The Project Gutenberg eBook ofKuningas kivihiiliThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Kuningas kivihiiliAuthor: Upton SinclairAuthor of introduction, etc.: Georg BrandesTranslator: J. A. HolloRelease date: June 9, 2023 [eBook #70949]Language: FinnishOriginal publication: Finland: Kust.Oy Kansanvalta, 1926Credits: Anna Siren and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUNINGAS KIVIHIILI ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Kuningas kivihiiliAuthor: Upton SinclairAuthor of introduction, etc.: Georg BrandesTranslator: J. A. HolloRelease date: June 9, 2023 [eBook #70949]Language: FinnishOriginal publication: Finland: Kust.Oy Kansanvalta, 1926Credits: Anna Siren and Tapio Riikonen
Title: Kuningas kivihiili
Author: Upton SinclairAuthor of introduction, etc.: Georg BrandesTranslator: J. A. Hollo
Author: Upton Sinclair
Author of introduction, etc.: Georg Brandes
Translator: J. A. Hollo
Release date: June 9, 2023 [eBook #70949]
Language: Finnish
Original publication: Finland: Kust.Oy Kansanvalta, 1926
Credits: Anna Siren and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUNINGAS KIVIHIILI ***
Kirj.
Suomentanut
J. Hollo
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta, 1925.
Upton Sinclair kuuluu niihin verrattain harvalukuisiin kirjailijoihin, jotka ovat pyhittäneet elämänsä sosiaalista oikeutta vaativaan valistustyöhön ja asettaneet taiteensakin valitsemansa tarkoituksen palvelukseen. Suurena ja vääjäämättömänä intomielisenä hän ei ole milloinkaan väistänyt uhrauksia. Silloin tällöin hän on saavuttanut kirjailijana suurta aineellista menestystä, mutta on aina kuluttanut ansaitsemansa summat yrityksiin, joiden nojalla toivoi torjuvansa vääryyttä ja edistävänsä inhimillistä onnea. Toistuneista pettymyksistä huolimatta hän on uskoaan ja uskallustaan menettämättä aloittanut uudestaan.
Vakaumukseltaan sosialistina ja innokkaana yleisesti omaksumattomien aatteiden kannattajana, sellaisten yhteiskunnallisten olosuhteiden paljastajana, jotka olisivat muuten voineet jäädä salatuiksi suurelta yleisöltä, hän sai yleensä vastustajikseen maansa vaikutusvaltaisimmat sanomalehdet. Vaikka hän onkin aina ollut köyhä mies eikä ole milloinkaan suostunut tekemään kustantajilleen lukuisien painosten ja yleisen kansansuosion edellyttämiä myönnytyksiä, hänet on kuitenkin kuvailtu radikalisti-keikariksi ja sosialisti-miljoonamieheksi. Hänen on täytynyt monet kerrat vaihtaa kustantajaa, mikä seikka todistaa, ettei hän etsi aineellista voittoa.
Upton Sinclair kuuluu niihin nykyaikaisiin kirjailijoihin, jotka ansaitsevat erikoista myötätuntoista mielenkiintoa. Hän ei osoita amerikkalaista isänmaallisuuttaan yhtymällä Yhdysvaltojen laadultaan sangen ehdonalaiselle vapaudelle viritettyihin ylistyslauluihin, vaan toimeliaasti kehoittamalla vuodattamaan siihen todellisen vapauden, ihmisen vapauden elämänvoimaa. Hän ei tyydy kylmäverisesti ja hupaisesti kuvailemaan oloja ja asioita sellaisinaan. Vetoamalla maanmiestensä kunniantuntoon ja hyvään toverihenkeen hän avaa heidän silmänsä näkemään niitä kauhistuttavia olosuhteita, joissa sadattuhannet palkkaorjat elävät. Hänen tarkoituksenaan on parantaa näitä luonnottomia olosuhteita, hankkia kaikkein köyhimmillekin hiukan valoa ja onnea, saada heidätkin kokemaan mieluisaa hyvän olon tunnetta ja sitä lohdullista tietoa, että oikeus on heitäkin varten olemassa.
Tällä kertaa Upton Sinclair on syventynyt tutkimaan kaivosmiesten elämää Rocky Mountainsin yksinäisillä kaivoksilla, ja hänen herkkätunteinen ja innostuva mielensä on luonut Emile Zolan mestariteoksenGerminalinamerikkalaisen vastineen.
Näiden teosten kuvailemat olot ovat kuitenkin oleellisesti erilaiset. Zolan työmiehet ovat kaikki ranskalaisia, Sinclairin kirjoissa sitävastoin kohtaamme kirjavan joukon Euroopasta tulleita siirtolaisia, joiden joukossa vallitsee Babelin kieltensekoitus ja jotka senvuoksi eivät voi mitenkään liittyä yhteen suojellakseen itseään yhtiön harjoittamalta riistolta. Vaikka tämä luonnollinen este onkin vaikeuttamassa palkkaorjien yhteistoimintaa, yhtiö ei suinkaan tunne oloansa turvalliseksi, vaan vartioi tarkoin etujansa estäen jokaista miesten järjestymistä tarkoittavaa yritystä.
Nuori ylempään säätyluokkaan kuuluva amerikkalainen, joka tuntee suurta myötätuntoa sorrettuja kohtaan ja haluaa vilpittömästi päästä välittömästi perehtymään heidän oloihinsa voidakseen heitä auttaa, päättää lähteä kivihiilenkaivajaksi ostaen tekaistun nimen ja pukeutuen työmiehen vaatteisiin. Hänen säännöstäpoikkeava esiintymisensä herättää epäluuloa heti hänen työhön pyrkiessään. Hänen otaksutaan harjoittavan ammattinaan lakonjohtamista, tulleen järjestämään kaivosmiehiä heidän riistäjiänsä vastaan, ja niin häneltä ei ainoastaan kielletä työtä, vaan hänet piestäänkin armottomasti. Vihdoin onnistuttuaan pääsemään sisäpuolelle hän yhä kasvavaksi harmikseen huomaa, kuinka häpeämättömän ja epäinhimillisen riiston esineinä ovat ne ihmiset, jotka kaivavat kivihiiltä maan uumenista.
Siinä on kirjan vallitseva aihe, mutta sen nojalla saa vain heikon käsityksen tekijän runollisesta suhtautumisesta kuvattavaansa. Se esiintyy kauneimpana Halin suhteessa nuoreen irlantilaistyttöön, »Punaiseen Mariin». Tyttö on köyhä, ja hänen jokapäiväinen elämänsä on karua ja ilotonta, mutta siitä huolimatta hänen ihmeellinen sulonsa on kirjan huomattavimpia piirteitä. Ensimmäisen kerran esiintyessään Mary vaikuttaa kuin kelttiläinen Madonna, jolla on hellä sydän pieniä lapsia kohtaan. Myöhemmin hänestä tulee työväen luokan Valkyria, joka on aina valmis taistelemaan työmiesten oikeuksien puolesta.
Kirjan viimeiset luvut kuvailevat kaivosmiesten kapinoimista yhtiötä vastaan. Miehet vaativat oikeutta saada valita kivihiiltä punnittaessa läsnäolevan tarkastusmiehen ja kaivosten säännöllistä pirskottamista räjähdysten ehkäisemiseksi. Sitäpaitsi he tahtovat saada vapaasti ostaa ravintoaineensa ja työkalunsa mistä haluavat eikä yksinomaan yhtiön myymälöistä.
Jälkilauseessa Sinclair esittää ne perustavat tosiasiat, joiden varaan hänen taideteoksensa on rakennettu. Ilman sitäkin lukija välttämättä uskoisi hänen kuvailemansa sosiaaliset olosuhteet elämän todellisuutta vastaaviksi. Tärkein seikka on se, ettei Sinclair ole antautunut niiden kulunnaisten lauseparsien lumoihin, joiden mukaan kuningaskunnissa vallitseva orjuus, vääryys ja muut onnettomuudet ja rikokset ovat tasavalloista poistetut, vaan viittaa vakavasti siihen altauurrettuun perustukseen, jolle suurin uudenaikainen rahavalta on rakennettu. Tämän vallan perustusta ei muodosta graniittikallio, vaan kaivokset. Se elää ja hengittää valossa antamalla tuhansien onnettomien raataa pimeydessä. Se elää ja liikkuu ja on ylpeässä vapaudessa, koska sen hyväksi tekevät orjantyötä tuhannet, joiden orjuus on sen vapauden hinta.
Georg Brandes.
1.
Pedron kaupunki sijaitsi vuoriston rajalla. Siinä oli hajallaan joukko myymälöitä ja kapakoita, joiden luota muutamat haararadat suuntautuivat kanjoneihin, kohti hiilikaivoskenttiä. Viikon varrella kaupunki oli rauhallinen ja unelias, mutta lauantai-iltoina, kun kaivosmiehiä tuli joukoittain alas ja karjankasvattajat saapuivat ratsain tai automobiileissä, se heräsi kuhisevaan elämään.
Eräänä päivänä kesäkuun lopulla astui junasta asemalla nuori mies. Hän oli suunnilleen yhdenkolmatta vuoden ikäinen, piirteet olivat hienot, ja ruskeat hiukset pyrkivät aaltoutumaan. Hänellä oli yllään kulunut ja nukkavieru puku, jonka hän oli ostanut siinä kotikaupunkinsa osassa, missä juutalaiset kauppiaat katukäytävällä seisoen tarjoavat tavaroitaan; nutun alta näkyi likainen sininen paita, vailla kaulanauhaa, ja jaloissa olevat jykevät kengät olivat jo kauan kuluttaneet anturoitaan. Selkään oli sitaistu mytyksi toinen vaateparsi ja peite, ja taskuissa hänellä oli kampa, hammasharja ja pieni kuvastin.
Junan tupakoitsijaosastossa istuessaan nuori mies oli kuunnellut kaivoskenttiä koskevia keskusteluja ja oli yrittänyt painaa mieleensä outoa puhetapaa. Junasta astuttuaan hän meni hiukan kauemmaksi radan varrelle, nokesi kätensä ja pyyhki tummuutta poskiinsakin. Kuvastimen avulla tulosta tarkastettuaan hän lähti astelemaan Pedron pääkadulle, valitsi erään pienen tupakkamyymälän ja meni sisään. Hän kysyi myymälän omistajattarelta niin jurosti kuin suinkin osasi: »Voitteko sanoa, kuinka tästä pääsen Honkarotkon kaivoksille?»
