Sigurd oli nimeltään Astridin veli, Eirik Bjodaskallen poika. Hän oli kauan ollut poissa maasta ja oleskellut idässä Gardariikin[77] Valdemar kuninkaan luona; Sigurd nautti siellä suurta kunnioitusta. Astrid sai halun lähteä sinne veljensä luo. Haakon Vanha antoi hänelle hyvän saattueen ja oivat varusteet; hän lähti muutamien kauppien kera. Silloin hän oli ollut kaksi talvea Haakon Vanhan luona, ja Olavi oli nyt kolmen talven ikäinen.
Mutta kun he purjehtivat itään meren poikki, tuli heitä vastaan viikinkejä, ne olivat virolaisia; nämä valtasivat sekä väen että tavaran, muutamia he surmasivat, toiset jakoivat keskenään orjiksi. Siellä Olavi erotettiin äidistään, ja eräs virolainen nimeltä Klerkon otti huostaansa hänet, Torolvin ja Torgilsin. Klerkon arveli, että Torolv oli liian vanha orjaksi, niin ettei hänestä ollut mitään hyötyä, ja surmasi hänet; mutta pojat hän otti mukaansa ja möi heidät eräälle Klerk nimiselle miehelle kelpo pukista. Eräs kolmas mies osti sitten Olavin ja antoi hänestä hyvän viitan; miehen nimi oli Reas, hänen vaimonsa Rekon ja heidän poikansa Rekone. Siellä Olavi eli kauan, hänen oli hyvä olla, ja mies piti hänestä paljon. Olavi viipyi kuusi talvea Vironmaassa tällaisissa oloissa.
Sigurd Eirikinpoika saapui Viroon Holmgaardin[78] Valdemar kuninkaan lähettiläänä, ja hänen oli määrä noutaa siitä maasta veroa kuninkaalle. Sigurd retkeili mahtavana mukanaan paljon miehiä ja tavaraa. Hän näki turulla kauniin pojan, jonka hän havaitsi muukalaiseksi, ja tiedusteli tämän nimeä ja syntyperää. Hän sanoi itseään Olaviksi, isäänsä Trygve Olavinpojaksi ja äitiään Astridiksi, Eirik Bjodaskallen tyttäreksi; silloin Sigurd huomasi, että tämä oli hänen sisarenpoikansa. Sitten Sigurd kysyi, kuinka hän oli sinne tullut. Olavi kertoi kaiken sen, mitä hänelle oli tapahtunut. Sigurd pyysi häntä seuraamaan Reas talonpojan luo; mutta sinne päästyään hän osti molemmat pojat ja vei heidät mukanaan Holmgaardiin. Hän ei antanut mitään tietoa Olavin syntyperästä, mutta kohteli häntä hyvin.
Olavi Trygvenpoika seisoi eräänä päivänä turulla; siellä oli paljon väkeä saapuvilla. Silloin hän tunsi Klerkonin, joka oli surmannut hänen kasvatusisänsä Torolv Täiparran. Olavilla oli pieni kirves kädessään, ja hän iski sen Klerkonin päähän, niin että se painui aivoihin, ja juoksi viipymättä kotiin ja kertoi sen sukulaiselleen Sigurdille; mutta Sigurd vei heti Olavin kuningattaren asuntoon ja ilmoitti asian hänelle. Hänen nimensä oli Allogia; Sigurd pyysi häntä auttamaan poikaa Hän katseli tätä, sanoi, ettei niin kaunista poikaa saanut surmata, ja käski kutsua miehiä luokseen täysissä aseissa.
Holmgaardissa pidettiin rauhaa niin pyhänä, että laki määräsi surmattavaksi jokaisen, ken tappoi miehen tuomiotta. Niin virtasi heidän tapansa mukaan kaikki kansa kokoon ja rupesi etsimään, minne poika oli joutunut. Silloin sanottiin, että hän oli kuningattaren talossa aseellisen joukon turvissa; tämä ilmoitettiin kuninkaalle. Hän lähti sinne miehineen, sillä hän ei tahtonut, että syntyisi taistelu. Kuningas määräsi sakon ja kuningatar maksoi sen. Sitten Olavi jäi kuningattaren luo, ja tämä oli suuresti ihastunut häneen. Gardariikissa oli laki sellainen, etteivät kuninkaalliset lapset saaneet olla siellä muutoin kuin kuninkaan suostumuksella. Silloin Sigurd kertoo kuningattarelle, mitä sukua Olavi on sekä ettei tämä voinut vainon vuoksi olla omassa maassaan, ja pyysi häntä puhumaan kuninkaalle siitä. Hän teki niin pyytäen kuningasta auttamaan tätä kuninkaanpoikaa, jolle kohtalo oli ollut niin kova; ja esirukouksillaan hän sai aikaan sen, että kuningas lupasi tehdä niin, otti sitten Olavin hoivaansa ja kohteli häntä kunniallisesti, niinkuin kuninkaanpoikaa sopii. Olavi oli yhdeksän talven ikäinen saapuessaan Gardariikiin, mutta viipyi vielä yhdeksän talvea Valdemar kuninkaan luona. Olavi oli hyvin kaunis, suuri ja väkevä ja aseiden käytössä etevämpi kaikkia norjalaisia, joista kerrotaan.
Jaarli Haakon Sigurdinpoika oli Tanskan kuninkaan Harald Gorminpojan luona talvea paettuaan Norjasta Gunhildin poikia. Haakonilla oli niin paljon mietittävää talvella, että hän kävi vuoteeseen; hän makasi usein hereillä ja söi ja joi vain sen verran, että säilytti ruumiinvoimansa. Silloin hän lähetti salaisesti miehiään Trondhjemiin ystäviensä luo ja suunnitteli heidän kanssaan, että he surmaisivat kuningas Erlingin, jos saisivat siihen tilaisuuden; hän sanoi aikovansa palata valtakuntaansa kesän tullen. Sinä talvena tröndit surmasivat Erlingin, niinkuin ennen on kirjoitettu.
Haakonin ja Kulta-Haraldin välillä vallitsi luja ystävyys. Harald esitti Haakonille ajatuksensa; hän sanoi aikovansa asettua maahan ja jättävänsä sotalaivansa ja kysyi Haakonilta, arveliko tämä, että kuningas Harald suostuisi jakamaan valtakunnan hänen kanssaan, jos hän sitä vaati.
