Talven tullen Haakon kuningas lähti Ylämaihin ja kutsui koolle käräjät; kaikki, jotka voivat saapua, kokoontuivat silloin hänen luokseen, ja niin hän otettiin kuninkaaksi kaikilla käräjillä. Sitten hän lähti idän puolelle Vikeniin; siellä tulivat hänen luokseen hänen veljenpoikansa Trygve ja Olavi sekä useat muut ja kertoivat, mitä pahaa hänen veljensä Eirik oli heille tehnyt. Eirikin tylyys kasvoi myöskin, kuta enemmän kaikki halusivat voittaa Haakonin ystävyyden ja saivat rohkeutta puhua niinkuin ajattelivat. Haakon kuningas antoi Trygvelle sekä Olaville kuninkaannimen ja sen valtakunnan, minkä Harald kuningas oli myöntänyt heidän isilleen; mutta koska he olivat nuoria ja lapsellisia, asetti hän älykkäitä ja taitavia miehiä johtamaan maata heidän rinnallaan. Hän luovutti heille maan entisillä ehdoilla, niin että he jakaisivat verot jo maksut puoliksi hänen kanssaan.
Kevään lähetessä Haakon kuningas keräsi suuren sotajoukon Trondhjemiin ja hankki itselleen laivoja; Vikenin miehillä oli myöskin suuri sotavoima liikkeellä, ja he tahtoivat lähteä Haakonia kohtaamaan. Myöskin Eirik kuningas määräsi sotajoukon saapumaan Keskimaasta, mutta hän sai vähän väkeä, sillä moni suurmies luopui hänestä ja lähti Haakonin luo. Kun hän huomasi mahdottomaksi ryhtyä vastustamaan Haakonin sotajoukkoa, purjehti hän länteen meren poikki niiden miesten kera, jotka tahtoivat häntä seurata. Hän lähti ensin Orkn-saarille ja sai sieltä mukaansa paljon väkeä, sitten hän purjehti etelään ja havitteli Skotlantia, missä vain pääsi maihin; hän ryösteli myöskin aina pohjoiseen Englantiin asti.
Adalstein, Englannin kuningas, lähetti Eirikille sanan ja tarjosi hänelle valtakuntaa Englannissa; hän sanoi, että Harald kuningas oli ollut kuningas Adalsteinin hyvä ystävä, joten hän halusi palkita sen Haraldin pojalle. Niin kulki miehiä kuningasten väliä, ja he tekivät sovinnon sellaisin ehdoin, että Eirik kuningas ottaa kuningas Adalsteiniltä lääniksi Nordimbralannin[53] ja suojelee maata tanskalaisilta sekä muilta viikingeiltä. Eirik antaa kastaa itsensä vaimoineen ja lapsineen ja kaikkine miehineen, jotka olivat seuranneet häntä sinne. Tämän ehdon Eirik hyväksyi; niin hän kastettiin ja otti vastaan oikean uskon. Nordimbralanti lasketaan viidenneksi osaksi Englantia; hänellä oli asuntonsa Jorvikissa.[54] Nordimbralanti oli enimmäkseen pohjan miesten asuttama, sen jälkeen kuin Lodbrokinpojat[55] olivat vallanneet maan; mutta tanskalaiset ja norjalaiset hävittelivät sitä usein, kun olivat menettäneet ylivallan maassa.
Eirik kuninkaalla oli paljon väkeä luonaan; siellä oli joukko pohjan miehiä, jotka olivat lähteneet idästä hänen kanssaan, ja sitä paitsi saapui myöhemmin useita hänen ystäviään Norjasta. Hänellä oli niukalti maata, sen vuoksi hän lähti alituiseen kesäisin vainoretkille, hävitti Skotlantia ja Suder-saaria, Irlantia sekä Bretlantia ja keräsi itselleen siten tavaraa. Kuningas Adalstein kuoli tautiin. Sitten oli hänen veljensä Jatmund[56] Englannin kuninkaana. Hän ei pitänyt pohjan miehistä, eikä Eirik kuningas ollut hänen ystäviään; niinpä kerrottiin kuningas Jatmundista, että hän aikoi asettaa toisen päämiehen Nordimbralantiin. Mutta tämän kuultuaan Eirik kuningas lähti länteen viikinkiretkelle, ja moni viikinki ja sotakuningas liittyi hänen seuraansa. Hän purjehti joukkoineen ensin Irlantiin ja otti sieltä mukaansa niin paljon väkeä, kuin saattoi kerätä; sitten hän lähti Bretlantiin ja hävitteli sitä. Sen jälkeen hän purjehti etelään Englannin rannikkoa pitkin ja ryösteli siellä niinkuin muissakin paikoin, mutta kaikki kansa pakeni hänen tieltään. Ja koska Eirik oli rohkea sodankävijä ja hänellä oli mukanaan paljoa väkeä, luotti hän niin suuresti voimiinsa, että samosi kauas sisämaahan hävitellen ja kansaa etsien.
Olavi oli nimeltään se kuningas, jonka kuningas Jatmund oli asettanut maata varjelemaan. Hän keräsi mahtavan sotajoukon ja lähti Eirik kuningasta vastaan, ja nyt syntyi suuri taistelu. Paljon kaatui Englannin miehiä, mutta missä yksi sai surmansa, siinä astui kolme tilalle; ja myöhemmin päivällä mieshukka kääntyi pohjan miesten vahingoksi ja heitä kaatui useita, ja päivän päättyessä sai surmansa myöskin Eirik sekä viisi muuta kuningasta hänen kerallaan. Suuri oli pohjolaisten mieshukka, mutta ne, jotka pääsivät hengissä taistelusta, lähtivät Nordimbralantiin ja kertoivat nämä sanomat Gunhildille ja hänen pojilleen.
Mutta kun Gunhild ja hänen poikansa saivat tietää, että Eirik kuningas oli kaatunut ja sitä ennen hävitellyt Englannin kuninkaan maata, tuntui heistä siltä, ettei siellä ollut odotettavissa rauhallisia oloja. He varustautuivat heti lähtemään pois Nordimbralannista ja ottivat kaikki ne laivat, mitkä olivat kuuluneet Eirik kuninkaalle; heillä oli mukanaan myöskin kaikki se väki, joka tahtoi seurata heitä, ja paljon tavaraa, joka oli kerätty Englannista veroina tai vainoretkillä anastettu. He suuntasivat kulkunsa pohjoiseen päin Orkn-saarille ja sijoittuivat sinne joksikin aikaa. Eirikinpojat valtasivat sitten Orkn-saaret sekä Hjaltlannin ja kantoivat niistä veroa; siellä he oleskelivat talvisin, mutta kesäisin he lähtivät viikinkiretkille länteen ja hävittelivät Skotlantia ja Irlantia.
Kuningas Haakon Adalsteinin-kasvatti laski valtansa alaiseksi koko Norjan, kun hänen veljensä Eirik oli paennut maasta. Ensin hän asui Trondhjemissa; mutta koska se näytti hänestä vaaralliselta, jos Eirik kuningas saapuisi miehineen meren poikki, asettui hän sotavoimineen keskelle maata. Kun Haakon kuningas sitten sai kuulla, että hänen veljensä Eirik kuningas oli kaatunut eivätkä tämän pojat saaneet tukea Englannista, ei hänen mielestään enää tarvinnut paljoakaan pelätä näitä, ja sen vuoksi hän lähti eräänä kesänä sotajoukkoineen itään päin Vikeniin. Näihin aikoihin tanskalaiset hävittelivät pahasti Vikenissä ja tekivät siellä usein suurta vahinkoa. Mutta kuullessaan, että Haakon kuningas oli saapunut sinne suuren sotajoukon kera, he pakenivat kaikki tiehensä, toiset etelää kohti Hallantiin, ne taasen, jotka olivat Haakon kuningasta lähinnä, ulos merelle ja sitten Jyllantiin. Tämän havaittuaan Haakon purjehti perässä kaikkine väkineen. Kun hän saapui Jyllantiin ja sikäläinen rahvas sai tiedon siitä, kerääntyi heti sotajoukko maata suojelemaan, ja se pyrki taisteluun Haakonin kanssa. Siellä sukeusikin suuri taistelu, ja Haakon kuningas soti niin rohkeasti, että hän oli sotaviirin edessä, eikä hänellä ollut suojanaan kypärää eikä haarniskaakaan. Haakon kuningas sai voiton ja ajoi pakenevia kauas maihin. Näin lauloi Guthorm Sindre Haakon-runossaan:
Sankari tietä siintävää matkasi loiskivin airoin; taistossa ruhtinas ylväs juutteja kalvoin kaatoi. Ruokkija Odinin lintuin soturit pakohon syöksi: korppi einettä etsi ja ahmia kyllin sai.
Sitten Haakon kuningas suuntasi laivastonsa itään päin Seelantiin ja etsiskeli viikinkejä. Hän soudatti kaksi purtta Juutinraumaan; siellä hän kohtasi yksitoista viikinkipurtta ja antautui heti taisteluun niitä vastaan, ja se päättyi siten, että hän sai voiton ja raivasi kaikki vihollisalukset puhtaiksi.
Tämän jälkeen Haakon kuningas hävitteli laajalti Seelantia ja ryösti useita paikkoja; toisia hän surmasi, mutta otti toisia vangiksi; muutamilta hän peri suuria sakkoja eikä silloin kohdannut mitään vastarintaa. Sitten hän siirtyi itään Skånen rannikkoa pitkin ja surmasi kaikki viikingit, jotka siellä tapasi, sekä tanskalaiset että vendiläiset. Niin hän retkeili yhä itään päin Göötanmaata pitkin ja hävitteli sitä ja kokosi maasta paljon rahaa. Syksyllä Haakon kuningas tuli takaisin joukkoineen, ja hän oli saanut suuret määrät tavaraa. Talven hän majaili Vikenissä suojellakseen sitä, jos tanskalaiset tai gootit hyökkäisivät maahan.
Tanskaa hallitsi silloin kuningas Harald Gorminpoika. Hän oli vihoissaan siitä, että Haakon kuningas oli hävittänyt hänen maatansa, ja arveltiin Tanskan kuninkaan varmaankin koettavan kostaa sen; mutta niin ei kuitenkaan tapahtunut aivan pian. Mutta kun Gunhildin pojat saivat kuulla, että Tanskan ja Norjan välillä vallitsi epäsopu, valmistautuivat he Gunhildin kera purjehtimaan itään. Tultuaan poikineen Tanskaan Gunhild lähti kuningas Haraldin luo, ja siellä hänet otettiin hyvin vastaan; kuningas antoi heille valtakunnastaan maa-alueita niin suuria, että he kykenivät hyvin elättämään itsensä ja miehensä, mutta Harald Eirikinpojan hän otti kasvatikseen ja istutti hänet polvelleen; poika kasvoi sitten Tanskan kuninkaan seurueessa. Muutamat Eirikinpojat lähtivät vainoretkille, niin pian kuin heillä oli ikää riittävästi, ja hankkivat itselleen siten omaisuutta; he hävittelivät laajalta Itämaita. He kasvoivat varhain aimo miehiksi ja varttuivat voimiltaan ja taidoltaan nopeammin kuin vuosiltaan.