Nainen katsahti häneen osoittamatta minkäänlaista epäluuloa ja antoi pyydetyn neuvon. Kysyjä otti resinan ja ajoi Honkarotkon kanjonin suulle, mistä hänellä oli vielä jalan astuttavaa matkaa kolmetoista mailia. Oli aurinkoinen päivä, taivas oli kirkas kuin kristalli ja ilma tuntui virkistävältä.
Nuori mies näytti tyytyväiseltä ja lauleli astellessaan laulua, jossa oli värssyjä paljon:
"Kivihiili kempi on herra herttaisempikuin kruunujen kantajat muut!Hän koulun meille laittoi, miss' oppi oiva maittoi,nyt kiitosta kaikuvat suut!
Ah Anna-Liza, kuuta ja monkeypuzzle-puutanyt kanssani katsele oi!On maailma kuin taulu, ja Harriganin lauluniin heleästi illassa soi!
Kun ukko hiukan hyörii, niin kaikki pyörät pyörii,ei tehtaista hoppu lopu, ei.On tupakaksi panna, ei muukaan puutu manna,ja liikeni koulullei!
Ah armas Mari-Anna, sa ethän kaunaa kanna, —kuunhohtoinen iltamme on.Näät maailman kuin taulun, ja Harriganin laulunkun kuulet, käy karkelohon!
Siis säily maailmassa, sun paisukohon kassa,kun pyörille vauhtia suot!Ain' olkoon piippuun panna ja muukin oiva manna,on vilpitön toivoni tuo!
Ah Anna-Liza, kuuta —"
Ja niin edespäin — niin kauan kuin paistaa kuu jollekin koulun-aukiolle. Siinä yhtyivät toisiinsa iloinen ajatuksettomuus ja se kyselyhalu, jolla nykyaikainen nuoriso on alkanut häiritä vanhempaa polvea. Marssisäveleksi laulu oli hiukan liian nopeatahtinen vuoriston kanjonia astuttaessa, mutta Hal Warner voi pysähtyä huutamaan kohti rotkon seinämiä, kuuntelemaan niiden kaikua ja lähteä jälleen jatkamaan matkaa. Hänen sydämessään asusti nuoruus, asianharrastus ja uteliaisuus; housujentaskussa hänellä oli hiukan pientä rahaa ja vyöhön ommeltuna kymmenen dollaria kaiken varalta. Jos Peter Harriganin Yleisen Polttoaine-yhtiön valokuvaaja olisi tänä aamuna siepannut hänestä pikakuvan, se olisi varmaan kelvannut edustamaan »hiilenkaivajaa» jossakin »yleishyödyllisessä» julkaisussa.
Nousu oli kuitenkin jyrkkä; kävelijä havaitsi jo ennen perilletuloa saappaittensa painon eikä enää laulanut. Auringon laskiessa kanjonin taa hän ehti määräpaikkaan, tietä sulkevalle portille, johon oli kiinnitetty levy:
HONKAROTKON KIVIHIILIYHTIÖ.Yksityisomaisuutta.Pääsy kielletty.
Hal astui portille, joka oli rautatangoista rakennettu ja lukittu. Seisottuaan siinä hetken aikaa juroa ääntänsä järjestellen hän retuutti porttia, ja sisäpuolella olevasta kojusta tuli mies.
»Mitä tahdot?» kysyi mies.
»Tahdon päästä sisään. Olen työn haussa.»
»Mistä tulet?»
»Pedrosta.»
»Missä olet ollut työssä?»
»En ole ollut koskaan ennen kaivoksessa.»
»Missä olet ollut?»
»Sekatavarakaupassa.»
»Missä sekatavarakaupassa?»
»Petersonin ja Co:n, Western Cityssä.»
Vartija tuli aivan lähelle porttia ja tutki häntä tankojen välitse.
»Hei, Bill!» huusi hän, ja kojusta tuli eräs toinen mies. »Täällä on joku pöpö, joka sanoo palvelleensa sekatavarakaupassa ja olevansa työn haussa.»
»Näytä paperisi!» kehoitti Bill.
Halille oli kerrottu, että kaivoksissa oli vähä työväkeä ja että yhtiöt ylen mielellään ottivat uusia miehiä; hän oli otaksunut, että tarvitsi vain koputtaa, jotta heti avattaisiin. »En saanut mitään papereita», vastasi hän ja lisäsi kohta: »Olin päissäni, ja potkivat minut pois.» Hän uskoi varmaan, ettei juopottelu voisi estää miestä pääsemästä hiilikaivokseen.
Vartijamiehet eivät kumminkaan liikahtaneetkaan porttia avaamaan. Toinen tutki Halia tarkoin kiireestä kantapäähän, ja Hal koki epämieluisaa tuntoa huomatessaan, että saattoi antaa aihetta epäluuloihin. »Ei minussa mitään vikaa ole», selitti hän. »Kunhan päästätte minut sisään, niin saatte nähdä.»
Miehet eivät vieläkään liikahtaneet. He silmäilivät toisiaan, ja sitten vastasi Bill: »Täällä ei tarvita miehiä.»
»Mutta olihan tuolla alhaalla ilmoitus!» huudahti Hal.
»Vanha ilmoitus», vastasi Bill.
»Mutta minä olen kävellyt tänne asti!»
»Saat nähdä, että on helpompi kävellä alas.»
»Mutta nyt on kohta yö!»
»Pelkäätkö pimeätä, kuttu?» kysyi Bill ivallisesti.
»Kuulkaa!» vastasi Hal. »Älkää sentään pois ajako. Enkö voi jotenkin maksaa ateriaani — tai ainakin saada yösijaa?»
»Täältä et saa mitään», vastasi Bill, kääntyi ja palasi kojuunsa.
Toinen mies odotti ja katseli aivan vihaisesti. Hal yritti saada häntä puheisiin, mutta hän vain toisti kolmeen kertaan: »Lähde tiehesi täältä.» Halin täytyi luopua yrityksistään, hän kulki vähän matkaa alaspäin ja istuutui asiaa miettimään.
Tuntui tosiaankin järjettömältä, että tien viereen, näkyville paikoille sijoitettiin ilmoitustauluja »Työtä tarjona» ja siten houkuteltiin mies nousemaan kolmentoista mailin päähän vuoristoon, mistä hänet lähetettiin takaisin minkäänlaista selitystä antamatta. Hal uskoi varmaan, että paaluaidan sisäpuolella oli työtä ja että hän kyllä työhön pääsisi, kunhan saisi puhutella päällysmiehiä. Hän nousi ja asteli tietä alaspäin neljännesmailin, kohtaan, jossa tien poikki kulki eräs vuoriston rautatierata. Siitä oli parhaillaan kulkemassa tyhjä juna, jonka vaunut ratisivat ja kolisivat veturin puuhkuttaessa ylämäkeen. Siitä johtui Halin mieleen keino.
Alkoi jo olla pimeä. Hal kulki hiukan kumartuneena kohti junaa, pääsi varjoon ja hyppäsi erääseen vaunuun. Hän kiipesi vikkelästi sisään, paneutui pitkäkseen ja odotti siinä tykyttävin sydämin.
Ei ollut kulunut minuuttiakaan, kun hän kuuli huudettavan ja katsahtaessaan näki portin Kerberoksen juoksevan polkua pitkin kohti rataa, hänen kumppaninsa Bill ihan kintereillä. »Hei, hyppää alas sieltä!» huusivat he, ja Bill saavutti sen vaunun, jossa Hal matkusti.
Hal huomasi yrityksen epäonnistuneen, hyppäsi maahan toiselle puolelle ja lähti kulkemaan poispäin. Bill tuli hänen jäljessään, ja junan mentyä juoksi hänen luokseen rataa pitkin toinen mies. Hal kulki nopeasti, sanaakaan virkkamatta; mutta portin Kerberoksella oli paljon sanoja, useimmat sellaisia, ettei niitä voi kirjaan merkitä. Hän tarttui Halin kaulukseen ja retuutti häntä vihaisesti suunnaten sitten potkun siihen ruumiinosaan, jonka luonto on varustanut potkuja vastaanottamaan. Hal saavutti jälleen tasapainonsa, ja miehen yhä ahdistaessa kääntyi ja iski häntä rintaan, niin että hän horjahti taaksepäin.
Halin vanhempi veli oli totuttanut hänet käyttämään nyrkkejänsä; nyt hän pysähtyi ja kääntyi päin ottaakseen vastaan toisen hyökkääjän. Mutta näyttipä siltä, ettei kaivosmailla asioista selviydyttykään niin mutkattomasti. Mies pysähtyi hänkin, ja Halin nenän eteen ilmaantui yhtäkkiä revolverinpiippu. »Pistä pystyyn!» sanoi mies.
Sellaista lausepartta Hal ei ollut koskaan ennen kuullut, mutta tarkoitus oli auttamattoman selvä. Hal pisti kätensä pystyyn. Samassa hyökkäsivät molemmat ahdistajat hänen kimppuunsa, ja silmäkulmaan sattunut isku kaatoi hänet selälleen kivikkoon.
2.
Tullessaan tajuihinsa Hal makasi pimeässä ja tunsi kipua koko ruumiissaan. Hän makasi kivipermannolla ja yritti kääntää kylkeä, mutta kääntyi kohta takaisin, sillä koko selkä tuntui ruhjoutuneelta. Myöhemmin, kyetessään itseään tarkastamaan, hän huomasi ihossaan parikymmentä ahdistajiensa jykevien saappaiden jättämää jälkeä.
Hän makasi siinä pari tuntia päätellen joutuneensa tyrmään, koska tähdet näkyivät vilkkuvan rautatankojen lomitse. Joku kuului kuorsaavan, ja Hal äännähti useita kertoja, yhä kuuluvammin, kunnes kuorsaaja murahti jotakin. Hal kysyi: »Voitteko antaa minulle vettä?»
»Minä annan sinulle helvettiä, jos minut vielä herätät», kuului ääni sanovan. Hal makasi mitään virkkamatta aamuun asti.
Pari tuntia auringonnousun jälkeen tuli joku hänen koppiinsa. »Nouse!» sanoi tulija, vahvistaen kehoitustaan potkaisemalla. Hal oli pitänyt nousemista mahdottomana, mutta nousi kumminkin.
