»Eipä hätää, sir», virkkoi Hal vikkelästi. »Minä pidän huolen asiasta — tukin hänen suunsa. Jos haluatte, pidän silmällä, millaisten miesten kanssa hän juttelee, ja jos joku niistä yrittää juonitella, vihjaisen teille.»
»Oikein puhuttu», sanoi siihen päällysmies. »Tee se, minä pidän teitä silmällä ja katson, että saat tilaisuutta. En tosin pelkää tuota äijää — sanoin hänelle jo hiljattain, että jos vielä hänestä kuulen, pudistan häneltä housut. Mutta kun on joukkona puoli tuhatta tuota muukalaista sakkaa, joista toiset ovat anarkisteja, toiset bulgarialaisia ja montenegrolaisia, jotka ovat jo kotonaan tapella nujuuttaneet —»
»Ymmärrän», sanoi Hal. »Teidän on pidettävä niitä silmällä.»
»Siinäpä se», sanoi päällysmies. »Muuten, kun mainitset myymälän kirjurille niistä viidestätoista dollarista, sano menettäneesi ne korttipelissä.»
»Minä sanoin kymmenen dollaria», virkkoi Hal vikkelästi.
»Sen tiedän», vastasi toinen. »Muttaminäsanoin viisitoista!»
22.
Hal oli hyvillään siitä, että sai nyt työskennellä oikeana kaivosmiehenä. Asia oli askarruttanut hänen mieltänsä pitkät ajat, mutta kävi niinkuin ihmiselle usein elämässä käy: todellisuuden ensimmäinen kosketus tuhosi monivuotisten kuvittelujen tulokset. Se tuhosi kerrassaan kaiken kuvittelun; Hal huomasi, että hänen tarmonsa, henkinen samoinkuin ruumiillinenkin, kului tuskain sietämisessä. Jos joku olisi aikaisemmin hänelle kertonut, kuinka kamalaa oli yrittää tehdä työtä viiden jalan korkuisessa komerossa, hän ei olisi sitä uskonut. Se muistutti eräitä Euroopan vanhoissa linnoissa nähtävinä olevia kauheita kidutuskojeita, »rautaista neitoa» ja »espanjalaista kaulusta». Halin selkää poltti kuin olisi siinä liikutettu edestakaisin hehkuvaa rautaa; joka nivel ja lihas tuntui tuskasta kiljaisevan. Tuntui siltä kuin hän ei olisi voinut milloinkaan oppia muistamaan, että pään päällä oli rosoinen kivikatto — hän iski päänsä siihen kerran toisensa jälkeen, kunnes kallo oli täynnä haavoja ja ruhjevammoja. Hänen päätänsä pakotti niin tuimasti, että hän oli menettää näkönsä eikä tietänyt muuta neuvoa kuin heittäytyä pitkäkseen maahan.
Vanha Mikko Sikoria nauraa irvotti. »Tuttu juttu. Kuin totuttamaton muuli! Vielä se siitä terästyy!»
Hal muisti isot, paksut rustot juhtainsa kupeissa, siinä kohden, mistä valjaat niitä hieroivat. »Niin, minä olen totuttamaton muuli, aivan varmasti!»
Oli hämmästyttävää, kuinka monella tavalla ihminen voi rikkoa ja ruhjoa sormiansa lastatessaan hiilimyhkyröitä vaunuun. Hän otti kintaat käteensä, mutta ne kuluivat rikki jo samana päivänä. Lisäksi tuli kaasu ja ruudinhaju, joka oli ihan tukehduttaa, ja hiilentomusta ja heikosta valaistuksesta aiheutuva hirmuinen silmien polte. Silmiä ei käynyt mitenkään hierominen, sillä kaikki ympärillä oli yhtä likaista ja pölyistä. Olisiko kukaan voinut kuvitella sellaista tuskaa — kukaan niistä hienoista naisista, jotka matkustivat salonkivaunuissa, istuen pehmeillä istuimilla, tai nojasivat höyrylaivan kaiteeseen etelän aurinkoisilla merillä?
Vanha Mikko oli hyvä uudelle apumiehelleen. Mikon selkä oli köyrtynyt ja hänen kätensä olivat känsittyneet neljäkymmentä vuotta kestäneessä ankarassa työssä, joten hän kykeni työskentelemään kahden miehen verosta, vieläpä huvittamaankin toveriansa huomautuksillaan. Ukolla oli tapana puhua lakkaamatta, kuin lapsi; hän puhui apulaiselleen, itselleen ja työkaluilleen. Hän mainitsi kojeitaan rivoilla ja peloittavilla nimillä, mutta ylen ystävällisesti ja hyvätuulisesti. »Menetkö sisään, sinä nartunpoika!» sanoi hän hiilikuokalleen. »Tule tänne, lurjus!» kutsui hän vaunuansa. »Älä huoli vastaan hangotella, juutas!» sanoi hän hiilimyhkyrälle. Hänellä oli tapana esitelmöidä Halille kaivostyön yksityisseikoista. Hän kertoi tarinoita onnellisista päivistä tai kamalista onnettomuksista. Ennen kaikkea hän kertoi konnamaisuuksista kiroten »Y.P.Y:tä», sen johtokuntaa ja ylivalvojia, sen virkamiehiä, johtajia ja osakkaita ja maailmaa, joka salli sellaisen rikoksellisen laitoksen olla olemassa.
Tuli sitten päivällisaika, ja Hal makasi selällään niin uupuneena, ettei voinut edes syödä. Vanha Mikko pisteli ruokaa poskeensa; hänen rehevä partansa sukeutui suipoksi leuan kärjessä, ja hän muistutti leukojen liikkuessa mitä elävimmin vanhaa pukkia. Hän oli hyväsydäminen ja huolehtiva vanha pukki ja yritti houkutella apulaistansa juustonkappaleella tai kylmällä kahvilla. Hän uskoi syömiseen, sanoi, ettei kukaan voinut pitää höyryä voimassaan, ellei kuumentanut kattilaa. Kun houkuttelu osoittautui tuloksettomaksi, hän koki huvittaa Halia kertomalla tarinoita elämästä Amerikan ja Venäjän kaivoksissa. Hän oli erittäin ylpeä siitä, että oli saanut oikean amerikkalaisen, apulaisekseen ja yritti tehdä hänen työnsä niin helpoksi kuin suinkin mahdollista, koska pelkäsi Halin muuten lähtevän.
Hal ei lähtenyt; mutta illan tullen hän laahautui ulos niin uupuneena, että nukahti nostohäkkiin. Hän nukahti illallista syödessään, meni makuusijalleen ja nukkui kuin tukki. Ja millainen olikaan tuska, kun tultiin herättämään ennen päivänkoittoa, kun täytyi karistaa uni päästään ja liikuttaa särkeviä jäseniään, tuntea polte silmissään ja rakot ja haavat käsissään!
Viikon kuluessa ei ollut ainoatakaan tuskatonta hetkeä, ja hänen oli mahdoton koskaan oikein tottua työhönsä. Kukaan ei voinut tehdä niin ankaraa työtä säilyttäen henkisen virkeytensä, intonsa ja herkkyytensä; oli mahdotonta tehdä niin ankaraa työtä ja olla seikkailija — olla mitään muuta kuin kone. Hal oli kuullut ylenkatseellisesti puhuttavan »suurten joukkojen tylsyydestä» ja oli sitä ihmetellyt. Nyt hän ei enää ihmetellyt, hän tunsi asian. Voiko mies olla kyllin tarmokas vastustaakseen kaivospäällikköä, kun väsymys oli herpaissut hänen ruumiinsa? Kykenikö hän selvästi harkitsemaan oikeuksiaan ja vääryyksiään ja muuttamaan harkintansa todelliseksi toiminnaksi, kun sellainen ruumiillinen uupumus raukaisi hänen ajatuskykyänsä? Hal oli tullut tänne niinkuin henkilö nousee laivan kannelle keskellä valtamerta nähdäkseen myrskyn. Tässä yhteiskunnallisen kurjuuden, tietämättömyyden ja epätoivon valtameressä näkyi kohotettuja kidutettuja kasvoja, vääntelehtiviä jäseniä ja yhteen puristettuja käsiä; valituksen myrskyäänet kuuluivat korvaan, ja poskille räiskyi verta ja kyyneliä. Hal havaitsi olevansa niin syvällä tässä valtameressä, ettei voinut enää lohduttautua ajattelemalla voivansa poistua milloin tahtoi, voivansa sanoa itselleen: se on murheellista, se on kauheata, mutta Jumalalle olkoon kiitos, että voin siitä vapautua milloin haluan! Minä voin palata lämpöiseen ja kirkkaastivalaistuun salonkiin kertomaan toisille, kuinka kuvanomainen tuo näky on ja kuinka mielenkiintoinen asia jää heiltä kokematta!
23.
Näiden tuskantäysien päivien aikana Hal ei käynyt »Punaisen Marin» luona, mutta eräänä iltana, kun Minettin pikkulapsi oli sairastunut, Mary tuli kysymään sen vointia ja tuomaan »hiukan munakermaa», kuten sanoi. Hal osasi varsin hyvin epäillä miesten, varsinkin liikemiesten menettelyä, mutta kun oli kysymyksessä nainen, hänen oivalluksensa loppui — hän ei havainnut mitään merkillistä siinä, että irlantilainen tyttö, jolla oli kotonaan kyllin paljon murheita, jaksoi muistaa italialaisen naisen pienokaista. Hän ei tullut ajatelleeksi, että kaivosalueella oli paljonkin sairaita irlantilaisia pienokaisia, joille Mary olisi voinut viedä antimensa. Ja huomatessaan, kuinka hämmästyi Rosa, joka ei ollut koskaan ennen Maryä tavannut, hän piti sitä naisrukan liikuttavana kiitollisuutena!
On epäilemättä olemassa monenlaisia naisia monenlaisille viekkauksineen, ja kenelläkään miehellä ei ole aikaa oppia tuntemaan heidät kaikki. Hal oli huomannut puotityttö-tyypin, joka vaatettaa itsensä moniin rimssuihin ja röyhelöihin, luo syrjäsilmäyksiä ja nauraa kukertaa vetääkseen puoleensa miesten huomiota; hän tunsi perhetytön tyypin, joka saavuttaa saman tarkoituksen ovelammin ja houkuttelevammin keinoin. Mutta voiko olla sellainenkin tyyppi, joka piti dago-pienokaisia sylissään, mainitsi niitä somilla irlantilaisilla nimillä ja ruokki niitä munakermalla? Hal ei ollut koskaan sellaisesta kuullut, ja hänen mielestään muodosti »Punainen Mari» viehättävän kuvan: kelttiläinen madonna, jolla oli sisilialainen lapsi sylissään.