Eirikinpojat suuntasivat joukkoineen matkansa myöskin Vikeniin ja hävittelivät sitä, mutta Trygve Olavinpojalla, Haakon kuninkaan veljenpojalla, joka oli asetettu Vikenin hallitsijaksi, oli sotajoukko valmiina, ja hän kävi heitä vastaan; he taistelivat useasti ja saivat voiton vuorotellen.
Haakonin ollessa Norjan kuninkaana vallitsi talonpoikien ja kauppamiesten keskuudessa hyvä rauha, niin ettei kukaan vahingoittanut toisia tai toisten omaisuutta; silloin oli hyvä vuosi sekä maalla että merellä. Haakon kuningas oli kaikkia muita iloisempi, kaunopuheisempi ja vaatimattomampi. Viisaiden miesten neuvomana hän sääti monta maakuntalakia kaiken kansan noudatettavaksi.
Ylämaalaiskuningas Öistein,[57] jota toiset nimittävät Mahtavaksi, toiset taasen Pahaksi, havitteli Trondhjemia ja laski valtansa alaiseksi kaksi kihlakuntaa ja asetti poikansa niiden päämieheksi; mutta tröndit surmasivat tämän. Öistein kuningas lähti silloin toistamiseen vainoretkelle Trondhjemiin ja hävitteli siellä laajalti ja alisti koko maan valtaansa. Sitten hän käski tröndien valita, kumman he mieluummin halusivat kuninkaakseen, hänen orjansa, Tore Faxe nimisen, vaiko hänen koiransa Saurin; mutta he valitsivat koiran, koska luulivat silloin saavansa vallita enemmän oman mielensä mukaan. He antoivat loihtia koiraan kolmen miehen älyn, ja niin se haukkui kaksi sanaa, mutta puhui aina kolmannen. Sille tehtiin kaulanauha kulta- ja hopearenkaista, ja lokaisella säällä henkivartijat kantoivat sitä olkapäillään. Oli sille pystytetty myöskin kunniaistuin, ja se piti kuninkaiden tavoin käräjiä. Kerrotaan sen saaneen surmansa siten, että susia kävi sen karjaan, mutta henkivartijat yllyttivät sitä suojelemaan omaisuuttaan; se hyökkäsi sinne, missä sudet olivat, mutta ne repivät sen heti kappaleiksi.
Paljon muutakin merkillistä teki Öistein kuningas tröndien kiusaksi. Tämän vainon vuoksi pakeni moni päällikkö ja suuri joukko rahvasta tiloiltaan. Ketel Jæmte, jaarlin poika Sparabusta, siirtyi itään Kjölenin poikki ja hänen kerallaan suuri seurue, ja heillä oli karjansa mukana. He raivasivat saloa ja asuttivat siellä suuria kihlakuntia; sitä nimitettiin sen jälkeen Jemtlanniksi. Ketelin pojanpoika oli Tore Helsing; hän lähti murhan vuoksi itään päin metsien halki ja rupesi asuttamaan sitä aluetta; sinne pyrki paljon kansaa hänen kerallaan, ja sitä seutua nimitettiin Helsinglanniksi. Mutta kun Harald Kaunotukka raivasi itselleen tilaa valtakunnassa, silloin pakeni hänenkin tieltään joukko ihmisiä maasta; niin syntyi uusia asutuksia Jemtlannissa, ja muutamat siirtyivät aina Helsinglantiin asti. Helsingit kävivät kauppamatkoillaan Svitjodissa ja olivat kaikessa sen alaisia; mutta jemtit olivat melkein keskivälillä, eikä kukaan pannut siihen huomiota, ennenkuin Haakon määräsi rauhan ja kaupparetkiä Jemtlantiin ja rupesi sikäläisten suurmiesten ystäväksi. Nämä pyrkivät sitten länteen hänen luokseen, lupasivat kuuliaisuutta ja verolahjoja ja tulivat hänen miehikseen; sillä he kuulivat hänestä kerrottavan hyvää ja tahtoivat ennemmin antautua hänen valtaansa kuin svealaiskuninkaan alamaisiksi, koska olivat peräisin norjalais-heimosta. Niin tekivät myöskin kaikki helsingit, joilla oli sukunsa Kjölenin länsipuolella.
Norjaan tullessaan Haakon kuningas oli hyvä kristitty, mutta koska koko maa oli pakanallinen ja siellä oli runsaasti uhreja sekä paljon mahtimiehiä ja hän oli kovin avun sekä rahvaan suosion tarpeessa, katsoi hän parhaaksi pitää kristinuskoaan salassa. Hän vietti sunnuntaita sekä perjantaipaastoja ja määräsi laissa, että joulua oli juhlittava samaan aikaan kuin kristityt; ja silloin oli jokaisen valmistettava kesteihin mitallinen olutta tai muutoin suoritettava sakkoja ja pidettävä pyhää niin kauan kuin olutta riitti; mutta ennen oli ensimmäinen jouluyö ollut keskitalvijuhla, ja joulua vietettiin kolmena yönä.
Hän ajatteli, että lujitettuaan asemansa ja laskettuaan maan valtansa alaiseksi hän esittäisi sanoman kristinuskosta; hän teki ensin siten, että houkutteli kristinuskoon ne miehet, jotka olivat hänelle rakkaimmat, ja ystävällisyydellään hän sai aikaan sen, että moni antoi kastaa itsensä ja muutamat herkesivät uhraamasta. Hän oleskeli pitkät ajat Trondhjemissa, koska siellä oli maan suurin voima.
Mutta kun Haakon kuningas arveli saaneensa muutamilta suurmiehiltä tukea kristinuskon esittämiseksi, lähetti hän Englantiin sanan pyytäen piispaa ja muutamia pappeja, ja heidän saavuttuaan Norjaan kuningas teki tiettäväksi, että aikoi määrätä kristinuskon vallitsevaksi kautta koko maan. Mutta möreläiset ja raumalaaksolaiset jättivät asiansa tröndien ratkaistavaksi. Haakon kuningas vihitytti silloin muutamia kirkkoja ja asetti niihin pappeja; mutta Trondhjemiin tultuaan hän kutsui koolle käräjät ja tarjosi kristinuskoa. Tröndit vastaavat silloin jättävänsä tämän asian Frostan käräjille ja tahtovat, että niille saavuttaisiin kaikista niistä kihlakunnista, jotka ovat Tröndelagenissa, ja sanovat siellä vastaavansa tässä vaikeassa asiassa.
Laden jaarli Sigurd oli suuri uhripappi ja samaten Haakon, hänen isänsä. Sigurd jaarli piti kuninkaan puolesta kaikki uhripidot Tröndelagenissa. Oli vanha tapa sellainen, että uhraamaan käytäessä kaikki talonpojat saapuivat sinne, missä temppeli oli, ja toivat mukanaan ruokavaroja, joiden tuli riittää uhripitojen ajaksi. Näissä pidoissa tuli kaikkien miesten saada olutta, niissä teurastettiin myöskin kaikenkaltaista pikkukarjaa sekä hevosia, mutta kaikella verellä, mikä niistä vuoti, oli nimenälaut, ja vielä oli niissälaut-kulhoja, joissa verta säilytettiin, jalaut-vihtoja; kaikella sillä oli värjättävä korokkeet punaisiksi ja samaten temppelin seinät sisältä ja ulkoa, ja myöskin oli sitä vihmottava miehiin; mutta liha oli keitettävä pitoruoaksi. Tulia oli sytytettävä keskelle temppelin permantoa, ja niiden yllä riippui patoja; tulen ympäri oli kannettava pikareita, mutta sen, joka järjesti pidot ja oli päämies, tuli ensin siunata Odenin malja — se oli juotava kuninkaan voiton ja mahdin hyväksi — ja sitten Njårdin[58] ja Fröin[59] malja vuodentulon ja rauhan hyväksi. Oli perin tavallista, että sen jälkeen juotiin Bragen[60] malja; myöskin juotiin haudattujen sukulaisten malja, ja sillä oli nimenä muistopikari.
Haakon kuningas saapui Frostan käräjille, ja niille oli tullut suuri joukko talonpoikia. Mutta kun käräjät aloitettiin, ryhtyi kuningas puhumaan. Hän sanoi ensinnä, että sellainen oli hänen käskynsä ja pyyntönsä talonpojille ja torppareille, mahtaville ja halvoille ja siten koko kansalle, nuorille ja vanhoille, rikkaille ja köyhille, naisille ja miehille, että kaikkien oli annettava kastaa itsensä ja uskottava yhteen Jumalaan Kristukseen, Marian poikaan, mutta luovuttava kaikista uhreista ja pakanallisista jumalista, pidettävä pyhänä joka seitsemäs päivä tekemättä silloin työtä ja paastottava joka seitsemäs päivä.
Mutta heti kun kuningas oli esittänyt tämän rahvaalle, syntyi suuri levottomuus. Talonpojat nurisivat, että kuningas aikoi riistää heiltä työn, ja sanoivat, etteivät he voineet sillä tavalla asua maata; mutta työväki ja orjat arvelivat, etteivät voineet tehdä työtä, kun eivät saisi ruokaa — he sanoivat myöskin, että Haakon kuninkaalla sekä hänen isällään ja näiden suvulla oli sellainen perimävika, että he antoivat ruokaa niukalti, joskin kultaa runsaasti. Asbjörn Guldalin Medalhusista nousi seisomaan, vastasi hänen sanoihinsa ja virkkoi:
"Niin me talonpojat ajattelimme", hän sanoo, "kun sinulla oli ollut ensimmäiset käräjät täällä Trondhjemissa ja me olimme ottaneet sinut kuninkaaksi ja saaneet sinulta perintötilamme, että olimme tavoittaneet käsillämme itse taivaan. Mutta nyt emme tiedä, olemmeko todella saaneet vapauden vai tahdotko nyt orjuuttaa meidät uudestaan niin kummallisella tavalla, että meidän tulee hylätä uskomme, joka vanhemmillamme ja kaikilla esi-isillämme on ollut ennen meitä, ensinnä polttokaudella ja nyt kumpukaudella;[61] he ovat olleet paljoa viisaampia kuin me, ja kuitenkin on tämä usko kelvannut meille. Olemme osoittaneet sinulle niin suurta rakkautta, että olemme antaneet sinun säätää meille kaiken lain ja oikeuden. Nyt on meidän tahtomme ja talonpoikien yhteinen suostumus, että pidämme sen lain, jonka sääsit meille täällä Frostan käräjillä ja itse hyväksyimme; me seuraamme sinua kaikki ja pidämme sinut kuninkaana, niin kauan kuin yksikin meistä talonpojista on elossa, jos sinä, kuningas, pysyt kohtuullisena ja pyydät meiltä vain sitä, mikä sinulle voidaan myöntää eikä ole mahdotonta. Mutta jos antaudut tähän asiaan niin suurella kiihkolla, että rupeat käyttämään väkivaltaa meitä kohtaan, silloin me talonpojat olemme päättäneet, että eroamme sinusta kaikki ja otamme toisen päämiehen, joka voi auttaa meitä siinä, että saamme pitää rauhassa haluamamme uskon. Nyt on sinun, kuningas, valittava toinen näistä kahdesta ehdosta, ennenkuin käräjät ovat päättyneet." — Tälle puheelle huusivat talonpojat voimakkaasti ja sanoivat, että juuri sellainen oli heidän ajatuksensa.
