»Räjähtänyt ilmaan, totisesti!» huudahti aluepäällikkö. He juoksivat kadulle, katsahtivat ylös ja näkivät, että osa tuhoutunutta rakennusta oli pudonnut heidän yläpuolellaan olleen vankilan kattoon ja lävistänyt sen.
Murskasade oli nyt tauonnut, mutta pölypilvet peittivät molemmat miehet mustalla kerrostumana sanketen yhä, kunnes he tuskin näkivät tietänsä. Ja pimeyden keralla tuli hiljaisuus, joka räjähdyksen ja murskautumisten aiheuttamain äänien jälkeen tuntui kuolemanhiljaisuudelta.
Hal seisoi hetken huumaantuneena. Hän näki joukon miehiä ja poikia tulevan kaivoksilta päin, ja kaikilta kaduilta ilmaantui näkyviin naisia, vanhoja ja nuoria — he olivat jättäneet keitoksensa liedelle, pienet lapsensa kehtoihin. Vanhemmat lapset tarrautuivat parkuen heidän hameisiinsa, ja niin he kerääntyivät joukkoina kaivoskuilun suulle, joka näytti tulivuoren savuavalta kraatterilta.
Cartwright, ylivalvoja, näkyi juoksevan kohti tuuletushuonetta. Cotton lähti hänen jälkeensä, samoin Hal. Koko rakennus oli tuhoutunut, jättiläistuulettaja makasi maassa sadan jalan päässä, levyt murskautuneina. Hal ei ollut niin perehtynyt kaivosasioihin, että olisi kaiken tuon täysin käsittänyt, mutta huomasi aluepäällikön ja ylivalvojan tuijottelevan toisiinsa ja kuuli ensinmainitun huudahtavan: »Tämä tekee meistä selvän!» Cartwright ei virkkanut sanaakaan, mutta hänen ohuet huulensa olivat lujasti yhteenpuristetut, ja hänen silmissään oli pelon ilme.
Molemmat miehet kiiruhtivat takaisin savuavalle kaivosaukolle, ja Hal seurasi heitä. Sinne oli kerääntynyt sata tai kaksisataa naista, jotka huusivat kysymyksiä kaikki yht'aikaa. He piirittivät aluepäällikön, ylivalvojan, toiset päällysmiehet, jopa Halinkin hysteerisesti huutaen puolan-, boomin- ja kreikankielellä. Halin pudistaessa päätään merkiksi, ettei heitä ymmärtänyt, he valittivat epätoivoissaan tai kiljuivat kimakasti. Toiset tuijottivat yhä savuavaan kaivosaukkoon, toiset peittivät silmänsä tai vaipuivat polvilleen nyyhkyttäen ja rukoillen, kädet kohotettuina.
Vähitellen Halille alkoi selvitä kaivosonnettomuuden koko kauheus. Pahinta ei ollut melu, savu ja pimeys, mielettömät, valittavat naiset, vaan pahin piili maan alla, savuavassa mustassa kuilussa. Siellä olivat miehet! Miehiä, jotka Hal tunsi, joiden kanssa oli tehnyt työtä ja laskenut leikkiä, joiden nauruun oli yhtynyt ja joiden jokapäiväisen elämän oli oppinut tuntemaan! Kymmeniä, kenties satojakin oli alhaalla hänen jalkojensa alla — toiset kuolleina, toiset vioittuneina, raajarikkoina. Mitä he tulisivat tekemään? Mitä tulisivat maan pinnalla olevat tekemään heidän hyväkseen? Hal yritti päästä Cottonin luo kyselläkseen häneltä, mutta aluepäällikkö oli kerrassaan piiritettynä. Hän työnsi naisia taaksepäin huutaen: »Menkää pois! Lähtekää kotiin!»
Mitä? Kotiinko? huusivat naiset. Kun miehet olivat kaivoksessa? He kertyivät ahtaammin hänen ympärilleen rukoillen ja kirkuen.
»Lähtekää tästä!» huusi Cotton kerran toisensa jälkeen. »Te ette voi tehdä mitään. Kukaan ei voi tehdä mitään. Menkää kotiin! Menkää kotiin!» Hänen täytyi työntää heidät taaksepäin väkivalloin estääkseen heitä tyrkkäämästä toisiaan alas kuiluun.
Hal näki joka puolella naisia syvän murheen valtaamina. Toiset seisoivat jäykästi tuijotellen eteensä kuin hypnotisoituina, toiset istuivat huojutellen yläruumistaan edestakaisin, toiset olivat polvillaan, kasvot rukoukseen kohotettuina, säikähtyneet lapset hameenhelmaan tarrautuneina. Hän näki erään itävaltalaisen vaimon, surkuteltavan, kalpean nuoren naisen, jolla oli repaleinen harmaa huivi hartioillaan ja joka ojensi käsiään huutaen: »Mein Mann! Mein Mann!» Sitten nainen peitti kasvonsa, ja hänen äänensä hiljeni valittavaksi kuiskeeksi: »O, mein Mann! O, mein Mann!» Vihdoin hän kääntyi pois, hoiperrellen kuin eläin, joka on saanut kuolettavan haavan. Halin katse seurasi häntä; naisen lakkaamatta toistunut valitushuuto muodostui tämän kauhunsinfonian johtosäveleksi.
Hän oli lukenut aamulehdistään kertomuksia kaivosonnettomuuksista, mutta tässä ilmeni kaivosonnettomuus ihmisen lihana ja verenä. Sietämättömintä siinä oli se, ettei hän eikä kukaan kyennyt mitään tekemään. Tämä mahdottomuus kävi hänelle yhä selvemmäksi — Cottonin huudahdusten ja kaivosmiesten vastausten nojalla. Se oli kauheata, uskomatonta, mutta ei ollut autettavissa! Täytyi lähettää noutamaan uusi tuulettaja, täytyi odottaa, kunnes se oli asetettu paikoilleen ja alkanut toimia; täytyi odottaa vielä sittenkin tuntikausia, kunnes savu ja kaasu oli ehtinyt hälvetä kaivoksen pääkäytävistä, ja sitä ennen ei voitu tehdä mitään — ei kerrassaan mitään! Miehet jäivät kaivokseen! Ne, jotka eivät olleet heti saaneet surmaansa, varmaan pyrkivät kaukaisempiin komeroihin ja yrittivät varjella itseään siellä kuolettavalta »jälkikaasulta». He odottivat siellä, ilman ruokaa ja juomaa, kehnoa ilmaa hengitellen — odottivat odottamistaan, kunnes pelastusmiehistö pääsisi heidän luokseen.
26.
Hal yritti toisinaan tämän sekasorron vallitessa muistella, keitä hänen tuntemiaan miehiä oli toisessa kaivoksessa. Hän itse oli ollut ensimmäisessä ja oli niinmuodoin paremmin perehtynyt sen miehistöön. Muutamia toisen kaivoksen miehiä sentään oli hänen tuttaviensa joukossa — ensinnäkin vanha Rafferty, toiseksi Mary Burken isä ja vihdoin eräs hänen oman ryhmänsä miehiä, Zamierowski. Hal näki äkillisenä näkynä tuon pienen miehen, jonka kasvoihin nousi leppoisa hymy amerikkalaisten yrittäessä lausua hänen nimeänsä. Vanha Rafferty kaikkine pienine lapsineen, ukko, joka surkeasti yritti säilyttää päällysmiestensä suosiota! Ja Patrick Burke raukka, jota Hal ei ollut milloinkaan nähnyt selvänä — nyt hän varmaan oli selvä, jos oli vielä elossa.
Sitten Hal kohtasi joukossa Jerry Minettin ja sai kuulla, että kaivoksessa oli myöskin Farenzena, italialainen, jota hänen fanciullansa oli pitänyt pilkkanaan, ja vielä Juudas Apostolikos, joka oli vienyt kolmekymmentä hopiapenninkiänsä mukanaan kuolemankuiluun.
Ihmiset laativat luetteloita aivan samoinkuin Hal, kyselemällä toisiltaan. Näitä luetteloita tarkistettiin usein dramaattisissa olosuhteissa. Nuori nainen itki, esiliina kasvoilla; sitten hän äkkiä kohotti katseensa, kiljaisi ja kietoi käsivartensa jonkun miehen kaulaan. Halista tuntui kuin olisi kohdannut aaveen, kun yhtäkkiä tunsi Patrick Burken, joka seisoi väkijoukon keskellä. Hän meni luo ja kuunteli ukon kertomusta. Joku italialainen oli varastanut hänen tukipuitaan, ja hän oli lähtenyt ylös uusia hakemaan siten pelastuen; varas sitävastoin oli yhä kaivoksessa. — Kaitselmuksen rangaistus pahantekijälle!
Hal kysyi Burkelta, oliko hän käynyt kotona näyttäytymässä. Hän sanoi kiiruhtaneensa kotiin, mutta siellä ei ollut ketään. Hal siis alkoi tunkeutua joukon läpi etsien Maryä tai hänen sisartaan Jenniä tai Tommi-veljeä. Hän jatkoi etsintäänsä, vaikka ei ollutkaan oikein selvillä siitä, kiittikö toivottoman juopon perhekunta Kaitselmusta sellaisesta väliintulosta.
Hän kohtasi Olsonin, joka oli hädintuskin pelastunut ollessaan työssään lähellä hissiaukkoa. Kaikki tämä oli tuttu asia järjestäjälle, joka oli työskennellyt kaivoksissa kahdeksan vuoden iästä ja oli nähnyt monenlaisia onnettomuuksia. Hän alkoi selittää tapahtumaa Halille asialliseen tapaan. Laki määräsi, että jokaisessa kaivoksessa tuli olla määrätty luku aukkoja, muun muassa tikapuilla varustettu varakäytävä, jota pitkin miehet voivat päästä ulos; mutta reikäin maahan kaivaminen maksaa rahaa.
Räjähdyksen välitöntä syytä ei vielä tunnettu, mutta voitiin arvata, että kysymyksessä oli »pölyräjähdys», sillä sieltä tulvi sankat pilvet hiilentomua, ja jokainen kaivoksessa ollut oli riittävän hyvin havainnut siellä vallitsevan kuivuuden varmaan tietääkseen, mitä räjähdyksen syyn tutkijat tulisivat saamaan selville. Oikeastaan olisi kaivoksia pitänyt säännöllisesti pirskottaa, mutta siinä asiassa päällysmiehet noudattivat omaa mieltänsä.
Hal kuunteli noita selityksiä vain puolella korvalla. Asia tuntui hänestä liian uudelta ja hirmuiselta. Mitä auttoi, jos tiedettiin, kenen oli syy? Onnettomuus oli tapahtunut, ja nyt tuli kysymykseen, kuinka se oli autettavissa. Olsonin puhuessa Hal oli kuulevinaan pimeissä onkaloissa tukehtuvien miesten ja poikien huutoja, hän kuuli naisten valitusääniä, jotka kaikuivat kuin kaukaiseen rantaan lyövät mainingit tai kielisoittimen alinomainen hyminä: »O, mein Mann! O, mein Mann!»
