Hal koki parhaansa mukaan olla nukkuvinaan. Se ei ollut mikään helppo asia, kun mies oli kumartunut hänen ylitseen ja puukonpisto oli sekin mahdollisuuksien rajoissa. Täytyi kumminkin uskaltaa, ja iäisyydeltä tuntuvan hetken kuluttua mies kosketti hänen kylkeään. Hänen sormensa tuntuivat lipuvan Halin takintaskuun.
»Aikoo toimittaa tutkimuksen!» ajatteli Hal odottaen käden siirtyvän toisiin taskuihin. Loputtomalta tuntuvan ajan kuluttua hän kuitenkin huomasi, että Apostolikos oli suoristautunut ja asteli parhaillaan takaisin paikalleen. Minuutti senjälkeen mies oli laskeutunut pitkäkseen lattialle, ja huoneessa vallitsi hiljaisuus.
Halin käsi siirtyi taskuun, ja hänen sormensa kopeloivat sitä. Ne sattuivat johonkin, ja Hal havaitsi samassa, että siinä oli setelitukko.
»Ymmärrän!» ajatteli hän. »Yrittää tehdä minusta varkaan!» Hän nauroi itsekseen muistellen varhaista poikaikää — kodin ullakolla olevaa vanhaa kirstua, jossa olivat isän lapsena omistamat satukirjat. Hän näki ne selvästi, näki niiden kuluneet ruskeat kannet ja karkeapiirteiset kuvat: Horatio Algerin sarjan »Opiksi ja huviksi»; kokoelmat »Elän, kuolen», »Reipas ja rohkea» ja monet muut. Kuinka jännittävä olikaan ollut kertomus kaupunkiin saapuvasta maalaispojasta, jonka kohtaama konna on varastanut isäntänsä kassalaatikon ja pudottaa, avaimen kertomuksen sankarin taskuun! Joku Yleistä Polttoaine-Yhtiötä lähellä oleva henkilö oli ilmeisesti lukenut Horatio Algerin teoksia!
Hal käsitti, että oli sitä parempi, mitä pikemmin, hän toimitti setelit pois taskustaan. Hän ajatteli palauttaa ne »Juudaalle», mutta päätti sitten säilyttää ne Edströmiä varten, joka varmaan tulisi pian rahaa tarvitsemaan. Hän odotti puoli tuntia, kunnes otaksui kreikkalaisen nukkuvan, kaivoi sitten taskuveitsellään kolon multapermantoon ja hautasi rahat siihen niin hyvin kuin osasi. Sitten hän hiipi toiseen paikkaan ja makasi siinä mietteissään.
15.
Odottaisivatko ne aamuun asti vai tulisivatko piankin? Hän taipui jälkimmäiseen otaksumaan ja säikähti senvuoksi hiukan kuullessaan tuntia tai paria myöhemmin ovelle koputettavan. Hetkisen kuluttua ovi rasahti auki ja jykevähartiainen mies ilmaantui näkyviin.
Koko huone joutui samassa hämmingin valtaan. Miehet hyppäsivät jaloilleen huutaen; toiset nousivat hämmentyneinä istumaan, vielä unenpöpperössä. Huonetta valaisi erään tulijan sähkösoihtu. »Tuossa se mies on!» kuului ääni, jonka Hal heti tunsi kuuluvaan Jeff Cottonille, aluepäällikölle. »Kädet ylös, Joe Smith!» Hal totteli odottamatta revolverin välkähtämistä.
Seurasi hiljaisuus. Koska näytelmä oli järjestetty toisia miehiä varten, oli välttämätöntä antaa heille aikaa täysin valveutua ja totuttaa silmiään valoon. Hal seisoi paikallaan, kädet kohotettuina. Soihdun takaa hän erotti aluepäällikön, Bud Adamsin, Alec Stonen, Jake Predovichin ja parin kolmen muun henkilön kasvot.
»Kuulkaa, miehet», sanoi Cotton vihdoin, »tehän olette niitä, jotka haluavat punnitustarkastajaa. Ja tässä on se mies, jonka olette siihen virkaan valinneet. Eikö niin?»
Mitään vastausta ei kuulunut.
»Minä näytän teille, mikä hän on miehiään. Hän tuli mr Stonen luo ja tarjoutui myymään teidät.»
»Se on valhe, miehet», virkkoi Hal tyynesti.
»Hän otti rahoja mr Stonelta siinä tarkoituksessa!» jatkoi aluepäällikkö.
»Se on valhe», virkkoi Hal jälleen.
»Hänellä on rahat nytkin!» huusi toinen.
Hal vuorostaan huusi: »Yrittävät tehdä minusta konnaa, pojat! Älkää antako pettää itseänne!»
»Vaiti!» komensi aluepäällikkö kääntyen sitten miesten puoleen: »Minä todistan asian teille. Otaksun, että hänellä on rahat nytkin. Tutki hänet, Jake!»
Jake astui lähemmäksi.
»Pitäkää varanne, pojat!» huusi Hal. »Aikovat pistää jotakin taskuihin!» Sitten hän sanoi Vanhalle Mikolle, joka oli syöksähtänyt kiukkuisesti eteenpäin: »Ei hätää, Mikko! Anna heidän tutkia!»
»Riisu takkisi, Jake», komensi Cotton. »Kääri hihasi. Näytä kätesi!»
Koko asia muistutti elävästi silmänkääntäjän esityksiä. Pieni juutalainen riisui nuttunsa ja kääri hihansa kyynäspäiden yläpuolelle. Hän näytti läsnäolijoille kätensä käännellen niitä puolelle ja toiselle; sitten hän ojensi ne eteenpäin ja liikkui hitaasti kohti Halia, ikäänkuin olisi aikonut hänet hypnotisoida.
»Pitäkää häntä silmällä!» kehoitti Cotton. »Minä tiedän, että hänellä on ne rahat.»
»Katsokaa tarkoin!» huusi Hal. »Ellei rahoja ole, ne pistävät ne sinne.»
»Pidä kätesi pystyssä, nuori mies», komensi aluepäällikkö. »Pysykää loitolla, te siellä takana!» Jälkimmäinen varoitus koski Mikko Sikoriaa ja toisia katselijoita, jotka tunkeutuivat lähemmäksi kurkistellen toistensa olan ylitse.
Kaikki oli sinä hetkenä erittäin vakavaa, mutta myöhemmin tapausta muistellessaan Hal nauroi hullunkuriselle Predovichille, joka tutki hänen taskujaan pysytellen hänestä niin loitolla kuin mahdollista, jotta kaikki näkisivät rahojen tosiaankin tulevan Halin taskusta. Tutkija pisti kätensä ensin nutun sisätaskuihin ja sitten Halin paidan taskuihin. Asia oli kehitettävä hitaasti huippukohtaansa!
»Käänny!» komensi Cotton. Hal kääntyi, ja juutalainen kopeloi hänen housuntaskujansa. Hän veti esiin Halin kellon, kamman, kuvastimen ja nenäliinan, tarkasti ne ja pudotti lattialle. Syntyi jännittynyt hiljaisuus, kun hän tavoitti Halin kukkaron ja alkoi sitä avata. Hal sai kiittää yhtiön ahnautta siitä, ettei kukkarossa ollut kuin hiukan pieniä kolikoita. Predovich sulki sen ja pudotti permantoon.
»Odottakaa! Kaikki taskut eivät ole vielä tutkitut!» huusi seremoniamestari. »Hänellä on rahat jossakin, pojat! Joko tutkit sivutaskut, Jake?»
»En vielä», vastasi Jake.
»Katsokaa tarkoin!» huusi aluepäällikkö, ja kaikki kurkottivat kiihkeästi eteenpäin Predovichin painuessa toisen polvensa varaan ja pistäessä kätensä ensin toiseen, sitten toiseen taskuun.
Jake veti kätensä takaisin, ja hänen kasvoissaan kuvastuva pettymys oli niin ilmeinen, että Hal voi tuskin olla nauramatta. »Se ei ole siellä!» selitti Jake.
»Mitä?» huusi Cotton, ja tutkijalautakunnan jäsenet tuijottelivat toisiinsa. »Hän on totisesti päässyt jollakin tavoin siitä eroon!»
»Minulla ei ole mitään rahoja, pojat!» julisti Hal. »Yrittävät meitä pettää!»
»Hän on ne kätkenyt!» huusi aluepäällikkö. »Hae ne käsiisi, Jake!»
Predovich alkoi jälleen etsiä, nopeasti ja luontevammin. Nyt hän ei ajatellut niinkään katselijoita kuin kaikkea rahaa, joka oli mennyt menojaan aivan suotta! Hän käski Halia riisumaan takkinsa ja ratkoi sen vuorin, aukaisi housujen napit, kopeloi sisäpuolta ja pisti sormensa Halin kenkiin.
Mutta rahoja ei ollut missään, ja etsijät joutuivat ymmälle. »Hän otti viisikolmatta dollaria mr Stonelta myydessään teidät!» selitti aluepäällikkö. »Hän on piilottanut rahat jonnekin.»
»Pojat», huusi Hal, »ne lähettivät tänne urkkijan ja käskivät hänen pistää rahoja taskuuni». Puhuessaan hän katseli Apostolikosta ja näki miehen säpsähtävän ja peräytyvän.
»Se on tuo! Tuo on urkkija!» huusi Vanha Mikko. »Rahat on hänellä, aivan varmasti!» Hän liikahti kohti kreikkalaista.
Aluepäällikkö käsitti äkkiä, että oli aika antaa näytelmän esiripun laskeutua. »Riittää tämä hullutus» selitti hän. »Ottakaa tuo mies mukaanne!» Samassa oli pari tutkijaa tarttunut Halin ranteisiin ja kolmas hänen kaulukseensa. Ennenkuin kaivosmiehet ehtivät käsittää, mitä tapahtui, he olivat jo laahanneet vankinsa ulos.