Kun käräjärahvas vaikeni, vastasi Sigurd jaarli ja sanoi, että "kuningas Haakonin tahto on päästä yksimieliseksi teidän kanssanne, talonpojat, eikä hän aio milloinkaan luopua ystävyydestänne". Talonpojat sanoivat tahtovansa, että kuninkaan tulee uhrata heidän puolestaan vuodentulon ja rauhan hyväksi, niinkuin hänen isänsä oli tehnyt. Niin levottomuus talttuu ja käräjät päättyvät. Sitten Sigurd jaarli puhui kuninkaalle, ettei hän jättäisi kokonaan tekemättä, mitä talonpojat halusivat, ja sanoi, ettei ole muuta neuvoa: "Tämä on, kuningas, niinkuin itse voitte kuulla, päämiesten tahto ja kiivas vaatimus ja samalla koko kansan. Tähän me, kuningas, kyllä keksimme jonkin hyvän neuvon." — Ja kuningas ja jaarli sopivat nyt asiasta.
Syksyllä talvipäivänä oli uhrijuhla Ladessa, ja sinne lähti nyt kuningas. Ennen, milloin hän oli saapuvilla uhrijuhlassa, hän oli aina tottunut aterioimaan pienessä tuvassa muutaman miehen kera; mutta talonpojat nurisivat nyt sitä, ettei hän asettunut kunniasijalleen, kun ilo oli kansan keskuudessa ylimmillään. Jaarli sanoi silloin, ettei hän tekisi tällä kertaa niin, ja näin kuningas joutui kunniaistuimelle. Mutta kun ensimmäinen malja täytettiin, puhui Sigurd jaarli sen johdosta ja siunasi sen Odenille ja joi kuninkaan terveydeksi sarvesta. Kuningas otti sen vastaan, mutta teki sen ylle ristinmerkin. Silloin virkkoi Grytingin Kaar.
"Miksi kuningas niin tekee? Eikö hän halua vieläkään uhrata?"
Sigurd jaarli vastasi:
"Kuningas menettelee niinkuin kaikki tekevät, jotka uskovat voimaansa ja väkeensä ja siunaavat maljansa Torille. Hän teki vasaran merkin, ennenkuin joi".[62] Sinä iltana pysyttiin rauhallisina. Mutta kun seuraavana päivänä käytiin pöytään, tungeksivat talonpojat kuninkaan ympärille ja sanoivat, että nyt hänen oli syötävä hevosenlihaa. Siihen ei kuningas suostunut millään ehdolla. Silloin he pyysivät häntä juomaan lientä, mutta sitä hän ei tahtonut tehdä. Sitten he pyysivät häntä syömään kuuta; ei hän suostunut siihenkään, ja silloin he olivat jo käymäisillään häntä vastaan. Sigurd jaarli sanoi tahtovansa sovittaa ja käski heidän tyyntyä, mutta kuninkaan hän käski kumartua avosuin padan sangan ylitse, johon oli laskeutunut lihakeiton höyryä, niin että se oli rasvainen. Silloin kuningas kääri liinavaatteen padan sankaan ja piti suutaan auki, ja sen jälkeen hän astui kunniasijalleen. Mutta kukaan heistä ei ollut tyytyväinen.
Seuraavana talvena varustettiin kuninkaalle joulunviettoa Mærenissä. Joulun lähetessä ne kahdeksan päällikköä, jotka enimmän huolehtivat uhreista Tröndelagenissa, pitivät keskenään kokouksen. Nämä kahdeksan miestä sopivat siitä, että neljä suupuolen-tröndiä hävittäisi kristinuskon, mutta neljä sisämaan-tröndiä pakottaisi kuninkaan uhraamaan. Suupuolen-tröndit purjehtivat neljällä aluksella etelään päin Möreen, surmasivat siellä kolme pappia ja polttivat kolme kirkkoa; sitten he palasivat kotiin. Mutta kun Haakon kuningas ja Sigurd jaarli saapuivat sotajoukkoineen Mæreniin, oli siellä rahvasta suuret määrät. Ensimmäisenä päivänä talonpojat tunkeutuivat pidoissa kuninkaan luo ja vaativat häntä uhraamaan, uhaten muutoin käyttää väkivaltaa. Sigurd jaarli ryhtyi silloin sovittelemaan, ja niin tapahtui, että Haakon kuningas söi muutaman palan hevosenmaksaa ja joi ristinmerkkiä tekemättä kaikki muistomaljat, jotka talonpojat kaatoivat hänelle.
Mutta pitojen päätyttyä kuningas ja jaarli lähtivät Ladeen. Kuningas oli perin vihoissaan ja tahtoi heti poistua Trondhjemistä kaikkine miehineen; hän sanoi toisella kertaa saapuvansa sinne suurempi joukko mukanaan ja kostavansa silloin tröndeille sen vihamielisyyden, jota nämä olivat hänelle osoittaneet. Sigurd jaarli pyysi, ettei kuningas syyttäisi tröndejä tästä, ja sanoi, ettei kuninkaan olisi hyvä uhata tai vainota oman maan kansaa, kaikkein vähimmin siellä, missä maan suurin voima oli, Trondhjemissa. Kuningas oli niin suuttunut, ettei hänen kanssaan voinut puhua. Niin hän lähti Trondhjemista etelään päin Möreen ja viipyi siellä talven ja kevään, mutta kesän koittaessa hän kokosi väkeä luokseen; kerrottiin, että sen sotajoukon hän aikoi johtaa tröndejä vastaan.
Haakon kuningas oli käynyt laivoihinsa, ja hänellä oli paljon väkeä. Silloin hänelle ennätti maan eteläosasta sanomia, että Eirik kuninkaan pojat olivat tulleet Tanskasta Vikeniin, ja pian saatiin kuulla, että he olivat karkoittaneet kuningas Trygve Olavinpojan tämän aluksilta; he olivat sitten hävitelleet laajalti Vikeniä, ja moni mies oli liittynyt heihin. Mutta kuullessaan nämä viestit arveli kuningas tarvitsevansa apua; niin hän lähetti sanan Sigurd jaarlille sekä toisille päälliköille, joilta odotti tukea, että heidän oli tultava hänen luokseen. Sigurd jaarli saapui Haakon kuninkaan luo, ja hänellä oli suuri sotajoukko kerallaan; siinä olivat nyt kaikki ne tröndit, jotka talvella olivat olleet kiihkeimmät pakottamaan häntä uhreihin. Sigurd jaarlin pyynnöstä kuningas teki sovinnon kaikkien kanssa.
Sitten Haakon kuningas purjehti etelään päin ja tapasi siellä Eirikinpojat Kårmtin[63] luona. Nousivat nyt molemmat sotajoukot aluksista maihin ja siellä syntyi ankara ottelu, sillä kummallakin puolen oli paljon väkeä. Haakon kuningas tunkeutui tuimasti eteenpäin, ja häntä vastaan kävi kuningas Guthorm Eirikinpoika seurueineen, ja he vaihtoivat iskuja keskenään. Siinä kaatui Guthorm kuningas, ja hänen viirinsä iskettiin maahan, ja moni mies sai surmansa hänen ympärillään. Sitten Eirikinpoikien sotajoukossa syntyi pako, ja he peräytyivät laivoilleen ja soutivat pois ja olivat menettäneet paljon väkeä. Haakon kuningas ajoi heitä takaa aluksillaan, mutta he purjehtivat etelään päin Jyllantiin saakka. Hän palasi nyt Norjaan, mutta Eirikinpojat viipyivät taasen pitkät ajat Tanskassa.
Tämän taistelun jälkeen Haakon kuningas määräsi laissa kautta koko maan pitkin rannikkoa ja niin kauas sisämaahan, kuin lohi nousee, että kaikki seudut jaettiin laivakuntiin, mutta laivakunnat taas fylkeihin. Kussakin fylkessä sovittiin sitten siitä, kuinka monta ja kuinka suurta laivaa oli varustettava kustakin, kun joka miehen oli lähdettävä liikkeelle; ja joka miehen oli lähdettävä liikkeelle, milloin muukalainen sotajoukko tunkeutui maahan. Myöskin oli tällöin laadittava merkkitulia korkeille tuntureille niin likitysten, että toisen voi nähdä toisen luota. Niin kerrotaan, että seitsemässä yössä levisi sotaviesti eteläisimmästä merkkitulesta aina Haalogalannin pohjoisimpaan kihlakuntaan saakka.
Kun Haakon oli ollut Norjan kuninkaana kaksikymmentä talvea, saapuivat Eirikinpojat Tanskasta mukanaan suuri sotajoukko. Paljon oli niitä, jotka olivat seuranneet heitä vainoretkille, mutta vielä suurempi oli kuitenkin se tanskalaisjoukko, minkä Harald Gorminpoika oli heille antanut. He saivat hyvän tuulen, purjehtivat merelle Vendelistä ja saapuivat Agderiin,[64] ohjasivat sitten laivansa pohjoista kohti rannikkoa pitkin ja purjehtivat yötä ja päivää. Mutta merkkitulia ei laadittu siitä syystä, että tavallisesti ne sytytettiin pitkin maata idästä käsin, mutta idässä ei heidän tuloaan oltukaan havaittu. Lisäksi tuli vielä se, että kuningas oli määrännyt kovat sakot, jos merkkitulet tehtiin aiheetta; ja tämä tapahtui sentähden, että sotalaivoja ja viikinkejä purjehti usein ulkosaaristoa hävittelemässä, ja silloin luulivat ihmiset, että siellä retkeilivät Eirikinpojat, ja niin sytytettiin merkkitulet ja sotaväkeä tulvi kokoon kautta kaiken maan. Mutta Eirikinpojat palasivat Tanskaan, eikä heillä ollutkaan mitään tanskalaisjoukkoa, vaan pelkästään omaa väkeään; ja toisinaan ne olivat muita viikinkejä. Haakon kuningas vihastui silloin suuresti, koska siitä koitui vaivaa ja kustannuksia, mutta ei mitään hyötyä; talonpojat valittivat myöskin osaltaan, kun niin kävi, ja tämä oli syynä siihen, ettei saatu mitään vihiä Eirikinpoikain retkestä, ennenkuin he saapuivat pohjan puolelle Ulvesundiin[65] asti. Siellä he viipyivät seitsemän yötä. Mutta Haakon kuningas oleskeli silloin talossaan Etelä-Mören Fræde-saarella, eikä hänellä ollut luonaan muuta väkeä kuin henkivartijansa ja ne talonpojat, jotka olivat siellä hänen kesteinään.