»Tämä ei ole leikin asia», sanoi hänen vartijansa, tarttui hihaan ja veti hänet kopista kapean käytävän läpi eräänlaiseen toimistohuoneeseen, missä istui punanaamainen mies, pieni hopeainen kilpi kaulukseen kiinnitettynä. Ne miehet, jotka olivat edellisenä iltana Halia ahdistaneet, seisoivat lähellä.
»Kuinka on laita, vekkuli?» virkkoi istuva mies. »Onko sinulla ollut aikaa hiukan ajatella?»
»On», vastasi Hal lyhyesti.
»Mistä häntä syytetään?» kysyi punanaamainen vahtimiehiltä.
»Luvattomasta vieraalle alueelle astumisesta ja pidättäjien vastustelemisesta.»
»Paljonko sinulla on rahaa, nuori mies?» kuului seuraava kysymys.
Hal epäröi.
»Avaa jo suusi!» sanoi mies.
»Kaksi dollaria kuusikymmentäseitsemän senttiä», vastasi Hal — »muistaakseni».
»Joutavia meille uskottelet!» sanoi toinen. Sitten hän käski vartijoita: »Tarkastakaa hänet.»
»Riisu nuttusi ja housusi», sanoi Bill sukkelasti, »ja kenkäsi».
»Mitä ihmettä!» yritti Hal väittää vastaan.
»Riisu ne!» sanoi mies puristaen kätensä nyrkkiin. Hal riisuutui, ja miehet alkoivat tarkastaa taskuja. He vetivät esiin kukkaron, joka sisälsi mainitun summan, ja sitäpaitsi halvan taskukellon, ison kääntöveitsen, hammasharjan, kamman ja kuvastimen sekä kaksi valkoista nenäliinaa, joita he silmäilivät ylenkatseellisesti viskaten ne sitten syljentahraamalle lattialle.
He avasivat vaatekäärön ja vetivät esiin siistin puvun. Sitten he avasivat veitsen ja alkoivat sen avulla tutkia kenkien anturoita ja korkoja ja ratkoa vaatteiden vuoria. Niin löytyivät vyöhön kätketyt viisi dollariakin, jotka he heittivät pöydälle muun ohella. Kilpikauluksinen ilmoitti: »Minä tuomitsen sinut kahdentoista dollarin ja kuudenkymmenenseitsemän sentin sakkoon ja menettämään kellosi ja veitsesi.» Sitten hän lisäsi irvistäen: »Riepusi saat pitää.»
»Mitä tämä merkitsee!» huudahti Hal kiukuissaan. »Sehän on kerrassaan siivotonta!»
»Pue ryysyt yllesi, nuori mies, ja korjaa itsesi pois niin pian kuin voit; muuten saat lähteä paitasillasi.»
Mutta Hal oli niin sydämystynyt, että olisi lähtenyt ilkialastomanakin. »Sanokaa minulle, kuka olette ja mistä olette saanut oikeuden näin menetellä.»
»Minä olen aluepäällikkö», vastasi mies.
»Tahdotteko sanoa olevanne Yleisen Polttoaineyhtiön virkamies? Ja ryöstätte minut —.»
»Toimita hänet ulos, Bill», virkkoi esivalta. Ja Hal näki Billin puristavan kätensä nyrkkiin.
»Hyvä», sanoi hän niellen närkästyksensä. »Odottakaa, kunhan saan vaatteet ylleni.» Hän pukeutui niin nopeasti kuin voi, kääri mytyksi peitteensä ja toisen pukunsa ja lähti ovelle.
»Muista», sanoi esivallan edustaja, »että lähdet suoraan alas ja pois.Jos käyt vielä täällä naamaasi näyttämässä, saat kuulan nahkaasi.»
Hal lähti ulos päivänpaisteeseen, vartija kummallakin kupeellansa. Hän oli samalla vuoritiellä, mutta keskellä kaivoskylää. Etäältä näkyi iso rakennus ja kuului lakkaamatonta koneiden ja putoavan kivihiilen pauhinaa. Hän kulki yhtiölle kuuluvien rakennusten ja hökkelien ohi, ja ovilla seisovat hoidottomat naiset ja tien vieressä piehtaroivat likaiset lapset irvistelivät hänelle — hän näet ontui astellessaan, ja he varmaan arvasivat, kuinka hänen oli käynyt.
Hal oli saapuessaan tuntenut lämmintä asiaankiintymistä ja uteliaisuutta. Kiintymyksen lämpö oli melkoisesti jäähtynyt — se ei nähtävästi ollut niitä voimia, jotka pyöriä pyörittävät. Mutta uteliaisuus oli entistä suurempi. Mitä salaperäistä mahtoikaan olla tuon kaivoskentän tarkoin aidatulla alueella?
Hal kääntyi Billin puoleen, joka oli edellisenä päivänä ilmaissut jonkinlaista huumoria. »Kuulkaahan», sanoi hän, »nyt olette vieneet rahani, iskeneet sinimarjan silmääni ja koko ruumiini mustelmille, joten otaksun, että olette tyytyväiset. Sanottehan minulle asian, ennenkuin lähden?»
»Minkä asian?» murahti Billy.
»Minkätähden minun kävi näin.»
»Olit liian nenäkäs, poikaseni. Etkö tietänyt, ettei sinulla ollut asiaa yrittää tänne juonitellen?
»Tiesin», vastasi Hal, »mutta en nyt tarkoita sitä. Minkätähden ette heti päästäneet minua sisään?»
»Jos tahdoit päästä työhön kaivokseen», kysyi mies, »minkätähden et menetellyt niinkuin tulee menetellä?»
»En tietänyt, kuinka tulee menetellä.»
»Siinäpä se. Ja me emme huolineet sinusta. Et näyttänyt oikealta mieheltä.»
»Miksi mieheksi minua luulitte? Mitä te pelkäätte?»
»Jatka matkaasi!» sanoi mies. »Minusta et mitään hyödy!»
Hal asteli vähän aikaa ääneti miettien, kuinka saisi asian selville. »Huomaan, että epäilette minua», sanoi hän. »Kerron teille totuuden, jos sallitte.» Kun toiset eivät kieltäneet, hän jatkoi: »Minä olen ylioppilas ja haluaisin nähdä maailmaa ja päästä vähäksi aikaa uusiin oloihin. Ajattelin, että olisi hupaista päästä tänne.»
»Niin», virkkoi Bill, »tämä ei ole mikään jalkapallokenttä. Tämä on hiilikaivos.»
Hal huomasi, että hänen selityksensä oli hyväksytty. »Sanokaa minulle suoraan», virkkoi hän, »miksi minua luulitte».
»Mitäpä, jos sanon», murahti Bill. »Ammattiyhdistys-agitaattorit yrittävät saada näiden alueiden työmiehiä järjestymään, ja sellaiset eivät meille sovi. Yhtiö hankkii miehensä asioimistojen välityksellä, ja jos olisit käynyt näyttämässä itseäsi ja olisit kelvannut, olisi asia sujunut niinkuin ainakin. Tai olisit mennyt Pedrossa olevaan toimistoon ja saanut paperit, ja kaikki olisi ollut hyvin. Mutta kun portille tulee veitikka, joka on ihan keikarin näköinen ja puhuu kuin professori, niin hänestä ei huolita, ymmärrätkö?»
»Minä ymmärrän», sanoi Hal. Sitten hän lisäsi: »Olen teille kiitollinen, jos annatte rahoistani aamiaisen hinnan.»
»Aamiaisaika on ohi», vastasi Bill. »Voithan istahtaa odottamaan, kunnes pähkinät kypsyvät.» Hän nauroi, mutta lauhtui sitten omasta leikinlaskustaan, veti taskustaan viisikolmatta senttiä ja antoi sen Halille. Sitten hän avasi portin lukon ja päästi irvistäen miehen menemään. Niin päättyi Halin ensimmäinen tutustuminen teollisuuden pyöriin.
3.
Hal Warner yritti kulkea laahustaa alaspäin, mutta ei siihen kyennyt. Hän pääsi vuoren kupeista pulppuavalle purolle, josta voi juoda pelkäämättä lavantautia. Siinä hän makasi koko päivän paastoten. Iltapuolella nousi ukkosilma, ja hän kapusi kallion alle suojaan kumminkaan suojaa saamatta. Hänen peitteensä kastui kohta likomäräksi, ja hän vietti yön, joka oli melkein yhtä surkea kuin edellinen. Hän ei voinut nukkua, mutta kykeni ajattelemaan ja ajatteli, mitä kaikkea oli kokenut. »Bill» oli sanonut, ettei hiilikaivos ollut mikään jalkapallokenttä, mutta Halista tuntui, että ne molemmat vaikuttivat ruumiiseen jokseenkin yhtäläisesti. Hän onnitteli itseään, ettei ollut ammattiyhdistysten perustaja.
Päivän koittaessa hän kömpi seisaalleen ja jatkoi matkaansa vilun ja ennen kokemattoman nälän uuvuttamana ja saapui vihdoin lähellä kanjonin juurta sijaitsevalle voima-asemalle. Hänellä ei ollut riittävästi rahoja ateriaa varten, ja hän pelkäsi kerjätä; mutta eräässä rakennusryhmässä tien vieressä oli myymälä, ja hän meni sinne tiedustelemaan luumujen hintaa. Ne maksoivat viisikolmatta senttiä naula. Hinta oli korkea, mutta korkealla sijaitsi paikkakin, ja Hal tuli ajan pitkään havaitsemaan, että ne selittivät toisiansa — joskin jäi selittämättä, miksi hinnat aina olivat suhteellisesti vieläkin korkeammat kuin myymälän maantieteellinen asema. Tiskin yläpuolella oli ilmoitus: »Täällä ostetaan maksuosoituksia kymmenen prosentin alennuksella.» Hän oli kuullut huhuja siitä, että laki kielsi maksamasta palkkoja sellaisella »osoituksella», mutta ei kysynyt mitään, veihän vain mennessään luumunaulansa ja pisteli sen poskeensa tien pientarella.
Voima-aseman takana, radan varrella, oli pieni hökkeli ja puutarha sen takana. Hal lähti sinne ja tapasi jalkapuolen vanhan ratavahdin. Hän pyysi saada viettää yönsä hökkelin permannolla. Ukko näytti katselevan hänen sinimarjaansa, ja Hal selitti: »Yritin päästä työhön kaivokseen, mutta luulivat minua ammattiyhdistysten järjestäjäksi.»
»Niin», urahti ukko, »en minäkään huoli mistään sellaisista järjestäjistä».
»Enhän minä olekaan sellainen», huomautti Hal.