Hal huomasi, että hänellä oli yllään sama haalistunut sininen karttuunileninki, jossa oli paikka olkapäällä. Vaikka olikin mies, Hal käsitti, että vaatetus on tärkeä seikka naishenkilön elämässä. Hänen teki mieli otaksua, että tuo sininen karttuunileninki oli Maryn ainoa puku, mutta havaitessaan sen aina vastasilitetyksi hän päätteli, että täytyi olla ainakin vielä toinen olemassa. Joka tapauksessa Mary nyt oli siinä, raikkaana ja puhtaana, ja näytti hohtelevan vaatetuksensa kerällä ottaneen yllensä lupaamansa »seuramielen», hilpeyden ja leikkisyyden, aivan samoin kuin joku ylellisyysmaailman kaunotar, joka on puuteroinut ja koristautunut tanssiaisia varten. Edellisillä kerroilla tämän mielenkiintoisen nuoren miehen kohdatessaan hän oli ollut ärtynyt ja tyytymätön. Se näytti nuorta miestä säikähdyttäneen, mutta hän oli kenties voitettavissa takaisin naisellisuuden ja hilpeyden avulla.
Mary kiusoitteli Halia puhumalla hänen kuhmuisesta kallostaan ja särkevästä selästään ja sanomalla hänen näyttävän kymmentä vuotta vanhemmalta — minkä Hal oli valmis uskomaan. Sitäpaitsi hän laski leikkiä siitä, että Hal oli slovakin apumiehenä — se tuntui uudelta kastin menettämiseltä! Tähän leikkiin liittyivät Minettitkin, varsinkin Pikku Jerry, jota pilanteko miellytti. Hän kertoi Marylle, että Joe Smith oli maksanut uudesta työpaikastaan viisitoista dollaria ja lisäksi erinäisiä ryyppyjä O'Callahanin luona, kertoipa vielä senkin, että Mikko Sikoria oli nimittänyt apulaistaan totuttamattomaksi muuliksi. Pikku Jerry valitti asiain käännettä, sillä Joe oli aikaisemmin opettanut hänelle useita hienoja leikkejä — nyt hän sitävastoin oli aina väsynyt eikä käynyt leikkimään. Aikaisemmin hän oli laulanut useita hupaisia lauluja, muun muassa laulun »monkeypuzzle»-puusta! Oliko Mary milloinkaan nähnyt sellaista puuta? Pikku Jerry oli väsymätön kuvittelemaan, millaiselta se voi näyttää.
Italialaispoika seisoi vakavana katsellen Maryn ruokkiessa pienokaista, ja kun sitten ojennettiin hänellekin pari kolme lusikallista, hän avasi suunsa ja nuoli jälkeenpäin huuliansa. Maistuipa se hyvältä!
Kun viimeinenkin hyvä maku sitten oli tiessään, seisoi poika yhä paikallaan katsellen Maryn hohtelevaa hiuskruunua. »Kuule», kysyi hän, »ovatko hiuksesi olleet aina tuollaiset?»
Hal ja Mary alkoivat nauraa, ja Rosa ehätti sanomaan: »Ole hiljaa,Jerry!» Ei voinut koskaan tietää, mitä poika kulloinkin sanoi.
»Sinä varmaan luulit, että olen ne värjännyt?» kysyi Mary.
»En oikein tietänyt», vastasi Pikku Jerry. »Ne näyttävät niin kauniilta ja uusilta.» Hän kääntyi kysymään Halilta: »Eikö teistäkin?»
»Aivan varmasti», vastasi Hal ja lisäsi: »Kerro hänelle siitä enemmän.Tytöt pitävät kohteliaisuuksista.»
»Kohteliaisuuksista?» toisti Pikku Jerry. »Mitä ne ovat?»
»Mitäkö? Kun sanot, että hänen hiuksensa ovat kuin aamurusko ja silmänsä kuin illan hämärä tai että hän on vuoren rinteessä kasvava villiruusu.»
»Niinkö», virkkoi italialaispoika hieman mietteissään. »Joka tapauksessa hän tekee hyvän munakerman!»
24.
Maryn oli aika sanoa hyvästi, ja runneltu Hal nousi lähteäkseen saattelemaan häntä kotiin. Mary katseli häntä vakavasti; hän ei ollut aikaisemmin arvannut, kuinka ankarasti nuori mies kivuistansa kärsi. Matkalla hän kysyi: »Minkätähden teette sellaista työtä, vaikka teidän ei ole pakko?»
»Minunonpakko! Täytyy ansaita elatukseni!»
»Teidän ei tarvitse sitä ansaita sillä tavalla. Teidänlaisenne älykkään nuoren miehen — amerikkalaisen!»
»Minä ajattelin, että olisi hupaista nähdä, kuinka kivihiiltä kaivetaan.»
»Nyt olette sen nähnyt», sanoi tyttö, »nyt voitte sen jättää».
»Mutta eihän haittaa, vaikka jatkan vielä vähän aikaa!»
»Eikö haittaa? Mistä sen tiedätte? Voivat minä päivänä tahansa tuoda teidät ylös ruumiina!»
Maryn »seurallisuus» oli mennyttä; hänen äänensä oli täynnä katkeruutta, kuten aina hänen puhuessaan Pohjois-Laakson oloista. »Minä tiedän, mitä teille sanon, Joe Smith. Olenhan menettänyt kaksi veljeä sillä tavalla — parempia poikia ette löydä mistään koko maailmasta! Ja olenpa nähnyt monen muunkin pojan menevän kaivokseen nauraen ja nousevan sieltä ruumiina — tai raajarikkona, mikä on työmiehelle sitäkin pahempi. Toisinaan tekisi mieleni mennä aamulla seisomaan kaivoksen suulle ja huutaa niille: Takaisin, takaisin! Lähtekää täältä kerrassaan pois jo tänään! Nähkää nälkää, jos on pakko, kerjätkää, ellei muu auta, kunhan etsitte itsellenne jonkin toisen työn!»
Hänen äänessään soi kiihkeän vastalauseen sävel, ja hänen jatkaessaan siihen tuli uusi omakohtaisen kauhun sävy. »Asia on pahempi nyt — teidän tultuanne, Joe, kun täytyy nähdä teidän ryhtyvän kaivostyöhön — teidän, joka olette nuori ja voimakas ja toisenlainen kuin kaikki muut. Lähtekää pois, Joe, lähtekää, kun vielä voitte!»
Kehoituksen kiihkeys ihmetytti nuorta miestä. »Älkää olko huolissanne minun tähteni, Mary», sanoi hän. »Minulle ei tapahdu mitään. Minä lähden jonkin ajan kuluttua täältä pois.»
Tie oli epätasainen, ja Hal oli tukenut tyttöä käsivarresta heidän kävellessään. Hän tunsi tytön vapisevan ja jatkoi jälleen nopeasti: »Oikeastaan ei pitäisi lähteä minun, vaan teidän, Mary. Teidän pitäisi päästä täältä pois. Te vihaatte koko paikkakuntaa — teille on elämä täällä kauheata. Ettekö ole milloinkaan ajatellut lähteä pois?»
Mary ei vastannut heti, ja hänen vastatessaan oli kiihtymys kadonnut hänen äänestään, joka nyt ilmaisi kumeata epätoivoa. »Ei maksa vaivaa ajatella minua. Ei ole mitään, mitä voisin tehdä, ei ole mitään, mitä voi tehdä tyttö, joka on köyhä. Olen yrittänyt, mutta tuntuu kuin olisi ollut edessäni kiviseinä. Enhän voi edes säästää rahoja rautatielippua varten! Olen yrittänyt, olen säästänyt kaksi vuotta — ja kuinka paljon luulette minun saaneen kertymään, Joe? Seitsemän dollaria! Seitsemän dollaria kahdessa vuodessa! Ei, rahaa on mahdoton säästää paikassa, jossa niin monet asiat särkevät sydäntä. Heitä voi vihata, koska ovat pelkureita, mutta täytyy auttaa, kun mies saa surmansa ja vaimo ja lapset ajetaan maantielle talvisydännä, ulos pakkaseen, missä heillä ei ole kattoa pään päällä!»
»Olette liian helläsydäminen, Mary.»
»Ei, niin ei ole laita. Kuinka voisinkaan lähteä ja jättää omat veljeni ja sisareni, jotka tarvitsevat minua?»
»Voisittehan ansaita rahaa ja lähettää heille.»
»Minä ansaitsen hiukan täälläkin — käyn pesemässä ja hoitamassa.»
»Ettekö voisi ansaita enemmän muualla?»
»Voisin saada toimen jossakin ravintolassa ja siitä seitsemän tai kahdeksan dollaria viikossa, mutta minulta kuluisi enemmän kuin täällä, ja kotiin lähettämäni rahat eivät korvaisi poissaoloani. Voisin myös saada palveluspaikan jonkin toisen naisen kodissa ja tehdä työtä neljätoista tuntia päivässä. Mutta minä en halua joutua entistä ankarammin raatamaan, haluan saada katseltavakseni jotakin kaunista, jotakin omaani!» Hän suoristi äkkiä käsivartensa ikäänkuin olisi ollut tukehtumassa. »Haluan jotakin kaunista ja puhdasta!»
Hal tunsi jälleen hänen vapisevan. Tie oli jälleen epätasainen, ja Hal kiersi käsivartensa tytön vyötäisille noudattaen myötätuntonsa virikettä. Joutilaassa elämässä ihminen voi osoittaa sellaista huomaavaisuutta, ja Hal otaksui, ettei kaivosmiehen tytärtä tarvinnut kohdella toisin. Mutta tultuaan siten lähemmäksi hän pikemmin tunsi kuin kuuli tytön nyyhkyttävän.
»Mary!» kuiskasi hän, ja molemmat pysähtyivät. Nuori mies kiersi melkein tietämättään toisenkin kätensä tytön ympärille. Samassa hän tunsi tytön lämpimän hengityksen poskessaan. Mary vapisi ja värisi hänen sylissään. »Joe! Joe!» kuiskasi hän. »Vie sinä minut täältä pois!»
