänelle sanonut ja soveltaen sitä käytäntöön. Hän näki miesten kasvoissa uutta toivoa, joka työnsi tieltään koston ja vihan vimman.
»Pojat», sanoi hän, »minä lähden nyt ylivalvojan puheille. Minä olen teidän lähetystönne, koska ovat vieneet pois toiset.»
Sumusireeni Ferris mylvi jälleen: »Siinä on oikea mies! Joe Smith!»
»Niin, miehet, muistakaa, mitä nyt sanon! Minä lähden tapaamaan ylivalvojaa ja sitten menen alas Pedroon, mihin on tänä aamuna saapunut muutamia suuren yhdistyksen virkailijoita. Minä selitän heille tilanteen ja pyydän heiltä apua teille. Onhan se teidänkin tahtonne, eikö totta?»
Epäilemättä, se oli heidän tahtonsa. »Suuri yhdistys!»
»Hyvä! Minä teen hyväksenne, mitä suinkin voin, ja keksin jonkin keinon antaakseni teille tietoa. Te pysytte sillävälin lujina. Päällysmiehet kertovat teille valheita, yrittävät teitä pettää, lähettävät urkkijoita ja rauhanhäiritsijöitä joukkoonne — mutta te pysytte lujina ja odotatte suurta yhdistystä.»
Hal katseli iloisesti huutavaa joukkoa. Hän ennätti erikoisesti huomata muutamia ylöspäin kääntyneitä kasvoja. Ne olivat uupuneita, uurteisia kasvoja, jotka kaikki kertoivat tarinansa puutteesta ja tappiosta. Nyt ne olivat jälleen kirkastuneet, niissä hohteli jälleen se ihmeellinen uusi valo, jonka hän oli nähnyt ensi kerran edellisenä iltana. Se oli tukahdutettu hetkiseksi, mutta se leimahti uudelleen ilmi; se ei tulisi milloinkaan sammumaan miesten sydämistä, kun he kerran olivat oppineet tuntemaan sen voiman. Hal ei ollut nähnyt mitään muuta, mikä olisi liikuttanut häntä siinä määrin kuin tämä innostuksen uudestisyntyminen. Se oli kaunis ja kamala asia!
Hal katsahti veljeensä nähdäkseen, kuinka asia oli häneen vaikuttanut. Hänen veljensä kasvoissa oli tyydytyksen, sanomattoman huojennuksen ilme. Asia oli kääntynyt lopultakin hyväksi! Hal suostui lähtemään!
Hal kääntyi jälleen miesten puoleen. Nyt, hänen katsahdettuaan veljeensä, he näyttivät entistä surkuteltavammilta. Edward näet edusti sitä valtaa, jota vastaan he kävivät — sitä näkymätöntä, käsittämätöntä valtaa, joka uhkasi heidät murskata. Epäonnistumisen mahdollisuus ilmeni Halille äkillisenä, kuristavana aavistuksena. Hän näki miehet sellaisina kuin he tulisivat esiintymään, kun ei ollut ketään johtajaa pitämässä heille puhetta. Hän näki heidän odottavan, näki heidän elinkautisen tottelemistottumuksensa yrittävän jälleen heitä vallata, näki tuhansien pelkojen heitä ahdistavan, tuhansien huhujen raatelevan heitä — kuin villit pedot, jotka heidän kavalat vihollisensa olivat päästäneet valloilleen. He eivät kärsineet ainoastaan omasta puolestaan, ennen kaikkea vaimojensa ja lastensa vuoksi — kärsivät samaa pelontuskaa, jota kärsi Hal ajatellessaan Western Cityssä olevaa vanhaa miestä, jota lääkärit olivat varoittaneet karttamaan mielenliikutusta.
Jos he pysyivät lujina, pysyivät uskollisina johtajalleen, niin heidät karkotettaisiin kodeistaan, he joutuisivat kokemaan tulevan talven pakkasta, nälkää ja mustanlistan vaikutuksia. Entä hän itse — mitä tulisi hän sillävälin tekemään? Mikä oli hänen osansa sopimuksessa? Hän tulisi haastattelemaan ylivalvojaa heidän puolestaan, tulisi jättämään heidät »ison yhdistyksen» hoiviin — ja lähtisi sitten viettämään huoletonta ja hupaista elämäänsä. Syömään herkkuja hyvinvarustetussa klubissa taitavien, hiljaa liikkuvien tarjoilijain ollessa alinomaa valmiina häntä palvelemaan! Tanssimaan klubin huvilassa viehättävien olentojen kanssa, jotka olivat pelkkää silkkiä, tuoksua, suloista hymyä ja huoletonta, onnellista viehätystä! Ei, se oli liian helppoa! Hän voi nimittää tuota velvollisuudekseen isäänsä ja veljeänsä kohtaan, mutta tiesi sydämessään, että se merkitsi oman elämänsä pettämistä; se oli perkele, joka vei hänet korkealle vuorelle ja näytti hänelle kaikki maailman kuningaskunnat!
Hal kohotti vielä kerran kätensä noudattaen äkillistä mieleen johtuman. »Pojat», sanoi hän, »nyt ymmärrämme toisemme. Te ette palaa työhön, ennenkuin suuri yhdistys kehoittaa. Minä puolestani pysyn sanassani. Teidän asianne on minun asiani, ja minä jatkan taistelua, kunnes saatte oikeutenne ja voitte elää ja tehdä työtä ihmisinä. Onko oikein?»
»Oikein! Oikein!»
»Hyvä, niinpä — vannomme!» Hal kohotti kätensä, miehet tekivät samoin, ja pauhaavien huutojen kaikuessa ja lakkien huimasti heiluessa Hal antoi heille valallisen lupauksen, jonka tiesi omaatuntoansa sitovaksi. Hän antoi sen harkiten siinä veljensä läsnäollessa. Nyt ei ollut enää kysymyksessä ainoastaan jonkin juoksuhaudan valtaaminen, vaan vapaaehtoinen sotilaaksi rupeaminen. Tänä innon hetkenäkin Hal olisi kuitenkin pelästynyt, jos olisi arvannut, millaiseen epätoivoiseen, uuvuttavaan, vuosikausia kestävään taisteluun hän siinä sitoutui käymään.
15.