"Sitä minä arvelen", virkkaa Haakon, "ettei kuningas sinulta kiellä mitään oikeutta; mutta parempaa tietoa saat tästä asiasta, jos puhut siitä kuninkaalle. En luule, että saat valtakuntaa, ellet sitä vaadi."
Vähän ajan kuluttua tästä keskustelusta Kulta-Harald puhui Harald kuninkaalle, kun saapuvilla oli paljon suurmiehiä, molempain ystäviä. Silloin Kulta-Harald vaati Harald kuninkaalta, että tämä jakaisi valtakunnan puoliksi hänen kanssaan, niinkuin arvonsa ja syntyperänsä antoivat hänelle oikeuden Tanskanmaassa. Tästä vaatimuksesta Harald suuttui suuresti ja sanoi, ettei yksikään mies ollut vaatinut hänen isältään kuningas Gormilta sitä, että tämä rupeaisi Tanskassa puolkuninkaaksi, ei myöskään tämän isältä Hårde-Knutilta tai Sigurd Käärmesilmältä tai Ragnar Lodbrokilta — hän raivostui niin, ettei hänen kanssaan voinut puhua.
Kulta-Harald tyytyi nyt asemaansa vielä vähemmän kuin varemmin; hänellä ei ollut valtakuntaa sen enempää kuin ennenkään, mutta lisäksi kuninkaan viha kestettävänä. Niin hän saapui ystävänsä Haakonin luo, valitti pulaansa ja pyysi hyvää neuvoa, niin että voisi saada valtakunnan; hän sanoi lähinnä aikoneensa tavoitella valtakuntaa voimalla ja aseilla. Haakon pyysi, ettei hän puhuisi tästä kenellekään, jotta se asia ei leviäisi.
"Henkesi se voi sinulle maksaa", hän sanoo; "ajattele itse, mihin sinulla on kykyä. Moiset suuret tuumat vaativat, että mies on rohkea ja luja, ettei säästä hyvää eikä pahaa, jotta se asia voisi edistyä, mihin hän on ryhtynyt. Mutta onnetonta on käydä käsiksi suuriin aikeisiin ja sitten luopua niistä häpeällä."
Kulta-Harald vastaa: "Niin aion ryhtyä tähän vaatimukseen, etten edes säästä käsiäni itse kuninkaan surmasta, jos siihen joudutaan, kun hän epää minulta valtakunnan, joka minulle oikeuden mukaan kuuluu." Siihen päättyy heidän keskustelunsa.
Harald kuningas kävi sitten Haakonin luo, ja he ryhtyivät yhdessä keskustelemaan. Kuningas kertoo jaarlille, minkä vaatimuksen Kulta-Harald on tuonut valtakunnasta ja minkä vastauksen hän antoi; hän sanoo, ettei hän millään ehdolla tahdo vähentää valtakuntaansa: "Mutta jos Kulta-Harald pitää kiinni tästä vaatimuksesta, silloin ei minulla ole paljoa sitä vastaan, että hänet surmataan, sillä luotan häneen vähän, ellei hän luovu tästä."
Jaarli vastaa: "Minun luuloni mukaan Harald on ajanut tätä niin kiihkeästi, ettei hän anna sen enää raueta. Odotan, että jos hän nostaa sodan tässä maassa, niin hän saa runsaasti apua ja eniten isänsä ystävällisyyden tähden. Mutta onnettominta on teille surmauttaa sukulaisenne, sillä kaikki miehet sanovat tässä tapauksessa häntä syyttömäksi. En myöskään tahdo antaa sinulle sitä neuvoa, että teet itsestäsi pienemmän kuninkaan kuin isäsi Gorm oli; hän suurensi valtakuntaansa paljon eikä suinkaan sitä vähentänyt."
Silloin kuningas sanoo: "Minkä neuvon siis annat, Haakon? Eikö minun pidä jakaa valtakuntaa ja vapautua tästä rauhattomuudesta?"
"Tavatkaamme toisemme muutaman päivän perästä", sanoo Haakon jaarli; "ensin tahdon pohtia tätä pulmallista asiaa ja sitten vastata".
Sitten kuningas poistui väkineen.
Haakon jaarli antautui nyt uudelleen vakaviin mietteisiin ja salli vain harvojen miesten oleskella talossaan. Muutaman päivän kuluttua Harald tuli jaarlin luo, ja he puhelivat keskenään. Kuningas kysyy, onko jaarli nyt harkinnut sitä keskustelua, mikä heillä tuonoin oli.
"Sen vuoksi olen valvonut yötä ja päivää", sanoo jaarli, "ja minun mielestäni on se neuvo paras, että sinä pidät hallittavanasi kaiken sen maan, minkä isäsi omisti ja sinä perit hänen jälkeensä, mutta hankit sukulaisellesi Haraldille toisen valtakunnan, josta hän voi saada kunniaa".
"Mikä valtakunta se olisi", kysyy kuningas, "jonka voin luovuttaaHaraldille, jos pidän Tanskanmaan jakamattomana?"
"Se on Norja", vastaa jaarli. "Sikäläisiä kuninkaita vihaa koko kansa, ja joka mies toivoo heille turmaa, niinkuin luonnollista onkin."
Kuningas virkkaa: "Norja on suuri maa ja sen kansa lujaa, ja vaikea on sitä tavoitella muukalaisella sotajoukolla. Niin kävi meidän, kun Haakon suojeli maata, että menetimme paljon väkeä, mutta emme saavuttaneet voittoa. Ja Harald Eirikinpoika on minun kasvattini ja polvipoikani."
Silloin jaarli sanoo: "Kauan olen tietänyt, että te olette usein antanut apua Gunhildin pojille, mutta he ovat kuitenkin palkinneet teitä vain pahalla. Me saamme Norjan paljoa helpommin kuin hävittämällä sitä koko tanskalais-sotajoukolla. Lähetä sinä sana kasvatillesi Haraldille ja pyydä häntä ottamaan sinulta se maa ja läänitys, mikä heillä ennen oli täällä Tanskassa. Kutsu hänet luoksesi; silloin Kulta-Harald voi lyhyessä ajassa voittaa Norjassa valtakunnan Harald Harmaaturkilta."
Kuningas vastaa, että huonona työnä pidetään kasvattinsa pettämistä.