Hän oli kaivoskenttäin ruusu, ja Hal tunsi syvää liikutusta. Lemmenleikin kultainen polku avautui kauniina hänen eteensä tässä lempeässä kesäyössä ylhäällä kimmeltävän kuun tuodessa samoja viestejä kuin joutilaan luokan italialaisiin puutarhoihin. Ei kumminkaan kulunut monta minuuttia, kun Hal alkoi tuntea hyytävää pelkoa. Kotikaupungissa oli tyttö häntä odottamassa, ja sitäpaitsi oli hänessä viimeksikuluneiden kaivosalueella vietettyjen viikkojen aikana kypsynyt eräs päätös — päätös keksiä jonkinlainen korvaus köyhille, maksaa heille saamastaan vapaudesta ja sivistyksestä, olla käyttämättä saaliinaan yhtään ainoata heistä. Siitä pitivät hyvän huolen Jeff Cottonit!
»Mary», pyysi hän, »me emme saa niin tehdä».
»Miksi emme?»
»Siksi, etten — ole vapaa. On olemassa eräs toinen.»
Tyttö tuntui säpsähtävän, mutta jäi paikalleen. »Missä?» kysyi hän sitten hiljaa.
»Kotipuolessa, minua odottamassa.»
»Minkätähden et sitä minulle sanonut?»
»En tiedä.»
Hal käsitti samassa, että tytöllä oli oikeus syyttää häntä. Tytön maailmassa vallitsevien yksinkertaisten sääntöjen mukaan asiaa arvosteltaessa hän, Hal, oli jossakin määrin sitoutunut; heidät oli nähty yhdessä kävelemässä, ja Hal oli yleisen käsityksen mukaan hänen kumppaninsa. Hän oli houkutellut tytön puhumaan itsestään — oli välttämättä tahtonut kuulla hänen luottavia tunnustuksiaan. Ja nämä köyhät ihmiset eivät tunteneet mitään hienouksia, heidän elämässään ei ollut sijaa millekään älylliselle uteliaisuudelle, platoniselle rakkaudelle tai turhalle kuhertelulle. »Suo anteeksi, Mary!» sanoi hän.
Tyttö ei vastannut mitään, huokasi vain ja vetäytyi hitaasti pois hänen sylistään. Nuoren miehen teki mieli sulkea hänet jälleen syliinsä. Tyttö oli kaunis, elämääuhkuva — ja kaipasi kipeästi onnea!
Hän hillitsi kumminkin itsensä, ja niin he seisoivat vastakkain parin minuutin ajan. Sitten Hal virkkoi nöyrästi: »Voisimmehan olla vieläkin ystävät, Mary, eikö totta? Tiedätkö — minä olen siitä kovin pahoillani!»
Mutta Mary ei sietänyt säälittelyä. »Ei haittaa», sanoi hän. »Ajattelin vain pääseväni täältä pois! Siinä koko merkityksenne minulle.»
25.
Hal oli luvannut Alec Stonelle pitävänsä silmällä rauhanhäiritsijöitä. Eräänä iltana päällysmies pysähdytti hänet kadulla ja kysyi, eikö hänellä ollut mitään ilmoitettavaa. Hal käytti tilaisuutta päästääkseen valloilleen leikkisän mielensä.
»Mikko Sikoria on aivan vaaraton», sanoi hän. »Hän taipuu helposti tulistumaan, mutta jos saa jonkun kuuntelemaan itseänsä, tyytyy siihen. Hän on vain vanha ja ärtyisä. Mutta on eräs toinen mies, jota luulisin sietävän varoa.»
»Kuka se on?» kysyi päällysmies.
»En tiedä hänen oikeata nimeänsä. Mainitsevat häntä nimellä Gus; hän on nostohäkin kuljettaja. Punanaamainen veikko.»
»Minä tiedän», sanoi Stone, »Gus Durking».
»Hän yritti parhaansa mukaan saada minut puhumaan ammattiyhdistyksistä. Hän ottaa asian puheeksi kerran toisensa jälkeen, ja minä uskon, että hän on jonkinlainen villitsijä.»
»Hyvä», sanoi päällysmies. »Minä otan hänestä pohdin.»
»Älkää kumminkaan sanoko minun ilmoittaneen», virkkoi Hal muka peloissaan.
»Enpä tietenkään.» Hal huomasi hymynväikähdyksen kaivospäällikön kasvoissa.
Hal poistui hymyillen vuorostaan. »Punanaamainen veikko Gus» oli se mies, jonka Madvik oli maininnut yhtiön urkkijaksi!
Urkkimisasia oli sekava juttu, ja toisinaan oli vaikea tietää, mitä ajatella. Eräänä sunnuntaiaamuna Hal kävelylle lähdettyään tapasi nuoren miehen, joka alkoi jutella hänen kanssaan ja otti vähän ajan kuluttua puheeksi Pohjois-Laakson työolot. Hän sanoi olleensa näillä main vasta viikon päivät, mutta oli huomannut jokaisen valittavan väärää punnitsemista. Hän itse oli muissa töissä, joten hänelle ei koitunut siitä vahinkoa, mutta asia kiinsi hänen mieltänsä ja hän olisi mielellään kuullut Halin huomioista.
Hal johtui heti kysymään itseltänsä, oliko tuo tosiaankin työmies vai oliko Alec Stone toimittanut jonkun urkkimaan omaa urkkijaansa. Tämä oli älykäs mies, amerikkalainen — mikä seikka oli sinänsä epäilyttävä, koska useimmat uudet miehet tulivat »jostakin Suezin itäpuolelta».
Hal päätti toistaiseksi varoa. Hän sanoi, etteivät olot hänen tietääkseen olleet täällä huonommat kuin muualla. Valituksia sai kuulla, ryhtyipä mihin työhön tahansa.
Vieras myönsi, mutta arveli sittenkin, että olot olivat erikoisen huonot kivihiilikaivoksissa. Se saattoi johtua siitä, että ne olivat ylen kaukana ja että yhtiöt omistivat koko lähiseudun.
»Missä olette aikaisemmin ollut?» kysyi Hal, otaksuen siten saavansa hänet satimeen.
Mies vastasi kuitenkin arvelematta; hän oli nähtävästi ollut työssä viidessä tai kuudessa kaivoksessa. Mateossa hänen oli täytynyt maksaa dollari kuussa pesuhuoneen käyttämisestä, mutta siellä ei ollut koskaan ollut vettä kolmen ensimmäisen miehen peseydyttyä. Oli ollut yhteinen pesuallas kaikkia miehiä varten, sanomattoman likainen laitos. Honkarotkossa — Hal tunsi sydämensä seisahtuvan pelkän nimen mainitsemisesta — Honkarotkossa hän oli majaillut päällysmiehensä luona, mutta rakennuksen katto oli vuotanut ja kaikki, mitä hänellä oli ollut mukanaan, oli pilaantunut; päällysmies ei tehnyt mitään asian auttamiseksi, mutta vuokralainen menetti työnsä, jos muutti pois. Itävuorella hän ja pari muuta miestä olivat vuokranneet kahden huoneen hökkelin ja alkaneet pitää omaa taloutta huolimatta siitä, että täytyi maksaa puolitoista dollaria perunasäkistä ja yksitoista senttiä sokerinaulasta yhtiön myymälässä. He olivat jatkaneet, kunnes vesijohto ehtyi ja vettä, josta he maksoivat yhtiölle dollarin kuussa, aljettiin pumputa kaivoksen pohjasta, missä oli muulien ja miesten lokaa kasoittain.
Hal pakotti itsensä olemaan ilmaisematta ajatustansa; hän pudisti päätänsä ja sanoi, että tuo oli paha juttu, mutta arveli työmiesten aina joutuvan kärsimään, joten hänen mielestään ei ollut keinoa asian auttamiseksi. Niin he astelivat takaisin kaivoskylään, vieras ilmeisesti hämmästyneenä. Hal puolestaan tunsi itsensä henkilöksi, joka on lukenut salapoliisikertomuksesta ensimmäisen luvun. Oliko tuo nuori mies murhaaja vai oliko hän sankari? Täytyi lukea eteenpäin, jos mieli saada asia selville!
26.
Hal piti silmällä uutta tuttavaansa ja huomasi hänen keskustelevan toistenkin kanssa. Ennen pitkää hän tuli Vanhan Mikon juttuihin, ja Mikko ei tietenkään voinut olla noudattamatta napisemis-yllytystä, vaikka yllyttäjänä olisi ollut itse piru. Hal päätti, että asiassa oli jotakin tehtävä.
Hän kysyi neuvoa tuttavaltaan Jerryltä, jonka otaksui jyrkkiä periaatteita kannattavana miehenä osaavan ottaa vieraasta selkoa. Jerry kävi päivällisaikaan miestä tapaamassa, palasi ja sanoi olevansa ymmällä samoinkuin Hal. Mies oli joko agitaattori, joka, yritti »saada jotakin toimeksi», tai yhtiön lähettämä urkkija. Oli yksi ainoa keino päästä selvyyteen: puhua hänelle avoimesti saadakseen nähdä, mitä itselleen tapahtui!
Hiukan epäröityään Hal päätti antautua kokeen uhriksi. Asia herätti hänen seikkailuhalunsa, jota hiilikaivoksessa työskenteleminen oli tukahduttanut. Salaperäinen muukalainen oli uudenlainen kaivosmies, jonka työkenttänä oli ihmisten mieli; Hal aikoi asettaa vastamiinoja ja kenties räjähdyttää miehen ilmi. Hän voi käydä kokeeseen mieluummin kuin eräät muut — mieluummin kuin esimerkiksi pieni mrs David, joka oli jo ottanut muukalaisen taloonsa ja ilmaissut hänelle, että hänen miehensä oli ollut jäsenenä kaikkein kumouksellisimmassa kaivosmiesten järjestössä, Etelä Walesin Liitossa.
Seuraavana sunnuntaina Hal kutsui vieraan jälleen kävelylle. Mies oli vastahakoinen — kunnes Hal sanoi haluavansa keskustella hänen kanssaan. Hal aloitti: »Minä olen ajatellut, mitä sanoitte näillä kaivosalueilla vallitsevista olosuhteista, ja olen johtunut päättelemään, että olisi hyvä, jos miehiä hiukan ravisteltaisiin hereille täällä Pohjois-Laaksossa.»
»Niinkö?» kysyi toinen.
