Tähän toimeen sisältyvät velvollisuudet kuuluivat Pohjois-Laaksossa lähinnä Jeff Cottonille, aluepäällikölle. Hän ei ollut näköjään sellainen mies kuin olisi luullut hänen virkansa edellyttävän. Hän oli laiha, melkein hienonnäköinen, henkilö, joka frakkiin puettuna olisi kelvannut diplomaatiksi. Hänen ärtyessään vääntyi suu kuitenkin rumaksi, ja hänellä oli aina mukanaan tuliase, jossa nähtiin kuusi uurretta; sitäpaitsi hänellä oli sheriffin-merkki, jonka nojalla hän voi rankaisematta lisätä uurremerkkiensä lukua. Jeff Cottonin tullessa lähti räjähdysvalmis mies aina pois ollakseen räjähtäväinen yksikseen. Pohjois-Laaksossa vallitsi niinmuodoin »järjestys», ja ainoastaan lauantai- ja sunnuntai-iltoina, humalaisia hillittäessä, tai maanantai-aamuina, kun heitä täytyi potkien retuuttaa työhön, voi havaita, millaisilla perustuksilla tämä »järjestys» lepäsi.
Paitsi Jeff Cottonia ja hänen apuriansa Adamsia, joilla oli virkamerkit ja jotka tunnettiin, oli toisia apureita, joilla ei ollut mitään merkkejä ja jotka edellytettiin tuntemattomiksi. Palatessaan kaivoksesta eräänä iltana Hal sanoi kroatialaiselle muulinajajalle Madvikille jotakin yhtiön myymälän korkeista hinnoista ja hämmästyi kovin, kun mies potkaisi häntä nilkkaan. Myöhemmin, kun he olivat menossa illalliselle, Madvik selitti asian. »Se punanaamainen, Gus. Pidä varasi — se on yhtiön urkkija.»
»Niinkö tosiaan?» kysyi Hal täynnä mielenkiintoa. »Mistä sen tiedät?»
»Tiedän. Kaikki tietävät.»
»Hän ei näytä kovin viisaalta», virkkoi Hal, jonka käsitykset salapoliiseista olivat muodostuneet Sherlock Holmesin nojalla.
»Ei tarvitse paljon viisautta. Menee päällysmiehen luo, sanoo: 'Joe lurjus puhuu liikoja. Sanoo myymälän varastavan.' Vaikka pirun tyhmä sen tekee. Eikö niin?»
»Epäilemättä», myönsi Hal. »Ja saako hän siitä palkan yhtiöltä?»
»Päällysmies maksaa. Antaa juoda, antaa vähän rahaa. Sitten päällysmies tulee, sanoo sulle: 'Pidät liika suurta suuta, mies. Mene helvettiin tästä!' Ymmärrätkö?»
Hal ymmärsi.
»Menet pois tästä kanjonista. Tulet toiseen kaivokseen. Päällysmies kysyy: 'Missä olet ollut työssä?' Sanot: 'Pohjois-Laaksossa.' Hän sanoo: 'Mikä nimi?' Sinä sanot: 'Joe Smith', Hän sanoo: 'Odota.' Menee sisään, katsoo paperia, tulee ulos, sanoo: 'Ei ole työtä!' Sinä sanot: 'Miksei?' Hän sanoo: 'Pidät liika suurta suuta, mies. Mene helvettiin!' Ymmärrätkö?»
»Tarkoitat mustaa kirjaa?» sanoi Hal.
»Niin, mustaa kirjaa. Puhelimellakin taitavat saada kaikki tietää. Jos teet jotakin pahaa, puhut ammattiyhdistyksestä» — Madvik oli alentanut ääntänsä ja lausunut viimeisen sanan kuiskaten — »lähettävät kuvasi — et saa työtä missään koko valtiossa. Mitä siitä pidät?»
11.
Aivan pian Hal näki tämän urkkimisjärjestelmän toiminnassa ja alkoi hiukan ymmärtää niitä voimia, jotka pitivät näitä hiljaisia ja kärsivällisiä armeijoja työssään. Eräänä sunnuntaiaamuna hän oli kävelemässä muulinajaja Tim Raffertyn kanssa, jonka leppoisissa nuorissa, hiilenmustentamissa kasvoissa oli uneksiva sininen silmäpari. He tulivat Timin asunnolle, ja Tim kehoitti Halia astumaan sisään. Timin isä oli kumarainen ja työn raatelema mies, mutta hänen rotevassa ruumiissaan, joka oli monen miespolven aikana hiilikaivoksissa ahertaneiden miesten perintöä, asui vielä ankara voima. Hänet tunnettiin »Vanhan Raffertyn» nimellä, vaikka hän ei ollut vielä läheskään viidenkymmenen vuoden ikäinen. Hän oli aloittanut työn kaivospoikana yhdeksän vuoden iässä ja näytti nyt vieraalle haalistunutta nahkakantista albumia, jossa oli »vanhan maan» sukulaisten kuvia — miehiä, joilla oli alakuloiset, syväuurteiset kasvot ja jotka istuivat erittäin jäykkinä ja juhlallisina tullakseen ikuistetuiksi jälkipolvia varten.
Perheenäiti oli laiha harmaahapsinen nainen, joka oli menettänyt hampaansa, mutta säilyttänyt lämpimän sydämensä. Hal mieltyi häneen, koska koti oli siisti, ja istuutui kynnykselle, ympärillään joukko pieniä Rafferty-suvun jäseniä, joiden kasvot hohtelivat sunnuntaista puhtautta. Hän lumosi lapset kertomalla heille Clark Russellin ja Mayne Reidin teoksista sieppaamiansa seikkailuja. Siitä hyvästä häntä kehoitettiin jäämään päivälliselle. Hän sai puhtaan veitsen ja kahvelin ja lautasellisen höyryävän kuumia perunoita, joiden vieressä oli pari suolatun sianlihan viipaletta. Ateria oli niin oivallinen, että Hal heti tiedusteli, saisiko muuttaa majapaikastaan tänne aterioimaan.
Mrs Raffertyn silmät suurenivat. »Miksipä ei», sanoi hän, »mutta luuletteko, että siihen suostuvat?»
»Minkätähden eivät suostuisi?» kysyi Hal.
»Se olisi huono esimerkki toisille.»
»Tarkoitatteko, että minun on pakko pysyä Remnitskin luona?»
»Yhtiöllä on kuusi eri majataloa», sanoi emäntä.
»Mitä ne tekisivät, jos muuttaisin luoksenne?»
»Ensin teille vihjattaisiin asiasta, ja sitten te lähtisitte näiltä kaivoksilta ja me luultavasti jäljessänne.»
»Mutta onhan koppikaupungin asukkailla paljonkin asunto- ja ruokavieraita», huomautti Hal.
»Niin niillä! Kukaan ei heistä välitä — elivät miten elivät. Mutta te olette alun pitäen asunut Reminitskin luona, ja teidän poistuminen ei olisi mikään terveellinen asia.»
»Ymmärrän», nauroi Hal. »Täällä näyttää olevan paljonkin epäterveellisiä asioita.»
»Aivan varmasti! Nick Ammons ajettiin pois, kun hänen vaimonsa oli ostanut maitoa alhaalta laaksosta. Oli lapsi kipeänä, ja myymälästä saadussa sinkossa ei ole paljonkaan ytyä. Sekoittavat siihen luullakseni liitua; pohjalle ainakin jää valkoinen sakka.»
»Teidän siis täytyy ostaa ostettavanne yhtiön myymälästä?»
»Luulin teidän sanoneen, että olette jo ennenkin ollut työssä hiilikaivoksessa», sanoi Vanha Rafferty, joka oli siihen asti kuunnellut mitään virkkamatta.
»Niin olen», vastasi Hal. »Mutta siellä eivät asiat olleet ihan yhtä hullusti.»
»Enpä sitten tiedä, missä olette ollut», sanoi mrs Rafferty, »jos tässä maassa. Minä ja ukkoni olemme haeskelleet vuosikausia.»
Siihen saakka keskustelu oli sujunut luontevasti; mutta nyt tuntui äkkiä kuin olisi langennut jokin varjo — pelon varjo. Hal huomasi Vanhan Raffertyn katsahtavan vaimoonsa, kurtistavan kulmiansa ja viittaavan. Mitä he tiesivätkään tästä sievästä nuoresta vieraasta, joka puhui ylen liukkaasti ja oli ollut monilla maailman kulmilla?
»Ei ole asiamme valittaa», sanoi ukko.
Ja hänen eukkonsa ehätti lisäämään: »Jos päästäisivät tänne kulkukauppiaita ja muita sellaisia, ei siitä taitaisi tulla loppuakaan. Meillä on täällä yhtä hyvä olo kuin missä muualla tahansa.»
»Työmiehen elämä ei ole leikin asia, yrittipä sitä missä tahansa», täydensi toinen, ja kun nuori Tim pyrki ilmaisemaan omaa ajatustansa, he keskeyttivät hänen puheensa niin ilmeisen pelokkaasti, että Hal tunsi sydämessään kipeätä sääliä ja kiiruhti vaihtamaan puheenaihetta.
12.
Saman sunnuntaipäivän iltana Hal lähti tervehtimään Mary Burkea niinkuin oli luvannut. Mary avasi hökkelin oven päästääkseen hänet sisään, ja Hal sai miellyttävän vaikutelman, vaikka valaistuksesta piti huolta vain himmeä öljylamppu. »Tervetuloa», sanoi Mary samoinkuin oli sanonut vieraan tuiskahtaessa vuoren rinteeltä pesupihalle. Hal astui sisään hänen jäljessään ja huomasi, että miellyttävä vaikutus johtui Marystä itsestään. Kuinka raikkaalta ja puhtaalta hän näyttikään! Vanha sininen karttuunileninki, joka viime kerralla ei ollut ihan puhdas, oli nyt pesty ja silitetty, ja olkapään repeämä oli paikattu haalistumattomalla sinisellä tilkulla.