"Niin kai tanskalaiset sanovat", virkkaa jaarli, "että parempi on surmata norjalainen viikinki kuin tanskalainen kasvatusveli". — He keskustelevat nyt kauan tästä, kunnes sopivat asiasta.
Kulta-Harald saapuu jälleen puhumaan Haakonin kanssa. Jaarli sanoo edistäneensä hänen asiaansa siten, että nyt on hyviä toiveita siitä, että mahdollisesti häntä varten on valmiina kuningaskunta Norjassa.
"Silloin me kaksi", hän lausuu, "pidämme lujana liittomme. Minä voin silloin antaa sinulle vankkaa tukea Norjassa."
Jaarli puhuu tästä Kulta-Haraldille, kunnes tämä pitää sitä sopivana. Sitten he keskustelevat usein kolmisin, kuningas, jaarli ja Kulta-Harald. Sen jälkeen kuningas lähetti miehiään Norjaan Harald Harmaaturkin luo. Heidän matkansa varustettiin hyvin, he saivat siellä suopean vastaanoton ja tapasivat Harald kuninkaan; he toivat sen viestin, että Haakon jaarli oli Tanskassa ja makasi kuolemansairaana ja melkein mielipuolena, ja toisen sanan, että Tanskan kuningas Harald kutsui kasvattinsa Harald Harmaaturkin luokseen antaakseen hänelle läänityksen, niinkuin hänellä ja hänen veljillään oli ennen ollut Tanskassa, ja pyysi Haraldia saapumaan Jyllantiin.
Harald Harmaaturkki esitti tämän asian Gunhildille ja ystävillensä; siitä lausuttiin erilaisia arveluita, muutamien mielestä tämä retki ei ollut turvallinen, niinkuin se nyt oli järjestetty, mutta useat toivoivat, että hän lähtisi, sillä Norjassa oli niin suuri nälänhätä, että kuninkaat töin tuskin kykenivät elättämään miehiään. Mutta Tanskassa vuodentulo oli jotensakin hyvä, ja ajateltiin sieltä saatavan mitä tarvittiin, jos Harald kuningas saisi sieltä läänityksen. Niin päätettiin ennen lähettien lähtöä, että Harald kuningas saapuisi kesällä Tanskan kuninkaan luo ottamaan vastaan kuningas Haraldin tarjouksen.
Harald Harmaaturkki lähti kesällä Tanskaan, ja hänellä oli kolme suuralusta. Hän purjehti Vikenistä Limfjordiin ja laski maihin Halsin[79] luona. Hänelle sanottiin, että Tanskan kuningas saapuu pian. Mutta saatuaan siitä tiedon Kulta-Harald purjehti sinne yhdeksällä laivalla; ne hän oli varemmin varustanut viikinkiretkeä varten. Haakon jaarli oli myöskin varustanut laivastonsa ja aikoi samaten lähteä viikinkiretkelle; hänellä oli kaksitoista alusta, kaikki isoja. Mutta kun Kulta-Harald oli lähtenyt pois, puhui Haakon jaarli kuninkaalle:
"Nyt en tiedä, emmekö joudu soutamaan vainotietä ja kuitenkin maksamaan sakkoja.[80] Nyt Kulta-Harald aikoo surmata Harald Harmaaturkin ja sitten anastaa kuningaskunnan Norjassa. Luuletko sinä, että hän pysyy sinulle uskollisena, kun annat hänelle niin suuren vallan? Niin hän sanoi talvella minun läsnäollessani, että surmaa sinut, jos saa tilaisuuden. Mutta minä voitan Norjan sinun alaiseksesi ja surmaan Kulta-Haraldin, jos lupaat minulle, että helposti voimme sopia sen asian; minä rupean silloin sinun jaarliksesi ja vahvistan sen valalla ja valloitan Norjan sinun avullasi ja pidän sitten maata valtakuntasi alaisena ja maksan sinulle veroa, ja silloin sinä olet suurempi kuningas kuin isäsi, jos hallitset kahta suurvaltakuntaa." — Tästä sopivat kuningas ja jaarli; ja niin Haakon lähtee miehineen etsimään Kulta-Haraldia.
Kulta-Harald saapui Limfjordin Halsiin ja vaati heti Harald Harmaaturkin taisteluun; vaikka tällä oli vähemmän väkeä, nousi hän kuitenkin maihin, valmistausi taisteluun ja järjesti sotajoukkonsa. Mutta ennenkuin rintamat kävivät toisiaan vastaan, kannusti Harald Harmaaturkki voimakkaasti miehiään ja kehoitti heitä vetämään miekkansa; hän riensi heti eteenpäin rintaman ensimmäisenä ja iski kahden puolen. Näin laulaa Glum Geirenpoika:
Sankarin sanoja virkkoi kantaja kalvan, mi kastoi verellä vihollisten taistelukentän tuon.
Harald miehensä miekan käyttöön nyt käski; miehevältä tuntui kutsu kuninkaan.
Siinä taistelussa kaatuivat Harald Harmaaturkki ja useimmat hänen miehistään.
Haakon jaarli ja Kulta-Harald kohtasivat toisensa vähän sen jälkeen kuin Harald Harmaaturkki oli kaatunut; silloin Haakon jaarli antautui taisteluun Kulta-Haraldia vastaan, ja siinä Haakon sai voiton, mutta Harald joutui vangiksi ja Haakon antoi ripustaa hänet hirteen. Sitten Haakon lähti Tanskan kuninkaan luo ja sopi helposti hänen kanssaan sukulaisensa surman.