»Tultuani tänne ajattelin aluksi, että miehet nurisivat joutavia. Mutta nyt olen päässyt itse oloja näkemään ja uskon varmaan, ettei kukaan saa oikeudenmukaista osaansa. Kenellekään ei merkitä täyttä painoa — ellei hän satu olemaan päällysmiehen suosikki. Tiedän sen varmaan, koska olen tehnyt työkumppanini kanssa kaikenlaisia kokeita. Olemme lastanneet vaunun erikoisen kevyeksi ja saaneet kahdeksantoista sentneriä, ja olemme lastanneet toisen korkeaksi ja tiukaksi, niin että tiesimme siihen sisältyvän kaksi vertaa — mutta emme saaneet enempää kuin kaksi- tai kolmekolmatta. Sitä korkeammalle ei pääse mitenkään, vaikka jokainen tietää, että suuriin vaunuihin voidaan lastata kaksi tai kolme tonnia.»
»Niin, niinpä lienee», virkkoi toinen.
»Ja jos sattuu pienikin kappale kiveä mukaan, saa ihan, varmasti kaksi pyöreätä nollaa, ja toisinaan sanovat olleen kiveä seassa, vaikka se ei ole totta. Ei ole olemassa lakia, joka pakottaisi heidät sen todistamaan.»
»Niin, eipä taida olla.»
»Selvä tulos on se, että uskottelevat teille maksavansa viisikuudetta senttiä tonnilta, mutta alentavat sen salaa viiteenneljättä. Ja eilen minä maksoin yhtiön myymälässä puolitoista dollaria sinisestä työpuvusta, joka Pedrossa maksaa kuusikymmentä senttiä.»
»Ottakaa huomioon», sanoi toinen, »että yhtiön on kuljetettava ne tänne ylös!»
Niin tuli Hal vähitellen huomaamaan, että osat olivat vaihtuneet — tuo salaperäinen henkilö piti nyt vuorostaan häntä loitolla itsestään! Halin osoittama teollisuusoikeuteen kohdistava mielenkiinto oli jostakin syystä jäänyt vaikutusta vaille.
Hänen salapoliisi-uransa päättyi niinmuodoin maineettomasti. »Sano, mies», huudahti hän, »mitä peliä oikeastaan pelaat!»
»Peliä?» kysyi toinen tyynesti. »Mitä tarkoitatte?»
»Tarkoitan: mitä varten olette tänne tullut?»
»Olen täällä kahta dollaria varten päivässä — samoinkuin tekin luullakseni.»
Hal alkoi nauraa. »Te ja minä olemme kuin kaksi sukellusvenhettä, jotka yrittävät tavoittaa toisiaan vedenpinnan alla. Luulenpa, että olisi parasta nousta pinnalle tappelemaan.»
Toinen katseli tarkkaavaisesti hänen hymyänsä ja näytti siitä pitävän. »Nouskaa te ensin», kehoitti hän, kumminkaan hymyilemättä. Hänen tyynten sinisten silmäinsä katse oli syvän vakavasti Haliin suunnattu.
»Olkoon menneeksi», sanoi Hal; »minun tarinani ei ole kovinkaan jännittävä. Minä en ole karannut vanki enkä yhtiön urkkija, kuten ehkä luulette. En ole myöskään 'synnynnäinen' kaivosmies. Minulla on kotona veli ja muutamia ystäviä, jotka luulevat tuntevansa kivihiiliteollisuutta; se ärsytti minua, ja niin lähdin tänne omin silmin asiaa näkemään. Siinä koko juttu, lukuunottamatta sitä, että olen havainnut asian mielenkiintoiseksi ja haluan jäädä vielä vähäksi aikaa. Toivon siis, ettette ole urkkija!»
Toinen asteli mitään virkkamatta, harkiten Halin sanoja. »Eipä tuota oikeastaan voi nimittää tavalliseksi tarinaksi», huomautti hän vihdoin.
»Eipä suinkaan», vastasi Hal. »Joka tapauksessa voin vakuuttaa, että se on tosi.»
»Hyvä», virkkoi vieras, »tahdon sen uskoa, olipa kuinka tahansa. Minun täytyy luottaa johonkin ihmiseen, jos haluan saada jotakin aikaan. Valitsin teidät, koska kasvonne minua miellyttivät.» Hän katsahti kävellessään vielä kerran tutkivasti kumppaniinsa. »Hymynne ei tunnu vilpilliseltä. Mutta te olette nuori — sallikaa siis minun huomauttaa, että täällä täytyy osata olla vaitelias.»
»Minä pidän asiat omana tietonani», sanoi Hal. Vieras otti paitansa povitaskusta kirjeen, joka todisti hänet Thomas Olsoniksi, hiilenkaivajien suuren kansallisen ammattiliiton, »Yhdistyneiden Kaivostyöläisten», järjestäjäksi.
27.
Hal hämmästyi siinä määrin, että pysähtyi ja tuijotti mieheen. Hän oli kuullut kaivoskenttien »rauhanhäiritsijöistä» paljonkin, mutta ei ollut toistaiseksi nähnyt muita kuin ne, jotka yhtiö oli palkannut häiritsemään miesten rauhaa. Nyt oli hänen edessään oikea ammattiyhdistyksen järjestäjä! Jerry oli maininnut sellaisen mahdollisuuden, mutta Hal ei ollut sitä vakavasti ajatellut; sellainen järjestäjä oli tarunomainen olento, josta kaivosmiehet kuiskuttelivat ja jota yhtiö, sen palvelijat ja Halin kotoiset ystävät kirosivat. Murhapolttaja, suurisuinen, vastuuton henkilö, joka herätti sokeita ja vaarallisia intohimoja! Hal, joka oli ikänsä kaiken kuullut häntä sellaiseksi kuvailtavan, tunsi aluksi epäluuloa. Hänen tuntonsa oli samanlainen kuin sen jalkapuolen vanhan vartijan, joka oli Honkarotkon seikkailun jälkeen antanut hänelle nukkumasijan ja sanonut: »Älä huoli puhua minulle yhdistyksen asioista!»
Huomatessaan Halin mielenliikutuksen järjestäjä naurahti väkinäisesti. »Te toivotte, etten ole urkkija, ja minä puolestani uskon teidän hyvin ymmärtävän, etten toivo teidän olevan sitä lajia.»
Hal vastasi asiallisesti. »Minua luultiin kerran järjestäjäksi», sanoi hän, ja hänen kätensä etsivät vanhojen ihonmurtumien jälkiä.
Toinen nauroi. »Pääsittekö asiasta selkäsaunalla? Teillä oli hyvä onni.Alabamassa taannoin tervasivat erään ja kierittivät höyhenissä.»
Halin kasvoissa näkyi ikävä ilme, mutta hetkisen kuluttua hänkin alkoi nauraa. »Ajattelin tässä veljeäni ja hänen ystäviänsä — mitä he olisivat sanoneet, jos olisin palannut Honkarotkosta tervan ja höyhenten peittämänä!»
»Olisivat luultavasti sanoneet teidän saaneen mitä ansaitsitte», arveli toinen.
»Niin, se näyttää olevan heidän tapaistaan. Sitä sääntöä he sovelluttavat kaikkeen maailmassa — jos jotenkin epäonnistutte, on se oma syynne. Tässä maassa on kaikilla yhtäläiset mahdollisuudet.»
»Ja voitte huomata», sanoi järjestäjä, »että mitä enemmän etuoikeuksia henkilöllä on, sitä pontevammin he puhuvat siihen tapaan».
Hal alkoi tuntea jonkinlaista toverillisuutta tätä muukalaista kohtaan, joka kykeni ymmärtämään hänen kotoisia vaikeuksiaan. Hal ei ollut pitkiin aikoihin jutellut kenenkään ulkoa maailmalta saapuneen kanssa, ja huomasi tämän keskustelun keventävän mieltänsä. Hän muisti, kuinka oli kurituksensa jälkeen maannut sateessa moitiskellen itseään, ettei ollut se, minä vartijat olivat häntä pitäneet. Nyt hänen teki kovin mieli perehtyä ammatillisen järjestäjän psykologiaan. Miehellä, joka noudatti sitä kutsumusta, täytyi olla järkkymättömät vakaumukset!
Hän huomautti asiasta, ja toinen vastasi: »Saatte kernaasti palkkani, kunhan suoritatte työni. Mutta sen teille sanon, ettei piestyksi ja poispotkituksi joutumisesta koidu suurin vastus; pahin asia ei ole aluepäällikkö, urkkija ja mustakirja. Pahimmat vaikeudet ovat niiden ihmisten mielissä, joita yrittää auttaa! Oletteko milloinkaan ajatellut mitä merkitsee, kun on yritettävä selittää asioita miehille, jotka puhuvat kahtakymmentä eri kieltä?»
»Epäilemättä», vastasi Hal. »Ihmettelen, kuinka voitte ollenkaan päästä alkuun.»
»Täytyy etsiä tulkki — ja hän voi olla yhtiön urkkija. Voipa käydä niinkin, että ensimmäinen käännytettävänne antaa teidät ilmi päällysmiehelle. Muutamat miehistä näet ovat tietenkin pelkureita, muutamat taas pettureita; he myyvät teidät ensimmäiselle kumppanilleen paremmasta 'paikasta' — tai kukaties olutlasista.»
»Sellaiset seikat varmaan ovat omansa heikentämään vakaumuksianne», sanoi Hal.
»Ei», sanoi toinen tyynesti. »Se on vaikeata, mutta eihän käy soimaaminen noita ihmisparkoja. He ovat tietämättömät — ja heitä pidetään tahallisesti siinä tilassa. Päällysmiehet hankkivat heidät tänne ja huolehtivat taitavasti siitä, etteivät he pääse liittymään toisiinsa. Noissa eurooppalaisissa kansoissa tietenkin elävät vanhat ennakkoluulot, kansalliset ja uskonnolliset, jotka pitävät heitä erillään. Edessänne on kaksi miestä, ja te otaksutte molemmat yhtä vaivaisiksi — mutta kohta huomaatte toisen ylenkatsovan toista, koska on ollut kotimaassa paremmassa asemassa kuin hän. Niin he toimivat päällysmiesten tarkoitusten hyväksi.»
28.
He olivat saapuneet etäiseen kohtaan kanjonissa, istuutuivat laakealle kivelle ja jatkoivat kaikessa rauhassa keskusteluansa.