Maryn kodissa oli vain kolme huonetta, ja kun kahta niistä käytettiin makuusuojina, hänen täytyi ottaa vieraansa vastaan keittiössä. Hal huomasi, että huone oli alaston — ei ollut edes kelloa seinää koristamassa. Ainoa viehätys, jonka tyttö oli voinut siihen luoda vierasta odottaessaan, oli siisteys. Lankkulattia oli äskettäin hiekalla hangattu ja pesty; keittiön pöytä oli sekin puhdistettu, samoin liedellä oleva kattila ja särkynyt teekannu ja vadit hyllyllä. Keittiössä olivat Maryn pieni veli ja sisar: Jennie, tummasilmäinen ja tummatukkainen pikkutyttö, heiveröinen, kasvoissa alakuloinen, melkein säikähtynyt ilme, ja Tommie, pyöreäpäinen pojannaskali, tuhansien toisten pyöreäpäisten ja kesakkoisten poikien kaltainen. Molemmat istuivat nyt erittäin jäykkinä tuolillaan katsoa tuijotellen tulijaa hiukan äkäisesti, kuten hänestä tuntui. Hal otaksui, että hekin olivat joutuneet saamaan osansa yleisestä puhdistuksesta. Kun oli ollut epävarmaa, milloin vieras saapuisi, heitä oli varmaan vaadittu peseytymään joka ilta, ja Hal voi kuvitella perheessä sattuneita häiriöitä ja huomautuksia, jotka eivät olleet ylen suopeita Maryn uudelle tuttavalle.
Talossa tuntui vallitsevan jonkinlainen levottomuus. Mary ei kehoittanut vierasta istuutumaan, vaan seisoi epäröiden. Tulijan lausuttua lapsille joitakin ystävällisiä sanoja Mary virkkoi äkkiä: »Emmekö lähde kävelemään, mr Smith, niinkuin puhe oli?»
»Minä lähden mielelläni!» sanoi Hal. Maryn kiinnittäessä hattuaan haljenneen kuvastimen edessä Hal hymyili lapsille ja toisti kaksi säettä Harriganin laulusta:
»Ah armas Mari-Anna, sa ethän kaunaa kanna, — kuunhohtoinen iltamme on!»
Tommie ja Jennie olivat niin aralla mielellä, etteivät kyenneet mitään vastaamaan, mutta Mary huudahti: »Läkkikannun pohja täällä hohtaa, ei muu mikään!»
He lähtivät. Oli mieluisaa kävellä kuutamossa lauhkeana kesäyönä — varsinkin kun olivat ehtineet kylän etäisempiin osiin, missä ei ollut niin paljon väsynyttä väkeä kynnyksillä ja meluisasti leikkiviä lapsia. Oli toisiakin nuoria pareja käyskelemässä saman kuun alla; ankarinkaan päivän uurastus ei voinut tyhjentää heidän tarmoansa siinä määrin, etteivät he olisi tunteneet tämän lauhkean kesäyön tenhoa.
Hal tunsi itsensä väsyneeksi ja nautti kävelystä ja hiljaisuudesta; mutta Mary Burke koki saada selkoa salaperäisestä nuoresta miehestä, jonka seurassa oli. »Te ette varmaankaan ole ollut kauan hiilikaivoksissa, mr Smith?» kysyi hän.
Hal joutui hiukan hämilleen. »Kuinka olette sen huomannut?»
»Te ette näytä sellaiselta ettekä puhu niin. Olette aivan toisenlainen kuin kaikki täällä olevat. En tiedä, kuinka sanoisin, mutta te saatte minut ajattelemaan runokirjoja.»
Vaikka tuo vilpitön tunnustus Halia miellytti, hän ei kumminkaan halunnut puhua omasta salaisuudestansa, vaan turvautui »runokirjoja koskevaan» kysymykseen. »Olen lukenut muutamia», sanoi tyttö, »ehkä enemmän kuin luulette». Lausetta säesteli hänen uhma-ilmeensä.
Hal kyseli enemmän ja sai tietää, että Mary, samoinkuin kreikkalaispoika Andy, oli joutunut häiritsevän amerikkalaisen laitoksen, kansakoulun vaikutuksen alaiseksi. Hän oli oppinut lukemaan, ja sievä nuori opettajatar oli häntä auttanut lainaamalla hänelle kirjoja ja kuvalehtiä. Niin hän oli saanut aarrekammion avaimen, loihditun maton, jolla voi matkata maailman ympäri. Mary itse käytti noita vertauskuvia, sillä »Tuhat yksi yötä» oli ollut hänelle lainattujen kirjojen joukossa. Sadepäivinä hän piiloutui sohvan taakse paikkaan, johon sattui päivänvalo — lukeakseen siellä pienten veljien ja sisarten häiritsemättä!
Joe Smith näytti lukeneen samat kirjat, ja se tuntui Marystä merkilliseltä, koska kirjat ovat kalliita ja vaikeita saada. Hän kertoi, kuinka oli etsinyt paikkakunnalta uusia taikamattoja ja oli löytänyt Longfellow'n kirjoittaman »runokirjan», erään Amerikan historiaa käsittelevän teoksen, »David Copperfield»-nimisen romaanin ja viimeiseksi kaikkein omituisimman asian, erään toisen tarinan, jonka nimenä oli »Ylpeys ja ennakkoluulo». Omituinen sattumanoikku: häveliäs ja hereätunteinen Jane Austen kaivoskylässä kaukana karussa Lännessä! Kokonainen seikkailu Janelle samoinkuin Maryllekin!
Hal ihmetteli itsekseen, miten Mary oli sitä lukenut. Oliko hän puotipiikaisten tavoin hekumoinut sen väljähtyneen hyvänolon kohtauksissa? Kohta Hal huomasi, että Maryn mieli oli kerännyt siitä itseensä ainoastaan epätoivoa. Tuo hänen olopiirinsä ulkopuolella eletty vapaa ja puhdas maailma, sen ihmiset, jotka viettivät kaunista ja vaivaamaksavaa elämää, ei ollut häntä varten; hän oli kahlehdittu pesusoikon ääreen kaivoskylään. Hän sanoi, että asiat olivat kääntyneet paljoa huonommalle tolalle hänen äitinsä kuoltua. Hänen äänensä muuttui kumeaksi ja kalseaksi. — Hal ei muistanut milloinkaan kuulleensa äänen ilmaisevan niin syvää toivottomuutta.
»Ettekö ole ollut missään muualla kuin täällä?» kysyi hän.
»Olen ollut kahdessa kaivoskylässä», vastasi Mary, »ensin Gordonissa ja sitten East Runissä. Mutta ne ovat kaikki yhdenlaiset.»
»Olettehan sentään käynyt kaupungeissa?»
»Vain edestakaisin, kerran tai kahdesti vuodessa. Kerran olinSheridonissa ja kuulin erään rouvan laulavan.»
Tyttö vaikeni vähäksi aikaa, painuen tuohon muisteloon. Sitten hänen äänensä yht'äkkiä muuttui — ja Hal voi pimeässä kuvitella, kuinka hän heitti päätänsä uhmaten. »Minä en tahdo vaivata seuraani huolillani! Tiedänhän, kuinka ikävystyttävää on, kun kuulee sellaista toiselta — esimerkiksi lähimmältä naapuriltani, mrs Zambonilta. Tunnetteko hänet?»
»En.»
»Eukko rukalla on huolia riittämään asti, Jumala paratkoon. Hänen miehestään ei ole juuri mihinkään — hän on väkeviin menevä. Hänellä on yksitoista lasta, ja se on liikaa yhden naisen osalle. Eikö teistäkin?»
Hän esitti kysymyksen niin lapsellisen luontevasti, että Halin täytyi nauraa. »Epäilemättä», vastasi hän.
»Niin, minä uskon, että ihmiset auttaisivat häntä enemmän, ellei hän niin kovin valittaisi! Toinen puoli on sitäpaitsi jotakin slaavilaista kieltä, jota ei kukaan ymmärrä!» Mary alkoi kertoa hupaisia asioita eukko Zambonista ja muista monikielisistä naapureistaan jäljitellen heidän murrettansa, joka kovin rikkoi irlantilaisen kieliparren sääntöjä. Hänen huumorinsa tuntui luontevalta ja viehättävältä, ja Hal johdatti hänet iloisempiin keskusteluaiheisiin.
13.
Mutta kun he sitten olivat kotiin palaamassa, sattui seikka, joka tärveli mielialan. Takaa kuului askelia, ja Mary kääntyi katsomaan; sitten hän tarttui Halin käsivarteen, veti hänet varjoon tien viereen ja kehoitti kuiskaten olemaan hiljaa. Heidän ohitsensa kulki kumarainen mies hoippuen puolelta toiselle.
Miehen käännyttyä ja mentyä sisään Mary sanoi: »Isäni. Hän on ilkeä ollessaan tuossa tilassa.» Hal kuuli tytön nyyhkivän pimeässä.
Siinä siis oli Maryn huoli — se kotoisen elämän vaikeus, johon hän oli viitannut ensimmäistä kertaa kohdattaessa! Hal ymmärsi nyt yht'äkkiä monta seikkaa — minkätähden hänen kotinsa oli vailla kaikkia koristeita ja miksi hän ei ollut kehoittanut vierastaan istumaan. Hän seisoi mitään virkkamatta, koska ei tietänyt, mitä sanoa. Ennenkuin hän ehti puhua, Mary huudahti: »Voi, kuinka vihaan tuota O'Callahania, joka myy sitä ainetta isälleni! Hänen kodissaan on kyllin ruokaa, ja hänen vaimonsa käy joka sunnuntai kirkossa silkkiin puettuna ja pitäen itseänsä paljoa parempana tavallisen kaivosmiehen tytärtä! Toisinaan tekisi mieleni tappaa molemmat.»
»Se ei paljoa auttaisi», huomautti Hal.
»Ei, sen tiedän, tulisi vain joku toinen hänen sijaansa. Täytyisi tehdä enemmän, muuttaa olot täällä perinpohjin. Täytyisi päästä käsiksi niihin, jotka hyötyvät Callahanista.»
Maryn mieli siis haeskeli syitä! Hal oli otaksunut hänen kiihtymyksensä johtuneen nöyryytyksestä tai siitä, että hän pelkäsi kotiin tultuaan joutuvansa ikävään kohtaukseen; mutta tyttö ajattelikin kauhean juoppouskysymyksen syvempiä juuria. Hal Warnerissa oli vielä niin paljon itsetiedotonta keikarimaisuutta, että tuollainen tavallisen kaivosmiehen tyttäressä ilmenevä seikka häntä hämmästytti. Siitä johtui, että hänen säälinsä muuttui älylliseksi mielenkiinnoksi samoinkuin ensimmäisen kohtauksen aikana.