Vakoojia saapui Haakon kuninkaan luo tuoden sen sanan, että Eirikinpojat oleilivat suuri sotajoukko mukanaan Stadin eteläpuolella. Silloin hän kutsutti luokseen ne miehet, jotka olivat siellä viisaimpia, ja pyysi heitä neuvomaan, ryhtyisikö hän taistelemaan Eirikinpoikia vastaan, vaikka näillä olikin suuri ylivoima, vai väistyisikö tieltä pohjoiseen hankkiakseen itselleen suuremman sotajoukon. Egil Villapaita oli nimeltään muuan talonpoika, joka silloin oleili siellä; hän oli jo verraten vanha, mutta oli ollut rotevampi ja väkevämpi kuin yksikään toinen ja suuri sodankävijä. Hän oli kauan kantanut Haakon kuninkaan sotaviiriä. Egil vastasi kuninkaan puheeseen:
"Olin mukana muutamissa kuningas Haraldin, teidän isänne taisteluissa; toisinaan hän taisteli suurin sotajoukoin, toisinaan pienin, mutta voiton hän sai aina; en kuullut hänen koskaan pyytävän sellaista neuvoa, että ystävät opettaisivat häntä pakenemaan. Emme tahdo mekään, kuningas, opettaa teille moista neuvoa, sillä me tahdomme, että päällikkömme on reipas; te saatte myöskin voimakkaan avun meistä."
Moni muukin kannatti tätä puhetta. Kuningas sanoi myöskin, että häntä halutti eniten taistella niiden avulla, jotka hän voi saada kokoon. Niin päätettiin tehdä. Nyt kuningas antoi vuolla vainovasamia ja lähetti niitä joka taholle ja käski kerätä niin paljon väkeä kuin kävi mahdolliseksi. Silloin virkkoi Egil Villapaita:
"Pelkäsin jo, kun rauhaa riitti näin pitkältä, että kuolisin vanhuuttani vuoteen oljille, mutta ennemmin tahtoisin kaatua taistelussa ja seurata päällikköäni; siltä näyttää, että niin voikin käydä."
Heti hyvän tuulen saatuaan Eirikinpojat pyrkivät Stadin pohjoispuolelle. Mutta matkalla he saivat kuulla, missä Haakon kuningas oli, ja suuntasivat kulkunsa häntä vastaan. Haakon kuninkaalla oli yhdeksän laivaa; hän asettui Fræde-vuoren pohjoisrinteen alle Fæön salmeen, mutta Eirikinpojat sijoittuivat eteläiselle puolelle. Heillä oli kolmattakymmentä alusta. Haakon kuningas lähetti heille sanan ja pyysi heitä käymään maihin, sanoen valinneensa taistelukentän Rastarkalvilla; siellä on tasaisia ja suuria lakeuksia, mutta yläpuolella kohoaa pitkä, verraten loiva mäki. Eirikinpojat nousivat siellä laivoistaan ja kävivät Rastarkalville. Egil puhui silloin Haakon kuninkaalle ja pyysi saada kymmenen miestä sekä kymmenen sotaviiriä; kuningas antoi luvan. Nyt Egil lähti miehineen mäen alle, mutta Haakon laskeutui väkineen kentälle, pystytti viirinsä ja järjesti joukkonsa sanoen sitten:
"Me laadimme pitkän taistelurintaman, jotta eivät saa meitä saarretuiksi, vaikka heillä onkin enemmän miehiä."
Niin he tekivät, ja siitä sukeusi suuri ja ankara taistelu. Egil antoi kohottaa ne kymmenen viiriä, mitkä hänellä oli mukanaan, ja sovitti miehet, jotka niitä kantoivat, siten, että heidän tuli kulkea niin läheltä mäkeä kuin mahdollista ja jättää pitkä matka välilleen. He tekivät niin ja kulkivat eteenpäin läheltä mäkeä, ikäänkuin aikoisivat päästä Eirikinpoikain taakse. Silloin näkivät ne, jotka seisoivat ylinnä Eirikinpoikain rintamassa, että joukko viirejä läheni liehuen mäen takana; he luulivat, että niitä seurasi paljon miehiä, jotka yrittivät päästä taakse heidän ja alusten väliin. Tästä syntyi ankara huuto, ja mies kertoi toiselle, mitä oli tekeillä. Sitten he heittäytyivät pakoon, mutta sen nähdessään kuninkaatkin peräytyivät. Haakon kuningas tunkeutui tuimasti eteenpäin, ahdisti pakenevia ja surmasi monta.
Päästyään kannakselle vuoren yläpuolelle kääntyi Gamle Eirikinpoika päin ja huomasi, ettei perässä ollut muita kuin ne, joita vastaan he olivat ensinnä taistelleet, ja että tämä oli petosta. Silloin Gamle kuningas antoi puhaltaa sotatorvea ja pystytti viirinsä ja järjesti rintaman; kaikki norjalaiset palasivat heidän luokseen, mutta tanskalaiset pakenivat laivoihin. Mutta kun Haakon kuningas ennätti miehineen paikalle, sukeusi toistamiseen perin ankara taistelu; siinä hänellä oli enemmän väkeä. Se päättyi niin, että Eirikinpojat pakenivat. He pyrkivät etelään päin kannaksen poikki, mutta muutamat heidän miehistään väistyivät vuorelle, ja Haakon kuningas seurasi heitä. Kannaksen itäpuolella on lakea kenttä, mutta länsipuolella vuori on jyrkkärinteinen. Nyt peräytyivät Gamlen miehet vuorelle, mutta Haakon kuningas tunkihe heitä kohti niin rohkeasti, että surmasi muutamia; mutta toiset hyppäsivät lännen puolella alas vuorelta ja saivat kaikki surmansa, ja kuningas erosi heistä vasta sitten, kun jok'ikinen oli heittänyt henkensä.
Gamle Eirikinpoika pakeni myöskin kannakselta alas kentälle vuoren eteläpuolelle. Siellä Gamle kuningas kääntyi jälleen päin ja jatkoi taistelua; väkeä tuli hänen luokseen, ja myöskin kaikki hänen veljensä saapuivat suuri joukko kerallaan. Egil Villapaita oli silloin etumaisena Haakonin miehistä ja työntyi tuimasti kohti, ja hän ja Gamle kuningas jakelivat toisilleen iskuja. Gamle kuningas sai pahoja haavoja, mutta Egil kaatui ja moni mies hänen kerallaan. Silloin ennätti Haakon kuningas perille sen joukon kera, joka oli seurannut häntä; ja nyt syntyi jälleen taistelu. Haakon kuningas rynnisti voimakkaasti eteenpäin ja iski molemmin puolin ja kaatoi toisen toisensa jälkeen.
Eirikinpojat näkivät miestensä kaatuvan joka taholla. Silloin he kääntyivät pakosalle laivoihinsa, mutta ne, jotka olivat varemmin väistyneet aluksiin, olivat työntäneet ne ulos rannasta, ja muutamat niistä makasivat matalikolla. Kaikki Eirikinpojat ja ne, jotka heitä seurasivat, syöksyivät nyt mereen; siinä kaatui Gamle Eirikinpoika, mutta toiset veljet pääsivät aluksiinsa ja purjehtivat sitten pois niiden miesten kanssa, jotka olivat jääneet henkiin, ja lähtivät etelään päin Tanskaan.
Haakon kuningas otti ne alukset, mitkä Eirikinpojilta olivat jääneet, ja vedätti ne maalle. Siellä hän panetti Egil Villapaidan erääseen purteen ja hänen mukanaan kaikki ne miehet, jotka olivat kaatuneet siitä joukosta; hän antoi kantaa sinne multaa ja kiviä. Korkeita muistokiviä kohoaa Egil Villapaidan hautakummulla.
Kun Haakon Adalsteinin-kasvatti oli ollut Norjan kuninkaana kuusikolmatta talvea, tapahtui, että hän oli Hordalannissa ja vieraili siellä Stordin Fitjarissa; hänellä oli mukanaan henkivartionsa ja paljon talonpoikia kesteinään. Mutta kuninkaan istuessa päivällispöydässä näkivät vahtimiehet, jotka seisoivat kartanolla, että etelästä purjehti monta laivaa, jotka olivat jo lähellä saarta. Silloin he virkkoivat toisilleen, että olisi ilmoitettava kuninkaalle vainolaisia olevan varmaankin tulossa. Mutta kenestäkään ei ollut helppoa viedä kuninkaalle sotaviestiä, sillä hän oli määrännyt sakon jokaiselle, ken turhaan hälyyttäisi; mutta myöskin tuntui mahdottomalta jättää se ilmoittamatta. Silloin muuan heistä kävi tupaan ja pyysi Öivind Finninpoikaa heti saapumaan ulos; hän sanoi, että se oli aivan, välttämätöntä. Heti ulos tultuaan Öivind astui sinne, mistä saattoi nähdä laivat. Silloin hän huomasi silmänräpäyksessä, että siellä purjehti suuri laivasto, palasi heti tupaan kuninkaan eteen ja puhui:
"Ei anna aika maata,vaara leikillä levätä."
Kuningas katsahti häneen ja virkkoi: "Mitä on tekeillä?" — Öivind lausui:
"Verikirveen kostajat (kerrotaan) kutsuvat meitä tuimaan kalpojen leikkiin; istua meidän ei suoda täällä.
Vaikea vainoviesti (kunnia, kuningas, sulle!) tuoda on: tarttua miekkaan joutuin meidän on pakko."
Kuningas sanoi: "Sinä olet niin reima mies, Öivind, ettet tuo sotaviestiä, ellei se ole totta."
Kuningas antoi sitten korjata pöydän pois, lähti ulos ja katseli laivoja. Hän huomasi silloin, että ne olivat sota-aluksia, ja puhui miehilleen, mihin keinoon oli ryhdyttävä, taistelisivatko sillä väellä, mikä saapuvilla oli, vai kävisivätkö pursiin ja purjehtisivat tiehensä pohjaa kohti.
"Helppoa meidän on nähdä", hän sanoo, "että saamme nyt taistella paljoa suurempaa ylivoimaa vastaan kuin ennen; ja kuitenkin meistä on useasti näyttänyt, että miesluvussa on ollut suuri erotus, kun olemme sotineet Gunhildin poikia vastaan."
Tähän ei äkisti vastattu. Silloin virkkaa Öivind:
"Kuningas! Ei pidä purttaan merisankarin ohjata pohjaa päin; sen tien tähän päättyä täytyy.
Leveän laivastonsa päin päivää Harald[66] vieköön merisankarin laineteitä: joutuin kilpihin käymme."
Kuningas vastasi: "Voimakkaasti puhuit ja minun mieleni mukaan, mutta kuitenkin haluan kuulla useampien miesten ajatuksen tästä asiasta."
Mutta kun miehet luulivat tajuavansa, mikä kuninkaan halu oli, vastasivat useat ja sanoivat, että mieluummin he tahtoivat kaatua miehuullisessa taistelussa kuin paeta tanskalaisia mittelemättä voimia; he sanoivat, että usein oli saatu voitto, vaikka olikin taisteltu vähäisemmin voimin. Kuningas kiitti näistä sanoista ja käski heidän varustautua, ja niin he tekivätkin. Kuningas vetää haarniskan ylleen ja sitoo vyölleen Kivenpurija-miekkansa, asettaa päähänsä kullalla silatun kypärän, ottaa keihään käteen ja kilven sivulleen. Sitten hän järjestää henkivartionsa taistelurintamaan ja talonpojat sen kera ja kohottaa sotaviirinsä.
