»Hyvä Jumala!» huudahti Hal. »Olemmeko Amerikassa vai keskiajanItaliassa?»
»Raymondin valtakunnassa», vastasi MacKellar. »Ampuivat ystäväni Tom Burtonin kuoliaaksi hänen seisoessaan asuntonsa portailla. Hän vastusti täkäläistä koneistoa ja aikoi esittää suurelle valamiehistölle vaalipetoksia koskevia todisteita.»
Keatingin riidellessä »pitkän linjan» kanssa vanha skotlantilainen yritti selittää Halille hänen asemansa vaarallisuutta. Aivan hiljattain oli eräs kaivosmiesten järjestön perustaja piesty keskellä kirkasta päivää ja jätetty tajutonna makaamaan katukäytävälle. MacKellar oli ollut kuulemassa, kuinka rikoksentekijöitä tutkittiin ja kuinka heidät päästettiin vapaiksi — valamiehistön puheenjohtaja näet oli eräs kapakoitsija, eräs Raymondin kätyreitä, ja toiset oikeuden jäsenet olivat meksikolaisia, jotka eivät ymmärtäneet sanaakaan koko toimituksesta.
»Aivan samanlainen kuin Jeff Cottonin minulle lupaama oikeus», huomautti Hal yrittäen heikosti hymyillä.
»Niin», vastasi toinen, »ja varmaa on, että ne voivat toimittaa teidät pois tieltä, jos haluavat. Koko koneisto on heidän hallussaan. Minä tiedän, kuinka kaikki on järjestetty, sillä itsellänikin oli pieni poliittinen toimi, kunnes he huomasivat, etten kelvannut heidän käytettäväkseen.»
Vanha skotlantilainen selitti, että hänet oli valittu rauhantuomariksi ja että hän oli yrittänyt estää poliisia kiskomasta rahoja kaupungin naisilta. Hänet oli pakotettu eroamaan, ja vihamiehet olivat tehneet hänen elämänsä sietämättömäksi. Hiljattain hän oli ollut edistysmielisten ehdokkaana piirituomarin virkaan. Hän kertoi nyt, mitä oli kokenut yrittäessään suorittaa vaalitaistelua kaivosalueella: hänen kiertokirjeensä oli otettu takavarikkoon, tiedoituslehdet oli revitty maahan ja hänen kannattajiaan oli ahdistettu. Asia oli täsmälleen niin kuin Alec Stone, kaivospäällikkö, oli Halille selittänyt. Eräillä kaivoksilla kuuluivat kokoushuoneet yhtiölle, toisissa paikoissa kapakoitsijoille, joiden luotto riippui Alf Raymondista. Niihin muutamiin paikkoihin, joissa oli vuokrattavia kokoushuoneistoja, olivat vallanpitäjät järjestäneet samaan aikaan vapaata musiikkia ja oluen anniskelua pitääkseen joukkoja loitolla MacKellarista.
Billy Keating oli kaiken aikaa sättinyt »pitkää linjaa». Nyt hänen vihdoin onnistui saada puhelu, ja huoneessa syntyi hiljaisuus. »Halloo, Pringle, tekö siellä? Täällä Keating. Saanut ison kertomuksen Pohjois-Laakson onnettomuudesta. Eikö viimeinen painos ole vielä mennyt painoon? Pyytäkää Jim puhelimeen. Halloo, Jim! Onko kirjanne käsillä?» Billy puhui nähtävästi pikakirjoittajalle alkaen esittää Halin kertomusta. Silloin tällöin hän pysähtyi tai toisti jonkin sanan; pari kertaa Hal korjasi yksityiskohtia. Niin asia tuli valmiiksi neljännestunnin kuluessa, ja Keating kääntyi Halin puoleen.
»Kas niin, poikani», sanoi hän. »Suunnilleen tunnin kuluttua kertomuksenne on Western Cityn kaduilla; tänne se saapuu kunhan ehtivät sen puhelimella lähettää. Jos noudatatte neuvoani, poistutte Pedrosta, ennenkuin se tapahtuu!»
3.
Hal ei vastannut mitään Billy Keatingin viimeiseen huomautukseen. Hän oli kuunnellut omaa kertomustaan puhelimeen toistettuna eikä ajatellut omaa nahkaansa, vaan sataaseitsemää miestä ja poikaa, jotka olivat kaivokseen hautautuneet.
»Mr Keating», sanoi hän, »oletteko varma siitä, ettäGazettepainattaa kertomuksen?»
»Hyvä isä!» huudahti Billy. »Mitä varten siis olisinkaan täällä?»
»Niin, nähkääs, minä petyin jo kerran.»
»Osuitte väärään leiriin. Meidän lehtemme on köyhän väen lehti, ja me elämme tällaisesta.»
»Onko mahdollista, että sitä lievennetään?»
»Ei ollenkaan, sen voitte uskoa.»
»Eikö ole mahdollista, että Peter Harrigan estää sen ilmestymästä?»
»Peter Harrigan on tehnyt yrityksensä jo aikoja sitten, poikani.»
»Hyvä», virkkoi Hal. »Mutta sanokaa minulle: tuleeko se tepsimään?»
»Mitä tarkoitatte?»
»Tarkoitan — että kaivos avataan.»
Keating mietti hetkisen. »Pelkään, ettei se paljoakaan vaikuta.»
Hal silmäili häntä ihmeissään. Hän oli pitänyt varmana, että tosiasioiden julkaiseminen pakottaisi yhtiön toimimaan. Mutta Keating selitti, ettäGazettealuki etupäässä vain työkansa, joten sen vaikutus oli verrattain vähäinen. »Lehtemme on iltalehti», selitti hän, »ja kun ihmiset ovat lukeneet valheita koko aamupuolen, on vaikea saada heitä uskomaan totuutta iltapuolella.»
»Mutta eikö uutinen siirry toisiin lehtiin — kautta maan?»
»Me olemme yhteydessä toisten lehtien kanssa, mutta ne ovat samanlaisia köyhänmiehen lehtiä. Jos tapahtuu jotakin aivan kuulumatonta ja me pidämme siitä melua pitkän aikaa, voi sattua, että herätämme huomiota. Joka tapauksessa rajoitamme Lännen sanomalehtiyhtymän salaamien uutisten lukua. Mutta kun on kysymyksessä pieni asia, esimerkiksi miesten kaivokseen sulkeminen, voimme korkeintaan hiukan kiusata Yleistä Polttoaine-Yhtiötä.»
Hal ei ollut päässyt entistä kauemmaksi. »Minun täytyy keksiä jokin toinen keino!» huudahti hän.
»En puolestani ymmärrä, mitä voisitte tehdä», vastasi toinen. Syntyi hiljaisuus; nuori mies painui mietteisiin. »Ajattelin lähteä Western Cityn toimittajien puheille», virkkoi hän hiukan epävarmasti.
»Voin vain kehoittaa teitä säästämään matkarahanne. He eivät huolisi uutisestanne.»
»Entä jos vetoisin kuvernööriin?»
»Hän ei luultavasti ensinkään päästäisi teitä puheilleen. Ja jos päästäisikin, ei kumminkaan ryhtyisi mihinkään toimenpiteisiin. Hän nähkääs ei ole mikään oikea kuvernööri, vaan nukke, joka on asetettu teitä pettämään. Hän liikkuu ainoastaan Harriganin nykäistessä nuorasta.»
»Tiesin luonnollisesti, että hän on Harriganin miehiä. »Mutta —» päätti hän sitten hiukan laimeasti, »mitä sitten voin tehdä?»
Reportterin kasvoihin nousi säälin hymy. »Minä huomaan, että olette ensi kertaa näillä asioilla!» Sitten hän lisäsi: »Olette vielä nuori! Kunhan saatte enemmän kokemusta, jätätte nämä asiat vanhempien henkilöiden hoidettaviksi!» Hal ei kumminkaan huomannut reportterin ivaa. Hän oli kuullut samat sanat kuolettavan vakavasti lausuttuina veljeltään! Sitäpaitsi hän oli vastikään saapunut kauhun tyyssijoilta.
»Mutta ymmärrättehän, mr Keating», huudahti hän, »etten voi istua rauhassa, kun miehet kuolevat kaivokseen!»
»En tiedä, mitä rauhassa-istuminen tekee», vastasi toinen. »Mutta sen tiedän, ettei liikkumisesta koidu teille mitään hyvää.»
Hal kääntyi Edströmin ja MacKellarin puoleen. »Hyvät herrat», sanoi hän, »kuunnelkaa minua hetkinen.» Hänen äänessään oli anova sävy — ikäänkuin hän olisi otaksunut heidän tahallaan kieltäytyvän auttamasta! »Meidän täytyy tehdä jotakin. Meidäntäytyytehdä jotakin! Minä olen kokematon näissä asioissa, mr Keating on oikeassa; mutta te olette niihin perehtyneet. Harkitkaa, hyvät herrat, mitä voidaan tehdä, ja auttakaa minua asian toimeenpanossa!»
Syntyi kauan kestävä hiljaisuus. »Jumala tiesi», sanoi Edström vihdoin.»Ehdottaisin jotakin, jos osaisin.»
»Samoin minä», virkkoi MacKellar. »Te hyökkäätte päin kiviseinää, nuori mies. Hallitus on täällä pelkkä 'Y.P.Y:n' alajaosto. Virkamiehet ovat kelvottomia — yhtiön palvelijoita kaikki tyynni.»