He tulivat jälleen Jeff Cottonin luo. Apunaan puoli tusinaa miehiä tämä yritti työntää taaksepäin joukkoa ja pystytti kaivoksen suulle piikkilanka-aitaa pidättämään väkeä loitommalla. Hän ei tuntunut käyttäytyvän ollenkaan sävyisästi, mutta suunniltaan joutuneet naiset ovat kieltämättä vaikeasti käsiteltäviä. Cotton vastaili heidän kiihkeihin kysymyksiinsä: »Tietysti, tietysti. Me saamme uuden tuulettajan. Teemme mitä suinkin voimme, sen saatte uskoa. Me toimitamme heidät ylös. Menkää kotiin odottamaan.»
Kukaan ei kumminkaan tahtonut lähteä kotiin. Kuinka olisikaan vaimo voinut istua kotonaan tai toimitella tavanomaisia askareitaan keittäen tai siivoten, kun tiesi miehensä olevan tukehtumassa maan alla? Voihan hän ainakin seisoa kaivosaukon suulla — niin lähellä kuin suinkin! Toiset seisoivat liikahtamatta tuntikausia, toiset kulkivat kylän katuja kysellen yhä uudelleen samoilta henkilöiltä, olivatko he nähneet heidän omaisiaan. Muutamia oli löytynyt, esimerkiksi Patrick Burke, ja näytti mahdolliselta, että ilmaantuisi vielä joku.
27.
Iltapäivän kuluessa Hal kohtasi Mary Burken kadulla. Mary oli aikoja sitten löytänyt isänsä ja saatellut hänet O'Callahanin luo, missä ukko tahtoi juhlia Kaitselmuksen suomaa onnellista tapahtumaa. Maryä huolestutti nyt vakavampi asia. Toinen kaivos oli sekin vaarassa. Ensimmäisen kaivoksen räjähdys oli ollut niin voimakas, että toisen kaivoksen tuuletuskoneisto, joka sijaitsi lähes mailin päässä kanjonin varrella, oli joutunut epäjärjestykseen. Tuuletuslaitos oli niinmuodoin lakannut toimimasta, ja kun joku oli kysynyt Alec Stonelta, eikö hän käskenyt tuoda pois miehiä, hän oli kieltäytynyt. »Mitä luulette hänen sanoneen?» huudahti Mary. »Mitä arvelette? 'Hiiteen miehet!' Pelastakaa muulit!»
Hal oli melkein unohtanut, että kylässä oli toinen kaivos, jossa satoja miehiä ja poikia oli yhä työssä. »Eivätkö he tietäne räjähdyksestä?» kysyi hän.
»Ovat kukaties kuulleet pauketta», vastasi Mary. »Mutta he eivät varmaankaan tiedä, mikä on kysymyksessä, ja päällysmiehet ilmoittavat asian vasta, kun muulit on kuljetettu ylös.»
Vaikka Hal olikin jo nähnyt yhtä ja toista Pohjois-Laaksossa, hänen oli vaikea uskoa tuota asiaa. »Kuinka sen tiedätte, Mary?»
»Nuori Rovetta kertoi. Hän oli läsnä ja kuuli sen omin korvin.»
Hal katsoa tuijotteli. »Mennään ottamaan asiasta selko», sanoi hän sitten, ja niin he lähtivät kulkemaan kylän valtakatua. Matkan varrella heihin yhtyi toisia, sillä uutta vaaraa koskeva uutinen oli jo ehtinyt levitä. Jeff Cotton ajoi heidän ohitseen automobiilissä, ja Mary huudahti: »Enkö jo sanonut! Kun näkee hänen olevan liikkeellä, tietää varmaan jotakin likaista kohta tapahtuvan!»
He saapuivat toisen kaivoksen suulle ja tapasivat siinä suuren joukon väkeä, melkein kuin olisi ollut kapina tekeillä. Naiset ja lapset kirkuivat ja elehtivät uhaten tunkeutua toimistoon ja käyttää puhelinta varoittaakseen miehiä. Nyt ajoi aluepäällikkö heitä takaisin. Hal ja Mary saapuivat ajoissa nähdäkseen, kuinka mrs David, jonka mies oli työssä tässä kaivoksessa, pui nyrkkiä aluepäällikön edessä ja kirkui hänelle kuin villikissa. Cotton veti revolverinsa, ja Hal syöksyi sen nähdessään häntä kohti. Hän joutui sokean raivon valtaan ja olisi varmaan hyökännyt aluepäällikön kimppuun.
Mary Burke kävi häneen käsiksi, kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja pidätti häntä väkisin. »Ei, ei!» huusi hän. »Pysähdy, mies! Tahdotko saada surmasi?»
Hal ihmetteli tytön voimia ja myöskin hänen kiihkeätä mielenliikutustaan. Mary nimitti häntä mielettömäksi houkkioksi ja vielä pahemmaksikin. »Eikö teissä ole enempää älyä kuin jossakin naisraukassa? Juoksetteko sillä tavoin revolverin suuhun?»
Jännitys laukesi heti, sillä mrs David väistyi taaksepäin ja aluepäällikkö pisti revolverin taskuunsa. Mutta Mary soimasi yhä Halia yrittäen kiskoa häntä kauemmaksi: »Tulkaa! Tulkaa täältä pois!»
»Mutta Mary! Täytyyhän meidän tehdä jotakin!»
»Te ette voi tehdä mitään, saatte uskoa! Luulisin teidän olevan kyllin älykäs sen ymmärtämään. En salli teidän heittäytyä surmattavaksi! Tulkaa nyt pois!» Puolittain väkisin, puolittain suostutellen hän kuljetti Halin kauemmaksi.
Hal yritti harkita asemaa. Olivatko toisen kaivoksen miehet tosiaankin vaarassa? Oliko mahdollista, että päällysmiehet suhtautuivat kylmäverisesti sellaiseen mahdollisuuteen? Ja vielä tänä hetkenä, kun toisessa kaivoksessa tapahtunut onnettomuus oli silmien edessä! Hän ei voinut sitä uskoa. Sillävälin selitti hänen vierellään kävelevä Mary, ettei miehiä uhannut mikään todellinen vaara — Alec Stonen karkeat sanat vain olivat saaneet hänet hurjuuden valtaan.
»Ettekö muista, kuinka ilmanvaihto oli kerran tukkeutunut ja te itse toimititte muuleja ylös. Te ette pitänyt asiaa minään, ja samoin on laita nyt.»
Mary salasi omat tunteensa suojellakseen toista vaaralta. Hal antautui vietäväksi yrittäen keksiä jotakin muuta keinoa. Hän ajatteli toisessa kaivoksessa olevia miehiä. Siellä olivat hänen parhaat ystävänsä, Jack David, Tim Rafferty, Wresmak, Androkulos, Klowoski. Hän ajatteli heitä, kuinka he värjöttelivät kaukana maanalaisissa komeroissa, hengitellen pilaantunutta ilmaa, sairastuen ja pyörtyen — jotta muulit voitiin pelastaa! Hän jäi seisomaan, ja Mary veti häntä eteenpäin toistaen kerran toisensa jälkeen: »Te ette voi tehdä mitään! Ette mitään!» Sitten Hal harkitsi, mitä hän tosiaankaan kykeni tekemään. Muutamia tunteja aikaisemmin hän oli yrittänyt parhaansa mukaan vaikuttaa Jeff Cottoniin, ja tuloksena oli ollut, että aluepäällikkö ojensi revolverinsa häntä kohti. Nyt hän voi korkeintaan saada aikaan, että Cotton hänet havaitsi ja toimitti viipymättä pois kaivosalueelta.
28.
He saapuivat Maryn asuntoon. Aivan lähellä asui slaavilainen vaimo, mrs Zamboni, josta Mary oli aikaisemmin kertonut monta hupaista juttua. Mrs Zambonille oli syntynyt lapsi joka vuosi viimeksikuluneitten kuudentoista vuoden aikana, ja yksitoista lasta oli vielä elossa. Nyt hänen miehensä oli toisessa kaivoksessa, ja hän oli ihan suunniltaan, kulki pitkin katuja, suurin osa pesyettään mukanaan. Aika ajoin hän ulvahti kuin kidutettu eläin, ja hänen lapsensa yhtyivät valitukseen erilaisin äänin. Hal pysähtyi kuuntelemaan, mutta Mary sulki sormillaan korvansa ja pakeni sisään. Hal seurasi häntä ja näki hänen heittäytyvän tuoliin ja parahtavan väkivaltaiseen itkuun. Samassa Hal käsitti, kuinka tämä tapaus oli käynyt Maryn hermoille. Olihan se ollut kylliksi hänelle itselleenkin, vaikka hän oli mies ja kykeni paremmin kestämään kauhun näkyjä. Miehet menevät kuolemaan teollisuuden ja sodan palveluksessa, ja toiset miehet näkevät heidän menevän tottuen siten sellaista näkyä sietämään. Mutta naiset ovat noiden miesten äitejä; naiset olivat tuskia kokien heidät synnyttäneet ja olivat kasvattaneet heidät loppumatonta kärsivällisyyttä osoittaen — naiset eivät voineet koskaan tottua sellaiseen näkyyn! Naisten kohtalo oli sitäpaitsi kovempi. Joutuessaan kuolemaan miehet vapautuivat kärsimyksistään, mutta naisten täytyi käydä kohti tulevaisuutta, sen katkeria muistoja, yksinäistä ja epätoivoista olemassaolon taistelua. Naisten täytyi nähdä, kuinka lapset kärsivät ja vähitellen nääntyivät puutteeseen.
Kaikkiin kärsiviin naisiin kohdistuva sääli keskittyi Halin mielessä hänen vieressään olevaan tyttöön. Hän tiesi, kuinka helläsydäminen Mary oli. Jos hänellä nyt ei ollutkaan miestä kaivoksessa, hänellä tulisi kerran olemaan, ja hän kärsi jo nyt tuon väistämättömän tulevaisuuden tuskia. Siinä hän nyt istui tuoliinsa sykertyneenä pyyhkien kyyneliään sinisen karttuunihameensa helmaan. Hän näytti sanomattoman kärsivältä — kuin lapsi loukkaannuttuaan. Silloin tällöin hän lausui jotakin, ikäänkuin itsekseen: »Naisraukat, naisraukat! Näittekö mrs Nonotchin kasvot? Hän olisi hypännyt savuavaan kaivoskuiluun, elleivät olisi estäneet!»