Hal astui alas puhujanpaikalta, väkijoukko väistyi, ja hän lähti veljensä kanssa kohti toimistorakennusta, jonka portailla seisoi poliisimiehiä. Hän liikkui kuin riemusaatossa; karut äänet huusivat hänelle rohkaisten, miehet tungeksivat ja tyrkkivät toisiaan päästäkseen pudistamaan hänen kättänsä tai taputtamaan häntä olalle; he taputtivat Edwardiakin ja yrittivät pudistaa hänen kättänsä, koska hän oli Halin seurassa ja näytti nauttivan hänen luottamustaan. Jälkeenpäin asiaa ajatellessaan Hal nauroi. Olihan se koko seikkailu Edwardille!
Nuorempi veli nousi rakennuksen portaille ja sanoi vahdeille haluavansa tavata mr Cartwrightiä.
»Hän on huoneessaan», vastasi eräs jurosti. Hal astui sisään Edwardin seuraamana, ja heidät johdettiin yli valvojan yksityistoimistoon.
Saavutettuaan työmiehenä luokkatietoisuutta Hal tarkkasi nyt ylivalvojan käyttäytymistä, huomasi Cartwrightin kumartavan kohteliaasti Edwardille, mutta jättävän Edwardin veljen kerrassaan huomioonottamatta. »Mr Cartwright», sanoi Hal, »minä tulen luoksenne näiden kaivosten työmiesten lähettämänä».
Tuo uutinen ei näyttänyt ollenkaan liikuttavan ylivalvojaa.
»Tehtävänäni on ilmoittaa, että miehet vaativat poistettavaksi neljä epäkohtaa, ennenkuin palaavat työhön. Ensinnäkin —»
Cartwright keskeytti vikkelään terävään tapaansa. »Ei kannata jatkaa, sir. Yhtiömme keskustelee ainoastaan yksityisten miesten kanssa. Mitään lähetystöjä ei hyväksytä.»
Hal vastasi yhtä vikkelästi. »Olkoon niin, mr Cartwright. Siinä tapauksessa tulen luoksenne yksityisenä työmiehenä.»
Ylivalvoja näytti joutuvan hetkeksi ymmälle.
»Minä vaadin neljä oikeutta, jotka tämän valtion lait minulle takaavat», jatkoi Hal. »Ensinnäkin oikeutta kuulua ammattiyhdistykseen joutumatta siitä syystä erotetuksi.»
Cartwright oli ehtinyt saavuttaa tyynen ja käskevän tasapainotilansa. »Teillä on se oikeus, sir; teillä on se aina ollut. Tiedätte varsin hyvin, ettei yhtiö ole koskaan ajanut pois ketään ammattiyhdistykseen kuulumisen vuoksi.»
Mies katseli Halia, ja siinä kamppailivat silmäparit toisiaan vastaan. Hal oli kylmän kiukun vallassa. Hän ei kyennyt enää sellaista sietämään. »Mr Cartwright», sanoi hän, »te palvelette erästä maailman etevimpiin luettavaa näyttelijää ja palvelette taitavasti.»
Cartwright punastui ja väistyi askelen taaksepäin. Edward virkkoi nopeasti: »Sellaisilla puheilla et voita mitään, Hal!»
»Hänellä on katselijanaan koko maailma», jatkoi Hal itsepintaisesti. »Hän esittää mitä uskomattominta ilvenäytelmää — kasvoissa hänellä on samoinkuin kaikilla hänen näyttelijätovereillaankin ylen juhlallinen ilme!»
»Mr Cartwright», virkkoi Edward arvokkaasti, »luotan siihen, että uskotte minun tehneen mitä voin hillitäkseni veljeäni».
»Luonnollisesti, mr Warner», vastasi ylijohtaja. »Ja teidän tulee tietää, että minä puolestani olen tehnyt mitä suinkin voin osoittaakseni veljellenne huomaavaisuutta.»
»Joko taas!» huudahti Hal. »Tämä näyttelijä on todellinen nero!»
»Hal, kun olet tekemisissä mr Cartwrightin kanssa —»
»Hän osoitti minulle huomaavaisuutta lähettämällä kätyrinsä yöllä minua vangitsemaan. Ne vetivät minut ulos ja olivat vääntää käsivarteni sijoiltaan! Eipä ole hupaisempaa nähty!»
Cartwright yritti puhua — mutta Edwardille, ei Halille. »Silloin —»
»Hän osoitti minulle huomaavaisuutta antamalla sulkea minut vankilaan, missä sain nauttia vettä ja leipää kaksi yötä ja päivää! Ei varmaankaan ole nähty mitään hupaisempaa!»
»Silloin en tietänyt —»
»Hän väärensi nimeni kirjeeseen, jonka antoi kiertää kaivoksilla! Vihdoin — se oli kaikkein paras temppu — hän kertoi eräälle sanomalehtimiehelle, että olin vietellyt täällä tytön!»
Ylivalvoja punastui entistä enemmän. »Sitä en ole tehnyt!» väitti hän.
»Mitä!» huudahti Hal. »Ettekö kertonutGazettentoimittajalle Billy Keatingille, että olin vietellyt tytön Pohjois-Laaksossa? Ettekö kuvaillut tyttöä hänelle — punatukkaiseksi irlantilaistytöksi?»
»Sanoin vain kuulleeni eräitä huhuja, mr Warner —»
»Eräitä huhuja, mr Cartwright? Varmuus oli oma tekemänne! Te kerroitte mr Keatingille nimenomaisesti ja varmasti —»
»En kertonut!» väitti toinen.
»Sepä kohta nähdään!» Hal astui kohti Cartwrightin pöydällä olevaa puhelinta.
»Mitä aiot tehdä, Hal?»
»Aion kutsua Billy Keatingin puhelimeen, jotta saat kuulla asian häneltä itseltään.»
»Joutavia, Hal» huudahti Edward. »Minä en välitä Keatingin vakuutuksista. Tiedäthän, ettei mr Cartwright silloin voinut mitenkään tietää, kuka olit.»
Cartwright kiiruhti tarttumaan tähän tukeen. »En tietenkään, mr Warner.Veljenne tuli tänne sanoen olevansa työmies —»
»Vai niin!» huudahti Hal. »Luuletteko voivanne juoruta miten tahdotte jostakin työmiehestänne?»
»Olette ollut täällä niin kauan, että varmaan tiedätte, millainen näiden henkilöiden moraali on.»
»Olen ollut täällä niin kauan, mr Cartwright, että hyvin tiedän moraalisista seikoista puhuttaessa olevan parasta aloittaa päällysmiehistä ja poliiseista, jotka te asetatte virkaansa ja joiden sallitte vaaniskella naisia.»
