Vanha mies oli nähtävästi uskonut Maryn sanat, jotka olivat vakuuttaneet vieraan luotettavuutta, sillä hän alkoi kertoa niistä kauheista tapahtumista, joista kaivosalueella yhä kerrottiin vain kuiskaten. Kymmenentuhatta orjaa oli tehnyt valtavan ponnistuksen vapautuakseen, ja tämä yritys oli tukahdutettu äärimmäisen säälimättömästi. Kaivosten perustamisesta saakka niiden omistajat olivat vallinneet paikallista hallintovaltaa, ja nyt, asiain kääntyessä pahalle tolalle, he olivat tuottaneet paikalle valtion sotaväkeä avoimesti käyttäen sitä ajamaan lakkolaisia takaisin työhön. He olivat vanginneet johtajat ja toimihenkilöt, jotka suljettiin vankilaan tutkimatta, tuomitsematta; kun vankiloihin ei enempää mahtunut, suljettiin kaksisataa miestä avoimeen aitaukseen, jolle annettiin nimi »härkähaka», ja vihdoin heidät sullottiin tavaravaunuihin, kuljetettiin yöllä pois valtiosta ja paiskattiin keskelle autiota tasankoa ilman ruokaa ja vettä.
John Edström oli kuulunut noiden miesten joukkoon. Hän kertoi, kuinka erästä hänen poikaansa oli vankilassa lyöty ja pahoinpidelty ja kuinka toinen oli suljettu viikkokausiksi kosteaan kellariin, josta päästessään hän oli leininrikkoma elämäniäkseen. Valtion sotaväen upseerit olivat niin menetelleet, ja kun joku paikallisista viranomaisista oli uskaltanut vastustaa, oli sotaväki vanginnut hänet — siviilioikeuksien tuomareita oli vangitsemisen uhalla kielletty pitämästä istuntoja. »Helvettiin koko valtiosääntö!» oli ollut komentavan kenraalin tunnussanana, ja hänen upseerinsa oli tehnyt kuuluisaksi tämä lause: »Hiiteen 'habeas corpus', annetaan niille 'post mortem' niin että riittää!»
Tom Olsonin itsehillintä oli vaikuttanut Haliin syvästi, mutta tämä vanhus vaikutti sitäkin voimallisemmin. Siinä kuunnellessaan vieras tunsi itsensä nöyräksi, ja hänen mielensä täytti harras kunnioitus. Puhuessaan näistä kauheista kokemuksistaan John Edström puhui äänellä, jossa ei kuulunut katkeruuden vivahdusta, ja miten uskomattomalta asia tuntuneekin, hänen sydämessäänkään ei nähtävästi ollut mitään sellaista tuntoa. Täällä, puutteen ja kurjuuden keskellä, perheen hajottua ja nälän vaaniessa sutena ovella, hän voi silmäillä menneisyyteen tuntematta vihankaunaa niitä kohtaan, jotka olivat hänen elämänsä tuhonneet. Ja se ei suinkaan johtunut hänen vanhentumisestaan ja heikontumisestaan enempää kuin kapinahengen katoamisestakaan, vaan siitä, että hän oli tutkinut taloustiedettä ja saanut varman vakaumuksen, että paha järjestelmä sokaisi ihmisten silmät ja valoi myrkkyä heidän sieluihinsa. Hän vakuutti, että oli koittava parempi päivä, jolloin tämä kehno järjestelmä kumotaan ja ihmiset voivat olla armeliaita toisilleen.
Keskustelun ehdittyä tähän vaiheeseen Mary Burke ilmaisi jälleen raatelevaa epätoivoansa. Kuinka voivat olot milloinkaan muuttua? Päällysmiehet olivat halpamaisia ja työmiehet pelkureita ja pettureita. Niinmuodoin voi muutoksen suorittaa yksin Jumala — mutta Jumala jätti asiat silleen ylen pitkiksi ajoiksi!
Hal tahtoi mielellään kuulla, kuinka Edström suhtautui sellaiseen ajatukseen. »Kuulehan, Mary», virkkoi ukko, »oletko lukenut Afrikan muurahaisista?»
»En.»
»Ne vaeltavat pitkinä jonoina, miljoonittain. Jonon tultua ojan partaalle etumaiset pudottautuvat sinne ja toisia niiden jäljessä yhä enemmän, kunnes oja täyttyy ja toiset voivat kulkea yli. Me olemme muurahaisia, Mary.»
»Pudottautuipa sinne kuinka paljon tahansa», huudahti tyttö, »kukaan ei pääse milloinkaan yli. Oja on pohjaton!»
Vanha mies vastasi: »Sitä ei mikään muurahainen voi tietää, Mary. Ne tietävät vain, että täytyy liikkua eteenpäin. Ne tarrautuvat toistensa ruumiisiin, kuollessaankin; niin syntyy silta, ja toiset kulkevat yli.»
»Minä siirryn syrjään!» selitti tyttö jyrkästi. »En tahdo heittää itseäni tuhon omaksi.»
»Voit siirtyä syrjään», vastasi toinen, »mutta kohta palaat jälleen riviin. Minä tunnen sinut paremmin kuin itse itseäsi tunnet, Mary.»
Pienessä suojassa vallitsi hiljaisuus. Varhaisen syksyn tuulet vinkuivat ulkona, ja elämä tuntui Halista yhtäkkiä jylhältä ja armottomalta. Nuorekkaassa innossaan hän oli ajatellut, että olisi jännittävää toimia kumousmiehenä; mutta muurahaisena oleminen, eräänä monien miljoonien joukossa, ja pohjattomaan kuiluun hukkuminen — se oli asia, johon ihminen tuskin voi suostua! Hän katseli tuon harmaahapsisen raatajan käyrää hahmoa lampun himmeässä valossa, ja havaitsi ajattelevansa Rembrandtin maalausta »Opetuslapset Emmauksessa»: likaisen kapakan huonosti valaistu suoja ja kaksi repaleista miestä, jotka hämmästyen katselevat pöytäkumppaninsa kiireellä hohtavaa valoa. Ei tuntunut ollenkaan haaveelliselta kuvitella valohohdetta tämän lempeästi haastelevan vanhuksen otsalle!
»En ole koskaan toivonut, että se tapahtuisi eläessäni», lausui hän leppoisasti. »Aikaisemmin toivoin poikieni näkevän sen ajan, mutta nyt en usko sitäkään varmasti. Koko elämäni aikana en kumminkaan ole koskaan epäillyt sitä, että työväestö kerran pääsee luvattuun maahan. Silloin he eivät enää ole orjia, eivätkä joutilaat pääse tuhlaamaan heidän työnsä tuloksia. Ja usko minua, Mary, jos työmies tai -nainen menettää sen uskon, niin hän menettää elämänsä tarkoituksen.»
Hal huomasi voivansa luottaa tähän mieheen ja kertoi hänelle punnitustarkastajaa koskevasta suunnitelmastaan. »Pyydämme vain neuvoanne», selitti hän muistaen Maryn varoituksen. »Sairas puolisonne —»
Mutta vanha mies vastasi hänelle alakuloisesti: »Hän on melkein mennyt, ja minä menen pian hänen jälkeensä. Ne vähät voimat, jotka minussa vielä ovat, voin hyvinkin käyttää asian auttamiseksi.»
5.
Tämä salaliittoasia oli kamalan vakava miehille, joiden toimeentulo riippui hiilikaivoksessa suoritetusta työstä; mutta Hal havaitsi siinä romanttista jännittävyyttä kaikkein vakavimpinakin hetkinä. Hän oli lukenut kertomuksia kumousmiehistä ja heitä ahdistavasta poliisista ja tiesi, että sellaisia jännittäviä seikkoja sattui Venäjällä; mutta jos joku olisi hänelle sanonut, että niitä voi kokea omassa vapaassa Amerikassa, muutaman tunnin matkan päässä hänen koti- ja koulukaupungistaan, niin hän ei olisi voinut sitä uskoa.
Edströmin luona käytyään Hal käveli illalla katua, kun hänen päällysmiehensä pysähdytti hänet. Hal säikähti hänet yhtäkkiä nähdessään kuin taskuvaras poliisimieheen törmätessään.
»Terve, poikani», sanoi kaivospäällikkö.
»Terve, mr Stone», vastasi Hal.
»Haluan jutella kanssasi», sanoi mr Stone.
»Hyvä, sir.» Omassa mielessään Hal ajatteli: »Olen joutunut kiinni!»
»Tule luokseni», sanoi Stone, ja Hal totteli, ikäänkuin ranteet olisivat jo olleet kahleissa.
»Kuinka olikaan», virkkoi Stone heidän siinä kävellessään, »etkö luvannut ilmoittaa minulle, jos kuulisit liikoja puheita?»
»En ole kuullut mitään, sir.»
»Sinun on paras liikkua hiukan liukkaammin; jokaisella kaivosalueella on juonittelijoita.» Hal huokasi mielessään helpotuksesta. Väärä hälyytys!
He saapuivat päällysmiehen asunnolle. Mr Stone istuutui kuistilla olevalle tuolille ja kehoitti Halia tekemään samoin. He istuivat puolipimeässä, ja Stone alensi ääntänsä aloittaessaan. »Nyt haluan keskustella kanssasi muusta — tulossa olevista vaaleista.»
»Vaaleista, sir?»
»Etkö tiedä, että vaalit ovat tulossa? Tämän vaalipiirin kongressiedustaja on kuollut, ja nyt toimitetaan täytevaali kolmen viikon kuluttua ensi tiistaista.»
»Ymmärrän, sir.» Hal nauroi mielessään. Nyt hän tulisi saamaan selkoa asiasta, josta Tom Olson oli maininnut!
»Etkö ole kuullut siitä mitään puhuttavan?» kysyi kaivospäällikkö.
»En mitään, sir. Minä en välitä paljoa politiikasta — se ei ole minun asiani.»