»Mistäpä minä tiedän, mikä olet? Taidat olla yhtiön urkkija?»
»Minä en pyydä mitään muuta kuin kuivaa paikkaa maatakseni», sanoi Hal.»Teillä ei varmaankaan ole mitään ikävyyttä, jos siihen suostutte.»
»Minä en ole yhtä varma asiasta», vastasi ukko. »Mutta voithan levittää peitteesi tuohon nurkkaan. Kunhan vain et puhu minulle ammattiyhdistysasioista.»
Hal ei mielinyt puhua mitään. Hän kääriytyi peitteeseensä ja nukkui niinkuin ihminen, jota ei häiritse mikään lämmin kiintymys eikä uteliaisuus. Aamulla ukko antoi hänelle kappaleen ohraleipää ja muutamia nuoria sipuleita kasvitarhastaan, ja eipä ollut Hal eläessään nauttinut maukkaampaa aamuateriaa. Kun Hal lähtiessään kiitti isäntäänsä, sanoi viimeksimainittu: »Eipä mitään, nuori mies. Sinä voit korvata asian yhdellä ainoalla tavalla: kun et virka siitä sanaakaan kenellekään. Miehelle, joka on harmaapäinen ja konkkailee toisella jalalla, merkitsee toimensa menettäminen samaa kuin jokeen hukuttaminen.»
Hal lupasi olla mitään virkkamatta ja meni menojansa. Hänen ruhjevammansa eivät kirvelleet enää kovin tuimasti, ja hän kykeni kävelemään. Näkyvissä oli karjatiloja — tuntui kuin olisi yht'äkkiä palannut takaisin Amerikkaan!
4.
Halia odottivat nyt viikon kestävät maankiertäjän seikkailut. Hän oli oikea kulkuri; vyössä ei ollut enää kymmenen dollarin seteliä, joka olisi lievittänyt hänen kokemuksiensa kirpeätä todellisuutta.
Hän tarkasti maalliset hyvyytensä ja ihmetteli, voitiinko häntä yhä vielä pitää keikarina. Hänen mieleensä muistui, että hänen hymynsä oli lumonnut naisia; voisikohan se vaikuttaa niin vieläkin, silmän sinimarjasta huolimatta. Kun mitään muuta elatuskeinoa ei ollut, hän koetteli, kuinka hymy vaikutti vastaanottavaisilta näyttäviin emäntiin, ja menestys oli niin melkoinen, että hän alkoi epäillä kunniallisen työn järkevyyttä. Hän ei laulanut enää Harriganin laulua, vaan sen sijaan kerran kuulemaansa kulkurilaulua:
»Mitäs maksaisi tehdä työtä, kun naisia maassa on?»
Seuraavana päivänä hän tutustui kahteen muuhun maata kiertävään herrasmieheen, jotka istuivat ratavallin kupeella silavaa käristäen. Veikot lausuivat hänet tervetulleeksi, kuuntelivat hänen tarinaansa, ottivat hänet veljeskunnan jäseneksi ja perehdyttivät hänet uusiin elämäntapoihin. Aivan pian hän sai tuttavakseen erään entisen kaivosmiehen, joka voi antaa hänelle ne tiedot, joita toiseen kanjoniin kapuaminen edellytti.
»Hollantilais-Mikko» oli miehen nimenä, mutta hän ei huolinut selittää sen syntyä ja alkujuurta. Hän oli mustasilmäinen ja vaarallisennäköinen lurjus, joka keskustelun kaivoksiin ja kaivostöihin suuntautuessa laski suustaan hämmästyttävän vuolaan sadattelutulvan. Hän oli siitä leikistä selviytynyt — Hal tai joku toinen helvetin hullu sai käydä hänen sijaansa, jos mieli teki. Koko peli pysyi pystyssä vain sen nojalla, että maailmassa oli niin paljon luonnostansa helvetin hulluja ihmisiä. »Hollantilais-Mikko» jatkoi juttuansa kertoen kauhistuttavia asioita kaivosmiesten elämästä, loitsien eteensä toisen päällysmiehen hahmon toisensa jälkeen ja tuomiten heidät kaikki iankaikkisen kadotuksen ilmiliekkeihin.
»Nuorna ollessani teki mieleni työhön», sanoi hän, »mutta nyt olen siitä viasta parantunut ja iäksi päiväksi». Maailma oli alkanut hänestä tuntua paikalta, joka oli suunniteltu vain sitä varten, että hänen täytyisi tehdä työtä, ja hän yritti ehkäistä sitä suunnitelmaa kaikilla käytettävissä olevilla keinoilla. Hal istui nuotion ääressä laakson pohjassa virtaavan joen rannalla ja vietti aikaansa hupaisesti selittämällä »Hollantilais-Mikolle», että hän oli kovemmassa työssä työtä karttaessaan kuin toiset sitä tehdessään. Maankiertäjä ei kumminkaan näyttänyt siitä välittävän — asia oli hänelle periaatteellinen, ja hän oli halukas tekemään myönnytyksiä vakaumustensa vuoksi. Pakkotyöhön tuomittunakin hän oli kieltäytynyt tekemästä työtä; hänet oli suljettu tyrmään, ja hän oli ollut vähällä kuolla nälkään, mutta oli sittenkin nauttinut mieluummin vettä ja leipää kuin käynyt työhön. Jos kaikki tekisivät samoin, arveli hän, niin jo pian syntyisi »toinen mylläkkä».
Hal mieltyi tähän omaperäiseen kumousmieheen ja vaelsi hänen kanssaan muutamia päiviä udellen häneltä kaivosmiehen elämän yksityisseikkoja. Useimmat yhtiöt käyttivät pysyväisiä pestaustoimistoja, kuten portinvartija oli sanonut; mutta hakana oli asiassa se, että asioimistot saivat osan palkasta pitkät ajat — päällysmiehet olivat heidän kanssaan samassa juonessa. Halin ihmetellessä, eikö se ollut laitonta, sanoi hänen kumppaninsa: »Mitä jaarittelet! Kun olet vähän aikaa ollut siinä työssä, tulet havaitsemaan, että kaivoskentän lakina on päällysmiehen sana.» Sitten maankiertäjä selitti vakaumustaan, että jos erään miehen asiana on työn antaminen ja toiset miehet sitä tavoittelevat, laki ei siinä paljoa merkitse. Hal piti huomautusta sattuvana ja olisi mielellään saattanut sen Harriganin taloustieteen-professorin tietoon.
Halin ollessa toista yötä »Hollantilais-Mikon» seurassa heidän viidakkoonsa hyökkäsi poliisikonstaapeli mukanaan puoli tusinaa apumiehiä; siihen aikaan näet yritettiin tarmokkaasti karkoittaa kulkureita lähiseuduilta — tai ajaa heitä kaivostöihin. Halin kumppani, joka piti varansa nukkuessaankin, murtautui pimeässä ulos saarroksesta, ja Hal seurasi häntä selviytyen ahdistajista jalkapallopelissä oppimansa juonen avulla. He jättivät ruokavaransa ja peitteensä, mutta »Hollantilais-Mikko» ei siitä huolinut, sieppasi kanan orrelta, jotta yö kuluisi hupaisemmin, ja varasti seuraavana päivänä kuivausnuoralta alusvaatekerran. Hal söi kanan ja puki ylleen alusvaatteet suistuen siten rikosten tielle.
»Hollantilais-Mikosta» erottuaan hän palasi Pedroon. Maankiertäjä oli hänelle kertonut, että kapakanpitäjillä oli melkein poikkeuksetta tuttavia kaivosmailla ja että he voivat auttaa miehen työhön. Hal alkoi tiedustella, ja jo toinen vastasi myöntävästi luvaten antaa hänelle kirjeen vietäväksi eräälle miehelle Pohjois-Laaksoon. Jos hän saisi työtä, tulisi tuttavalle maksettavaksi dollari kuukaudessa hänen palkastaan. Hal suostui ja lähti kohti toista kanjonia, voimanlähteenä laakson suulla sijaitsevasta kartanosta »puhallettu» leipäkannikka. Hän esitti toisella Yleisen Polttoaineyhtiön portilla kirjeen, joka oli osoitettu jollekin O'Callahan-nimiselle henkilölle — tämä O'Callahan havaittiin hänkin kapakoitsijaksi.
Vartija ei edes avannut kirjettä, vaan päästi Halin menemään sen nähtyänsä. Hal etsi miehen ja tarjoutui työhön. Mies sanoi mielellään häntä auttavansa, mutta vaati dollarin kuukaudessa itselleen ja toisen Pedrossa asuvalle tuttavalleen. Hal ei siihen suostunut, ja niin he tinkivät tinkimistään. Halin vihdoin kääntyessä menemään ja uhatessa puhutella jotakin »korkeampaa herraa» kapakoitsija lupasi tyytyä puoleentoista dollariin.
»Oletteko kaivostöihin perehtynyt?» kysyi mies.
»Pienestä pojasta», vastasi Hal, joka nyt tiesi, kuinka maailmassa oli meneteltävä.
»Missä olette ollut töissä?»
Hal mainitsi erinäisiä kaivoksia, joista oli jotakin kuullut maankiertäjiltä. Hän oli valinnut itselleen nimen »Joe Smith», jonka otaksui varmaan löytyvän jokaisen kaivoksen luetteloista. Toista viikkoa versonut parransänki oli muuttanut hänen muotoansa, ja hän oli oppinut hiukan sadattelemaankin.
Kapakanisäntä vei hänet kaivoksen n:o 2 päällysmiehen, mr Alec Stonen puheille. Mr Stone kysyi kohta: »Tiedätkö jotakin muulinhoidosta?»
»Olen ollut tallitöissä», vastasi Hal, »ja osaan hoitaa hevosia».
»Niin, muulit ovat toista maata,» sanoi mies. »Eräs tallirenkini sai vatsataudin tässä hiljattain, ja enpä tiedä, korjautuuko hän siitä koskaan entiselleen.»
»Antakaa minun koettaa», sanoi Hal. »Kyllä minä niistä huolen pidän.»
Päällysmies katseli häntä. »Näytät kunnon pojalta», sanoi hän. »Maksan sinulle viisiviidettä kuukaudessa, ja jos olet kelvollinen, saat viisikymmentä.»
»Olkoon menneeksi, sir. Koska aloitan?»
»Sitä parempi, mitä pikemmin. Missä ovat riepusi?»