Edward keskeytti: »Sinä et voi voittaa mitään jatkamalla tätä keskustelua, Hal. Jos sinulla on täällä jotakin toimitettavaa, tee se pian, Jumalan nimessä!»
Hal yritti hillitä itseänsä. Hän alkoi jälleen puhua esitettävistään vaatimuksista, mutta havaitsi heti, että ylivalvojan itsehillintä oli ollut ja mennyt. »Olen vastannut», selitti Cartwright, »ja kieltäydyn ehdottomasti enemmistä keskusteluista».
»Hyvä», virkkoi Hal, »koska ette salli työmiestenne edustajan keskustella kanssanne selvästi ja asiallisesti, ilmoitan teille yksityisenä henkilönä, että kaikki muutkin kaivoksillanne olevat miehet kieltäytyvät tekemästä työtä teille».
Ylivalvoja ei sallinut tuon mielevän ivan vaikuttaa itseensä. »Voin sanoa teille, herrani, vain sen, että numero kaksi aloittaa jälleen työt huomenna ja että jokainen työstä kieltäytyvä lähetetään pois ennen iltaa.»
»Niinkö nopeasti, mr Cartwright? He ovat vuokranneet asuntonsa yhtiöltä, ja te tiedätte, että heille yhtiön oman vuokrasopimuksen mukaan on sopimuksen purkamisesta ilmoitettava kolme päivää aikaisemmin.»
Cartwright oli kyllin varovainen ollakseen väittelemättä. Hän tiesi Edwardin kuuntelevan ja tahtoi suoriutua asiasta kunnialla. »Heitä ei toimita täältä pois yhtiö; sen tekevät kaupungin viranomaiset.»
»Joiden päämies te itse olette.»
»Minä satun olemaan Pohjois-Laakson pormestari.»
»Olette siis Pohjois-Laakson pormestarina ilmoittanut veljelleni, että ajatte minut pois, eikö niin?»
»Minä pyysin veljeänne kehoittamaan teitä täältä poistumaan.»
»Mutta selititte samalla, että ajaisitte minut pois, ellei hänen yrityksensä onnistuisi?»
»Niin, se on totta.»
»Ja syyksi mainitsitte, että olitte saanut sähköteitse menettelyohjeita mr Peter Harriganilta. Onko lupa kysyä, mikä virka mr Harriganilla on kaupungissanne?»
Cartwright huomasi pulman. »Veljenne ymmärsi minut väärin», virkkoi hän jyrkästi.
»Ymmärsitkö hänet väärin, Edward?»
Edward oli harmistuneena lähtenyt ikkunan luo; hän katseli säilykerasioita ja tuhkaläjiä eikä pitänyt soveliaana kääntyä. Ylivalvoja kuitenkin tiesi hänen kuulevan ja piti välttämättömänä korjata tekemäänsä erehdystä. »Nuori mies», sanoi hän, »te olette loukannut useita tämän kaupungin asetuksia».
»Onko olemassa asetus, joka kieltää kaivosmiehiä muodostamasta ammattiyhdistystä?»
»Ei; mutta on asetus, joka kieltää pitämästä puheita kaduilla.»
»Kuka on sen asetuksen laatinut, jos on lupa kysyä?»
»Kaupunginvaltuusto.»
»Johon kuuluvat Johnson, postimestari ja yhtiön kauppa-apulainen,Ellison, yhtiön kirjanpitäjä, Strauss, yhtiön kaivospäällikkö,O'Callahan, yhtiön kapakoitsija. Olenko oikeassa?»
Cartwright ei vastannut.
»Ja viidentenä jäsenenä olette te itse, ex officio — mr EnosCartwright, pormestari ja yhtiön ylivalvoja.»
Taaskaan ei kuulunut vastausta.
»Teillä on asetus kaduilla puhumista vastaan; mutta samalla omistaa yhtiönne kaikki kapakat, työväen asumukset, kirkon ja koulun. Missä luulette muuallakaan voitavan puheita pitää?»
»Teistä tulisi hyvä asianajaja, nuori mies. Mutta me, jotka pidämme täällä huolta järjestyksestä, tiedämme varsin hyvin, mitä teidän 'puheiden pitämisenne' merkitsee!»
»Ette siis hyväksy sitä, että kansalaiset pitävät kokouksia?»
»Minä tarkoitan, ettemme pidä tarpeellisena hankkia agitaattoreille tilaisuutta miestemme kiihoittamiseen.»
»Saanko kysyä, mr Cartwright, puhutteko nyt erään Amerikan kaupunkikunnan pormestarina vai kivihiilikaivoksen ylivalvojana?»
Cartwrightin kasvot olivat käyneet yhä punaisemmiksi. Hän kääntyi päin Edwardin selkää ja virkkoi: »En ymmärrä, minkätähden jatkaisimme tätä keskustelua.»
Edward oli samaa mieltä. Hän kääntyi. »Tosiaankin, Hal —» »
»Mitä ajatteletkaan, Edward! Tämä mies syyttää veljeäsi lainrikkojaksi!Oletko aikaisemmin huomannut sukumme keskuudessa taipumusta rikoksiin?»
Edward kääntyi jälleen ikkunaan ja alkoi tarkastella säilykerasioita ja tuhkakasoja. Riita oli joutava ja typerä, mutta hän oli huomannut, missä mielentilassa Hal oli, ja arvasi hänen jatkavan niin kauan kuin toinen oli kyllin varomaton jotakin vastaamaan.
»Te sanotte, mr Cartwright, että olen rikkonut asetusta, joka kieltää puhumasta kaduilla. Saanko kysyä, mikä rangaistus siitä määrätään?»
»Sen näette aivan pian, kun joudutte itse rangaistusta kokemaan.»
Hal nauroi. »Sanoistanne huomaan, että rangaistuksena on kaupungista karkoittaminen. Jos ollenkaan ymmärrän lainkäyttöä, olisi minut pitänyt viedä rauhantuomarin eteen — joka hänkin sattuu olemaan yhtiön kauppa-apulainen. Sensijaan minut tuomitseekin pormestari — vai tekeekö sen yhtiön ylivalvoja? Haluan tietää, kuinka oikeastaan on laita!»
»Se tapahtuu huomaavaisuudesta —»
»Milloin olen pyytänyt teiltä huomaavaisuutta?»
»Huomaavaisuudesta veljeänne kohtaan, tarkoitan.»