»Juopottelu lakkautetaan vielä kokonaan», sanoi hän. Hän ei ollut tietänyt olevansa kieltolain kannattaja; hän oli muuttunut sellaiseksi yhtäkkiä!
»Olisi parasta, jos lakkauttaisivat sen heti», sanoi tyttö. »Muuten voi olla liian myöhäistä. Sydäntä ahdistaa, kun näkee nuorten poikain palaavan kotiin niin humalaisina ja hoiperrellen, etteivät kykene edes tappelemaan.»
Hal ei ollut ehtinyt näkemään paljoa näistä asioista Pohjois-Laaksossa.»Myyvätkö ne pojillekin?»
»Tietysti, kuka siitä välittäisi? Pojan raha on yhtä hyvää kuin miehen.»
»Mutta luulisipa yhtiön —»
»Yhtiö antaa vuokralle kapakkarakennuksen — muusta se ei välitä.»
»Mutta täytyyhän niiden välittää työmiestensä kelpoisuudesta!»
»Työmiehiä he saavat uusia kuinka paljon hyvänsä. Ellet kelpaa työhön, sinut potkaistaan pois, ja siinä koko juttu.»
»Onko niin helppo saada taitavaa työväkeä?»
»Hiilen kaivaminen ei kysy erinomaista taitoa. Sitä vaatii luittenne varjeleminen — ja jos teidän kannattaa ne rikkoa, niin yhtiö puolestaan kestää asian.»
He olivat saapuneet pienen hökkelin luo; Mary seisoi hetken mitään virkkamatta. »Puhun jälleen katkerasti!» huudahti hän sitten äkkiä. »Siitä huolimatta, että lupasin käyttäytyä seurallisesti! Mutta sattuu aina asioita, jotka kumoavat päätökseni.» Hän kääntyi äkkiä ja juoksi sisään. Hal seisoi vähän aikaa aprikoiden tulisiko tyttö takaisin; sitten hän päätti, että tuo oli merkinnyt hyvää yötä, ja lähti hiljalleen kulkemaan katua alaspäin.
Hän taisteli todellista mielenmasennusta vastaan, ensimmäisen kerran Pohjois-Laaksoon tultuaan. Toistaiseksi hänen oli onnistunut pysytellä asioista jossakin määrin loitolla voidakseen katsella tätä teollisuusmaailmaa ennakkoluulottomasti. Mutta tänä iltana oli Maryn herättämä säälintunne vetänyt hänet syvemmälle. Hän voi epäilemättä auttaa tyttöä, löytää hänelle työtä ympäristöstä, joka ei ollut siinä määrin musertavaa; mutta nyt hänen mieleensä nousi kysymys: kuinka paljon mahtoikaan kaivosalueilla olla nuoria ja intomielisiä, elämää ikävöiviä nuoria naisia, joita musersi köyhyys ja juoppouden aiheuttama taakka?
Halin ohi kulki hämärässä mies, joka tervehti häntä nyökäten ja kättään heilahduttaen. Hän oli kunnianarvoisa herra Spragg, jonka virallisena tehtävänä oli taistella väkijuomapaholaista vastaan Pohjois-Laaksossa. Hal oli ollut edellisenä sunnuntaina pienessä valkoisessa kirkossa ja oli kuullut kunnianarvoisen Spraggin ahdasoppisen saaman, jossa pirskotettiin runsaasti karitsan verta ja selitettiin seurakunnalle, missä ja miten he tulisivat saamaan korvauksen tässä murheen laaksossa kokemistaan kärsimyksistä.
Millaiselta ilkeältä ivalta tuo tuntuikaan! Ihmiset olivat epäilemättä aikoinaan uskoneet sellaisia oppeja, olivatpa suostuneet menemään roviollekin niiden puolesta. Mutta nyt ei kukaan mennyt niiden vuoksi poltettavaksi — päinvastoin: yhtiö pakotti jokaisen työmiehen maksamaan niukasta ansiostaan osansa, jotta niitä voitiin yhä saarnata. Kuinka voi pahin uskonkiihkoilijakaan tutustua sellaiseen asiainjärjestelyyn alkamatta epäillä omaa hurskauttaan? Jossakin Yleiseksi Polttoaine-Yhtiöksi nimitetyn suuren osingonmaksukoneen yläpäässä täytyi olla jokin pirullinen äly, joka oli koko asian suunnitellut ja antanut käskynsä kirkolliselle esikunnalle: »Me tahdomme omaksemme nykyisyyden — jätämme teille tulevaisuuden! Me tahdomme ruumiit — jääkööt sielut teidän huostaanne! Opettakaa niille taivaasta, mitä haluatte — kunhan annatte meidän ryöstää heitä maan päällä!»
Tätä pirullista ohjelmaa noudattaen kunnianarvoinen Spragg voi kiivailla väkijuomapaholaista vastaan, mutta ei virkkanut sanaakaan väkijuomamyymäläin vuokralleantamisen tuottamista voitto-osingoista eikä niistä paikallisista politikoitsijoista, jotka elivät yhtiön avustuksen ja anniskelusta koituvien voittovarojen nojalla. Hän ei maininnut mitään nykyaikaisen terveystieteen tuloksista, jotka osoittavat liikarasituksen olevan alkoholihimon syynä. »Tehdasjuoppous» ei näyttänyt kuuluvan Yleisen Polttoaine-Yhtiön teologialle tuttuihin käsitteisiin! Sellaista saarnaa kuunnellessaan ei olisi tosiaankaan arvannut, että sen kuuntelijat olivat ruumiillisia olentoja, ja yhtä mahdoton olisi ollut saarnan nojalla aavistaa, että saarnaajallakin oli ruumis, jota ruokki hänen opettamiensa liian ankaran työn ja liian heikon ravinnon riuduttamien palkkaorjien hankkima ravinto!
14.
Tämän järjestelmän uhrit olivat enimmältä säikytettyjä ja puhuivat kärsimistään vääryyksistä vain kuiskaten, mutta Hal tuli huomaamaan, että kaivosalueella oli eräs paikka, missä he eivät voineet pysyä äänettöminä, vaan sallivat vääryyden tuntonsa voittaa pelon. Tämä paikka oli koko kaivoselimistön keskipiste, sen hermostollisen tarmon keskus, tai vertausta vaihtaaksemme se tuomioistuin, jossa kaivosmies kuuli tuomionsa — joko hyvinvointiin tai puutteeseen ja epätoivoon johtavan.
Se paikka oli siinä, mihin hiili tuli kaivoksesta punnittavaksi ja kirjaan merkittäväksi. Kaivoksesta tultuaan lähti jokainen hiilenkaivaja sinne. Siellä oli taulu, jossa nähtiin hänen numeronsa ja hänen sinä päivänä lähettämiensä vaunujen paino. Ja jokainen mies, oppimattominkin, oli perehtynyt englanninkieleen sen verran, että sai asiasta selkoa.
Hal oli vähitellen tullut käsittämään, että tässä oli varsinainen asiain näyttämö. Useimmat miehet katsahtivat tauluun ja lähtivät sitten vaivalloisesti astumaan, hartiat kumarassa, mitään virkkamatta ja sivuilleen vilkaisematta. Toiset murisivat itsekseen tai — se merkitsi aivan samaa — murisivat toisilleen vierailla kielillänsä. Mutta suunnilleen joka viides osasi puhua englanninkieltä; ja kului tuskin yhtäkään iltaa, jona joku ei purkautunut puhumaan, puinut nyrkkiänsä päin taivasta tai vaakamestaria — hänen selkänsä takana. Sellaisen murisijan ympärille saattoi kerääntyä toisia; huomattava oli, että aluepäällikkö tavallisesti oli läheisyydessä sinä hetkenä.
Eräässä sellaisessa tilaisuudessa Hal huomasi ensi kerran vanhan Sikorian, harmaahapsisen slovakin, joka oli viettänyt kaksikymmentä vuotta näiden seutujen kaivoksissa. Kaikkien kuluneina vuosina kärsittyjen vääryyksien synnyttämä katkeruus kuohahti Vanhan Mikon mielessä, kun hän huutaen mainitsi määriänsä: »Yhdeksäntoista, kaksikolmatta, neljäkolmatta, kaksikymmentä! Onko tuo minun painoni, mestari? Luuletteko minun uskovan, että se on painoni?»
»Se on painonne», lausui vaakamestari kylmästi.
»Juudan nimessä, silloin on vaakanne väärä! Katsokaa vaunua, vaunu on iso! Mitatkaa vaunu, mister, seitsemän jalkaa pitkä, puolineljättä jalkaa korkea, neljä jalkaa leveä. Ja tekö sanotte sen vetävän vain kaksikymmentä?»
»Et lastaa kunnollisesti», sanoi vaakamestari.
»En lastaa kunnollisesti?» toisti vanha kaivosmies.
Hän alkoi yht'äkkiä puhua valittavaan sävyyn, ikäänkuin tuollainen syytös olisi häntä enemmän loukannut kuin suututtanut. »Te tiedätte, kuinka monta vuotta olen ollut näissä töissä, ja sanotte, etten osaa tehdä kuormaa! Kun minä kuorman täytän, täytän sen niinkuin kaivosmies, en niinkuin joku japanilainen, joka ei kaivoksesta mitään ymmärrä. Minä lastaan sen kukkurapääksi niinkuin heinälläkin. Reilusti minä sen lastaan — noin.» Ukko osoitti kädenliikkeillä, mitä tarkoitti. »Sanotte minun saavan vain yhdeksäntoista, kaksikymmentä, mutta siinä on sen verta harjana ja puolitoista sen vertaa pohjalla!»
»Se on painonne», lausui vaakaaja järkähtämättä.
»Mutta teidän vaakanne on väärä, mister! Minä olen aina tottunut saamaan painoni, viisiviidettä, kuusiviidettä kuormaan. Tässä on apulaiseni, kysykää häneltä, eikö ole niin asia. Kuinka on, Bo?»
»Um-m-m-mum,» sanoi Bo, joka oli neekeri, joskin hiilentomu teki rodun havaitsemisen hankalaksi.
»Minä en saa enää irti elatustani!» huudahti vanha slovakki. Hänen äänensä värisi, ja syväänpainuneissa tummissa silmissä oli rukoileva ilme. »Mitä luulette minun saavan? Viidessätoista päivässä viisikymmentä senttiä! Minun täytyy maksaa ruoka ja asunto, ja niin totta kuin tässä seison ja Jumala minua auttakoon vannon, että ansaitsen viisikymmentä senttiä. Minä hakkaan hiiltä enkä saa mitään painoa, en saa yhtään mitään! Vaaka on väärä!»