»Minulla ei ole muuta kuin tämä», sanoi Hal näyttäen kädessään olevaa nyyttiä, johon oli käärinyt varastetut alusvaatteet.
»Heitä ne tuonne nurkkaan», sanoi mies, vaikeni sitten äkkiä ja silmäili Halia kulmat kurtussa. »Kuulutko johonkin ammattiyhdistykseen?»
»Herra varjelkoon, en!»
»Oletkokoskaankuulunut?»
»En, sir. En koskaan.»
Miehen katse näytti osoittavan, että hän ajatteli Halin valehtelevan ja että hänen salaisin mielensä kohta paljastuisi. »Sinun näet täytyy se vannoa, ennenkuin saat täältä työtä.»
»Hyvä», sanoi Hal, »minä suostun».
»Minä järjestän asian huomenna», virkkoi mies.
»Paperit eivät ole nyt mukanani. Mihin kirkkokuntaan muuten kuulut?»
»Seitsemännen päivän adventisteihin.»
»Herra siunatkoon! Mitä ne ovat?»
»Ei haittaa», selitti Hal. »Minun ei oikeastaan pitäisi tehdä työtä lauantaisin, mutta teen kumminkin.»
»Hyvä, kunhan et sitä oppia täällä saarnaa. Meillä on oma saarnaaja — saat nipistää palkastasi viisikymmentä senttiä kuussa häntä varten. Tule nyt, minä vien sinut paikalle.» Niin aloitti Hal elämänuransa.
5.
Muuli on, kuten tiedetään, julkijumalaton otus, niin sanoaksemme luonnon umpikuja, erehdys, jota luonto häpee ja jolta se epää suvun jatkamisen. Halin hoitoon uskotut kolmekymmentä muulia olivat kasvaneet ympäristössä, joka oli omansa kehittämään pahimpia niiden luonnonlaadussa piileviä taipumuksia. Hal huomasi aivan pian, että hänen edeltäjänsä »vatsatauti» oli aiheutunut muulin takajalan potkaisusta, ja hän käsitti, ettei saanut olla hetkeäkään hajamielinen, jos halusi välttää tuota vaarallista tautia.
Muulit elivät elämänsä maan alla pimeässä; ne tuotiin ylös päivänpaisteeseen ja viheriälle nurmelle piehtaroimaan vain silloin, kun sattuivat sairastumaan. Niiden joukossa oli eräs nimeltä »Italian Kalle», joka oli oppinut puremaan tupakkamälliä ja penkomaan kaivosmiesten ja heidän apulaistensa taskuja. »Italian Kalle» ei osannut sylkeä suustaan tupakan mehua, ja seurauksena oli, että se sairastui ja vannoi luopuvansa pahastaan. Ajomiehet ja kaivospojat kuitenkin tunsivat sen heikkouden ja houkuttelivat, kunnes se jälleen lankesi kiusaukseen. Hal havaitsi pian tämän moraalisen murhenäytelmän ja pahoitteli sitä suorittaessaan jokapäiväisiä askareitansa.
Hän laskeutui kaivokseen ensimmäisessä häkissä sangen varhain aamulla. Hän syötti ja juotti juhtansa ja auttoi niitä valjastettaessa. Viimeisten neljän kavion kapseen vihdoin etäännyttyä kuulumattomiin hän siivosi tallit, korjasi valjaita ja auttoi jokaista vanhempaa miestä, joka sattui olemaan läheisyydessä.
Muulien ohella olivat hänen pahimpana kiusanaan kärrääjäpojat ja muut nuoret vintiöt, joiden kanssa hän tuli tekemisiin. Hän oli uusi tulokas ja joutui siitä syystä kiusattavaksi. Sitäpaitsi hän oli halvassa työssä — muulien hoitaminen näytti heistä jollakin tavoin nöyryyttävältä ja naurettavalta. Nämä lurjukset kuuluivat pariinkymmeneen Etelä-Euroopan ja Aasian eri kansallisuuteen; heidän joukossaan oli litteänaamaisia tataareja, mustanpuhuvia kreikkalaisia ja pieniä, viekassilmäisiä japanilaisia. He puhuivat sekakieltä, jonka muodostivat suurimmalta osalta englanninkieliset kiroukset ja rivoudet; auringonvaloon syntyneestä ja kasvaneesta ihmisestä heidän mieltensä likainen kutuvesi tuntui kerrassaan uskomattomalta. He puhuivat rivoja asioita äideistään ja isoäideistään sekä Neitsyt Maariasta, joka oli ainoa heidän tuntemansa mytologinen henkilö. Näiden pimeässä elävien pienten olentoraukkojen sielut likaantuivat ja mustuivat vielä nopeammin ja lopullisemmin kuin heidän kasvonsa!
Päällysmies oli kehoittanut Halia majoittumaan »Reminitskin» luo. Hal tuli kaivoksesta viimeisten mukana, ja hänet neuvottiin himmeästi valaistuun, rautarakennukseen. Sinne tultuaan hän kohtasi isännän, lihavan venäläisen, joka sanoi, että hän saisi seitsemänkolmatta dollarin hinnasta ruoan ja asunnon, nimittäin makuusijan jossakin huoneessa kahdeksan muun perheettömän miehen kanssa. Kapakanisännille hän oli lupautunut maksamaan puolitoista dollaria, yhtiön papille oli suoritettava viisikymmentä senttiä, yhtiön lääkärille dollari, viisikymmentä senttiä pesuhuoneen käyttämisestä ja viisikymmentä senttiä sairaus- ja tapaturmavakuutusta varten, joten hänelle jäi neljätoista dollaria kuussa vaatteiden ostoon, perhekunnan perustamiseen, olut- ja tupakkarahoiksi ja hiilikaivosten ihmisystävällisten omistajien perustamien kirjastojen ja koulujen kannattamiseksi.
Hänen saapuessaan Reminitskin luo oli illallinen kohta syöty; lattia muistutti ihmissyöjien kemutannerta, ja jäljellejäänyt ruoka oli kylmää. Hän ymmärsi, että joutuisi aina kokemaan samaa ja että hänen oli selviydyttävä asiasta niin hyvin kuin osasi. Tämän Yleisen Polttoaine-Yhtiön omistaman majatalon ruokahuone muistutti hänelle valtion vankilaa, jossa hän oli kerran käynyt — täällä samoinkuin sielläkin istuivat miehet pitkissä riveissä äänettöminä syöden tärkkelystä ja rasvaa tinalautasiltaan. Lautaset tosin olivat täällä puolentoista tuuman paksuista polttosavea, mutta tärkkelys ja rasva olivat samat. Reminitskin keittäjän reseptinä näytti olevan: »Jos et ole oikein selvillä, lisää rasvaa ja kiehuta se.» Vaikka Hal olikin nälkäinen pitkästä kuljeskelusta ja maan alla toimittamastaan työstä, hänen oli kuitenkin vaikea tätä ruokaa niellä. Sunnuntai oli ainoa päivä, jolloin aterioitiin päivänvalossa, ja silloin parveili kaikkialla lukematon määrä kärpäsiä saaden Halin muistamaan erään lääkärin lausunnon, jonka mukaan valistuneen ihmisen tulee pelätä kärpästä enemmän kuin Intian tiikeriä.
Majapaikassa hänelle annettiin makuusija ja suuri määrä syöpäläisiä, mutta ei peittoa, joka oli täällä vuoristossa välttämätön. Hänen täytyi senvuoksi lähteä illallisen jälkeen päällysmiehensä puheille saadakseen luottoa yhtiön myymälässä. Hänelle suostuttiinkin antamaan hiukan luottoa, koska siten voitiin estää häntä poistumasta milloin tahtoi. Ei ollut olemassa lakia, jonka nojalla olisi voitu pidättää mies velan vuoksi, mutta Hal tiesi jo, minkä verran aluepäällikkö välitti laista.
6.
Hal uurasti kolme päivää maan uumenissa, söi Reminitskin luona ja metsästi syöpäläisiä. Sitten tuli siunattu sunnuntai, ja hän vietti muutamat vapaat tuntinsa kävellen auringonvalossa ja katsellen Pohjois-Laakson kaivoskylää, jonka asumukset levisivät toista mailia laajalle pitkin kanjonia. Keskellä olivat suuret kaivosrakennukset ja voima-asema korkeine savupiippuineen, niiden läheisyydessä yhtiön myymälä ja pari kapakkaa. Oli vielä erinäisiä majataloja, samanlaisia kuin Reminitskin ja pitkä rivi lautakojuja, jokaisessa niistä kaksi tai neljä huonetta ja asujaimina useita perhekuntia. Hiukan ylempänä rinteellä sijaitsi koulutalo ja eräs toinen pieni yksihuoneinen rakennus, joka oli kirkkona; pappi kuului Yleisen Polttoaine-Yhtiön tunnustukseen. Hän sai käyttää rakennustaan ilmaiseksi, ollen siinä tavallaan edullisemmassa asemassa kuin kapakoitsijat, joiden täytyi maksaa yhtiölle iso vuokra, mutta ihmisluonnon synnynnäistä raadollisuutta näytti todistavan se seikka, että taivas tuosta nauttimastaan edusta huolimatta joutui häviölle taistellessaan helvettiä vastaan tällä kaivoskentällä.
Kylän läpi kulkiessaan sai siitä aluksi aivan lohduttoman vaikutelman. Vuoret kohosivat karuina ja autioina, kupeissa geologisten ajanjaksojen arvet. Näissä kanjoneissa aurinko laski varhain iltapuolella, ja lunta satoi varhain syksyllä; kaikkialla näytti luonto kohottavan kätensä ihmistä vastaan, ja ihmisen täytyi alistua. Kaivosalueella tuntui sitäkin surkeampi lohduttomuus, likaisuus ja eläimellisyys. Oli tehty joitakin vaivaisia yrityksiä kasvitarhojen perustamiseksi, mutta noki ja savu surmasi kaiken kasvullisuuden, ja vallitsevana värinä oli likaisenharmaa. Kaikkialla näkyi tuhkakasoja, ruostunutta rautalankaa ja säilykerasioita ja likaisia, nokisia lapsia leikkimässä.