»Koettakaa asettua heidän sijaansa», sanoi järjestäjä. »He ovat vieraassa maassa, missä toinen neuvoo heitä niin, toinen näin. Herrat ja heidän asiamiehensä sanovat: 'Älkää luottako yhdistyksen agitaattoreihin. Ne ovat pelkkiä kiristäjiä, elävät mukavasti tekemättä mitään. He vievät rahanne ja yllyttävät teidät lakkoon, jossa menetätte toimenne ja kotinne, voivat myydäkin teidät ja lähteä johonkin toiseen paikkaan ryhtyäkseen siellä samaan juoneen.' Ja työmiehet ajattelevat, että tuo voi olla totta; he eivät ole kyllin älykkäitä huomatakseen, että jos yhdistysliikkeen johtajissa on huonojakin, syynä täytyy olla, että päällysmiehet lahjovat heitä. Siten työmiehet joutuvat ihan ymmälle, eivät tiedä, minne kääntyä.»
Mies puhui tyynesti, mutta hänen kasvoissaan värähteli kiihtymys. »Yhtiö toistaa toistamistaan, että miehet ovat tyytyväiset — että me heitä yllytämme. Mutta ovatko he tyytyväiset? Olette ollut täällä jo niin kauan, että varmaan sen tiedätte.»
»Siitä ei kannata puhuakaan», vastasi Hal. »He eivät tietenkään ole tyytyväiset! He näyttävät minusta usein lapsijoukolta, joka itkee pimeässä — he eivät tiedä, mitä heiltä puuttuu, ketä tulee syyttää tai kenen puoleen kääntyä saadakseen apua.»
Hal huomasi epäluulojensa hälvenevän. Tämä mies ei ollenkaan vastannut sitä kuvaa, jonka Hal oli itselleen luonut ammattiyhdistysten järjestäjästä; hän oli sinisilmäinen sievä amerikkalainen, ei ollenkaan hurja ja suurisuinen, vaan pikemmin alakuloisen mietteliäs. Hänessä tietenkin asui närkästys, mutta se ei ilmaantunut meluavan monisanaisena, ja tämä hillintä miellytti Halia, koska hän demokraattisista taipumuksistaan huolimatta oli tottunut ajattelemaan niinkuin koko se luokka, joka karttaa suurta ääntä ja ylenmääräistä asian tehostamista.
Halin mielenkiintoa herätti myöskin miehen suhtautuminen työtätekevien ihmisten heikkouksiin. Köyhien »tylsyys», joka sai monet epätoivoisiksi heihin nähden, heidän pelkuruutensa ja epävakaisuutensa olivat asioita, joista Hal oli kuullut alinomaa puhuttavan. »Heitä ei voi auttaa», sanottiin. »He ovat likaisia ja laiskoja, juovat ja rikkovat lupauksensa, pettävät toinen toistansa, ja ovat aina olleet sellaisia.» Ajatus keskitettiin tähän kaavaan: »Ihmisluontoa ei käy muuttaminen!» Mary Burke, joka kuului työtätekevään luokkaan, puhui hänkin työläisistä tähän vihaiseen ja ylenkatseelliseen tapaan. Mutta Olson uskoi heidän miehuuteensa ja pyrki heitä herättämään ja opettamaan.
Hänen edessään oli tie selvä ja suora. »Heille täytyy opettaa solidaarisuutta. Yksilöinä he ovat auttamattomasti suurten yhtymien vallassa; mutta liityttyään toisiinsa myydäkseen työnsä yhtenä kokonaisuutena, he voivat todella jotakin merkitä.» Hän vaikeni ja silmäili toista kysyvästi. »Miten te suhtaudutte ammattiyhdistyksiin?»
Hal vastasi: »Siinä on eräs asia, josta tahtoisin saada selkoa. Kuulee puhuttavan sitä ja tätä — on paljon ennakkoluuloja kummallakin taholla. Tekisi mieleni auttaa alakynnessä olevaa, mutta tahtoisin varmaan tietää, valitsenko oikean menettelytavan.»
»Mikä toinen menettelytapa olisi ajateltavissakaan?» Olson oli hetken vaiti. »Vedotako kaivostenomistajien hyvään sydämeen?»
»Ei niin; mutta eikö voisi vedota ihmisiin yleensä — julkiseen mielipiteeseen? Minut on kasvatettu amerikkalaisena, ja minä olen oppinut uskomaan maahani. En voi ajatella, ettei ole mitään muuta keinoa oikeuden saamiseksi. Ehkäpä voisivat miehet liittymällä poliittisiin puolueisiin —»
»Poliittisiin puolueisiin», huudahti Olson. »Hyvä Jumala! Kuinka kauan olette täällä ollut?»
»Vain pari kuukautta.»
»Jääkää marraskuuhun saakka, niin näette, kuinka vaalit järjestetään näillä mailla!»
»Voin arvata, luonnollisesti —»
»Ei, sitä ette voi arvata. Enempää kuin kiristystä ja kurjuuttakaan!»
»Mutta jos miehet äänestäisivät yhdessä —»
»Kuinka he voisivat äänestää yhdessä — joka sellaista ehdottaisi, joutuisi heti poisajetuksi. Ettehän voi saada edes kansalaispapereita, ellette ole yhtiön miehiä, eivät merkitse teitä viralliseen rekisteriin, ellei päällysmies anna puoltolausettaan. Kuinka voisitte saada mitään alulle, ellei ole olemassa ammattiyhdistystä?»
Halin täytyi tunnustaa, että tuo kuulosti järkevältä mutta hänen mieleensä johtuivat kaikki »kulkevista edustajista» ja »ammattiyhdistysvallan» tuhoisista seurauksista kuulemansa tarinat. Hän ei ollut ajatellut liittyä siihen aatteeseen!
Olson jatkoi esitystään. »Me olemme saaneet hyväksytyksi lakeja, koko joukon kivihiilikaivoksia koskevia — lain kahdeksantuntisesta työpäivästä, lain, joka kieltää suorittamasta palkkoja maksuosoituksilla, yhtiön myymälöitä, kaivosten turvallisuutta ja punnitustarkastajaa koskevat lait. Mutta mitä eroa on täällä Pohjois-Laaksossa aiheutunut siitä, että sellaiset lait ovat olemassa? Onko teillä edes niistä tietoa?»
»Jos niin ajattelette, jos pyrintönänne on saada laki tehoisaksi, olen teidän miehiänne!» virkkoi Hal.
»Mutta kuinka voisittekaan saada lakiin tehoa muuten kuin ammattiyhdistysten avulla? Kukaan yksityinen mies ei kykene sitä tekemään — 'alas kanjonista', jos vain mainitsee lain. Western Cityssä ammattiyhdistyksen miehet menevät valtion virkamiesten puheille — mutta he eivät ryhdy milloinkaan mihinkään. Ja mikä on syynä? He tietävät, etteivät miehet ole meitä tukemassa! Poliitikkojen laita on samoinkuin päällysmiesten — ammattiyhdistys on ainoa tehokas asia!»
Hal havaitsi tämän perustelun aivan uudenlaiseksi. »Ihmiset eivät käsitä tätä seikkaa — että työläisten täytyy järjestyä, jos haluavat saadalaillisetoikeutensa.»
Toinen kohotti kättänsä koomillisin elein. »Hyvä Jumala! Jospa tekisitte luettelon niistä asioista, joissa ihmiset eivät käsitä meitä kaivosmiehiä!»
29.
Olson yritti kiihkeästi voittaa uuden tuttavansa puolelleen ja kertoi hänelle kaikki toimensa salaisuudet. Hän etsi miehiä, jotka uskoivat ammattiyhdistyksen hyväksi ja rohkenivat yrittää toisten käännyttämistä. Kaikkialla, missä kävi, hän kokosi ryhmän ja järjesti jollakin tavoin asian niin, että voi poistuttuaankin olla yhteydessä heidän kanssaan ja lähettää levitettäväksi aatetta-ajavaa kirjallisuutta. Siten syntyi järjestön ydin. Parin vuoden kuluessa tulisi jokaisella kaivosalueella olemaan sellainen ydinkerho, ja sitten voitaisiin alkaa esiintyä julkisesti, järjestää kokouksia kaupunkeihin ja kanjoneihin. Niin leimahtaisi ilmi kapinan lieska; miehet liittyisivät liikkeeseen niin nopeasti, etteivät yhtiöt ehtisi ajaa heitä pois, ja vaatisivat oikeuksiansa, tukenaan koko piirikunnan lakonuhka.
»Ymmärrättehän», lisäsi Olson, »meillä on laillinen oikeus järjestyä — vaikka päällysmiehet sitä vastustavat. Siitä syystä teidän ei tarvitse pysytellä syrjässä.»
»Niin», vastasi Hal, »mutta minusta näyttää, että olisi taktillisesti edullisempaa valita täällä Pohjois-Laaksossa menetelmä, joka ei herättäisi niin ankaraa vastustusta, esimerkiksi keskittämällä vaatimukset punnitustarkastajan saamiseen.»
Toinen hymyili. »Siinäkin tapauksessa meillä täytyy olla yhdistys vaatimustamme tukemassa; mikä siis olisikaan erona?»
»On otettava huomioon ennakkoluulot», sanoi Hal. »Muutamat miehet eivät pidä yhdistysaatteesta — heidän mielestään se merkitsee sortoa ja väkivaltaa —.»
Järjestäjä nauroi. »Te tiedätte tuon vain itsestänne, eikö totta? En tiedä sanoa teille muuta kuin tämän: jos haluatte käydä työhön saadaksenne Pohjois-Laaksoon punnitustarkastajan, en tahdo mitenkään olla esteenänne!»
Siinä oli aate — todellinen tehtävä! Elämä oli alkanut käydä tympeäksi siitä lähtien, kun Hal apuriksi ruvettuaan työskenteli viiden jalan korkuisissa komeroissa. Tämä lupasi rattoisampia aikoja!
Mutta tahtoiko hän tosiaankin käydä asiaan? Toistaiseksi hän oli ollut vain huomioidentekijänä tällä kaivosalueella. Hän oli saanut varmuuden siitä, että olosuhteet olivat kauheat, ja uskoi myös, että tämä julmuus oli tarpeetonta ja harkittua. Mutta kun sitten tuli kysymykseen toiminnan aloittaminen, hän alkoi epäröidä, ja vanhat ennakkoluulot ja pelot tulivat jälleen esille. Hän oli kuullut, että työläiset olivat »rettelöiviä» ja »laiskoja» ja että heitä piti »vallita rautaisella kädellä». Oliko hän nyt halukas heikentämään tuota väkevää kättä liittymällä niihin, jotka »lietsoivat kapinahenkeä työväestön keskuuteen»?