»Mene tiehesi!» sanoi vaakamestari kääntyen pois. »Mister!» huusi Vanha Mikko lähtien hänen jälkeensä ja vuodattaen koko sielunsa sanoihinsa. »Mitä on tämä elämä, mister? Mies raataa kuin juhta saamatta mitään palkakseen. Omaa ruutiansa polttaa, puolen dollarin verosta ruutia päivässä, mitä siitä sanotte? Kakkaa ja kaivaa ja lakaisee, eikä saa yhtään mitään! Tässä on totisesti köyhä mies, joka rääkkää ruumistansa viimeiseen asti, viimeiseen veren pisaraan! Nälkään te minut näännytätte, se on varmaa! Pitäähän minun saada jotakin syödäkseni, vai eikö?»
Samassa vaakaaja pyörähti häneen päin. »Mene helvettiin», ärjäisi hän. »Jos se ei sinulle sovi, lähde tiehesi. Kitasi kiinni, tai minä suljen sen.»
Vanha mies väistyi väristen taaksepäin ja vaikeni. Hän seisoi siinä vielä vähän aikaa hermostuneesti purren parrakkaita huuliansa. Sitten hänen hartiansa lysähtivät, ja hän kääntyi menemään neekeriapulaisensa kanssa.
15.
Vanha Mikko asui Reminitskin luona, ja Hal etsi hänet illallisen jälkeen. Hänestä sai helposti selkoa, ja hän osoittautui mielenkiintoiseksi tuttavaksi. Hänen kaunopuheisten kuvaustensa nojalla Hal tutustui lukuisiin lähiseudun kaivoksiin. Ukko ei kyennyt hillitsemään kiivasta luontoansa ja oli senvuoksi aina muuttamassa. Mutta kaikki paikat olivat yhtäläiset, sanoi hän, niillä oli aina juonensa, joilla varastivat köyhältä kaivosmieheltä hänen ansionsa. Kaivostyöläinen oli pieni liikemies, sopimuksentekijä, joka otti suorittaakseen määrätyn työn kulunkeineen ja siitä mahdollisesti koituvine voittoineen tai tappioineen. Päällysmies määräsi hänelle työpaikan, ja hänen asiansa oli kiskoa siitä irti kivihiiltä saaden palkaksi viisikymmentäviisi senttiä jokaiselta tonnilta puhdasta hiiltä. Eräissä paikoissa mies voi ansaita hyvin, toisissa taas hän teki työtä viikkomääriä saamatta kokoon ruokarahojansa.
Asia riippui hiilessä olevan kiven ja kuonan paljoudesta. Jos hiilisuoni oli matala, täytyi miehen irroittaa katosta parin jalan paksuudelta kiveä, joka lastattiin erikoisiin vaunuihin pois kuljetettavaksi. Tätä työtä nimitettiin »harjaamiseksi», ja siitä ei kaivosmiehelle maksettu mitään korvausta. Voi myös käydä välttämättömäksi kaivaa uusi käytävä tai poistaa tieltä kiveä, tasoittaa pohjaa ja rakentaa ratoja, joita pitkin vaunut kuljetettiin lastattaviksi; toisinaan taas hiilisuoni johti »vikapaikkaan», jossa oli kallio kivihiilen sijassa — ja kallio oli poistettava, ennenkuin pääsi käsiksi kivihiileen. Kaikkea sellaista työtä nimitettiin »kuolleeksi», ja siitä aiheutui alinomainen sota. Aikaisemmin yhtiö oli korvannut sen erikseen, mutta nyt, kun oli päässyt miehiä mahtavammaksi, se kieltäytyi mitään maksamasta. Kaivosmiehelle oli niinmuodoin tärkeätä saada työpaikkansa kohdassa, jossa ei tarvinnut suorittaa paljon sellaista turhaa työtä. Ja paikan määrääminen oli päällysmiehen asia, joten tässä oli loppumaton tilaisuus suosimiseen ja lahjomiseen, riitelemiseen tai päällysmiehen lämpöisenä pitämiseen. Millaisessa asemassa olikaan mies, joka oli köyhä ja vanha ja ruma eikä osannut hyvin puhua englanninkieltä? kysyi vanha Mikko katkerasti. Päällysmies varasti hänen vaunujansa ja antoi niitä toisille; hän vähensi vaunujen painoa lisäten niille, jotka asuivat hänen luonansa, kestitsivät häntä väkijuomilla tai muuten häntä mielistelivät.
»Minä olin tehnyt työtä viisi päivää Koilliskaivoksessa», sanoi Mikko, »ja niin totta kuin Jumala minua auttakoon, vaikka tähän paikkaan kuolisin, en ollut ansainnut enempää kuin viisitoista senttiä! Neljätoista tuumaa kalliota! Minä sanoin mr Biskopille, ylivalvojalle: 'Maksatteko jotakin tästä kalliosta?' 'Mitä joutavia!' sanoo hän. 'No', sanon minä, 'jos ette maksa, niin en työtä jatka. Mihin minä joudun sen kiven kanssa?' 'Mene helvettiin', sanoo hän, ja kun yritin käydä kimppuun, veti revolverinsa. Sitten lähdin Seetrivuorelle, ja päällysmies antoi minulle työtä, sanoi: 'Mene neljänteen kaivokseen; kiskot ovat kolmannessa ja kiinnikkeet.' Hän sanoi: 'Maksan teille, kun pistätte ne paikoilleen.' Minä kävin asiaan ja tein työtä kello kahteentoista. Kuljetin kolme paria kiskoja ja kiinnikkeitä ja irroitin kaikki naulat —.»
»Irroititte naulat?» kysyi Hal.
»En saanut uusia. Täytyi käyttää vanhoja, irtikiskottuja. Sitten sanoin: 'Kuinka on sen puolen päivän laita, jonka minulle lupasitte?' Hän sanoo: 'Ethän ole vielä hiiltä kaivanut?' 'Mutta tehän lupasitte maksaa, jos väännän irti naulat ja panen kiskot paikoilleen!' Sanoo: 'Yhtiö ei maksa kuolleesta työstä — tiedäthän sen!' Niin sanoi, ja siinä oli koko korvaukseni.»
»Ettekö saanut palkkaa puolen päivän työstä?»
»En mitään. Päällysmies tekee mitä tahtoo hiilikaivoksessa!»
16.
Vanha Mikko kertoi eräästä toisestakin keinosta, jonka nojalla kaivosmies joutui toisten mielivallan alaiseksi, vaunujen varastamisesta. Jokaisella miehellä oli messinkilevyjä, joihin oli merkitty hänen numeronsa, ja hän ripusti vaunua lähettäessään sellaisen levyn vaunun sisäpuolella olevaan koukkuun. Mutta tyhjentämispaikalle oli pitkä matka, joku voi vaihtaa levyn, ja vaunu oli mennyttä. Muutamissa kaivoksissa numero merkittiin liidulla vaunun laitaan, ja eipä ollut vaikea sitä pyyhkiä tai muuttaa! Halin mielestä olisi ollut yksinkertainen asia varustaa vaunu numeroidulla munalukolla, mutta sellainen asian järjestäminen olisi maksanut yhtiölle sata tai kaksisataa dollaria, ja niin jatkui varastaminen vuodesta toiseen.
»Luuletteko päällysmiesten vaunuja varastavan?» kysyi Hal.
»Toisinaan varastavat päällysmiehet, toisinaan päällysmiesten ystävät — toisinaan itse yhtiö omilta miehiltänsä.» Pohjois-Laaksossa väitti vanha slovakki itsensä yhtiön varastavan. Ei hyödyttänyt lähettää päivässä enempää kuin kuusi vaunua, selitti hän, sillä maksua ei koskaan saanut useammasta. Ei myöskään kannattanut lastata enempää kuin tonni vaunuun, sillä vaunuja ei kunnollisesti punnittu, lähetettiin vain nopeasti vaa'an yli, ja vaakamestaria oli kielletty ylittämästä erästä keskimäärää. Mikko kertoi italialaisesta, joka oli lastannut vaunun niin korkeaksi, että se tuskin mahtui oviaukosta, meni sitten itse punnituspaikalle ja näki sen painavan kuusituhatta viisisataa naulaa. Hänen hyväkseen merkittiin kolmetuhatta viisisataa, ja hänen yrittäessään käydä kimppuun hänet vangittiin. Mikko ei ollut vangitsemista nähnyt, mutta hänen kaivoksesta tultuaan oli mies mennyt, ja kukaan ei häntä sen koommin nähnyt. Sitten tehtiin vaakahuoneeseen ovi, jottei kukaan pääsisi punnitsemista näkemään.
Mitä enemmän Hal kuunteli miesten kertomuksia ja ajatteli näitä asioita, sitä paremmin hän alkoi käsittää, että kaivosmies oli sopimuksen tekijä, jolla ei ollut minkäänlaista tilaisuutta määritellä sopimuksen laajuutta, ennenkuin otti sen suorittaakseen, eikä jälkeenpäin mahdollisuutta todeta, kuinka paljon työtä oli tehnyt. Sitäpaitsi hänen oli pakko käyttää välineitä, joiden hintaa ja määrää hän ei voinut tarkastaa. Hän käytti ruutia, ja kuukauden lopussa oli. hänen palkastaan lyhennetty eräs summa, ja jos summa oli liian korkea, hän ei voinut mitenkään asiaa auttaa. Häntä veloitettiin määrätyllä summalla »pajoituksesta», työkalujen kunnossapitämisestä, ja joka kuukausi vähennettiin hänen palkastaan dollari tai pari, vaikka hän ei olisi käynyt pajan tienoillakaan.
Hal mietti, mitä ken hyvänsä liikemies asiasta ajattelisi. Suostuisiko kukaan tekemään sopimusta sellaisilla ehdoilla? Ryhtyisikö kukaan rakentamaan patoa saamatta ennakolta mitata paikkaa ja voimatta laskea, kuinka monta kuutiojalkaa kiveä ja sementtiä tehtävä vaatisi? Tarvitsi vain niin kysyä havaitakseen asian takaperoisuuden; mutta tässä piirissä työskenteli viisitoistatuhatta miestä sellaisissa olosuhteissa.