»Hetkinen vielä», virkkoi Hal. »Harkitkaamme asiaa. Otaksukaamme, että meillä olisi oikea hallitus — mihin toimenpiteisiin silloin ryhtyisimme? Veisimme tällaisen asian piirikunnan yleiselle syyttäjälle, eikö niin?»
»Epäilemättä», sanoi MacKellar.
»Te mainitsitte hänet jo aikaisemmin», sanoi Hal. »Hän uhkasi syyttää jotakin kaivoksen ylivalvojaa vaalipetoksesta, eikö niin?»
»Se tapahtui hänen vaaliehdokkaana ollessaan», sanoi MacKellar.
»Ahaa! Muistuu mieleeni, mitä sanoi Jeff Cotton — että hän on ystävällinen kaivosmiehille puheissaan ja yhtiöille teoissaan.»
»Niin on laita», virkkoi toinen kuivasti.
»Hyvä», virkkoi Hal. »Eikö minun pidä kumminkin käydä hänen luonaan edes koettamassa? Eihän tiedä, vaikka hänen rinnassaan sittenkin olisi sydän.»
»Tässä ei tarvita sydäntä», huomautti MacKellar, »vaan selkärankaa».
»Mutta sittenkin pitäisi asia saattaa hänen tietoonsa. Ellei hän tahdo mitään tehdä, niin onpahan ainakin tiedettynä, ja siitä tulee teille toinen uutinen, eikö totta, mr Keating?»
»Epäilemättä», vastasi reportteri. »Mihin aiotte häntä kehoittaa?»
»Jättämään asian suuren valamiehistön käsiteltäväksi ja syyttämäänPohjois-Laakson päällysmiehiä.»
»Siihen kuluisi kuitenkin pitkä aika; kaivoksessa olevat miehet eivät pelastuisi.»
»Heidät voisi pelastaa uhkaus, että tullaan niin menettelemään.»
MacKellar virkkoi: »En usko, että Dick Parkerin uhkaus paljoakaan merkitsisi. Päällysmiehet tietävät voivansa estää hänen toimenpiteensä.»
»Mutta eikö ole ketään muuta? Eikö minun pitäisi yrittää kääntyä oikeuden puoleen?»
»Minkä oikeuden?»
»En tiedä. Sanokaa te!»
»Alhaalta aloittaakseni», virkkoi skotlantilainen, »on ensinnäkin rauhantuomari».
»Kuka on rauhan tuomarina?»
»Jim Anderson, välskäri. Hän on samanlainen kuin kaikki muut rauhantuomarit — elää pienistä lahjuksista.»
»Onko olemassa korkeampi oikeus?»
»On, piirioikeus; siinä on tuomarina Denton. Hän on yhtiön neuvonantajan Vaglemanin liikekumppani. Mitä luulette hänestä hyötyvänne?»
»Uskon tosiaankin tarttuvani oljenkorsiin», sanoi Hal. »Mutta niinhän sanotaan hukkuvan tekevän. Joka tapauksessa menen tapaamaan noita henkilöitä. Kenties keksin heidän joukostaan sellaisen, joka suostuu toimimaan. Eihän siitä voi ainakaan vahinkoa olla!»
Toiset olivat kuitenkin sitä mieltä, että vahinkoa voisi tapahtua, ja kokivat saada Halin uskomaan uhkaavan pieksemisen tai ammutuksi joutumisen vaaraan. »Ne tekevät sen!» huudahti MacKellar. »Eikä heille koidu siitä yhtään hankaluutta — näyttävät toteen, että teitä on lyönyt joku humalainen italialainen naisesta tapellessanne.»
Hal pysyi kuitenkin itsepintaisesti aiheessaan; hän otaksui asiasta suoriutuvansa, ennenkuin viholliset ehtivät toteuttaa suunnitelmiansa. Hän ei tahtonut ottaa ketään mukaansa; hänellä oli tärkeämmät tehtävät Edströmille ja Keatingille — MacKellar taas ei kyennyt liikkumaan kyllin nopeasti. Hal kehoitti Edströmiä menemään postikonttoriin hakemaan kirjeen ja heti vaihtamaan setelit. Hän aikoi sepittää valalliset selitykset ja viedä ne kuvernöörille, elleivät täkäläiset viranomaiset suostuisi toimimaan. Siihen hän tarvitsi rahoja. Sillävälin piti Billy Keatingin kirjoittaa punnitustarkastajan tarina ja saapua parin tunnin kuluttua American hotelliin saamaan velallisten selitysten jäljennöksetGazetteavarten.
Hal oli yhä vielä puettuna niihin kaivosmiehen vaatteisiin, jotka hänellä oli ollut yllään Edströmin luona sinä iltana, jolloin hänet oli pidätetty. Hän ei kumminkaan suostunut lainaamaan MacKellarilta parempaa pukua, koska tiesi, etteivät vanhan skotlantilaisen vaatteet hänelle sopineet ja että olisi parempi esiintyä aito kaivosmiehenä kuin huonosti puettuna herrana.
Kun asiat oli niin päätetty, lähti Hal kadulle, missä hampaittenrikkoja Pete Hanun alkoi jälleen häntä seurata. Nuori kaivosmies alkoi yhtäkkiä juosta, toinen teki samoin, ja niin he molemmat kiitivät katua, katselijain isoksi ihmeeksi. Hal oli harjoitellut pikajuoksua, ja Pete oli varmaan iloinen, ettei yleisen syyttäjän asunto ollut kovin kaukana.
4.
Viraston ulommassa huoneessa oleva kirjuri sanoi mr Richard Parkerilla olevan kiireellisiä töitä. Hal ei ollut siitä pahoillaan, koska sai hiukan hengähtämisaikaa. Kirjuri katseli uteliaana huohottavaa, punoittavaa nuorukaista, mutta Hal ei antanut mitään selitystä, ja hammastensärkijä odotti ulkona.
Mr Parker otti tulijan vastaan parin minuutin kuluttua. Hän oli hyvinruokittu herrasmies; hänen rehevä leukansa oli äsken ajeltu ja puuteroitu. Hänen pukunsa sopi hyvin, paidanrinnus oli hohtavan valkoinen, ja koko hänen olemuksensa puhui »hyvinvoivasta» henkilöstä. Pöydällä oli papereita, ja hän näytti syventyneen jotakin miettimään.
»Mitä haluatte?» kysyi hän sitten nopeasti katsahtaen nuoreen kaivosmieheen.
»Otaksun puhuvani Pedro Countyn yleiselle syyttäjälle?»
»Olette oikeassa.»
»Mr Parker, oletteko tullut kääntäneeksi huomiotanne Pohjois-Laakson kaivosonnettomuuden yhteydessä oleviin seikkoihin?»
»En», vastasi mr Parker. »Miksi olisinkaan?»
»Minä tulen sieltä ja voin antaa teille tietoja, jotka kenties herättävät teissä mielenkiintoa. Sataseitsemän miestä on hautautunut kaivokseen, jonka yhtiön virkailijat ovat sulkeneet, siten saattaen heidät tuhon omiksi.»
Mr Parker siirsi papereitaan ja tarkasteli vierastaan raskaiden silmäluomiensa alitse. »Mistä sen tiedätte?»
»Lähdin sieltä muutamia tunteja sitten. Kaikki kaivoksessa työskentelevät tietävät, että on niin laita.»
»Puhutteko kuulemianne?»
»Minä puhun asioista, jotka olen itse nähnyt. Minä näin onnettomuustapauksen ja näin, kuinka kaivoksen aukko peitettiin laudoilla ja purjekankaalla. Tunnen miehen, joka ajettiin pois tänä aamuna, koska oli valittanut tuuletuslaitoksen käyntiinpanon viivästyvän. Räjähdyksestä on kulunut jo kolme päivää, mutta mitään ei ole vielä tehty.»
Mr Parker esitti sarjan kysymyksiä terävään, epäluuloiseen tapaan kuten ainakin syyttäjät. Hal ei kumminkaan siitä huolinut; olihan miehen velvollisuus ottaa asioista selkoa.
Sitten mr Parker kysyi, kuinka voisi saada Halin tiedonannot todistetuiksi.
»Teidän täytyy lähteä sinne», kuului vastaus.
»Sanotte työmiesten olevan selvillä asioista. Mainitkaa minulle muutamia nimiä.»
»Minulla ei ole oikeutta mainita heidän nimiänsä, mr Parker.»
»Mitä oikeutusta siihen tarvitsette? Kertovathan he asiat minulle?»
»Voivat kertoa, mutta voivat jättää kertomattakin. Eräs mies on jo erotettu työstä; kaikki eivät mieli menettää ansiotansa.»
»Otaksutteko, että lähden sinne vain minulle esittämienne huhujen perusteella?»
»Minä en esitä teille huhuja. Tarjoan valallisen selitykseni.»
»Mutta enhän teitä tunne!»
»Te tiedätte, että olen ollut työssä Pohjois-Laaksossa — joka tapauksessa voitte asian todeta käyttämällä puhelinta. Nimeni on Joe Smith; minä olin aputyöläisenä numero kahdessa.»
Mr Parker ei kumminkaan pitänyt tuota tyydyttävänä. Hänen aikansa oli kallista, ja hän vaati tietoonsa tehtyjen ilmoitusten todistajain nimet, ennenkuin lupasi lähteä Pohjois-Laaksoon.