»Vai niin. Asetuksienne mukaan siis pormestari — tai ylivalvoja — voi osoittaa huomaavaisuutta lainrikkojan veljelle muuttamalla rangaistuksen kaupungista-karkoittamiseksi. Osoititteko huomaavaisuutta Tommie Burkelle, kun toimititte hänen sisarensa täältä pois?»
Cartwright puristi kätensä nyrkkiin. »Nyt riittää!»
Hän puhui jälleen Edwardin selälle, ja Edward kääntyi ja vastasi: »En moiti teitä, sir.» Sitten hän sanoi Halille: »Olen tosiaankin sitä mieltä, että olet puhunut riittävästi!»
»Toivon puhuneeni riittävästi», vastasi Hal, »saadakseni teidät uskomaan, että niinsanottu Amerikan laki on näillä kaivoksilla typerää pilaa, solvausta ja nöyryytystä jokaiselle, joka kunnioittaa maansa lakeja ja laitoksia.»
»Te, mr Warner», virkkoi ylivalvoja kääntyen Edwardin puoleen, »olette hankkinut itsellenne kokemusta kaivosasioissa. Te tiedätte, mitä merkitsee, kun on oltava tekemisissä tietämättömien muukalaisten kanssa, joilla ei ole aavistustakaan Amerikan laeista —»
Hal alkoi nauraa. »Te kaiketi perehdytätte heitä Amerikan lakeihin! Perehdytätte heitä niihin polkemalla jalkoihinne jokaisen kaupunkinne ja valtionne lain, jokaisen perustuslaillisen vakuuden — ja asettamalla niiden sijaan Peter Harriganilta sähköteitse saamanne ohjeet!»
Cartwright kääntyi ja lähti ovelle. »Nuori mies», sanoi hän olkapäänsäyli, »teidän on välttämättä poistuttava Pohjois-Laaksosta, tänä aamuna.Toivon vain veljenne voivan saada teidät lähtemään kaikessa rauhassa.»Oven paukahdus oli ylivalvojan ainoa hyvästijättö.
16.
Edward kääntyi veljensä puoleen. »Miksi helvetissä järjestätkään tuollaista kohtausta minun läsnäollessani? Niin arvotonta! Niin erinomaisen aiheetonta! Riitelet miehen kanssa, joka on arvaamattomasti alapuolellasi!»
Hal seisoi siinä, mihin ylivalvoja oli hänet jättänyt. Hän katseli veljensä vihaisia kasvoja. »Etkö siitä mitään muuta käsittänyt, Edward?»
»Ja mitä merkitsi kaikki tuo omaa luonnettasi koskeva? Mitä välität siitä, mitä Cartwrightin lainen mies sinusta ajattelee?»
»En välitä mitään siitä, mitä hän ajattelee, mutta en halua kuulla hänen levittävän sellaisia juoruja. Se on eräs heidän tavallisia menetelmiään, sanoo Billy Keating.»
Edward vastasi kylmäkiskoisesti: »Noudata neuvoani ja käsitä, että häpeällistä juttua kieltäessäsi vain edistät sen leviämistä.»
»Niinpä tietenkin», vastasi Hal. »Se juuri minua kiukuttaa. Ajattele tyttöä, millainen vahinko hänelle siitä koituu!»
»Ei ole sinun asiasi huolehtia tytöstä.»
»Otaksu, että Cartwright olisi juorunnut jostakin naistuttavastasi.Olisitko ollut yhtä välinpitämätön?»
»Hän ei olisi voinut niin menetellä; minä valitsen tuttavani huolellisemmin.»
»Niin, epäilemättä. Se merkitsee, että valitset heidät rikkaiden joukosta. Mutta minä satun olemaan taipumuksiltani demokraattisempi —»
»Taivaan nimessä!» huudahti Edward. »Te maailmanparantajat olette kaikki yhdenlaisia — puhutte, puhutte, puhutte!»
»Minä tiedän sanoa sinulle, mikä on siihen syynä, Edward. Sinunlaisesi mies voi sulkea silmänsä, mutta ei voi sulkea korviansa.»
»Etkö kumminkin voi jättää minua rauhaan hetkeksi — vain kunnes ehdimme täältä pois? Minusta tuntuu kuin istuisimme tulivuoren harjalla, ja enpä tiedä, milloin tapahtuu uusi purkaus.»
Hal alkoi nauraa. »Olkoon menneeksi», sanoi hän. »Pelkään, etten ole muuten osoittanut suurestikaan iloitsevani vierailustasi. Nyt olen sopuisampi. Lähin työni odottaa minua Pedrossa, joten lähden sinne kerallasi. On vielä eräs asia —»
»Mikä?»
»Yhtiö on minulle velkaa —»
»Mistä?»
»Työstäni.»
Oli Edwardin vuoro nauraa. »Riittääkö se parturille ja kylpyyn?»
Hän otti lompakkonsa ja veti sieltä esiin seteleitä, ja häntä katseleva Hal havaitsi yhtäkkiä mielessään tapahtuneen muutoksen. Hän ei ollut hankkinut itselleen ainoastaan työmiehen luokkatietoisuutta, vaan myöskin hänen rahatietoisuutensa. Hän oli tosiaankin huolissaan niiden dollarien vuoksi, jotka yhtiö oli hänelle velkaa. Hän oli ansainnut ne selkää- ja sydäntäsärkevällä raadannalla, nostamalla, kivihiilimyhkyröitä vaunuun, ja summa oli joka tapauksessa niin suuri, että Raffertyn perhe olisi voinut sen varassa elää viikon tai parikin viikkoa. Ja nyt veti Edward esille pehmeän ruskean lompakon, joka oli täynnä kymmenen ja kahdenkymmenen dollarin seteleitä, ja otti niitä joukon laskematta, ikäänkuin raha kasvaisi puussa tai kuin kivihiili nousisi itsestään maan uumenista ja vaeltaisi tehtaiden uuneihin viulujen ja huilujen soidessa!
Edward ei tietenkään aavistanut veljensä mielessä liikkuvia luonnottomia ajatuksia. Hän ojensi seteleitä. »Hanki itsellesi kunnolliset vaatteet», sanoi hän. »Toivottavasti eivät kansanvaltaiset tuntosi vaadi sinua pysymään likaisena!»
»Ei», vastasi Hal lisäten sitten: »Miten tästä lähdemme?»
»Minulla on auto odottamassa toimiston takana.»
»Olit siis järjestänyt kaikki valmiiksi!» Mutta Edward ei vastannut mitään; hän pelkäsi tulivuoren alkavan jälleen toimia.