Mutta sitten hän päätteli, että tässä oli kysymyksessä toinen asia. Olsonin suunnitelma erosi ammattiyhdistysliikkeestä, joka voi olla rappeuttava voima, koska johti työläiset vaatimuksesta toiseen, kunnes he pyrkisivät »vallitsemaan teollisuutta». Nyt oli kysymyksessä ainoastaan lakiin vetoaminen, koe, jonka nojalla saataisiin ilmi, oliko yhtiöiden aina tehostama rehellinen ja oikeudenmukainen menettely tosiaankin sitä lajia. Jos työläiset, kuten päällysmiehet väittivät, saivat täyden suojan punnitustarkastajan asettamista koskevasta laista, jos, kuten kaikille uskoteltiin, sellaisen tarkastajan puuttumiseen oli syynä yksinomaan se, etteivät miehet sitä vaatineet — niin silloinhan ei voisi mitään vahinkoa koitua. Jos taas päällysmiehet pitäisivät yhtiötä vastaan kapinoimisena sellaisten oikeuksien vaatimista, jotka eivät olleet ainoastaan laillisia, vaan yhtä suuressa määrin moraalisia oikeuksia, niin Hal kykeni hiukan paremmin tajuamaan työväestön »rettelöivää» henkeä! Jos, kuten Vanha Mikko ja Johansson ja muut vakuuttivat, päällysmiehet olivat valmiit »tekemään miehen elämän kirotun kurjaksi», kunnes hän lähti tiehensä, niin hän oli puolestaan halukas valmistamaan päällysmiehille hiukan sitä samaa kirottua kurjuutta!
»Se olisi seikkailua», virkkoi Hal äkkiä.
Toinen nauroi: »Epäilemättä!»
»Ajattelette, että joudun kokemaan samaa kuin Honkarotkossa», lisäsi Hal. »Voipa niin olla — mutta minun täytyy saada itse kokea asiat. Minulla nähkääs on kotona veli, ja kun ajattelen ruveta kumousmieheksi, kiistelen ajatuksissani hänen kanssaan. Tahdon saada sanoa: 'En nielaise kenenkään sepittämiä valmiita teorioja; koettelen asiaa itse, ja tämä on nyt tuloksena.'»
»Olette aivan oikeassa», virkkoi järjestäjä. »Älkää kumminkaan unohtako, että pyritte saavuttamaan sosiaalista kasvatusta itseänne ja veljeänne varten, minä sitävastoin jo omistan sen. Minätiedän, mitä tapahtuu miehille, jotka vaativat punnitustarkastajaa, enkä voi tarjoutua uhriksi todistaakseni sen uudelleen.»
»Enhän ole milloinkaan sitä teiltä vaatinut», nauroi Hal. »Ellen liity teidän liikkeeseenne, en voi toivoa teidän liittyvän omaa suuntaani kannattamaan! Mutta jos löydän muutamia miehiä, jotka uskaltavat vaatia punnitustarkastajaa, niin eihän se ole esteeksi teidän työllenne?»
»Eipä suinkaan!» vastasi toinen. »Päinvastoin — siitä saan havainnollisen esimerkin, johon voin viitata. Täällä on sellaisiakin miehiä, jotka eivät tiedä, että heillä on laillinen oikeus vaatia sellaista tarkastajaa. On toisia, jotka varmasti tietävät joutuvansa punnittaessa petetyiksi, mutta eivät ole oikein selvillä siitä, että heitä pettää yhtiö. Jos päällysmiehet kieltäisivät punnitusta valvomasta ja jos he menisivät sitäkin pitemmälle ajamalla vaatijat pois, niin silloin varmaan olisi runsaasti paikallisyhdistykseeni liittyjiä!»
»Olkoon menneeksi!» sanoi Hal. »Minä en aio hankkia jäseniä paikallisyhdistykseenne, mutta jos yhtiö haluaa teitä auttaa siinä asiassa, niin auttakoon!»
Tämän sopimuksen vahvisteeksi he pudistivat kättä.
1.
Hal oli nyt lähtenyt uudelle uralle, joka tarjosi enemmän kiivasta vaihtelua kuin tallirengin tai apurin toimi ja suurempia vaaroja kuin katosta irtautuva kivi tai muulin takajalan potkaisu. Liikarasituksesta aiheutuva tylsyys ei ollut vielä ehtinyt muuttua hänessä taudiksi; hänen suojanaan oli nuoruus, joka kiihkeästi kaipasi yhä uusia kokemuksia. Hänestä tuntui jännittävältä olla salaliittolaisena, kuljettaa mukanaan salaisuuksia niin pimeitä ja salamyhkäisiä kuin kaivoskäytävät, joissa hän työskenteli.
Jerry Minetti, ensimmäinen henkilö, jolle hän kertoi Tom Olsonin aikeista Pohjois-Laaksossa, oli kuitenkin paremmin perehtynyt sellaisiin jännittäviin seikkoihin. Jerryn tavanomainen huoleton ilme hävisi äkkiä, ja hänen silmissään välähti pelko. »Tiesinhän, että niin kävisi», huudahti hän, — »se merkitsee huolta ja onnettomuutta minulle ja Rosalle!»
»Mitä tarkoitatte?»
»Me joudumme varmasti mukaan. Olen usein sanonut Rosalle: 'Mitä hyvää on siitä, että sanot itseäsi sosialistiksi? Ei mitään. Täällä ei auta äänestää — ne eivät laske sosialistien ääniä; se on pelkkää pilaa!' Olen sanonut: 'Meidän pitää saada tänne yhdistys??? Pitää tehdä lakko!' Mutta Rosa sanoo: 'Odota vähän aikaa. Säästä hiukan rahaa ja anna lasten ehtiä suuremmiksi. Sitten me autamme, menipä meiltä koti tai ei.'»
»Emmehän me nyt aio perustaa yhdistystä!» huomautti Hal. »Suunnitelmani on toisenlainen.»
Jerry ei kumminkaan ottanut tyyntyäkseen. »Mahdotonta enää odottaa!» selitti hän. »Miehet eivät voi sitä enää sietää! Minä sanon: 'Se tulee jonakin päivänä äkkiä kuin räjähdys kaivoksessa! Joku alkaa tapella, ja kohta tappelevat kaikki.'» Jerry katseli Rosaa, jonka mustat silmät suuntautuivat pelokkaina mieheen. »Me joudumme siihen», sanoi hän, ja Hal huomasi heidän katseensa kääntyvän huoneeseen, jossa nukkuivat Pikku Jerry ja pienokainen.
Hal ei virkkanut mitään — hän alkoi käsittää, mitä kapinoiminen merkitsi tällaisille henkilöille. Hän seurasi uteliaana ja säälien tapahtuvaa taistelua, taistelua, joka on yhtä vanha kuin ihmisen sielu — omanedun harrastuksen, elämänmukavuuden ja varovaisuuden ja velvollisuuden äänen, ihanteen välillä käytyä taistelua. Tähän taisteluun eivät kutsuneet mitkään sotatorvet, vaan hiljainen sisäinen ääni.
Hetkisen kuluttua Jerry kysyi, mitä Hal ja Olson olivat suunnitelleet, ja Hal selitti tahtovansa tutkia, kuinka yhtiö suhtautui punnitustarkastajan virkaa koskevan lain käytännöllisiin seuraamuksiin. Hal piti suunnitelmaa hienona; mitä arveli siitä Jerry?
Jerry hymyili alakuloisesti. »Niin, hieno suunnitelma nuorelle miehelle, perheettömälle!»
»Epäilemättä», sanoi Hal. »Minä käyn toimeen — rupean tarkastajaksi.»
»Täytyy koota komitea», sanoi Jerry, — »ja komitean tulee puhutella päällysmiestä».
»Aivan oikein, mutta me valitsemme siihenkin nuoria miehiä — perheettömiä. Muutamia niistä, jotka asuvat koppikaupungin kanakopeissa. He eivät välitä siitä, miten käy.»
Jerry ei sittenkään yhtynyt Halin hymyyn. »Niillä ei ole kyllin ymmärrystä. Tarvitaan älyä pysyäkseen yhdessä.» Jerry selitti, että tarvittiin joukko miehiä, jotka tukisivat komiteaa; sellainen ryhmä oli järjestettävä, ja sen tuli pitää salaisia kokouksia — se merkitsisi käytännössä samaa kuin ammattiyhdistys, ja päällysmiehet ja heidän urkkijansa pitäisivät sitä sellaisena. Mutta kaivosalueilla oli kielletty kaikenlainen järjestyminen. Muutamat serbialaiset olivat halunneet kuulua johonkin oman maansa veljeskuntaan, mutta sekin oli kielletty. Jos tahdoit vakuuttaa elämäsi tai terveytesi, otti yhtiö sen asiakseen ja hyötyi siitä. Eipä edes saanut ostaa postiosoitusta lähettääkseen rahoja kotimaahan; postitoimiston hoitaja, joka oli samalla yhtiön myymälän virkamies, möi sen sijaan yhtiön maksumääräyksen.
Hal siis näki edessään juuri ne vaikeudet, joista Olson oli häntä varoittanut. Ensimmäinen oli Jerryn pelko. Hal tiesi kumminkin, ettei Jerry ollut mikään pelkuri; Jerryn käyttäytymistä voi halveksia ainoastaan henkilö, joka ei ollut milloinkaan, ollut Jerryn asemassa!
»Pyydän teiltä nyt ainoastaan neuvoa», sanoi Hal. »Mainitkaa minulle muutamia nuoria miehiä, joihin voin luottaa, ja minä voitan heidät puolelleni kenenkään epäilemättä teitä.»
»Vaikka asutte luonani!» vastasi Jerry.
Siinä oli jälleen vaikeus edessä. »Luuletteko, että siitä voi koitua teille ikävyyttä?»
»Aivan varmasti! Tietäväthän ne, että keskustelemme. Tietävät, että puhun sosialismia. Potkivat minut varmaan pois!»
»Entä serkkunne, joka on ensimmäisen kaivoksen päällikkönä?»
»Ei apua hänestä. Voi joutua itse lähtemään. Sanotaan: kirottu pöllö — pitää luonaan asumassa punnitustarkastajaa!»
»Hyvä», sanoi Hal. »Niinpä muutan pois nyt, ennenkuin on liian myöhäistä. Voittehan sanoa, että olin riidanhaastaja ja että ajoitte minut pois.»