»Minä tarjoan teille valallisen selitykseni!» huudahti Hal. »Vakuutan tietäväni, että rikos on tapahtumassa, — että sataseitsemän ihmishenkeä tuhoutuu. Ettekö pidä sitä riittävänä syynä tutkimuksenkaan toimeenpanemiseen?»
Yleinen syyttäjä vastasi jälleen haluavansa suorittaa velvollisuutensa, haluavansa suojella työmiesten oikeuksia, mutta vaati mainitsemaan todistajien nimiä, koska ei voinut toimia »umpimähkään». Hal oli ihmeissään. Hakiko mies vain veruketta voidakseen olla mitään tekemättä, vai oliko mahdollista, että valtion virkamies voi auttaa yhtiötä saamaan selville »rauhanhäiritsijöiden» nimiä?
Epäluulostaan huolimatta Hal päätti tarjota miehelle niin hyvät mahdollisuudet kuin suinkin voi. Hän kertoi koko onnettomuuden, kuljetti mr Parkeria kerallaan, näytti hänelle kaivoksen suulle kerääntyneet epätoivoiset naiset ja säikähtyneet lapset, joita torjuttiin pampuin ja revolverein. Hän mainitsi nimeltä perhekunnan toisensa jälkeen, leskiä, äitejä ja orpolapsia. Hän kertoi, kuinka kaivosmiehet olivat vaatimalla vaatineet tilaisuutta saada uskaltaa oman henkensä kumppanien pelastamiseksi. Hän antautui omien tunteittensa valtaan, pyysi kiihkeästi kärsivien ystäviensä puolesta.
»Kuulkaa, nuori mies», keskeytti yleinen syyttäjä hänen kaunopuheisen esityksensä, »kauanko olette työskennellyt Pohjois-Laaksossa?»
»Suunnilleen kymmenen viikkoa.»
»Entä kuinka kauan olette ollut kaivostöissä yleensä?»
»Olin ensimmäistä kertaa.»
»Luuletteko oppineenne kymmenessä viikossa niin paljon, että voitte syyttää 'murhaajiksi' miehiä, jotka ovat kaiken ikänsä opetelleet sitä ammattia?»
»Sanoin teille jo», huudahti Hal, »ettei se ole vain minun mielipiteeni; se on vanhimpien ja kokeneimpien kaivosmiesten mielipide. Vakuutan teille, ettei ole tehty mitään miesten pelastamiseksi. Päällysmiehet eivät välitä mitään työmiehistään. Erään heistä, Alec Stonen, kuultiin sanovan ihmisjoukossa: 'Hiiteen miehet! Pelastakaa muulit!'»
»Kaikki ovat kiihdyksissä», selitti mr Parker. »Kukaan ei voi ajatella säännöllisesti — ette te itsekään. Kun kaivos on tulessa ja tuli leviää niin laajalle, ettei sitä saada sammumaan —»
»Kuinka tiedätte sen leviävän niin laajalle, mr Parker?»
»Kuinka itse tiedätte, ettei se leviä?»
Oltiin vaiti. »Minun ymmärtääkseni pitäisi kaivostentarkastajan apulaisen olla siellä», virkkoi yleinen syyttäjä äkkiä. »Mikä on hänen nimensä?»
»Carmichael», vastasi Hal.
»Mitä sanoo asiasta hän?»
»Häneen vetoamisen vuoksi ajettiin kaivoksilta pois eräs mies,Huszar-niminen.»
»Niin», virkkoi mr Parker — ja hänen ääneensä tuli sävy, josta Hal huomasi hänen keksineen verukkeensa — »niin, asia kuuluu Carmichaelille; minulla ei ole oikeutta siihen puuttua. Jos hän tulee kehoittamaan minua kannetta nostamaan, teen sen — muussa tapauksessa en. Siinä kaikki, mitä minulla on asiasta sanottavana.»
Hal nousi. »Hyvä, mr Parker», sanoi hän. »Minä olen esittänyt teille tosiasiat. Minulle sanottiin, ettette tulisi mitään tekemään, mutta minä tahdoin antaa teille tilaisuuden. Nyt lähden kuvernöörin luo vaatimaan teitä erotettavaksi!» Sen sanottuaan nuori kaivosmies lähti virastosta.
5.
Hal kulki katua alaspäin hotelliin, missä oli pika- ja konekirjoitusta ammattinaan harjoittava henkilö. Kun tämä nuori nainen huomasi, mikä oli asiana, hänen sormensa vapisivat huomattavasti. Hän ei kumminkaan kieltäytynyt tehtävää suorittamasta, ja Hal esitti Pohjois-Laakson kaivosaukon sulkemiseen liittyviä seikkoja anoen Enos Cartwrightin ja Alec Stonen pidättämistä. Sitten hän kertoi, kuinka oli tullut punnitustarkastajan virkaan valituksi ja kuinka häneltä oli kielletty pääsy vaakahuoneeseen, ja vaati kaikkea käytettävissään olevaa lainopillista sanastoa viljellen Enos Cartwrightia ja James Petersiä, Pohjois-Laakson ylivalvojaa ja vaakamestaria, pidätettäviksi näiden rikosten vuoksi. Toisessa valallisessa selityksessään hän kertoi, kuinka aluepäällikkö Jeff Cotton oli pidättänyt hänet yöllä, pahoinpidellyt ja sulkenut vankilaan kuudeksineljättä tunniksi ilman mitään vangitsemismääräystä tai syytettä; vihdoin, että Jeff Cotton, Pete Hanun ja kaksi muuta tuntematonta henkilöä olivat laittomasti ajaneet hänet pois Pohjois-Laakson kaupungista. Viimeksimainitun asian vuoksi hän vaati vangittaviksi Jeff Cottonin, Pete Hanunin ja kaksi mainitsemaansa tuntematonta henkilöä.
Ennenkuin tämä tehtävä oli suoritettu, saapui Billy Keating tuoden viisikolmatta dollaria, jotka Edström oli saanut postikonttorista. He löysivät julkisen notaarin, jonka edessä Hal valallisesti vahvisti molemmat asiakirjat, ja kun paperit oli asianmukaisesti kirjoihin merkitty ja varustettu valtion leimoilla, jätti Hal jäljennökset Keatingille. Billy, jonka mielestä Pedro oli helvetti kaupungikseen, ei luottanut paikalliseen postitoimistoon, vaan kiiruhti tavoittamaan postijunaa, jonka oli määrä kohta saapua. Palatessaan kadulle he huomasivat henkivartiostonsa lisääntyneen: lisäksi oli tullut eräs humalaiselta näyttävä mies, joka ei yrittänytkään salata aikeitaan.
Hal kääntyi kulman taakse toimistoon, jonka kilvestä luettiin: »J.W.Anderson, Rauhantuomari.»
Jim Anderson, hevoslääkäri, istui huoneessaan pulpettinsa ääressä. Hän oli ennen virkapukuunsa verhoutumista ilmeisesti purrut tupakkaa; hänen punertavissa viiksissään näkyi vielä tupakanpurun jälkiä. Hal otti huomioon sellaisia yksityiskohtia yrittäen punnita onnistumismahdollisuuksiaan. Hän esitti Pohjois-Laaksossa kokemiaan loukkauksia koskevan valallisen selityksen ja istui odottaen Hänen Kunnianarvoisuutensa lukiessa paperia tuskallisen hitaasti.
»Mitä te oikeastaan tahdotte?» kysyi mies vihdoin.
»Tahdon Jeff Cottonin pidättämismääräystä.»
Toinen silmäili häntä hetkisen. »Kuulkaa, nuori mies», sanoi hän.»Sellaista määräystä ei täältä anneta.»
»Miksi ei?»
»Siksi, että Jeff Cotton on varasheriffi; hänellä oli oikeus pidättää teidät.»
»Pidättää minut ilman määräystä?»
»Mistä tiedätte, oliko hänellä määräys vai ei?»
»Hän tunnusti minulle, ettei ollut.»
»Olipa hänellä määräys tai ei, joka tapauksessa oli hänen asiansa pitää huolta järjestyksestä kaivoksilla »
»Tarkoitatteko, että hän voi tehdä kaivoksilla mitä hyväksi näkee?»
»Minä tarkoitan, ettei ole asiani kysymykseen puuttua. Minkätähden ette käynyt Si Adamsin puheilla?»
»Eivät antaneet minulle tilaisuutta tavata häntä.»
»Niin», virkkoi toinen, »minä en voi tehdä mitään hyväksenne. Saatte itse pitää huolen asiastanne. Millaiseksi muodostuisikaan kurinpito kaivoksilla, jos jokainen potkunsaanut mies voisi tänne tultuaan toimittaa aluepäällikön vangituksi?»
»Aluepäällikkö siis voi toimia laista välittämättä?»
»Sitä en ole sanonut.»
»Otaksukaamme, että hän murhaisi jonkun — antaisitteko siinä tapauksessa pidätysmääräyksen?»
»Tietysti, jos kysymyksessä olisi murha.»
»Ja jos tietäisitte hänen olevan aikeissa murhata — yrittäisittekö häntä siitä estää?»
»Epäilemättä.»
»Tässä on teille toinen valallinen selitys», sanoi Hal vetäen esiin kaivoksen sulkemista koskevan asiakirjan. Huoneessa vallitsi hiljaisuus tuomari Andersonin syventyessä lukemaan.
Luettuaan hän pudisti jälleen päätänsä. »Ei, te ette voi saada täältä sellaista määräystä.»