Eräs osa kaivoskylää tunnettiin nimellä »koppikaupunki». Sinne, pienten kuonavuorten keskelle, olivat eräät kaikkein köyhimmät ulkomaalaiset saaneet rakentaa itselleen kojuja vanhoista laudoista, läkkipellistä ja asfalttipaperin kappaleista. Nämä asumukset eivät olleet kanakopin veroisia, mutta siitä huolimatta muutamissa niistä asui toista kymmentä henkeä, miehiä ja naisia, jotka nukkuivat kuonan peittämällä permannolla vanhojen riepujen ja peitteitten alla. Siellä vilisi pieniä lapsia luvuton lauma. Useimmat kantoivat verhonaan vain resuista mekkoa ja jättivät huoletta näkyviin paljaat takalistonsa. Hal ajatteli, että luolaihmisten lapset varmaan olivat siten leikkineet, ja hänen mieleensä tulvahti vastenmielisyyden aalto. Hän oli saapuessaan ollut täynnä lämmintä kiintymystä ja uteliaisuutta, mutta nyt osoittautuivat molemmat vaikuttimet kestämättömiksi. Kuinka voikaan herkkähermoinen ihminen, henkilö, joka tunsi elämän hienouksia ja mukavuuksia, oppia rakastamaan näitä ihmisiä, jotka loukkasivat hänen kaikkia aistejansa — löyhkällään hänen sieraimiansa, metelillään hänen korviansa ja alinomaisella rujoudellaan hänen silmiänsä? Mitä oli sivistys tehnyt heidän hyväkseen? Mitä se voi tehdä? Ja mihin he lopulta kykenivätkään muuhun kuin siihen likaiseen työhön, jota suorittamaan heidät oli suljettu? Niin ajatteli rodustaan ylpeilevä anglosaksilainen nähdessään nuo Välimeren maiden laumat, joiden päänmuotokin tuntui inhoittavalta.
Hal kumminkin torjui ne ajatukset, ja vähitellen tuli hänen mieleensä toinen näkemys. Ensinnäkin vaikuttivat kaivokset tenhoisasti. Ne olivat vanhoja kaivoksia — kokonaisia vuorten alle uurrettuja kaupunkeja, joiden valtaurat olivat mailien pituiset. Eräänä päivänä Hal jätti työnsä ja lähti »nuorallaratsastajan» matkaan saaden siten omilla aisteillansa käsityksen näiden yön-labyrinttien laajuudesta, onttoudesta ja autiudesta. Numero 2:ssa kulki hiilisuoni suunnilleen viiden asteen kulmassa yleten; tyhjät hiilivaunut vedettiin ylös pitkinä jonoina loputtoman köyden avulla, mutta alaspäin tullessaan ne liikkuivat omasta painostaan. Siinä oli jarruttajapojilla paljon tekemistä; toisinaan pääsivät vaunut pillastumaan ja lisäsivät siten kaivostyön jokapäiväisiä vaaroja.
Hiilisuonen paksuus vaihteli neljästä viiteen jalkaan, ja tämä luonnon säälimättömyys pakotti miehet »työpinnassa» — siinä, missä uutta hiiltä murrettiin — vähentämään varttansa. Kyyhötettyään siinä hetken aikaa heidän työtänsä seuraten. Hal ymmärsi, minkätähden he kävelivät pää painuksissa ja kädet riippuen, niin että he hämärissä kaivoskuilusta noustessaan näyttivät apinajoukolta. Hiili irroitettiin uurtamalla se altapäin hakulla ja sitten ruudilla räjähdyttämällä. Senvuoksi täytyi, kaivosmiehen työssä ollessaan maata kyljellään, ja siten saivat selityksensä toiset ruumiilliset omituisuudet.
Tässä, kuten ainakin, johtui ihmisten elämän tuntija halveksimisesta säälimiseen. Nämä olivat erikoinen rotu, maanalaisia tonttuja, jotka yhteiskunta oli sulkenut syvyyden onkaloihin omien tarkoitustensa vuoksi. Ulkona, päivänpaisteisessa kanjonissa vierivät pitkät vaunujonot kuljettaen hienoa hiiltä, hiiltä, joka kuljetettiin maailman ääriin, paikkoihin, joista kaivosmies ei ollut koskaan kuullut, pyörittämään pyöriä tehtaissa, joiden tuotteita kaivosmies ei saanut koskaan nähdä. Se kutoi kalliita silkkikankaita hienoille naisille, hioi hohtelevia jalokiviä heidän koruikseen, kuljetti pitkiä junia pehmeäistuimisine vaunuineen halki erämaiden ja yli vuorten; se kiidätti palatsimaisia höyrylaivoja talvisista myrskyistä etelän aurinkoisille merille. Ja hienot kalliisiin silkkivaatteisiin puetut ja jalokivin koristetut naiset söivät ja nauroivat ja nukkuivat mielin määrin tietämättä pimeydessä elävistä vaivaisista olennoista enempää kuin nämä olennot heistä. Hal harkitsi asiaa ja hillitsi anglosaksilaisen kopeutensa havaitessaan seikkoja, joiden nojalla täytyi antaa anteeksi kaikki se, mikä oli tuntunut inhoittavalta: näiden ihmisten hienostumaton, meluava puhe, heidän syöpäläisiä kuhisevat asumuksensa ja paljasperäiset pienokaisensa.
7.
Ei kestänyt kauan, kun Hal sai vapaan päivän, joka toi vaihtelua tallirengin yksitoikkoiseen työhön, satunnaisen loman, jota ei ollut päällysmiehen kanssa sopimusta tehtäessä tiedetty mainita. Numero 2:n ilmanvaihtolaitos joutui jollakin tavoin epäkuntoon, ja Hal alkoi tuntea päätänsä kivistävän ja kuuli miesten murahtelevan, että lyhdyt paloivat huonosti. Kun asia sitten kääntyi vakavaksi, käskettiin viedä muulit ylös.
Se oli hupainen seikkailu. Päästessään päivänvaloon Halin hoidokit käyttäytyivät sanomattoman hullunkurisesti. Ne eivät voineet olla paneutumatta pitkäkseen piehtaroimaan kadun tuhkaan, ja päästessään sitten etäämmälle paikkaan, missä kasvoi oikeata ruohoa, ne antautuivat ihastuksensa valtoihin niinkuin joukko koululapsia huviretkellänsä.
Hal sai siten käytettäväkseen muutamia vapaita tunteja. Hän oli vielä nuori eikä suinkaan vapaa turhasta uteliaisuudesta ja kiipesi kanjonin seinämää ylöspäin päästäkseen näkemään vuoria. Kun hän sitten illan tullen kapusi alas, näkyi hänen eteensä leviävässä kaivoselämän kuvassa heleä väriläikkä: hän huomasi olevansa jossakin tanhualla, ja jonkun tytär katseli häntä keräten vaatteita kuivausnuoralta. Se oli uhkeavartinen tyttö, pitkä ja voimakas; hiukset olivat kullanpunervat, ja poskissa hohteli se raikas väri, jonka luonto suo korvaukseksi alinomaisen sateen seudulla asuville. Hän oli ensimmäinen kaunis näky, jonka Halin katse oli kohdannut täällä kanjonissa, ja oli varsin luonnollista, että se herätti hänessä mielenkiintoa. Hänestä tuntui, että hänellä oli oikeus katsella tyttöä niin kauan kuin tyttö katseli häntä. Hänen mieleensä ei johtunut, että hän itsekin oli mieluisa näky — että vuoriston ilma oli luonut väriä hänen poskipäihinsä ja hohdetta hänen iloisiin ruskeihin silmiinsä ja että vuorituuli oli tuivertanut hänen aallokkaassa ruskeassa tukassaan.
»Terve!» virkkoi tyttö vihdoin lämpimällä äänellä, joka ehdottomasti ilmaisi hänet irlantilaiseksi.
»Terve itsellenne!» vastasi Hal omaksumallaan murteella. Sitten hän lisäsi taidokkaammin: »Suokaa anteeksi, että olen tunkeutunut tänne pesutanhuallenne.»
Tytön harmaat silmät suurenivat. »Menkää menojanne!» sanoi hän.
»Mieluummin jäisin», sanoi Hal. »Auringonlasku on kaunis.»
»Minä siirryn sivuun, jotta näette sen paremmin.» Tyttö vei kantamuksen vaatteita syrjemmällä olevaan koriin.
»Älkää huoliko», sanoi Hal, »se ei ole enää niin kaunis. Värit ovat tummunneet.»
Tyttö kääntyi ja katseli häntä jälleen. »Herjetkää! Minua on kiusattu hiusteni tähden jo ennenkuin puhua osasin.»
»Pelkkää kateutta», sanoi Hal alkaen puhua tytön tavalla; samalla hän astui lähemmäksi voidakseen nähdä hiukset paremmin. Ne lepäsivät tytön otsalla kiharaisina suortuvina, jotka miellyttivät koristeellista vaistoa, ja painava, tiukka palmikko riippui vyötäisille. Hal katseli olkapäitä, jotka olivat voimakkaat, nähtävästi kovaan työhön tottuneet, eivät suinkaan sovinnaisia ja romanttisia naiskauneuden vaatimuksia vastaavat, mutta siitä huolimatta omaa voimakkuuden suloa uhoavat. Niitä peitti haalistunut sininen karttuunileninki, joka valitettavasti ei ollut aivan puhdas; sitäpaitsi huomasi nuori mies toisella olkapäällä repeämän, josta paistoi paljas iho. Tytön silmät, jotka olivat seuranneet hänen katsettansa, saivat uhman ilmeen; hän heitti osan vaatteita olalleen, missä ne sitten olivat koko keskustelun ajan.
»Kuka te olette?» kysyi tyttö äkkiä.
»Nimeni on Joe Smith. Olen tallirenkinä numero 2:ssa.»
»Entä mitä teitte tuolla, jos saa kysyä?» Tyttö suuntasi harmaitten silmiensä katseen karulle vuorenrinteelle, josta vieras oli laskettanut alas tuoden jäljessään joukon irrallisia kiviä ja multakokkareita.
»Olin tarkastamassa valtakuntaani», vastasi Hal.
»Mitä?»
»Valtakuntaani. Maa kuuluu yhtiölle, mutta maisema sille, joka siitä välittää.»
Tyttö nosti hiukan päätänsä. »Missä olette oppinut puhumaan niinkuin puhutte?»
»Toisessa elämässä», vastasi Hal, »ennenkuin tulin tallirengiksi. En tullut tietä unhotuksen tumman, vaan korkeuden pilvet väikkyi vaiheillani.»
Tyttö yritti hetken saada tuosta selkoa. Sitten nousi hymy hänen kasvoihinsa. »Se on varmaan jostakin runokirjasta! Sanokaa hiukan enemmän!»