Valtion lain mukaan oli jokaisella kaivosmiehellä oikeus vaatia tarkastusmies suojelemaan hänen etujansa punnittaessa, mutta tämän tarkastajan palkka oli työmiehen maksettava omasta taskustaan. Jos hiilikaivoksissa vallitsevia oloja joskus julkisuudessa arvosteltiin, voivat kaivosten omistajat riemuiten viitata tuohon lakipykälään, ja vain henkilö, joka oli ollut itse asioita näkemässä, voi käsittää, millainen kaivosmieheen kohdistuva katkera iva siihen sisältyi.
Ruokahuoneessa Halin vieruskumppanina oli Johansson-niminen vaaleatukkainen ruotsalainen jättiläinen, joka latoi hirsiä kymmenen tuntia päivässä. Tämä veikko kuului niihin, jotka voivat vapaasti lausua ajatuksensa, koska oli nuori, tavattoman väkevä ja kaikista perhesiteistä vapaa. Hän siirtyi alinomaa paikasta toiseen, kaivoksesta viljavainioille ja viljavainioilta tukkimetsään. Joku mainitsi hänelle punnitustarkastajan, ja koko pöytäkunta kuuli hänen ivallisen naurunsa. Koettakoon joku pyytää sellaista tarkastusmiestä!
»Tarkoitatteko, että potkisivat hänet pois?» kysyi Hal.
»Mahdollista kyllä!» kuului vastaus. »Mahdollista myös, että saisivat hänet muuten lähtemään.»
»Kuinka niin.»
»Tekisivät hänen elämänsä kirotun kurjaksi, kunnes hän lähtisi.»
Niin oli laita punnituksen, tarkastajan, samoinkuin maksuosoitusten, yhtiön myymälöiden ja kaikkien niiden toimenpiteiden, joilla laki yritti suojella kaivosmiestä tapaturmilta. Työmies voi vaatia laillista oikeuttansa, mutta joutui niin tehden kokemaan päällysmiehen kiukkua. Päällysmies voi tehdä hänen elämänsä kirotun kurjaksi, kunnes hän lähti vapaaehtoisesti. Voi myös tulla miehen osaksi sadattelukuuro ja käsky »Marssi täältä matkaasi!» — ja varsin mahdollista, että lähtijä sai potkun takalistoonsa tai näki revolverinpiipun nenänsä alla.
17.
Nämä olosuhteet tekivät kaivosalueesta epätoivon tyyssijan. Oli kuitenkin miehiä, jotka tulivat jotenkin toimeen, perustivat perhekuntia ja omistivat kunnollisen kodin. Jos henkilön onnistui välttää tapaturmaa, jos hän ei mennyt naimisiin liian nuorena eikä joutunut pitämään huolta ylen suuresta lapsilaumasta, jos hän kykeni vastustamaan väkijuomien houkutusta, johon liikarasitus ja elämän yksitoikkoisuus sai monet lankeamaan, ja ennen kaikkea jos hän osasi pitää päällysmiehensä suopeana, niin hän voi saada itselleen kodin, vieläpä hiukan rahaakin yhtiön talletettavaksi.
Heidän joukkoonsa kuului Jerry Minetti, josta tuli eräs Halin parhaita ystäviä. Hän oli Milanosta kotoisin, nimeltään oikeastaan Gerolamo, mutta tässä »valinkauhassa» hänestä oli tullut »Jerry». Hän oli suunnilleen viidenkolmatta vuoden ikäinen ja italialaiseksi harvinaisen varteva. Häneen, samoinkuin useimpiin toisiin tovereihinsa, Hal tutustui eräänä sunnuntaipäivänä. Jerry oli vasta noussut vuoteestaan, oli peseytynyt ja pukenut ylleen uudet siniset vaatteet, joten hän näytti sangen ilahduttavalta siinä auringonpaisteessa. Hän käveli pää pystyssä ja selkä suorana, ja helppo oli nähdä, ettei hänellä ollut paljon huolta maailmassa.
Halin huomiota ei kumminkaan kiinnittänyt niin suuressa määrin Jerry, vaan se, mikä Jerryä seurasi: hänen täydellinen jäljennöksensä neljänneskoossa, kasvot yhtä puhtaina ja yllä uudet siniset »överhaalarit». Hänenkin päänsä oli pystyssä ja hartiat jäykät, ja eipä voinut muuta kuin hymyillä nähdessään hänen heittävän kantapäätä ja yrittävän parhaansa mukaan pysyä mukana. Jäädessään kaikkein pisimmistäkin askelista huolimatta jälkeen hän pisti juoksuksi, pääsi ihan isänsä kintereille ja alkoi jälleen astua samaa jalkaa.
Hal oli menossa samaan suuntaan, ja näky virkisti häntä kuin sotilasmusiikki; hänenkin teki mieli nostaa pää pystyyn, suoristaa ryhtiänsä ja astua tahdissa. Nähdessään hänen kasvoissaan hymynirveen toiset kävelijät kääntyivät katsomaan ja hymyilivät hekin. Mutta Jerry kulki tietänsä vakaasti, tietämättä mitään jäljessään pidetystä pelistä.
He menivät erääseen rakennukseen, ja Hal, jolla ei ollut muuta tekemistä kuin nauttia elämästä, jäi odottamaan, kunnes he palaisivat. He tulivat takaisin samassa järjestyksessä. Miehellä oli nyt säkki olalla, ja pienellä miehellä pienempi samanlainen kantamus. Hal hymyili jälleen, ja kun molemmat olivat ehtineet luo, hän tervehti: »Hoi, miehet!»
»Hoi, hoi!» vastasi Jerry seisahtuen. Sitten hän huomasi Halin hymyilevän ja hymyili hänkin. Hal katseli pientä miestä ja hymyili, ja pieni mies hymyili vastaan. Huomatessaan, mille Hal hymyili, Jerry muhoili yhä leveämmin, ja niin he seisoivat kaikki kolme keskellä tietä hymyillä irvistellen toisilleen ilman mitään havaittavaa syytä.
»Sepä aika poika!» sanoi Hal.
»On, on!» myönsi Jerry laskien säkkinsä maahan. Hän oli aina valmis viipymään kuinka kauan tahansa, jos joku halusi poikaa ihailla.
»Onko omanne?» kysyi Hal.
»Aivan varmasti!» vastasi Jerry.
»Hei vaan, iso mies!» sanoi Hal.
»Hei vaan!» vastasi miehenalku. Helppo oli huomata, että hän oli syntynyt Amerikan suuressa sulatossa.
»Mikä on nimesi?» kysyi Hal.
»Jerry», kuului vastaus.
»Entä hänen?» Hal nyökkäsi kohti miestä.
»Iso Jerry.»
»Onko teitä sinunlaisia enemmänkin kotona?»
»On toinenkin», vastasi Iso Jerry. »Nuorempi.»
»Ei se ole minunlainen», huomautti Pikku Jerry. »Se on pieni.»
»Ja sinä olet suuri?» kysyi Hal.
»Se ei osaa kävellä!»
»Et osaa sinäkään!» nauroi Hal, sieppasi hänet ja heitti olalleen. »Kas niin, saat ratsastaa!»
Iso Jerry otti jälleen säkkinsä, ja niin lähdettiin; mutta tällä kertaa kulki jäljessä Hal, tahdissa astuen, suoristaen selkäänsä ja viipottaen kantapäitänsä. Pikku Jerry yhtyi pilaan, nauraa kukersi ja heilutti riemuissaan tanakoita sääriänsä. Iso Jerry katsahti taaksensa, tietämättä mikä oli ilon aiheena, mutta nauttien siitä yhtä hyvin.
Niin he saapuivat sen kolme huonetta sisältävän mökin luo, joka oli molempien Jerry-nimisten koti, ja ovelle ilmaantui mrs Jerry, mustasilmäinen italialaistyttö, joka näytti niin nuorelta, ettei olisi voinut uskoa hänellä olevan aivan pientäkään lasta. Hymyiltiin, irvisteltiin jälleen, ja sitten kysyi Iso Jerry:
»Ettekö käy sisään?»
»Mielelläni», vastasi Hal.
»Jääkää illalliselle», kehoitti Pikku Jerry. »Meillä on makaroonia.»
»Sepä jotakin!» sanoi Hal.
»Olkoon menneeksi, jos saan jäädä ja maksaa aterian.»
»Mitä helvettiä!» sanoi Jerry. »Te ette saa maksaa!»
»Ei! Ei maksua!» huusi mrs Jerry pontevasti pudistaen päätänsä.
»Hyvä», virkkoi Hal nopeasti havaitessaan heidän voivan loukkaantua.»Minä jään, jos varmaan tiedätte olevan riittämään asti itsellenne.»
»Aivan varmasti!» sanoi Jerry. »Eikö totta, Rosa?»
»Aivan varmasti!» vakuutti mrs Jerry.
»Niinpä jään», sanoi Hal. »Pidätkö makaroonista, miekkonen?»
»Totta kai!» huusi Pikku Jerry.
Hal katseli ympärilleen tässä italialaiskodissa. Se sointui hyvin yhteen sievän emäntänsä kanssa. Ikkunoissa hohtelevat pitsiuutimet olivat vielä puhtaammat kuin Raffertyn luona; lattialla oli uskomattoman heleävärinen matto ja seinillä Vesuviusta ja Garibaldia esittäviä värikuvia. Oli vielä kaappi monine mielenkiintoisine aarteineen, siinä kappale korallia, iso simpukankuori, haikalan hammas, intiaanin nuolenkärki ja täytetty hamppuvarpunen lasikuvun alla. Hiukan aikaisemmin Hal ei varmaankaan olisi pitänyt tällaisia luonnonolioita erikoisesti mielikuvitusta kiihtävinä, mutta nyt, kun hän oli alkanut viettää viisi kuudesosaa valvonta-ajastaan maan uumenissa, asia oli toisin.
Hän nautti aterian, todellisen italialaisen aterian; makarooni oli todellista italialaista makaroonia, kuumana höyryävää, tomaattikastikkeen peittämää ja lihan mehua uhoavaa. Aterian aikana Hal maiskutti huuliansa ja nauroi irvistellen Pikku Jerrylle, joka vuorostaan maiskutti ja nauraa irvisti. Tämä oli siinä määrin toisenlaista kuin Reminitskin sikakaukalolla oleminen, että Hal ajatteli nauttivansa ensimmäisen kerran eläessään niin maukasta ateriaa. Jerry ja hänen puolisonsa taas ylpeilivät ihmeellisesti pikkumiehestänsä, joka osasi sadatella englanninkielellä yhtä hyvin kuin aito amerikkalainen, ja olivat kuin seitsemännessä taivaassa.