»Älkää kärsikö niin kovin, Mary!» kehoitti Hal, ikäänkuin olisi otaksunut tytön voivan tyyntyä milloin halusi.
»Jättäkää minut yksin!» huudahti tyttö. »Antakaa minun selviytyä siitä omin neuvoin!» Ja Hal, joka jossakin määrin tunsi hysteriaa, seisoi siinä voimatta mitään tehdä.
»On olemassa enemmän kurjuutta kuin olen osannut aavistaakaan!» jatkoi Mary. »Kääntyipä minne tahansa, aina näkee naisen, joka tuskissaan kyselee itseltään, saako enää milloinkaan nähdä miestänsä, tai äitejä, joiden pojat kenties ovat kuolemankielissä hänen voimatta mitenkään päästä avuksi.»
»Tekään ette voi asiaa mitenkään auttaa, Mary», sanoi Hal jälleen.»Surette vain itsenne kuoliaaksi.»
»Tekö niin sanotte!» huudahti Mary. »Ja itse olitte valmis Jeff Cottonin ammuttavaksi, koska säälitte kovin mrs Davidia! Ei, näitä näkyjä ei voi kukaan sietää.»
Hal ei osannut mitään vastata. Hän otti tuolin ja istui Maryn vieressä mitään virkkamatta, ja vähän ajan kuluttua tyttö alkoi tyyntyä, pyyhki kyynelensä ja katsella tuijotti avoimesta ovesta kapealle likaiselle kadulle.
Halin katse suuntautui samalle taholle. Siellä näkyi tuhkaläjiä ja säilykerasioita, ja kaksi mrs Zambonin lasta kaiveli kepillä rikkaläjää — etsien jotakin ruoakseen tai leluikseen. Katuvierellä kasvoi kelmeätä, lakastuvaa ruohoa, hiilentomun mustaamaa samoinkuin kaikki muukin koko kylässä. Millainen näky! Ja tämän tytön silmät eivät olleet milloinkaan nähneet mitään kauniimpaa. Päivästä päivään, koko elämänsä ajan, hän oli katsellut tätä näkymöä. Kuinka olikaan Hal voinut hetkeäkään moittia häntä »synkistä mielialoista»? Voivatko miehet ja naiset olla iloisia sellaisessa ympäristössä, voivatko he uneksia kauneudesta, pyrkiä mielenjalouden ja rohkeuden korkeuksiin ja onnellisesti palvelemaan lähimmäisiään? Tämän paikkakunnan yläpuolella leijailivat epätoivon tartunnaiset, se ei ollut mikään todellisuuden paikka, vaan jokin unitienoo, kamala, luonnoton painajainen. Se oli kuin se musta aukko, joka oli kiusannut Halin mielikuvitusta, aukko, jonka pohjalla oli miehiä ja poikia tukehtumassa.
Äkkiä Halissa heräsi se tunto, että hän tahtoi päästä pois Pohjois-Laaksosta! Päästä pois, maksoi mitä maksoi. Tämä paikkakunta oli masentanut hänen rohkeutensa, kurjuuden ja puutteen, lian ja sairauden, nälän, sorron ja epätoivon näkeminen oli kalvanut hänen sieluansa ja uurtanut hänen hienojen altruististen teoriainsa perustuksia. Niin, hänen teki mieli paeta, paeta sellaiseen paikkaan, missä aurinko paistoi, missä ruoho kasvoi viheriänä, missä ihmiset seisoivat suoravartisina ja nauroivat ja olivat vapaita. Hänen teki mieli päästä näkemästä tämän inhoittavan kylän pölyä ja savua, sulkea korvansa naisten kiduttavilta valitusääniltä: »O, mein Mann! O, mein Mann!»
Hän katseli tyttöä, joka istui siinä eteensä tuijotellen, kädet hervottomina polvilla.
»Mary», sanoi hän, »teidän täytyy lähteä täältä pois! Tämä ei ole mikään olopaikka helläsydämiselle tytölle. Se ei ole mikään ihmisen olopaikka!»
Mary katseli häntä hetken alakuloisesti. »Minähän kehoitin teitä lähtemään pois», virkkoi hän vihdoin. »Olen sanonut niin siitä saakka, kun tänne tulitte. Nyt luulen teidän tietävän, mitä tarkoitan.»
»Epäilemättä», vastasi Hal, »ja tekee tosiaankin mieleni lähteä. Mutta teidänkin pitää poistua täältä.»
»Luuletteko, että siitä olisi minulle jotakin hyvää, Joe?» kysyi hän. »Luuletteko, että jotakin hyötyisin, jos lähtisin täältä? Kuinka voisin milloinkaan unohtaa, mitä olen tänään nähnyt? Kuinka voisin milloinkaan olla onnellinen missään tämän jälkeen?»
Hal yritti rauhoittaa häntä, mutta ei ollut itse suinkaan rauhallinen. Kuinka tulisikaan olemaan hänen itsensä laita? Tulisiko hän milloinkaan tuntemaan oikeudenmukaisesti nauttivansa onnea? Voisiko hän nauttia miellyttävästä ja mukavasta maailmasta, vaikka tiesi sen pohjana olevan sellaisen kaamean kurjuuden? Halin ajatukset siirtyivät siihen maailmaan, jossa huolettomat, huvinhaluiset ihmiset etsivät himojensa ja halujensa tyydytystä. Yhtäkkiä hän käsitti, ettei tahtonut niinkään päästä pois kuin tuoda tuon toisen maailman ihmisiä tänne, vaikka vain päiväksi tai tunniksi kuulemaan valittavien naisten kuoroa.
29.
Mary sai Halin pyhästi lupaamaan, ettei haastaisi riitaa Cottonin kanssa. Sitten he lähtivät toisen kaivoksen luo. Muuleja tuotiin parhaillaan ylös, ja päällysmiehet lupasivat tuoda miehetkin aivan pian. Kaikki oli hyvässä järjestyksessä — ei ollut puhettakaan vaarasta! Saamastaan lupauksesta huolimatta Mary pelkäsi jättää Halia, ja niin hän houkutteli hänet jälleen ensimmäiselle kaivokselle.
Pelastusvaunut olivat vastikään saapuneet Pedrosta tuoden lääkäreitä ja hoitajattaria sekä muutamia »kypäriä». Viimeksimainitut olivat merkillisennäköisiä laitteita, jotka kiinnitettiin ilmatiiviisti hartioille pään katteeksi ja joissa oli happea riittävästi tunniksi, jopa pitemmäksikin ajaksi. Niihin puetut miehet astuivat isoon koriin, joka laskettiin vintturin varassa alas kaivoskuiluun, ja nykäisivät silloin tällöin merkkinuorasta siten ilmoittaen olevansa hengissä. Ensimmäinen kertoi palattuaan, että alhaalla kaivoskuilun suulla makasi miehiä, mutta että he nähtävästi olivat kaikki kuolleita. Sakea musta savu osoitti, että tuli oli valloillaan jossakin osassa kaivosta, joten ei voitu tehdä mitään, ennenkuin tuuletuslaitos jälleen toimi. Tuulettajaa kääntämällä voitiin vetää ulos savu ja kaasut ja puhdistaa kaivoskuilu.
Valtion kaivostentarkastajalle oli asiasta ilmoitettu, mutta hän oli vuoteen omana ja oli luvannut lähettää jonkun sijaisen. Lain mukaan olisi tämän viranomaisen pitänyt johtaa koko pelastustyötä, mutta Hal huomasi kohta, etteivät kaivosmiehet ollenkaan välittäneet hänen läsnäolostaan. Hänen asiansa oli ollut ehkäistä onnettomuutta, mutta hän ei ollut niin tehnyt. Hän tulisi varmaan tekemään mitä yhtiö halusi hänen tekevän.
Pimeän tultua alkoivat numero toisen miehet nousta maan pinnalle, ja kaivosaukon suulla odottavat vaimot syleilivät heitä, ilosta huudahdellen. Hal näki toisten naisten, joiden miehet olivat numero ensimmäisessä, kenties sieltä enää elävinä nousematta, katselevan tuota jälleennäkemistä alakuloisina, kyynelet silmissä. Tulijoiden joukossa oli Jack David, ja Hal lähti kotiin hänen ja hänen vaimonsa kanssa kuunnellen, kuinka viimeksimainittu soimasi Jeff Cottonia ja Alec Stonea. Siitä voi oppia koko joukon luokkatietoisuuden sanastoa. Pieni walesilainen nainen toisteli kaivospäällikön sanoja »Hiiteen miehet, pelastakaa muulit!» Hän lausui tuon yhä uudelleen — se tuntui ilahduttavan häntä kuin taideteos, koska siitä kävi täysin selvästi ilmi päällysmiesten suhde työläisiin. Hal huomasi useiden toistenkin sitä kertailevan; se kiersi kylää, tuli muutaman päivän kuluessa tutuksi koko piirikunnassa, ja kaikki pitivät sitä kaivostenomistajien todellisen mielialan ilmauksena.
Suoriuduttuaan onnettomuuden aiheuttamasta ensimmäisestä huumauksesta Hal tahtoi saada asiasta lähempää selkoa ja tiedusteli Isolta Jackilta, luotettavalta ja paljonlukeneelta mieheltä, joka oli kaikin puolin perehtynyt teollisuutta koskeviin seikkoihin. Tyyneen, hitaaseen tapaansa selitti Jack, ettei onnettomuuksien lukuisuus tässä piirikunnassa johtunut mistään erikoisista luonnollisista vaikeuksista, kaasujen erinomaisesta räjähdysherkkyydestä tai ilman kuivuudesta. Syynä oli vain asianomaisten huolimattomuus, se seikka, että he jättivät miesten suojelemista koskevat lait huomioonottamatta. Olisi pitänyt olla »hampailla varustettuja» lakeja, esimerkiksi sellainen, joka olisi määrännyt jokaisen kaivoksessa kuolleen miehen omaisille maksettavaksi tuhat dollaria, olipa kuka tahansa syynä onnettomuuteen. Silloin saataisiin nähdä, kuinka vikkelästi kaivosten omistajat yrittäisivät keksiä keinoja »tavattomia» onnettomuuksia vastaan.
Asiain nykyisellä kannallaan ollen he tiesivät pääsevänsä vähillä kulungeilla, olipa heidän syyllisyytensä kuinka suuri tahansa. Heidän lakimiehensä olivat epäilemättä paikalla voidakseen sopia asioista omaisten kanssa jo ensimmäisiä ruumiita maan pinnalle tuotaessa. Leskivaimolle tarjottiin piletti kotimaahan, kokonaiselle orvoksi jääneelle perhekunnalle tarjottiin viisikymmentä tai sata dollaria — ja siinä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin ottaa tai olla ottamatta. Tuomioistuimen avulla oli mahdoton saada mitään; asia oli niin toivoton, ettei voinut edes löytää asianajajaa, joka olisi yritykseen ryhtynyt. Siinä oli ainoa uudistus, johon yhtiöt uskoivat, sanoi Iso Jack ivallisesti: ne olivat tehneet nurkka-asianajajat toimettomiksi!