»Sillä tavalla kaivosmiehen pitääkin puhua!» virkkoi kaivospäällikkö herttaisesti. »Jos kaikki ymmärtäisivät jättää politiikan politikoitsijoille, niin heidän olonsa olisi paljon parempi. Heidän tulee pitää huolta omista töistänsä.»
»Epäilemättä, sir», myönsi Hal nöyrästi, »samoinkuin minun tuli pitää huolta muuleistani, ellen halunnut saada vatsatautia».
Päällysmies hymyili hyväksyvästi. »Sinussa on enemmän älyä kuin useimmissa heistä. Jos pysyt minun puolellani, voit päästä kauaskin maailmassa.»
»Minä kiitän teitä, mr Stone», sanoi Hal. »Antakaa minulle tilaisuutta.»
»Tässä ovat nyt vaalit. Minulle lähetetään joka vuosi vaalirahoja käytettäväksi. Osa niistä voisi joutua sinulle.»
»Voisi olla hyvään tarpeeseen», sanoi Hal ilmeisesti ilahtuen. »Mitä minun tulee tehdä?»
Syntyi vaitiolo. Stone veti sauhuja piipustaan ja jatkoi sitten asiallisesti. »Minä haluan saada jonkun hiukan ottamaan selkoa asioista ja ilmoittamaan minulle tuloksen. Ajattelin, että olisi parempi, ellen käyttäisi niitä miehiä, jotka tavallisesti niitä töitä toimittavat, vaan jotakin sellaista henkilöä, jota eivät osaa epäillä. Sheridanissa ja Pedrossa kuuluvat demokraatit pitävän suurta touhua, ja yhtiö on levoton. Otaksun sinun tietävän, että 'Y.P.Y.' on republikaaninen.»
»Olen siitä kuullut.»
»Ajattelet ehkä, ettei Washingtonissa oleva kongressin jäsen meille paljoakaan merkitse; mutta ei ole ollenkaan hyvä, jos hän vaaliaikana kiertelee täällä ja kertoo miehille, että yhtiö heitä nylkee. Sentähden pyydän sinua hiukan kiertelemään ja juttelemaan miesten kanssa politiikasta saadaksesi selville, onko joku täällä kuunnellut MacDougallin puheita. (MacDougall on täkäläisten demokraattien ehdokas.) Koeta ottaa selkoa, lähettävätkö ne tänne kirjallisuutta ja onko niillä täällä asiamiehiä. Ne näetkös vaativat oikeutta päästä tänne pitämään puheita ja muuta sellaista. Pohjois-Laakso on kaupunkikunta, joten heillä on laki puolellaan, ja jos kiellämme heiltä pääsyn, pitävät melua lehdissä, ja se näyttää pahalta. Meidän siis täytyy selviytyä niistä rauhallisesti. Onneksi ei täällä ole kokoussalia, me olemme kieltäneet kaiken väenkokouksen kadulla. Jos yrittävät tuoda lentolehtisiä, täytyy tapahtua jotakin, ennenkuin ne levitetään. Ymmärrätkö?»
»Ymmärrän», vastasi Hal ajatellen Tom Olsonin propagandakirjallisuutta.
»Me panemme sanan kulkemaan, että yhtiö haluaa saada valituksi republikaanin, ja sinun pitää olla varuillasi, jotta näet, kuinka miehet asiaan suhtautuvat.»
»Se kuuluu varsin yksinkertaiselta», sanoi Hal. »Mutta sanokaa, mr Stone, minkätähden asiasta välitätte? Onko noilla merentakaisilla monellakin äänioikeus?»
»Ei ole niinkään puhe merentakaisista. Me toimitamme ne maan kansalaisiksi siinä tarkoituksessa — ne äänestävät niinkuin tahdomme, kun saavat lasin olutta. Silmällä tulee pitää englanninkieltä puhuvia ja niitä muukalaisia, jotka ovat ehtineet olla täällä niin kauan, etteivät enää mahdu housuihinsa. Jos ne alkavat puhua politiikasta, niin ne eivät siihen tyydy, vaan alkavat kohta kuunnella agitaattoreita ja tahtovat päästä määrääjiksi.»
»Niin, minä ymmärrän!» sanoi Hal ihmetellen kaikuiko ääni vilpittömältä.
Mutta kaivospäälliköllä oli omat huolensa. »Minä sanoin tässä eräänä päivänä, että tahtoisin saada tänne miehiä, jotka puhuvat uutta kieltä, sellaista, jota ei kukaan ymmärrä! Mutta luulenpa, ettei sekään auttaisi. On mahdotonta estää heitä oppimasta hiukan englanninkieltä!»
Hal päätti käyttää tilaisuutta täydentääkseen tietojansa. »Eihän teidän tarvitse laskea ääniä, ellette halua!»
»Tulee vain saada selville, kuinka asiat ovat parhaimmin järjestettävissä. Olin aikaisemmin ylivalvojana eräässä toisessa kaivospaikassa, ja me emme tuhlanneet aikaa turhaan politiikkaan. Yhtiö oli silloin demokraattinen, ja kun tuli vaali-ilta, kirjoitimme neljäsataa ääntä demokraattiehdokkaiden hyväksi. Mutta samassapa jo lähti joukko miehiä kaupunkiin, missä vannoivat äänestäneensä republikaanien ehdokasta alueellamme. Republikaanien paperit olivat asiaa tulvillaan, ja joku typerä tuomari määräsi toimitettavaksi uuden ääntenlaskun. Niin meidän täytyi pitää kiirettä koko yö ja merkitä joukko uusia äänestyslippuja. Oli siinä hommaa!»
Kaivospäällikkö nauroi, ja Hal yhtyi häneen hillitysti.
»Huomaat siis, että pitää oppia asioita järjestämään. Jos alueellasi on annettu ääniä väärälle ehdokkaalle, tulee asia tiedoksi, ja jos tulos on liian yksipuolinen, koituu paljon murinaa. On paljon päällysmiehiä, jotka eivät siitä välitä, mutta minä opin läksyni sillä kertaa, ja minulla on nyt oma menetelmäni: en päästä vastustusta syntymäänkään. Ymmärrätkö?»
»Ymmärrän.»
»Mahdollista kyllä, ettei kaivospäälliköllä ole oikeutta sekaantua politiikkaan — mutta eräs asia on hänen vallassaan: kuka saa tehdä työtä hänen kaivoksessaan. On kaikkein helpoin asia kitkeä — kitkeä —» Hal ei unohtanut eläessään sitä lihakkaiden käsien liikettä, jolla Alec Stone asiaa valaisi. Hänen jatkaessaan hänen äänensä ei kuulunut niin hyvänluontoiselta kuin yleensä. »Miehet, jotka eivät tahdo äänestää mieleni mukaisesti, voivat lähteä muualle äänestämään. Siinä kaikki, mitä minulla on politiikasta sanottavaa!»
Syntyi lyhyt vaitiolo, jonka kestäessä Stone tuprutti piippuansa. Sitten hänen mieleensä lienee johtunut, ettei ollut tarpeen esittää niin paljon yksityisseikkoja opettaessaan poliittista alokasta. Jatkaessaan jälleen puhettaan hän tuntui suopeasti kehoittavan poistumaan. »Siinä on tehtäväsi, poikani. Huomenna sinä nyrjähdytät ranteesi, jottet voi tehdä työtä muutamaan päivään, ja niin saat tilaisuutta kierrellä ja kuunnella, mitä miehet juttelevat. Minä pidän huolen siitä, että saat palkkasi niiltä päiviltä.»
»Tuo kuuluu varsin mukavalta», sanoi Hal ilmaisten kuitenkin tyytyväisyyttään vain osittain.
Kaivospäällikkö nousi ja koputti perät piipustaan. »Muista vain panna parastasi. Minulla on työssä toisiakin, ja minä vertailen. Voihan käydä niinkin, että joku pitää sinua silmällä.»
»Niin», virkkoi Hal iloisesti irvistäen. »Pidän asian varmasti mielessäni.»
6.
Ensi töikseen Hal lähti tapaamaan Tom Olsonia ja kertomaan kokemastaan. Heillä oli molemmilla siitä paljon hauskuutta. »Minä olen nyt päällysmiehen suosikki!» nauroi Hal.
Mutta järjestäjä muuttui äkkiä vakavaksi. »Olkaa varuillanne ollessanne tekemisissä sen miehen kanssa.»
»Miksi niin?»
»Hän voi käytellä asioita teitä vastaan myöhemmin. Eräs seikka, johon he aina turvautuvat, jos yritätte heitä jotenkin häiritä, on siinä, että väittävät teidän ottaneen tai tahtoneen ottaa heiltä rahoja.»
»Mutta eihän hänellä ole mitään todistuksia.»
»Sitä juuri tarkoitan — älkää antako hänelle niitä. Jos Stone sanoo teidän toimineen politiikkansa hyväksi, niin joku mies voi muistaa teidän keskustelleen hänen kanssaan politiikasta. Pitäkää siis huoli siitä, ettei teillä ole merkittyä rahaa.»
Hal nauroi. »Raha ei nykyjään pysy kauan minulla. Mutta mitä sanon hänelle, jos hän vaatii minua tekemään selkoa toimistani?»
»Teidän on paras käydä heti suunnitelmaanne suorittamaan, niin ettei hänellä ole aikaa vaatia teitä tilille.»
»Olkoon menneeksi», kuului vastaus. »Mutta olipa miten hyvänsä, on oikein lystikästä olla päällysmiehen suosikkina!»
Seuraavana aamuna, työhön käytyään, Hal heti »nyrjähdytti ranteensa». Hän kulki kättään pidellen ja valittaen. Vanha Mikko oli kovin huolissaan, ja kun Hal lopulta päätti, että täytyi lopettaa työ, saatteli Mikko hänet puolimatkaan ylös neuvoen häntä hoitamaan rannetta kuumilla ja kylmillä kääreillä. Hal jätti vanhan slovakin uurastamaan parhaansa mukaan ja lähti itse paistattamaan ihmeen kauniina säteilevää päivää ja vielä kauniimpana säteilevää päällysmiehensä suosiota.