Harald Eirikinpoika oli sillä kertaa veljien johtaja Gamlen kaaduttua; he olivat tuoneet Tanskasta mukanaan suuren sotajoukon. Heillä oli seurassaan myöskin kaksi enoaan, Öivind Skröia ja Alv Askmand; nämä olivat väkeviä urhoja ja monen miehen surma. Eirikinpojat ohjasivat laivansa saaren luo, kävivät maihin ja järjestyivät rintamaan, ja niin on kerrottu, ettei heidän ylivoimansa ollut vähempi kuin että heillä oli kuusi miestä yhtä vastaan.
Haakon kuningas oli järjestänyt sotajoukkonsa, ja sanotaan, että hän heitti haarniskan yltään, ennenkuin taistelu alkoi. Haakon kuningas valitsi henkivartioonsa miehet enimmäkseen väkevyyden ja rohkeuden mukaan. Toralv Väkevä Skolminpoika oli siinä ja astui kuninkaan rinnalla; hänellä oli kypärä, kilpi, keihäs sekä miekka, jolla oli nimenä Fetbreid; kerrottiin, että hän ja kuningas olivat yhtä voimakkaat.
Mutta kun joukot iskivät yhteen, sukeusi kiivas ja verinen ottelu; keihäänsä lennätettyään miehet paljastivat miekkansa, ja silloin Haakon kuningas ja Toralv hänen kerallaan tunkeutuivat eteenpäin sotaviirin ohitse ja iskivät molemmin puolin. Haakon kuninkaan saattoi helposti tuntea, paremmin kuin muut miehet; myöskin kypärä kimmelsi auringon paistaessa siihen, ja moni kohdisti häneen aseensa. Silloin Öivind Finninpoika otti hatun ja laski sen kuninkaan kypärälle. Öivind Skröia. huusi nyt kuuluvasti:
"lymyääkö norjalaisten kuningas vai onko hän paennut, vai missä on nyt kultakypärä?"
Sitten Öivind tunkeutui eteenpäin Alv-veljensä kera, ja he iskivät kahden puolen ja käyttäytyivät, ikäänkuin olisivat raivoissaan tai hulluja. Haakon kuningas huusi Öivindille:
"Jatka vain samaa tietä, jos haluat tavata norjalaisten kuninkaan!"
Kauaa ei tarvinnutkaan odottaa, ennenkuin Öivind pääsi perille; hän kohotti miekkansa ja tavoitteli kuningasta. Toralv työnsi kilven väliin, ja tällöin Öivind horjahti, mutta kuningas tarttui Kivenpurija-miekkaan kahden käden ja iski Öivindiä kypärään, halkaisten sen ja pään aina hartioihin asti. Sen jälkeen Toralv surmasi Alv Askmandin.
Molempien veljesten kaaduttua kuningas Haakon tunkeutui niin rajusti eteenpäin, että kaikki väistyivät hänen tieltään. Silloin valtasi kauhu Eirikinpoikain sotajoukon, ja se alkoi paeta; mutta Haakon kuningas oli ensi miehenä rintamassaan ja ajoi pakenevia takaa iskien tiheään ja tuimasti. Silloin lensi nuoli sitä lajia, jota sanotaan väkävasamaksi, ja osui Haakon kuninkaan käsivarsilihakseen olkapään alapuolelle. Ja moni mies kertoo, että Gunhildin kenkäpoika, Kisping nimeltään, juoksi esiin tungoksesta ja huusi: "Tietä kuninkaan surmalle!" ja ampui väkävasaman kuningasta kohti; mutta toiset sanovat, ettei kukaan tiedä, ken sen ampui; saattaa olla niinkin, sillä nuolia ja keihäitä ja kaikenkaltaisia heittoaseita lensi niin tiheään kuin lunta pyrysääliä. Paljon miehiä kaatui Eirikinpojilta sekä taistelukentällä että matkalla aluksiin ja laivoilla, ja moni syöksyi mereen. Useat ennättivät laivoihin, niinpä myöskin kaikki Eirikinpojat, ja he soutivat heti tiehensä; mutta Haakonin miehet ajoivat heitä takaa.
Haakon kuningas kävi purteensa ja antoi sitoa haavan, mutta verta vuoti niin ankarasti, ettei sitä saatu tyrehtymään, ja päivän kuluessa hänen voimansa alkoivat vähetä. Hän sanoi silloin haluavansa lähteä taloonsa Aalrekstaderiin; mutta kun saavuttiin pohjoisemmaksi Haakoninpaadelle, laskettiin alukset rantaan. Kuningas oli silloin kuolemaisillaan ja kutsui luokseen ystävänsä ja mainitsi heille, kuinka hän tahtoi valtakunnan asiat järjestettäviksi. Hänellä oli vain yksi tytär, Tora, eikä yhtään poikaa; hän käski heidän lähettää sanan Eirikinpojille, että he olisivat maan kuninkaina, mutta pyysi heitä osoittamaan hyvyyttä hänen ystäviään ja sukulaisiaan kohtaan.
"Ja vaikka minun suotaisiinkin elää", hän virkkoi, "niin lähden kuitenkin maasta kristittyjen luo sovittamaan sitä, minkä olen rikkonut Jumalaa vastaan; mutta jos kuolen pakanain keskelle, niin antakaa minulle sellainen hauta, minkä parhaaksi näette".
Vähää myöhemmin Haakon kuningas kuoli siinä samalla paadella, millä oli syntynyt. Häntä surtiin niin suuresti, että niin hyvin ystävät kuin vihamiehetkin itkivät hänen kuolemaansa ja sanoivat, ettei sen koommin saataisi niin hyvää kuningasta Norjaan. Hänen ystävänsä kuljettivat ruumiin Pohjois-Hordalannin Sæimiin, loivat suuren kummun ja laskivat siihen kuninkaan täysissä aseissa ja parhaissa pukimissa, mutta muuta tavaraa ei siihen pantu. He puhuivat sitten hänen haudallaan, niinkuin pakanamiesten tapana oli, ja korottivat hänet Valhallaan. Öivind Skaldespilder sepitti runon Haakon kuninkaan surmasta ja siitä, miten hänet otettiin vastaan. Sillä oli nimenä Haakonarmaal, ja alku kuuluu seuraavasti:
Korkean käskyn sai Gåndul ja Skågul kuninkaista katsoa, ken heimosta Yngven vaeltaisi Valhallaan Odenin luokse.[67]
Näkivät Björnin veljen rautapaidassa käyvän; kuningas korskana viirin alla astui: joikui jouset, kalskui keihäät, taistelu tuimana riehui.
Kannusti ryygejä,[68] pohjolan miehiä; jaarlien surmat taistohon työntyi: rinnalle ruhtinaan riensi norjan miehet, tappajat taanain malmikypäri-päiset
Sotisovan riisui, haarniskansa heitti urhojen herra, sitten iskuja antoi: astui kuin karkeloon maatansa varjelemaan, ilomielin seisoi kultakypärän alla.
Niin puri säilä kädessä Siklingin[69] vaatteita Taivaisen kuin vettä viiltäin; keihäät taittui, kilvet murtui, säilät suihki hurmepäitä kohti.
Kiipii halkoi ja kalloja kovia Norjan miesten herran murtava miekka. Taistelu riehui: hurmeesta urhojen kilpilinnat kiiltävät punaisina puunsi.
Tulen lailla polttivat hurmeiset haavat, kallistui tapparat henkeä pyytäin. Haavameri kuohui kärjitse kalpain, viruivat vasamat rannalla Stordön.
Skågulin myrsky alla kilpitaivaan punaisena riehui säilissä suhisten. Kalpakoski kuohui rajusäässä Odenin: vaipui virtahan miekkain moni mies.
Dåglingeja[70] istui kädessä kalpa, kolhituin kilvin ja rikki rautapaita. Sen joukon rinta ei riemuinnut: kävi Valhallaan sen matka.
Virkkoi Gåndul keihään varteen tarttuin: "Karttuvi aasain seura, kun Haakon on niin suurin joukoin kutsuttu jumalten linnaan."
Kuningas kuuli, min ratsailta virkkoi sotaneidot sorjat; ylväiltä näyttivät kypäräpäiset, kilpeä kyljellä kantain.
(Haakon:)"Min vuoksi, Skågul,sotaonnen muutit?Lienemme arvoiset voiton?"
(Skågul:)"Meidän voimastavaltasit kentän,väistyi vainolainen siltä!"
"Ratsastamme kahden", rikas Skågul lauloi, "jumalkotiin vihreään sinne sanan viemme: ruhtinas nyt saapuvi Odenin luokse."
"Hermod ja Brage",[71] virkkoi isä urhoin, "vastahan käykää, kun kuningas, sankareista suurin, seuraamme saapuu".
Kuningas virkkoi — taistelusta tullen kalvaana seisoi: — "Nurjamieli lie Oden meille; tahtonsa tunnen."
"Sankarit sulle tervehdyksen lausuu, käy aasain maljoja juomaan! Jaarlien voittaja, veljiäsi tääll' on kahdeksan", kertoi Brage.
"Me aseitamme", virkkoi valtias viisas, "vartioimme itse. Talletamme tarkoin kypärän ja haarniskan: ne tarpehen ovat vielä."
Nytpä nähtiin, että temppeleitä tarkoin kuningas oli kainnut, kun jumalat suopeat Haakonin halulla ottivat vastaan.
Onnen hetkenä syntyvi moinen kuningas korkeamieli; ainiaan hänen aikaansa täällä kiitoksin kerrotaan.
Käy kahleitta koko maailmaa vastaan Fenre-hukka,[72] ennenkuin sen tuhokulkua kuningas samanarvoinen seuraa.
Kuolee karja, sortuu suku, tuho kohtaa maan. Kun luo jumalain kävi Haakon, niin sijansa täällä väkivalta ja orjuus sai.
Eirikinpoikain tarina.
(961-963)
Eirikinpojat anastivat nyt Norjan kuninkuuden, kun Haakon kuningas oli kaatunut. Harald oli heistä eniten kunnioitettu, ja hän oli vanhin niistä, jotka silloin elivät. Heidän äitinsä Gunhild otti monesti osaa hallitukseen heidän kerallaan; häntä nimitettiin kuninkaanäidiksi. Maassa oli silloin päällikköinä: Trygve Olavinpoika itäosassa ja Gudröd Björninpoika Vestfoldissa, Sigurd Laden-jaarli Trondhjemissä, mutta Eirikinpojilla oli keskiosa hallussaan. Ensimmäisenä talvena lähettivät Gunhildin pojat ja kuninkaat Trygve sekä Gudröd viestejä ja sanansaattajia toisilleen, ja tehtiin sovinto sellaisin ehdoin, että he saisivat Gunhildin pojilta yhtä ison alan valtakuntaa kuin ennen Haakon kuninkaalta.
Gunhildin pojat oleskelivat enimmäkseen keskiosassa maata, sillä heistä ei tuntunut turvalliselta asustaa tröndien tai Vikenin miesten keskuudessa, nämä kun olivat olleet Haakon kuninkaan parhaita ystäviä ja kummassakin seudussa oli paljon mahtimiehiä. Silloin kulki miehiä välittäen sovintosanoja Gunhildin poikien ja Sigurd jaarlin kesken, sillä he eivät saaneet mitään veroa Trondhjemistä; ja lopulta kävi niin, että kuninkaat ja jaarli tekivät sovinnon ja vahvistivat sen vannomillaan valoilla. Sigurd jaarlin oli määrä saada heiltä yhtä suuri valtakunta Trondhjemissä kuin hänellä ennen oli ollut Haakon kuninkaan aikana; nyt heidän katsottiin sopineen keskenään.