17.
He lähtivät toimistosta takatietä, nousivat automobiiliin ja poistuivat kylästä väkijoukon näkemättä. Koko matkan ajan Edward kehoitti hartaasti veljeään luopumaan jutusta ja palaamaan heti kotiin. Hän alkoi jälleen puhua isästä mieltähellyttävästi, ja kun se ei auttanut, alkoi uhata. Mitäpä, jos Hal ei saisi enää rahoja kotoaan, mitäpä, jos isä syrjäyttäisi hänet testamentissaan — mitä hän siinä tapauksessa tekisi? Hal vastasi hymyilemättä: »Voinhan aina saada toimen yhdistyneiden kaivosmiesten ammattiyhdistysten järjestäjänä.»
Edward luopui tästä hyökkäyslinjasta. »Ellet suostu tulemaan heti», selitti hän, »jään siihen asti, kunnes lähdet».
»Olkoon menneeksi», sanoi Hal. Hän ei voinut olla hymyilemättä tuolle pahalle uhkaukselle. »Mutta jos vien sinut tuttavieni luo ja esittelen sinut heille, täytyy sinun tunnustaa, että kuulemasi puheet ovat tutunomaisia.»
Toinen näytti ärtyneeltä. »Mitä hittoa minä huolisin sinun tuttavistasi?»
»En tiedä, mitä voi tapahtua», virkkoi Hal. »Sinä tapaat Peter Harriganin ja asetut hänen puolelleen, ja enpä tiedä, mitä silloin pidät velvollisuutenasi.»
Toinen huudahti äkillisen kiukunpuuskan valtaan joutuen: »Minä puhun nyt suuni puhtaaksi! Jos yrität lähteä takaisin noille kaivoksille, niin vannon vetoavani tuomioistuimeen ja antavani sulkea sinut parantolaan. Enpä luule, että olisi suurtakaan vaivaa, jos tahtoisin vakuuttaa tuomarille, että olet jäijiltäsi.»
»Eipä suinkaan», vastasi Hal nauraen, »kun ovat kysymyksessä näiden seutujen tuomarit!»
Sitten hän tarkasteli hetkisen veljensä kasvoja, ja hänen mieleensä johtui, ettei olisi hyvä sallia sellaisen ajatuksen jäädä Edwardin mieleen. »Odotahan, kunnes tapaat tuttavani Billy Keatingin,Gazettentoimittajan, ja kuulet, mitä hän sellaisesta jutusta tekisi! Billy haluaa hartaasti päästä saattamaan julkisuuteen minun ja vanhan Peterin välisen taistelun kuvausta!» Keskustelu ei jatkunut — matta Hal tiesi varmaan, että Edward »pistäisi asian puppuunsa ja polttaisi sen».
He saapuivat Pedroon MacKellarin asunnolle, ja Edward odotti automobiilissä Halin mennessä sisään. Vanha skotlantilainen lausui hänet lämpimästi tervetulleeksi ja kertoi uutisensa. Jerry Minetti oli käynyt hänen luonaan aamulla, ja MacKellar oli hänen pyynnöstään keskustellut puhelimella Sheridanissa olevien yhdistyksen virkailijoiden kanssa saaden kuulla, että Jack David oli edellisenä iltana tuonut sinne tiedon lakosta. Kummaltakin puolelta oli varottu mainitsemasta nimiä, koska puhelimessa tiedettiin olevan »vuotoja», mutta oli aivan selvää, että sanantuoja oli ollut juuri Iso Jack. Saatuaan asiasta tiedon oli kaivosmiesten paikallisyhdistyksen puheenjohtaja Johann Hartman saapunut Pedroon American hotelliin mukanaan James Moylan, piirijärjestön sihteeri — viimeksimainittu oli tullut Western Citystä samassa junassa kuin Edward.
Tuota kaikkea kelpasi kuulla: mutta MacKellar lisäsi siihen epätoivoa herättävän tiedonannon: yhdistyksen virkailijat selittivät, etteivät voineet kannattaa lakkoa nykyisenä ajankohtana! Se oli ennenaikainen ja voi vain saada epäonnistumaan suunnitellun laajemman yrityksen, aiheuttaen siten mielten lamaannusta.
Sellaisen mahdollisuuden Hal oli ottanut ennakolta huomioon. Mutta hän oli ollut näkemässä vapauden uutta elpymistä Pohjois-Laaksossa, oli nähnyt miesten nälkäisten, nääntyneiden kasvojen anelevan apua, oli tuntenut mielensä siitä heltyvän ja oli ajatellut, että yhdistyksen miesten täytyi tuntea samaa liikutusta. »Heidän täytyy liikettä tukea!» huudahti hän. »Miehet eivät saa pettyä! He menettävät kaiken toivon, vajoavat äärimmäiseen epätoivoon! Yhdistyksen miesten täytyy se käsittää — minun täytyy se heille selvittää!»
Vanha skotlantilainen sanoi Minettin olleen samaa mieltä. Hän oli heittänyt kaiken varovaisuuden ja kiiruhtanut hotelliin tapaamaan Hartmania ja Moylania. Hal päätti lähteä hänen jälkeensä ja poistui.
Hän selitti asiaintilan veljelleen, joka sanoi: Kuinkapa muuten. Sitähän hän oli sanonutkin. Harhaanjohdetut kaivosmiesraukat palaisivat töihinsä, ja heidän johtajiensa täytyisi oivaltaa mielettömyytensä. Western Cityn junan piti saapua parin tunnin kuluttua; olisi erittäin hyvä, jos Hal voisi käyttää sitä.
Hal vastasi lyhyesti lähtevänsä American hotelliin. Veli voi hänet viedä sinne, jos hyväksi näki. Edward antoi käskyn kuljettajalle. Hän oli jo ehtinyt tiedustella, mitkä olivat Pedron parhaat pukumyymälät. Halin ollessa hotellissa rukoilemassa äskensyntyneen yhdistyksensä puolesta Edward etsi pukua, jossa tuntisi itsensä »jälleen ihmiseksi».
18.
Hal kohtasi Jerry Minettin ja molemmat virkailijat heidän huoneessaan. Jim Moylan, piirisihteeri, oli valtavan kookas nuori irlantilainen, tummasilmäinen ja tummatukkainen, vilkas ja herkkä, henkilö, johon luotti ja josta piti heti ensi näkemältä. Johann Hartman, puheenjohtaja, oli harmaahapsinen, saksalaissyntyinen kaivosmies, pidättyväinen ja harvasanainen, ilmeisesti erittäin voimakas mies, sekä ruumiillisessa että henkisessä katsannossa. Hän tarvitsi voimansa, epäilemättä, koska hänen hoidettavanaan oli yhdistyksen päämaja tämän »Raymondin valtakunnan» sydämessä.