Ensin hän meni huoneeseensa Reminitskin luo ja kietoi ranteeseensa rievun ja sen päälle puhtaan nenäliinan. Tämän tunnusmerkin nojalla hänellä oli oikeus nauttia kaivosalueella vapautta ja kaikkien miesten myötätuntoa, ja niin hän lähti retkelleen.
Kulkiessaan ensimmäistä kaivosta kohti hän tapasi jäntereisen liukasliikkeisen miehen, jolla oli levottomat tummat silmät ja laihat älykkäät kasvot. Hän oli tavallisissa kaivosmiehen pukimissa, mutta siitä huolimatta oli mahdoton luulla häntä työmieheksi. Hän vaikutti kaikin puolin arvovaltaiselta.
»Huomenta, mr Cartwright», tervehti Hal.
»Hyvää huomenta», vastasi ylivalvoja. Sitten hän vilkaisi Halin siteeseen ja kysyi: »Loukkaantunut?»
»Olen, sir. Hiukan nyrjähdyttänyt, mutta ajattelin olevan parasta jäädä pois työstä.»
»Olitteko tohtorin puheilla?»
»En, sir. En luule asiaa vaaralliseksi.»
»Parasta mennä. Ei voi koskaan tietää, kuinka paha juttu nyrjähtyminen on.»
»Olette oikeassa, sir», vastasi Hal. Sitten, ylivalvojan ollessa jo poistumassa, hän kysyi: »Luuletteko, mr Cartwright, että MacDougallilla on mitään mahdollisuuksia tulla valituksi?»
»En tiedä», vastasi toinen ihmeissään. »Toivottavasti ei. Ette suinkaan aio häntä äänestää?»
»En tietenkään. Olen republikaani — syntymästäni. Mutta tekisi mieleni tietää, oletteko kuullut MacDougallin puhuvan.»
»Missäpä olisin häntä kuullut. Harrastatteko politiikkaa?»
»Harrastan, sir — tavallani. Siitä johtuu tämä ranteennyrjähdyskin.»
»Kuinka niin? Tuliko tappelu?»
»Ei, sir, mutta mr Stone kehoitti minua ottamaan selkoa mielialoista ja sanoi, että olisi parasta, jos nyrjähdyttäisin ranteeni ja lopettaisin työni.»
Ylivalvoja katseli Halia eikä voinut olla nauramatta. Sitten hän sanoi, kiinteästi silmiin katsoen: »Olkaa varovainen puhuessanne sellaisista asioista.»
»Ajattelin voivani varmasti luottaa ylivalvojaan», virkkoi Hal kuivasti.
Toinen mittaili häntä tutkivin katsein, ja Hal, joka alkoi tuntea poliittisen demokratian henkeä itsessään, rohkeni vastata hänen katseeseensa. »Te olette valpas nuori mies», virkkoi Cartwright vihdoin. »Kunhan opitte tietämään, kuinka täällä nuorat kulkevat, ja teette itsenne hyödylliseksi, pidän huolen siitä, ettei teitä syrjäytetä.»
»Hyvä niin, sir — minä kiitän teitä.»
»Teistä kenties tehdään tällä kertaa vaalikirjuri. Siitä saatte palkkaa kolme dollaria päivässä.»
»Hyvä niin, sir.» Hal alkoi jälleen hymyillä. »Kerrotaan, että te olette Pohjois-Laakson pormestari.»
»Niin olenkin.»
»Ja rauhantuomari on virkailijana myymälässänne. Niin, mr Cartwright, jos tarvitsette terveyslautakunnan puheenjohtajaa tai koirantappajaa, olen teidän miehenne — kunhan ranteeni paranee.»
Niin Hal meni menojaan. Moinen »mukavien puhuminen» oli tietenkin määrättömän julkeata apurimiehen puolelta. Ylivalvoja seisoi katsellen hänen jälkeensä, hämmästyneenä ja kulmat kurtussa.
7.
Hal ei katsahtanut taakseen, vaan kääntyi yhtiön myymälään. »Pohjois-Laakson Kauppakomppania» oli luettavana oven yläpuolella. Myymälässä oli serbialainen nainen, joka viittoen selitti, mitä tahtoi ostaa, ja kaksi liettualaista tyttöä, jotka katselivat sokerin punnitsemista. Hal astui sen henkilön luo joka oli punnitsemassa. Hän oli keski-ikäinen mies, jonka keltaisia viiksiä mustensi tupakansylki. »Huomenta, tuomari.»
»Höh!» kuului vastaavan Silas Adams, Pohjois-Laakson kaupungin rauhantuomari.
»Kuulkaahan, tuomari», sanoi Hal, »mitä ajattelette vaaleista?»
»En ajattele niistä mitään», vastasi toinen. »Punnitsen tässä sokeria.»
»Aikovatko kaikki täällä äänestää MacDougallia?»
»Jos aikovat, on parasta, etteivät siitä minulle mitään virka!»
»Kuinka niin?» hymyili Hal. »Tässä vapaan Amerikan tasavallassa?»
»Tässä osassa vapaan Amerikan tasavaltaa jokainen saa vapaasti kaivaa kivihiiltä, mutta ei äänestää MacDougallin laista haisunäätää.» Sitten rauhantuomari sitoi sokerin kääröksi, puraisi suuhunsa uuden mällin ja kääntyi Halin puoleen. »Mitä haluatte?»
Hal osti puoli naulaa kuivattuja persikoita voidakseen viipyä kauemmin ja pysyä jutuissa tuomarin kanssa. Tilausta toimitettaessa hän istahti tiskille. »Minä nähkääs olen ollut sekatavarakaupan palveluksessa.»
»Niinkö? Missä?»
»Peterson & Co:n liikkeessä American Cityssä.» Hal oli kertonut asian niin monet kerrat, että oli alkanut itsekin uskoa.
»Maksavatko siellä hyvänkin palkan?»
»Maksavatpa niinkin.» Sitten Hal havaitsi, ettei aavistanutkaan, mikä oli hyvä palkka tässä tapauksessa, ja lisäsi vikkelästi: »Nyrjähdytin tässä ranteeni!»
»Vai niin», vastasi toinen. Hän ei näyttänyt kovinkaan laatuisalta, mutta Hal jatkoi juttuaan, koska ei voinut uskoa, etteivät kaikki olisi valmiit keskustelemaan politiikasta, vaikkapa vain apurimiehen keralla. »Sanokaahan», virkkoi hän, »mitä vikaa on MacDougallissa?»
»Hänessä on se vika», virkkoi tuomari, »että yhtiö on häntä vastaan». Hän katseli tuimasti nuorta kaivosmiestä. »Sekaannutteko politiikkaan?» murahti hän. Mutta nuoren kaivosmiehen iloisissa ruskeissa silmissä näkyi ainoastaan ensimmäisen vastauksen herättämä hyväksyvä ilme, joten rauhantuomarin teki mieli selittää yksityiskohtaisemmin edustajaehdokkaan vikoja. Niin tuli keskustelu käyntiin, ja aivan pian liittyivät siihen toiset — »Bob» Johnson, kirjanpitäjä ja postimestari, ja »Jake» Predovich, galizialainen juutalainen, joka oli paikallisen koulun johtokunnan jäsen ja tiesi tärkeimpien kauppatavaroiden nimet viidellätoista eri kielellä.
Hal kuunteli esitystä poliittisen vastustuspuolueen rikoksista Pedro Countyssa. Heidän ehdokkaansa MacDougall oli saapunut valtioon »onnenonkijana», mutta kierteli nyt puhuen kirkoissa sanankuulijoittensa siveellisistä velvollisuuksista. »Hänkö edustajaksi, jolla on Pedrossa kolme eri perhettä!» huudahti »Sil» Adams.
»Niin», selitti Hal, »jos on totta se, mitä olen kuullut, niin republikaanien ehdokas ei hänkään ole mikään pyhimys. Kuuluu olleen päissään —»
»Voipa niin olla», sanoi rauhantuomari. »Mutta me emme puolustakaan kieltolakia enempää kuin työlakiakaan — emme tahdo saattaa kuohuksiin tätä kaivoskenttäin roskaväkeä lupaamalla heille korkeita palkkoja ja lyhyitä työpäiviä. Tietäähän sen hänkin, ettei siitä mitään tule, mutta ajattelee voivansa lähteä Washingtoniin ja jättää meidän huoleksemme koko keitoksensa!»
»Älkää sitä murehtiko», huomautti Bob Johnson — »hän ei lähdeWashingtoniin».
Toiset olivat samaa mieltä, ja Hal jatkoi: »Hän sanoo teidän kirjoittavan vääriä vaalilippuja.»
»Mitä luulette hänen joukkonsa tekevän kaupungeissa? Täytyyhän meidän jotenkin pitää puoliamme, eikö niin?»
»Minä ymmärrän», virkkoi Hal viattomasti. »Te teette niitä enemmän!»
»Toisinaan hoidetaan vaalilippuja, toisinaan valitsijoita.» Toiset nauraa kukersivat hyväksyvästi, ja rauhantuomari johtui muistelemaan. »Kaksi vuotta sitten olin vaalikirjurina Sheridanissa, ja me huomasimme niiden pääsevän edelle — olivat tuoneet vaaliin koko valtion. 'Tuhat tulimmaista', sanoi silloin Alf Raymond, 'me teemme niille kaivosmaitten tempun! Ja eipä tule kysymykseen mikään uusi laskeminenkaan! Me emme ilmaisseet tulostamme, ennenkuin toisten tulos oli tiedossa, ja kun sitten näimme, kuinka monta ääntä meiltä puuttui, kirjoitimme ne. Se teki selvän asiasta.»
»Se tuntuu yksinkertaiselta», huomautti Hal. »Eipä ole heidän helppo lyödä Alfia.»
»Ei suinkaan!» virkkoi Sil tyytyväisenä kuten ainakin henkilö, joka on yhdessä juonessa. »Nimittävätkin tätä piiriä 'Raymondin valtakunnaksi'.»