Seuraava neljännestunti oli punnitustarkastajaksi määrätylle varsin epämukava. Ulkona pimeässä aluepäällikkö voi mielin määrin purkaa kiukkuansa, samoin Alec Stone. He sadattelivat häntä, potkivat ja tyrkkivät mennessään. Toinen niistä miehistä, jotka pitelivät häntä ranteista, väänsi hänen käsivarttaan, kunnes hän kiljaisi tuskissaan. Toiset sadattelivat entistä tuimemmin ja käskivät häntä pitämään kitansa kiinni. Niin kuljettiin nopeasti pimeätä ja hiljaista katua aluepäällikön virkahuoneeseen ja sieltä yläkertaan, siihen huoneeseen, joka oli Pohjois-Laakson vankilana. Hal oli hyvinkin iloinen, kun he vihdoin jättivät hänet yksin paukahduttaen kiinni raskaan rautaoven.
16.
Juoni oli ollut kömpelö ja typerä, mutta Hal arvasi, että se oli sovitettu miesten älyn mukaiseksi. Ellei hän olisi sattumalta valvonut, he olisivat löytäneet rahat hänen taskustaan, ja seuraavana aamuna olisivat kaikki kuulleet, että hän on myynyt itsensä. Hänen lähimmät ystävänsä, komitean jäsenet, eivät tietenkään olisi sitä uskoneet, mutta työmiesten suuri enemmistö olisi pitänyt sitä totena, ja niin olisi Tom Olsonin käynti Pohjois-Laaksossa jäänyt tuloksettomaksi. Kaikissa myöhemmissäkin vaiheissa tämä tapaus säilyi eloisana Halin mielessä; se oli monien seikkojen vertauskuva. Samoinkuin päällysmiehet olivat yrittäneet tehdä hänestä konnaa, ehkäistä hänen vaikutuksensa, samoin näki hän heidän myöhemmin yrittävän mustata työväenliikettä, pimittää koko maan älyä.
Hal oli nyt vankilassa. Hän meni ikkunan luo ja koetteli ristikkoa — mutta huomasi, että se oli tehty sellaisia kokeita kestäväksi. Sitten hän kulki pimeässä kopeloiden ja tutki vankilaansa, jonka huomasi tavalliseen huoneeseen rakennetuksi teräshäkiksi. Nurkassa oli rahi ja toisessa toinen rahi, hiukan leveämpi ja patjan peittämä. Hal oli lukenut hiukan vankiloita koskevaa kirjallisuutta ja tiesi välttää tuota makuusijaa. Hän istuutui paljaalle rahille ja alkoi miettiä.
Varmaa on, että vankilassa-oleminen luo erikoisen sielullisen asenteen aivan samoin kuin selkää ja käsiä murtava kivihiilen lastaaminen viiden jalan korkuisessa komerossa; varmaa myös, että niissä ihmisissä, jotka elävät huolettomina mitään kaivosmiehen töitä tuntematta, syntyy oma erikoinen sielullinen asenteensa. Vankilassa ollessaan ihminen ensinnäkin tuntee itsensä eläimeksi; hänen olemuksensa eläimellinen puoli tulee korostetuksi, eläimelliset vihan ja pelon tunteet pääsevät vallitsemaan, ja jos mieli niitä väistää, täytyy mitä tarmokkaimmin keskittää mieltään toisaalle. Ajatteleva ihminen niinmuodoin ajattelee vankilassa ollessaan paljon; päivät ovat pitkät ja yöt sitäkin pitemmät — on aikaa kaikkiin mahdollisiin mietteisiin.
Rahi oli kova ja tuntui käyvän yhä kovemmaksi. Ei ollut sellaista asentoa, jossa se olisi muuttunut mukavammaksi. Hal nousi ja käveli vähän aikaa, paneutui sitten pitkäkseen, nousi ja käveli jälleen.
Kaiken aikaa hän ajatteli, ja kaiken aikaa sujuttautui hänen sielunelämänsä vankila-asenteeseen.
Aluksi hän harkitsi lähintä ongelmaa. Mitä ne aikoivat hänelle tehdä? Selvältä näytti, että ajaisivat hänet pois ja saattaisivat asian siten päätökseen; mutta tyytyisivätkö siihen, kun olivat kiukuissaan hänen tekemänsä tempun vuoksi? Hal oli kuullut jotakin epämääräistä kerrottavan »kolmannen leikkauksen» nimellä käyvästä amerikkalaisesta menettelystä, mutta ei ollut milloinkaan ajatellut sitä mahdollisuutta, että joutuisi sitä itse kokemaan. Millainen olikaan ero, kun sitä niin ajatteli!
Hal oli sanonut Tom Olsonille, ettei voinut lupautua perustamaan ammattiyhdistystä, mutta lupasi varmasti hankkia miehille punnituksentarkastajan, ja Olson oli nauranut ja näyttänyt varsin tyytyväiseltä — arvatenkin koska otaksui asian lopulta johtavan samaan tulokseen. Ja nyt näytti melkein siltä, että Olson oli tietänyt, mistä oli puhunut. Hal näet huomasi, etteivät hänen mieltänsä enää säikyttäneet ammattiyhdistyksen ylivallan ja vaeltavien edustajien tyranniuden pelko; päinvastoin: hän alkoi yhtäkkiä toivoa, että Pohjois-Laakson miehet saisivat ammattiyhdistyksen ja olisivat niin tyrannimaisia kuin suinkin osasivat! Tässä mielenmuutoksessa Hal tietämättään koki samaa kuin uudistajat yleensä. Monet heistä aloittavat toimintansa lempeästi ja hyvänsuovasti puolustellen jotakin ilmiselvää pientä oikeutta, mutta vankilamainen mielenasenne tekee heistä hehkuvia ja päättäväisiä kumousmiehiä. »Kahleettoman mielen iäinen henki», sanoo Byron. »Suurin olet vankeudessa, oi Vapaus!»
Runoilija tietää vielä, että »Kun poikasi kituvat kahleissaan —», niin »Vapauden maine kiitää jokaisen tuulen siivin». Ja niinkuin oli ollut laita Chillonissa, niin näytti nyt olevan laita Pohjois-Laaksossa. Päivä koitti, ja Hal seisoi koppinsa ikkunassa, kuuli työhön kutsuvan vihellyksen ja näki miesten menevän toimiinsa raadannan köyristäminä, kalpeakasvoisina manalan olentoina, kuin rivi apinoita hämyisessä valossa. Hal heilutti heille kättään, he pysähtyivät ja katsoa tuijottivat ja heiluttivat kättään vastaukseksi. Hän arvasi, että kaikki nuo miehet ajattelivat hänen vankina-oloansa ja sen syitä ja että hekin siten olivat joutumassa vankilamielen valtaan. Jos joku heistä vielä epäili ammattiyhdistyksiä tai järjestäytymisen välttämättömyyttä Pohjois-Laaksossa, niin sellaiset epäluulot ja epäilykset olivat nyt häviämässä!
Hal huomasi asiaa harkitessaan yhden ainoan levottomuutta herättävän seikan. Minkätähden olivat päällysmiehet jättäneet hänet tänne kaikkien nähtäviin, kun olisivat helposti voineet nostaa hänet automobiiliin ja viedä alas Pedroon ennen päivänkoittoa? Ilmaisiko se heidän orjilleen osoittamaansa ylenkatsetta? Otaksuivatko he ikkunassa näkyvän vangin herättävän pelkoa eikä vihaa? Ja eikö voinutkin olla niin laita, että he tunsivat työmiehensä paremmin kuin punnitustarkastajaksi pyrkivä nuorukainen? Hal muisti, kuinka toivottomasti Mary Burke oli heitä arvostellut, ja pelontunne jäyti hänen mieltänsä. Mutta samalla hän vankilamielen vaikutuksesta taisteli pelkoansa vastaan. Hän vihasi kyynillistä yhtiötä, puristi kätensä nyrkkiin ja puri hammasta haluten päästä opettamaan päällysmiehiä, osoittamaan heille, etteivät heidän työmiehensä olleet orjia, vaan miehiä!
17.
Aamupäivän kuluessa Hal kuuli ulkoa käytävästä askelia, eräs mies, jota hän ei tuntenut, avasi rautaoven ja asetti lattialle vesiruukun ja läkkitarjottimen, jolla oli leivänkannikka. Hänen poistuessaan Hal sanoi: »Hetkinen, olkaa hyvä.»
Mies kurtisti kulmiaan.
»Voitteko sanoa minulle, kuinka kauan minun täytyy täällä olla?»
»En», vastasi mies.
»Jos minut pistetään lukkojen taa», sanoi Hal, »niin minulla on epäilemättä oikeus tietää, mistä minua syytetään».
»Mene sinä helvettiin!» sanoi mies, paukahdutti oven kiinni ja lähti ulos käytävään.
Hal lähti jälleen ikkunan luo ja kulutti aikaansa katselemalla ohikulkijoita. Joukko repaleisia lapsia kerääntyi häntä katselemaan; ne irvistelivät ja viittoivat, kunnes ilmaantui joku, joka käski poistumaan.
Halia alkoi vähitellen ahdistaa nälkä. Pelkän leivän maku käy pian yksitoikkoiseksi, ja veden maku ei kykene asiaa parantamaan. Siitä huolimatta Hal haukkasi leipäänsä ja joi vettä ja olisi mielellään syönyt ja juonut enemmänkin.
Päivä kului hitaasti. Myöhään iltapuolella tuli vartija jälleen tuoden toisen leivänkannikan ja toisen vesiruukun. »Kuulkaahan», virkkoi Hal, kun mies oli kääntymässä menemään.
»Minulla ei ole mitään sinulle sanottavaa», virkkoi mies.
»Mutta minulla on jotakin sanomista teille», sanoi Hal. »Olen lukenut jostakin kirjasta — olen unohtanut, mikä kirja se oli, mutta joku tohtori oli sen kirjoittanut — ettei vehnäleipä sisällä kaikkia niitä aineksia, joita ihmisruumis tarvitsee ylläpidokseen.»