Sen jälkeen Harald kuningas määräsi sotajoukon kokoontumaan koko valtakunnastaan ja lähti liikkeelle kuudellasadalla aluksella. Hänen mukanaan oli Haakon jaarli sekä Harald Grenske, Gudröd kuninkaanpoika, ja useita muita suurmiehiä, jotka olivat paenneet tiluksiltaan Gunhildin poikien tähden. Tanskan kuningas purjehti laivastollaan Vikeniin, ja siellä kaikki kansa rupesi hänen alamaisekseen. Mutta kun hän saapui Tunsbergiin, pyrki suuri joukko miehiä hänen luokseen, ja kuningas Harald antoi koko sen sotajoukon, mikä oli Norjassa kerääntynyt hänen avukseen, Haakon jaarlin johdettavaksi ja luovutti hänelle hallittaviksi seitsemän fylkeä samoilla ehdoilla kuin Harald Kaunotukka asetti pojilleen, paitsi että Haakon saisi ottaa siellä samaten kuin Trondhjemissakin kaikki kuninkaankartanot ja kaiken maaveron. Harald kuningas antoi Harald Grenskelle kuninkaannimen ja suuren alueen samoilla ehdoilla, mitkä hänen sukulaisillaan oli ennen ollut ja Harald Kaunotukka oli asettanut pojilleen. Harald Grenske oli silloin kahdeksantoista talven ikäinen ja tuli sitten kuuluisaksi mieheksi. Sen jälkeen Tanskan kuningas Harald lähti kotiin koko tanskalaisjoukko mukanaan.
Haakon jaarli matkasi miehineen pohjoista kohti. Mutta kun Gunhild ja hänen poikansa saivat kuulla tämän sanoman, ryhtyivät he keräämään sotajoukkoa, mutta heidän oli vaikea saada väkeä. He turvautuivat jälleen samaan neuvoon kuin ennenkin: päättivät purjehtia länteen meren poikki niiden kera, jotka tahtoivat heitä seurata; he lähtivät ensin Orkn-saarille ja viipyivät siellä jonkun aikaa. Mutta Haakon jaarli alisti koko maan itselleen kuuliaiseksi ja asui sen talven Trondhjemissa.
Kuningas Ragnfröd ja Gudröd, nämä kaksi olivat nyt enää elossa Eirikin ja Gunhildin pojista. Ragnfröd varustausi matkaan keväällä oltuaan talven Orkn-saarilla. Hän purjehti itään päin Norjaan, ja hänellä oli komea sotajoukko ja suuria laivoja. Mutta Norjaan saavuttuaan hän sai kuulla, että Haakon jaarli oli Trondhjemissa. Ragnfröd suuntasi silloin kulkunsa Stadin pohjoispuolelle ja hävitti Etelä-Möreä; ja hiukan väkeä liittyi häneen, niinkuin usein tapahtuu sotajoukon kulkiessa kautta maan, että ne, jotka joutuvat sen valtaan, etsivät apua kukin sieltä, missä se tuntuu sopivimmalta. Haakon jaarli sai kuulla, että Möressä vallitsi vainonajat. Jaarli kokosi silloin aluksia, antoi vuolla sotavasamia, varustausi joutuisasti ja purjehti merelle päin vuonoa pitkin. Hänen oli helppo saada väkeä mukaansa. Haakon jaarli ja Ragnfröd kohtasivat toisensa Etelä-Mören pohjoisimmassa osassa. Jaarli ryhtyi heti taisteluun; hänellä oli enemmän väkeä, mutta pienemmät laivat. Taistelu oli ankara, ja Haakonin kävi onnettomasti; taisteltiin keulapuolella, niinkuin siihen aikaan oli tapana. Salmessa kävi virta, ja kaikki alukset ajautuivat yhdessä maata kohti. Jaarli antoi myöskin suunnata rantaa kohti sinnepäin, missä hänestä tuntui parhaalta nousta maihin. Mutta kun alukset pääsivät matalalle, kävivät jaarli ja kaikki hänen miehensä laivoista ja vetivät ne ylemmäksi, jotta viholliset eivät saisi niitä ulos vesille. Sitten jaarli järjesti joukkonsa partaalle ja yllytti Ragnfrödiä nousemaan maihin. Ragnfrödin miehet asettuivat hiukan ulommaksi, ja nyt ammuskeltiin toisiaan jonkin aikaa; mutta Ragnfröd ei tahtonut käydä maihin, ja niin he erkanivat tämän jälkeen. Ragnfröd ohjasi laivastonsa Stadin eteläpuolelle, sillä hän pelkäsi maasotajoukon kerääntyvän Haakon jaarlin avuksi. Mutta jaarli ei antautunut enää taisteluun, koska hänen mielestään oli aluksissa liian suuri ero. Niin hän palasi syksyllä Trondhjemiin ja viipyi siellä talven; mutta kuningas Ragnfrödillä oli hallussaan koko alue Stadin eteläpuolella. Hänellä oli talvella luonaan suuri sotavoima, ja kevään tullessa hän lähetti sotakutsun ja sai paljon väkeä; hän retkeili kaikissa näissä fylkeissä kerätäkseen miehiä ja laivoja sekä muita varastoja, joita tarvitsi.
Kevään tullessa Haakon jaarli määräsi väkeä kerääntymään aina maan pohjoisosista asti. Niin on kerrottu, että hänellä oli sotajoukkoa neljän heimokunnan alueelta; häntä seurasi seitsemän jaarlia, ja näillä oli yhteensä suuri määrä miehiä.
Haakon jaarli purjehti tämän sotajoukon kera etelään Stadin ohi. Silloin hän sai kuulla, että kuningas Ragnfröd oli väkineen lähtenyt sisemmäksi Sogniin; hän johti nyt miehensä sinne ja kohtasi Ragnfrödin. Jaarli laski laivansa maihin ja valitsi taistelukentän; siellä sukeusi ankara taistelu. Haakon jaarlilla oli paljoa suurempi sotajoukko, ja hän sai voiton. Kuningas Ragnfröd pakeni aluksiinsa, mutta hänen joukostaan kaatui kolmeasataa miestä. Tämän taistelun jälkeen kuningas Ragnfröd pakeni Norjasta, mutta Haakon jaarli palautti maahan rauhan ja antoi sen suuren sotajoukon, joka kesällä oli häntä seurannut, lähteä takaisin pohjoiseen.
Haakon jaarli otti vaimokseen erään naisen nimeltä Tora, Skage Skoftenpojan, erään mahtavan miehen tyttären. Tora oli hyvin kaunis. Haakon jaarli oli suuri naistensuosija, ja hänellä oli monta lasta. Eräs tytär oli nimeltään Ragnhild; tämän hän naitti Skofte Skagenpojalle, Toran veljelle. Jaarli rakasti Toraa niin suuresti, että tämän sukulaiset kävivät hänelle rakkaammiksi kuin kaikki muut miehet; mutta Skoftella, hänen vävyllään, oli kuitenkin eniten sanottavaa kaikista sukulaisista. Jaarli antoi hänelle suuria maatuloja Mörestä. Mutta joka kerta, kun he olivat sotaväen kera liikkeellä, oli Skoften sijoitettava aluksensa lähimmäksi jaarlin laivaa, eikä kenelläkään ollut lupaa työntyä heidän alustensa väliin.