»Sheriffillä täytyy olla koko puuha», sanoi Hal, »kun on nimitettävä viranomaiset kaikille näille kaivosalueille!»
»Onpa», myönsi toinen. »Sitäpaitsi on vielä anniskeluasia. Jos haluatte saada luvan Pedro Countyssa, pitäkää huolta siitä, että äänestätte Alfia, mutta maksakaa laskunnekin ajoissa!»
»Se varmaan kannattaa!» huomautti Hal, ja rauhantuomari, postimestari ja koulunjohtokunnan jäsen seisoivat siinä kuin lapset kuunnellessaan satua, joka saa syljen kielelle valahtamaan. »Aivan varmasti!»
»Luulenpa, että tarvitaan rahoja, jos tahtoo politikoida näillä mailla», lisäsi Hal.
»Sen ainakin saatte uskoa, ettei Alf mitään maksa! Yhtiön asia.»
Niin sanoi rauhantuomari, ja koulunjohtokunnan jäsen lisäsi: »Täällä on olut rahana.»
»Vai niin, minä ymmärrän!» nauroi Hal. »Yhtiö ostaa Alfin olutta ja käyttää sitä saadakseen hänelle ääniä!»
»Varma juttu!» virkkoi postimestari.
Samassa hän kävi taskuunsa ottaakseen sieltä sikarin, ja Hal huomasi hopeisen kilven hänen liiviensä rinnuksessa. »Onko tuo virkamiehen merkki?» kysyi hän ja kääntyi sitten tutkimaan johtokunnan jäsenen pukua. »Missä on teidän merkkinne?»
»Minä saan merkkini, kun vaalit tulevat», virkkoi Jake irvistäen.
»Entä teidän, tuomari?»
»Minä olen rauhantuomari, nuori mies», virkkoi Silas arvokkaasti.
Hal kumartui, huomasi johtokunnan jäsenen oikealla lonkalla jotakin punottamassa ja ojensi kätensä sitä kohti. Toinen siirsi kätensä vaistomaisesti siihen kohtaan.
Hal kääntyi postimestarin puoleen. »Entä teidän?» kysyi hän.
»Tiskin alla», irvisti Bob.
»Entä teidän, rauhantuomari?»
»Pulpetissa», virkkoi rauhantuomari.
Hal huokasi. »Kas hittoa!» sanoi hän. »Tämähän on kuin terässadin!» Hänen onnistui säilyttää hymy kasvoillaan, mutta hänen mielessään liikkuvat tunnot eivät suinkaan olleet iloiset. Hänestä oli karisemassa pois se »hieno ja huoleton ensi ihastus, jonka vallassa hän oli ollut Pohjois-Laaksoon saapuessaan.
8.
Kaksi päivää senjälkeen, kun Hal oli siten aloittanut poliittisen uransa, päätettiin, että ne työmiehet, jotka tulisivat vaatimaan punnitustarkastajaa, kokoontuisivat mrs Davidin luo. Kun Mikko Sikoria tuli kaivoksesta sinä päivänä, vei Hal hänet syrjään ja kertoi hänelle kokouksesta. Vanhan slovakin kasvoihin nousi iloinen ilme hänen kuunnellessaan, hän taputti apulaistaan olalle ja sanoi: »Niinkö luulet?»
»Tietysti», sanoi Hal. »Ettekö tahdo tulla valituksi komiteaan ja mennä puhuttelemaan päällysmiestä?»
»Pluha biedna!» huudahti Mikko — se merkitsi jotakin kamalaa hänen kielellään. »Juudan nimessä, minä joudun kohta jälleen kokoamaan vanhat kamppeeni!»
Hal tunsi hienoa syyllisyyttä. Tuliko hänen ottaa tämä vanha mies asiaan osalliseksi? »Luuletteko, että teidän täytyy lähteä kaivoksilta?» kysyi hän.
»Tällä kertaa täytyy varmaan lähteä valtiosta! Mahdollisesti siirtyä takaisin vanhaan maahan!» Hal käsitti, ettei voinut enää pidättää ukkoa, vaikka olisi halunnutkin niin tehdä. Vanha Mikko oli niin kiihtynyt, että tuskin kykeni nauttimaan lientänsä, ja hänen apulaisensa pelkäsi jättää häntä yksin, koska hän voi ilmaista uutisen.
Sopimuksen mukaan piti kokouksen osanottajien saapua yksitellen ja eri teitä. Hal tuli ensimmäisten joukossa ja huomasi, että talon ikkunaverhot oli laskettu alas ja että lamput paloivat himmeinä. Hän astui sisään takaovesta, jonka pielessä »Iso Jack» David seisoi vahdissa. »Iso Jack», joka oli kotimaassaan kuulunut Etelä-Walesin Liittoon, totesi tulijan oikeaksi mieheksi ja laski hänet menemään sanaakaan virkkamatta.
Sisällä oli Mikko — ensimmäisenä saapunut. Mrs David, pieni mustasilmäinen nainen, jonka kieli liikkui lakkaamatta, puuhaili ja järjesteli huoneessa; hän oli niin hermostunut, ettei voinut istua hiljaa paikallaan. Tämä pariskunta oli saapunut synnyinsijoiltaan vasta vuosi sitten ja oli tuonut uuteen kotiin kaikki häälahjansa — kuvia, korukaluja ja liinavaatteita. Se oli somin koti, missä Hal oli täällä käynyt, ja mrs David pani sen tahallaan vaaranalaiseksi, koska oli kovin kiukuissaan siitä, että hänen miehensä oli täytynyt erota yhdistyksestä saadakseen työtä Amerikassa.
Nuori italialainen Rovetta saapui, sitten vanha John Edström. Talossa ei ollut riittävästi tuoleja, ja mrs Edström oli sijoittanut seinustalle muutamia laatikoita peittäen ne kankaalla. Hal huomasi, että kaikki istuutuivat laatikoille jättäen tuolit myöhemmin tulevia varten. Jokainen tulija nyökkäsi toisille, ja sitten vaitiolo jatkui.
Mary Burken saapuessa Hal arvasi hänen ilmeestään ja esiintymisestään, että hän oli jälleen painunut vanhaan pessimismiinsä. Se harmitti nuorta miestä. Tämä seikkailu tuntui hänestä kovin jännittävältä, ja hän toivoi, että se tuntuisi samanlaiselta kaikista — varsinkin Marystä. Niinkuin jokaisesta henkilöstä, joka ei ole paljoa kärsinyt, tuntui hänestäkin toisten alinomainen kärsiminen vastenmieliseltä. Maryllä oli tietenkin hyvät syyt synkkyyteensä, mutta pitihän hän itsekin tarpeellisena puolustella sitä, mitä nimitti omaksi »valittelukseen». Mary tiesi Halin kaipaavan hänen apuansa toisten rohkaisemiseksi, mutta siitä huolimatta hän nyt tultuaan painui nurkkaan ja katseli tätä ihmeellistä tapausta ikäänkuin olisi sanonut: »Olen muurahainen ja pysyn rivissä, mutta en suinkaan väitä mitään toivovani!»
Rosa ja Jerry olivat tahtoneet välttämättä tulla, vaikka Hal tarjoutui heitä säästämään. Heidän jäljessään saapui bulgarialainen Wresmak, sitten puolalaiset Klowoski ja Zamierowski. Halin mielestä nuo nimet olivat vaikeat muistaa, mutta puolalaiset eivät siitä ollenkaan pahastuneet, nauroivat vain hyvätuulisesti hänen harjoitellessaan ja tyytyivät siihenkin, että hän nimitti heitä Toniksi ja Peteksi. He olivat nöyriä miehiä, jotka olivat eläessään tottuneet kovaa kokemaan. Hal silmäili heidän käyriä vartaloitaan ja uurteisia kasvojaan, jotka näyttivät vielä synkemmiltä ja murheellisemmilta lampun himmeässä valossa, ja ihmetteli itsekseen, voisiko se säälimätön vaino, joka oli pakottanut heidät vastarintaan, pitää heidät rivissä.
Eräs tulija, joka oli ymmärtänyt ohjeet väärin, koputti etuovelle, ja Hal huomasi, että kaikki säpsähtivät ja muutamat nousivatkin säikähtyneinä. Hänen mieleensä muistui jälleen venäläisissä romaaneissa kuvailtu vallankumouksellinen ilmakehä. Hänen täytyi muistuttaa itselleen, että nämä miehet ja naiset, jotka olivat rikoksentekijäin tavoin tänne kokoontuneet, suunnittelivat vain lain heille takaaman oikeuden vaatimista!
Viimeisenä saapui eräs Huszar-niminen itävaltalainen kaivosmies, jonka kanssa Olson oli tullut kosketukseen. Nyt oli aloittamisen aika, ja kaikki katselivat levottomina toisiaan. Vain harvat heistä olivat aikaisemmin olleet sellaisessa juonessa, joten ei tiedetty, kuinka aloittaa. Olson, se mies, joka olisi ollut heidän luonnollinen johtajansa, oli tahallaan jäänyt pois. Heidän täytyi selviytyä tästä punnitustarkastaja-asiasta omin neuvoin!
»Joku puhukoon!» virkkoi mrs David vihdoin, ja kun vaitiolo yhä jatkui, hän kääntyi Halin puoleen. »Tehän rupeatte punnitustarkastajaksi. Puhukaa te!»
»Minä olen täällä nuorin mies», sanoi Hal hymyillen. »Puhukoon joku vanhempi.»
Kukaan muu ei hymyillyt. »Käy toimeen!» huudahti vanha Mikko, ja niin Hal vihdoin nousi. Tätä samaa hän joutui kokemaan monet kerrat myöhemminkin: hän oli amerikkalainen ja sivistynyt, ja siitä syystä hänet pakotettiin johtajaksi.