30.
Seuraava yö ja päivä vietettiin kiduttavassa odotuksessa. Tuulettaja tuli, mutta se oli asetettava paikoilleen, ennenkuin mitään voitiin tehdä. Kun sankkoja mustia savupilviä yhä tuprusi kaivoskuilusta, peitettiin aukko tiiviisti kankaalla. Päällysmiehet sanoivat sen olevan välttämätöntä, mutta Halin mielestä se oli kauhun huippu. Kuinka voitiin siten sulkea miehiä ja poikia paikkaan, missä oli kuolettavia kaasuja?
Siinä ajatuksessa, että miehet olivat kaivokseen suljettuina, oli jotakin erinomaisen kiduttavaa. He olivat ihan jalkojen alla, mutta oli mahdotonta päästä heidän luokseen, saada toimeen minkäänlaista yhteyttä heidän kanssaan. Maan pinnalla olevat halusivat kiihkeästi päästä heidän luokseen, ja alhaalla olevat halusivat yhtä kiihkeästi ylös maan pinnalle. Oli mahdotonta unohtaa heitä muutaman minuutinkaan ajaksi. Ihmiset muuttuivat puhuessaan hajamielisiksi ja tuijottelivat tyhjään avaruuteen; sattui, että joku nainen keskellä joukkoa yhtäkkiä painoi kasvonsa käsiinsä ja parahti itkemään, ja silloin kaikki toiset noudattivat hänen esimerkkiänsä.
Vain harvat nukkuivat Pohjois-Laaksossa näiden kahden yön kuluessa. Kaikkialla, kodeissa ja kaduilla, pitivät surevat kokousta. Kotiaskareita täytyi tietenkin hiukan suorittaa, mutta kukaan ei tehnyt mitään sellaista, minkä voi jättää tekemättä. Lapset eivät leikkineet, vaan seisoskelivat äänettöminä ja kalpeina, kuin surkastuneet täysikasvaneet, ennen aikojaan elämän kärsimyksiin perehtyneinä. Kaikkien hermot olivat äärimmilleen jännitetyt, jokaisen itsehillintä häilyi veitsenterällä.
Se oli tilanne, joka luonnostaan aiheutti paljon kuvitteluja ja huhuja ja yhytti näkemään merkkejä ja enteitä — ilmaantui aaveiden näkijöitä, loveenlankeavia tai muilla salaperäisillä kyvyillä varustettuja henkilöitä. Muutamat kylän etäisissä osissa asuvat väittivät kuulleensa maan alta räjähdyksiä, useita peräkkäin. Maan alla olevat miehet räjähdyttivät dynamiittia antaakseen merkkiä maan pinnalla oleville!
Seuraavana päivänä Hal istui Mary Burken kanssa viimeksimainitun asunnon portailla. Vanha Patrick oli löytänyt unohduksen salaisuuden O'Callahanin luota ja makasi huoneessaan. Toisinaan kuului valitusta seinän takaa, missä asui mrs Zamboni lapsilaumoineen. Mary oli käynyt lapsia ruokkimassa, sillä onneton äiti antoi heidän olla nälissään ja huutaa mielin määrin. Mary oli itsekin uupunut; kaunis irlantilainen hipiä oli lakastunut, ja suumalo oli nyt suora viiva. He olivat istuneet äänettöminä, sillä ei ollut muuta puheenaihetta kuin onnettomuus — ja siitä he olivat jo sanoneet sanottavansa. Mutta Hal oli ajatellut asioita siinä Maryä silmäillessään.
»Kuulkaa, Mary», virkkoi hän vihdoin, »kun tästä asiasta on selviydytty, teidän pitää tosiaankin tulla täältä pois. Olen asiaa perinpohjin ajatellut — minulla on Western Cityssä tuttavia, jotka antavat teille työtä, niin että voitte pitää huolta itsestänne ja veljestänne ja sisarestannekin. Lähdettekö?»
Mary ei vastannut. Hän katseli yhä välinpitämättömästi pienelle likaiselle kadulle.
»Tosiaankin, Mary», jatkoi hän. »Elämä ei ole kaikkialla niin kamalaa kuin täällä. Tulkaa pois täältä! Vaikka tuntuukin uskomattomalta, te varmaan unohdatte kaiken tämän. Ihmiset kärsivät, mutta vihdoin kärsimys taukoo. Se on luonnon laki — asiat unohtuvat.»
»Luonnon laki on, että minä näännyn ja kuolen», vastasi Mary.
»Niin, Mary, epätoivo voi muuttua taudiksi, mutta niin ei ole teidän laita. Olette vain väsynyt. Jos yritätte rohkaista itseänne —» Hän kumartui ja tarttui tytön käteen yrittäen käyttäytyä leikkisästi. »Rohkeutta, Mary! Te pääsette pois täältä Pohjois-Laaksosta.»
Mary kääntyi häntä katsomaan. »Pääsenkö?» kysyi hän välinpitämättömästi ja tutki sitten toisen kasvoja. »Kuka te olette, Joe Smith? Mitä täällä teette?»
»Olen työssä kivihiilikaivoksessa», nauroi Hal yhä yrittäen häntä ilahduttaa.
Mutta Mary jatkoi yhtä vakavasti kuin oli aloittanut. »Minä tiedän, ettette ole työmies. Ja aina te tarjoatte minulle apua, sanotte aina voivanne tehdä jotakin hyväkseni!» Hän vaikeni, ja hänen kasvoihinsa tuli vanhaa uhmaa muistuttava ilme. »Joe, ette voi arvata, millaiset tunteet nyt mieleni täyttävät. Olen valmis tekemään jotakin epätoivoista; on parasta, että jätätte minut yksin, Joe!»
»Luulen ymmärtäväni, Mary. Tuskin moittisin teitä, teittepä mitä tahansa.»
Mary näytti kiihkeästi varautuvan hänen sanoihinsa. »Ettekö tosiaankaan, Joe? Oletteko aivan varma? Siinä tapauksessa tahdon kuulla teiltä totuuden. Pyydän teitä puhumaan vilpittömästi!»
»Olkoon menneeksi, Mary. Mitä asia koskee?»
Mutta samassa Maryn uhma jo oli tiessään. Hänen katseensa painui, ja sormet nyppivät hermostuneesti hameen laskosta. »Meitä, Joe», sanoi hän. »Toisinaan olen ajatellut, että pidätte minusta. Olen ajatellut, että olitte mielellänne seurassani — ei vain sentähden, että minua säälitte, vaan minun itseni vuoksi. Olenko oikeassa?»
»Olette», vastasi Hal hiukan epäröiden. »Minä tosiaankin pidän teistä.»
»Mutta silloinhan ette voi aina pitää tuosta toisesta tytöstä?»
»Niin ei asia ole.»
»Voitteko pitää kahdesta tytöstä yhtaikaa?»
Hal ei tietänyt mitä vastata. »Näyttää siltä kuin voisin, Mary.»
Mary kohotti jälleen katseensa ja tutki hänen kasvojansa. »Te kerroitte minulle tuosta toisesta, ja minä ihmettelin, oliko se pelkkää veruketta. On kenties oma vikani, mutta minä en voi saada itseäni uskomaan tuohon toiseen, Joe!»
»Te erehdytte, Mary», virkkoi Hal nopeasti. »Se, mitä teille kerroin, oli totta.»
»Niin, voipa olla», sanoi Mary, mutta hänen äänessään oli epävarma sävy. »Te tulette pois hänen luotansa ettekä milloinkaan mene häntä katsomaan — ja vaikea on uskoa, että menettelisitte niin, jos olisitte häneen hyvin kiintynyt. En luule teidän rakastavan häntä siinä määrin kuin voisitte. Ja sanottehan pitävänne hiukan minusta. Olen siis ajatellut — olen kysynyt itseltäni —»
Hän vaikeni ja pakotti itsensä kohtaamaan toisen katsetta. »Olen yrittänyt siitä vapautua! Tiedänhän, että olette liian hyvä mies minulle, Joe. Te tulette paremmista elämänoloista, teillä on oikeus odottaa naiselta enemmän —»
»Niin ei ole laita, Mary.»
Mutta Mary keskeytti. »Minä tiedän puhuvani totta. Koetatte vain säästää tunteitani. Tunnen teidät paremmin kuin te itse. Olen yrittänyt kauan pitää päätäni pystyssä, olla kerrassaan musertumatta. Olenpa kokenut olla iloinenkin, olen sanonut itselleni, ettei auta olla mrs Zambonin kaltainen, aina valittaa. Mutta ei auta teille valehdella. Olen ollut kirkossa ja kuullut hänen kunnianarvoisuutensa Spraggin sanovan kuulijoilleen, että rikkaat ja köyhät ovat yhdenarvoiset Jumalan edessä. Ja voipa niin ollakin, mutta minä en ole Jumala enkä väitä koskaan häpeämättä eläväni tällaisessa paikassa.»
»Uskon varmaan, ettei Jumalakaan halua pitää teitä täällä», aloitti Hal.
Mutta Mary keskeytti jälleen. »Asia on vaikea sietää sentähden, että tietää maailmassa olevan lukemattomia ihmeellisiä asioita, joita ei milloinkaan saa omikseen. Ikäänkuin näkisi ne ikkunaruudun läpi tai myymälässä näytteillä. Ajatelkaahan, Joe Smith, minä kuulin kerran Sheridanissa, kirkossa, erään rouvan laulavan kauniisti, yhden ainoan kerran eläissäni. Arvaatteko, mitä se minulle merkitsee?»
»Arvaan, Mary.»
»Olin kumminkin selvittänyt tuon kaikki itselleni jo aikoja sitten. Tiesin, millainen hinta työläistytön on maksettava sellaisesta, ja päätin olla sitä ajattelematta. Olen vihannut tätä paikkaa, olen tahtonut päästä pois, mutta on yksi ainoa keino — jos joku mies vie mukanaan. Minä olen jäänyt, olen vastustanut kaikkea kiusausta, Joe. Toivon teidän uskovan, mitä sanon.»
»Tietysti uskon, Mary!»
»Ei, se ei ole ollut niinkään 'tietysti'! Se on merkinnyt monen kiusauksen vastustamista. Monet kerrat olen katsellut Jeff Cottonia ja ajatellut, mitä kaikkea minulta puuttuu. Mutta sitten olen ne ajatukset heittänyt. Mutta nyt tulee se asia, jota nainen kaipaa enemmän kuin mitään muuta maailmassa!»