»Miksi en?»
»Koska ei ole minun asiani hoitaa kivihiilikaivoksen asioita. Minä en niitä ymmärrä, ja tekisin itsestäni houkkion, jos yrittäisin selittää, kuinka heidän tulee liikettään hoitaa.»
Hal kiisteli hänen kanssaan. Voivatko yhtiön virkailijat kivihiilikaivosta hoitaessaan käsitellä miehiään miten tahtoivat, koska muka vain hoitivat liikettään? Tällaisessa tapauksessa oli heidän käsissään sadanseitsemän miehen ja pojan henki; voiko tosiaankin olla laita niin, ettei lailla ollut mitään sanomista tässä tapauksessa? Mutta mr Anderson pudisti vain päätänsä; ei ollut hänen asiansa puuttua kysymykseen. Hal voi mennä oikeustaloon tiedustelemaan tuomari Dentonilta. Niin Hal keräsi valalliset selityksensä ja lähti jälleen kadulle, missä nyt odotti kolme epäilyttävännäköistä miestä lähteäkseen häntä saattelemaan.
6.
Piirikunnan oikeus piti parhaillaan istuntoa, ja Hal istui hetken oikeussalissa tuomari Dentonia odottaen. Hän näki jälleen edessään rehevän ja hyvinruokitun herrasmiehen, jonka punakat kasvot paistoivat mustan silkkikauhtanan yläpuolella. Nuori kaivosmies huomasi katselevansa epäluuloisesti sekä kauhtanaa että kasvoja. Oliko tosiaankin laita niin, että Hal oli muuttumassa kyynilliseksi ja alkoi menettää uskoa lähimmäisiinsä? Siinä tuomaria katsellessaan hän ajatteli, ettei ollut hätäkään istua tuomarintuolissa, kun liiketoveri esiintyi tuolin edessä kivihiiliyhtiön neuvonantajana!
Väliajalla Hal puhutteli sihteeriä ja sai kuulla, että tuomari oli tavattavissa puoli viiden aikaan; mutta pian senjälkeen tuli saliin Pete Hanun, joka kuiskasi jotakin sihteerille. Sihteeri silmäili Halia ja meni sitten kuiskaamaan jotakin tuomarille. Puoli viiden aikaan, kun istunto oli julistettu päättyneeksi, tuomari nousi ja vetäytyi yksityiseen virkahuoneistoonsa, ja kun Hal tiedusteli sihteeriltä, ilmoitti viimeksimainittu hänelle, ettei tuomarilla ollut aikaa päästää häntä puheilleen.
Hal ei kumminkaan vääjännyt niin vähästä. Oikeussalista johti käytävään sivuovi, ja Hal huomasi sihteerin kanssa kiistellessään tuomarin punakkain kasvojen vilahtavan ohi.
Hän lähti niitä takaa-ajamaan. Hän ei huutanut eikä aikaansaanut minkäänlaista häiriötä, vaan ehdätti luo ja virkkoi rauhallisesti: »Tuomari Denton, minä vetoon teihin saadakseni oikeutta!»
Tuomari kääntyi ja katseli häntä, kasvoissa ärtynyt ilme. »Mitä minulta tahdotte?»
Hetki oli pulmallinen, sillä Pete Hanun oli Halin kintereillä, ja tuomarin olisi vain tarvinnut nyökätä, jotta Pete olisi käynyt kiinni Halin kaulukseen. Mutta tuomari suostui yllätettynä keskustelemaan nuoren kaivosmiehen kanssa, ja salapoliisi epäröi väistyen sitten pari askelta taaksepäin.
Hal toisti anomuksensa. »Teidän kunnianarvoisuutenne, Pohjois-Laakson kaivoksessa on tänä hetkenä sataseitsemän miestä ja poikaa kuoleman kielissä. Heidät surmataan, ja minä yritän pelastaa heidän henkeänsä.»
»Nuori mies», virkkoi tuomari, »tärkeä asia vaatii minua poistumaan».
»Hyvä», vastasi Hal, »minä lähden kanssanne ja kerron teille mennessämme». Hän ei suonut »Hänen kunnianarvoisuudelleen» tilaisuutta sanoa, miellyttikö sellainen asian järjestely häntä vai ei. Hän lähti tuomarin keralla, ja Pete Hanun ja kaksi muuta miestä seurasivat suunnilleen kymmenen askelen päässä jäljessä.
Hal kertoi asian niinkuin oli sen kertonut mr Richard Parkerille ja sai saman vastauksen. Sellaisia seikkoja ei ollut helppo ratkaista; ne tuskin kuuluivat tuomarin tehtäviin. Kaivoksilla oli valtion viranomainen, jonka tuli ratkaista, tapahtuiko lainrikkomusta.
Hal kertoi jälleen, että mies, joka oli esittänyt valituksen mainitulle viranomaiselle, oli ajettu pois kaivoksilta. »Minä jouduin samoin poisajetuksi, teidän kunnianarvoisuutenne.»
»Minkätähden?»
»Kukaan ei minulle sanonut minkätähden.»
»Mitä loruilette, nuori mies! Eihän miehiä ajeta pois sanomatta syytä!»
»Ajetaan kyllä, teidän kunnianarvoisuutenne! Vähän aikaisemmin sulkivat minut vankilaan, missä minua pidettiin kuusineljättä tuntia ilman minkäänlaista oikeutusta.»
»Jotakin teidän on täytynyt tehdä!»
»En tehnyt mitään muuta kuin että kaivosmiesten muodostama komitea valitsi minut punnitustarkastajaksi.»
»Punnitustarkastajakseen?»
»Niin, teidän kunnianarvoisuutenne. Minulle on kerrottu, että on olemassa laki, jonka mukaan yhtiön tulee sallia miesten valitseman ja palkkaaman henkilön pitää silmällä, että miesten vaunut punnitaan oikein. Eikö olekin niin laita.»
»On, luullakseni.»
»Ja on määrätty rangaistus, jos yhtiö kieltäytyy?»
»Laki määrää aina jonkin rangaistuksen, nuori mies.»
»Minulle kerrottiin, että tuo laki on ollut voimassa jo viisi-kuusitoista vuotta ja että rangaistukseksi määrätty sakko on viidenkolmatta ja viidensadan dollarin väliltä. Se on asia, josta ei käy kiisteleminen, teidän kunnianarvoisuutenne — miehet ilmoittivat ylivalvojalle tahtovansa palkata minut siihen virkaan, mutta kun sitten lähdin vaakahuoneeseen, ei minua päästetty lähellekään; sitten minut pidätettiin ja suljettiin vankilaan ja vihdoin ajettiin pois kaivoksilta. Olen laatinut näistä asioista valalliset selitykset ja luulen oikeudenmukaisesti voivani vaatia syyllisiä pidätettäviksi.»
»Voitteko todistaa väitteenne oikeiksi?»
»Voin, teidän kunnianarvoisuutenne. Eräs komiteaamme kuuluva mies, John Edström, on nykyjään Pedrossa, koska häntä ei päästetä takaisin taloon, jonka hän on vuokrannut suorittaen vuokrasumman. Toinen, Mikko Sikoria, on hänkin ajettu pois kaivoksilta. Pohjois-Laaksossa on paljon muitakin, jotka tuntevat koko jutun.»
Oltiin vaiti. Tuomari Denton katseli ensimmäisen kerran nuorta kaivosmiestä, joka kulki hänen vierellään. Sitten hän kurtisti kulmansa juhlalliseen ajatukseen, ja hänen äänensä muuttui syväksi ja merkitseväksi. »Minä otan asian harkittavaksi. Mikä on nimenne, ja missä asutte?»
»Joe Smith, teidän kunnianarvoisuutenne. Minä asun MacKellarin luona, mutta en tiedä, kuinka kauan voin siellä vielä olla. Yhtiön urkkijat vahtivat taloa kaiken aikaa.»
»Joutavia!» virkkoi tuomari kärsimättömästi.
»Tälläkin hetkellä seuraa kolme niistä kintereillämme», sanoi Hal. »Eräs niistä on sama Pete Hanun, joka auttoi minua Pohjois-Laaksosta karkotettaessa. Jos käännätte päätänne, näette heidät jäljessämme.»
Muhkea tuomari ei kuitenkaan kääntänyt päätään.
»Minulle on sanottu», jatkoi Hal, »että henkeni joutuu vaaraan, jos menettelen niinkuin nyt menettelen. Otaksun, että minulla on oikeus pyytää suojaa.»
»Mitä tahdotte minun tekevän?»
»Ensinnäkin toivon teidän pidättävän nuo miehet, jotka kulkevat kintereilläni.»
»Ei ole minun asiani toimittaa sellaisia pidätyksiä. Teidän tulee kääntyä poliisiviranomaisten puoleen.»
»Minä en näe yhtäkään poliisimiestä. Sanokaahan minulle, mistä sellaisen löydän.»
Niin ankara itsepintaisuus alkoi olla liikaa hänen kunnianarvoisuudelleen. »Nuori mies, te olette varmaan lukenut roskaromaaneja, ja ne ovat käyneet hermoillenne!»
»Mutta miehet ovat tuossa takanani, teidän kunnianarvoisuutenne.Katsokaa!»
»Sanoin jo, ettei se ole minun tehtäväni, nuori mies!»
»Mutta voinhan joutua surmatuksi, ennenkuin tapaan poliisimiehen, teidän kunnianarvoisuutenne!»