»Vai niin!» murahti vanginvartija. »Mitä oikeastaan tarkoitat?»
»Minä tarkoitan», selitti Hal, »etten puolestani viitsisi elää vedellä ja leivällä».
»Mitä siis haluaisit?»
Äänestä kuuli, että kysymys oli vain muodollinen, mutta Hal salli sen käydä täydestä. »Kunhan saisin pihvin ja perunapuuroa —»
Kopin ovi paukahti kiinni, ja kuvitellun ruokalistan jälkiosa jäi kuulematta. Niin Hal istui jälleen kovalla rahilla haukaten leipäänsä ja ajatellen vankila-ajatuksia.
Iltavihellyksen kuuluessa hän seisoi ikkunassa, ja näki jälleen ystäviänsä, jotka tekivät hänelle salaisia rohkaisevia merkkejä. Sitten tuli pimeä, ja toinen pitkä yövalvonta alkoi.
Oli myöhä. Hal näki vain, että kaikki valot oli sammutettu, mutta ei voinut lähemmin määritellä hetkeä. Hän ymmärsi, että oli jäätävä koppiin yöksi, oli asettunut permannolle, käsivarsi päänalaisena, ja oli vaipunut unenhorrokseen, kun yhtäkkiä kuului jokin raapivan hänen ikkunansa ristikkoa. Hän kavahti istualleen ja kuuli toisen äänen, joka epäilemättä johtui paperin rutistumisesta. Hän hypähti ikkunan luo ja huomasi tähtien heikossa valossa jotakin kiikkuvan ilmassa. Hän sieppasi sen käteensä. Se näytti olevan tavallinen muistikirja, sellainen kuin pikakirjoittajien käyttämät, ja se oli kiinnitetty tangon päähän.
Hal katsoi ulos, mutta ei nähnyt ketään. Hän tarttui tankoon ja ravisti sitä, ja sitten kuului kuiskaus, josta hän heti tunsi Rovettan. »Hoi! Kuulkaa. Kirjoittakaa nimenne kirjaan sata kertaa. Minä tulen noutamaan. Ymmärrättekö?»
Käsky oli sangen hämmästyttävä, mutta Hal käsitti, ettei nyt ollut aikaa selittelyihin. Hän vastasi ymmärtävänsä, katkaisi nuoran ja otti muistikirjan. Siihen oli kiinnitetty lyijykynä, jonka kärjen ympärille oli kääritty riepu suojaksi.
Tanko meni menojaan, Hal istuutui rahille ja alkoi kirjoittaa, kolme neljä kertaa joka sivulle: »Joe Smith — Joe Smith — Joe Smith». Sellaista nimeä on helppo kirjoittaa pimeässäkin, ja niin Halin ajatukset askartelivat tässä salaperäisessä seikassa hänen kätensä liikkuessa. Oli jokseenkin selvää, ettei komitea halunnut saada hänen nimikirjoitustaan muistoksi jaettavaksi; he varmaan tarvitsivat sitä johonkin tärkeään tehtävään, kumoamaan jotakin päällysmiesten keksimää uutta juonta. Aivan kohta hän arvasi asian: päällysmiehet olivat kirjoittaneet kirjeen, jonka olivat panneet kiertämään punnitustarkastajaksi pyrkineen Joe Smithin kirjoittamana. Hänen ystävänsä tarvitsivat hänen nimikirjoitustaan voidakseen todistaa kirjeen väärennetyksi.
Hal kirjoitti vapaasti ja nopeasti, upein vedoin ja tiesi varmaan, ettei Alec Stone ollut otaksunut oppimattoman työläispojan käsialaa sellaiseksi. Hänen kynänsä kiiti paperilla — »Joe Smith — Joe Smith» — sivu sivun jälkeen, kunnes hän tiesi varmaan kirjoittaneensa jokaista kaivosmiestä varten ja alkavansa kirjoittaa apulaisille. Sitten hän kuuli ikkunan alta vihellyksen, lakkasi kirjoittamasta ja riensi ikkunaan.
»Heittäkää alas!» kuului ääni kuiskaavan, ja Hal heitti. Hän näki jonkun häviävän kadulle, ja sitten oli jälleen kaikki hiljaa. Hän kuunteli hetkisen, oliko vanginvartija herännyt, paneutui pitkäkseen rahille ja ajatteli lisää vankila-ajatuksia!
18.
Tuli aamu, vihellys viilsi ilmaa, ja Hal seisoi jälleen ikkunassa. Hän huomasi, että työhön menevillä kaivosmiehillä oli käsissään pieniä paperilippuja, joita he heiluttivat hänen nähtäviinsä. Vanhalla Mikko Sikorialla oli kädessä kokonainen kasa, josta hän jakoi kaikille haluaville. Häntä oli varmaan kehoitettu toimimaan salaa, mutta seikka oli liian jännittävä: hän hyppeli kuin nuori keväinen karitsa ja heilutti paperilippujaan kaikkien nähden.
Varomaton menettely johti luonnolliseen tulokseen. Halin katsellessa tuli nurkan takaa jykevä hahmo, joka asettui säikähtyneen vanhan slovakin eteen. Tulija oli Bud Adams, kaivospoliisi, joka puristi kätensä nyrkkiin ja jännitti koko ruumiinsa iskuun. Mikko näki hänet ja näytti yhtäkkiä kuin halvautuvan; hänen kumaraiset hartiansa lysähtivät kokoon, ja kädet valahtivat alas — sormet aukenivat, ja arvokkaat paperiliput putosivat maahan. Mikko katseli poliisia kuin paikoilleenmanattu kaniini yrittämättäkään suojella itseään.
Hal tempoi ristikkoa; hänen teki mieli päästä puolustamaan ystäväänsä. Mutta aiottua iskua ei tullutkaan; kaivospoliisi tyytyi vain julmasti tuijottamaan ja antamaan jonkin käskyn vanhalle miehelle. Mikko kumartui ja poimi paperit maasta — ja siihen kului hiukan aikaa, sillä hän ei halunnut irroittaa katsettaan poliisimiehestä. Kun hän oli ehtinyt kaikki kerätä, tuli uusi käsky, ja Mikko antoi paperit Budille. Sitten hän peräytyi, toinen seurasi, kädet yhä nyrkissä, ja isku näytti voivan tuiskahtaa hänestä minä hetkenä tahansa. Mikko peräytyi vielä askelen ja vieläkin — ja niin he väistyivät pois näkyvistä nurkan taakse. Miehet, jotka olivat olleet tätä pientä näytelmää näkemässä, kääntyivät menemään, eikä Hal voinut arvata, kuinka se päättyi.
Muutamia tunteja myöhemmin tuli Halin vartija, tällä kertaa ilman vettä ja leipää. Hän avasi oven ja komensi vankia tulemaan mukanaan. Hal lähti alakertaan ja astui Jeff Cottonin toimistohuoneeseen.
Aluepäällikkö istui pulpettinsa ääressä, sikari hampaissa. Hän oli kirjoittamassa ja jatkoi kirjoittamistaan, kunnes vanginvartija oli poistunut ja sulkenut oven. Sitten hän kääntyi kääntötuolissaan, laski jalkansa ristiin, nojasi taaksepäin ja katseli likaiseen siniseen työpukuun puettua nuorta kaivosmiestä, jonka hiukset olivat takkuiset ja kasvot kalpeat vankilassaolon vuoksi. Aluepäällikön aristokraattisissa kasvoissa näkyi hymy. »Kas niin, nuori mies», sanoi hän, »olonne on ollut varsin hupaista täällä kaivoksilla».
»Kiitos vain, ei sovi moittia», vastasi Hal.
»Olette lyönyt meidät kaikki pitkin linjaa, eikö niin?» Oltuaan hetken vaiti hän lisäsi: »Sanokaahan, mitä luulette tästä kostuvanne?»
»Sitä samaa kysyi minulta Alec Stone», vastasi Hal. »Enpä luule olevan selittämisestä suurtakaan hyötyä. Otaksun, ettette usko altruismiin enempää kuin Stone.»
Aluepäällikkö otti sikarin suustaan ja karisti tuhkan. Hänen kasvoihinsa tuli vakava ilme, ja hän tarkasteli Halia mitään virkkamatta. »Oletteko ammattiyhdistysten järjestäjiä?» kysyi hän vihdoin.
»En», vastasi Hal.
»Te olette sivistynyt mies, ette ole mikään työläinen, sen tiedän. Kuka maksaa teille palkkaa?»
»Siinäpä ollaan! Te ette usko altruismiin.»
Toinen puhalsi savurenkaan huoneen poikki. »Aiotte pistää yhtiön pussiin, eikö niin? Olette jonkinlainen agitaattori?»
»Minä olen kaivosmies, jonka tekee mieli päästä punnitustarkastajaksi.»
»Sosialistiko?»
»Riippuu siitä, kuinka asiat täällä kehittyvät.»
»Niin», virkkoi aluepäällikkö, »minä huomaan, että olette älykäs nuori mies. Niinpä lasken korttini pöytään, jotta voitte ne nähdä. Te ette tule toimimaan punnitustarkastajana Pohjois-Laaksossa ettekä missään muussakaan paikassa, jossa 'Y.P.Y:llä' on jotakin sanottavaa. Ette myöskään saa tyydytykseksenne yhtiötä pussiin ahdistetuksi. Me emme aio edes lyödä teitä ja tehdä teistä marttyyriä. Eilen illalla teki mieleni niin tehdä, mutta muutin mieltäni.»
»Kunpa voisitte muuttaa myöskin käsivarteni mustelmat», virkkoi Hal iloisesti.
»Me tarjoamme teille kaksi vaihtoehtoa», jatkoi aluepäällikkö tuosta hienosta ivasta huolimatta. »Teidän tulee joko allekirjoittaa paperi, missä tunnustatte ottaneenne viisikolmatta dollaria Alec Stonelta, jossa tapauksessa ajamme teidät pois, ja asia on selvä; tai jos siitä kieltäydytte, näytämme toteen, että olette rahat ottanut, ja siinä tapauksessa joudutte viideksi tai kymmeneksi vuodeksi lukkojen taakse. Ymmärrättekö?»