Hän vaikeni, mutta hetkeksi. »Sanotaan, että tulee rakastaa vertaistansa. Äitini sanoi minulle niin ennen kuolemaansa. Mutta jospa ei sattuisikaan niin? Jospa johtuukin ajattelemaan, mitä merkitsee saada lapsi toisensa jälkeen, kunnes on ihan nääntynyt ja siihen kuupertuu — niinkuin oma äitini? Jospa osaakin pitää arvossa hyvää käytöstä ja sievää puhetapaa?» Yhtäkkiä hän iski kätensä yhteen ja huudahti: »Ah, Joe, te olette aivan toisenlainen, aivan toisenlainen kuin kaikki muut täällä! Teidän tapanne puhua ja liikkua, ja silmienne iloinen katse! Ei kukaan kaivosmies voi näyttää niin hilpeältä, Joe; sydämeni melkein lakkaa sykkimästä, kun minua katselette!» Hän vaikeni vetäen syvään henkeänsä, ja Hal huomasi hänen yrittävän hillitä itseänsä. Hetken kuluttua hän huudahti uhmaten: »Mutta kaikki varoittavat, sanovat, etten saa rakastaa sellaista miestä, koska siitä voi vain sydän murtua!»
Syntyi vaitiolo. Tähän ongelmaan ei harrastelijasosiologi tietänyt mitään valmista vastausta — ei abstraktiseen kysymykseen eikä sen käytännölliseen soveltamiseen.
31.
Mary pakotti itsensä jatkamaan. »Minä olen nyt päättänyt asian näin, Joe. Olen sanonut itselleni: 'Sinä rakastat tuota miestä ja tahdot saada hänen rakkautensa — et mitään muuta. Jos hänellä on jokin asema maailmassa, voit olla hänelle ainoastaan esteeksi — ja sitä et varmaankaan tahdo. Et tahdo hänen nimeänsä, et hänen ystäviänsä etkä mitään muuta kuin hänet itsensä!' Oletteko milloinkaan ennen sellaista kuullut, Joe?»
Tytön posket hehkuivat, mutta hän katsoi yhä Halia suoraan silmiin.»Olen, olen kuullut», vastasi tämä hiljaa.
»Mitä siitä sanoisitte? Onko se kunniallista? Kunnianarvoisa Spragg varmaan sanoisi, että se on isästä perkeleestä; isä O'Gorman Pedrossa nimittäisi sitä kuolemansynniksi, ja he kukaties asian tietävät. Minä en — tiedän vain, etten voi kauemmin tätä kestää!»
Kyynelet tulvahtivat hänen silmiinsä, ja hän huudahti äkkiä: »Viekää minut täältä pois, Joe! Viekää minut pois ja suokaa minulle mahdollisuutta elää. En pyydä mitään, en asetu milloinkaan esteeksi tiellenne; teen työtä hyväksenne, keitän ja pesen ja teen mitä tahansa, kulutan sormeni luuta myöten. Voin myös mennä johonkin toimeen ansaitsemaan osaani. Ja minä lupaan, että jos minuun väsytte ja tahdotte minusta vapautua, ette kuule yhtäkään valituksen sanaa.»
Hän ei yrittänyt mitenkään välittömästi Haliin vaikuttaa, istui vain vilpittömästi katsellen häntä kyyneltensä läpi, ja se teki vastaamisen sitäkin vaikeammaksi.
Mitä tuohon voi vastata? Hal tunsi mielessään entisen vaarallisen virikkeen: ottaa tyttö syliinsä ja lohduttaa häntä. Vihdoin puhuessaan Hal koki pitää ääntään tyynenä. »Myöntyisin, Mary, jos uskoisin sen onnistuvan.»
»Se onnistuu! Se onnistuu, Joe! Voit jättää minut milloin tahdot. Se on vilpitön tarkoitukseni!»
»Yksikään nainen ei voi olla onnellinen sellaisilla ehdoilla, Mary. Nainen kaipaa miestä ja kaipaa häntä omakseen ja alinomaiseksi; muuta ajatellessaan hän vain pettää itseänsä. Olet nyt ylen rasittunut; viime päivinä näkemäsi asiat ovat saaneet sinut suunniltasi —»
»Ei!» huudahti Mary. »Syynä ei ole yksin se! Olen ajatellut sitä viikkokausia.»
»Ymmärrän. Olet ajatellut, mutta et olisi puhunut, ellei sattunut näitä kauhuja.» Hal oli hetken vaiti päästäkseen tasapainoon. »Se ei käy päinsä, Mary», selitti hän. »Olen nähnyt sitä yritettävän monet kerrat, vaikka en ole kovinkaan vanha. Oma veljeni yritti sitä kerran ja syöksi itsensä turmioon.»
»Et siis uskalla luottaa minuun, Joe?»
»Ei, sitä en tarkoita. Hän tärveli oman sydämensä, muuttui itsekkääksi. Hän otti kaikki antamatta mitään. Hän on paljon vanhempi minua, joten olen voinut nähdä, kuinka asia on häneen vaikuttanut. Hän on tunteeton, ei usko, ei edes omaan itseensä; jos puhuu hänelle maailman parantamisesta, hän vain nimittää puhujaa mielettömäksi.»
»Sinä varmaan pelkäät jotakin muuta», tutkieli Mary. »Pelkäät, että täytyisi mennä kanssani naimisiin?»
»Kuulehan, Mary — on olemassa toinen tyttö. Minä tosiaankin rakastan häntä ja olen kihloissa hänen kanssaan. Mitä voinkaan tehdä?»
»En ole koskaan voinut uskoa, että häntä rakastat», sanoi Mary kuiskaten. Hänen katseensa painui alas, ja hän alkoi jälleen hermostuneesti nyppiä vanhaa sinistä leninkiään, jossa oli pilkkuja, kenties äsken mrs Zambonin lasten luona suoritettujen ponnistusten jäljeltä. Toisinaan Hal luuli hänen alkavan jälleen puhua, mutta hän sulki heti tiukasti huulensa. Hal katseli häntä, sydän kipeänä.
Vihdoin jälleen puhuessaan Mary puhui yhä kuiskaten, ja hänen äänessään oli nöyrä sävy, jota Hal ei ollut milloinkaan ennen siinä huomannut. »Ette varmaankaan halua enää koskaan kanssani keskustella sen jälkeen, mitä nyt olen sanonut.»
»Ah, Mary!» huudahti Hal tarttuen hänen käteensä. »Älä sano, että olen tehnyt sinut vieläkin onnettomammaksi! Minä tahdon auttaa! Etkö salli minun olla ystäväsi, todellinen, oikea ystäväsi? Salli minun auttaa sinut pois tästä satimesta — saat nähdä maailmaa, voit tulla onnelliseksi. Silloin koko maailma näyttää toisenlaiselta, ja sinä naurat ajatellessasi, että kerran tahdoit tulla minun omakseni.»
32.
He lähtivät takaisin kaivoksen suulle. Onnettomuuden tapahtumisesta oli kulunut kaksi vuorokautta, mutta tuuletuslaitos ei ollut vieläkään kunnossa, eikä ollut merkkiäkään siitä, että se pantaisiin kuntoon. Naiset kävivät yhä hysteerisemmiksi, ja joukoissa alkoi tuntua melkoista mieltenjännitystä. Jeff Cotton oli tuottanut väkeä ylläpitämään järjestystä. Oli rakennettu piikkilanka-aitaus kuilunsuun ja lähitienoon ympärille, ja tämän aitauksen takana miehet kävelivät — tuimannäköisiä kansalaisia, joilla oli päässä poliisinkypärit ja joiden lonkalla pullottivat revolverit.
Hal oli tänä pitkänä odotusaikana keskustellut oman ryhmänsä jäsenten kanssa. He kertoivat, mitä oli tapahtunut hänen vankilassa ollessaan, ja siitä johtui hänen mieleensä eräs seikka, jonka kaivosräjähdys oli ajatuksista häivyttänyt. Vanha John Edström parka oli Pedrossa, kenties ankarassa puutteessa. Hal meni sinä yönä vanhan ruotsalaisen asunnolle, kiipesi ikkunasta sisään ja kaivoi permannosta sinne hautaamansa rahat. Siinä oli viisi viiden dollarin seteliä, jotka hän pisti kirjekuoreen jättäen Mary Burken asiaksi lähettämisen.
Tunnit kuluivat hitaasti, ja vieläkään ei näkynyt mitään merkkiä kuilunsuun avaamisesta. Kaivosmiehet ja heidän vaimonsa alkoivat kokoontua valittamaan yhtiön menettelyä, ja luonnollista oli, että Halin tuttavat, jotka olivat aloittaneet punnitustarkastajan saamista tarkoittavan liikkeen, ryhtyivät nytkin johtamaan. He olivat älykkäimpiä työmiehiä ja käsittivät syvällisemmin tapahtumien merkityksen. He eivät ajatelleet ainoastaan niitä miehiä, jotka olivat nyt satimessa maan alla, vaan tuhansia muita, jotka joutuisivat samaan kadotukseen tulevina vuosina. Varsinkin Hal mietti, miten saisi aikaan jotakin lopullista, ennenkuin kaivosalueelta lähtisi; selvää oli, että hänen lähtönsä tapahtuisi aivan pian — Jeff Cotton muistaisi hänet ja täyttäisi uhkauksensa vapautumalla hänestä.
Oli tullut sanomalehtiä, joissa kerrottiin onnettomuudesta, ja Hal ja hänen ystävänsä lukivat niitä. Yhtiö oli ilmeisesti pitänyt huolen siitä, että uutiset oli kirjoitettu sen omalta näkökannalta. Yleisö seurasi hiukan herkkätunteisena tässä valtiossa sattuvia kaivosonnettomuuksia. Tapaturmissa kuolleiden lukumäärä oli noussut nousemistaan; valtion kaivostentarkastajan tilasto osoitti kuusi tuhannesta eräänä vuonna, kahdeksan ja puoli seuraavana, ja kaksikymmentäyksi ja puoli sitä seuraavana. Kun yhdessä ainoassa onnettomuudessa sai surmansa viisikymmentä tai satakin miestä ja pari sellaista tapausta sattui aivan lyhyen ajan kuluessa, täytyi kaikkein tunteettomimmankin yleisön alkaa kysellä. Niinpä olikin »Y.P.Y.» tässä tapauksessa vähentänyt uhrien lukumäärää ja keksinyt lukuisia puolustuksia. Onnettomuus ei ollut johtunut yhtiön huolimattomuudesta; kaivos oli asianmukaisesti pirskotettu, sekä vedellä että ilmakuivan tiilen tomulla, joten räjähdyksen syynä oli täytynyt olla ruutia käsittelevien miesten varomattomuuden.