Tapahtui eräänä kesänä, että jaarli oli liikkeellä sotaväkineen; silloin ohjasi Torleiv Viisas erästä purtta. Eirik oli myöskin mukana, hän oli silloin kymmenen tai yhdentoista talven ikäinen. Kun illoin käytiin satamaan, ei Eirik sallinut purttansa laskettavan muualle kuin lähimmäksi jaarlin laivaa. Mutta kun jouduttiin etelään Mören vesille, saapui jaarlin vävy Skofte hyvin varustetulla sotapurrella. Ja kun he soutivat laivastoa kohti, huusi Skofte, että Torleiv luovuttaisi paikkansa hänelle ja sijoittuisi ulommaksi. Eirik vastasi joutuisasti ja kehoitti Skoftea asettumaan toiseen valkamaan. Tästä kuuli Haakon jaarli, että hänen poikansa Eirik piti itseään nyt niin mahtavana, ettei taipuisi Skoften tieltä. Jaarli huusi heti, että heidän oli siirryttävä valkamasta, muutoin heidän kävisi pahemmin; hän sanoi, että he saisivat silloin selkäänsä. Mutta kun Torleiv kuuli tämän, kutsui hän miehiään ja käski heidän siirtää purren, ja niin tehtiin. Sitten Skofte asettui sille paikalle, minkä oli tottunut saamaan lähinnä jaarlin alusta. Hänen oli määrä kertoa jaarlille kaikki uutiset, kun he olivat yhdessä, mutta jaarli kertoi Skoftelle uutisia, jos hän kuuli ne ensinnä; hän sai nimen Uutis-Skofte.
Seuraavan talven Eirik oli kasvatusisänsä Torleivin luona, mutta varhain keväällä hän sai itselleen seurueen. Torleiv antoi hänelle viisitoistatuhtoisen aluksen kaikkine varusteineen, veneteltan sekä ruokavaroja. Sitten Eirik purjehti vuonoa pitkin etelään päin Möreen. Uutis-Skofte purjehti täysin varustetulla viisitoistatuhtoisella purrella talojensa väliä, mutta Eirik antautui heti taisteluun häntä vastaan. Siinä kaatui Skofte, mutta Eirik armahti ne miehet, jotka olivat jääneet henkiin. Sitten Eirik purjehti etelää kohti ja saapui Tanskaan, lähti kuningas Harald Gorminpojan luo ja oleskeli siellä talven. Mutta seuraavana keväänä Tanskan kuningas lähetti Eirikin Norjaan ja antoi hänelle jaarlinnimen ja sen ohella maata hallittavaksi sillä ehdolla kuin verokuninkaille ennen oli ollut. Eirik jaarlista tuli sitten suuri päällikkö.
Olavi Trygvenpoika oleskeli koko tämän ajan Gardariikissa, ja siellä kuningas Valdemar kunnioitti häntä suuresti ja kuningatar häntä rakasti. Valdemar kuningas teki hänestä sen sotajoukon päällikön, jonka hän lähetti maata suojelemaan. Olavi oli muutamissa taisteluissa ja osoittautui oivalliseksi päälliköksi. Hän elätti itse suuren joukon omia sotureita niillä varoilla, joita kuningas hänelle antoi. Olavi oli antelias miehiään kohtaan ja sai siitä paljon ystäviä.
Mutta niinkuin usein voi tapahtua, kun muukalainen korotetaan valtaan tai niin suureen kunniaan, että joutuu kotimaisten miesten edelle, niin kävi nytkin, että useat alkoivat häntä kadehtia, koska hän oli kuninkaalle ja kuningattarellekin rakas. Moni puhui siitä kuninkaalle, että tämä varoisi tekemästä Olavia liian mahtavaksi; "sillä sellainen mies on teille vaarallisin, jos hän haluaa ryhtyä tuottamaan teille ja valtakunnallenne vahinkoa, kun on niin mainio ja suosittu kuin hän; emme myöskään tiedä, mitä hän ja kuningatar alituiseen puhelevat keskenään".
Mahtavien kuninkaiden luona oli yleiseen tapana, että kuningattarella oli puoli henkivartiota ja hän elätti sitä omalla kustannuksellaan ja sai lisäksi veroja ja maksuja, mikäli oli tarpeen. Niin oli myöskin kuningas Valdemarin luona, ettei kuningattarella ollut pienempää henkivartiota kuin kuninkaalla, ja he kilpailivat suuresti voittaakseen mainioita miehiä puolelleen. Nyt kävi niin, että kuningas alkoi uskoa moisia puheita, ja hän muuttui harvasanaiseksi ja töykeäksi Olavia kohtaan. Mutta tämän huomatessaan Olavi puhui siitä kuningattarelle ja sanoi myöskin, että häntä halutti lähteä takaisin pohjan maihin; hän kertoi, että hänen sukulaisillaan oli ennen ollut siellä valtakunta, ja hänestä tuntui luultavalta, että siellä hän saavuttaisi eniten menestystä. Kuningatar toivotti hänelle onnellista matkaa ja sanoi, että hän on pysyvä mainiona miehenä, missä eläneekin. Sitten Olavi varustausi matkalle, astui alukseensa ja suuntasi kulkunsa ulos Itämerelle. Mutta länteen päin purjehtiessaan hän saapui Borgundarholmiin,[81] nousi siellä maihin ja hävitteli; sen maan miehet tulivat rantaan ja ryhtyivät taisteluun, mutta Olavi sai voiton ja paljon sotasaalista.
Olavin laivat olivat Borgundarholmin luona; silloin nousi rajusää ja meri kävi myrskyiseksi, niin etteivät he voineet pysytellä siellä, vaan purjehtivat etelään päin Vendinmaan[82] rantaan ja saivat siellä hyvän sataman. He käyttäytyivät rauhallisesti ja viipyivät siellä jonkin aikaa.