Aterian päätyttyä Hal nojasi taaksepäin ja huudahti aivan samoin kuinRaffertyn luona: »Hyvä Jumala, kunpa saisin asua täällä!»
Hän huomasi isännän katsahtavan vaimoonsa. »Miksipä ei», sanoi hän.»Tulkaa vain. Minä annan teille asunnon ja ruoan. Eikö niin, Rosa?»
»Tietysti», sanoi Rosa.
Hal silmäili heitä ihmeissään. »Tiedättekö varmaan, että saisitte luvan?» kysyi hän.
»Luvan? Kuka voisi minua siitä estää?»
»En tiedä. Ehkä Reminitski. Voisitte joutua vaikeuksiin.»
Jerry irvisti. »Minä en pelkää», sanoi hän. »Minulla on täällä ystäviä.Carmino on serkkuni. Tunnetteko Carminon?»
»En», sanoi Hal.
»Ensimmäisen kaivoksen päällysmies. Hän pitää minun puoltani. Vanha Reminitski menköön hiiteen! Tulkaa te vain tänne, minä järjestän teille makuusijan tuohon huoneeseen ja annan teille hyvät särpimet. Mitä maksatte Reminitskille?»
»Seitsemänkolmatta kuukaudessa.»
»Hyvä, maksatte minulle seitsemänkolmatta ja saatte kaikin puolin hyvän olon. Täällä ei saa paljoa aineksia, mutta Rosa osaa keittää, kyllä hän asiasta suoriutuu.»
Halin uusi tuttava, päällysmiehen suosikki, oli ammatiltaan »laukaisija»; hänen tehtävänään oli kulkea yöllä kaivoksessa laukoen niitä panoksia, jotka miehet olivat päivällä ladanneet. Tämä vaarallinen työ kysyi taitavaa miestä, ja siitä maksettiin varsin hyvin, joten Jerry pääsi eteenpäin maailmassa ja lausui määrätyissä rajoissa pelkäämättä oman mielipiteensä. Hän ei ottanut huomioonkaan sellaista mahdollisuutta, että Hal voi olla yhtiön urkkija, vaan hämmästytti häntä kapinallisella puheellaan kaikenlaisesta petoksesta, jota harjoitettiin Pohjois-Laaksossa ja kaikissa niissä kaivospaikoissa, joissa hän oli ollut työssä tultuaan Amerikkaan nuorena poikana. Hal sai kuulla, että Minetti oli sosialisti. Hän tilasi italialaista sosialistista sanomalehteä, ja postivirkamies, joka tiesi, millainen lehti se oli, hämäsi häntä sen vuoksi. Vielä huomattavampi seikka oli se, että mrs Minetti oli hänkin sosialisti. Jerry selitti sen merkitsevän miehelle paljonkin, koska eukko niinmuodoin ei ollut papin vaikutusvallan alaisena.
18.
Hal muutti heti uhraten osan kuukauden ruokarahoja, jotka Reminitskille maksoi yhtiö hänen tililtään. Hän maksoi mielelläänkin siitä, että sai puhtaan asunnon ja puhtaan ruoan. Huvittavalta tuntui hänestä se seikka, että hän Minettien luo muuttaessaan irlantilaisten tuttaviensa mielestä menetti kastinsa. Pohjois-Laaksossa tuntui vallitsevan mitä jyrkin sosiaalinen jaoitus. Amerikkalaiset, englantilaiset ja skotlantilaiset halveksivat walesilaisia ja irlantilaisia; walesilaiset ja irlantilaiset halveksivat dago-nimellä tunnettuja italialaisia, dagot ja ranskalaiset halveksivat puolalaisia ja venäläisiä, nämä vuorostaan kreikkalaisia, bulgarialaisia ja »monteneekereitä» ja niin edespäin parikymmentä Itä-Euroopan rotua, liettualaiset, slovakit, kroatit, armenialaiset, romanialaiset, rumelit, ruteenit — hännän huippuna meksikkolaiset, neekerit ja viimeisinä ja kehuvimpina japanilaiset.
Hal havaitsi tämän käydessään toisen kerran Raffertyn perheessä. Siellä sattui olemaan Mary Burke, jonka silmissä välähti uhitteleva ilme. »Hyvää päivää, mr Minetti!» huusi hän.
»Hyvää päivää, miss Rosetti», vastasi Hal.
»Miltä maistuu makarooni, you lika da spagett?»
»Eikö teitä maita makarooni, you no lika da spagett?»
»Sanoinhan teille jo kerran», nauroi tyttö, »että hyvät vanhat perunat ovat minulle kyllin hyviä!»
»Entä muistatteko, mitä siihen vastasin?» kysyi Hal.
Mary muisti! Hänen poskiinsa nousi puna, joka muistutti nuoren miehen hänelle sopivana ravintona mainitsemien ruusunterälehtien hohteina.
Raffertyn lapset, jotka olivat hyvät tuttavat Halin kanssa, yhtyivät nyt kiusoitteluun. »Mister Minetti! Lika da spogetti?» Tajuttuaan tilanteen Hal mieli kostaa muistuttamalla tarjoutuneensa irlantilaisten asuntokumppaniksi ja tulleensa torjutuksi, mutta pelkäsi vanhan Raffertyn sellaisesta pilasta pahastuvan ja väitti nyt kivenkovaan luulleensa Rafferty-sukua italialaiseksi. Hän kääntyi juhlallisesti vanhan Raffertyn puoleen korostaen nimen toista tavua — »signor Rafférti» — ja tuo huvitti ukkoa siinä määrin, että hän naureskeli asialle tavan takaa kokonaisen tunnin ajan. Hänen sydämensä suli tuolle hupaiselle nuorukaiselle, hän unohti osan epäilyksiänsä ja jutteli lasten makuulle mentyä vapaammin kaivosmiehen kokemuksistaan.
Vanha Rafferty oli ollut aikoinaan korkealle nousemassa. Hän oli päässyt vaakamestariksi San José-kaivokseen, mutta oli luopunut toimestaan, koska oli ollut sitä mieltä, ettei hänen uskontonsa sallinut tehdä, mitä häneltä vaadittiin. Kamalalta oli tuntunut se vaatimus, että miesten työn tulos oli pidettävä erään keskimäärän rajoissa, lähettivätpä he ylös kivihiiltä kuinka paljon tahansa. Kun Rafferty mieluummin luopui toimestaan kuin suostui sellaiseen, hänen täytyi lähteä kerrassaan pois kaivoksesta, koska jokainen luonnollisesti tiesi, minkätähden hän oli toimen jättänyt ja hänen läsnäolonsa piti eleillä tyytymättömyyttä.
»Ajatteletteko, ettei täällä ole yhtäkään kunniallista yhtiötä?» kysyiHal.
Vaiiha Rafferty vastasi: »Onhan niitä joitakin, mutta kunniallisena oleminen ei ole niin helppoa kuin luulette. Heidän täytyy sovittaa hintansa toisten mukaan, ja jos toinen varastaa punnitessaan, täytyy toisen tehdä samoin. Siten käy pienentäminen miesten palkkoja heidän tietämättään, ja on olemassa väkeä, joka ei halua ansaita vähemmän kuin joku toinen.» Hal huomasi ajattelevansa vanhaa Peter Harrigania, jonka johdossa Yleinen Polttoaine-Yhtiö oli. Hänen sanottiin lausuneen: »Minä olen ylen perso osingoille!»
»Kaivosmiehen vaikeus», jatkoi vanha Rafferty, »on siinä, ettei hänellä ole ketään, joka puhuisi hänen puolestaan. Hän on yksin —»
Tämän keskustelun aikana Hal oli vilkaissut »Punaiseen Mariin» ja huomannut hänen nojaavan käsivarsiansa pöytään, voimakkaat hartiat asennossa, joka tiesi kertoa ankarasta päivätyöstä. Mutta nyt hän puuttui keskusteluun; hänen äänensä kajahti yhtäkkiä, ylenkatseelta väristen: »Kaivosmiehen onnettomuus on siinä, että hän onorja!»
»Älähän —», aloitti vanha mies vastaanväittäen.
»Hänen vastustajanansa on koko maailma, »ja hänellä ei ole ymmärrystä liittyä toisiin, muodostaa ammattiyhdistystä ja pitää niin puoliansa!»
Samassa syntyi hiljaisuus. Hal hämmästyi hänkin kuullessaan nyt ensimmäisen kerran tuon pelätyn sanan »ammattiyhdistys» ääneen lausuttuna.
»Tiedänhän sen!» virkkoi Mary, harmaat silmät täynnä uhmaa. »Ette halua kuulla sanaa lausuttavan! Mutta joku lausuu sen teistä huolimatta!»
»Hyvin ymmärretty», virkkoi vanha mies. »Kun ihminen on nuori ja lisäksi nainen —»
»Nainen! Nainenko vain voi olla rohkea?»
»Naisilla on liukas kieli», sanoi vanha Rafferty väkinäisesti hymyillen, »ja mahdotonta on estää heitä sitä käyttämästä. Päällysmiehenkin täytyy se tietää.»
»Voipa niin olla», vastasi Mary. »Ja se luultavasti johtuu siitä, että naiset saavat eniten kärsiä kaivosalueilla; ja päällysmies ehkä tietää senkin.» Tytön posket olivat punaiset.
»Mahdollista kyllä», myönsi Rafferty. Sitten ei kukaan virkkanut mitään, ukko vain tuprutti savuja piipustaan. Selvää oli, ettei hän huolinut jatkaa, koska ei halunnut puhuttavan ammattiyhdistyksistä asunnossaan. Hetkisen kuluttua mrs Rafferty teki heikon yrityksen vaihtaakseen keskustelun aihetta kysymällä, kuinka voi Maryn sisar, joka oli ollut sairaana, ja heidän sitten keskusteltuaan lastentautien lääkkeistä Mary nousi sanoen: »Täytyy tästä lähteä.»
Hal nousi hänkin. »Lähden kanssanne, jos sallitte», sanoi hän.