Suostuessaan rupeamaan punnitustarkastajaksi Hal oli pitänyt mahdollisena, että hänet ajettaisiin pois, ja oli päättänyt lähteä pitäen saamaansa oppia riittävänä. Mutta kun hän nyt istui katsellen aluepäällikön uhkaavia silmiä, hänen mieleensä johtui, että olisi hyvä vielä jäädä Pohjois-Laaksoon. Hän halusi jäädä tutustuakseen paremmin tuohon jättiläismäiseen »rosvoon», Yleiseen Polttoaine-Yhtiöön.
»Tuo on vakava uhkaus, mr Cotton», huomautti hän. »Menettelettekö usein sillä tavalla?»
»Joka kerta, kun se on välttämätöntä», kuului vastaus.
»Se on jotakin uutta. Kertokaa minulle enemmän asiasta. Mikä tulee olemaan syytöksen perusteena?»
»Sitä en varmaan tiedä — jätämme sen lakimiestemme huoleksi. He nimittävät sitä kenties salavehkeilyksi tai kiristykseksi. Joka tapauksessa he keksivät jotakin, mikä tuottaa teille riittävän monta vuotta vankeutta.»
»Suvaitsetteko näyttää minulle kirjeen, jota sanotaan kirjoittamakseni, ennenkuin asian ratkaisen?»
»Olette siis kuullut kirjeestä?» virkkoi aluepäällikkö kohottaen kulmakarvojaan lempeän hämmästyksen vallassa. Sitten hän otti pulpetistaan paperiliuskan ja ojensi sen Halille, joka luki siitä:
»Herra Stone älkä huoliko sen pnnnitustarkastajan tähde Maksakaa mulle viiskolmatta dollaria niin minä järjestän sen kunnioituksella Joe Smith.»
Luettuaan kirjeen Hal tarkasti paperia ja huomasi, että hänen vihamiehensä olivat vaivautuneet kirjeen väärennettyään sen vielä valokuvaamaan, valmistamaan siitä painolaatan ja monistamaan sen. He olivat epäilemättä levittäneet sitä kaikkialle kaivosalueella. Ja kaikki oli tapahtunut muutamassa tunnissa! Tom Olson oli ollut oikeassa — täällä oli täydellinen järjestelmä miesten mielten pimittämiseksi.
19.
Hal harkitsi tilannetta vähän aikaa. »Kuulkaahan, mr Cotton», sanoi hän sitten, »minun oikeinkirjoitukseni on melkoista parempaa. Käsialanikin on hiukan sujuvampi.»
Aluepäällikön julmilla huulilla näkyi hymyn häive. »Sen tiedän», vastasi hän. »Olen niitä verrannut.»
»Teillä on hyvä salapoliisiosasto», sanoi Hal.
»Ennenkuin asia on lopussa, nuori mies, tulette huomaamaan, että lainopillinen osastomme on yhtä tehokas.»
»Se onkin tarpeen», huomautti Hal. »En näet käsitä, kuinka voitte kiertää sen tosiasian, että minä olen punnitustarkastaja, lain mukaisesti valittu ja että minulla on ryhmä miehiä tukenani.»
»Jos siihen luotatte», virkkoi Cotton, »voitte yhtä hyvin asian unohtaa. Sellaista ryhmää ei ole enää olemassa.»
»Ahaa! Oletteko siitä vapautunut?»
»Olemme vapautuneet salahankkeen johtajista.»
»Kenestä?»
»Ensinnäkin siitä vanhasta vuohipukista Sikoriasta.»
»Oletteko ajaneet hänet pois?»
»Olemme.»
»Asian alun satuin näkemään. Minne olette hänet lähettäneet?»
»Se asia», virkkoi Cotton hymyillen, »on teidän salapoliisienne selvitettävä!»
»Kenet vielä?»
»John Edström on lähtenyt hautaamaan vaimoansa. Tuo muikeanaamainen vanha saarnamies ei ole ensimmäistä kertaa vastuksinamme, mutta varmaan viimeistä. Löydätte hänet Pedrosta — luultavasti vaivaistalosta.»
»Enpä suinkaan», vastasi Hal nopeasti — ja hänen äänessään oli iloista sävyä — »hänen ei tarvitse lähteä aivan kohta vaivaistaloon. Olen nähkääs vastikään lähettänyt hänelle viisikolmatta dollaria.»
Aluepäällikkö kurtisti kulmiaan. »Tosiaanko!» Hetken vaiti oltuaan hän lisäsi: »Rahat siis olivat sittenkin teidän hallussanne! Minä luulin, että se likainen kreikkalainen oli ne vienyt!»
»Ei. Teidän konnanne oli kunniallinen. Mutta olinpa minäkin. Tiesin, että Edströmin vaunujen painoa oli vähennetty vuosikaudet, joten hän oli ainoa henkilö, jolla oli oikeus saada rahat.»
Kertomus rahain lähettämisestä oli tietenkin keksitty; rahat olivat yhä Edströmin permantoon kätkettyinä. Mutta Hal tahtoi toimittaa ne vanhalle kaivosmiehelle ja eksytti nyt Cottonia jäljiltä.
»Taitava temppu, nuori mies», sanoi Cotton. »Mutta joudutte sitä katumaan, ennenkuin asia on valmis. Se vain saa minut sitäkin ehdottomammin toimittamaan teidät sellaiseen paikkaan, missä ette voi tehdä meille mitään vahinkoa.»
»Tarkoitatteko vankilaa? Tiedätte luonnollisesti, että asia niinmuodoin joutuu valamiesoikeuden käsiteltäväksi. Voitteko saada valamiehistönkin tekemään mitä mielitte?»
»Minulle on kerrottu, että Pedro Countyn poliittiset olot herättävät teissä mielenkiintoa. Ettekö ole perehtynyt valamieslaitokseemme?»
»En, en ole ehtinyt vielä niin pitkälle.»
Cotton alkoi jälleen puhallella savurenkaita. »Niin, valamiesluettelossa on suunnilleen kolmesataa miestä, ja me tunnemme heidät kaikki. Tullessanne istuntoon huomaatte oikeuden puheenjohtajana Jake Predovichin ja sen jäseninä kolme yhtiön virkamiestä, kaksi Alf Raymondin kapakoitsijaa, erään tilanomistajan, jonka tila on kiinnitetty yhtiön pankille velasta, ja viisi meksikkolaista, joilla ei ole käsitystäkään koko asiasta, mutta jotka ovat valmiit iskemään puukon selkäänne, kunhan saavat viinaryypyn. Piirikunnan virallinen syyttäjä on poliitikko, joka suosii kaivosmiehiä puheissaan ja meitä teoissaan; piirikunnan oikeuden tuomari Denton taas on ensimmäisen lainopillisen neuvojamme Vaglemanin liikekumppani. Ymmärrättekö?»
»Ymmärrän», vastasi Hal. »Olen kuullut puhuttavan 'Raymondin valtakunnasta', ja koneiston näkeminen herättää minussa mielenkiintoa. Olette tosiaankin avomielinen!»
»Niin», virkkoi Cotton, »haluan saada teille selväksi, ketä vastaan käytte. Me emme ole tätä taistelua aloittaneet ja olemme varsin halukkaat lopettamaan sen sovintoon. Vaadimme vain, että korvaatte meille tekemänne vahingon.»
»'Korvaamisella' varmaan tarkoitatte, että minun tulee häpäistä itseni — tunnustaa, että olen petturi?»
»Aivan niin», vastasi Cotton.
»Luulenpa, että on paras istua asiaa harkitsemaan» sanoi Hal. Hän istuutui, ojensi jalkansa ja asettui erittäin mukavaan asentoon. »Rahi tuolla yläkerrassa on hiton kova», sanoi hän hymyillen ivallisesti aluepäällikölle.
20.
Keskustelu lähti nyt kulkemaan aivan uutta ja odottamatonta uraa.»Minä huomaan, Cotton», virkkoi vanki, »että olette sivistynyt mies.Luulenpa, että olette aikoinanne ollut sellainen, jota mainitaangentlemannin nimellä.»
Aluepäällikön kasvoihin syöksähti veri. »Menkää helvettiin!» sanoi hän.
»En aio teiltä kysellä», jatkoi Hal. »Ymmärrän varsin hyvin, ettette haluaisi kysymyksiini vastata. Tarkoitan vain, että te, joka olette aikoinanne ollut gentlemanni, voitte käsittää eräitä seikkoja, joiden käsittäminen on mahdotonta Stonen laiselle neekerienpiiskaajalle tai Cartwrightin laiselle 'asiantuntijalle'. Gentlemanni voi tuntea toisen siinäkin tapauksessa, että toinen on kaivosmieheksi puettu. Eikö totta?»
Hän oli hetken vaiti odottaen vastausta, ja Cotton katsahti häneen alta kulmain. »Taitaapa niin olla», vastasi hän.
»No niin, gentlemanni ei ensinnäkään tupakoi kehoittamatta toista tekemään samoin.»
Cotton katsahti häneen jälleen. Hal ajatteli joutuvansa jälleen helvettiin tuomituksi, mutta Cotton ottikin liivintaskustaan sikarin ja ojensi sen hänelle.
»Ei, kiitos», virkkoi Hal tyynesti. »Minä en polta, mutta kuulen mielelläni, että minua kehoitetaan niin tekemään.»
Syntyi vaitiolo, jonka aikana molemmat miehet mittailivat toisiaan katseillaan.
»Kuulkaahan, Cotton», aloitti vanki, »te kuvailitte äsken minun oikeudellista tutkimistani. Sallikaa minun jatkaa kertomusta. Te olette suunnitelleet asian aivan valmiiksi, teillä on kokoonhaalittu valamiehistönne, tuomari pöydän takana ja oma virallinen syyttäjänne, jotka pitävät jutusta huolen; te olette valmis lähettämään uhrinne vankilaan varoittavaksi esimerkiksi toisille palkkalaisillenne. Mutta mitäpä, jos asian käsittelyn ehdittyä huippukohtaansa tulettekin huomaamaan, että uhrinne on henkilö, jota ei voida lähettää vankilaan?»