Burislav[83] oli nimeltään Vendinmaan kuningas; hänellä oli tyttäriä Geira, Gunhild ja Astrid. Kuninkaantyttärellä Geiralla oli valtakunta siellä, missä Olavi miehineen nousi maihin. Dixen oli nimeltään se mies, jolla oli eniten määräämisvaltaa Geira kuningattaren hovissa. Mutta kun he saivat kuulla, että maihin oli saapunut tuntemattomia miehiä, jotka käyttäytyivät sopivasti ja rauhallisesti, silloin lähti Dixen heidän luokseen viemään Geira kuningattarelta sellaisen sanoman, että tämä halusi tarjota tulijoille talvimajan, koska kesä oli kulunut pitkälle ja sää käynyt myrskyiseksi.
Sinne saavuttuaan Dixen huomasi heti, että heidän johtajansa oli erinomainen mies sekä suvultaan että ulkomuodoltaan. Dixen sanoi, että kuningatar kutsui heidät luokseen ystävyyttään vakuuttaen. Olavi otti kutsun vastaan ja lähti talvella kuningatar Geiran luo; he mieltyivät molemmat toisiinsa, niin että Olavi kosi kuningatarta, ja niin tapahtui, että hän sai sinä talvena Geiran. Nyt hän ryhtyi hallitsemaan sitä valtakuntaa kuningattaren kanssa.
Talvella Olavi lähti niihin Vendinmaan kihlakuntiin, jotka olivat kuuluneet kuningatar Geiran valtaan, mutta vapauttaneet itsensä kuuliaisuudesta ja veroista. Siellä Olavi hävitteli, surmasi monta miestä ja poltti muutamilta talot, otti paljon tavaraa ja alisti valtaansa ne maat; sitten hän palasi linnaansa. Varhain keväällä Olavi laati laivansa kuntoon ja purjehti ulos merelle. Hän laski Skånen rannikolle ja nousi siellä maihin; maan miehet kokoontuivat ja taistelivat häntä vastaan, mutta Olavi sai voiton ja suuren saaliin. Sitten hän purjehti itään päin Gotlantiin; siellä hän valtasi kauppalaivan, jonka jemtit omistivat. He puolustautuivat urhoollisesti, mutta lopulta Olavi raivasi laivan puhtaaksi, surmasi monta miestä ja otti kaiken tavaran. Kolmannen taistelun hän suoritti Gotlannissa; siellä Olavi sai voiton ja paljon saalista.
Olavi Trygvenpoika oli ollut kolme talvea Vendinmaassa, kun hänen vaimonsa Geira sai taudin, joka tuotti hänelle kuoleman. Tämä suru tuntui Olavista niin raskaalta kantaa, ettei hän sen koommin viihtynyt siellä. Hän hankki siis itselleen sotalaivoja ja lähti jälleen vainoretkille, hävitteli ensinnä Friislantia, sitten Sakslantia ja tunkeutui aina Flemingelantiin[84] asti. Näin kertoo Halfröd Juonikko-runoilija:[85]
Paljon poika Trygven surmata sakseja antoi, ruumiit runnellut jäi susille syötäviksi.
Ruhtinas, suosija urhoin,kyllältä kukkain antoijuoda hurmetta ruskeaafriisein määrättömästi.
Meriruhtinas mahtava silpoi ruumiita rannalla Valkeren. Korpeille kuningas jätti flemingein lihaa syödä.[86]
Sen jälkeen Olavi Trygvenpoika suuntasi matkansa Englantiin ja ryösteli sitä laajalti; hän kävi myöskin Skotlannissa ja saarilla, sitten Irlannissa ja Bretlannissa ja monessa muussa maassa. Oltuaan neljä talvea sotaretkillä hän saapui saarille, joita nimitetään Syllingeiksi,[87] ne sijaitsevat meressä länteen Englannista.
Syllingeillä Olavi Trygvenpoika sai kuulla, että saarella oli ennustaja, joka ilmaisi tulevaisia tapahtumia, ja moni uskoi, että usein kävi hänen sanainsa mukaan. Olavissa heräsi halu koetella sen miehen taitoa. Hän lähetti kauneimman ja rotevimman miehensä, puettuna niin komeasti kuin mahdollista, ja käski tämän sanoa olevansa kuningas, sillä Olavi oli tullut kuuluisaksi kautta kaikkien maiden siitä, että oli muita miehiä komeampi ja rotevampi, mutta Gardariikista lähdettyään hän nimitti itseään vain Oleksi ja sanoi olevansa gerdiläinen.[88] Mutta kun lähetti saapui ennustajan luo ja sanoi olevansa kuningas, sai hän tämän vastauksen:
"Et ole sinä kuningas; mutta se on neuvoni, että olet kuninkaalle uskollinen."
Eikä hän sanonut enempää tälle miehelle. Lähetti palasi takaisin ja kertoi tämän Olaville, ja hänessä heräsi nyt sitä suurempi halu tavata tämä mies, kun sai kuulla sellaisen vastauksen, ja hänestä katosi epäilys, ettei tämä ollut oikea ennustaja. Niin Olavi lähti hänen luokseen ja puheli hänen kanssaan ja kysyi, minkälaiseksi hän ennusti Olavin tulevaisuuden, voittaisiko hän valtakunnan tai muuta onnea. Erakko vastasi pyhästi ennustaen:
"Sinusta tulee suuri kuningas, ja suuria töitä suoritat: sinä saatat paljon ihmisiä uskoon ja kasteeseen; sen kautta autat sekä itseäsi että useita muita. Ja jotta et tätä epäilisi, niin saat tämän merkiksi: aluksillasi kohtaat petosta ja vainolaisia ja joudut taisteluun, menetät muutamia miehiä ja haavoitut itse. Siitä haavasta joudut kuoleman kieliin, ja kilvellä sinut kannetaan purteesi; mutta tästä haavasta paranet ennen seitsemän yön kuluttua, ja pian sen jälkeen otat vastaan kasteen."