»O, singe fort, so süss und fein!» lausui Hal — ja näki tytön kasvoissa hämmästyneen ilmeen.
»Ettekö ole amerikkalainen?» kysyi tyttö. Hal nauroi. Vieraan kielen puhuminen ei ollut mikään sivistyksen merkki Pohjois-Laaksossa!
»Olen kuunnellut miesten puheita Reminitskin luona», sanoi Hal puolustuksekseen.
»Vai niin! Sielläkö syötte?»
»Käyn siellä kolmesti päivässä, mutta en voi sanoa paljonkaan syöväni.Voisitteko te elää rasvapavuista?»
»Aivan varmaan», nauroi tyttö, »hyvät vanhat perunat ovat minulle kyllin hyviä».
»Olisin luullut teidän nauttivan vain ruusun terälehtiä!» huomautti Hal.
»Mitä joutavia! Olette varmaan suudellutBlarney-kiveä!» [Irlannissa sijaitsevan Blarneyn linnan muuriin kuuluva kivi, jonka luo on vaikea päästä ja joka tekee suutelijastaan taitavan imartelijan. (Suom. muist.)]
»Minä en huolisi tuhlata suudelmiani kiville.»
»Käytte ylen rohkeaksi, mister Smith. En huoli teitä kuunnella.» Tyttö kääntyi ja alkoi uutterasti tempoa vaatteita nuoralta. Mutta Hal ei halunnut joutua karkoitetuksi. Hän astui askelen lähemmäksi.
»Vuoren rinteeltä laskeutuessani», sanoi hän, »löysin jotakin ihmeellistä. Tuolla ylhäällä on karua ja kolkkoa, mutta minä jouduin suojaiseen sopukkaan, jonne paistoi aurinko ja jossa kasvoi villiruusu. Yksi ainoa! Ajattelin itsekseni: 'Ei kolkkaa kaukaisinta, miss' ei ruusu kasva!'»
»Tuo on varmaan jälleen runokirjaa!» huudahti tyttö. »Minkätähden ette ottanut ruusua?»
»On olemassa runokirja, jonka mukaan tulee 'jättää villiruusu varrellensa'. Se kukkii siinä edelleen; jos joku sen ottaa, se kuihtuu muutaman tunnin kuluessa.»
Hän ei tarkoittanut muuta kuin keskustelun vireilläpitämistä. Mutta tytön vastaus käänsi keskustelun uudelle tolalle.
»Sitä ei voi koskaan tietää, nuori mies. Voihan jo yöllä nousta myrsky, joka repii kukan kappaleiksi. Se olisi kukaties ollut onnellinenkin, jos sen otitte, olisi täyttänyt ruusun tarkoituksen.»
Jos runoilevan nuorukaisen asenteessa lieneekin ollut itsetiedotonta alentuvaisuutta, upposi se nyt kerrassaan iäisen mysteerin syvyyksiin. Tyttö oli saavuttanut naisen ensimmäisen voiton — tiesipä hän sen tai ei. Hän oli vallannut miehen mielen, jännittänyt sen uteliaisuuden vireeseen. Mitä tarkoittikaan tämä kaivoskenttien ruusu?
Villiruusu, joka nähtävästi ei tietänyt sanoneensa mitään merkillistä, keräsi uutterasti pesuvaatteita, ja Hal Warner tarkasteli sillävälin hänen piirteitänsä harkiten hänen sanojaan. Jonkin rikkiviisaan naisen lausumina ne olisivat voineet tarkoittaa yhtä ainoata asiaa, rohkaisua; mutta tämän tytön kirkkaissa harmaissa silmissä ei näkynyt yhtään kevytmielisyyttä, ainoastaan kärsimyksen ilme. Mutta mikä olikaan kärsimys, joka näkyi niin nuoren ja elämääuhkuvan olennon kasvoissa ja sanoissa? Oliko se hänen heimonsa surumieli, joka heläjää vanhoissa kansanlauluissa? Vai oliko se uutta ja erikoislaatuista mielenapeutta, läntisen Amerikan kaukaisilla kaivosseuduilla syntynyttä?
Tytön kasvojenpiirteet olivat samoin mieltähämmentävät kuin hänen sanansa. Hänen harmaat silmänsä katselivat terävästi piirtyvien tummien kulmakarvojen alta, joiden väri ei sointunut hänen hiuksiinsa. Hänen huulensakin olivat selväpiirteiset, suumalo oli melkein suora, joten näytti kuin sen olisi piirtänyt hänen kasvoihinsa sivellin punaisella värillä. Kaikki tuo loi hänen kasvoihinsa hänen toista henkilöä katsellessaan eloisan ja hämmentävän, rohkean, melkein uhmaavankin ilmeen. Mutta hänen hymyillessään punaiset huulet painuivat pehmeämmiksi, harmaat silmät muuttuivat mietteliäiksi ja, kuten näytti, tummemmiksi. Tämä irlantilainen tyttö oli tosiaankin viehättävä, mutta ei helposti ymmärrettävä.
8.
Hal kysyi uuden tuttavansa nimeä, ja tyttö sanoi olevansa Mary Burke. »Huomaan, että olette ollut täällä vain vähän aikaa», sanoi hän, »sillä muuten olisitte varmaan kuullut 'Punaisesta Marista'. Hiusten tähden.»
»En tosiaankaan ole ollut täällä kauan», vastasi Hal, »mutta nyt toivon jääväni — hiusten tähden! Saanko tulla joskus teitä tapaamaan, miss Burke?»
Tyttö ei vastannut mitään, vilkaisi vain taloon, jossa asui. Se oli maalaamaton kolmen huoneen hökkeli, vielä rappeutuneempi kuin useimmat muut. Sen ympärillä oli pelkkää likaa ja nokea, ja entinen paaluaita oli nyt niin hajonnut, että sitä käytettiin polttopuuna. Ikkunat olivat rikkinäiset, ja katossa näkyi vuotokohtia, joita oli jotenkuten paikattu.
»Saanko tulla?» kiiruhti Hal jälleen kysymään, jottei näyttäisi tarkastelevan asumusta liian kriitillisesti.
»Ehkä saatte», vastasi tyttö käyden käsiksi vaatevasuunsa. Hal astui luo tarjoutuen sitä kantamaan, mutta tyttö ei luovuttanut koriaan. Hän piteli sitä lujasti ja silmäili vierasta uhmaillen sanoessaan: »Saatte tulla, mutta tulette näkemään, ettei tämä ole mikään mieluisa vierailupaikka, mr Smith. Naapurit varmaan siitä pian teille kertovat.»
»En luule tuntevani ketään naapurianne», virkkoi Hal.
Hänen äänessään soi myötätunto, mutta tytön kasvoista ei sittenkään kadonnut uhman ilme. »Saatte varmaan siitä kuulla, mr Smith, mutta saatte kuulla senkin, että minä pidän pääni pystyssä. Ja se ei ole mikään helppo asia täällä Pohjois-Laaksossa.»
»Eikö tämä paikkakunta teitä miellytä?» kysyi Hal hämmästyen tämän yksinomaan kohteliaisuudesta johtuneen kysymyksensä vaikutusta. Näytti siltä kuin olisi ukkospilvi liikkunut tytön kasvojen yli. »Minä vihaan sitä! Se on pelon ja paholaisten olopaikka!»
Hal epäröi hetkisen ja kysyi sitten: »Sanotteko minulle mitä tarkoitatte, kun tulen jälleen?»
Mutta »Punainen Mari» oli jälleen viehättävä. »Kun te tulette, mr Smith, en latele teille huoliani. Minä olen silloin sellainen kuin yhtiössä olla pitää, ja me lähdemme sievälle kävelyretkelle, jos suvaitsette.»
Kulkiessaan Reminitskin luo illalliselle Hal ajatteli tyttöä koko ajan, ei ainoastaan hänen miellyttävää ulkomuotoansa, joka oli odottamaton tässä lohduttomuuden tyyssijassa, vaan hänen olemustansa, josta ei saanut selkoa — tuskaa, joka näytti alinomaa koskettavan hänen ajatustensa pintaa, tuimaa ylpeyttä, jonka oli leimahduttanut ilmi kaikkein vähimmän myötätunnon osoitus, hänen ilahtumistaan, kun toinen lausui jonkin kuvallisen lauseparren, vaikka kuinkakin kuluneen. Miten hän oli tullut tietämään jotakin »runokirjoista»? Hal tahtoi oppia paremmin tuntemaan tätä Luonnon ihmettä — tätä vuoren karussa rinteessä kukkivaa villiruusua!
9.
Eräs Mary Burken huomautus selvisi Halille aivan pian — hänen väitteensä, että Pohjois-Laakso oli pelon tyyssija. Hän kuunteli maanalaisten miesten puheita, kunnes pelko vapisutti häntä joka kerta, kun piti painua kaivoksen syvyyteen.
Miesten joukossa oli eräs jouhitukkainen ja soikeasilmäinen korealainen Tsho, joka toimi »köydelläratsastajana» siinä osassa kaivosta, missä Hal oli työssä. Hän oli eräs niistä, joiden huostassa olivat pääkäytäviä pitkin kuljetetut pitkät vaunujonot. Nimi »köydelläratsastaja» johtui siitä, että hän istui raskaalla rautarenkaalla, johon köysi oli kiinnitetty. Hän kehoitti Halia istumaan viereensä, ja Hal suostui sekä toimensa että jäsentensä uhalla. Tsho oli poiminut muistiinsa muutamia sanoja, joita suvaitsi nimittää englanninkieleksi, ja toisinaan voi tosiaankin ymmärtää hänen puheestaan jonkin sanan. Hän osoitti permantoa ja huusi vaunujen rämyn yli: »Iso tomu!» Hal huomasi, että kaivoksen pohjaa peitti kuuden tuuman vahvuinen hiilentomu, jota oli vanhoissa käyttämättömissä seinissäkin niin paljon, että siihen voi kirjoittaa nimensä. »Paljon räjähtää!» selitti köydelläratsastaja, ja kun viimeiset tyhjät vaunut oli työnnetty työkomeroihin ja hän odotteli niitä kuljettaakseen ne jälleen alas, hän yritti käsillään huitoen selittää mitä tarkoitti. »Lastaa vaunut. Pam! Räjähtää kuin helvetti!»