Hal kertoi aluksi lähetystön sieppaamisesta. Asia ei näyttänyt toisia hämmästyttävän: yhtiöt menettelivät säännöllisesti siten, jos kaivoksilla ilmeni kapinahenkeä. Siitä syystä olivatkin julkiset järjestymisyritykset niin erinomaisen toivottomia. Ainoa mahdollinen keino oli salainen aatteenlevittäminen, jota pidettiin yllä, kunnes kaivoksille oli muodostunut järjestön ydin.
»Te siis ette voi tukea tätä lakkoa!» huudahti Hal.
Se ei näyttänyt mahdolliselta. Moylan huomautti, että se raukenisi alkuunsa. Ei ollut minkäänlaista onnistumisen mahdollisuutta, ellei sitä ennen tehty varsin paljon järjestelytyötä.
»Mutta sillävälin hajoo Pohjois-Laakson yhdistys!» huomautti Hal.
»Mahdollista», kuului vastaus. »Silloin on asianamme perustaa uusi.Sellaista on työväenliike.»
Jim Moylan oli nuori ja arvasi Halin mielentilan. »Älkää ymmärtäkö meitä väärin!» huudahti hän. »Se on sydäntäsärkevää — mutta me emme kykene asiaa auttamaan. Meidän tehtävänämme on toteuttaa yhteenliittyminen, ja me tiedämme, että jos tukisimme kaikkea, mikä näyttää lakolta, tekisimme vararikon jo ensimmäisenä vuonna. Ette arvaakaan, kuinka usein sellaista sattuu — kuluu tuskin kuukauttakaan, jolloin meitä ei kutsuta käsittelemään tällaista tilannetta.»
»Ymmärrän, mitä tarkoitatte», sanoi Hal. »Mutta ajattelin, että tässä tapauksessa, heti onnettomuuden jälkeen, kun miesten mielet ovat kiihdyksissä —»
Nuori irlantilainen hymyili alakuloisesti. »Ette ole vielä perehtynyt näihin asioihin», sanoi hän. »Jos kaivosonnettomuus takaisi voitollisen lakon, niin työmme olisi tosiaankin helppoa. Barelassa, toisessa kanjonissa, on ollut kolme suurta räjähdystä — viime vuonna ovat surmanneet kuudettasataa miestä!»
Hal alkoi huomata kokemattomuudessaan menettäneensä suhteellisuudentajun.
Hän katseli molempia johtomiehiä ja muisteli sitä kuvaa, joka hänellä oli heistä ollut Pohjois-Laaksoon tullessaan — hän oli kuvitellut heidät tuittupäisiksi ja tuimiksi kiihoittajiksi, jotka houkuttelivat kunniallisia työmiehiä jättämään työnsä. Mutta nyt hän näkikin aivan toista! Hän itse oli ankaran kiihtymyksen vallassa — ja molemmat työväen johtajat suuntasivat häneen viilentävän vesisuihkun! He istuivat tyyninä ja asiallisina lausuessaan Pohjois-Laakson orjien tuomiota: takaisin maan mustiin onkaloihin!
»Mitä voimme sanoa miehille?» kysyi hän yrittäen hillitä masennustaan.
»Voimme sanoa vain, mitä olen tässä teille sanonut — että olemme avuttomat, ellemme saa koko piiriä järjestymään. Toistaiseksi miesten on tyytyminen kohtaloonsa; heidän tulee tehdä, mitä voivat, säilyttääkseen järjestönsä.»
»Mutta kaikki asiassa toimineet miehet ajetaan pois!»
»Ei, ei kaikkia — harvoin ne saavat kaikkia selville.»
Tässä puuttui puheeseen vanha juro saksalainen. Viime vuonna oli yhtiö erottanut palveluksestaan seitsemättätuhatta miestä, jotka olivat toimineet järjestymisen hyväksi tai joita oli siitä epäilty.
»Seitsemättätuhatta!» toisti Hal. »Tarkoitatteko tästä piiristä?»
»Tarkoitan.»
»Mutta eihän koko piirissä ole enempää kuin kaksitoista- tai viisitoistatuhatta kaivosmiestä!»
»Sen tiedän.»
»Kuinka siis voitte milloinkaan saada järjestymistä aikaan?»
Toinen vastasi tyynesti: »Kohtelevat uusia miehiä aivan samoin kuin vanhoja.»
Hal johtui äkkiä ajattelemaan John Edströmin muurahaisia. Siinä ne olivat, rakensivat siltaansa, rakensivat sitä yhä uudelleen, miten usein aallot sen veivätkin mukanaan. He eivät olleet niin kärkkään kärsimättömiä kuin joutilaan luokan nuoret, jotka ovat tottuneet kulkemaan omaa tietänsä, tottuneet pitämään vapautta, inhimillisiä olosuhteita ja oikeutta elämän välttämättömyyksiin kuuluvina. Hal oppi paljon näiden miesten kanssa keskustellessaan, mutta oppi vieläkin enemmän heidän ollessaan vaiti — siitä tyynestä, asiallisesta tavasta, jolla he käsittelivät hänen mieltään kuohuttaneita seikkoja. Hän alkoi käsittää, mitä merkitsee Pohjois-Laakson kurjille raukoille annettu pyhä lupaus. Sen täyttäminen vaatisi enemmän kuin pelkkää kiihtymyksen leimahdusta, se vaatisi järkeä, kärsivällisyyttä, ja kuria, vuosikausia kestävää oppimista ja ankaraa työtä!
19.
Hal huomasi olevan välttämätöntä yhtyä työväen johtajien mielipiteeseen. Heillä oli kokemusta, he kykenivät asiaa arvostelemaan. Kaivosmiesten oli meneminen takaisin työhön, ja Cartwright, Alec Stone ja Jeff Cotton tulisivat ajamaan heitä niinkuin ennenkin. Tyytymättömät voivat vain yrittää salaa järjestyä.
Jerry Minetti mainitsi Jack Davidin. Hän oli lähtenyt takaisin aamulla, johtajia tapaamatta. Hän siis voi välttää epäluulot, jäädä työhön ja auttaa salassa suoritettavan työn menestymistä.