»Mikäli ymmärrän, tahdotte saada punnituksen tarkastajan. Minulle on sanottu, että punnitustarkastajan palkka on kolme dollaria päivässä, mutta meitä on vain seitsemän miestä, ja se ei riitä. Minä olen valmis käymään toimeen, jos jokainen maksaa viisikolmatta senttiä päivässä, siis kaikkiaan dollarin ja seitsemänkymmentäviisi senttiä, vähemmän kuin saan nyt apulaisena ollessani. Jos saamme kolmekymmentä miestä asiaan liittymään, otan kymmenen senttiä päivässä kultakin, ja niin saan täydet kolme dollaria. Onko oikein?»
»Varmasti!» sanoi Mikko, ja toiset ilmaisivat hyväksymisensä sanoin tai päätä nyökäten.
»Hyvä. Nyt on laita niin, että jokainen tässä kaivoksessa työskentelevä tietää vaunujen painon punnittaessa vähenevän. Yhtiö menettäisi joka päivä useita satoja dollareita, jos antaisi meille painomme, ja kukaan ei liene niin typerä, että luulee niiden myöntyvän vaatimukseemme vastustelematta. Meidän tulee päättää seisoa yhtenä miehenä.»
»Aivan varmasti, yhtenä miehenä!» huusi vanha Mikko.
»Ei tule mitään tarkastajasta!» huudahti Jerry toivottomasti.
»Ei tule, ellei yritetä, Jerry», virkkoi Hal.
Mikko löi nyrkin polveensa. »Varmasti yritetään! Ja saadaan!»
»Oikein!» huusi »Iso Jack». Mutta hänen pieni vaimonsa ei ollut tyytyväinen toisten vastaukseen. Hän antoi Halille ensimmäisen esimerkin siitä, kuinka monikielisiä joukkoja on käsiteltävä. »Puhukaa heille! Koettakaa saada heidät ymmärtämään!» Ja hän osoitti heitä kutakin sormellaan. »Te! Te! Wresmak siinä, ja te, Klowoski, ja te, Zam… te toinen puolalainen. Tahdottehan punnitustarkastajan? Tahdotte saada täyden painon? Täyden maksun? Ymmärrättehän?»
»Ymmärrämme, ymmärrämme!»
»Tehdään komitea, mennään puhuttelemaan ylivalvojaa! Vaaditaan punnitustarkastajaa! Ymmärrättehän? Meidän pitää saada tarkastaja! Ei vääjätä eikä pelätä.»
»Ei — ei pelätä!» Klowoski, joka ymmärsi hiukan englanninkieltä, selitti nopeasti Zamierowskille, ja Zamierowski, jonka pää oli vielä siteessä Jeff Cottonin revolverin jäljeltä, nyökkäsi kiihkeästi. Hän tahtoi vammoistaan huolimatta olla toisten joukossa ja käydä päällysmiehen puheille.
Siitä syntyi uusi kysymys. »Kuka lähtee päällysmiehen luo?»
»Lähtekää te», sanoi mrs David Halille.
»Mutta minähän olen se henkilö, joka tulee nauttimaan palkkaa. Ei ole minun asiani puhua.»
»Kukaan muu ei kykene tekemään sitä kunnollisesti», selitti mrs David.
»Oikein — siihen tarvitaan amerikkalainen mies!» virkkoi Mikko.
Hal väitti kumminkin yhä vastaan. Jos hän puhuisi, näyttäisi siltä kuin punnitustarkastaja olisi ollut koko liikkeen alkuunpanijana ja tahtoisi hankkia itselleen hyvät tulot.
Keskusteltiin sinne tänne, kunnes vihdoin John Edström lausui ajatuksensa. »Ottakaa minut komiteaan.»
»Teidätkö?» virkkoi Hal. »Mutta jos ajavat teidät pois! Ja kuinka käy silloin vaimonne?»
»Luulen, että vaimoni kuolee tänä yönä», lausui Edström koruttomasti.
Hän istui siinä, huulet tiukasti yhteen puserrettuina, ja katseli eteensä. Hetken vaiti oltuaan hän jatkoi: »Ellei se tapahdu tänä yönä, niin varmaan huomenna, sanoo tohtori, ja sen jälkeen on samantekevää. Minun on lähdettävä Pedroon hautaamaan hänet, ja jos on sinne jäätävä, niin mitäpä sillä väliä. Voin siis hyvinkin tehdä tuon teidän puolestanne. Minä olen ollut kaivosmiehenä kaiken ikäni, ja mr Cartwright tietää sen; ehkäpä se jotakin merkitsee. Joe Smith ja Sikoria ja minä lähdemme sinne; toiset odottakoot ja pysykööt työssään niin kauan kuin se on mahdollista.»
9.
Saatuaan komitea-asian päätökseen Hal kertoi läsnäolijoille, kuinka Alec Stone oli pyytänyt häntä urkkimaan miehiä. Hän ajatteli, että miehet voivat saada siitä tietää; päällysmiehet kenties yrittäisivät sitä käyttää häntä vastaan, kuten Olson oli varoittanut. »Voivat sanoa teille, että olen petturi», sanoi hän. »Teidän pitää luottaa minuun!»
»Me luotamme sinuun!» huudahti Mikko kiihkeästi, ja toiset nyökkäsivät.
»Hyvä», virkkoi Hal. »Saatte varmasti uskoa, että kun minä pääsen vaakahuoneeseen, te saatte oikean painon.»
»Kuulkaa, kuulkaa!» huusi Iso Jack englantilaiseen tapaan. Koko huoneessa kuului hyväksyvä hyminä. Miehet eivät uskaltaneet pitää suurta melua, mutta osoittivat selvästi tarkoituksensa.
Hal istuutui ja alkoi avata ranteen sidettä. »Tämä on varmaan tehnyt tehtävänsä», sanoi hän ja selitti, kuinka oli tullut sitä kantaneeksi.
»Mitä!» huudahti vanha Mikko. »Silläkö tavalla minua puijaat?» Hän tarttui ranteeseen, huomasi, ettei se ollut paisunut ja pudisti sitä niin voimallisesti, että oli sen todella nyrjähdyttää, nauraen samalla niin, että kyynelet pirahtelivat poskille. »Sinä vanha pirunpoika!» huudahti hän. Sillävälin kertoi Klowoski asiaa Zamierowskille, ja Jerry Minetti selitti sitä Wresmakille jonkinlaisella solkkaavalla englanninkielellä, joka on kaivoskentillä käytännössä. Pohjois-Laaksoon tultuaan Hal ei ollut nähnyt niin sydämellistä naurua.
Salaliittolaiset eivät kumminkaan voineet antautua pitkäksi ajaksi ilon valtoihin. He palasivat asiaan. Tehtiin sopimus, että komitea kävisi ylivalvojan puheilla seuraavana päivänä työstä päästäessä. Sitten puhui John Edström huomauttaen, että tuli sopia menettelytavasta siltä varalta, että heitä kohdeltaisiin väkivaltaisesti.
»Ajatteletteko voivan hyvinkin niin käydä?» kysyi joku.
»Aivan varmasti!» huusi Mikko Sikoria. »Seetrivuorella me menimme kerran päällysmiehen puheille sanomaan, että ilmanvaihto oli tukossa. Mitä luulette hänen miehille tehneen? Iski kerran vasten naamaa, potkaisi kolmesti peräpuoleen ja ajoi ulos!»
»Niin», sanoi Hal, »meidän tulee olla valmiit siltä varalta, että jotakin sellaista tapahtuu».
»Mitä aiotte tehdä?» kysyi Jerry.
Oli aika Halin esiintyä johtajana. »Jos iskee minua kerran vasten naamaa», selitti hän, »niin minä isken vastaan, siinä kaikki».
Muutamat osoittivat suosiotaan. Sitä puhetta kelpasi kuunnella! Hal maistoi johtajana-olon iloa. Mutta sitten hänen hieno itseluottamuksensa tuli äkkiä järkytetyksi — sai iskun vasten naamaa, niin sanoaksemme. Huoneen nurkasta kuului naisen ääni, matalana ja tuimana: »Niin! Ja saatte surmanne kaiken vaivanne palkaksi!»
Hal katsahti puhujaan ja näki Mary Burken eloisat kasvot punastuneina ja synkkinä. »Mitä tarkoitatte?» kysyi hän. »Pitäisikö meidän mielestänne lähteä käpälämäkeen?»
»Minun mielestäni pitäisi!» vastasi Mary. »Mieluummin kuin joutua surman suuhun. Mitä teette, jos hän ojentaa revolverin teitä kohti?»
»Voiko hän ojentaa ampuma-aseen komitean jäseniä kohti?»
Vanha Mikko keskeytti jälleen. »Kerran Bareteissa — enkö ole sinulle kertonut, kuinka menetin vaununi? Minä sanoin vaakamestarille, että joku varastaa vaunujani, ja hän ojentaa revolverin minua kohti sanoen: 'Mene täältä helvettiin, sinä vanha vuohipukki, muuten ammun sinut täyteen reikiä!'»
Opintotoveriensa keskuudessa Hal oli aina puolustanut sitä ajatusta, että paras keino selviytyä ryöväristä oli huutaa hänelle: »Tule tänne, vanha veikko, ja ota, mitä löydät; minä annan mielelläni kaikki, kunhan en joudu ammutuksi.» Mitä arvoa olikaan kaikella sillä, mitä ryöväri voi viedä, verrattuna ihmisen henkeen? Ja olisipa tosiaankin voinut ajatella, että nyt oli hyvä tilaisuus soveltaa tuota otolliselta näyttävää teoriaa käytäntöön. Jostakin syystä se kumminkin kerrassaan unohtui Halilta. Hän hyökkäsi eteenpäin, ikäänkuin tonni kivihiiltä päivässä olisi ainoa merkittävä asia elämässä!
»Mitä siis tekisimme?» kysyi hän. »Emmehän tahdo vääjätä.»