Hänen kunnianarvoisuuttaan ei tuo mahdollisuus näyttänyt ollenkaan liikuttavan.
»Ja teidän harkitessanne näitä asioita miehet kuolevat kaivokseen!»
Taaskaan ei kuulunut mitään vastausta.
»Minulla on tässä muutamia valallisia selityksiä», sanoi Hal.»Tahdotteko ottaa ne?»
»Voitte jättää ne minulle, jos haluatte», sanoi toinen.
»Ettekö vaadi niitä?»
»En ole vielä vaatinut.»
»Vielä eräs kysymys — jos sallitte, teidän kunnianarvoisuutenne. Voitteko sanoa, mistä täällä löydän kunniallisen lakimiehen — miehen, joka ottaa ajaakseen asiaani Yleistä Polttoaine-Yhtiötä vastaan?»
Oltiin vaiti, kauan. Tuomari Denton, mr Vaglemanin liikekumppani, tuijotti suoraan eteensä kävellessään. Hänen mielessään voi esiintyä monimutkaisia asioita, mutta hänen piirteensä eivät mitään sellaista ilmaisseet. »Ei, nuori mies», sanoi hän vihdoin, »ei ole minun asiani antaa teille sellaisia neuvoja». Samassa tuomari käännähti ja meni klubiinsa.
7.
Hal seisoi ja katseli muhkeata miestä, kunnes hän katosi näkyvistä. Sitten hän kääntyi ja kulki pysähtyneiden urkkijain ohi. Hän silmäili heitä jäykästi, mutta ei virkkanut mitään. Miehet seisoivat hekin ääneti tuijottaen, ja lähtivät jälleen liikkeelle Halin ehdittyä suunnilleen kymmenen askelen päähän.
Tuomari Denton oli maininnut poliisin, ja kun Hal samassa huomasi tulleensa raatihuoneen luo, johtui hänen mieleensä, että oli kenties soveliasta saattaa tämä vainoamisjuttu Pedron pormestarin tietoon. Hän ihmetteli itsekseen, millainen saattoi olla tällaisen pesän korkein viranomainen, ja saapui asiasta tiedusteltuaan mr Ezra Perkinsin virkahuoneeseen. Pormestari oli lempeäeleinen pieni herra, joka oli harjoittanut hautausliikettä, ennenkuin muuttui demokraattisen »koneiston» kokkakuvioksi.
Hän istui tuolissaan hermostuneesti sormien hyvinhoidettua ruskeata partaansa ja yrittäen kiemurrella irti siitä pulmasta, johon Hal hänet saattoi. Niin, voihan olla mahdollista, että nuorta kaivosmiestä kadulla seurattiin, mutta riippui olosuhteista, oliko se lainmukaista vai ei. Jos hän oli aiheuttanut häiriötä Pohjois-Laaksossa ja jos oli syytä otaksua hänen suunnittelevan kolttosia, niin yhtiö epäilemättä tahtoi pitää häntä silmällä. Mutta Pedro oli lakia ja oikeutta harrastava kaupunki, ja pormestari lupasi suojella hänen oikeuksiaan, jos hän käyttäytyi moitteettomasti.
Hal vastasi mainitsemalla mitä oli sanonut MacKeller: että miehiä piestiin kaduilla keskellä päivää. Siihen mr Perkins vastasi, että tapauksista ei oltu saatu täyttä selvyyttä ja että ne olivat sattuneet ennen hänen pormestarikautensa alkua. Hän oli uudistusmielinen ja oli antanut keskuspoliisille nimenomaisen määräyksen, ettei sellaista saanut enää sattua.
»Lähdettekö nyt kanssani poliisikamariin antamaan määräyksiä?» kysyiHal.
»En pidä sitä tarpeellisena», vastasi mr Perkins.
Hän näytti olevan sitäpaitsi kotiin lähtemässä. Hän oli säälittävä pieni nakertaja, ja oli häpeä häntä kiusata, mutta Hal viipyi sittenkin hänen luonaan vielä parikymmentä minuuttia väitellen ja kehoittaen — kunnes pikku nakertaja vihdoin poukahti ovelle ja pakeni automobiilissään. »Voitte itse mennä poliisikamariin», olivat hänen viimeiset sanansa, kun hän pani koneen liikkeeseen, ja Hal päätti noudattaa kehoitusta. Hänellä ei ollut enää mitään toivoa, mutta hän oli joutunut jonkinlaisen itsepintaisen raivon valtaan. Hän ei tahtonut vääjätä.
Eräs ohikulkija tiesi hänelle sanoa, että poliisin päämaja oli samassa rakennuksessa, sisäänkäytävä kulman takana. Hal meni sinne ja tapasi virkapukuisen miehen kirjoittamassa pulpetin ääressä. Mies sanoi poliisipäällikön lähteneen »vähän kävelemään». Hal istuutui odottamaan ikkunan luo, josta voi nähdä kadulla odottelevat kolme vainoojaansa.
Pulpetin ääressä oleva mies kirjoitti edelleen, mutta katsahti tavan takaa nuoreen kaivosmieheen vihaisesti, kuten ainakin amerikkalainen poliisimies alempaan luokkaan kuuluvaan henkilöön. Hal ei ollut sellaista ennen kokenut ja huomasi nyt yhtäkkiä katuvansa, ettei ollut lainannut MacKellarin vaatteita. Poliisilta kenties olisi jäänyt huomaamatta, etteivät ne hänelle sopineet.
Poliisipäällikkö saapui. Hänen sininen virkapukunsa peitti tanakkaa ruhoa, ja hänen viiksensä osoittivat, että kävelylläolo oli johtanut hänet oluen läheisyyteen. »Mikä asiana, nuori mies?» kysyi hän suunnaten katseensa Haliin.
Hal selitti asiansa.
»Mitä tahdotte minun tekevän?» kysyi poliisipäällikkö selvästi vihamieliseen sävyyn.
»Pyydän teitä estämään noita miehiä minua seurailemasta.»
»Kuinka voin heidät siitä estää?»
»Voitte vangita heidät, jos se käy välttämättömäksi. Voin osoittaa heidät teille, jos käytte tänne ikkunaan.»
Poliisipäällikkö ei liikahtanutkaan. »Otaksun, että heillä on jokin syy, jos kerran teitä seurailevat. Oletteko rettelöinyt kaivoksilla?» Hän esitti kysymyksensä äkillisen voimakkaasti, ikäänkuin hänen mieleensä olisi johtunut, että Hal oli vangittava.
»En», vastasi Hal puhuen niin terhakasti kuin voi, »en tosiaankaan, minä en ole rettelöinyt. Olen vain vaatinut oikeuksiani.»
»Kuinka voin tietää, mitä olette tehnyt?»
Nuori kaivosmies oli halukas vastaamaan, mutta toinen keskeytti heti. »Käyttäytykää moitteettomasti ollessanne tässä kaupungissa, nuori mies, muistakaa se! Jos niin teette, ei kukaan teitä ahdista.»
»Ovat jo uhanneet minua ahdistaa», vastasi Hal.
»Mitä ovat sanoneet?»
»Sanoivat, että minulle voi jotakin sattua pimeänä yönä.»
»Niin, niinhän voikin — voitte kaatua ja loukata nokkanne.»
Poliisipäällikköä huvitti oma leikinlasku, mutta vain hetkisen.»Ymmärrättekö, nuori mies, te saatte oikeutenne tässä kaupungissa,mutta me emme pidä agitaattoreista emmekä väitä pitävämme.Ymmärrättekö?»
»Nimitättekö henkilöä agitaattoriksi, jos hän vaatii laillisia oikeuksiaan?»
»Minulla ei ole aikaa väitellä kanssanne, nuori mies. Ei ole helppoa pitää yllä järjestystä kaivoksilla, ja minulla ei ole halua puuttua siihen asiaan. Otaksun, että yhtiön salapoliiseilla on tässä kaupungissa samat oikeudet kuin teillä.»
Oltiin vaiti. Hal huomasi, ettei auttanut enempää keskustella poliisipäällikön kanssa. Hän näki nyt ensimmäisen kerran amerikkalaisen poliisimiehen sellaisena kuin hän ilmenee kapinoivalle työmiehelle, ja tämä kokemus tuntui hänestä erittäin opettavalta. Hänen sydämensä oli täynnä dynamiittia, kun hän palasi kadulle, ja dynamiitin määrää ei suinkaan vähentänyt Pete Hanunin ja kahden muun veikon ivallinen hymy.
8.
Hal arveli nyt tyhjentäneensä kaikki Pedron kaupungin tarjoamat lailliset mahdollisuudet; poliisipäällikkö ei ollut maininnut ketään toista, jonka luo hän olisi voinut lähteä, ja niin ei näyttänyt olevan muuta neuvoa kuin palata MacKellarin luo ja odottaa, kunnes Western Cityn yöjuna tulisi. Hän aikoi jälleen juoksuttaa vainoojiansa purkaakseen siten edes osan kiukkuansa, mutta huomasi miesten arvanneen tämän tempun. Tuli näet automobiili, johon kaikki kolme nousivat. Hal ei tahtonut olla Pekkaa pahempi, vaan otti ajurin, ja niin palasi koko retkikunta komeasti MacKellarin asunnolle.