Sitten Olavi lähti laivoilleen, ja siellä hän kohtasi vainolaisia, jotka tahtoivat surmata hänet miehineen. Mutta ottelu päättyi siten, kuin erakko oli hänelle sanonut, että Olavi kannettiin haavoittuneena purteensa, ja myöskin oli hän terve seitsemän yön kuluttua. Nyt Olavista tuntui, että tämä mies oli puhunut hänelle totta ja että hän oli oikea ennustaja, mistä hän sitten lieneekin saanut tämän ennustuksen. Silloin Olavi lähti toisen kerran miestä tapaamaan, puheli kauan hänen kanssaan ja tiedusteli tarkoin, mistä hän sai sen viisauden, että osasi tulevaisia ennustaa. Erakko sanoi, että kristittyjen jumala itse salli hänen tietää kaiken, mitä hän halusi, ja kertoi Olaville paljon Jumalan suurtöistä. Ja näiden puheiden jälkeen Olavi suostui ottamaan vastaan kasteen, ja niin tapahtui, että hän kastettiin kaikkine seuralaisineen. Varsin kauan hän viipyi siellä oppien oikeata uskoa, ja lähtiessään hän otti mukaansa pappeja ja muita hengellisiä.
Syllingeiltä Olavi purjehti syksyllä Englantiin; hän viipyi siellä satamassa ja käyttäytyi nyt rauhallisesti, sillä Englanti oli kristitty maa ja hänkin oli nyt kristitty. Siellä levisi kautta maan käräjäviesti, että kaikkien miesten oli saavuttava käräjille. Mutta niiden kokoonnuttua saapui kuningatar nimeltä Gyda, jonka veli Olavi Kvaran ("kenkä") oli kuninkaana Irlannin Dublinissa.[89] Gyda oli ollut naimisissa Englannissa erään mahtavan jaarlin kanssa; tämä oli silloin kuollut, mutta hän hallitsi valtakuntaa miehensä kuoleman jälkeen.
Mutta hänen valtakunnassaan oli mies nimeltä Alvine, suuri sankari ja sodankävijä. Hän oli kosinut Gydaa, mutta tämä oli vastannut, että hän halusi valita, kenet tahtoisi ottaa valtakuntansa miehistä, ja nyt olivat käräjät koolla sitä varten, että Gyda valitsisi itselleen miehen. Niille oli Alvine saapunut parhaisiin vaatteisiinsa koristautuneena, ja paljon muitakin oli siellä hyvin puettuina. Olavi oli tullut sinne, ja hänellä oli yllään myrskyasunsa ja päällimmäisenä karvainen viitta; hän seisoi seurueineen muita ulompaua.
Gyda käyskenteli tarkastaen jokaista miestä, joka näytti hänestä miehevältä. Mutta saavuttuaan sinne, missä Olavi seisoi, hän katsoi tätä kasvoihin ja kysyi, mikä hän oli miehiään. Hän nimitti itseään Oleksi: "olen täällä muukalainen", hän sanoi. Gyda virkkoi:
"Jos huolit minusta, niin valitsen sinut."
"Sitä tarjousta en tahdo evätä", sanoi Olavi ja kysyi hänen nimeään, syntyperäänsä ja sukuaan.
"Minä olen", hän virkkoi, "kuninkaantytär Irlannista. Olin tässä maassa naimisissa erään jaarlin kanssa, joka hallitsi tätä valtakuntaa. Hänen kuoltuaan olen itse hallinnut maata. Moni mies on kosinut minua, mutta ei yksikään sellainen, jonka kanssa olisin tahtonut mennä naimisiin, ja nimeni on Gyda."
Hän oli nuori ja kaunis; Olavi ja hän puhelevat nyt asiasta ja tulevat yksimielisiksi, ja Olavi kihlaa Gydan.
Alvine on tästä varsin pahoillaan; mutta Englannissa oli tapa sellainen, että kahden kilpaillessa jostakin oli ryhdyttävä taisteluun. Niin Alvine haastaa Olavin ottelemaan tästä asiasta. He sopivat taistelupaikasta, ja siinä tulee olla kaksitoista miestä kummallakin puolella. Mutta kun he kohtaavat toisensa, sanoo Olavi miehilleen, että heidän tulee tehdä hänen laillaan; hänellä oli iso sotakirves. Kun Alvine tavoitteli häntä miekallaan, iski Olavi sen hänen kädestään ja osasi toisella lyönnillä niin, että Alvine kaatui. Sitten Olavi sitoi Alvinen. Niin kävi Alvinen kaikkien miesten, että he joutuivat tappiolle ja sidottiin ja kuljetettiin Olavin majapaikkaan. Sitten hän käski Alvinen lähteä pois maasta ikipäiviksi, mutta Olavi anasti koko hänen omaisuutensa. Olavi sai sitten Gydan ja asusti Englannissa, toisinaan Irlannissa.
Kerran, kun Olavi oli Irlannissa sotaretkellä ja he kulkivat aluksilla ja oli pakko turvautua rantaryöstöön, kävivät miehet maihin ja ajoivat rantaan joukon karjaa. Silloin tuli muuan talonpoika jäljessä ja pyysi Olavilta takaisin lehmiä, jotka hän omisti. Olavi kehoitti häntä ottamaan lehmänsä, jos voi ne löytää: "mutta älä hidastuta meidän matkaamme". Talonpojalla oli mukanaan iso koira; hän usutti sen karjalaumaan, ja siinä ajettiin satoja lehmiä. Mutta koira juoksenteli laumassa ja ajoi esiin niin monta lehmää, kuin talonpoika sanoi omistavansa, ja ne olivat kaikki merkityt samalla lailla. He arvelivat tästä, että koira oli valinnut oikein, ja se oli heistä merkillisen viisas eläin. Silloin Olavi kysyi, tahtoiko talonpoika antaa koiran hänelle; "kernaasti", sanoi talonpoika. Olavi antoi hänelle heti vastalahjaksi kultarenkaan ja lupasi hänelle ystävyytensä. Sitä koiraa nimitettiin Vigeniksi, ja se oli paras kaikista koirista; se oli Olavilla kauan sen jälkeen.
Haakon jaarli hallitsi Norjaa eikä suorittanut mitään veroa siitä syystä, että Tanskan kuningas lahjoitti hänelle kaiken sen, mitä kuninkaalle tuli Norjasta, koska jaarlilla oli vaivaa ja kustannuksia puolustaessaan maata Gunhildin poikia vastaan. Mutta koska Harald kuningas oli ottanut vastaan kristinuskon, tahtoi hän, että myöskin Haakon jaarli antaisi kastaa itsensä. Hän kutsui jaarlin luokseen, ja hänen vaatimuksestaan tämä kastettiin kaikkine seuralaisineen. Kuningas antoi hänelle sitten pappeja ja muita hengellisiä ja sanoi, että jaarli kastattaisi kaiken kansan Norjassa. Niin he erosivat, ja Haakon jaarli lähti ulos merelle odottaen siellä myötäistä tuulta.