Jack Davidin mökissä keskusteltiin eräänä iltana siitä, kuinka paljon miehiä oli kaivoksessa satimessa. Yhtiö oli arvannut lukumäärän neljäksikymmeneksi, mutta Minetti, Olson ja David olivat yhtä mieltä siitä, että tuo oli aivan mahdotonta. Kuka hyvänsä voi väkijoukoissa kierrellen saada selville, että kaivattujen luku oli kaksi tai kolme kertaa suurempi. Ja tuo asian väärennys oli tahallinen, sillä yhtiö tiesi tarkoin jokaisen kaivoksessa työskentelevän miehen nimen. Mutta useimmat nimistä olivat slaavilaisia ja mahdottomia lausua, ja nimien omistajilla ei ollut tuttavia, jotka olisivat heistä puhuneet — ei ainakaan millään amerikkalaisten sanomalehtien julkaisijain ymmärtämillä kielillä.
Tuo kaikki kuului järjestelmään, selitti Jack David. Tarkoituksena ja seurauksena oli, että yhtiö voi surmata miehiä tarvitsematta heitä maksaa rahalla enempää kuin maineellaankaan. Halin mieleen johtui ajatus, että kannattaisi hyvinkin oikoa noita vääriä tiedonantoja — melkein yhtä hyvin kuin pelastaa niitä miehiä, jotka olivat tällä hetkellä kaivokseen hautautuneina. Jokainen sellaisen oikaisun esittäjä joutuisi tietenkin mustaan kirjaan, mutta Hal piti itseään jo sen tuomion alaisena.
Tom Olson kysyi: »Mitä aiotte tehdä oikaisullanne?»
»Antaa sen sanomalehdille», vastasi Hal.
»Mutta mikä lehti ottaa sen julkaistakseen?»
»Eikö Pedrossa ole kaksi kilpailevaa lehteä?»
»Toisen omistaa sheriffi-hallitsija Alf Raymond, toisen 'Y.P.Y:n' neuvonantaja Vagleman. Kumman puoleen ajattelette kääntyä?»
»Voihan ajatella muualla ilmestyviä lehtiä — esimerkiksi Western Cityssä. Täällä on nyt kirjeenvaihtajia, ja joku heistä varmaan ottaisi uutisen lehteensä.»
Olson sanoi, että sellaisia uutisia ottivat ainoastaan sosialistiset ja työväen sanomalehdet. Mutta sekin kannatti, epäilemättä. Jack David, joka oli hyvin perehtynyt ammattiyhdistyksiin ja niiden toimintaan, virkkoi: »Tehdään tarkka luettelo, jotta tiedetään täsmälleen, kuinka paljon miehiä kaivoksessa on.»
Ehdotus vaikutti kuin tuli tappuroihin, ja niin päätettiin käydä toimeen jo samana iltana. Tuntuisi helpotukselta, kun saisi johonkin ryhtyä, ajatella jotain muutakin kuin epätoivoansa. Niin lähetettiin sana Mary Burkelle, Rovettalle, Klowoskille ja muille, ja kello yhdentoista aikaan seuraavana aamupäivänä kaikki tulivat jälleen koolle, luettelot yhdistettiin ja huomattiin, että numero yhdessä oli tiettävästi ainakin sataseitsemän miestä ja poikaa.
33.
Sattui kumminkin niin, että luetteloa ja sen julkisuuteen saattamista koskevan keskustelun keskeytti eräs vielä tärkeämpi asia. Jack David tuli kaivosaukolta tuoden mukanaan uusia pahoja uutisia. Uutta tuulettajaa asetettiin paikoilleen, mutta siinä toimittiin hitaasti, niin hitaasti, että muutamat henkilöt varmaan uskoivat sen jäävän käyntiin panematta, koska yhtiö tahtoi pitää kaivosta suljettuna estääkseen tulta leviämästä. Joukko sellaisia tyytymättömiä oli uskaltanut lähteä mr Carmichaelin, valtion kaivostentarkastajan sijaisen puheille kehoittaakseen häntä käymään asiaan. Tämän joukon johtaja, itävaltainen Huszar, joka oli kuulunut Halin punnitustarkastaja-ryhmään, oli vangittu ja marssitettu kiireen kaupalla ulos kaivosalueelta.
Jack David kertoi vielä tuntevansa erään puusepän, joka oli työssä tuuletushuoneessa ja oli kertonut, ettei minkäänlaista kiirettä pidetty. Kaikki siellä olevat miehet olivat samaa mieltä; kaivos oli suljettu ja pysyisi suljettuna, kunnes yhtiö varmasti uskoisi tulen sammuneen.
»Jos he sen avaisivat, niin tuli leviäisi, ja eikö se vaikeuttaisi pelastustöitä?» kysyi Hal.
»Ei ollenkaan», vastasi Iso Jack. Hän selitti, että tuulettajaa kääntämällä voitiin vetää savu ulos ilmanvaihtojohdon kautta ja että pääkäytävä siten puhdistuisi vähäksi aikaa. »Mutta hiukan kivihiiltä siinä voisi palaa, samoin hiukan puuainetta; kallio voisi lohkeilla, niin että muutamissa komeroissa ei kävisi enää työskenteleminen.»
»Kuinka kauan ne siis aikovat pitää kaivosta suljettuna?» huudahti Hal kauhistuneena.
»Sitä ei kukaan tiedä. Tällaisessa suuressa kaivoksessa tuli voi kyteä viikon.»
»Kaikki kuolevat!» huusi Rosa Minetti epätoivoisesti käsiään väännellen.
Hal kääntyi Olsenin puoleen. »Voisivatko ne niin menetellä?»
»Niin on käynyt jo monet kerrat», vastasi Olson.
»Oletteko kuullut, kuinka tapahtui Cherryssä, Illinoisissa?» kysyi David. »Tekivät siellä niin, ja neljättäsataa miestä sai surmansa.» Hän kertoi enemmänkin tuosta kamalasta tapauksesta, jonka jokainen kaivosmies tunsi. Olivat sulkeneet kaivoksen; maanpinnalla olevat naiset pyörtyivät, miehet repivät vaatteitaan, ja muutamat menettivät järkensä. Kaivos pidettiin suljettuna kaksi viikkoa, ja kun se sitten avattiin, oli vielä kaksikymmentäyksi miestä elossa!
»Samoin tekivät Diamondvillessa, Wyomingissä», lisäsi Olson. »Rakensivat aidanₛ ja kun se purettiin, löydettiin joukko kuolleita miehiä, jotka olivat ryömineet sen luo ja raapineet sormensa verille yrittäessään päästä eteenpäin.»
»Hyvä Jumala!» huudahti Hal. »Ja vastaako tuo Carmichael sellaisesta?»
»Hän sanoo asiassa meneteltävän niin hyvin kuin suinkin voidaan», vastasi Iso Jack. »Ja voipa luullakin heidän niin tekevän. Mutta saattepa nähdä, että joka päivä ilmaantuu jokin uusi este; ne siirtävät asiaa päivästä toiseen, ja tuulettaja tulee käyntiin vasta sitten, kun hyväksi näkevät.»
»Mutta sehän on selvää murhaa!» huudahti Hal.
»Se on afääriä», virkkoi Tom Olson tyynesti.
Hal silmäili näiden työmiesten kasvoja, toisen toisensa jälkeen. Jokaisella oli ystäviä satimessa, ja jokainen voi olla jo huomenna samassa satimessa!
»Ja teidän täytyy se sietää!» huudahti hän puolittain itsekseen.
»Ettekö näe vartijoita kaivosaukon suulla?» virkkoi David. »Ettekö näe, kuinka revolverit pistävät esiin heidän taskuistaan?»
»Tänään tuodaan lisää väkeä», tiesi Jerry Minetti.
»Rosa näki niiden lähtevän.»
»Kyllä ne tietävät, mitä tekevät», sanoi Rosa. »Pelkäävät vain, että me saamme tietää. Mrs Zambonille sanoivat, että hänen pitää pysyä poissa, muuten toimittavat hänet pois. Ja vanha rouva Jonotch — mies ja kolme poikaa kaivoksessa!»
»Käyvät yhä raaemmiksi», selitti mrs David. »On ihan häpeä, kuinka kohtelee naisia tuo iso hävytön, joka tuli Pedrosta — Peteksi ne häntä nimittävät.»
»Minä tunnen hänet», sanoi Olson, »Pete Hanun. Hän oli Sheridanissa, kun sinne perustettiin yhdistyksen pääkortteeri. Hän löi erästä järjestäjää vasten kasvoja murskaten häneltä neljä hammasta. Sanovat, että hän on entinen kuritushuonevanki.»
Koko viimeksikuluneen vuoden Hal oli kuunnellut taloustieteen luentoja, jotka olivat täynnä »yksityisomistuksen» ylistystä. Tämä Yksityis-Omistus kehitti yritteliäisyyttä ja säästäväisyyttä, se piti teollisuuden pyörät pyörimässä, ja siitä liikeni sievät rahat yliopistojakin varten, se sopeutui tarjonnan ja kysynnän pyhiin lakeihin ja oli Amerikan siunatun edistyksen ja hyvinvoinnin perustuksena. Nyt Hal yht'äkkiä näki edessään asian todellisuuden, näki sen ahnain suden-silmin tuijottelevan, tunsi sen kuuman hengityksen kasvoissaan, näki sen uhkaavat käpälät ja kynnet, joista juoksi norona naisten ja lasten veri. Kivihiilikaivokset olivat yksityisomistuksen esineitä, samoin suljetut kaivosaukot ja olemattomat varakäytävät! Yksityisomistus vallitsi tuuletuslaitoksia, jotka eivät toimineet, pirskottimia, jotka eivät pirskottaneet. Yksityisomistus käytteli nuijia ja revolvereja painaen ne murhamiesten ja linnavankien kouriin, ajaen pelastajat tiehensä ja sulkien epätoivoiset lesket ja orpolapset koteihinsa! Oi kuinka kauniisti lauloivatkaan kirkastuneet ja hyvinravitut Yksityis-Omistuksen papit akateemisissa suojissa tuon verisen Demonin ylistystä!
Yht'äkkiä Halin ajatusjuoksu pysähtyi. Hänessä oli herännyt jotakin, minkä olemassaoloa hän ei ollut aavistanutkaan. Hänen kasvoissaan oli uusi ilme, ja hänen äänensä oli syvä ja voimakas kuin miehen, kun hän virkkoi: »Minä pakotan heidät avaamaan kaivoksen!»
Toiset katsahtivat häneen. He olivat kaikki hysterian rajoilla, mutta olivat huomanneet hänen omituisilta kaikuvat sanansa: »Minä pakotan heidät avaamaan kaivoksen!»
»Miten?» kysyi Olson.