Gunhildin pojat olivat omaksuneet kristinuskon Englannissa, niinkuin ennen on kirjoitettu. Saatuaan vallan Norjassa he eivät kyenneet taivuttamaan maan miehiä kristinuskoon; mutta kaikkialla, missä suinkin voivat, he hävittivät temppeleitä ja tuhosivat uhreja, ja siitä he saivat paljon vihamiehiä. Heidän päivinään tapahtui, että maassa tuli huonoja vuosia, sillä kuninkaita oli monta ja kullakin oli mukanaan saattueensa, niin että he tuottivat suuria kustannuksia; ja lisäksi he olivat tavaranhimoisia, mutta paljoa he eivät välittäneet laeista, jotka Haakon kuningas oli laatinut, paitsi sellaisista, jotka olivat heidän mielensä mukaisia. He olivat kaikki perin kauniita miehiä, väkeviä ja rotevia ja mainioita aseenkäyttäjiä.
Gunhild kuninkaanäiti ja hänen poikansa tapasivat toisensa useasti, keskustellen ja neuvotellen maan hallinnosta, ja kerran Gunhild kysyi pojiltaan:
"Mihin aiotte jättää Trondhjemin äären? Teillä on kuninkaan nimi, niinkuin ennen esi-isillänne; mutta teillä on vähän miehiä ja niukalti maata, ja teitä on monta jakamassa. Viken kuuluu Trygvelle ja Gudrödille, ja näillä on hiukan oikeutta siihen syntyperänsä vuoksi. Mutta Sigurd jaarli vallitsee vapaasti Trondhjemissa, enkä minä tiedä, mikä pakko teidän on antaa jaarlin hallita yksinään niin suurta valtakuntaa, saamatta itse sanoa mitään. Minusta tuntuu kummalliselta, että lähdette joka kesä viikinkiretkille toisiin maihin, mutta sallitte omassa maassa jaarlin anastaa isänperintönne. Helpolta olisi Haraldista, sinun isoisästäsi, jonka mukaan olet nimesi saanut, tuntunut riistää jaarlilta maa ja henki; hän voitti koko Norjan omakseen ja vallitsi sitä vanhuuteensa asti."
"Sigurd jaarlia", vastaa Harald, "ei oteta hengiltä yhtä helposti kuin teurastetaan vohla tai vasikka. Sigurd jaarlilla on suuri suku ja paljon heimolaisia, hän on ystävällinen ja viisas; jos hän kuulee meidän ryhtyvän häntä vainoamaan, niin luulen kaikkien tröndien liittyvän häneen; silloin emme ole saaneet aikaan muuta kuin onnettomuutta. Minusta tuntuu siltä, ettei yhdenkään meistä veljeksistä olisi turvallista oleskella tröndien keskuudessa."
Siihen virkkaa Gunhild:
"Laatikaamme sitten tuumamme toisin päin, niin että näemme vähemmän vaivaa. Haraldin ja Erlingin on määrä asustaa syksyllä Pohjois-Möressä, ja minä aion lähteä teidän mukaanne; koetamme sitten kaikin, mitä voimme tehdä." — Niin he nyt menettelevätkin.
Sigurd jaarlin veljen nimi oli Grjotgard; hän oli paljoa nuorempi ja vähemmin kunnioitettu, hänellä ei myöskään ollut jaarlin nimeä, mutta hän piti kuitenkin luonaan saattuetta ja kävi kesäisin viikinkiretkillä ja hankki itselleen omaisuutta. Harald kuningas lähetti miehiä Trondhjemiin Sigurd jaarlin luo viemään lahjoja ja ystävällisiä viestejä; he sanovat, että Harald kuningas haluaa solmia hänen kanssaan sellaisen ystävyyden, joka ennen oli vallinnut Sigurd jaarlin ja Haakon kuninkaan välillä; niin mainitsi myöskin viesti, että jaarlin pitäisi saapua Harald kuninkaan luo, ja silloin he solmisivat ystävyytensä lujaksi. Sigurd jaarli otti hyvin vastaan sanansaattajat ja kuninkaan ystävyyden; hän sanoi, ettei saattanut monilta toimiltaan lähteä kuninkaan luo, mutta lähetti lahjoja sekä hyviä ja suopeita sanoja kiitokseksi kuninkaan ystävyydestä. Lähetit matkustivat pois; he kävivät Grjotgardin luo ja esittivät hänelle saman asian: Harald kuninkaan ystävyyden ja kutsun, sekä toivat samalla oivia lahjoja. Mutta kun lähetit palasivat kotiin, lupasi Grjotgard tulla.
Sovittuna päivänä Grjotgard saapui Harald kuninkaan ja Gunhildin luo; nämä ottivat hänet ilomielin vastaan, hänelle osoitettiin myöskin suurta suosiota, niin että hän pääsi osalliseksi tärkeihin neuvotteluihin ja salatuumiin. Niin tapahtui, että nyt otettiin puheeksi se asia, minkä kuningas ja kuningatar ennen olivat sopineet Sigurd jaarlista. He mainitsivat Grjotgardille, kuinka jaarli oli tehnyt hänestä vähäpätöisen miehen; mutta jos hän halusi olla heidän mukanaan tässä tuumassa, sanoo kuningas, niin Grjotgard pääsisi hänen jaarlikseen ja saisi kaiken sen maan, mikä ennen oli kuulunut Sigurd jaarlille. Lopulta he sopivat siitä, että Grjotgard väijyisi, milloin olisi sopivinta käydä Sigurd jaarlin kimppuun, ja lähettäisi siitä sanan Harald kuninkaalle. Tämän jälkeen Grjotgard lähti kotiin ja sai oivia lahjoja kuninkaalta.
Syksyllä Sigurd jaarli lähti Stjor-laaksoon kestittäväksi. Jaarlilla oli aina paljon miehiä ympärillään, niin kauan kuin hän epäili kuninkaiden aikovan pahaa; mutta koska hän ja Harald kuningas olivat vaihtaneet ystävällisiä viestejä, ei hänellä nyt ollut suurta seuruetta. Grjotgard lähetti siis Harald kuninkaalle sanan, ettei toista kertaa olisi niin helppoa käydä jaarlia vastaan. Ja heti samana yönä kuninkaat Harald ja Erling lähtivät purjehtimaan Trondhjemin vesille; heillä oli neljä alusta ja paljon miehiä, ja he purjehtivat öisin tähtien valossa. Grjotgard saapui heitä vastaan, ja myöhään yöllä he ennättivät Ågloon, missä Sigurd jaarli majaili kestivieraana; siellä he sytyttivät rakennukset palamaan ja polttivat taloon jaarlin kaikkine väkineen. Aamulla varhain he purjehtivat pois vuonoa pitkin ja sen jälkeen etelään päin Möreen ja viipyivät siellä pitkän ajan.
Haakon jaarlin tarina.
(963-968)
Sigurd jaarlin poika Haakon oli silloin Trondhjemissa ja sai kuulla tämän sanoman. Heti alettiin varustautua sotaan kautta koko Trondhjemin; jokainen alus, joka voitiin viedä taisteluun, työnnettiin vesille. Ja kun se sotajoukko oli kokoontunut, otettiin jaarliksi ja sotajoukon päälliköksi Haakon, Sigurd jaarlin poika. Hän johdatti laivaston ulos Trondhjemin vuonoa pitkin. Mutta tämän kuultuaan Gunhildin pojat purjehtivat etelään käsin Rauma-laaksoon ja Etelä-Möreen; molemmat joukot pitivät toinen toistaan silmällä.
Haakon jaarli piti ystäviensä avulla kolme talvea Trondhjemia vallassaan, niin etteivät Gunhildin pojat saaneet sieltä mitään veroa. Hän joutui muutamia kertoja taisteluun näiden kanssa, ja molemmin puolin surmattiin useita miehiä. Nain kertoo Einar Skaaleglam siitä, kuinka Haakon jaarli kosti isänsä surman:
Taaton kuoleman kosti aaltohevon herra — hälle kiitos; miehet totutti kalpain käyttöön.
Ryöppysi asevirtahersein henkeä vastaan.Nostaja kalpatuiskunkartutti Odenin seuraa.
Turmaksi håldien[73] hengen meriratsujen[74] suistaja miekkamyrskyn kalmankylmän yltyä antoi.
Tämän jälkeen rupesivat kummankin ystävät välittämään ja kuljettivat sovintosanoja; sillä talonpojat kyllästyivät sotaretkiin ja vainoon omassa maassa. Ja mahtavien miesten avulla saatiin heidän välillään sovinto sellainen, että Haakon jaarli pitää samanlaisen valtakunnan Trondhjemissa kuin hänen isällään Sigurd jaarlilla oli ollut, mutta kuninkailla on sellainen valtakunta kuin Haakon kuninkaalla oli ollut ennen heitä; ja tämä taattiin lujin lupauksin. Silloin syntyi suuri ystävyys Haakon jaarlin ja Gunhildin välille, mutta joskus he punoivat salajuonia toisiaan vastaan. Niin kului taasen kolme talvea, ja Haakon hallitsi rauhassa valtakuntaansa.
Harald kuningas oleskeli useimmiten Hordalannissa ja Rogalannissa ja samaten moni hänen veljistään; he asuivat useasti Hardangerissa. Tapahtui eräänä kesänä, että Islannista saapui muuan merialus, jonka islantilaiset miehet omistivat. Sillä oli lastina turkiksia, ja he ohjasivat laivan Hardangeriin, sillä he saivat kuulla, että sinne oli kokoontunut paljon väkeä. Mutta kun saavuttiin hieromaan kauppaa heidän kanssaan, ei kukaan tahtonut ostaa turkiksia. Silloin perämies käy Harald kuninkaan luo, sillä hän tunsi tämän ennestään, ja kertoo kuninkaalle tästä tukalasta tilasta. Kuningas sanoo haluavansa käydä heidän luonaan, ja hän tekeekin niin. Harald kuningas oli suopeamielinen ja erittäin hilpeä mies. Hän oli tullut sinne täysin varustetulla purrella. Hän katseli heidän tavaroitaan ja virkkoi perämiehelle:
"Annatko minulle yhden noista harmaista turkiksista?"
"Kernaasti", vastasi perämies, "vaikka enemmänkin."
Silloin kuningas otti nahan ja kietoi sen ympärilleen; sitten hän astui purteensa. Mutta ennenkuin he soutivat tiehensä, oli jokainen hänen miehistään ostanut itselleen nahan. Muutamia päiviä myöhemmin sinne saapui niin monta miestä, jotka kaikki tahtoivat ostaa turkiksia, ettei niitä riittänyt puolillekaan. Siitä pitäen häntä sanottiin Harald Harmaaturkiksi.