Jo kysyessään Hal kuitenkin oivalsi, että Mary oli oikeassa. Hän, Hal, oli ajatellut menetellä niinkuin menettelee joutilaan luokan ihminen, joka on tottunut aina pitämään oman päänsä; Mary sitävastoin, kaikesta kiihkeydestään huolimatta, tehosti itsensähillitsemisen välttämättömyyttä. Mary oli loukannut hänen ylpeyttään jo toisen kerran tänä iltana, mutta nyt Hal antoi hänelle anteeksi häntä ihaillen; olihan hän aina tietänyt, että Maryssä oli älyä ja että tyttö kykeni häntä auttamaan! Hänen ihailuaan lisäsi se, mitä sanoi John Edström: heidän ei pitänyt tehdä mitään sellaista, mikä vahingoitti »suuren yhdistyksen» asiaa, ja niinmuodoin heidän täytyi päättää olla ryhtymättä ruumiilliseen vastustukseen, tapahtuipa heille mitä tahansa.
Toiselta taholta esitettiin kiivaita vastaväitteitä. »Me tappelemme!Tappelemme!» selitti vanha Mikko ja huudahti sitten yht'äkkiä,ikäänkuin ennakolta tuntien iskun esineeksi joutuneen nenänsä kivun:»Sanotteko, että minun tulee sietää sellaista?»
»Jos lyötte takaisin», sanoi Edström, »niin siitä koituu meille kaikille pahimmat seuraukset. Yhtiö sanoo, että me olemme riidan aloittaneet, ja tekee meistä syntipukit. Meidän täytyy päättää luottaa vain siveellisiin voimiimme.»
Kun oli vielä asiasta keskusteltu, päätettiin menetellä niin; jokaisen miehen piti hillitä itseään — mikäli se oli mahdollista! Sitten he löivät kättä ja lupasivat kaikin pysyä lujina päätöksissään. Mutta kun sitten kokous julistettiin päättyneeksi ja miehet pujahtivat yksitellen yöhön, he olivat erittäin vakava ja pelokas salaliittolaisjoukko.
10.
Hal ei nukkunut paljoakaan sinä yönä. Kahdeksan huonekumppanin kuorsatessa hän kuvaili mieleensä kaikkia niitä asioita, jotka saattoivat tapahtua huomenna. Muutamat niistä eivät suinkaan olleet mieluisia asioita; hän koki ajatella itseään nenä murskattuna tai ruumis tervattuna ja höyhenissä pyöritettynä. Hän muisteli nyt ryövärien käsittelemistä koskevaa teoriaansa. »Y.P.Y» oli jättiläismäinen ja kamala ryöväri, ja tässä oli epäilemättä, hyvä tilaisuus huutaa: »Ota, mitä löydät!» Hal ei kumminkaan tehnyt niin, ajattelihan vain Edströmin muurahaisia ja ihmetteli, mikä voima sai ne pysymään rivissä.
Aamun tultua hän lähti vuoristoon, missä ihminen voi vaeltaessaan uudistaa henkistä tarmoansa. Auringon painuttua vuorenharjain taakse hänkin painui alas ja tapasi Edströmin ja Sikorian yhtiön toimiston edustalla.
He tervehtivät nyökäten, ja Edström kertoi vaimonsa kuolleen sinä päivänä. Pohjois-Laaksossa ei ollut hautaustoimistoa, ja Edström oli jättänyt erään tuttavan naishenkilön asiaksi kuljettaa ruumiin Pedroon, joten hän itse oli vapaa lähtemään Cartwrightin puheille. Hal laski kätensä vanhan miehen olalle, mutta ei yrittänytkään lausua mitään osanoton sanaa: hän näki Edströmin tyytyneen onnettomuuteen ja olevan valmiina suorittamaan velvollisuuttaan.
»Tulkaa», sanoi vanha mies, ja kaikki kolme menivät toimistoon. Erään kirjurin viedessä sanaa sisempiin toimistohuoneisiin he seisoivat pari minuuttia levottomina vaihtaen jalkaa ja pyörittäen lakkia kädessään.
Vihdoin ilmaantui ovelle mr Cartwright, jonka pieni laiha hahmo ilmaisi suurta arvovaltaisuutta. »Mitä nyt?» kysyi hän.
»Jos suvaitsette», virkkoi Edström, »haluaisimme keskustella kanssanne.Olemme päättäneet, sir, että meidän pitää saada punnitustarkastaja.»
»Mitä?» Se sana tuli kuin piiskan sivallus.
»Tahtoisimme saada punnitustarkastajan, sir.»
Syntyi hetken kestävä vaitiolo. »Tulkaa sisään tänne.» He astuivat toinen toisensa jälkeen toimiston sisähuoneeseen, ja Cartwright sulki oven.
»Mitä tämä oikeastaan merkitsee?»
Edström toisti jälleen sanansa.
»Kuka on tuon ajatuksen saanut päähänne?»
»Ei kukaan; ajattelimme vain, että niin olisi parempi.»
»Luuletteko, että painoanne vähennetään?»
»Niin, sir, nähkääs — muutamat miehet — ajattelemme, että olisi parempi, jos saisimme punnituksen tarkastajan. Olemme valmiit maksamaan hänen palkkansa.»
»Ketä ajattelette sellaiseksi tarkastajaksi?»
»Tätä Joe Smithiä.»
Hal terästi itseään kestämään toisen katsetta. »Vai niin! Vai te!» Hetken vaiettuaan ylivalvoja lisäsi: »Siitä syystä taidattekin olla iloinen!»
Hal ei tuntenut itseään ollenkaan iloiseksi tänä hetkenä, mutta piti parempana olla siitä mitään virkkamatta. Syntyi hiljaisuus.
»Mistä syystä heitättekään pois rahojanne?» Ylivalvoja kävi väittelemään heidän kanssaan todistellen aivan mielettömäksi sitä ajatusta, että he voisivat niin menetellen jotakin voittaa. Kaivos oli ollut käynnissä monet pitkät vuodet nykyisen järjestelmän mukaisesti, ja minkäänlaista valitusta ei ollut kuulunut. Olihan mieletöntä ajatella, että sellainen suuri ja vastuunalainen yhtiö kuin »Y.P.Y.» alentuisi petoksella riistämään työmiehiltään muutamia tonneja kivihiiltä! Ja niin edespäin, useiden minuuttien ajan.
»Mr Cartwright», virkkoi Edström toisen lopetettua, »tiedättehän, että olen työskennellyt koko ikäni kaivoksissa ja enimmälti tässä piirissä. Minä sanon teille asian, jonka tunnen, kun sanon, että koko tällä alueella on yleistä tyytymättömyyttä, koska miehet eivät mielestään saa täyttä painoansa. Sanotte, ettei ole esiintynyt mitään julkista valitusta, mutta tiedättehän, mistä se johtuu —»
»Mistä?»
»Niin», virkkoi Edström leppoisasti, »luulen tosiaankin, että syyn tiedätte — mutta joka tapauksessa olemme päättäneet vaatia punnitustarkastajaa».
Oli selvää, että ylivalvoja oli joutunut yllätetyksi eikä tietänyt, kuinka asiaan suhtautua. »Voitte arvata», sanoi hän vihdoin, »ettei yhtiö ole kovinkaan iloinen kuullessaan, että miehet luulevat sen heitä pettävän —»
»Emme väitä yhtiön siitä mitään tietävän, mr Cartwright. On mahdollista, että joku voi meistä hyötyä yhtiön enempää kuin teidänkään mitään siitä tietämättä. Punnitustarkastajaa tarvitaan yhtä hyvin teidän kuin meidänkin suojaksemme.»
»Kiitoksia vain», virkkoi toinen kuivasti. Hänen äänestään kuuli, että hän hillitsi itseään minkä voi. »No niin», virkkoi hän vihdoin. »Tämä riittää, jos kerran olette päätöksenne tehneet. Minä ilmoitan päätökseni teille myöhemmin.»
Tuo merkitsi pois käskemistä, ja Mikko Sikoria kääntyi nöyrästi lähtien kohti ovea. Mutta Edström oli niitä muurahaisia, jotka eivät hevin siirry syrjään. Mikko vilkaisi häneen ja astui sitten takaisin riviin varsin vikkelästi, toivoen ettei hänen vilppiänsä oltu huomattu.
»Jos suvaitsette, mr Cartwright», sanoi Edström, »haluaisimme kuulla päätöksenne, jotta punnitustarkastaja voi aloittaa työnsä huomenna».
»Mitä? Onko teillä sellainen hoppu?»
»Ei ole mitään syytä siirtää asiaa tuonnemmaksi, sir. Me olemme valinneet miehen ja olemme valmiit maksamaan hänen palkkansa.»
»Kutka ovat ne miehet, jotka ovat valmiit maksamaan hänen palkkansa? Te kaksi?»
»Minulla ei ole oikeutta mainita toisia miehiä, sir.»
»Ahaa! Siis salainen liike!»
»Niin, tavallaan, sir.»
»Vai niin!» virkkoi ylivalvoja tuhoaennustavalla äänellä. »Ja te ette ollenkaan välitä, mitä yhtiö siitä ajattelee?»
»Ei niin, mr Cartwright, mutta me emme ymmärrä yhtiöllä olevan mitään vastaanväittämistä. Onhan se yksinkertainen liikeasia —»
»Se voi näyttää yksinkertaiselta teistä, minusta ei», tiuskasi toinen. Sitten hän jälleen hillitsi itsensä. »Ymmärtäkää minut oikein. Yhtiöllä ei olisi mitään sitä vastaan, että miehet tahtovat varmuutta vaunujensa painosta, jos he tosiaankin pitävät sitä tarpeellisena. Yhtiö on aina ollut halukas tekemään sen, mikä on oikeus ja kohtuus. Mutta tätä asiaa ei käy suorittaminen kädenkäänteessä. Minä annan teille tiedon myöhemmin.»
He olivat jälleen vapaat menemään, ja vanha Mikko kääntyi taasen, samoin Edström. Mutta nyt syöksyi toinen muurahainen ojaan. »Milloin ajattelette punnitustarkastajan saavan aloittaa työnsä, mr Cartwright?» kysyi Hal.