Minettit istuivat siinä silmäillen toisiansa — murheellinen pari. Heidän ei tehnyt ollenkaan mieli menettää vuokralaistaan, joka oli erittäin mieluisa keskustelukumppani ja maksoi hyvin. Hal puolestaan oli melkein yhtä alakuloinen, koska piti Jerrystä ja hänen nuoresta vaimostaan, Pikku Jerrystä, vieläpä mustasilmäisestä pienokaisestakin, joka kovin metelöi ja häiritsi keskustelua.
»Ei!» sanoi Jerry. »Minä en juokse pakoon! Minä teen velvollisuuteni!»
»Hyvä», vastasi Hal. »Teette velvollisuutenne — mutta ei juuri nyt. Jääkää te tänne auttamaan Olsonia, jos minut ajetaan pois. Ei käy päinsä, että menetämme heti parhaat miehemme.»
Kun asiaa oli vielä pohdittu, päätettiin niin, ja Hal näki pienen Rosan painuvan tuoliinsa helpotuksesta huoaten. Marttyyriuden aika oli siirretty tuonnemmaksi; hän voi vielä muutamia viikkoja pitää omanansa pientä kolmen huoneen mökkiä, kalustoa, kiiltäviä kattiloitaan ja koreita pitsiuutimiaan!
2.
Hal palasi Reminitskin luo. Se oli vaikea uhraus, mutta toi sentään mukanaan korvaustakin, koska hän sai siten enemmän tilaisuutta keskustella miesten kanssa.
Hän ja Jerry merkitsivät luetteloon ne miehet, joille salaisuus voitiin uskoa. Ensimmäisenä oli Mikko Sikorian nimi. Jos Vanha Mikko valittaisiin komiteaan ja jos hän pääsisi puhuttelemaan päällysmiestä, niin hän varmaan tuntisi elämänsä tarkoituksen osalta täyttyvän! He eivät kumminkaan tahtoneet mainita hänelle asiasta ennenkuin viime hetkenä, koska pelkäsivät hänen kiihdyksissään asian ilmaisevan seuraavan kerran menettäessään vaununsa.
Lähellä Halin työpaikkaa työskenteli eräs Wresmak-niminen nuori bulgarialainen. Hänen komeroonsa johtava tie oli jyrkänlaista nousua, joten hänen oli vaikea työntää tyhjiä vaunujansa sinne ylös. Hänen siinä hikoillessaan ja ponnistellessaan kulki ohi Alec Stone, joka jättiläisen tavoin halveksi ruumiillista heikkoutta ja alkoi miestä tyrkkiä. Mies kohotti kätensä — oli mahdotonta sanoa, tapahtuiko se uhkaavasti vai iskun torjumiseksi —, ja Stone syöksyi hänen kimppuunsa, potki häntä käytävään asti hurjasti sadatellen. Nyt oli mies eräässä toisessa komerossa, josta oli ottanut irti viidettäkymmentä vaunulastia kiveä saaden palkakseen vain kolme dollaria. Kun näki hänen kasvonsa kaivospäällikön kulkiessa ohi, voi varmasti sanoa, että tämä mies oli valmis yhtymään mihin vastalauseeseen hyvänsä.
Oli eräs toinen Jerryn tuttava, joka oli vastikään palannut sairaalasta jouduttuaan kosketukseen aluepäällikön revolverinperän kanssa. Hän oli puolalainen eikä valitettavasti osannut sanaakaan englanninkieltä; mutta Olson oli tutustunut erääseen toiseen puolalaiseen, joka osasi hiukan englanninkieltä ja lupasi saattaa sanan maanmiehelleen. Oli vielä eräs nuori italialainen, Rovetta, jonka Jerry tunsi ja jonka luotettavuuden hän takasi.
Oli vieläkin eräs henkilö, jota Hal ajatteli — Mary Burke. Hal oli tahallaan kartellut häntä viime aikoina. Se tuntui ainoalta varmalta menetelmältä, joskin samalla säälimättömältä eikä mieltä tyynnyttävältä. Hän muisteli kerran toisensa jälkeen, mitä oli tapahtunut. Kuinka oli tämä häiriö syntynyt? Henkilön velvollisuus on ottaa sellaisessa tapauksessa syy kannettavakseen, mutta hän ei mielellään syytä itseänsä, vaan kokee tehdä asian niin mitättömäksi kuin suinkin mahdollista. Tuliko Halin sanoa asian johtuneen siitä, että hän oli liian tungettelevasti auttanut Maryä huonossa tien kohdassa? Tyttö ei ollut oikeastaan sellaista apua kaivannut, hän kykeni kävelemään jaloillaan yhtä hyvin kuin toinenkin. Mutta Hal oli mennyt sitäkin pitemmälle, oli tunteenomaisen virikkeen yllyttämänä käyttäytynyt kömpelösti. Olisihan hänen pitänyt tietää jo aikoja sitten, että tytön koko tyytymättömyys, hänen puutetta kärsivän sielunsa koko kaipaus keskittyisi häneen, joka oli aivan »toisenlainen», joka oli elänyt paremmissa oloissa ja sai hänet ajattelemaan »runokirjoja»!
Mutta samassa ilmaantui mahdollisuus vaikeuden ratkaisemiseen; tässä oli Marylle uusi harrastuksenesine, varma uoma, jossa hänen tunteensa voivat liikkua. Nainen ei voinut kuulua mihinkään kaivosmiesten valiokuntaan, mutta voi olla hyvä neuvonantaja, ja hänen terävä kielensä saattoi taivuttaa useita käymään taistelurintamaan. Suunnitelmansa innostamana Hal jätti miesten tavoin henkilökohtaiset seikat huomioonottamatta — ja joutui siten toiseen tunteen virittämään satimeen! Hän ei huolinut ollenkaan ajatella, että Maryn punnitustarkastaja-jutulle osoittama mielenkiinto voi osalta johtua halusta saada nähdä hänet useammin, ja vielä vähemmän johtui hänen mieleensä, että hän itse keksi kernaasti tekosyyn päästäkseen näkemään Maryä.
Ei, Hal kuvitteli tytön uuteen »rooliin», toimintaan, joka oli innostavampaa kuin keittäminen ja sairaiden hoitaminen. Hänen »runokirja»-kuvittelunsa syttyi ilmiliekkiin, hän antoi tytölle toivon ja tehtävän, tien, jonka takana oli odottamassa päämäärä. Eikö ollutkin ollut naisjohtajia kaikissa köyhälistön suurissa liikkeissä?
Hal lähti Maryä tapaamaan ja kohtasi hänet mökin ovella. »Hauskaa nähdä teidät, Joe Smith!» virkkoi Mary katsoen häntä suoraan silmiin ja hymyillen.
»Samat sanat, Mary Burke!» vastasi Hal.
Hal huomasi Maryn päättäneen näytellä osaansa moitteettomasti, mutta huomasi myös, että tyttö oli kalpeampi kuin viime kerralla kohdattaessa. Voiko tuo raikas irlantilainen hipiä sittenkin lakastua? Hän näytti laihemmaltakin; vanha sininen karttuunileninki näytti käyneen väljemmäksi.
Hal ryhtyi heti asiaan. »Mary, sinä ilmestyit minulle tänään näkynä!»
»Minäkö, nuori mies? Mitä tarkoitatte?»
Hal nauroi. »Minä näin teidät, kasvonne olivat kirkastetut, ja hiuksenne hohtivat kuin kultainen kruunu. Te ratsastitte lumivalkoisella hevosella, ja teitä verhosi valkoinen, pehmeä ja kimalteleva puku, kuin Jeanne d'Arcin tai vaalikulkueen johtajan. Te ratsastitte valtavan joukon etunenässä — soiton sävelet raikuvat vieläkin korvissani, Mary!»
»Jatka, nuori mies — mitä tämä oikeastaan merkitsee?»
»Tulkaa sisään, niin kerron.»
He lähtivät autioon keittiöön ja istuutuivat puutuoleille. Mary laski kätensä ristiin helmaansa niinkuin lapsi, jolle on luvattu kertoa satu. »Joutukaahan», kehoitti hän. »Haluan kuulla siitä uudesta puvusta, jonka minulle annatte. Oletteko väsynyt vanhaan karttuunileninkiini?»
Hal hymyili hänkin. »Sen puvun te kudotte itsellenne, Mary, oman olemuksenne hienoimmista langoista — rohkeudesta, antaumuksesta ja uhrautuvaisuudesta!»
»Tuo on varmaan jälleen runokirjaa! Mutta mitä oikeastaan tarkoitatte?»
Hal katsahti ympärilleen. »Eikö täällä ole ketään?»
»Ei ketään.»
Hal alensi kuitenkin vaistomaisesti ääntänsä tarinaansa kertoessaan. Kaivosalueella oli »suuren yhdistyksen» järjestäjä, joka herätti orjissa vastustushenkeä.
Naurun ilme katosi Maryn kasvoista. »Niinkö tosiaan?» virkkoi hän melkein äänettömästi. Lumivalkoinen ratsu ja pehmeä kimalteleva puku olivat häipyneet pois. »Sellainen yritys ei voi milloinkaan onnistua täällä!»
»Miksi ei?»
»Miesten vuoksi. Muistatteko, mitä teille sanoin Raffertyn luona? He ovat pelkureita!»
»Ah, Mary, tuo on helposti sanottu. Ei ole kovin mieluista joutua kotoa karkoitetuksi —»
»Tarvitseeko teidän sanoa sitä minulle?» huudahti Mary äkkiä kiihtyen.»Olenhan nähnyt sen omin silmin!»
»Niin, Mary; mutta minä haluantehdäjotakin —»
»Enkö minä ole halunnut mitään tehdä? Totisesti on tehnyt mieli purra nenä päällysmiehiltä!»
»Olkoon menneeksi», nauroi Hal, »otetaan asia ohjelmaan». Mutta Mary ei ollut hilpeyteen houkuteltavissa; hänen mielensä oli niin täynnä tuskaa ja hämminkiä, että Hal aikoi jälleen tarttua hänen käteensä. Kohta hän kuitenkin hillitsi itsensä; olihan hän tullut ohjaamaan tytön tarmoa vaarattomaan uomaan!
»Meidän tulee herättää miehet vastarintaan, Mary!»