Haakon jaarli kävi eräänä talvena Ylämaissa ja oli pidoissa; siellä hän nukkui erään alhaissukuisen naisen luona. Mutta kun aika kului, tuli se nainen raskaaksi, ja kun lapsi syntyi, oli se poika; hänet valeltiin vedellä ja nimitettiin Eirikiksi. Äiti vei pojan Haakon jaarlin luo sanoen, että tämä oli isä. Jaarli jätti pojan kasvatettavaksi eräälle miehelle, jonka nimi oli Torleiv Viisas; hän oli mahtava ja rikas mies ja jaarlin hyvä ystävä. Eirik varttui pian lupaavaksi, oli perin kaunis, varhain kookas ja väkevä. Jaarli ei juuri pitänyt hänestä. Haakon jaarli oli myöskin sangen kaunismuotoinen, tosin ei kookas, mutta väkevä ja taitava aseenkäyttäjä, viisas ja suuri soturi.
Tapahtui eräänä syksynä, että Haakon jaarli lähti Ylämaihin. Mutta kun hän saapui Hedemarkiin, tulivat siellä kuningas Trygve Olavinpoika ja kuningas Gudröd Björninpoika häntä vastaan; sinne saapui myöskin Dale-Gudbrand. He ryhtyivät neuvottelemaan keskenään ja istuivat kauan salaisesti haastellen; ja nyt kävi ilmi, että jokainen tahtoi olla toisen ystävä. Sen jälkeen he erosivat, ja kukin palasi valtakuntaansa. Tämän saivat kuulla Gunhild ja hänen poikansa, ja he alkoivat epäillä, että nämä miehet olivat tehneet liiton kuninkaita vastaan; he juttelivat usein keskenään tästä.
Mutta kevään lähetessä Harald kuningas ja hänen veljensä Gudröd kuningas tekevät tiettäväksi, että he kesällä aikovat lähteä viikinkiretkelle länteen päin meren poikki tai Itämaille, niinkuin heidän tapansa oli. Sitten he keräävät väkeä, laskevat laivat vesille ja varustautuvat. Mutta kun he joivat lähtöoluttaan, syntyi suuret juomingit, ja paljon juteltiin maljain ääressä. Ruvettiin siinä vertailemaan miehiä toisiinsa, ja silloin puhuttiin kuninkaista itsestään. Muuan mies virkkoi, että Harald kuningas oli joka suhteessa ensimmäinen veljeksistä. Siitä Gudröd pahastui suuresti ja sanoi, ettei hän ollut missään huonompi Haraldia, ja oli valmis käymään paikalla kilpasille; molemmat vihastuivat heti niin ankarasti, että haastoivat toisensa otteluun ja ryntäsivät käsiksi aseisiin. Mutta ne, jotka olivat ymmärtäväisiä ja vähimmän humalassa, ehkäisivät heitä ja riensivät väliin; meni sitten kumpikin laivoilleen, mutta nyt ei ollut odotettavissa, että he lähtisivät retkelle yhdessä. Gudröd purjehti itään rannikkoa pitkin, Harald taasen suuntasi kulkunsa ulos merelle ja sanoi aikovansa purjehtia länteen päin meren poikki; mutta jouduttuaan saariston ulkopuolelle hän pyrki sen editse itään hänkin.
Kuningas Gudröd purjehti saariston suojassa itään päin Vikeniin ja sitten Foldenin[75] poikki. Sieltä hän lähetti Trygve kuninkaalle sanan, että tämä tulisi häntä tapaamaan ja että he lähtisivät kesällä yhdessä Itämaita ryöstämään. Trygve kuningas otti suopeasti ja halulla vastaan tämän sanoman. Hän kuuli, että Gudrödillä oli vähän väkeä, ja Trygve lähti häntä vastaan yhdellä ainoalla purrella. Mutta kun he ryhtyivät puheisiin, hyökkäsivät Gudrödin miehet kohti ja surmasivat Trygve kuninkaan ja kaksitoista miestä hänen kerallaan.
Harald kuningas purjehti enimmäkseen ulointa väylää; hän suuntasi kulkunsa Vikeniin ja saapui yöllä Tunsbergiin. Siellä hän sai kuulla, että kuningas Gudröd vieraili lyhyen matkan päässä sisämaassa. Harald kuningas ja hänen miehensä lähtivät sinne, saapuivat perille yöllä ja saartoivat talon. Gudröd kuningas ja hänen miehensä kävivät ulos, ja siinä sukeusi lyhyt taistelu, ennenkuin Gudröd Björninpoika kaatui ja moni mies hänen kerallaan. Sitten Harald kuningas purjehti pois kohtaamaan veljeänsä Gudröd kuningasta; he alistivat nyt koko Vikenin valtaansa.
Gunhildin pojat määräävät suuren sotajoukon kerääntymään Vikenistä, kulkevat sitten pohjoiseen päin ja ottavat paljon väkeä ja aluksia joka fylkestä; he tekevät tiettäväksi, että aikovat viedä sen sotajoukon Trondhjemiin Haakon jaarlia vastaan. Tämän saa jaarli kuulla, hän kokoaa sotajoukon ja varustaa laivoja. Mutta kuultuaan, kuinka suuri sotajoukko Gunhildin pojilla on, hän suuntaa kulkunsa etelään päin Möreen, hävittelee kaikkialla, minne saapuu, ja surmaa paljon väkeä. Sitten hän lähetti tröndien sotajoukon ja talonpojat takaisin, mutta matkasi vainonkilpeä kantaen kautta kummankin Mören ja Rauma-laakson ja asetti väkeä vakoilemaan Gunhildin poikien sotajoukkoa. Ja kun hän sai kuulla, että he olivat saapuneet Vuonoihin ja odottelivat siellä suotuisaa tuulta purjehtiakseen pohjoisemmaksi, laski hän ohitse etelään päin ulkoväylää pitkin, niin ettei hänen purjeitaan nähty maalta, jatkoi sitten matkaansa saariston ulkopuolitse itään ja saapui Tanskaan, purjehti sieltä Itämaille ja ryösteli niitä kaiken kesää. Gunhildin pojat johtivat sotajoukkonsa Trondhjemiin, viipyivät siellä varsin kauan ja kantoivat kaikki verot ja maksut. Mutta kesän kuluessa pitemmälle Sigurd Sleva ja Gudröd jäivät sinne, Harald ja toiset veljet taasen lähtivät itään päin ja heidän kerallaan se nostoväki, joka oli seurannut heitä kesällä.
Haakon jaarli saapui syksyllä Helsinglantiin ja veti siellä aluksensa rannalle. Sitten hän matkasi maitse Helsinglannin ja Jemtlannin kautta länteen Kjölenin poikki ja saapui niin Trondhjemiin; heti kerääntyi hänen luokseen paljon väkeä hankkien hänelle laivoja. Mutta tämän kuullessaan Gunhildin pojat nousivat aluksiinsa ja purjehtivat ulospäin vuonoa pitkin. Haakon jaarli lähti sitten Ladeen ja asui siellä talvella; mutta Gunhildin pojat oleskelivat Möressä, ja molemmilta puolin tehtiin äkkihyökkäyksiä ja surmattiin miehiä. Haakon jaarli piti hallussaan valtakuntaansa Trondhjemissä ja oleskeli siellä useimmiten talvella. Mutta kesäisin hän lähti toisinaan idän puolelle Helsinglantiin, otti sieltä aluksensa ja purjehti Itämailla ja ryösteli niitä; toisinaan hän viipyi Trondhjemissa ja piti sotajoukkoa koolla, eivätkä Gunhildin pojat kyenneet silloin pysyttelemään Stadin pohjoispuolella.
Harald Harmaaturkki lähti eräänä kesänä sotajoukkoineen Bjarmelantiin, ryösteli sitä ja kävi kovan taistelun bjarmeja vastaan Vienajoen partaalla. Siinä Harald kuningas sai voiton ja surmasi paljon miehiä, hävitteli sitten laajalti maata ja anasti suunnattoman määrän tavaraa. Siitä kertoo Glum Geirenpoika:
Vainooja valtiaiden säihkytti tulisäilää kaupungin äärellä; siellä bjarmien juoksevan näin.
Myötäisen keihäsmyrskyn sai ruhtinas rannalla Vienan; kauas vierivät viestit ylimyksestä nuoresta.
Kuningas Sigurd Sleva saapui Klypp hersen taloon; Klypp oli mahtava ja suurisukuinen mies. Hän ei ollut silloin kotosalla, mutta hänen vaimonsa Aalov otti kuninkaan hyvin vastaan, ja siellä oli oivat pidot ja suuret juomingit. Kuningas kävi yöllä Aalovin vuoteeseen ja makasi siellä vastoin tämän tahtoa; sitten kuningas matkusti pois.
Seuraavana syksynä Harald kuningas ja hänen veljensä Sigurd saapuivat Vossiin ja kutsuivat siellä talonpojat käräjille. Käräjillä talonpojat kävivät heitä vastaan asevoimin ja aikoivat surmata heidät, mutta he pääsivät pakenemaan ja lähtivät sitten pois. Harald kuningas lähti Hardangeriin, mutta Sigurd kuningas Alrekstaderiin. Mutta kun Klypp herse saa kuulla tämän, niin hän ja hänen ystävänsä lähtevät kuningasta vastaan. Taloon saavuttuaan he käyvät asein hänen kimppuunsa, Klypp herse lävisti kuninkaan miekallaan, ja niin tämä sai surmansa; mutta Erling Gamle tappoi Klypp hersen samaan paikkaan.
Kuningas Harald Harrnaaturkki ja hänen veljensä Gudröd kuningas kokosivat suuren sotajoukon maan itäosasta ja pyrkivät sen kera pohjoista kohti Trondhjemiin. Mutta kun Haakon jaarli kuuli sen, niin hänkin keräsi luokseen väkeä, suuntasi kulkunsa etelään päin Möreen ja hävitteli sitä. Silloin oli hänen setänsä Grjotgard siellä, ja hänen oli määrä puolustaa maata Gunhildin poikien hyväksi. Hän käski sotaväkeä kokoontumaan, niinkuin kuninkaat olivat lähettäneet sanan. Haakon jaarli kävi häntä vastaan ja ryhtyi taisteluun; siinä kaatui Grjotgard ja kaksi jaarlia hänen kanssaan ja paljon muita miehiä.
Sitten Haakon jaarli purjehti ulos merelle ja sen jälkeen ulkoväylää pitkin etelään päin. Hän saapui Tanskaan ja lähti kuningas Harald Gorminpojan luo; siellä hänet otettiin hyvin vastaan ja hän viipyi kaiken talvea. Tanskan kuninkaan luona oli myöskin mies nimeltä Harald; hän oli Knut Gorminpojan poika ja kuningas Haraldin veljenpoika. Hän oli palannut viikinkiretkeltä, oli ryöstellyt kauan ja koonnut itselleen siten suunnattomasti tavaraa; häntä sanottiin Kulta-Haraldiksi. Hänellä oli mielestään suuri oikeus päästä Tanskan kuninkaaksi.