Hal havaitsi vanhan raajarikkoisen olevan kiihtyneessä mielentilassa. Koko iltapuolen oli puhelinkello kilissyt; henkilö toisensa jälkeen oli häntä varoittanut — toiset pyytäneet, toiset solvanneet. Oli selvää, että vanha mies oli eräistä riippuvainen, mutta hän ei antanut itseään säikyttää eikä tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä, että Hal menisi hotelliin junanlähtöön saakka.
Sitten palasi Keating tuoden kuohuttavia uutisia. Yleisen Polttoaine-Yhtiön ylijohtaja Schulman oli toimittanut lähettinsä häntä etsimään ja oli saanut hänet vihdoin toimistoonsa, missä oli häntä vuoroin imarrellut, vuoroin uhannut. Cartwright oli yrittänyt puhelimessa vakuuttaa Keatingille, että hän oli tehnyt yhtiölle vääryyttä. Cartwright oli kertonut Keatingille, kuinka Hal muka oli yrittänyt kiristää rahoja yhtiöltä. »Hän lisäsi ohimennen», sanoi Keating, »että olitte vietellyt tytön kaivoksilla».
Hal katsoa tuijotti ystäväänsä. »Vietellyt tytön!» huudahti hän.
»Niin hän sanoi; punatukkaisen irlantilaistytön.»
»Kirottu valehtelija!»
Seurasi vaitiolo, jonka keskeytti Billyn nauru. »Älkää tuijottako minuun noin. Enhän minä ole sitä sanonut!»
Hal tuijotteli kuitenkin yhä. »Se likainen valehtelija!»
»Älkää tuosta huoliko, poikaseni», virkkoi pyylevä mies tyynnytellen. »On aivan tavallista, että asiaan sekoitetaan joku nainen. Se on varsin helppoa — sillä on aina tietenkin olemassa nainen. Niin luullakseni tässäkin tapauksessa?»
»Aivan siveä tyttö.»
»Mutta te olitte hänelle ystävällinen? Olitte kävelyllä ihmisten nähden?»
»Niin kyllä.»
»Siinäpä se. Sellaiselle asialle ei mitään voi.»
»Odottakaa, niin saatte nähdä!»
Keating silmäili ihan hämmästyneenä vihastunutta nuorta kaivosmiestä.»Mitä aiotte tehdä? Piestä hänet jonakin yönä, niinkö?»
Nuori kaivosmies ei vastannut mitään. »Sanoitte hänen kuvailleen tytön ulkomuotoa?»
»Hän oli kyllin ystävällinen sanoakseen, että tyttö oli punatukkainen kaunotar, jolla oli suojana vain juoppo isä. Minä voin ymmärtää, että se tekee tytön elämän vaikeaksi kaivoksilla.» Oltiin vaiti. »Mutta kuulkaahan», sanoi reportteri, »te teette tytölle vain vahinkoa, jos nostatte asiasta melun. Kukaan ei usko, että kaivoksilla on kunnollisia naisia. Ja enpä tosiaankaan tiedä, kuinka voisi olla, kun ottaa huomioon, millaista väkeä ovat kaivosten päällysmiehet ja millainen valta heillä on.»
»Mr Keating», virkkoi Hal, »uskoitteko te, mitä Cartwright teille sanoi?»
Keating sytytti parhaillaan sikariaan. Hän pysähtyi kesken sytyttämisen, ja hänen katseensa suuntautui Haliin. »Poikani», sanoi hän, »minä en pitänyt asianani muodostaa itselleni minkäänlaista mielipidettä».
»Entä mitä sanoitte Cartwrightille?»
»Se on toinen asia! Minä sanoin olleeni sanomalehtimiehenä jo monet vuodet ja hyvin tuntevani hänen juonensa.»
»Minä kiitän teitä siitä», sanoi Hal. »Teitä kenties huvittaa kuulla, ettei asiassa ole mitään perää.»
»Olen iloinen sen kuullessani», vastasi toinen.
»Minä uskon, mitä sanotte.»
»Teitä kenties huvittaa vielä kuulla, etten jätä asiaa, ennenkuin olen saanut Cartwrightin sen peruuttamaan.»
»Olettepa yritteliäs mies!» nauroi reportteri. »Eikö teillä ole jo kyllin tekemistä, kun tahdotte saada kaikki miehet pois kaivoksesta?»
9.
Billy Keating sanoi tuntevansa erään miehen, joka oli suostuvainen puhumaan hänen kanssaan kahden kesken ja ilmaisemaan, mitä Halia vastaan suunniteltiin. Hän lähti nyt miestä tapaamaan. Hal ja Edström jäivät päivälliselle MacKellarin luo. Ei uskallettu käyttää ruokasalia, vaan sijoitettiin pöytä yläkerran eteishalliin. MacKellarin vaimon ja tyttären levottomuus oli ilmeinen, ja sen nojalla Hal käsitti jälleen paremmin hiilikaivoksilla vallitsevan hirmuvallan. Tässä oli amerikkalaisia naisia amerikkalaisessa kodissa, jossa huomasi hienostumista ja kulttuuria; mutta heidän tunteensa ja toimintansa oli kuin venäläisten kumouksellisten, jotka pelkäsivät Siperiaa ja kasakanpiiskaa!
Parin tunnin kuluttua palasi reportteri tuoden uutisia. »Nyt on piru merrassa, nuori mies.»
»Kuinka niin?»
»Jeff Cotton on kaupungissa.»
»Mistä sen tiedätte?»
»Näin hänet automobiilissä. Hän on voinut lähteä Pohjois-Laaksosta tähän aikaan vain vakavissa aikeissa, sen voitte uskoa.»
»Mitä hän aikonee tehdä?»
»Sitä on mahdoton tietää. On mahdollista, että hän antaa teitä piestä; mahdollista myös, että hän kuljetuttaa teidät kaupungista ja jättää aavikolle; voipa käydä niinkin, että hän antaa vangita teidät.»
Hal mietti hetkisen. »Panettelun tähden?»
»Tai irtolaisuudesta, tai epäiltynä jonkin texasilaisen pankin ryöstäjäksi, tai syytettynä siitä, että olette murhannut isoisänne äidin Tasmaniassa. Pääasia on hänelle, että hän saa teidät lukkojen taakse, kunnes häiriö on ohi.»
»Minä en halua joutua vangituksi», sanoi Hal. »Mieluummin nousenWestern Cityn junaan.»
»Voi käydä niin, että joudutte odottamaan huomiseen asti», vastasi Keating. »Rata on joutunut epäkuntoon — tavaravaunu on suistunut raiteilta repien ne; kuluu hiukan aikaa, ennenkuin rata tulee korjatuksi.»
He pohtivat tätä uutta pulmaa puolelta ja toiselta. MacKellar ehdotti, että kutsuttaisiin puoli tusinaa tuttavia ja suojattaisiin Halia yön aikana, ja Hal oli jo suostua tähän ehdotukseen, kun Keatingin satunnainen huomautus käänsi keskustelun toiselle tolalle. »On eräs toinenkin henkilö, jonka täytyy viipyä täällä sattuneen onnettomuuden vuoksi. Kivihiilikuninkaan poika!»
»Kivihiilikuninkaan poika?» toisti Hal.
»Nuori Percy Harrigan. Hänellä on täällä erikoinen vaununsa — tai oikeastaan kokonainen juna. Ajatelkaahan — ateriavaunu, salonkivaunu ja kokonaista kaksi makuuvaunua! Eikö tekisi mielenne olla kivihiilikuninkaan poika?»
»Onko hän tullut kaivosonnettomuuden vuoksi?»
»Kaivosonnettomuuden vuoksi?» toisti Keating. »En usko hänen siitä mitään kuulleen. He ovat tehneet retken suureen kanjoniin, kerrottiin minulle; junassa on vaunu automobiilien kuljettamista varten.»
»Onko vanha Peter heidän mukanaan?»
»Ei, hän on New Yorkissa. Percy on isäntänä. Hän on ottanut automobiilin ulos ja käynyt kaupungilla, mukanaan kaksi muuta nuorta miestä ja joitakin neitejä.»
»Keitä on hänen mukanaan?»
»Siitä en saanut selkoa. Se nähkääs kelpaisiGazettenuutiseksi: kivihiilikuninkaan poika saapuu ihan sattumalta hetkenä, jolloin sataseitsemän hänen orjaansa on kaivoksessa tuhoutumassa! Kunhan olisin saanut hänet lausumaan sanankaan onnettomuudesta! Kunhan saisin hänet edes sanomaan, että hän on siitä kuullut!»
»Oletteko yrittänyt?»
»Miksi olisinkaan reportteri?»
»Kuinka kävi?»
»Ei käynyt kuinkaan; hän vaikeni kuin muuri.»
»Missä se tapahtui?»
»Kadulla. He pysähtyivät rohdoskaupan luo, ja minä astuin luo. 'Mr Percy Harrigan, ellen erehdy?' Hän katseli myymälään minun pääni ylitse. 'Minä olen reportteri', sanoin minä, 'ja haluan kysyä teiltä, mitä mieltä olette Pohjois-Laakson kaivosonnettomuudesta'. 'Suokaa anteeksi', sanoi hän äänellä, jonka muistaminenkin saa veren hyytymään. 'Vain pari sanaa', kehoitin minä. 'Minä en antaudu haastateltavaksi', vastasi hän, ja siinä kaikki — hän tuijotti yhä pääni yli, ja kaikki toiset tuijottivat suoraan eteensä. Ensimmäiset sanani olivat saaneet heidät jäisen kylmiksi. Tunsin itseni siinä jäätyneeksi matoseksi!»