»Tietysti», vastasi Mary. Tuntui siltä, että Raffertyn perhe saavutti entisen hilpeän mielialansa nähdessään kohteliasta käyttäytymistä.
19.
He kulkivat katua alaspäin, ja Hal huomautti: »Ensimmäisen kerran kuulin lausuttavan sanan ammattiyhdistyksestä.»
Mary katsahti hermostuneesti ympärilleen. »Hiljaa!» kuiskasi hän.
»Mutta sanoittehan luullakseni aikovanne siitä puhua!»
Mary vastasi: »Toista on puhua tuttavan luona, toista ulkosalla. Mitä hyötyä olisikaan, jos menettäisitte toimenne?»
Hal alensi ääntänsä. »Haluatteko tosiaankin vakavasti saada tänne ammattiyhdistyksen?»
»Vakavasti?» toisti tyttö. »Näittehän mr Raffertyn — millainen pelkuri hän on! Sellaisia ne ovat kaikki. Ei, mieleni vain pääsi purkautumaan. Olen hiukan järkeä vailla tänä iltana — sattui jotakin, mikä sai minut suunniltani.»
Hal otaksui hänen jatkavan, mutta Mary nähtävästi muutti mieltänsä.Vihdoin Hal kysyi: »Mitä sattui?»
»Oh, siitä ei kannata puhua», vastasi Mary, ja niin he kulkivat hetken eteenpäin mitään virkkamatta.
»Sanokaa se minulle, sanottehan?» virkkoi Hal, ja hänen lämmin äänensä teki tehtävänsä.
»Te ette tiedä paljoakaan kaivoselämästä, Joe Smith», sanoi tyttö. »Ettekö arvaa, mitä merkitsee olla naisena tällaisessa paikassa? Ja naisena, jota ne pitävät hyvännäköisenä!»
»Sekö on kysymyksessä!» virkkoi Hal painuen jälleen äänettömäksi. »Joku on teitä ahdistellut?» lisäsi hän hetkisen kuluttua.
»Tietysti! Joku on aina ahdistelemassa meitä naisia! Aina! Ei kulu päivää, ettei siitä kuule. Viittailuja ja nykäisyjä kääntyipä minne tahansa.»
»Keitä ne ovat?»
»Päällysmiehiä, kirjureita — siihen kelpaa jokainen, jolla sattuu olemaan tärkkikaulus ja joka otaksuu voivansa tarjota rahaa tytölle. Se alkaa tytön vielä käyttäessä lyhyitä hameita, ja sitten ei ole rauhaa milloinkaan.»
»Ettekö saa heitä käsittämään, mitä heidän rauhaansa tulee?»
»Minä kyllä saan heidät hiukan ymmärtämään, mutta nyt he ahdistavat isäukkoa.»
»Mitä tarkoitatte?»
»Tietysti! Luuletteko, etteivät yritä sitä keinoa, kun tietävät, että hän on viinaan menevä eikä saa sitä koskaan kyllikseen!»
»Entä isänne?…» Mutta samassa Hal vaikeni. Mary ei varmaankaan halunnut sitä kysyttävän.
Tyttö oli kuitenkin jo huomannut hänen epäröintinsä. »Hän oli aikoinaan kunniallinen mies», selitti hän. »Tämä elämä täällä se tekee miehestä raukan. Tarvitsitpa mitä tahansa, käännyitpä minne hyvänsä, aina on turvauduttava jonkun päällysmiehen hyväntahtoisuuteen. Asia on aina edessä, olipa sitten puhe työpaikasta, tehtäväksenne sälytetystä kuolleesta työstä, tarvitsemastanne luotonlisästä tai lääkärinavusta sairastuessanne. Nyt vuotaa kattomme — niin pahoin, ettei löydä sadesäällä kuivaa makuupaikkaa.»
»Ymmärrän», sanoi Hal. »Kuka omistaa talon?»
»Täällä on vain yhtiön taloja.»
»Kenen asiana on pitää se kunnossa?»
»Mr Kosegin, taloagentin. Mutta me emme ole enää pitkiin aikoihin häneltä mitään pyytäneet — hän vaivautuu korkeintaan vuokrarahoja vastaanottamaan. Tänään isä kävi mr Cottonin luona. Hänen pitäisi huolehtia terveydellisistä seikoista, ja eipä voitane pitää terveellisenä, että ihmisten täytyy maata vuoteissa, joihin sade pääsee.»
»Mitä sanoi Cotton?» kysyi Hal hänen jälleen vaiettuaan.
»Tunnettahan Jeff Cottonin — ettekö arvaa, mitä hän voi sanoa? 'Teillä on korea tyttö, Burke! Minkätähden ette saa häntä järkiinsä?' Sitten hän oli nauranut ja sanonut isälleni, että hänen pitäisi jo yskä ymmärtää. Vanhan miehen ei sopinut maata sateessa, oli hän sanonut, koska voi tulla keuhkotulehdus ja viedä hänet hautaan.»
Hal ei voinut olla enää kysymättä: »Mitä teki isänne?»
»Ette saa tuomita isää liian ankarasti», virkkoi Mary nopeasti. »Hän oli jäykkä mies, ennenkuin O'Callahan sai hänet kynsiinsä. Mutta nyt hän tietää, mitä aluepäällikkö voi tehdä kaivosmiehelle!»
20.
Mary Burke oli sanonut, ettei miesten luitten murtuminen ollut yhtiölle mikään erinomaisen tärkeä asia, ja kaivoksen n:o 2 aljettua jälleen toimia Hal sai tilaisuuden havaita tuon väitteen oikeaksi.
Kaivosmiehen hengissäsäilyminen riippui hänen työkomeronsa kunnollisesta pöngittämisestä. Yhtiö toimitti siihen tarvittavat puutavarat, mutta kun kaivosmies niitä tarvitsi, hän huomasi, ettei ollut mitään käsillä, ja hänen täytyi lähteä niitä hakemaan mailin päästä maan pinnalta. Sitten hän valitsi soveliaan pituiset kappaleet ja merkitsi ne otaksuen, että joku aputehtävissä oleva mies toisi ne hänen työpaikalleen. Mutta sattuikin niin, että joku toinen kuljetti ne pois — tässäkin asiassa harjoitettiin lahjomista ja suosimista, ja kaivosmies menetti pari työpäivää, joiden aikana hänen myymälälaskunsa kasvoi ja lasten täytyi jäädä pois koulusta, kun ei ollut jalkineita. Toisinaan hän lakkasi odottamasta tukipuita ja jatkoi hiilen ottamista. Sitten sortui kallio, tutkijalautakunta totesi »huolimattomuutta», ja kaivosten omistajat puhuivat juhlallisesti siitä, kuinka mahdotonta oli totuttaa kaivosmiehiä varovaisiksi. Hal oli hiljattain lukenut Yleisen Polttoaine-Yhtiön puheenjohtajan haastattelua koskevan uutisen, jossa kerrottiin hänen selittäneen, että mitä kokeneempi kaivosmies oli, sitä vaarallisempaa oli pitää häntä työssä, koska hän luuli tietävänsä kaikki eikä välittänyt niistä viisaista toimenpiteistä, joihin yhtiö oli ryhtynyt hänen turvallisuutensa takaamiseksi!
Toisessa kaivoksessa työskenneltiin eräissä kohdissa »komero ja pylväs»-menetelmää käyttäen; kivihiiltä kaivettiin komerosta toisensa jälkeen, ja huoneen seiniä vastaavat osat jätettiin kannattamaan kattoa. Nämä seinät ovat »pylväitä», ja kun oli päästy hiilisuonen päähän, kääntyi kaivosmies takaisin ja alkoi »kaataa pylväitä» antaen katon sortua jäljessään. Se on vaarallista työtä; miehen on sitä suorittaessaan kuunneltava päänsä päältä kalliosta kumisevaa ääntä ja päätettävä sen nojalla, milloin on pakoon lähteminen. Toisinaan hän tahtoo välttämättä pelastaa jonkin työkalun, toisinaan taas sortuminen tapahtuu äkkiarvaamatta. Siinä tapauksessa uhri useimmiten jätetään sinne, koska myönnettävä on, ettei yhtiö voisi toimittaa vuoren alle hautautuneelle miehelle parempaa hautausta.
Numero toisessa oli eräs mies joutunut sellaisen luhistumisen uhriksi. Hän kompastui juostessaan, ja ruumiin alaosa jäi pinteeseen. Tohtori tuli ruiskuttamaan häneen nukutusainetta pelastusmiehistön kaivaessa häntä irti. Hal sai kuulla tapahtumasta vasta kun näki ruumiin laudalla, pari säkkiriepua peitteenä. Hän huomasi, ettei kukaan pysähtynyt kuollutta katsomaan. Työstä palatessaan hän kysyi asiaa tuttavaltaan Madvikilta, muulinajajalta, joka vastasi: »Liettualainen — mäskiksi meni.» Siinä kaikki. Kukaan ei miestä tuntenut eikä hänestä välittänyt.
Ukko Sikoria oli ollut työssä aivan lähellä ja oli ensimmäisten joukossa auttanut uhria irti. Mikon neekeriapulainen oli yrittänyt ylen hätäisesti työntää pois jotakin lohkaretta ja oli murskannut kätensä joutuen työhön kelpaamattomaksi ainakin kuukauden ajaksi. Mikko kertoi asiasta Halille huonolla englanninkielellä. Kauheata oli ollut nähdä mies sellaisessa pinteessä huohottamassa, silmät päästä pyörähtämässä. Onneksi hän oli nuori ja perheetön mies.
Hal kysyi, mitä ruumiille tultaisiin tekemään, ja Mikko tiesi, että se haudattaisiin seuraavana aamuna. Yhtiöllä oli sitä tarkoitusta varten pieni maa-alue ylempänä kanjonissa.
»Eikö toimiteta tutkimusta?» kysyi hän.
»Tutkimusta?» toisti Mikko. »Mikä se on?»
»Eikö tule ruumiintarkastaja katsomaan?»
Vanha slovakki kohautti kumaraisia hartioitaan. Jos tässä maailman kolkassa lienee ollutkin ruumiintarkastaja, ei hän kumminkaan ollut sellaisesta kuullut, vaikka oli ollut työssä useissa kaivoksissa ja nähnyt paljon miehiä kuopattavan. »Pistetään laatikkoon ja kaivetaan kolo» — niin hän kuvaili toimituksen.
»Eikö tule pappi?»