»Ei voida lähettää vankilaan?» toisti Cotton. Hänen äänessään oli mietteliäs sävy. »Selittäkää asia minulle.»
»Se ei varmaankaan ole tarpeen, kun on kysymyksessä teidänlaisenne älykäs mies! Tiedättehän, Cotton, että on olemassa henkilöitä, joita ei käy lähettäminen vankilaan?»
Cotton poltti hiukan sikariaan. »Onhan niitä muutamia tässä piirikunnassa», sanoi hän. »Mutta minä otaksuin ne kaikki tuntevani.»
»Eikö ole milloinkaan johtunut mieleenne, että sellaisia voisi olla tässävaltiossa?»
Syntyi pitkä hiljaisuus. Miehet katselivat toisiaan silmiin, ja mitä kauemmin katselivat, sitä selvemmin huomasi Hal epävarmuutta aluepäällikön kasvoissa.
»Ajatelkaa, kuinka ikävä juttu siitä koituisi!» jatkoi Hal. »Olette järjestäneet näytelmän — aivan samoin kuin viime yönä — vain avarammalle näyttämölle, merkittävämpien katselijoiden eteen, ja asian joutuessa ratkaisevaan vaiheeseen huomaatte, ettette ole puhdistautuneet Pohjois-Laakson työläisten silmissä, vaan olette itse tuominneet itsenne koko valtion yleisön ollessa teitä näkemässä. Olette osoittaneet koko valtiolle, että olette lainrikkojia ja mikä sitäkin pahempaa — olette osoittaneet olevanne typeriä aaseja!»
Tällä kertaa Cotton silmäili nuorta miestä niin kauan, että hänen sikarinsa sammui. Sillävälin Hal lojui nojatuolissa hymyillen omituista hymyä. Aluepäällikön silmissä tapahtui kuin muodonvaihdos: kaivosmiehen vaatteet näyttivät katoavan, ja niiden sijaan tuli hieno vierailupuku!
»Kuka piru te oikeastaan olette?» huusi Cotton.
»Tehän kehuitte vastikään salapoliisianne!» nauroi Hal. »Antakaa heille tämä asia selvitettäväksi. Nuori mies, ikä kaksikolmatta vuotta, pituus viisi jalkaa kymmenen tuumaa, paino sataviisikymmentäkaksi naulaa, silmät ruskeat, tukka kastanjanvärinen ja sangen aallokas, käytös viehättävä, naisten suosikki — niin ainakin 'piireissä' sanotaan — poissa kesäkuun alusta, kuten luullaan, metsästämässä vuorikauriita Meksikossa. Tiedättehän, Cotton, että tässä valtiossa on yksi ainoa kaupunki, jonka 'seurapiireistä' kannattaa puhua, ja että siinä kaupungissa on vain pari-kolmekymmentä kysymykseentulevaa perhettä. 'Y.P.Y:n' salapoliisilaitokselle tämän tehtävän täytyy olla ylen helppo.»
Syntyi jälleen hiljaisuus, kunnes Hal sen lopetti. »Alakuloisuutenne todistaa oivallustanne. Yhtiö saa tosiaankin kiittää onneaan siitä, että sillä on aluepäällikkönä mies, joka on ollut aikoinaan gentlemanni.»
Cotton sävähti jälleen punaiseksi. »Tuhat tulimmaista!» sanoi hän, puolittain itsekseen, ja yritti sitten vielä kerran pitää puoliaan: »Te teette minusta pilaa!»
»Sellainen 'leikinteko' on seurapiirien mielitointa. Suuri osa seurusteluamme on pelkkää sitä — ainakin nuorempien henkilöiden kesken.»
Cotton nousi äkkiä. »Kuulkaa», kysyi hän, »onko teillä mitään sitä vastaan, että menette hetkeksi takaisin yläkertaan?»
Hal ei voinut olla nauramatta. »Minulla on oikeastaan paljonkin sitä vastaan», sanoi hän. »Olen viettänyt viimeiset kuusineljättä tuntia nauttien vettä ja leipää ja lähtisin nyt mielelläni hengittelemään raitista ilmaa.»
»Mutta minun täytyy lähettää teidät sinne takaisin», virkkoi Cotton laimeasti.
»Se on toinen juttu», vastasi Hal. »Jos lähetätte minut, niin menen, mutta te itse joudutte asiasta vastaamaan. Olette pitänyt minua täällä ilman laillista oikeutta, esittämättä minkäänlaista kannetta ja suomatta minulle tilaisuutta neuvotella puolustusasiamiehen kanssa. Ellen erehdy, olette siitä vastuussa rikosoikeudellisesti ja yhtiö siviilioikeudellisesti. Se on luonnollisesti oma asianne. Tahdoin vain selittää teille oman kantani — kun kysytte, onko minulla mitään sitä vastaan, että joudun yläkertaan, vastaan, että minulla on paljonkin sitä vastaan.»
Cotton seisoi hetken hermostuneesti pureksien sammunutta sikariansa. Sitten hän meni ovelle. »Hoi, Gus!» huusi hän. Vanginvartija tuli, Cotton kuiskasi hänelle jotakin, ja mies meni taas menojaan. »Käskin hänen tuoda hiukan ruokaa; voitte istua täällä ja syödä. Se kai sopii teille paremmin?»
»Riippuu asian laadusta», virkkoi Hal käyttäen tilannetta hyväkseen siinä määrin kuin voi. »Tuleeko minun olla vankinanne vai vieraananne?»
»Lopettakaa jo!» sanoi toinen.
»Minun tulee saada selville laillinen tilani. Sen tunteminen on tärkeä seikka asianajajilleni.»
»Olkaa vieraanani», sanoi aluepäällikkö.
»Mutta vieraallahan on vapaus lähteä syötyään, jos niin haluaa!»
»Annan teille siitä tiedon, ennenkuin ollaan niin pitkällä.»
»Pitäkää siis kiirettä. Minä aterioin sukkelasti.»
»Lupaatteko, ettette lähde täältä sitä ennen?»
»Jos lähdenkin», vastasi Hal nauraen, »niin ainoastaan omaan toimeeni.Voitte etsiä minua vaakahuoneesta, Cotton!»
21.
Aluepäällikkö meni ulos, ja vähän ajan kuluttua palasi vanginvartija tuoden aterian, joka muodosti hämmästyttävän vastakohdan aikaisemmin tarjotulle. Tarjottimella oli nyt kylmää kinkkua, pari pehmeäksi keitettyä kananmunaa, perunasalaattia, kuppi kahvia, voita ja leipää.
»Kas niin!» virkkoi Hal alentuvasti. »Tämä maistuu vielä paremmalta kuin pihvi ja perunapuuro!» Hän istui odottaen, tarjoutumatta mitenkään auttamaan toisen sijoittaessa tarjotinta pöydälle hänen eteensä. Sitten mies poistui, ja Hal alkoi syödä.
Aluepäällikkö palasi, ennenkuin hän oli ehtinyt lopettaa. Cotton istuutui kääntötuoliinsa ja näytti miettivän jotakin. Hal katsahti silloin tällöin mieheen ja hymyili.
»Kuulkaahan, Cotton», sanoi hän, »te tiedätte, ettei hyvä kasvatus ilmene missään selvemmin kuin pöytätavoissa. Te huomaatte, etten ole sitonut lautasliinaa kaulaani, kuten Alec Stone epäilemättä olisi tehnyt.»
»Ymmärrän», vastasi Cotton.
Hal laski veitsensä ja kahvelinsa lautasen viereen. »Miehenne on unohtanut sormimaljan», huomautti hän. »Mutta olkoon, älkää siitä huoliko. Voitte nyt soittaa ja käskeä häntä korjaamaan tarjottimen pois.»
Cotton käytti ääntään soittokellona, ja vanginvartija tuli. »Tarkastaessaan minua toissa iltana miehenne valitettavasti kadottivat kukkaroni, joten minulla ei ole juomarahaa tarjoilijalle», sanoi Hal.
»Tarjoilija» tuijotti Haliin ikäänkuin olisi tahtonut purra häntä; mutta Cotton vain irvisti. »Korjaa pois, Gus», sanoi hän, »ja sulje ovi».
Hal ojensi jalkansa asettuen jälleen mukavaan asentoon. »Tunnustaa täytyy, että on mieluisampaa olla vieraananne kuin vankinanne!»
Oltiin vaiti hetkinen.
»Puhuin asiasta mr Cartwrightin kanssa», aloitti aluepäällikkö. »En voi sanoa, minkä verran puheenne ovat perällisiä, mutta varsin selvää on, ettette ole mikään kaivosmies. Voitte olla jokin uudenlainen agitaattori, mutta hitto minut vieköön, jos olen milloinkaan ennen nähnyt agitaattoria, joka käyttäytyy kuin teekutsuissa. Olette luultavasti kasvanut varakkaassa perheessä. Mutta jos on niin laita, en voi käsittää, minkätähden ryhdytte tällaisiin toimiin.»
»Kuulkaahan, Cotton», virkkoi Hal, »ettekö ole koskaan kuullut ikävystymisestä?»
»Olen», vastasi Cotton, »mutta ettekö ole liian nuori kokeaksenne sellaista vaivaa?»
»Entäpä jos olen nähnyt toisten sitä potevan ja tahdon järjestää elämäni toisin kuin he?»
»Jos olette, mikä olette, niin teidän täytyisi vielä opiskella.»
»Minä palaan viimeiselle kurssille tänä syksynä.»
»Mihin yliopistoon?»