Oltiin vaiti.
»Eikö olekin ihmeellistä», virkkoi Billy, »kuinka nopeasti aristokratiaa syntyy! Katsellessaan noita ihmisiä, heidän automobiiliään ja ylhäistä käytöstään, olisi voinut luulla heidän hallinneen maailmaa aina Wilhelm Valloittajan ajoilta. Ja vanha Peter on tullut tänne kerjuupussi olkapäällä!»
»Me pidämme kiirettä näillä main», virkkoi MacKellar.
»Sellaista kiirettä, että seuraavan miespolven aikana olemme ehtineet helvettiin», virkkoi reportteri. Hetkisen kuluttua hän lisäsi: »Mutta olipa joukossa tyttö, jota kannatti katsella! Hän kelpasi minulle! Tiedättehän, millaisiin untuvaisiin, pehmeisiin hahtuvaisiin ne pukeutuvat — ei auta muu kuin ajatella keväistä kukkatarhaa. Se tyttö, josta puhun, oli ihan omenankukan värinen!»
»Oletteko altis naisten suloille?» kysyi Hal hymyillen.
»Olen», vastasi toinen. »Tiedän hyvin, että se on pelkkää petosta, mutta siitä huolimatta se panee sydämeni pamppailemaan. Tekee aina mieleni ajatella, että he ovat niin kauniita kuin näyttävät olevan.»
Halin hymy muuttui muistelevaksi, ja hän hyräili:
»Ah Anna-Liza, kuuta ja monkeypuzzle-puutanyt kanssani katsele, oi!»
Sitten hän vaikeni naurahtaen. »Älkää kantako sydäntänne nuttunne hihassa, mr Keating. Hän voisi alentua sen nokkaisemaan ohimennessään.»
»Minulta? Vaivaiselta sanomalehden reportterilta?»
»Teiltä, mieheltä!» nauroi Hal. »En tahdo syyttää naista teeskentelijäksi, mutta hänellä on osansa näyteltävänä maailmassa, ja hänen tulee alinomaa harjoitella.»
Oltiin vaiti. Reportteri silmäili nuorta miestä uteliaammin kuin ennen. »Minä tässä ihmettelen teitä», sanoi hän. »Kuinka olette oppinut niin hyvin tuntemaan joutilaan luokan psykologiaa?»
»Minulla oli rahoja aikoinani», vastasi Hal. »Minun sukuni on köyhtynyt yhtä nopeasti kuin Harriganit ovat rikastuneet.»
10.
Hal alkoi kysellä Keatingilta omenakukkatytöstä. »Ehkäpä voin arvata, kuka hän on. Millaiset ovat väriltään hänen hiuksensa?»
»Kuin rikottu rintasokeri», vastasi Billy, »mutta aivan hahtuvaisen hienot, kuin tähtitomua kimaltelevat. Silmät olivat ruskeat, posket kuin mansikka ja maito.»
»Oliko hänellä kaksi riviä hohtavanvalkoisia hampaita, jotka välkähtivät helminä näkyviin hänen hymyillessään?»
»Valitettavasti hän ei nauranut.»
»Hän siis katseli teitä ruskeilla silmillään, jotka olivat aivan avoimet, ihmettä uhkuvat?»
»Niin kyllä — mutta hän katseli rohdoskaupan ikkunaan.»
»Oliko hänellä pehmeä valkoinen olkihattu, siinä viheriöitä ja valkoisia kukkia, oliivin viheriä harso ja ehkä vielä kellahtavia nauhoja?»
»Luulenpa totisesti, että olette hänet nähnyt!» huudahti reportteri.
»Ehkä», virkkoi Hal. »Tai kenties kuvailen vain jonkin aikakautisen julkaisun kansikuvaa!» Hän hymyili, mutta huomasi sitten puhetoverinsa uteliaisuuden ja lisäsi: »Uskon tosiaankin tuntevani hänet. Jos otaksutte miss Jessie Arthurin olevan mukana Harriganin huviretkellä, ette varmaankaan pahoin erehdy.»
»Minä en saa erehtyä vähääkään», sanoi reportteri: »TarkoitattekoRobert Arthurin tytärtä?»
»Pankkiliikkeen Arthur & Sons perijätärtä», sanoi Hal. »Satun tuntemaan hänet ulkonäöltä.»
»Kuinka niin?»
»Palvelin kaupassa, jossa hän tapasi käydä.»
»Missä?»
»Peterson & Companyn liikkeessä Western Cityssä.»
»Oho! Ja möitte hänelle rintasokeria?»
»Täytettyjä taateleita.»
»Ja sydänkultanne tykytti aina niin, että tuskin kykenitte rahaa laskemaan?»
»Annoin liian paljon takaisin, monet kerrat!»
»Ja ihmettelitte itseksenne, oliko hän yhtä hyvä kuin kaunis! Jonakin päivänä mieltänne värisytti toivo, seuraavana olitte kyynillinen ja katkera — kunnes vihdoin heittäydyitte epätoivoon ja pakenitte kivihiilikaivoksille!»
He nauroivat, ja MacKellar ja Edström yhtyivät iloon. Mutta Keating kääntyi kohta vakavaksi. »Minun pitäisi sittenkin yrittää saada jotakin irti siitä asiasta!» huudahti hän. »Täytyy saada heidät sanomaan jotakin kaivosonnettomuudesta. Ajatelkaahan, millainen uutinen siitä sukeutuisi!»
»Miten aiotte menetellä?»
»En tiedä, tiedän vain, että täytyy yrittää. Liikuskelen junan läheisyydessä; voihan sattua, että pääsen puhuttelemaan jotakin palvelijaa.»
»Haastattelemaan kivihiilikuninkaan ministeriä!» nauroi Hal. »Miltä tuntuu, kun saa valmistaa makuusijan monen miljoonan omistajalle!»
»Miltä tuntuu, kun saa myydä täytettyjä taateleita pankkiirin tyttärelle!» virkkoi toinen vuorostaan.
Mutta samassa jo oli Halin vuoro kääntyä vakavaksi. »Kuulkaa, mr Keating», sanoi hän, »minkätähden ette lähetäminuahaastattelemaan nuorta Harrigania?»
»Teitä?»
»Niin, minua. Minä olen sopiva henkilö — eräs hänen kaivosmiehistään!Minähän teen hänelle rahaa, eikö totta? Minä tiedän hänelle kertoaPohjois-Laaksosta.»
Hal näki reportterin tuijottavan kiihtyneesti ja jatkoi: »Minä olen käynyt yleisen syyttäjän, rauhantuomarin, piirikunnan tuomarin, pormestarin ja poliisipäällikön puheilla. Miksi siis en kävisi kaivosten omistajaa puhuttelemassa?»
»Tuhat tulimmaista!» huudahti Billy. »Luulenpa tosiaankin, että siihen kykenette!»
»Samoin luulen minäkin!» vastasi Hal tyynesti.
Keating nousi tuolistaan ylen iloisena. »Teettekö sen?» huudahti hän.
»Olen valmis», vastasi Hal.
»Tosiaanko?»
»Epäilemättä.»
»Tuossa asussa?»
»Niin. Olenhan eräs hänen kaivosmiehistään.»
»Mutta se ei käy päinsä», arveli reportteri: »Ette pääse lähellekään, ellette ole hyvin puettu.»
»Tiedättekö varmaan? Voivathan nämä vaatteet kelvata jollekin rautatieläiselle. Voihan vaunuissa olla jotakin korjattavaa — juotettavaa tai muuta.»
»Mutta ettehän kykene puijaamaan junailijaa tai palvelijaa?»
»Ehkä sentään. Koetetaan.»
Oltiin vaiti; Keating mietti asiaa. »Oikeastaan», sanoi hän sitten, »on yhdentekevää, onnistutteko vai ette — syntyyhän jo juttua yrittämisestäkin. Eräs kivihiilikuninkaan orja vetoamassa hänen poikaansa! Plutokratian säälimätön käsi torjuu työmiesten anelun!»
»Niin kyllä», virkkoi Hal, »mutta minä aion tosiaankin mennä hänen luoksensa. Luuletteko hänen jo palanneen junaan?»
»Olivat menossa, kun lähdin heidän luotansa.»
»Entä missä on juna?»
»Parin-kolmensadan yardin päässä asemalta, kerrottiin minulle.»
MacKellar ja Edström olivat lumoutuneina kuunnelleet tuota mielenkiintoista keskustelua. »Sen täytyy siis olla ihan taloni takana», sanoi MacKellar.
»Se on lyhyt juna — neljä salonkivaunua ja matkatavaravaunu», lisäsiKeating. »Ei varmaankaan ole vaikea sitä tuntea.»
Vanha skotlantilainen oli sentään toista mieltä. »Vaikeus on kenties siinä, kuinka pääsemme ulos. En usko, että päästävät teidät poistumaan tänä iltana.»
»Jumaliste, niin on laita!» huudahti Keating »Juttelemme tässä liian paljon — pidetäänpä kiirettä. Luuletteko niiden vartioivan takaovea?»
»Ovat vartioineet sitä kaiken päivää», sanoi MacKellar.
»Kuulkaa», puuttui Hal puheeseen, »johtuu jotakin mieleeni. Eiväthän ne ole estäneet teitä menemästä ulos, mr Keating?»
»Eivät, ei ainakaan vielä.»
»Eikä teitä, mr MacKellar?»