»Entä kuinka on sinun laitasi?» kysyi Hal. »Taisit jo keittää haukesi.»
Jerry ei ollut lausepartta milloinkaan kuullut, mutta käsitti sen tarkoituksen. »Aivan varmasti!» sanoi hän. »Keittänyt niin että kelpaa!»
»Ettekö nähneet urkkijoita eteisessä?» kysyi Hartman.
»En ole vielä oppinut niitä tuntemaan.»
»Varmaan opitte, jos pysytte näissä toimissa. Toimistomme avaamisen jälkeen on lakkaamatta seisonut puoli tusinaa kadun toisella laidalla. Miestä, joka käy luonamme, seurataan aina kaivokselle asti, ja hän joutuu pois jo samana päivänä. Ovat murtaneet auki pulpettini yöllä ja varastaneet kirjeitäni ja papereitani; ovat lukemattomat kerrat uhanneet tappaa meidät.»
»En ymmärrä, kuinka voitte saada mitään aikaan.»
»Ne eivät voi meille mitään. Luulivat saaneensa pulpetistani järjestäjien luettelon. Mutta minä kuljetunkin luetteloa päässäni.»
»Se ei olekaan mikään helppo asia», virkkoi Moylan. »Haluatteko tietää, kuinka monta miestä meillä on toimessa? Yhdeksänkymmentäseitsemän: Ja niistä eivät ole saaneet käsiinsä ainoatakaan.»
Hal kuunteli ihmeissään. Työväenliike näyttäytyi uudessa valossa! Tuo tyyni, päättäväinen vanha saksalainen, jota olisi voinut luulla herkkukauppiaaksi, tuo hilpeäkatseinen irlantilaispoika, jonka olisi voinut ajatella saattelevan jotakin neitiä palokunnan tanssiaisiin — he olivat kapteeneita sapöörijoukossa, joka uursi Peter Harriganin ahnaan linnoituksen perustuksia.
Hartman ehdotti, että Jerry antautuisi kokeeksi sellaiseen työhön. Hänet ajettaisiin varmaan pois Pohjois-Laaksosta, joten hän voi yhtä hyvin lähettää perheelleen sanan kehoittaen heitä tulemaan Pedroon. Siten hän voi pelastaa itsensä järjestämistyötä varten, sillä yhtiön urkkijat seurasivat aina miestä kaivoksille saakka saadakseen tietoonsa hänen nimensä. He eksyisivät jäljiltä, jos Jerry lähtisi junalla Western Cityyn, ja niin hän voisi siirtyä toisille kaivoksille suorittamaan työtänsä italialaisten keskuudessa. Jerry suostui mielellään ehdotukseen; se siirtäisi tuonnemmaksi sen pahan päivän, jona Rosa pienokaisineen jäisi sattuman armoille.
Heidän vielä keskustellessaan soi puhelin. Hartmanin sihteeri ilmoitti Sheridanista vastikään kuulleensa poiskiidätetyn lähetystön kohtalosta. Koko joukko, kahdeksan miestä ja Mary Burke, oli viety läheiselle Hortonin asemalle ja työnnetty siellä junanvaunuun julmasti uhaten. He olivat kuitenkin astuneet junasta seuraavalla pysäkillä ja selittivät aikovansa tulla Pedroon. He voivat saapua hotelliin aivan pian.
Hal tahtoi olla heitä näkemässä ja lähti alakertaan ilmoittamaan asiasta veljelleen. Syntyi tietenkin uusi kiista. Edward huomautti, että Pedron näköalat olivat verrattain yksitoikkoiset, ja Hal osasi ehdottaa vain, että veli lähtisi hänen tuttaviensa luo, joilta hän voisi oppia paljonkin, kunhan suostuisi oppimaan. Hän saisi olla läsnä lähetystön istunnossa — siinä oli kahdeksan miestä ja nainen, jotka olivat uskaltaneet käydä sankarilliseen tekoon ja olivat joutuneet rikoksen uhreiksi. Edwardin ei tarvinnut pelätä ikävystyvänsäkään heidän seurassaan. Heidän joukossaan oli esimerkiksi sinisilmäinen Tim Rafferty, vaitelias nokiposkinen veikko, joka oli lehahtanut ilmoille mustasta onkalostaan odottamatta levittäen kaunopuheisuutensa kultaiset siivet, oli Mary Burke, jota koskevan kirjoituksen Edward voi lukea Western CitynGazetteniltapäiväpainoksesta: »Kivihiilikenttien Jeanne d'Arc» tai jotakin muuta yhtä kuvanomaista. Edwardin mieliala ei kumminkaan ollut kirkastettavissa. Hän ajatteli, miltä näyttäisi, kun hänen veljensä esiintyisi sanomalehdessä tuon Irlannin Johannan kumppanina!
Hal lähti Jerry Minettin kanssa päivällistä syömään rakennukseen, jota Edward mainitsi vaivaisen hökkelin nimellä; Edward itse kulki yksinäisessä komeudessaan American hotellin ruokasaliin. Hän ei kumminkaan saanut kauan olla yksin; aivan pian siirsi eräs teräväpiirteinen nuori mies tuolin hänen viereensä ja aloitti keskustelun. Hän sanoi olevansa kauppamatkustaja, hän toimi lyhyttavara-alalla; entä Edward? Edward vastasi jurosti, ettei toiminut millään alalla, mutta nuori mies ei ollut torjuttavissa — hänen alansa oli nähtävästi karaissut hänen tuntojansa. Herättivätkö kivihiilikaivokset Edwardin mielenkiintoa? Oliko hän käynyt siellä? Nuori mies kyseli niin vääjäämättömästi ja palasi asiaan niin monet kerrat, että seikka vihdoin alkoi Edwardille selvitä: hän oli joutunut erään urkkijan huomion esineeksi! Niin omituista kuin olikin, ärsytti tämä asia Edwardia arvostelemaan Peter Harriganin järjestelmää enemmän kuin kaikki hänen veljensä kaunopuheiset kertomukset Pohjois-Laaksossa harjoitetusta sorrosta.
20.
Pian päivällisen jälkeen saapui karkoitettu lähetystö, ruumiiltaan ja sielultaan uupuneena. He tiedustelivat Johann Hartmania, ja heidät neuvottiin huoneeseen, missä syntyi kiusallinen kohtaus. Kahdeksaa miestä ja yhtä naista, jotka olivat rohjenneet käydä sankarilliseen yritykseen ja olivat joutuneet rikoksen uhreiksi, ei ollut helppo saada uskomaan, että heidän ponnistuksensa ja uhrauksensa olivat ihan hukkaan menneet, ja he lausuivatkin arastelematta, mitä ajattelivat pettäjistään.