Hal tiesi, että vuoristoilma näillä seuduilla oli kuuluisa kuivuudestaan; nyt hän sai kuulla, että se ominaisuus, joka merkitsi elämää kaikissa maailman osissa eläville raihnaille, merkitsi kuolemaa niille, jotka uurastivat hankkiakseen raihnaille lämpöä. Tämä ilma, jota isot tuulettimet ajoivat läpi kaivosten, vei ilmasta kaiken kosteuden ja jätti hiilentomun niin sakeaksi ja ruutikuivaksi, että pelkkä lastauslapioiden hankaus aiheutti tuhoisia räjähdyksiä. Siitä johtui, että nämä kaivokset surmasivat miehiä monet verrat enemmän kuin mitkään toiset.
Hal keskusteli Tshon kanssa ratsastettuaan illalla erään muulinajajan Tim Raffertyn kanssa ja tiedusteli, eikö asiaa käynyt mitenkään auttaminen. Tim sanoi, että oli olemassa eräs keino, lain määräämä: oli ripoteltava kaivoksiin peittämättömän tiilen tomua. Tim muisti, että lakia oli tosiaankin toteltu kerran hänen eläessään. Oli tullut joitakin »suuria herroja» tarkastamaan asioiden tilaa, ja sitä ennen oli kovasti tuiskutettu säädettyä pölyä. Mutta se oli tapahtunut jo monta vuotta sitten, ja nyt oli ne kojeet siirretty säilyyn, kukaan ei tietänyt minne, ja asiasta ei kuultu koskaan puhuttavankaan.
Samoin oli kaasua koskevien varovaisuustoimenpiteiden laita. Pohjois-Laakson kaivokset näyttivät olevan erikoisen »kaasuiset». Pitkissä käytäväsokkeloissa tuntui löyhkä kuin olisi sinne koottu koko maailman kanatarhojen mädänneet munat, ja tämä rikkivety oli kaikkein vaarattomin niistä kaasuista, joita vastaan kaivosmiehen tuli pitää puolensa. Oli olemassa pelätty tukehduttava kaasu, joka oli hajuton ja ilmaa raskaampi. Pehmeätä, rasvaista hiiltä hakatessaan mies voi iskeä avoimeksi säiliön, jonne oli huimaavan kaukaisessa menneisyydessä sulkeutunut myrkkyannos odottamaan ennaltamäärättyä uhriansa. Mies voi vaipua tainnoksiin kesken työtänsä, ja jos apulainen sattui olemaan poissa näkyvistä tai viipyi hetkenkin liian kauan, niin mies oli mennyttä. Oli vielä sitäkin kamalampi, räjähtävä kaasu, joka voi tärvellä koko kaivoksen ja surmata kymmeniä, jopa satojakin miehiä.
Näitä vaaroja ehkäisemässä oli erikoinen valvoja, jonka velvollisuutena oli liikkua kaivoksessa, tutkia, oliko kaasua, ja pitää huolta siitä, että ilmanvaihtolaitos oli järjestyksessä ja että tuulettimet toimivat moitteettomasti. Tämän valvojan piti suorittaa kierroksensa varhain aamulla, ja laki määräsi, ettei kukaan saanut mennä työhön, ennenkuin hän oli havainnut kaiken olevan kunnossa. Mutta entä jos valvoja nukkui liian kauan tai sattui olemaan humalassa? Eihän voitu tuhlata tuhansia dollareita sellaisen seikan tähden! Niinpä sattuikin toisinaan, että miehet määrättiin työhön, vaikka he murisivat ja kiroilivat mennessään. Ei ollut kulunut montakaan tuntia, kun muutamat heistä makasivat valittaen päänkipua ja pyytäen päästä ulos; ja silloin voi sattua, ettei ylivalvoja päästänyt heitä, koska muutamien poistuessa toiset saattoivat säikähtää ja pyytää hekin pois.
Edellisenä vuonna oli sattunut sellainen onnettomuus. Eräs nuori kroatialainen muulinajaja kertoi siitä Halille, kun he istuivat päivälliskannujensa ääressä. Ensimmäinen miesjoukko oli laskeutunut kaivokseen vastenmielisesti ja muristen. Pian senjälkeen eräs vei alas suojaamattoman kynttilän, ja siitä syntyi räjähdys, joka oli kuulunut maan uumenissa tapahtuvalta mullistukselta. Kahdeksan miestä oli saanut surmansa, ja räjähdys oli ollut niin hirmuinen, että muutamat heistä olivat kiilautuneet seinän ja häkin väliin, joten ruumiita ei saatu irti muuten kuin paloittelemalla. Japanilaisten syy, vakuutti kertoja. Heitä ei olisi pitänyt päästää irralleen kivihiilikaivoksessa, sillä itse pirukaan ei voinut estää japanilaista pujahtamasta syrjään savuttelemaan.
Niin Hal alkoi ymmärtää, minkätähden Pohjois-Laakso oli pelon tyyssija. Millaisia tarinoita olisivatkaan voineet kertoa näiden kaivosten vanhat komerot, jos olisivat osanneet puhua! Hal katseli työhön tulvivaa joukkoa ja ajatteli, että hallituksen tilastojen mukaan kahdeksaa tai yhdeksää heistä oli odottamassa väkivaltainen kuolema, ennenkuin vuosi ehtisi lopulleen, ja että suunnilleen kolmekymmentä haavoittuisi vaikeasti. Ja he tiesivät sen, tiesivät paremmin kuin mitkään hallituksen tilastojentekijät, mutta menivät siitä huolimatta työhönsä. Tätä asiaa harkitessaan Hal joutui ihmeisiinsä. Mikä voima pitikään miehiä sellaisessa työssä? Velvollisuudentuntoko? Käsittivätkö he, että yhteiskunnan täytyi saada kivihiiltä ja että muutamien täytyi suorittaa »likainen työ» sen hankkimiseksi? Ilmestyikö heille näkynä suuri ja ihmeellinen tulevaisuus, jonka piti versoa heidän huonostipalkitusta raadannastaan? Vai olivatko he vain houkkioita tai pelkureita, jotka sokeasti tottelivat, koska ei ollut älyä eikä tahtoa menetellä toisin? Hän joutui uteliaisuuden valtaan, halusi päästä ymmärtämään sisimmältä sielultaan näitä hiljaisia ja kärsivällisiä armeijoja, jotka ovat ajoista aikoihin uskoneet henkensä toisten valtaan.
10.
Hal oppi vähitellen tuntemaan nämä ihmiset; hän ei nähnyt heissä enää pelkkää joukkiota, jota sopi ylenkatsoa tai sääliä kerrassaan, vaan näki yksilöitä yksilöllisine luontumuksineen ja vaikeuksineen, aivan samanlaisia kuin päivän valkeudessa elävät ihmiset. Mary Burke ja Tim Rafferty, korealainen Tsho ja kroatialainen Madvik — nuo henkilöt piirtyivät toinen toisensa jälkeen terävästi Halin mielen kuvaan luoden siihen elämää ja liikuttaen häntä myötätuntoon ja toveruuteen. Muutamat näistä henkilöistä olivat epäilemättä tylsyneet likaiseen ruumiin ja sielun rumuuteen, mutta oli toisia, jotka olivat nuoria ja joiden sydämissä eli toivon valo ja kapinallisuuden säen.
Oli »Andy», kreikkalaisten vanhempien lapsi, oikeastaan Androkulos, mutta ei sopinut edellyttää kenenkään kaivosseudun asujaimen lausuvan sellaista nimeä. Hal näki hänet myymälässä, ja pojan kauniit piirteet ja hänen tummat alakuloiset silmänsä herättivät hänen huomiotansa. He alkoivat keskustella, ja Andylle selvisi, ettei Hal ollut viettänyt koko ikäänsä kivihiilikaivoksissa, vaan oli liikkunut avarassa maailmassa. Hänen äänessään kuuluva kiihtymys oli kerrassaan liikuttava; hän ikävöi elämää, sen iloja ja seikkailuja — ja hänen osanaan oli istua kymmenen tuntia päivässä kaivoksen syvyydessä, hiilen räiske korvissaan ja sieraimet hiilentomua täynnä, ja noukkia sormin pois kuonaa. Hän kuului »erottelijapoikien» monipäiseen laumaan.
»Minkätähden ette lähde pois?» kysyi Hal.
»Kristus! Kuinka pois lähtisin. On äiti, kaksi sisarta.»
»Entä isänne?» Hal sai tietää, että Andyn isä oli ollut eräs niistä, joiden ruumiit oli täytynyt paloitellen irroittaa kaivoskuilusta. Nyt oli poika kahlehdittu isän sijaan, kunnes tulisi hänen hetkensä!
»En tahdo olla »mainari»! huusi poika. »En tahdo tulla tapetuksi!»
Hän alkoi arasti tiedustella, mihin Hal ajatteli hänen voivan ryhtyä, jos pakenisi omaistensa luota ja koettaisi onneansa ulkona maailmalla. Hal yritti muistaa, missä oli nähnyt oliivi-ihoisia kreikkalaisia suurine tummine silmineen kauniissa vapauden maassa, eikä voinut esittää pojalle muuta mahdollisuutta kuin kengänkiilloittajan viran tai työskentelyn pesuastiain pyyhkijänä jonkin hotellin pesusuojassa — juomarahat oli joka tapauksessa luovutettava lihavalle patruunalle.
Andy oli käynyt koulua, oli oppinut lukemaan englanninkieltä, ja opettaja oli lainannut hänelle kirjoja ja aikakauslehtiä, joissa oli ihmeellisiä kuvia. Nyt hän kalpasi enempää kuin kuvia, hän tahtoi saada niiden edustamat todelliset oliot. Tässä Hal havaitsi erään kaivoksenomistajia kohtaavan vaikeuden. He keräsivät suuren määrän nöyriä orjia, jotka olivat peräisin parista-kolmestakymmenestä rodusta ja syntyjään orjamielisiä; mutta Amerikan mieletön järjestelmä, jonka mukaan piti olla olemassa julkisia kouluja, sai aikaan, että tämän lauman lapset oppivat puhumaan, vieläpä kirjoittamaankin englanninkieltä. Niin he muuttuivat liian hyviksi heitä odottavaa kohtaloa varten, sitten pääsi kaivosalueelle pujahtamaan joku kiertävä agitaattori, ja yht'äkkiä oli piru irti. Siitä syystä tarvittiin hiilikaivoksissa toisenkinlainen »valvoja», jonka asiana oli varjella toisenlaisilta räjähdyksiltä — ei hiilikaasujen, vaan ihmismielen aikaansaamilta.