»Eivät toistaiseksi», vastasi skotlantilainen.
»Mitäpä jos lainaisitte kainalosauvanne minulle?» ehdotti Hal.
Keating huudahti iloisena: »Tosiaankin!»
»Otan teidän viittanne ja hattunne», lisäsi Hal. »Olen tarkannut teidän käyntiänne ja luulen osaavani sitä jäljitellä. Mr Keatingin ne epäilemättä tuntevat juuri häneksi.»
»Billy, pullea veikko!» nauroi toinen. »Käydäänpä juoneen!»
»Minä lähden ulos etuovesta samalla kertaa!» virkkoi Edström, jonka vanhaa ääntä värisytti kiihtymys. »Ehkäpä eksyvät siten jäljiltä.»
11.
He olivat istuneet yläkerrassa MacKellarin huoneessa. Nyt he nousivat ja alkoivat laskeutua portaista, kun samassa kuului soitettavan etuoven kelloa. He pysähtyivät ja katselivat toisiaan. »Ovat tulleet!» kuiskasi Keating.
MacKellar istuutui heti ja ojensi kainalosauvansa Halille. »Hattu ja viitta ovat eteishuoneessa», sanoi hän. »Koettakaa!» Hänen sanansa olivat pontevat, mutta hänenkin äänensä vapisi. Hän ei ollut enää nuori eikä voinut suhtautua seikkailuun kevyesti.
Hal ja Keating riensivät alakertaan, Edström heidän jäljessään. Hal otti viitan ja hatun, ja ensin he menivät takaovelle Edströmin lähtiessä avaamaan tulijoille.
Takaovesta tultiin pihamaalle, josta sivuportti johti puistokujalle. Halin sydän tykytti rajusti, kun hän alkoi käydä kompuroida kainalosauvojen varassa. Hänen täytyi kävellä hitaasti, ja hänen vierellään asteleva Keating alkoi jutella. Hän kertoi kuin muina miehinä »mr MacKellarille», ettäGazetteoli sanomalehti, joka uskoi kansan asiaan ja piti velvollisuutenaan esittää kaikkia julkisia kysymyksiä kansan edun kannalta. Niin jutellen he astuivat portista puistotielle.
Pimeästä sukelsi esiin mies, joka lähti kävelemään samaan suuntaan. Hän läheni suunnilleen kolmen askelen päähän ja katseli tutkivasti Halia. Onneksi ei ollut kuutamo; Hal ei nähnyt miehen kasvoja ja toivoi, ettei mies ollut erottanut hänen kasvojansa.
Sillävälin jatkoi Keating esitystään. »Arvaatte hyvinkin, mr MacKellar», sanoi hän, »että toisinaan on vaikea oikein arvostella tällaista tilannetta. Kun toisaalla täytetään sanomalehtiä valheilla ja liioitteluilla, joudumme kiusaukseen mekin puolestamme julkaista valheita ja liioitteluja. Ajan pitkään kuitenkin huomaamme, että on parasta julkaista vain sellaista, mikä on ehdottomasti totta, mr MacKellar — siihen voimme nojautua tarvitsematta väistyä takaisin.»
Tunnustaa täytyy, ettei Hal paljoakaan kuunnellut noita rakentavia puheita. Hän katseli eteenpäin, sinne, missä kuja päätyi katuun. Se oli MacKellarin talon taitse kulkeva katu, aivan lähellä rataa.
Hal ei uskaltanut katsoa taakseen, mutta jännitti kuuloansa. Yhtäkkiä hän kuuli John Edströmin äänen: »Juoskaa! Juoskaa!»
Hal heitti heti kainalosauvat ja lähti juoksemaan pitkin kujaa, Keating kintereillään. He kuulivat huutoja, ja aivan läheltä kuului komennus: »Seis!» He olivat päässeet kujan päähän ja olivat kääntymässä, kun pamahti laukaus ja kadun toisella puolella olevasta talosta särkyi ikkunaruutu.
Kauempana oli tyhjä rakennuspaikka, jonka halki johti polku. He juoksivat sitä pitkin, peittyivät hökkelien taa, tulivat toiselle kadulle ja vihdoin raiteille. Heidän edessään oli pitkä jono tavaravaunuja; he juoksivat, kahden sellaisen rivin väliin, kapusivat kytkinten yli ja näkivät ison veturin, jonka etulyhdyt häikäisivät heidän silmiään. He syöksyivät sen eteen, sitten junan viertä tenderin ja matkatavaravaunun ohi saapuen vihdoin salonkivaunun luo.
»Perillä ollaan!» huudahti Keating puuhkuttaen kuin pajan palkeet.
Hal huomasi, että junassa oli vain kolme muuta vaunua; sitäpaitsi näkyi vaunusillalla seisovan siniseen virkapukuun puettu junailija. Hän syöksyi päin.
»Vaununne palavat!» huusi hän.
»Mitä?» huudahti mies. »Missä?»
»Täällä!» huusi Hal samassa syöksyen hänen ohitseen vaunuun.
Hän tuli ensinnä pitkään kapeaan käytävään, jonka voi tuntea ruokailuvaunun keittiöpuoleksi; käytävän toisessa päässä oli kierto-ovi, ja Hal kiiruhti sinne. Hän kuuli junailijan käskevän pysähtymään, mutta ei siitä huolinut. Hän heitti yltään viitan ja hatun, työnsi oven auki ja astui kirkkaasti valaistuun suojaan — kivihiilikuninkaan pojan luo.
12.
Ruokailuvaunun valkoiset pöytäliinat ja hiotut lasit hohtelivat sähkövalossa, jota himmensivät punaiset varjostimet. Pöydässä istui puoli tusinaa nuoria miehiä ja yhtä monta nuorta naista, kaikki juhlapuvuissa; lisäksi pari kolme vanhempaa naishenkilöä. He olivat vastikään aloittaneet ateriansa, nauroivat ja juttelivat, kun samassa saapui tämä odottamaton, kaivosmiehen vaatteisiin puettu vieras. Hän ei astunut sisään uhkaavasti, mutta kohta hänen jäljessään tuli lihava, hikoileva, hurjannäköinen mies, joka puhkui kuin vanhamallinen höyryveturi; hänen jäljessään tuli junailija, ilmeisesti yhtä kiihtyneessä mielentilassa. Keskustelu tietenkin katkesi. Nuoret naiset kääntyivät tuoleissaan, ja muutamat nuoret miehet hypähtivät seisaalleen.
Seurasi vaitiolo, kunnes eräs nuorista miehistä astui eteenpäin ja kysyi niinkuin se, jolla on oikeus kysyä:
»Mitä tämä merkitsee?»
Hal astui kohti puhujaa, joka oli hoikka ja moitteeton, mutta ei hienonnäköinen nuorukainen. »Terve Percy!» sanoi Hal.
Toisen kasvoihin tuli hämmästynyt ilme. Hän katsoi tuijotti, mutta ei voinut uskoa näkemäänsä. Sitten kuului yhtäkkiä eräs nuori neiti huudahtavan. Hänen hiuksensa olivat halkaistun rintasokerin väriset, mutta hahtuvaiset ja ihmeen kauniit, kuin tähtivälkkeiset. Posket olivat mansikan ja maidon väriset, ja ruskeat silmät katselivat suurina, ihmettä täynnä. Hänellä oli yllään oliivinviheriä leninki, ja paljaille hartioille oli heitetty harsomainen valkoinen huivi.
Hän oli kavahtanut seisaalleen. »Se on Hal!» huusi hän.
»Hal Warner!» toisti nuori Harrigan. »Miksi — mitä ihmettä —?»
Hänen puheensa keskeytti ulkoa kuuluva melu. »Odota hetkinen», sanoiHal tyynesti. »Luulen, että tulee vielä joku.»
Ovi työnnettiin auki tuimasti, niin tuimasti, että Billy Keating ja junailija viskautuivat syrjään. Ovelle ilmaantui Jeff Cotton.
Aluepäällikkö oli hengästynyt, hänen kasvoissaan oli ajon kiihkeä ilme. Oikeassa kädessä hänellä oli revolveri. Hän katseli ympärilleen ja huomasi molemmat takaa-ajamansa miehet, kivihiilikuninkaan pojan ja muut hämmästyneet läsnäolijat. Jeff Cotton seisoi siinä kuin ukkoseniskemänä.
Ovi työnnettiin jälleen auki, niin että hänen oli pakko väistyä syrjään, ja sisään syöksyi kaksi miestä, kummallakin revolveri kädessä. Etumainen oli Pete Hanun, joka hänkin jäi ihmeissään tuijottamaan. »Hammastensärkijältä» itseltään puuttui kaksi hammasta, ja niiden puuttuminen tuli havaittavaksi, kun hänen nyrkkeilijän-leukansa valahti alas. Hän oli luultavasti ensimmäistä kertaa hyvässä seurassa, ja hänen tuntonsa olivat luultavasti samanlaiset kuin pojan, joka yllätetään hillokaapilta.
Percy Harriganin käytös muuttui ilmeisesti käskeväksi. »Mitä tämä merkitsee?» kysyi hän.
Vastauksen lausui Hal. »Minä etsin rikoksentekijää, Percy.»
»Mitä?» Naiset kuuluivat säikähtyneinä huudahtelevan.
»Niin, rikoksentekijää, miestä, joka on sulkenut kaivoksen.»
»Sulkenut kaivoksen?» toisti toinen. »Mitä tarkoitat?»