»Näytte vieläkin epäilevän!» virkkoi Hal hymyillen. Sitten hän alkoi äkkiä, vain kuutamoisten puistoaukioiden ja kohtalon suosion varassa kehittyvän mielenlaadun yllyttämänä, laulaa:
»Kivihiili kempi on herra herttaisempi kuin kruunujen kantajat muut; hän koulun meille laittoi, miss' oppi oiva maittoi, nyt kiitosta kaikuvat suut!»
»Mikä koulu se on?» kysyi Cotton.
Hal lauloi laulamistaan:
»Ah Anna-Liza, kuuta ja monkeypuzzle-puuta nyt kanssani katsele, oi! On maailma kuin taulu, ja Harriganin laulu niin heleästi illassa soi!»
»Vai niin!» virkkoi aluepäällikkö laulun lakattua. »Onko teitä paljonkin samanlaisia Harrigan-Collegessa?»
»Pieni joukko — kyllin paljon taikinan hapattamiseksi.»
»Ettekö osaa paremmin käyttää lomaanne?»
»Nyt ei ole kysymyksessä loma, vaan käytännöllisen sosiologian kesäkurssit.
»Me annoimme taloustieteenprofessoriemme selitellä teoriojansa meille koko viime vuoden. Mutta teoriat eivät tuntuneet oikein sointuvan tosiasioihin. Minä ajattelin: 'Täytyy käydä itse ottamaan asioista selkoa.' Tuntenette ne lauseparret — individualismi,laissez faire, sopimuksentekovapaus, jokaisen oikeus tehdä työtä missä hyväksi näkee. Täällä nyt näkee, mitä teoriat käytännössä merkitsevät — julmaa hymyänsä hymyilevä aluepäällikkö, jolla on revolveri kupeella, rikkoo lakeja nopeammin kuin joku kuvernööri ehtii niitä allekirjoittaa.»
Aluepäällikkö huomasi äkkiä saaneensa kyllikseen näistä »teekutsuista». Hän nousi seisaalleen lopettaakseen asian lyhyeen. »Ellette pane pahaksenne, nuori mies», sanoi hän, »siirrymme varsinaiseen kysymykseemme!»
22.
Cotton asteli huoneessa edestakaisin ja pysähtyi sitten Halin eteen. Hän seisoi siinä, kädet taskuissa, näyttäen tavallaan leikkisän huolettomalta, mikä ei tuntunut sopivan hänen ammattiinsa. Hän oli kaunis piru, ajatteli Hal — huolimatta vaarallisesta suustaan ja irstaan elämän jättämistä merkeistä.
»Nuori mies», aloitti mies yrittäen jälleen puhua suopeasti. »En tiedä, kuka olette, mutta joka tapauksessa olette erittäin valpas; teissä on ytyä, ja minä ihailen teitä. Olen siis valmis peruuttamaan jutun ja päästämään teidät jatkamaan opintojanne.»
Hal oli tarkannut Cottonin varovaa hymyä. »Lausukaa asia selvästi, Cotton», sanoi hän vihdoin. »Eihän minun tarvitse sanoa ottaneeni rahoja?»
»Ei, me vapautamme teidät siitä.»
»Ettekö lähetä minua vankilaan?»
»En. En ole tietenkään ajatellutkaan niin menetellä. Aioin vain teitä säikähdyttää. Vaadin vain, että poistutte täältä ja annatte miehillemme tilaisuuden unohtaa.»
»Mutta mitä etua on siitä minulle, Cotton? Jos olisin tahtonut täältä paeta, olisin voinut niin tehdä milloin tahansa viimeksikuluneiden kahdeksan tai kymmenen viikon aikana.»
»Niin, epäilemättä, mutta nyt ovat asiat toisin. Nyt on kysymyksessä vain minun harkintani.»
»Hiiteen harkintanne!» huudahti Hal. »Te tahdotte vapautua minusta ja olisitte iloinen, jos se kävisi päinsä enemmittä häiriöittä. Mutta se ei käy päinsä. On parasta, että luovutte siitä ajatuksesta.»
Cotton katsoa tuijotteli häntä hämmästyneenä. »Tarkoitatteko, että aiotte jäädä tänne?»
»Juuri sitä tarkoitan.»
»Nuori mies, minä olen kuullut riittävästi! Minulla ei ole enempää leikin aikaa. En huoli siitä, kuka olette, en huoli uhkauksistanne. Minä olen täällä aluepäällikkönä, ja minun tehtäväni on pitää huolta järjestyksestä. Sanon teille vielä kerran, että lähdette!»
»Kuulkaahan, Cotton», virkkoi Hal, »eikö tämä ole kaupunkikunta? Onhan minulla oikeus kävellä kaduilla, aivan sama oikeus kuin teillä.»
»En aio tuhlata aikaa väittelyyn. Minä pistän teidät automobiiliin ja kuljetan teidät Pedroon!»
»Entä jos menen piirikunnan yleisen syyttäjän luo ja pyydän häntä nostamaan kanteen teitä vastaan?»
»Hän nauraa teille.»
»Entä jos menen valtion kuvernöörin puheille?»
»Hän nauraa sitäkin äänekkäämmin.»
»Olkoon menneeksi, Cotton; kenties tiedätte, mitä, teette — mutta ihmettelenpä, tunnetteko olonne turvalliseksi. Eikö ole milloinkaan johtunut mieleenne ajatella, etteivät ylempänne kenties hyväksy teidän väkivaltaisia tekojanne?»
»Ylempäni? Keitä tarkoitatte?»
»Tässä valtiossa on eräs mies, jota teidän täytyy kunnioittaa — vaikka ylenkatsoisittekin piirikunnan yleistä syyttäjää ja kuvernööriämme. Se mies on Peter Harrigan.»
»Peter Harrigan?» toisti Cotton alkaen kohta nauraa. »Olettepa tosiaankin hupainen veikko!»
Hal tarkasteli miestä yhä mitään välittämättä. »Haluaisinpa tietää, oletteko aivan varma asiastanne! Hyväksyneekö hän kaikki teidän tekonne?»
»Hyväksyy!» vastasi Cotton.
»Työmiesten kohtelunkin? Tietääkö hän, että heitä petetään punnittaessa?»
»Mitä helvettiä!» huudahti Cotton. »Mistä luulette hänen saavan rahoja yliopistoanne varten?»
Syntyi hiljaisuus. Sitten kysyi aluepäällikkö uhitellen: »Joko tiedätte, mitä haluatte tietää?»
»Jo», vastasi Hal. »Olen tietenkin niin ajatellut kaiken aikaa, mutta on kovin vaikea saada toisia uskomaan. Vanha Peter nähkääs ei ole sellainen kuin useimmat näistä Lännen susista; hän on hurskas korkeakirkollinen.»
Aluepäällikkö hymyili tuimaa hymyä. »Niin kauan kuin on olemassa lampaita», sanoi hän, »on olemassa myöskin susia lampaitten vaatteissa».
»Ymmärrän», sanoi Hal. »Ja te sallitte heidän raadella lampaita mielin määrin!»
»Jos lammas on kyllin typerä antaakseen tuon karvavierun nahan pettää itseään», huomautti aluepäällikkö, »niin eipä haittaa, vaikka joutuukin syödyksi».
Hal tutki edessään olevia kylmänivallisia kasvoja. »Cotton», sanoi hän, »paimenet nukkuvat, mutta paimenkoirat haukkuvat. Ettekö ole kuullut?»
»En ole tullut huomanneeksi.»
»Haukkuvat, haukkuvat! Herättävät paimenia! Lampaat kohta pelastetaan!»
»Uskonto ei herätä minussa mielenkiintoa», virkkoi Cotton, »ei teidän uskontonne enempää kuin vanhan Peterinkään».
Yht'äkkiä Hal nousi. »Cotton», sanoi hän, »minun paikkani on lauman luona! Minä lähden toimeeni vaakahuoneeseen!» Hän astui kohti ovea.
23.
Jeff Cotton hypähti hänen eteensä ja huusi: »Seis!»
Hal ei seisahtanut.
»Kuulkaa, nuori mies!» huusi Cotton. »Älkää kehittäkö tätä pilaa liian pitkälle!» Hän hypähti ovelle estämään vankiaan lähtemästä, ja hänen kätensä siirtyi kupeelle.
»Vetäkää revolverinne, Cotton», sanoi Hal. Aluepäällikön tehtyä niin hän lisäsi: »Nyt suostun jäämään: Jos joskus tulevaisuudessakin teitä tottelen, niin se tapahtuu ainoastaan revolverinpiippunne edessä.»
Aluepäällikön huulilla oli uhkaava ilme. »Voitte joutua kokemaan, ettei näillä mailla ole suurta eroa revolverin esiinvetämisen ja laukaisemisen välillä!»
»Olen selittänyt kantani», vastasi Hal. »Mitä käskette?»
»Tulkaa takaisin ja istukaa.»
Hal istuutui, aluepäällikkö meni pulpettinsa luo ja tarttui puhelimeen.»Numero seitsemän», sanoi hän ja odotti vähän aikaa. »Sinäkö siellä,Tom? Tuo heti auto.»
Hän ripusti puhelintorven paikoilleen, ja sitten oltiin vaiti. VihdoinHal kysyi: »Viedäänkö minut Pedroon?»
Vastausta ei kuulunut.
»Huomaan teitä hermostuttaneeni», sanoi Hal. »Mutta enpä luule teidän tulleen ajatelleeksi, että veitte minulta rahani viime yönä. Sitäpaitsi minulla on työtilini, josta minulla on hiukan saatavaa. Kuinka on sen laita?»
Aluepäällikkö tarttui jälleen puhelimeen ja mainitsi toisen numeron. »Halloo, Simpson. Täällä Cotton. Päättäkää Joe Smithin tili — apulainen numero toisessa — ja lähettäkää rahat tänne. Toimittakaa samalla tänne hänen myymälätilinsä. Pitäkää kiirettä, me odotamme. Hän lähtee kohta.» Cotton laski jälleen puhelintorven kädestään.
»Sanokaa minulle», virkkoi Hal, »vaivauduitteko siinä määrin MikkoSikoriankin vuoksi?»