Kuningas Harald ja hänen veljensä johtivat sotajoukkonsa pohjoiseen päin Trondhjemiin eivätkä kohdanneet siellä mitään vastarintaa. He kantoivat siellä veroa ja kaikki kuninkaan saatavat ja pakottivat talonpojat maksamaan suuria rahasummia; sillä kuninkaat olivat pitkän aikaa saaneet varsin vähän veroa Trondhjemistä, koska Haakon jaarli oli vallinnut siellä hyvin voimakkaana ja ollut riidassa kuninkaiden kanssa. Syksyllä Harald kuningas lähti etelän puolelle mukanaan suurin osa sitä sotajoukkoa, joka oli kotoisin sieltä, mutta Erling kuningas jäi jälkeen miehineen. Hän esitti yhä suuria vaatimuksia talonpojille ja teki heidän elämänsä kovin vaikeaksi, mutta talonpojat nurisivat eivätkä sietäneet tätä vahinkoa. Ja talvella talonpojat kokoontuivat ja saivat suuren joukon, lähtivät sitten Erlingiä vastaan sinne, missä hän vieraili, ja ryhtyivät taisteluun; siinä kaatui kuningas Erling ja suuri määrä miehiä hänen kerallaan.
Kun Gunhildin pojat hallitsivat Norjaa, tuli kova katovuosi, ja hätä kasvoi, kuta kauemmin he vallitsivat maata. Mutta talonpojat syyttivät siitä kuninkaita, ja näin he tekivät sitä enemmän, kun kuninkaat olivat ahnaita ja tylyjä talonpoikia kohtaan. Niin kurjaksi kävi elämä, että melkein kaikkialla maalaisilta puuttui ohraa ja kalaa. Haalogalannissa vallitsi niin suuri nälänhätä ja puute, ettei siellä kasvanut juuri laisinkaan ohraa, vaan lumi peitti koko maan keskellä kesää. Näin lauloi Öivind Skaldespilder — hän sattui astumaan ulos kovan pyryn aikana —:
Lumi peittää Odenin vaimon[76] (Lapin miesten lailla karjaa ruokimme varvuilla koivun sisällä) keskellä kesää.
Olavi Trygvenpojan tarina.
(968-1000)
Astrid oli nimeltään se nainen, jonka kanssa kuningas Trygve Olavinpoika oli ollut naimisissa; hänen isänsä oli Eirik Bjodaskalle, muuan mahtava mies, joka asui Oprostaderissa. Mutta Trygven kaaduttua Astrid pakeni ja lähti salaisesti tiehensä mukanaan sen verran irtaimistoa kuin hän voi ottaa matkaansa. Häntä seurasi hänen kasvatusisänsä, jonka nimi oli Torolv Täiparta; tämä ei eronnut hänestä koskaan, mutta hänen toiset uskottunsa kulkivat vakoilemassa, mitä hänen vihamiehistään kerrottiin tai missä he oleilivat.
Astrid kantoi kohdussaan Trygve kuninkaan lasta. Hän kuljetutti itsensä erään järven saarelle ja piiloutui sinne muutamien seuralaisten kera; siellä hän synnytti lapsen, se oli poika. Mutta kun lapsi oli valeltu vedellä, nimitettiin se Olaviksi isoisänsä mukaan. Siellä Astrid oli piilossa kesän, mutta kun yöt pimenivät ja päivät alkoivat lyhetä ja ilma käydä koleaksi, lähti hän liikkeelle ja hänen kerallaan Torolv ja muutamia muita; he kulkivat salaisesti, vain öisin, eivätkä kohdanneet ihmisiä. Näin he saapuivat eräänä iltana Astridin isän, Oprostaderin Eirikin luo. He kulkivat kenenkään tietämättä, ja Astrid lähetti taloon sanan ilmoittaakseen siitä Eirikille; tämä käski väkensä johdattaa heidät pieneen rakennukseen ja panna heidän eteensä parhainta ruokaa. Kun Astrid oli viipynyt siellä lyhyen ajan, palasi hänen saattueensa kotiin, mutta hän jäi sinne ja hänen kerallaan kaksi palvelijatarta, hänen poikansa Olavi, Torolv Täiparta sekä tämän poika Torgils, kuuden talven ikäinen; nämä jäivät sinne talveksi.
Harald Harmaaturkki ja hänen veljensä Gudröd lähtivät Trygve Olavinpojan surman jälkeen niihin taloihin, jotka Trygve oli omistanut; mutta silloin Astrid oli poissa, eivätkä he saaneet mitään tietoa hänestä. Sellainen huhu osui heidän kuuluviinsa, että hän kantoi kohdussaan Trygve kuninkaan lasta. Syksyllä he lähtivät pohjan puolelle, niinkuin ennen on kirjoitettu. Mutta kohdattuaan äitinsä Gunhildin he kertoivat hänelle kaikesta, mitä matkalla oli tapahtunut. Hän tiedusteli tarkoin Astridista; he kertoivat huhun, minkä olivat kuulleet hänestä. Mutta siitä syystä, että Gunhildin pojat samana syksynä ja seuraavana talvena joutuivat sotaan Haakon jaarlin kanssa, niinkuin ennen on kirjoitettu, ei sinä talvena etsitty Astridia ja hänen poikaansa.
Seuraavana keväänä Gunhild lähetti vakoojia Ylämaihin ja aina Vikeniin asti tiedustelemaan, miten Astridin laita oli. Mutta palatessaan lähetit saattoivat ilmoittaa, että Astrid oli isänsä Eirikin luona; he sanoivat myös, että varmaankin hän siellä kasvatti Trygve kuninkaan poikaa. Silloin Gunhild valitsi heti lähetit ja varusti heidät hyvin vaatteilla ja aseilla; heitä oli kolmekymmentä miestä, ja johtajana heillä oli muuan mahtava mies ja Gunhildin hyvä ystävä, nimeltä Haakon. Gunhild käski heidän nyt lähteä Oprostaderiin Eirikin luo ja ottaa sieltä Trygve kuninkaan pojan ja tuoda tämän hänen luokseen.
Sitten lähetit suoriutuivat matkalle. Mutta kun he olivat päässeet lähelle Oprostaderia, saivat Eirikin ystävät vihiä heidän matkastaan ja toimittivat hänelle eräänä iltana tiedon lähettien tulosta. Heti samana iltana Eirik antoi Astridin valmistautua lähtemään tiehensä, hankki hyviä oppaita ja lähetti hänet itään päin Svitjodiin ystävänsä Haakon Vanhan, erään mahtavan miehen luo. He lähtivät tiehensä, kun yötä oli vielä pitkälti jäljellä. Seuraavana päivänä illansuussa he saapuivat Skaun nimiseen kihlakuntaan, näkivät siellä ison talon, menivät sinne ja pyysivät yösijaa, he salasivat nimensä ja olivat halvoissa pukimissa. Se talonpoika, Björn Eiterkveisa nimeltään, oli rikas mies, mutta häijy; hän ajoi heidät pois, mutta he saapuivat samana iltana toiseen taloon vähän matkan päähän sieltä. Torstein oli sen talonpojan nimi, hän soi heille yösijan ja suojaa yöksi; siellä he nukkuivat hyvissä vuoteissa.
Haakon saapui Gunhildin miesten kera varhain aamulla Oprostaderiin ja tiedusteli Astridia ja tämän poikaa. Eirik sanoi, ettei hän ollut siellä. Haakon ja hänen miehensä tutkivat talon ja viipyivät pitkälle päivän selkään ja saivat hiukan vihiä Astridin matkasta. He ratsastavat sitten samaa tietä, tulevat myöhään illalla Skauniin Björn Eiterkveisan luo ja yöpyvät sinne. Haakon kysyy Björniltä, voiko tämä ilmoittaa hänelle jotakin Astridista. Talonpoika kertoo, että päivällä sinne oli tullut muutamia ihmisiä pyytäen yösijaa, "mutta minä ajoin ne pois, ja nyt ne kai ovat yöpyneet tänne lähistölle."
Torsteinin renki tuli illalla kotiin metsästä ja saapui Björnin taloon, sillä se oli matkan varrella. Hän huomasi, että sinne oli tullut vieraita ja mitä asiaa näillä oli; hän ilmoitti sen Torstein talonpojalle. Kun vielä oli jäljellä kolmas osa yötä, herätti Torstein vieraansa, käski heidän lähteä tiehensä ja puhui heille tylysti. Mutta kun oli päästy kappaleen matkaa talosta, ilmoitti Torstein heille, että Gunhildin lähetit olivat Björnin luona heitä etsimässä. He pyysivät häntä auttamaan, hän antoi heille oppaan ja vähän ruokaa. Opas saattoi heidät saloon, missä oli järvi ja siinä kaislaa kasvava saari. He pääsivät kahlaten saareen ja piiloutuivat kaislikkoon. Varhain seuraavana päivänä Haakon ratsasti Björnin talosta ympäristöön, ja kaikkialla hän tiedusteli Astridia. Ja Torsteinin luo saavuttuaan hän kysyi, olivatko he tulleet sinne. Tämä sanoi, että sinne oli tullut muutamia ihmisiä, ja nämä olivat päivän sarastaessa lähteneet itään päin salolle. Haakon pyysi Torsteinia lähtemään heidän kerallaan, koska hän tunsi tiet ja piilopaikat. Torstein lähti heidän mukaansa, mutta kun oli päästy metsään, niin hän neuvoi heidät pois sieltä, missä Astrid oli. He kulkivat koko sen päivän etsien eivätkä löytäneet heitä, lähtivät sitten takaisin ja kertoivat Gunhildille, miten oli käynyt. Astrid ja hänen saattueensa jatkoivat matkaansa ja saapuivat Svitjodiin Haakon Vanhan luo. Siellä Astrid ja hänen poikansa Olavi viipyivät pitkän ajan ja heidän oli hyvä olla.
Gunhild kuninkaanäiti sai kuulla, että Astrid ja tämän poika Olavi olivat Ruotsissa; silloin hän lähetti jälleen Haakonin hyvä saattue mukanaan itään Eirik svealaiskuninkaan luo oivia lahjoja ja ystävällisiä sanoja viemään. Lähetit otettiin siellä hyvin vastaan. Sitten Haakon esittää asiansa ja sanoo, että Gunhild pyysi kuningasta suomaan apuaan, niin että hän voisi saada Olavi Trygvenpojan kanssaan Norjaan: "Gunhild haluaa kasvattaa hänet." Kuningas antaa hänelle seuraksi miehiä, ja he ratsastavat Haakon Vanhan luo; siellä Haakon kehoittaa monin ystävällisin sanoin Olavia lähtemään mukaansa. Haakon Vanha vastaa suopeasti ja sanoo, että äiti saa päättää hänen matkastaan. Mutta Astrid ei tahdo millään muotoa, että poika lähtisi. Lähetit menevät nyt pois ja kertovat vastauksen Eirik kuninkaalle; sitten he varustautuvat matkaamaan kotiin, mutta pyytävät taas kuningasta auttamaan, että he saisivat pojan mukaansa, joko Haakon Vanhan mielisuosiolla tai hänen tahtomattaan. Kuningas antaa heille jälleen joukon miehiä. Lähetit tulevat nyt Haakon Vanhan luo ja vaativat, että pojan on lähdettävä heidän mukaansa; mutta kun siihen ei oltu suostuvaisia, puhuivat he suuria sanoja, uhkasivat turvautua väkivaltaan ja käyttäytyivät vihaisesti. Silloin ryntää esiin muuan orja, Burtse niminen, ja aikoo lyödä Haakonia, niin että heidän täytyy joutuin väistyä pois, jotta eivät saisi kuritusta orjan kädestä. Sitten he palaavat Norjaan ja kertovat Gunhildille matkastaan sekä että ovat nähneet Olavi Trygvenpojan.