»Sitä ette voi tehdä, Joe — siihen ei kykene yksikään englanninkieltä puhuva mies. Kreikkalaiset ja bulgarialaiset kukaties — ne taistelevat kotonansa ja voivat taistella täälläkin. Mutta irlantilaiset eivät milloinkaan! Ne, joissa oli selkärankaa, ovat lähteneet pois aikoja sitten. Jäljellejääneistä on tehty nöyriä orjia. Minä tunnen heidät kaikki. He nurisevat ja kiroilevat päällysmiestä, mutta ajattelevat sitten mustaakirjaa ja ryömivät jälleen hänen edessään.»
»Sellaiset miehet kaipaavat—»
»Väkijuomia he kaipaavat, remuttua naikkosten kanssa hiilikaupungeissa ja yökausia kestävää pelaamista voittaakseen toistensa rahat likaisilla korteilla! He ottavat huvinsa, mistä sen löytävät, eivätkä kaipaa mitään parempaa.»
»Jos on niin laita, Mary, ettekö huomaa, että on sitä enemmän syytä yrittää heitä opettaa? Ellei heidän itsensä, niin heidän lastensa tähden! Lapset eivät saa kasvaa sellaisiksi. Oppivathan he ainakin englanninkieltä —»
Mary naurahti ylenkatseellisesti. »Oletteko käynyt koulussa?»
Hal vastasi kieltäen, ja Mary kertoi hänelle, että siellä oli satakaksikymmentä lasta ahdettuina yhteen ainoaan huoneeseen, kolme penkkiinsä, koko suojan täydeltä. Hänen vihansa kuohahti hänen jatkaessaan kuvausta. Koulu oli oikeastaan ylläpidettävä verotulojen nojalla, mutta kun omaisuutta ei ollut kenelläkään muulla kuin yhtiöllä, se oli täydellisesti yhtiön käsissä. Johtokunnan muodostivat mr Cartwright, kaivosten ylivalvoja, Jake Predovich, myymälän kirjuri, ja saarnaaja Spraggs. Vanha Spraggs oli valmis iskemään nokkansa permantoon, jos ylivalvoja suvaitsi käskeä.
»Kuinka lienee», virkkoi Hal nauraen. »Te kannatte hänelle kaunaa, koska hänen isänsä oli 'Orangeman', Irlannin protestantti!»
3.
Mary Burke oli imenyt itseensä epätoivoa äidinmaidossa, ja sen myrkky oli syvällä hänen verissään. Hal alkoi käsittää, että oli yhtä vaikea herättää hänessä toivoa kuin valveuttaa hänen halveksimiansa työmiehiä. Hän oli epäilemättä rohkea, mutta kukapa voi saada hänet esiintymään rohkeasti miesten puolesta, joissa itsessään ei ollut rohkeutta?
»Mary», virkkoi Hal, »sydämessänne te varmaankaan ette halveksi näitä ihmisiä. Te tiedätte, kuinka he kärsivät, ja säälitte heitä senvuoksi. Annatte heidän lapsilleen viimeisen senttinne, kun he ovat puutteessa —»
»Ah, minä vihaan heitä niinkuin vihaan vain siitä syystä, että rakastan heitä!» huudahti Mary, ja Hal näki hänen silmiensä äkkiä kyyneltyvän. »Toisinaan tekee mieleni surmata päällysmiehet, toisinaan heidät. Mitä tahdotte minun tekevän?»
Ennenkuin Hal ehti vastata, tyttö alkoi luetella kaivosalueella olevia tuttaviansa. Niin, oli tosiaankin eräs mies, jonka kanssa hänen pitäisi keskustella; hän oli liian vanha liittyäkseen heihin, mutta hänen neuvonsa olisi verrattoman arvokas, ja oli aivan varmaa, ettei hän milloinkaan heitä pettäisi. Se mies oli vanha John Edström, eräs Minnesotan ruotsalaisia, joka oli työskennellyt näillä seuduilla kaivostöiden aloittamisajoilta. Hän oli ottanut tehokkaasti osaa suureen lakkoon kahdeksan vuotta sitten ja oli neljän poikansa kerällä joutunut mustaankirjaan merkityksi. Pojat olivat hajaantuneet eri tahoille, mutta ukko oli pysytellyt lähiseudulla työskennellen farmeissa ja rautatietöissä, kunnes oli pari vuotta sitten, kiireisenä työaikana, sattunut pääsemään takaisin kaivoksiin.
Hän oli vanha, ylen vanha, selitti Mary, varmaan jo kuudenkymmenen. Halin huomautettua, ettei se vielä ollut ikä eikä mikään, Mary vastasi, että harvoin kuuli miehen kykenevän tekemään työtä kivihiilikaivoksessa siihen ikään ehdittyään. Eipä ollut montakaan, jonka onnistui säilyä elossa niin kauan. Edströmin vaimo oli nyt kuoleman kielissä, ja vanhan miehen elämä oli vaikeata.
»Ei olisi oikein tehty, jos menettelisimme niin, että vanha mies menettäisi toimensa», sanoi Mary. »Mutta voihan hän ainakin antaa meille hyvän neuvon.»
Niin lähtivät molemmat jo samana iltana tapaamaan John Edströmiä. Ukko asusti »koppikaupungissa», pienessä maalaamattomassa hökkelissä, jossa oli permantona paljas maa. Höyläämättömistä laudoista tehty matala väliseinä peitti kuolevan vaimon vieraiden näkyvistä. Vaimossa oli syöpä, ja se teki vieraskäynnin vaikeaksi asiaksi, sillä koko asumuksen täytti kamala löyhkä. Hal ei kyennyt vähään aikaan ajattelemaan mitään muuta, mutta lopulta hän voitti heikkoutensa sanomalla itselleen, että nyt oli kysymyksessä sota ja että miehen täytyi olla valmis lähtemään sairaalaan samoinkuin paraatikentällekin.
Hän katsahti ympärilleen ja huomasi, että Edströmin hökkelin seinäin halkeamiin oli työnnetty riepuja ja että särkyneet ikkunaruudut oli paikattu paperilla. Ukko oli nähtävästi tehnyt parastaan saadakseen asunnon kuntoon. Hyllyssä näkyi rivi kirjoja. Näissä vuoriseuduissa oli öisin kylmä, syyskuussakin, ja vanha mies kyyhötti pienen valurautaisen uunin luona, jossa paloi tuli. Hänen päässään oli jäljellä vain muutamia hiuskarvoja, ja hänen takkuinen partansa oli niin valkoinen kuin mikään voi valkoista olla kivihiilialueella. Ensimmäinen hänen kasvojensa aikaansaama vaikutelma oli niiden erinomainen, kalpeus, toinen väsyneiden tummien silmien suopeus. Hänen äänensäkin oli lempeä kuin hyväily. Hän nousi tervehtimään vieraitansa ja ojensi Halille vapisevan, känsäisen ja muodottoman käden, joka muistutti jonkin eläimen käpälää. Sitten hän liikahti siirtääkseen rahia lähemmäksi ja pyysi anteeksi talossa vallitsevaa epäjärjestystä. Hal johtui ajattelemaan, että mies saattoi kyetä työskentelemään kivihiilikaivoksessa kuudenkymmenen vuoden ikäisenä, mutta ei enää kuusikymmentäyksi vuotta täytettyään.
Hal oli pyytänyt Maryä olemaan mainitsematta mitään suunnitelmasta, kunnes hän itse katsoisi sen sopivaksi. Tyttö tiedusteli nyt mrs Edströmin vointia ja sai kuulla, ettei ollut tapahtunut mitään muutosta; sairas makasi tylsänä ja tiedottomana kuten ainakin. Tri Barrett oli käynyt jälleen katsomassa, mutta oli voinut vain antaa morfiinia. Tohtori oli selittänyt, ettei kukaan voinut tehdä enempää.
»Jos voisikin, ei hän varmaankaan sitä tietäisi», sanoi Mary ivallisesti.
»Ei hän huono ole, kunhan on selvällä päällä», virkkoi Edström tyynesti.
»Kuinka usein hän on selvänä?» sanoi Mary ja lisäsi sitten selitykseksiKalille: »Hän on ylivalvojan serkku.»
Olot olivat Edströmin mielestä täällä paremmat kuin eräissä toisissa paikoissa. Harvey-joella, missä hän oli ollut työssä, oli eräs mies vioittanut silmänsä, joka sitten meni kerrassaan menojansa lääkärin kojeen luiskahtaessa. Murtuneita käsivarsia ja sääriä oli sijoitettu väärin, joten miesten täytyi joko kulkea raajarikkoina koko ikänsä tai antaa rikkoa ja liittää luut yhteen uudestaan. Se asia oli samanlainen kuin kaikki muut — tohtori oli yhtiökoneiston osa, ja se, jolla oli liian paljon sanomista hänestä, potkittiin pois. Työmiehen kuukausipalkasta vähennettiin dollari, mutta jos tohtori tuli katsomaan sairasta, hän voi määrätä ylimääräisesti maksettavaksi kuinka paljon tahansa.
»Täytyykö hänelle tosiaankin maksaa?» kysyi Hal.
»Vähentävät tilistänne», vastasi vanha mies.
»Toisinaan vähentävät, vaikka hän ei ole tehnyt mitään», lisäsi Mary. »Mrs Zambonilta vaativat viisikolmatta dollaria hänen viimeisestä pienokaisestaan, vaikka tri Barrett kävi talossa vasta kolme tuntia sen jälkeen, kun lapsi jo oli sylissäni!»
4.
Juttu jatkui. Hal tahtoi tutkia vanhaa miestä ja puhui kaivosmiesten monista vaikeuksista viitaten lopuksi siihen, että apu voisi löytyä ammattiyhdistyksestä. Edströmin tummat silmät tutkivat häntä kääntyen sitten Maryn puoleen. »Joe on moitteeton», sanoi tyttö nopeasti. »Häneen voitte luottaa.»
Edström ei vastannut siihen mitään, huomautti vain ottaneensa kerran osaa lakkoliikkeeseen. Hän oli nyt merkitty mies ja voi oleskella kaivosalueella vain niin kauan kuin pysyi tarkoin omissa asioissaan. Sitä osaa, mikä hänellä oli ollut suuressa lakossa, ei ollut milloinkaan unohdettu; päällysmiehet olivat ottaneet hänet jälleen työhön osaksi siitä syystä, että tarvitsivat häntä kiireisenä aikana, osaksi senvuoksi, että kaivospäällikkö sattui olemaan hänen hyvä tuttavansa.»
»Kertokaa hänelle suuresta lakosta», kehoitti Mary. »Hän on vasta äskettäin saapunut näille seuduille.»