Vastausta ei kuulunut.
»Ehdotan puolestani, että maksatte minulle osan saatavaani maksuosoituksina. Säilyttäisin ne muistona.»
Ei vieläkään mitään vastausta.
»Tiedättehän», jatkoi vanki vääjäämättä, »että laki kieltää maksamasta palkkoja maksuosoituksilla».
Cottonin täytyi väkisinkin vastata. »Me emme suorita palkkoja maksuosoituksina.»
»Suoritattepa! Tiedätte, että suoritatte!»
»Annamme niitä, kun miehet pyytävät palkkaa etukäteen.»
»Lain mukaan teidän on maksettava palkat kahdesti kuussa, mutta sitä ette tee. Te maksatte kerran kuussa, ja jos miehet sillävälin tarvitsevat rahaa, annatte heille noita rahankuvia!»
»Jos he ovat siihen tyytyväiset, mitä se teitä liikuttaa?»
»Elleivät he ole siihen tyytyväiset, te lastaatte heidät junaan ja kuljetatte pois.»
Cotton istui mitään virkkamatta, kärsimättömästi sormillaan pöydänkantta koputtaen.
»Kuulkaahan, Cotton», sanoi Hal jälleen, »minä olen täällä oppimassa, ja on eräs seikka, johon mielelläni saisin teiltä selityksen — eräs ihmisen sielunelämän ongelma. Mitä ajattelee omassa mielessään ihminen, joka menettelee niinkuin te menettelette?»
»Nuori mies», virkkoi aluepäällikkö, »suonette minulle anteeksi, mutta nyt alatte minua ikävystyttää».
»Mutta onhan meillä vielä automobiilimatka edessämme. Emme suinkaan voi istua mitään virkkamatta koko matkaa!» Hetken kuluttua hän lisäsi houkuttelevasti: »Tiedättekö, minun tekee tosiaankin mieleni oppia. Voisittehan kenties saada minut kääntymään omalle kannallenne.»
»Ei!» virkkoi Cotton vikkelästi. »Sellaiseen en suostu!»
»Miksi ette?»
»Siitä syystä, etten vedä teille vertoja pitkäpiimäisyydessä. Olen kuunnellut ennenkin agitaattoreita. Te olette kaikki yhdenlaisia, luulette maailmaa johdettavan puheella — mutta niin ei ole laita.»
Hal alkoi käsittää, ettei aluepäällikön kanssa kiisteleminen johtanut mihinkään. Hän oli koettanut jos jotakin, oli väitellyt, uhannut, kehuskellut, olipa laulujakin laulanut. Mutta aluepäällikkö aikoi ajaa hänet tiehensä, siinä kaikki.
Hal oli jatkanut kiistaa vain siitä syystä, että oli odotettava automobiiliä ja halusi purkaa kiukkuansa ja pettymystänsä. Mutta nyt hän yhtäkkiä lakkasi riitelemästä. Hänen tarkkaavaisuutensa kiintyi aluepäällikön sanoihin: »Luulette maailmaa johdettavan puheella!» Samoja sanoja käytti aina Halin veli. Aluepäällikkö oli vielä sanonut: »Te agitaattorit!» Vuosikausia oli Hal saanut veljeltään saman mainesanan hänen kiusatessaan: »Sinusta tulee vielä agitaattori!» Hal oli vastannut poikamaisen itsepintaisesti: »Mitäpä tuosta, vaikka tulisikin!» Ja nyt nimitti aluepäällikkö häntä agitaattoriksi vakavasti, mitenkään lausumaa lieventämättä, ilman veriheimolaisuuden suomaa lupaa. Cotton toisti sanansa: »Sellaista väkeä te olette, te agitaattorit — tulette tänne ja yritätte villitä miehiä —»
Sellaisena Hal siis ilmeni »Y.P.Y:lle»! Hän oli saapunut tänne aikoen olla katselijana, seisoa höyrylaivan kannella ja katsella alas yhteiskunnallisen kurjuuden valtamereen. Hän oli huolellisesti harkinnut jokaista tekoansa. Oli yrittänyt päästä punnitustarkastajaksi, siinä kaikki! Hän oli sanonut Tom Olsenille, ettei tahtonut liittyä ammattiyhdistyspuuhiin; hän oli epäillyt yhdistysten järjestäjiä, kaikenlaisia agitaattoreita — silmittömiä, vastuuttomia henkilöitä, jotka herättivät vaarallisia intohimoja, missä liikkuivat. Hänen oli tosin täytynyt ihailla Tom Olsenia — mutta se oli vain osaksi hälventänyt hänen ennakkoluulojansa: Olson oli vain yksi lukemattoman monista agitaattoreista!
Kaikki hänen yhtiölle osoittamansa huomaavaisuus oli kuitenkin mennyt aivan hukkaan, samoin hänen yrityksensä saada aluepäällikkö uskomaan, että hän oli joutilaan luokan jäsen. Halin »teekutsukäytöksestä» huolimatta aluepäällikkö oli sanonut »Te agitaattorit!» Mihin miehen arvostelma oikeastaan perustui? Oliko hän, Hal Warner, alkanut näyttää silmittömältä, vastuuttomalta henkilöltä? Oli aika tutkistella itseänsä!
Oliko kahden kuukauden aikana maan uumenissa suoritettu »likainen työ» siinä määrin hänet muuttanut? Sellainen ajatus oli pakostakin kiusallinen henkilölle, joka oli ollut naisten suosikki. Oliko hänen puhetapansa tosiaankin kerrassaan muuttunut — hänen, joka oli aikoinaan »suudellut Blamey-kiveä»? Aluepäällikkö oli moittinut hänen »pitkäpiimäisyyttään»! Epäilemättä hän olikin puhunut varsin paljon; mutta mitä muuta voikaan se mies odottaa — suljettuaan hänet kahdeksi päiväksi ja yöksi tyrmään, missä hänellä ei ollut muuta tekemistä kuin hautoa kärsimiään vääryyksiä? Silläkö tavalla agitaattoreita tehtiin — sulkemalla ihmisiä tyrmään, missä he voivat hautoa kärsimiään vääryyksiä?
Hal muisteli omia mielihauteitaan. Hän oli tuntenut itsensä katkeraksi, ei ollut välittänyt, vaikka Pohjois-Laakso joutuisi ammattiyhdistysten vallitsemaksi. Tuo oli kumminkin ollut pelkkä mieliala samoinkuin hänen veljelleen antamansa vastaus; se oli vankilamielen ilmausta, kuului hänen sosiologiseen kesäkurssiinsa. Hän oli sen torjunut, mutta se oli ilmeisesti vaikuttanut häneen syvemmin kuin hän oli otaksunut. Olihan se kerrassaan muuttanut hänen ruumiillisenkin olemuksensa! Oli saanut hänet näyttämään agitaattorilta ja puhumaan agitaattorin tavalla. Se oli tehnyt hänet »vastuuttomaksi», »sokeaksi»!
Niin, siinähän se oli! Kaikki tämä lika, tietämättömyys, sairaus, konnuus ja sorto, tämä ihmisten ruumiin ja sielun runteleminen Amerikan kaivoksissa oli olematonta, pelkkää »vastuuttomien» aivojen harhakuvitelmaa! Halin veli ja aluepäällikkö olivat valmiit sen todistamaan, koko maailma oli valmis sen todistamaan! Aluepäällikkö ja hänen veljensä ja koko maailma eivät voineet olla »silmittömiä»! Ja jos puhui heille näistä olosuhteista, he vain kohauttivat hartioitaan, nimittivät puhujaa »haaveksijaksi», »hupsuksi», sanoivat olevan päästä »ruuvin irti» tai kiukustuivat ja katkeroituivat ja alkoivat haukkua, sanoivat: »Te agitaattorit!»
24.
Pohjois-Laakson aluepäällikkö oli kiihtynyt siinä määrin, ettei voinut istua paikoillaan. Kaikki hänen levottoman elämänsä vaikeudet johtuivat hänen mieleensä. Hän alkoi kävellä lattialla ja puhui, ollenkaan huolimatta siitä, kuunteliko Hal vai ei.
»Kokonainen leirikunta likaista vierasta roskaväkeä! Eivät ymmärrä yhtäkään sivistyskieltä, ajattelevat yhtä ainoata asiaa — kuinka voisivat välttää työn tekemistä, täyttää vaununsa liuskeella ja kivellä, syyttää jotakin toista ja lähteä juopottelemaan. Ne eivät tee työtä rehellisesti, eivät tappele rehellisesti — ovat valmiit iskemään puukolla selkään! Ja te, agitaattorit, olette heille ylen suopeita. Mitä helvettiä ne tänne tulevat, jos heillä on parempi olo omassa maassa?»
Hal oli kuullut tuon kysymyksen ennenkin — mutta he odottivat nyt automobiiliä, ja sitäpaitsi hän tahtoi kiusata toista niin paljon kuin osasi, koska kerran oli agitaattori! »Syy on sangen selvä», sanoi hän. »Eikö ole totta, että 'Y.P.Y:llä' on ulkomailla asiamiehiä, jotka kertovat Amerikassa maksetuista ihmeellisistä palkoista?»
»Onhan se totta kaikin puolin. Kolme kertaa enemmän ne saavat täällä kuin kotimaassaan!»
»Niin, mutta heillä ei ole siitä mitään hyötyä. On eräs toinen seikka, jonka 'Y.P.Y.' jättää kerrassaan mainitsematta: että elatus tulee palkkaakin kalliimmaksi. Sitäpaitsi heille uskotellaan, että Amerikka on vapauden maa. He tulevat tänne toivoen saavansa paremmat olot itselleen ja lapsilleen, mutta tapaavatkin aluepäällikön, jolla ei ole minkäänlaista tietoa maantieteestä, vaan joka luulee, että Rocky Mountains sijaitsevat jossakin Venäjällä!»