»Pappi on liian kaukana.»
Myöhemmin Hal tiedusteli asiaa englanninkieltä puhuvilta ja sai kuulla, että ruumiinkatsoja saapui toisinaan kaivosalueelle. Hän kokosi lautakunnan, johon kuuluivat Jeff Cotton, piiripäällikkö, galizialainen juutalainen Predovich, jolla oli toimi yhtiön myymälässä, pari kirjuria yhtiön toimistosta ja muutamia meksikkolaisia työmiehiä, joilla ei ollut minkäänlaista aavistusta koko asiasta. Tämä lautakunta tarkasti ruumiin, kyseli joiltakin miehiltä, mitä oli tapahtunut, ja laati sitten lausuntonsa: »Olemme havainneet, että vainaja sai surmansa kallion sortuessa ollen itse tapahtumaan vikapää.» (Eräässä tapauksessa he olivat lisänneet kuvaavasti: »Ei ketään sukulaisia ja hiton vähän tuttavia!»)
Tästä palveluksesta ruumiinkatsoja sai hyvityksen, ja yhtiö sai virallisen lausunnon, joka oli lopullisesti pätevä siinä tapauksessa, että joku vieraan maan konsuli uhkaisi vaatia vahingonkorvausta. He hoitivat asioita niin hyvin, ettei Pohjois-Laaksossa ollut kukaan saanut milloinkaan korvausta kuolemantapauksen tai loukkaantumisen sattuessa; saipa Hal myöhemmin vielä tietää, ettei ketään näiden seutujen kaivosten omistajaa, vastaan ollut kolmenkolmatta vuoden kuluessa nostettu vahingonkorvausvaatimusta!
Tämä onnettomuustapaus oli Halille merkittävä, koska hän pääsi sen nojalla näkemään varsinaista kaivostyötä. Vanha Mikko oli jäänyt vaille apumiestä ja kehoitti häntä käymään toimeen. Se oli parempi kuin tallirengin virka, sillä siitä tuli palkkaa kaksi dollaria päivässä.
»Mutta päästääkö päällysmies minut muuttamaan?» kysyi Hal.
»Jos annatte hänelle kymmenen dollaria, niin päästää», sanoi Mikko.
»Minulla ei valitettavasti ole kymmentä dollaria», sanoi Hal.
»Antakaa hänelle kymmenen dollaria luotostanne», sanoi toinen.
Hal nauroi. »Ottavatko maksuosoituksia lahjuksiksi?»
»Tietysti ottavat», tiesi Mikko.
»Entä jos hoitaisin huonosti muulejani?» jatkoi toinen. »Jospa antaisi minun muuttaa ilmankin!»
»Muuttaa teidät helvettiin!» vastasi Mikko. »Suuttuu, pistää meidät pahaan paikkaan, ja menetämme kymmenen dollaria viikossa. Ei, sir, tarjotkaa hänelle juomia, puhukaa sopivasti, saakaa mies hyvälle tuulelle. Tehän puhutte Amerikan kieltä — helposti hänet suostutatte!»
21.
Hal oli mielissään, kun sai tilaisuutta paremmin tutustua kaivospäällikköönsä. Alec Stone oli kuuden jalan pituinen ja samassa suhteessa roteva; käsivarret olivat kuin liikkiöt, lihavat ja pehmeät, mutta suunnattoman väkevät. Hän oli tottunut miehiä käsittelemään Louisianan sokeri-istutuksilla — ja sen kuultuaan Hal ymmärsi paremmin monta seikkaa. Samoinkuin näyttämönohjaaja ei huoli näyttelijöittensä todellisista nimistä, vaan mainitsee heitä heidän edustamiensa näytelmän henkilöiden nimillä, samoin oli Stonen tapana nimittää miehiään heidän kansallisuuksiensa mukaan: »Nosta tuo kivi vaunuun, puolalainen. Hei, jap, tuo tänne työkalut! Suu kiinni, dago, ja mene työhösi, tai minä potkaisen housusi alas, niin totta kuin elät!»
Hal oli kerran kuulemassa riitaa siitä, kenen asia oli siirtää pois hirsiä. Maassa lepäsi iso pistosaha, ja Stone sieppasi sen alkaen heiluttaa sitä kuin valtavaa miekkaa pienen böömiläisen kaivosmiehen edessä. »Korjaa puut, ryssä, tai minä leikkaan sinut kappaleiksi!» Kauhistunut mies peräytyi, ja Stone astui jäljessä, kunnes hänen uhrinsa oli painunut seinää vasten aseen yhä heiluessa hänen kasvojensa edessä. »Leikkaan sinut kappaleiksi, ryssä! Teen sinusta lihamuhennosta!» Päällysmiehen vihdoin peräytyessä pieni böömiläinen juoksi latomaan puita.
Merkilliseltä tuntui Halista se, että Stone sellaisesta menettelystä huolimatta tuntui varsin hyvänluontoiselta. Hän toteutti verenhimoisia uhkauksiaan tuskin kerran tuhannesta; lopetettuaan sadattelunsa hän usein nauroi, ja sadattelun esine nauraa irvisti hänkin, säikähtynyttä ponnistustaan silti hellittämättä. Huomattuaan Halin olleen näkemässä tuota miekanheilutuskohtausta päällysmies virkkoi: »Sillä tavalla niitä lurjuksia pitää käsitellä.» Hal otaksui tämän huomaavaisuuden johtuvan siitä, että hänkin oli amerikkalainen, ja tunsi itsensä asianmukaisesti imarrelluksi.
Samana iltana hän lähti tapaamaan päällysmiestä. Mr Stone istui nojaten jalkaansa asuntonsa aitaan. »Mr Stone», sanoi Hal, »haluaisin kysyä teiltä jotakin».
»Anna kuulua, poika», sanoi toinen.
»Ette lähde hiukan ryyppäämään?»
»Tahdotko minusta jotakin, häh? Minua et petä, poikaseni!» Siitä huolimatta mies laski jalkansa alas aidalta, koputti perät piipustansa ja lähti kulkemaan Halin kanssa katua ylöspäin.
»Minä haluaisin vaihtaa työtä, mr Stone», sanoi Hal.
»Mitä merkillistä? Joko kyllästyit muuleihin?»
»En, sir, mutta olisi parempi työ tiedossa. Sikoria-ukon apulainen on sairaana, ja minä menisin hänen sijaansa, jos suostutte.»
»Neekerin sijaan, poikaseni. Etkö pelkää mennä neekerin paikalle?»
»Minkätähden pelkäisin, sir?»
»Etkö ole kuullut niiden noituudesta?»
»Minä tahtoisin vain saada neekerin palkan.»
»Ei», sanoi päällysmies jyrkästi, »jää sinä muuliesi pariin. Olen saanut hyvän tallirengin enkä halua häntä menettää. Jää paikallesi, minä lisään palkkaasi vähitellen. Jos lähdet alas kaivokseen, putoo kohta kivi päähäsi, ja sinulla ei ole mitään hyvää neekerin palkasta.»
He saapuivat kapakkaan. Hal huomasi, että syntyi hiljaisuus, kaikki nyökkäsivät ja katselivat. Oli mieluista olla matkassa päällysmiehen kanssa toisten nähden.
O'Callahan, kapakoitsija, tuli luo, kaikkein makein hymy huulillaan ja istui heidän seuraansa. Hal tilasi whiskyä. »Ei, jääkää te työhönne», jatkoi päällysmies. »Jatkakaa sitä, ja kun olette oppinut pitämään kurissa muuleja, teen teistä päällysmiehen ja annan teidän pitää kurissa miehiä.»
Muutamat lähellä seisovat nauraa hihittivät. Kaivospäällikkö tyhjensi lasinsa ja laski sen tiskille. »Se ei ole mikään leikin asia», sanoi hän niin että kaikki sen kuulivat. »Minä opin sen aikoja sitten neekereistä. Minulle sanottiin: 'Älkää Jumalan nimessä puhuko neekereillemme tuolla tavalla. Jonakin yönä on talonne liekkien vallassa.' Mutta minä sanoin: 'Hemmottele neekeriä, niin neekeri on pilalla.' Minä sanoin: 'Neekeri, pane parastasi, muuten halkaisen housusi.' Ja ne tiesivät, että olin mies sanani veroinen, ja liikkuivat liukkaasti.»
»Toinen lasi», sanoi Hal.
Päällysmies joi, muuttui tuttavallisemmaksi ja kertoi neekerijuttuja. Sokeri-istutuksilla oli eräs kiireellinen aika, jolloin tehtiin työtä kaksikymmentä tuntia päivässä; jos joku neekereistä yritti päästä vähemmällä, niin hänet vangittiin kiroamisesta tai luvattomasta metsästyksestä ja pantiin rangaistusvangin työhön, palkkaa maksamatta. Päällysmies kertoi, kuinka eräs »pukki» oli tuotu rauhantuomarin eteen »kierosilmäisyydestä» syytettynä ja oli siitä rikoksesta tuomittu kuudeksikymmeneksi päiväksi pakkotyöhön. Tämä juttu huvitti kapakassa olevia miehiä, joiden rotutunnot näyttivät olevan luokkatietoisuutta voimakkaammat.
Palattaessa oli jo myöhä, ja päällysmies oli tutunomainen. »Mr Stone», aloitti Hal, »en tahtoisi teitä vaivata, mutta mielelläni ottaisin paremman palkan. Jos voisitte jotenkin järjestää asian niin, että saisin tuon apumiehen toimen, jakaisin varsin mielelläni kanssanne.»
»Jakaisit kanssani?» sanoi Stone. »Mitä tarkoitat?» Hal odotti hiukan peloissaan — jos näet Mikko ei olisi varmasti vakuuttanut asian menestyvän, hän olisi odottanut päällysmiehen voimallisen käden iskua.
»Se merkitsee minulle suunnilleen viisitoista dollaria enemmän kuukaudessa. Minulla ei ole käteistä, mutta jos haluatte ottaa kymmenen dollaria myymälätililtäni, olisin tyytyväinen.»
He kävelivät vähän aikaa ääneti. »Kuulehan», sanoi päällysmies vihdoin, »tuo vanha slovakki on vikuri — eräs niistä, jotka luulevat kykenevänsä johtamaan kaivosta, jos saisivat tilaisuuden. Jos alat kuunnella häntä ja tulet sitten luokseni mutisemaan, niin jumaliste —»