»Suuri yleisö ei tiedä asiasta. Jos tieto leviää, syntyy närkästyksen melua, ja heidän on mahdoton jatkaa niinkuin ovat aloittaneet.»
»Mutta kuinka aiotte saada asian julkisuuteen?»
»Annan uutisen sanomalehdille! Ne eivät voi tehdä olemattomaksi sellaista asiaa — olivatpa muuten kuinka ennakkoluuloisia tahansa!»
»Mutta luuletteko heidän uskovan, mitä joku kaivosmiehen apulainen heille kertoo?» kysyi mrs David.
»Minä kyllä keksin keinon saadakseni heidät uskomaan», sanoi Hal. »Minä pakotan heidät avaamaan tuon kaivoksen!»
34.
Kaivosalueella kuljeskellessaan Hal oli huomannut muutamia älykkäiltä näyttäviä nuoria miehiä, joilla oli muistiinpanokirjat käsissä. Hän oli havainnut, että yhtiö piti näitä nuoria miehiä vierainaan ja että he juttelivat tutunomaisesti päällysmiesten kanssa, mutta ei kumminkaan uskonut, että oli mahdotonta löytää heidän joukostaan edes yhtä omallatunnolla varustettua — tai ainakin sellaista, jota houkutteli huomiotaherättävä uutinen. Lähdettyään mrs Davidin luona pidetystä kokouksesta Hal asteli kaivoksen suulle etsien sopivaa reportteria. Sellaisen keksittyään hän seurasi miestä vähän aikaa toivoen pääsevänsä paikkaan, jossa ei mikään yhtiön urkkija tulisi asiaa häiritsemään. Sopivan tilaisuuden tarjoutuessa hän sitten astui miehen luo ja pyysi kohteliaasti häntä lähtemään sivukadulle, missä he voisivat keskustella häiriytymättä.
Reportteri suostui. Hal hillitsi tunteittensa kuohuntaa, jottei toinen tuntisi vastenmielisyyttä, sanoi olleensa työssä Pohjois-Laaksossa muutamia kuukausia ja voivansa kertoa paljonkin kaivosalueella vallitsevista olosuhteista. Esimerkiksi tiilikiventomusta. Kuivissa kaivoksissa voitiin räjähdyksiä ehkäistä pirskottamalla seiniä mainitulla aineella. Sattuiko reportteri tietämään, että yhtiö puhui ihan perättömiä väittäessään tätä varokeinoa käytetyn?
Ei, vastasi reportteri, hän ei sitä tietänyt. Asia tuntui kiinnittävän hänen mieltänsä, ja hän kysyi Halin nimeä ja ammattia. Hal mainitsi nimekseen »Joe Smith, aputyömies» ja mainitsi tulleensa hiljattain punnitustarkastajan virkaan valituksi. Reportteri, laiha ja teräväpiirteinen nuori mies, kyseli vielä paljonkin — varsin älykkäästi — ja mainitsi ohimennen lähettävänsä paikallisena kirjeenvaihtajana uutisia suurelle sanomalehtiyhtymälle, jonka tiedonannot lähetettiin maan joka kolkkaan. Tuo oli Halin mielestä aivan erikoinen onnenpotkaus, ja hän kertoi tälle mr Grahamille työmiesten laatimasta luettelosta: he voivat mainita hänelle nimeltä sataseitsemän miestä ja poikaa, jotka olivat kaivoksessa. Mr Grahamin mielenkiinto tuntui yhä kasvavan, ja hän merkitsi asioita muistikirjaansa.
Oli eräs toinenkin, vielä tärkeämpi seikka, jatkoi Hal, nimittäin se, että tuuletuslaitoksen käyntiinpanoa viivytettiin. Räjähdyksestä oli kulunut jo kolme päivää, mutta kaivokseen ei ollut yritettykään tunkeutua. Oliko mr Graham aamulla nähnyt kaivosaukolla vallinneen levottomuuden? Tiesikö hän, että eräs mies oli ajettu pois kaivosalueelta vain siitä syystä, että hän oli vedonnut valtion kaivostentarkastajaan? Hal kertoi, mitä monet olivat alkaneet uskoa, että yhtiö säästi omaisuuttaan uhraamalla ihmishenkiä. Hän huomautti seikan inhimillisestä merkityksestä, kertoi vanhasta mrs Raffertystä, hänen heikosta terveydestään ja kahdeksasta lapsestaan, mrs Zambonista, jolla oli yksitoista lasta, mrs Nonotchista, jonka mies ja kolme poikaa olivat onnettomuuden uhrien joukossa. Reportterin mielenkiinnon yllyttämänä Hal alkoi hiukan ilmaista omia tunteitansa. Olivathan kysymyksessä ihmiset eikä eläimet, ihmiset, jotka rakastivat ja kärsivät, vaikka olivatkin köyhiä ja alhaisia!
»Aivan varmasti!» virkkoi mr Graham. »Olette oikeassa, ja minä vakuutan ottavani asiasta selkoa.»
»Vielä eräs seikka», sanoi Hal. »Jos nimeni mainitaan, niin minut ajetaan täältä pois.»
»En sitä mainitse», sanoi toinen.
»Ellette kumminkaan voi uutista julkaista lähdettä nimeämättä —»
»Minä olen uutisen lähde», virkkoi reportteri hymyillen. »Teidän nimenne ei vaikuta asiaan mitenkään.»
Mies puhui tyynen vakuuttavasti, näytti tietävän asiaintilan ja siitä johtuvan oman velvollisuutensa niin täydellisesti, että Hal tunsi voitonriemun väristystä. Tuntui kuin olisi väkevä tuuli puhaltanut ulkomaailmasta hälventäen tämän kaivosalueen yläpuolella leijuvat tartuntausvat. Niin, tämä reportterioliulkomaailma! Hän oli julkisen mielipiteen voima, joka teki itsensä tunnetuksi tässä konnamaisuuden ja pelon tyyssijassa. Hän oli suuren, salaisista vaikutuksista vapaan, kaiken lahjomisen yläpuolelle kohonneen järjestön totuuden, rohkeuden ja oikeamielisyyden ääni!
»Olen teille kiitollinen», virkkoi mr Graham lopuksi, ja Halin voitonriemu muodostui täydelliseksi. Mikä erinomainen onni, että hän oli tavoittanut suuren sanomalehtiyhtymän edustajan! Uutinen löytäisi tiensä suureen teollisuuden maailmaan, jolle kivihiili merkitsi elämän ylläpitäjää. Työmiehet tehtaissa, joiden pyöriä pyöritti kivihiili, työmiehet junissa, jotka liikkuivat kivihiilen voimasta, saisivat vihdoinkin kuulla, kuinka kärsivät ne, jotka uurastivat maan uumenissa heitä varten. Niin ihmeellinen oli uudenaikaisten uutistoimistojen kyky levittää tietoja, että ne hienot naisetkin, jotka istuivat mukavissa nojatuoleissaan palatsimaisissa höyrylaivoissa etelän välkkyvillä merillä, tulisivat kuulemaan näiden raatajien ja heidän leskiensä ja pienokaistensa avunhuudot! Ja tuosta ulkomaailmasta tulisi vastaus, kuuluisi yleinen kauhun ja kirouksen huuto, joka pakottaisi vanhan Peter Harriganinkin vääjäämään. Niin Hal mietti — hän näet oli nuori, ja tämä oli hänen ensimmäinen ristiretkensä.
Hän oli niin onnellinen, että voi jälleen ajatella itseänsä ja havaita, ettei ollut sinä päivänä vielä syönyt. Oli päivällisaika, ja hän lähti Reminitskin luo. Hän oli ehtinyt nauttia toisen ruokalajin niistä kahdesta, jotka tarjottiin, kun hänen osakseen tuli kamala pettymys.
Hän loi katseensa ylös ja näki Jeff Cottonin tulevan ruokahuoneeseen ja suoraan häntä kohti. Aluepäällikön silmät näyttivät veristäviltä, ja sen huomattuaan Hal nousi vaistomaisesti.
»Tulkaa!» sanoi Cotton tarttuen hänen käsivarteensa ja marssittaen hänet ulos, ennenkuin muut päivällisellä olevat olivat ehtineet kunnolla vetää henkeänsä.
Hal ei saanut tilaisuutta osoittaa aluepäällikölle »teekutsukäytöstään». Heidän kävellessään Cotton lausui mielipiteenään, että hän oli lurjus, keltanokka ja ties kenen poika, ja kun Hal yritti jotakin kysyä — hän kysyi ihan luontevasti, koska ei heti käsittänyt, mitä oli tapahtunut — niin Cotton käski hänen »pitää kitansa kiinni» ja tehosti käskyään kauluksesta ravistamalla. Samassa kävi häneen käsiksi kaksi kaikkein jykevintä kaivoksenvartijaa, jotka olivat odottaneet ruokahuoneen ovella ja nyt auttoivat häntä eteenpäin. He kulkivat katua alaspäin ja Jeff Cottonin virkahuoneiston ohi tällä kertaa siihen pysähtymättä. Päämääränä oli rautatieasema, ja sinne saapuessaan Hal näki junan odottamassa. Miehet marssittivat hänet vaunuun ja päästivät irti vasta painettuaan hänet penkkiin.
»Kas niin, nuori mies», sanoi Cotton, »saamme nähdä, kuka tätä kaivosta johtaa».
Hal oli jo osalta saavuttanut mielensä tasapainon. »Tarvitsenko piletin?» kysyi hän.
»Minä pidän siitä huolen», vastasi aluepäällikkö.
»Entä saanko tavarani?»
»Säästäkää muutamia kysymyksiä professoreitanne varten», tiuskasi aluepäällikkö.
Hal odotti, ja parin minuutin kuluttua toi eräs mies juoksujalkaa hänen vähiä tavaroitansa, jotka oli kierretty mytyksi ja sidottu nuoralla. Hal huomasi, että mies oli iso ja ruma ja että Cotton puhutteli häntä nimellä »Pete».
Junailija huusi »Valmiit!». Samassa kumartui Jeff Cotton Halin puoleen ja lausui merkitsevästi kuiskaten: »Muistakaa minun sanoneen, nuori mies: ellette lähde kiireen kaupalla eteenpäin, vaan viivytte Pedrossa, niin tapahtuu jotakin yön pimeydessä.»
Sitten Cotton lähti kulkemaan käytävää ja hyppäsi liikkuvasta junasta. Mutta Hal huomasi, että Pete Hanun, hammastenmurtaja, oli vaunussa vähän matkan päässä hänestä.
1.