Ylivalvoja katsahti häneen tuimasti, ja jälleen voi havaita, että hänkovasti hillitsi kiukkuansa. »Sitä en tiedä nyt sanoa», vastasi hän.»Annan teille tiedon, kun katson sen soveliaaksi. Enempää ei tänään.»Puhuessaan hän avasi oven, ja hänen eleessään oli käskevä sävy.
»Mr Cartwright», virkkoi Hal, »ei ole olemassa lakia, joka estää meitä asettamasta punnitustarkastajaa, eihän?»
Se katse, jonka ylivalvoja loi puhujaan vastaukseksi hänen kysymykseensä, osoitti hänen varsin hyvin tietävän, mitä laki asiasta sääti. Hal hyväksyi katseen vastaukseksi ja jatkoi: »Miesten muodostama komitea on valinnut minut toimimaan heidän punnitustarkastajanaan, ja tämä komitea on asianmukaisesti antanut tiedon yhtiölle. Minä otaksun niinmuodoin olevani punnitustarkastaja, mr Cartwright, ja ajattelen käydä ilman muuta toimeeni.»
Odottamatta ylivalvojan vastausta hän astui ovesta, ja kumppanit tulivat hänen jäljessään hiukan hämmästyneinä.
11.
Edellisenä iltana pidetyssä kokouksessa oli päätetty levittää punnitustarkastajaa koskevaa uutista, koska asialla oli arvoa aatteenlevittämisessä. Kolmen miehen nyt tullessa toimistosta heitä oli odottamassa joukko, joka halusi tietää, mitä oli tapahtunut. Huudeltiin kysymyksiä, ja jokainen, joka oli asian kuullut, joutui heti toisten uteliaiden piirittämäksi. Hal raivasi itselleen tien asuntoonsa, söi illallisensa ja lähti kiertämään paikasta toiseen kertoen suunnitelmasta ja selittäen, että tässä oli kysymys laillisen oikeuden vaatimisesta. Kaiken aikaa pysytteli vanha Mikko hänen toisella puolellaan ja Edström toisella; Tom Olson näet oli kiinteästi vaatinut, ettei Halia saanut jättää hetkeksikään yksin. Päällysmiehet olivat nähtävästi antaneet saman määräyksen, sillä Halin lähtiessä Reminitskin luota oli miesjoukon laidalla Jake Predovich, myymälänkirjuri, joka seurasi häntä kaikkialle, epäilemättä merkiten muistiin, kenen kanssa hän jutteli.
Neuvoteltiin, missä oli yö vietettävä. Vanha Mikko oli levoton, sillä hän otaksui urkkimisen merkitsevän sitä, että heidät aiottiin tappaa pimeän tultua. Hän kertoi kamalia juttuja sellaisista tapauksista. Voiko yhtiö helpommin asiasta selviytyä? Tarvitsi vain keksiä jokin tarina; ulkona maailmalla uskottaisiin, että he olivat saaneet surmansa humalaisina tappelussa, kenties jostakin naikkosesta kiistellessään. Tämä viimeinen seikka se varsinkin Halia huolestutti; hän ajatteli kotona olevia omaisiaan. Ei, hän ei tahtonut jäädä kylään yöksi! Toisaalta hän ei voinut lähteä alaspäinkään, sillä jos meni ulos kaivosalueen portista, voi käydä niin, etteivät päästäneet takaisin.
Hänen mieleensä johtui ajatus. Voihan lähteä ylöspäin! Kylän ylälaidassa ei ollut paaluaitaa — ei muuta kuin karuja kallioita, ei edes tietä.
»Mutta missä siellä maataan?» kysyi vanha Mikko kauhistuneena.
»Ulkona taivasalla», vastasi Hal.
»Piuha biedna! Yöilma siellä tunkeutuu luihin ja ytimiin!»
»Luuletteko päiväilman pysyvän luissanne, jos makaatte sisällä», nauroiHal.
»Miksipä ei, kun suljen tarkoin ikkunat ja peitän luuni?»
»Uskaltakaa kerran käydä yöilmaan», sanoi Hal. »Onhan se joka tapauksessa parempi kuin jos joku laskee sitä luihinne puukon avulla.»
»Mutta tuo Predovich hirtehinen — se seuraa meitä sinnekin!»
»Niin kyllä, mutta hän on vain yksi mies, ja meidän ei tarvitse häntä pelätä. Jos hän lähtee hakemaan toisia, ei hän voi enää meitä löytää pimeässä.»
Edström, jonka anatomiset käsitykset eivät olleet yhtä karkeat kuin Mikon, kannatti ehdotusta. Niin he hakivat peitteensä ja kiipesivät kanjonin rinnettä tyynenä tähtikirkkaana iltana. Hetken aikaa he kuulivat urkkijan askelet takaansa, mutta vihdoin ne häipyivät kuulumattomiin, ja vähän kauemmaksi ehdittyään miehet otaksuivat olevansa suojassa aamuun asti. Hal oli viettänyt metsästysretkillään monet yöt taivasalla, mutta oli aivan uusi seikkailu, kun joutui olemaan ajettuna riistana!
Päivän koittaessa he nousivat, ravistivat kasteen peitteistään ja pyyhkivät sen silmistään. Hal oli nuori ja kykeni nauttimaan aamun koreudesta, mutta Mikko Sikoria parka vain ähkyi ja valitti jäsentensä jäykkyyttä ja pakotusta. Hän otaksui tärvelleensä terveytensä iäksi päiväksi, mutta sai jälleen rohkeutta, kun Edström mainitsi aamukahvit, ja niin he riensivät alas majataloon.
Nyt tuli se kriitillinen hetki, jolloin Hal oli jätettävä yksin. Edströmin täytyi lähteä alas Pedroon pitämään huolta vaimonsa hautajaisista, ja selvää oli, että jos Mikko Sikoria jäisi pois työstä, päällysmies saisi siitä aiheen potkia hänet menemään. Laki, joka takasi punnitustarkastajan asettamisen, ei kyennyt takaamaan tälle virkamiehelle henkivartiostoa!
Hal oli ilmaissut ohjelmansa uhmanpuuskan vallassa Cartwrightin toimistossa. Miesten lähdettyä työhön hän meni vaakahuoneeseen. »Minä olen tullut tänne punnitustarkastajaksi, mr Peters», sanoi hän vaakamestarille.
Vaakamestarilla oli pitkät mustat viikset, jotka tekivät hänetNietzschen näköiseksi. Hän tuijotti Haliin kerrassaan ällistyneenä.»Mitä perkelettä?» kysyi hän.
»Muutamat miehet ovat valinneet minut punnitustarkastajaksi», selitti Hal asiallisesti. »Kun heidän vaununsa tulevat, pidän silmällä niiden painoa.»
»Sinä pysyt täältä poissa, nuori mies!» virkkoi Peters yhtä asiallisesti.
Niin lähti punnitustarkastajaksi pyrkivä ulos ja istuutui portaille odottamaan. Vaakahuone oli varsin julkinen paikka, joten hän otaksui olevansa siinä yhtä hyvässä turvassa kuin missä muualla tahansa. Muutamat miehistä hymyillä irvistelivät ja viittoivat hänelle mennessään työhönsä; eräät saivat tilaisuutta kuiskata jonkin rohkaisevan sanankin. Siinä hän sitten istui koko aamun kuin protestantti kiinalaisen mandariinin palatsin portilla. Työ oli ikävää, mutta hän uskoi olevansa kärsivällisempi kuin kaivosyhtiö.
12.
Aamupäivän kuluessa tuli hänen luoksensa eräs mies — Bud Adams, »rauhantuomarin» nuorempi veli ja Jeff Cottonin apulainen. Bud oli tanakkatekoinen, punanaamainen mies ja kuuluisa sukkelista nyrkeistään. Hal siis nousi varoen hänet nähdessään.
»Hei, te siellä», sanoi Bud. »Toimistossa on teille sähkösanoma.»
»Minulle?»
»Eikö nimenne ole Joe Smith?»
»On.»
»Niin, asia on niinkuin sanoin.»
Hal mietti hetkisen. Ei ollut olemassa ketään, joka olisi voinut sähköttää Joe Smithille. Se oli pelkkää kavaluutta, jotta hän lähtisi paikaltaan.
»Mitä sähkösanoma sisältää?» kysyi hän.
»Kuinka sen tietäisin?» vastasi Bud.
»Mistä kaukaa se on tullut?»
»En tiedä.»
»Tuokaa se tänne», kehoitti Hal.
Toisen silmät laajenivat. Tämä ei ollutkaan pelkkää kapinaa, vaan kerrassaan kumousta! »Minä helvetin juoksupoikana sinä minua pidät?» kysyi hän.
»Eikö yhtiö toimita sähkösanomia perille?» virkkoi Hal kohteliaasti. Bud seisoi siinä kokien hillitä inhimillisiä halujansa Halin varovaisesti tarkatessa hänen eleitänsä. Mutta lähettäjät olivat varmaan antaneet tarkat määräykset, koska lähettiläs hillitsi raivonsa ja lähti pois.
Hal jäi vartiopaikalleen. Hän oli ottanut päivällisen mukaansa ja aikoi syödä sen yksin, koska hyvin ymmärsi, mitä uskaltaisi mies, joka osoittaisi myötätuntoa hänelle. Niinpä hän hämmästyikin kovin, kun Johansson, jättiläiskokoinen ruotsalainen, tuli ja istuutui hänen viereensä. Sitten saapui vielä eräs nuori meksikkolainen ja eräs kreikkalainen kaivosmies. Vallankumousliike oli leviämässä!
Hal tiesi varmasti, ettei yhtiö sallisi asiain mennä menojaan. Ja iltapuolella tuli tosiaankin vaakamestari ulos ja viittasi häntä mukaansa sisään. »Tule tänne!» Hal meni sisään.
Punnitushuone oli sangen julkinen paikka, mutta sen takaseinässä oli ovi, joka johti toimistosuojiin. »Tätä tietä», sanoi mies.