»Te olette yrittäneet saada meitä nousemaan!» huudahti Tim Rafferty. »Niin kauan kuin muistan, olette vaatineet isääni itseänne auttamaan — ja nyt, kun teemme, mitä tahdotte, jätätte meidät oman onnemme nojaan!»
»Me emme ole milloinkaan kehoittaneet teitä tekemään lakkoa», sanoiMoylan.
»Ette tosiaankaan. Olette vain kehoittaneet meitä maksamaan veroa, jotta voitte itse nauttia lihavia palkkoja.»
»Palkkamme eivät ole kovin lihavat», virkkoi nuori johtaja kärsivällisesti. »Saatte siitä varmuuden, jos otatte asiasta selkoa.»
»Olivatpa millaiset tahansa, joka tapauksessa ette niitä menetä; meillä sitävastoin ei ole mitään. Me olemme maantiellä. Katsokaa meitä — ja useimmilla meistä on sitäpaitsi perhe. Minulla on vanha äiti ja koko joukko veljiä ja sisaria, ja isäukko ei kelpaa enää työhön. Mihin luulette meidän joutuvan?»
»Me autamme teitä, minkä voimme, Rafferty —»
»Menkää hiiteen!» huusi Tim. »Minä en kaipaa teidän apuanne. Jos haluan saada vaivaisapua, käännyn piirikunnan puoleen. Siellä on toinen samanlainen veijarijoukko, mutta ne eivät ainakaan väitä olevansa työmiehen ystäviä.»
Oli käynyt niinkuin Tom Olson oli ennakolta sanonut käyvän — työmiehet olivat hämmentyneet, eivät tietäneet, kehen luottaa, epäilivät niitäkin, jotka kiihkeimmin halusivat heitä auttaa. »Tim», virkkoi Hal, »ei auta puhua tuolla tavalla. Meidän täytyy oppia kärsivällisyyttä —»
Poika kääntyi Halin puoleen. »Mitä sinä siitä asiasta tiedät? Sinulle on kaikki pelkkää leikkiä. Sinä voit lähteä ja unohtaa koko asian, kun olet saanut kylliksesi. Sanovat sinulla olevan rahoja!»
Hal ei tuosta pahastunut; hänen omatuntonsa sanoi hänelle samaa. »Minun asemani ei ole niin helppo kuin luulet, Tim. Ihmisellä voi olla vaivana muukin kuin rahanpuute —»
»Onhan teillä vaivaa — teillä rikkailla!» ivaili Tim.
Toiset lähetystön jäsenet kuuluivat moittien murahtavan.
»Hyvä Jumala, Rafferty!» virkkoi Moylan, »Me emme voi sitä auttaa — olemme yhtä voimattomat kuin te!»
»Sanotte olevanne voimattomat, mutta ette yritäkään!»
»Yritä! Tahdotteko meidän tukevan lakkoa, jonka ennakolta tiedämme epäonnistuvan? Yhtä hyvin voisitte ehdottaa, että paneudumme pitkäksemme ja annamme hiilivaunun kulkea ylitsemme. Me emme voi voittaa! Minä vakuutan, ettemme voi voittaa! Tuhoisimme vain järjestömme.»
Moylan intoutui yhtäkkiä. Hän oli nähnyt tässä piirissä toistakymmentä siellä täällä leimahtanutta lakkoa ja monia kymmeniä nuoria lakkolaisia, jotka olivat kodittomina, puutteeseen joutuneina, katkeroituneina purkaneet pettymyksensä häneen. »Sanotte, että voisimme tukea teitä varoillamme siinäkin tapauksessa, että yhtiö käyttäisi kaivoksissaan rikkureita. Mutta mihin siten joutuisimmekaan, Rafferty? Minä olen nähnyt monen yhdistyksen joutuvan karille, vaikka en olekaan vielä kovin vanha. Jos meillä olisi pankki, niin tukisimme kaikkia maan kaivosmiehiä; heidän ei tarvitsisi mennä työhön, ennenkuin ovat saaneet oikeutensa. Mutta ne rahat, joita nyt käyttelemme, ovat kaivosmiesten ansaitsemat — he ansaitsevat niitä nytkin kaivoksissaan, aivan samoin kuin sinä ja isäsi, Rafferty. He antavat meille rahoja ja sanovat: 'Käyttäkää ne yhdistyksen rakentamiseen. Käyttäkää ne niiden miesten hyväksi, jotka eivät ole järjestyneet — ottakaa ne hoiviinne, jotteivät alenna palkkojamme ja toimi rikkureina. Mutta älkää Jumalan nimessä niitä tuhlatko; me ansaitsemme rahamme kovalla työllä, ja ellemme näe tuloksia, ette saa meiltä enää mitään? Etkö käsitä, kuinka on asian laita? Ja kuinka se on meille tärkeä, paljoa tärkeämpi kuin vaivaisten palkkojemme menettäminen — vaikka ette suostukaan meistä mitään niin hyvää uskomaan. Teidän ei pidä puhua minulle niinkuin Peter Harriganin pojalle. Minä olin jarruttajapoika ollessani kymmenen vuoden ikäinen enkä ole ollut poissa kaivoksesta niin kauan, että asia olisi ehtinyt tyyten unohtua. Voitte uskoa, ettei minua pidä öisin valveilla toimeentulon pelko — olen näet hankkinut itselleni tietoja öisin opiskelemalla ja tiedän aina voivani saada toimen, joka minut elättää — vaan se pelko, etten käytä kaivosmiesten rahoja parhaalla tavalla, se ajatus, että olisin voinut hiukan vähentää heidän kurjuuttaan, jos olisin tehnyt niin tai ollut tekemättä näin. Tullessani tänne yöjunassa ajattelin koko ajan, junan kolketta kuunnellessani: 'Nyt tulen jälleen näkemään kärsimystä, tulen näkemään, kuinka muutamat kelpo miehet kääntyvät meitä vastaan, koska eivät voi käsittää, että me saamme yhä nauttia palkkaa, vaikka he saavat potkut. Kuinka saan heille selväksi, että työskentelen heidän puolestaan — niin väsymättömästi kuin tiedän työskenteleväni — ja ettei minua sovi syyttää heidän osakseen tulleista vaikeuksista?'»