»Minä tunnen nuo jutut!» huudahti toinen. »Olenhan minäkin poikasena liekuttanut tähtilippua. Mutta kivihiilikaivoksen johtaminen ei olekaan yhtä helppo asia kuin heinäkuun neljännen päivän juhliminen. Kirkolliset ovat säätäneet lain, ettei sunnuntaina saa tehdä työtä, ja mikä on ollut seurauksena? Niillä on nyt kuusineljättä tuntia juopottelua varten, ja maanantaina ei tule työstä mitään!»
»Se olisi varmaan korjattavissa, Cotton! Mitäpä, jos yhtiö ei vuokraisi huoneistoja kapakoitsijoille?»
»Hyvä Jumala! Luuletteko, ettemme ole sitä koettaneet. Ne noutavat juomia Pedrosta, tuovat niitä tänne niin paljon kuin voivat kuljettaa, sisällään ja ulkopuolellaan. Ja jos se kielletään, niin työmiehemme lähtevät toisille työmaille, missä voivat kuluttaa rahansa miten hyväksi näkevät. Ei, nuori mies, kun teillä on sellainen karja, teidän täytyy sitä ajaa! Ja siihen vaaditaan ankaraa kättä — sellaista kuin Peter Harriganin. Jos mieli saada kivihiiltä, jos teollisuuden tulee voida kehittyä, jos on oleva edistystä —»
»Tuo sisältyy lauluumme!» nauroi Hal keskeyttäen aluepäällikön esityksen:
»Kun ukko hiukan hyörii, niin kaikki pyörät pyörii, ei tehtaista hoppu lopu, ei. On tupakaksi panna, ei muukaan puutu manna, ja liikeni koululle!!»
»Niin», murahti aluepäällikkö, »teidän nuorten nokkaviisaiden on helppo laatia lauluja eläen vanhan miehen hyvyydestä. Mutta se ei asiaa ratkaise. Oletteko te opiskelijat valmiit ottamaan johtaaksenne hänen työtänsä? Tai ne demokraatti-poliitikot, jotka tulevat tänne jaarittelemaan vapaudesta, laatimaan lakeja tuota roskaväkeä varten —»
»Minä alan ymmärtää», sanoi Hal. »Te ette pidä poliitikoista, jotka toimittavat lakeja laadituiksi, epäilette heidän vaikuttimiaan — ja kieltäydytte tottelemasta. Mutta minkätähden ette jo aikaisemmin sanonut minulle, että olette anarkisti?»
»Anarkisti!» huudahti aluepäällikkö. »Minäköanarkisti?»
»Ne ovat anarkistin töitä, eikö totta?»
»Hyvä Jumala! Eihän tässä ole enää rajaakaan! Te tulette tänne kiihoittamaan miehiä — ammattiyhdistysten agitaattori, mikä lienettekään — ja tiedätte varsin hyvin, että tuo väki valloilleen päästettynä räjähdyttää kaivokset umpeen dynamiitilla ja sytyttää rakennukset!»
»Niinkö tosiaan?» kysyi Hal, äänessä hämmästynyt sävy.
»Ettekö ole lukenut, mitä tekivät viimeisen suuren lakon aikana? Se muikeanaamainen saarnamies, John Edström, tietäisi teille kertoa. Hän kuului siihen joukkioon.»
»Ei», vastasi Hal. »Edströmin filosofia on toisenlainen. Mutta oli epäilemättä sellaisiakin. Ja täällä oltuani voin hyvinkin ymmärtää heidän kantansa. He tuiskasivat tulen rakennuksiin, koska otaksuivat teidän ja Alec Stonen olevan sisällä.»
Aluepäällikkö ei hymyillyt.
»He tahtovat hävittää omaisuutta», jatkoi Hal, »koska pitävät sitä ainoana keinona rangaista omistajien tyranniutta ja ahnautta. Mutta mitäpä, Cotton, jos joku istuttaisi heidän päähänsä uuden ajatuksen, jos joku sanoisi heille: ‘Älkää hävittäkö omaisuutta —ottakaa se haltuunne!»
Cotton katsoa tuijotti. »Ottakaa haltuunne! Sellaisetko ovat teidän moraaliset käskyksenne?»
»Joka tapauksessa se olisi moraalisempaa kuin se menettely, jonka nojalla Peter on sen saanut alkujaan haltuunsa.»
»Mikä se menettely on?» kysyi aluepäällikkö näyttäen hiukan närkästyneeltä. »Hän on maksanut siitä markkinahinnan, eikö niin?»
»Poliitikkojen markkinahinnan. Tunnen sattumalta erään Western Cityssä asuvan naishenkilön, joka kuului koulukomissioon, kun Peter osti koulumaata valtiolta — maata, jonka tiedettiin sisältävän kivihiiltä. Hän maksoi kolme dollaria acresta, ja jokainen tiesi, että todellinen arvo oli kolmetuhatta.»
»Niin», virkkoi Cotton, »ellette osta politiikkoja, niin eräänä kauniina aamuna herätessänne havaitsette, että joku toinen on heidät ostanut. Jos teillä on omaisuutta, teidän täytyy sitä suojella.»
»Kuulkaahan, Cotton», virkkoi Hal, »te myytte vanhalle Pietarille aikanne, mutta epäilemättä voisitte säilyttää osan aivojanne! Tarvitsee vain katsahtaa kuukausitiliinne huomatakseen, että tekin olette palkkaorja, ei paljoa parempi kuin ylenkatsomanne kaivosmiehet.»
Toinen hymyili. »Tunnustan kyllä, että tilini voisi olla edullisempi; mutta olen sen tarkastanut ja luulen sittenkin tulevani toimeen paremmin kuin te agitaattorit. Minä olen harjalla ja aion harjalla pysyä.»
»Kun tässä kuulen, millainen elämänkatsomuksenne on, Cotton, en ollenkaan ihmettele, että silloin tällöin juopottelette. Koiratappelua, ei minkäänlaista rehellisyyttä eikä inhimillisyyttä missään! Älkää luulko, että teitä ivailen — puhun teille aivan vilpittömästi. En ole niin nuori enkä typeräkään, etten olisi tullut huomanneeksi elämän koiratappelupuolta. Mutta ihmisessä on jotakin, mikä ehdottomasti todistaa, ettei hän ole pelkkä koira; hänessä on ainakin mahdollisuus johonkin parempaan. Ajatelkaa noita onnettomia koiria, jotka hikoilevat maan uumenissa uskaltaen joka hetki öin päivin henkensä toimittaakseen meille hiiltä ja pitääkseen meidät lämpiminä — pitääkseen teollisuuden pyörät pyörimässä —»
25.
Enempää Hal ei sanonut sillä kertaa. Ne olivat ilmeisesti vain sanoja, mutta kun hän myöhemmin ajatteli yhteensattumaa, näytti se hänestä varsin merkilliseltä. Hänen istuessaan siinä juttelemassa joutuivat maan uumenissa uurastavat olennot kokemaan sellaista, mikä on hiilenkaivajien romantiikkana ja kauhuna. Eräs niistä nuorista pojista, joita lastentyötä koskevasta laista huolimatta kaivoksessa käytettiin, oli hutiloinut tehtävissään. Hän oli »jarruttaja», jonka asiana oli pistää halko täytetyn hiilivaunun pyöriin, jottei se päässyt vierimään alas. Poika oli pieni, ja vaunu oli jo liikkeessä, kun hän teki yrityksensä. Hän viskautui seinää vasten, ja niin vieri lastattu vaunu alaspäin, puoli tusinaa miehiä liian myöhään sen jäljessä. Vaunun vauhti kiihtyi, eräässä käänteessä se paiskautui kiskoilta, törmäsi hirsiin ja iski ne irralleen. Samassa satoi alas hiilenpölyä, jota oli vuosikymmenien aikana näihin vanhoihin kaivossuojiin kerääntynyt, ja samalla sattui sähköjohto vaunuun koskettaessaan iskemään kipinän.
Siitä johtui, että Hal aluepäällikön kanssa keskustellessaan yhtäkkiä pikemmin tunsi kuin kuuli huumaavan räjähdyksen; hän tunsi ilman ympärillään muuttuvan eläväksi olennoksi, joka löi häntä tuimasti heittäen hänet pitkäkseen permannolle. Huoneen ikkunat räiskähtivät hänen yli tuhansina sirpaleina, ja sitten tuli katon kipsi toisena samanlaisena kuurona.
Puolipyörtyneenä kohottautuessaan Hal näki aluepäällikönkin makaavan pitkänään lattialla. Keskustelukumppanit tuijottelivat siinä toisiaan kauhistunein silmin. Heidän aikoessaan nousta kuului heidän päittensä päältä uusi räjähdys, ja puoli kattoa painui heitä kohti ison hirren puhkaisemana. Kaikkialta heidän ympäriltään kuului samanlaisia räjähdyksiä, ikäänkuin olisi tullut maailmanloppu.
He nousivat vaivoin jaloilleen, syöksyivät ovelle ja näkivät sen avattuaan teräväksi pirstoutuneen parrun putoavan eteensä käytävään. He hypähtivät takaisin. »Kellariin!» huusi aluepäällikkö lähtien edellä kohti takaportaita.
Mutta ennenkuin ehtivät lähteä portaita laskeutumaan, he jo huomasivat, että räjähtely oli tauonnut. »Mitä tämä merkitsee?» änkytti Hal siinä seisoessaan.
»Kaivosräjähdys», vastasi Cotton, ja muutaman sekunnin kuluttua he juoksivat takaisin ovelle.
Ensimmäisenä sattui heidän silmänsä valtava pöly- ja savupatsas, joka kohosi korkealle taivaalle. Se levisi heidän nähtensä, kunnes kaikki heidän ympärillään peittyi sankkaan pimeyteen. Kevyempiä pirstoja satoi yhä kylän yli; siinä katsellessaan ja muistaessaan, millainen näkymö oli aikaisemmin ollut, he havaitsivat, että ensimmäisen kaivoksen suulta oli rakennus hävinnyt.