Hal jäi paikoilleen.
»Punnitutarkastajan paikka on tässä, mr Peters.»
»Mutta minä haluan keskustella kanssasi.»
»Kuulenhan tässäkin, mitä teillä on sanottavaa, sir.» Hal oli miesten nähtävissä, ja tiesi siinä olevan ainoan suojansa.
Vaakamestari meni toimistohuoneeseen, ja minuuttia myöhemmin Hal näki, mikä oli ollut tarkoituksena. Ovi aukeni, ja siitä astui Alec Stone.
Tulija seisoi hetkisen katsellen poliittista liittolaistaan. Sitten hän tuli luo. »Kuule, poika», sanoi hän hiljaa, »sinä liioittelet. En tarkoittanut, että sinun piti mennä näin pitkälle.»
»Tämä ei ole ollenkaan teidän tarkoitustenne mukaista, mr Stone», vastasi Hal.
Kaivospäällikkö tuli vieläkin likemmäksi. »Mitä oikeastaan tarkoitat, poika? Mitä hyvää luulet tästä koituvan?»
Hal katseli häntä silmää rävähdyttämättä. »Kokemusta», vastasi hän sitten.
»Luulet ovelakin olevasi, poikani. Sinun olisi kuitenkin paras lopettaa ja käsittää, mitä vastaan käyt. Sinä et siitä selviydy, muista se; paina mieleesi, ettet siitä selviydy. On parasta, että käyt sisään hiukan kanssani juttelemaan.»
Syntyi vaitiolo.
»Etkö tiedä, mihin se sellainen johtaa, Smith? Pieniä tulentapaisia tupsahtaa ilmi, mutta me sammutamme ne. Me tiedämme, kuinka siinä on meneteltävä, tunnemme koneiston. Koko juttu unohtuu viikon tai parin kuluessa, ja mitä olet silloin saavuttanut? Ymmärrätkö?»
Hal ei vastannut vieläkään, ja toisen ääni painui hiljaisemmaksi. »Minä ymmärrän asemasi. Nyökkää vain minulle, ja kaikki on niinkuin olla pitääkin. Sano miehille, että olet punnitusta tarkastanut ja että kaikki on hyvässä järjestyksessä. He tyytyvät, ja me voimme sopia asiasta myöhemmin keskenämme.»
»Mr Stone», kysyi Hal, »olenko oikeassa, kun otaksun teidän tarjoavan minulle lahjuksia?»
Miehen itsehillintä hävisi silmänräpäyksessä. Hän heristi valtavaa nyrkkiänsä Halin nenän edessä ja lausui ruman kirouksen. Mutta Hal ei siirtänyt nenäänsä pois vaaralliselta alueelta, ja nyrkin yli katseli pari vihaista ruskeata silmää tuimasti kaivospäällikköä. »Olisi parempi, jos käsittäisitte asiantilan, mr Stone. Tämä on minulle kuolettavan vakava juttu, ja luulenpa, ettei teidän ole hyvä kohdella minua väkivaltaisesti.»
Mies tuijotti vastustajaansa vielä hetken aikaa, mutta näytti siltä, että hän oli saanut toimintaohjeet samoinkuin Bud Adams. Hän kääntyi äkkiä ja lähti takaisin toimistoon.
Hal jäi paikalleen, kunnes oli saavuttanut täyden tasapainon. Sitten hän lähti vaa'an luo. Ensimmäisen kerran johtui siinä hänen mieleensä vaikeus: hän ei ollut perehtynyt hiilivaa'an käyttelyyn.
Hänellä ei kumminkaan ollut aikaa harjoitella. Vaakamestari ilmaantui jälleen näkyviin. »Korjaudu pois täältä, mies!» sanoi hän.
»Mutta tehän käskitte minua tulemaan», huomautti Hal leppoisasti.
»Nyt käsken sinua menemään.»
Niin palasi protestantti paikalleen mandariinin palatsin portille.
13.
Iltavihellyksen jälkeen tuli Mikko Sikoria kiireen kaupalla Halin luo kuulemaan, mitä oli tapahtunut. Mikko oli riemuissaan, sillä useita miehiä oli tullut hänen luokseen tarjoutuen liittymään esitetyn vaatimuksen kannattajiin. Ukko ei oikein tietänyt, johtuiko asia hänen omasta kaunopuheisuudestaan vai hänen hienosta amerikkalaisesta apulaisestaan, mutta oli kummassakin tapauksessa yhtä ylpeä. Hän jätti Halille kirjelapun, joka oli pistetty hänen käteensä ja jonka Hal tunsi Tom Olsonin lähettämäksi. Olson ilmoitti, että kaikki puhuivat punnitustarkastajasta, joten sopi aatteenajon kannalta pitää yritystä onnistuneena, tekivätpä päällysmiehet mitä tahansa. Lisäksi hän kertoi, että muutamia miehiä tulisi viettämään yötä Halin kanssa, jotta olisi todistajia, jos yhtiö yrittäisi jotakin juonta. »Ja muistakaa varoa uusia miehiä», lisäsi hän; »pari niistä kuuluu varmasti urkkijoihin».
Hal ja Mikko keskustelivat seuraavan yön ohjelmasta. Kumpikaan heistä ei erikoisesti halunnut nukkua jälleen ulkosalla — vanha slovakki pelkäsi luitansa palelevan, ja Hal arasteli niitä monia urkkijoita, joita nyt näkyi liikuskelevan hänen läheisyydessään. Reminitskin luona hän keskusteli muutamien kanssa, jotka olivat ilmoittaneet kannattavansa vaatimusta, ja kysyi, suostuivatko he viettämään yön hänen kanssaan Edströmin hökkelissä. Kukaan ei väistänyt tätä vilpittömyyden koetta; kaikki ottivat peitteensä ja lähtivät mainittuun paikkaan, missä Hal sytytti lampun ja piti valmistelemattoman kokouksen huvittaen itseään sen ohessa urkkijain metsästyksellä.
Eräs uusista tulokkaista oli puolalainen Wojcechowski, ja tämä Zamierowskin lisäksi tuleva nimi sai Halin lopullisesti luopumaan siitä ajatuksesta, että voisi mainita puolalaisia heidän oikeilla nimillään. »Woji» oli pieni, vakava mies, jonka kasvoissa oli murheellinen ja uupunut ilme. Hän selitti läsnäolonsa johtuvan siitä, että oli saanut kyllikseen kokea ryöstöä, lupasi maksaa osansa punnitustarkastajalle, ja jos tahtoivat potkia hänet pois, niin potkikoot, hän siirtyisi toisille maille, ja hiiteen koko yhtiö. Tämän selityksen jälkeen hän kääriytyi peitteeseensä ja painui kuorsaamaan mökin permannolle. Se ei näyttänyt urkkijan käytökseltä.
Toinen oli Farenzena-niminen italialainen, tummakulmainen ja synkeännäköinen mies, joka olisi kelvannut esittämään rosvon osaa missä melodraamassa tahansa. Hän istui seinustalla ja puhui kurkkuäänin, ja Hal silmäili häntä erittäin epäluuloisesti. Ei ollut helppo ymmärtää hänen puhettaan, mutta lopulta Hal sai selville hänen esittämänsä tarinan: hän oli rakastunut johonkin »fanciullaan», ja »fanciulla» piti häntä pilkkanaan. Nyt hän oli käsittänyt, että tyttö oli kunnoton kutale, josta ei kannattanut huolia, ja niinmuodoin hänestä oli ihan yhdentekevää, jäikö hän kaivoksille, vai lähettivätkö hänet menemään. »En pyydä enää fanciullaa, pyydän punnitustarkastajaa!» päätti hän murahtaen puheensa.
Kolmas vapaaehtoinen oli eräs kreikkalainen työmies, puhelias nuori poika, joka oli päivällisellä istunut Halin vieressä ja oli sanonut olevan nimeltään Apostolikos. Hän alkoi keskustella Halin kanssa selittäen punnitustarkastaja-suunnitelman mielenkiintoisuutta; hän halusi tietää, mihin aiottiin ryhtyä, millaisia menestyksentoiveita otaksuttiin olevan, kuka oli liikkeen aloittanut ja keitä siihen kuului. Halin vastaukset muodostuivat työtätekevän luokan solidaarisuutta tehostaviksi pieniksi saarnoiksi. Joka kerta kun mies alkoi jälleen häntä »tyhjentää», Hal selitti, kuinka tärkeä tämän yrityksen onnistuminen oli kaivosmiehille, kuinka heidän piti tukea toisiaan ja tehdä uhrauksia yhteiseksi hyväksi. Hänen puhuttuaan yleisistä teorioista puoli tuntia Apostolikos luopui yrityksestään ja siirtyi Mikko Sikorian luo, joka Halin viittauksen huomattuaan puhui urkkijoista ja niistä kauheista asioista, joita kunnialliset työmiehet tulisivat heille tekemään. Kreikkalaisen vihdoin väsyttyä ja paneuduttua pitkäkseen lattialle. Hal meni Vanhan Mikon luo ja kuiskasi hänelle, että Apostolikos varmaan oli etunimeltään Juudas!
14.
Vanha Mikko nukahti aivan kohta, mutta Hal ei ollut tehnyt työtä moneen päivään, ja sitäpaitsi pitivät mieltäkuohuttavat ajatukset häntä valveilla. Hän oli maannut hievahtamatta pari tuntia, kun huomasi jonkun liikkuvan huoneessa. Lamppu loi himmeää valoansa, ja Hal voi puoliavoimin silmin nähdä erään miehen nousevan istualleen. Aluksi hän ei kyennyt päättämään, kuka mies oli, mutta tunsi vihdoin kreikkalaisen.
Hal makasi liikahtamatta, ja parin minuutin kuluttua jälleen katsahdettuaan hän näki miehen ryömivän ja kuuntelevan, kädet yhä permannossa. Hal katseli yhä silmäluomiaan raottaen toisen noustessa ja hiipiessä häntä kohti varovasti astellen nukkuvien yli.