Hal aikoi lähteä niin pian kuin suinkin Western Cityn sanomalehdentoimittajain puheille. Mutta sitä ennen hänen oli saatava rahoja matkaa varten, ja siinä tarkoituksessa näytti parhaalta mennä etsimään John Edströmiä. Hän poistui junasta Pete Hanunin seuratessa. Hiukan kyseltyään hän tavoitti hautaustoimiston omistajan, joka oli toimittanut hautaan Edströmin vaimon ja sanoi hänelle, että vanha ruotsalainen asui läheisyydessä erään työmiehen luona.
Edström tervehti häntä kiihkein kysymyksin: Kuka oli saanut surmansa? Millä kannalla olivat asiat? Hal kertoi lyhyesti, mitä oli tapahtunut. Kun hän sitten sanoi tarvitsevansa rahaa, sanoi Edström, että hänellä oli hiukan ja että hän mielellään lainaisi, mutta ettei se riittänyt matkalipun hinnaksi. Hal kysyi, kuinka oli laita niiden viidenkolmatta dollarin, jotka Mary Burke oli lähettänyt kirjatussa kirjeessä. Ukko ei ollut kuullut niistä mitään; hän ei ollut käynyt postikonttorissa. »Lähdetään heti!» virkkoi Hal; mutta alakertaan mentäessä hänen mieleensä johtui uusi vaikeus. Pete Hanun oli ulkona kadulla, ja oli mahdollista, että hän oli kuullut jotakin rahoista Jeff Cottonilta. Hän voi pidättää Edströmin ja viedä häneltä rahat.
»Minäpä ehdotan jotakin», virkkoi ukko. »Lähdetään tuttavani MacKellarin luo. Hän kenties voi antaa jotakin neuvoa — ehkä ajatella jotakin keinoa kaivoksen avaamiseksikin.» Edström selitti, että MacKellar, vanha skotlantilainen, oli ollut kaivosmiehenä, mutta oli nyt raajarikko ja piti jotakin pientä tointa Pedrossa. Hän oli Alf Raymondin koneiston itsepintainen vastustaja, ja kerran olivat olleet vähältä hänet tappaa. Hänen asuntonsa oli lähellä, ja hänen kanssaan voi neuvotella aivan lyhyesti.
»Olkoon menneeksi», sanoi Hal, ja niin he lähtivät. Pete Hanun seurasi heitä suunnilleen kymmenen askelen päässä, mutta ei ryhtynyt mihinkään estelyyn ja molemmat miehet kääntyivät sisään pienen talon portista. Eräs nainen avasi heille oven ja kehoitti heitä ruokahuoneeseen, missä istui MacKellar — harmaahapsinen reumatismin käyristämä vanhus, jonka oli pakko käyttää kainalosauvoja.
Hal kertoi asiansa. Skotlantilainen oli elänyt ikänsä kaiken kaivosalueilla, joten ei tarvinnut käydä selittämään asian yksityiskohtia. Kun Hal kertoi ajatelleensa sanomalehtiin vetoamista, virkkoi hän heti: »Älkää huoliko lähteä Western Cityn sanomalehtimiesten puheille. Täällä on mies, joka toimittaa sen; Keating,Gazettentoimittaja.»
»Western CitynGazettentoimittaja?» huudahti Hal. Hän tunsi lehden; se oli halpahintainen iltalehti, jota lukivat työläiset. Sivistyneet henkilöt siihen viitatessaan mainitsivat sitä nimellä »keltainen».
»Niin», virkkoi MacKellar Halin äänensävyn huomattuaan. »Se on joka tapauksessa ainoa lehti, joka kertomuksenne julkaisee.»
»Missä se Keating on?»
»Hän on ollut kaivoksilla. Paha juttu, ettette häntä siellä kohdannut.»
»Voimmeko saada hänet vielä käsiimme?»
»Otaksun hänen olevan vielä Pedrossa. Kysykää American hotellista.»
Hal meni puhelimeen ja kuuli minuutin kuluttua ensimmäisen kerran tulevan ystävänsä ja taistelutoverinsa Billy Keatingin iloisen äänen. Vielä muutaman minuutin kuluttua äänen omistaja ilmaantui MacKellarin ovelle pyyhkien hikeä puolikaljulta päälaeltaan. Hän oli pyöreäkasvoinen kuin täysikuu ja rattoisa kuin Falstaff; paremmin häneen tutustuessaan huomasi, että hän oli luotettava kuin Newfoundlandin koira. Koostaan huolimatta Keating oli todellinen sanomalehtimies, ruumiineen ja sieluineen työhönsä antautunut.
Ehdittyään sisään hän alkoi heti kysellä nuorelta kaivosmieheltä, ja Hal huomasi aivan pian, että tässä oli se henkilö, jota hän tarvitsi. Keating tiesi tarkoin, mitä oli kysyttävä, ja sai koko asian selville muutamassa minuutissa. »Tuhat tulimmaista!» huudahti hän. »Viimeinen painokseni!» Samassa hän veti esiin kellon ja riensi puhelimeen. »Pitkälle linjalle!» huusi hän. »Minä tahdon puhutella Western CitynGazettenkaupunkitoimittajaa. Koettakaa saada se pian selväksi, olkaa hyvä. Asia on erittäin kiireellinen, ja viime kerralla minun täytyi odottaa lähes puoli tuntia.»
Hän kääntyi Halin puoleen ja alkoi jälleen kysellä vetäen samalla paperitukun taskustaan ja tehden merkintöjä. Hal kertoi hänelle, ettei kaivoksia ollut asianmukaisesti pirskotettu, ettei varakäytäviä ollut olemassakaan, että tuuletuslaitoksen kuntoonpanoa viivytettiin ja kaivoksessa olevien miesten lukumäärää salattiin. »Minä tiesin, että asiat olivat kierot», huudahti hän, »mutta en voinut päästä niiden jäljille. Pitivät miestä kintereilläni kaiken aikaa. Tunnetteko Predovich-nimisen miehen?»
»Tunnen», vastasi Hal. »Yhtiön kaupanhoitaja; hän tutki kerran taskuni.»
Keatingin kasvoissa oli inhon ilme. »Niin, hän oli saattelijanani. Arvaatte, kuinka hyvin voi puhutella kaivosmiehiä, kun on sellainen urkkija kintereillä. Minä sanoin ylivalvojalle: 'En tarvitse ketään saattelijakseni.' Hän katseli minua ilkeästi hymyillen. 'Emme halua nähdä teille mitään tapahtuvan täällä kaivoksilla ollessanne, mr Keating.' 'Mutta ettehän pidä tarpeellisena suojella toisten reportterien henkeä', sanoin minä. 'Emme kylläkään', vastasi hän, 'muttaGazetteon hankkinut itselleen paljon vihamiehiä'. 'Lopettakaa lorunne, mr Cartwright', sanoin minä. 'Aiotteko siis pitää minua silmällä kaiken aikaa täällä ollessani?' 'Voitte asian niin käsittää', vastasi hän, 'jos luulette siitä olevan huviaGazettenlukijoille'».
»Paha juttu, ettemme kohdanneet toisiamme!» virkkoi Hal. »Tai kun edes olisitte kohdannut jonkun punnitustarkastajaryhmämme jäsenen.»
»Ahaa! Tiedättekö jotakin siitä punnitustarkastajajutusta?» huudahti reportteri. »Minulle siitä vihjaistiin — ja siitä johtuu, että olen nyt täällä. Kuulin, että eräs Edström oli ajettu pois, koska hän oli rettelöinyt, ja minä otaksuin tapaavani hänet ja saavani jotakin selkoa.»
Hal ja MacKellar katsahtivat Edströmiin, ja kaikki kolme alkoivat nauraa. »Tässä on miehenne!» sanoi MacKellar.
»Ja tuossa punnitustarkastajanne!» lisäsi Edström viitaten Haliin.
Reportteri kävi heti jälleen työhönsä alkaen uudelleen kysellä. Hän tahtoi käyttää tätä juttua »jatkokertomuksena» seuraavaa päivää varten, pitääkseen Pohjois-Laaksoon kohdistuvaa mielenkiintoa vireillä. Asia koski suoranaisesti onnettomuutta, koska siitä näkyi, mitä Pohjois-Laakson päällysmiehet tekivät, kun heidän olisi tullut pitää huolta kaivosten turvallisuudesta. »Minä kirjoitan sen tänään iltapuolella ja lähetän postitse», lisäsi Keating hymyillen. »Eräs etu on henkilöllä, joka käsittelee toisten vieroksumia asioita — yllättäviä uutisia ei kukaan huoli varastaa.»
2.
Keating meni jälleen puhelimeen kiusaamaan »pitkää linjaa», mutisi sitten jotakin viimeisestä painoksestaan ja palasi Halin luo kyselemään lisää hänen kokemuksistaan. Ennen pitkää hän sai kuulla, kuinka tämä nuori mies oli ensimmäisen kerran yrittänyt toimia asiain julkisuuteen saattajana. Keating nojautui tuolissaan taaksepäin ja nauroi, kunnes koko ruho tärisi, tai lasten kuvakirjain sanontaa käyttäen »hyytelönä hytki».
»Graham!» huudahti hän. »Ajatelkaa, MacKellar, hän kertoi tuon tarinansa Grahamille!»
Skotlantilainen näytti pitävän asiaa yhtä hupaisena. Molemmat selittivät sitten, että Graham oli Pedron sheriffi-hallitsijan omistamanEagle(»Kotka») lehden poliittinen reportteri. Häntä sopi nimittää Alf Raymondin sanomalehtimies-shakaaliksi; ei ollut asiaa, joka olisi tuntunut hänestä liian likaiselta.
»Mutta hän sanoi minulle olevansa Lännen sanomalehtiyhtymän kirjeenvaihtaja!» huudahti Hal.
»Niin onkin», vastasi Billy.
»Käyttääkö siis sanomalehtiyhtymä palveluksessaan 'Y.P.Y:n' urkkijoita?»
Reportteri vastasi kuivasti: »Kunhan opitte paremmin tuntemaan näitä asioita, käsitätte, että sanomalehtiyhtymä vaatii kirjeenvaihtajaltaan ennen kaikkea yksityisomaisuuden kunnioittamista. Jos tämä kunnioitus on mennyt hänen luihinsa ja ytimiinsä, oppii hän helposti erottamaan uutiset toisistaan ja oikein niitä käsittelemään.»
Keating kääntyi skotlantilaisen puoleen. »Sattuuko teillä olemaan kirjoituskone, MacKellar?»
»Onhan se, mutta yhtä vanha ja vaivainen kuin minä itse.»
»Se kelpaa minulle. Kutsuisin tämän nuoren miehen hotelliin, mutta ajattelen, että hänen on paras pysyä poissa kaduilta, mikäli mahdollista.»
»Olette oikeassa. Minä neuvon teitä viemään kirjoituskoneen yläkertaan, missä ei tarvitse pelätä ikkunasta tulevaa luotia.»