Mutta kun nousi sellainen tuuli, että hän arveli pääsevänsä ulapalle, ajoi hän maihin kaikki hengelliset, mutta purjehti itse merelle. Jaarli laski itään Juutinrauman kautta hävitellen maata molemmin puolin. Mutta saavuttuaan Itä-Göötanmaan kohdalle hän laski maihin ja valmisti siellä suuren uhrin; silloin saapui lentäen kaksi korppia, jotka koikkuivat äänekkäästi. Jaarli päätteli tästä, että Oden oli ottanut vastaan uhrin ja hän saisi nyt hyvän sotaonnen. Jaarli poltti kaikki laivansa, kävi maihin miehineen ja retkeili kaikkialla vainonkilpeä kantaen, kunnes saapui Norjaan. Siellä hän kulki maitse aina Trondhjemiin asti.
Tanskan kuningas Harald Gorminpoika sai kuulla, että Haakon jaarli oli luopunut kristinuskosta ja hävitellyt laajalti hänen maataan. Silloin Harald kuningas kutsui sotajoukon koolle ja lähti sitten Norjaan. Ja saavuttuaan siihen valtakuntaan, joka Haakon jaarlilla oli hallittavana, hän hävitti koko maan, mutta kaikki kansa pakeni tuntureille vieden mukanaan minkä voi kuljettaa.
Sitten Tanskan kuningas aikoi purjehtia sotajoukkoineen Islantiin kostaakseen sen häpeän, että kaikki islantilaiset olivat sepittäneet hänestä pilkkarunoja. Islannissa oli säädetty laki, että laadittaisiin Tanskan kuninkaasta herjauslaulu jokaista ihmistä kohti, mikä maassa asusti. Syynä oli se, että muuan alus, jonka islantilaiset omistivat, oli tehnyt haaksirikon Tanskan rannikolla, mutta tanskalaiset anastivat kaiken tavaran ja sanoivat sitä hylkytavaraksi; ja se, joka tämän asian ratkaisi, oli kuninkaan kartanonhoitaja.
Kuningas Harald käski erään taikataitoisen miehen mennä salaa Islantiin tutkimaan, mitä saisi tietoonsa; mies lähti valaan hahmossa. Mutta perille saavuttuaan hän liikkui länteen päin maan pohjanpuolta. Hän näki, että kaikki tunturit ja kummut olivat täynnä maahisia, toiset isoja, toiset pieniä. Mutta ennätettyään Vaapnafjordin edustalle hän tunkeutui vuonoon ja aikoi nousta maihin. Silloin saapui iso louhikäärme alas laaksosta, ja sitä seurasi joukko käärmeitä, konnia ja sisiliskoja, ja ne puhalsivat sappea häntä vastaan. Mutta hän lähti pois luodetta kohti aina Eyjafjordiin asti; hän tunkeutui siihen vuonoon, mutta siellä häntä vastaan tuli lintu niin iso, että siivet tapailivat tuntureita molemmin puolin, ja sen kera joukko muita lintuja, toiset isoja, toiset pieniä. Pois lähti hän sieltä länteen päin ja sitten etelään Breidefjordiin asti ja suuntasi kulkunsa vuonoon. Siellä häntä vastaan tuli iso härkä, se kahlasi mereen ja alkoi mylviä kamalasti; joukko maahisia seurasi sitä. Pois lähti hän sieltä ja aikoi nyt nousta maihin Reykjanesin eteläpuolella. Siellä häntä vastaan kävi jättiläinen, jolla oli kädessään rautasauva ja joka piti päätään tuntureita korkeammalla, ja joukko muita jättejä oli sen seurassa. Sieltä hän lähti itään: "siellä ei ollut mitään muuta", hän sanoi, "kuin hiekkaa ja erämaita ja rajuja rantahyrskyjä ulkopuolella, mutta meri niin avara maiden välillä, ettei siellä voi purjehtia suurpursillakaan". — Sitten Tanskan kuningas palasi sotajoukkoineen etelään ja poistui Tanskaan; mutta Haakon jaarli antoi asuttaa maan uudelleen eikä sen koommin maksanut mitään veroa kuninkaalle.
Kuningas Haraldin poika Svein — hän jota sitten sanottiin Kaksiparraksi — vaati valtakuntaa isältään; mutta nyt oli asian laita edelleen niinkuin ennenkin, ettei Harald kuningas halunnut jakaa Tanskaa kahtia antaakseen hänelle valtakunnan. Silloin Svein kerää sotalaivansa ja sanoo aikovansa viikinkiretkelle. Mutta laivaston kokoonnuttua Svein suuntasi kulkunsa Seelantiin ja siellä Isefjordiin. Vuonossa oli hänen isänsä Harald kuningas aluksineen, ja he varustausivat vainoretkelle lähtemään. Svein ryhtyi taistelemaan häntä vastaan, ja siinä sukeusi suuri taistelu; silloin riensi väkeä Harald kuninkaan luo, joten Sveinin täytyi väistyä ylivoimaa ja hän pakeni. Siinä Harald kuningas sai sellaisia haavoja, että kuoli. Sitten otettiin Svein Tanskan kuninkaaksi.
Silloin vallitsi Sigvalde jaarli Vendinmaan Jomsborgia.[90] Hän oli ottanut Svein kuninkaan vangiksi ja vienyt hänet linnaansa ja pakotti hänet tekemään sovinnon vendiläiskuninkaan Burislavin kanssa; hänellä itsellään oli silloin puolisona Burislavin tytär Astrid. Sigvalde jaarli määräsi myöskin sovintoehdot; muussa tapauksessa sanoi jaarli aikovansa luovuttaa Sveinin vendien valtaan. Mutta kuningas tiesi, että nämä kiduttaisivat hänet hengiltä; hän suostui siis siihen, että jaarli saisi välittää sovinnon. Jaarli tuomitsi niin, että Svein kuningas saisi kuningas Burislavin tyttären Gunhildin, kuningas Burislav taasen saisi Tyra Haraldintyttären, Svein kuninkaan sisaren, mutta molemmat pitäisivät valtakuntansa ja heidän välillään vallitsisi rauha. Sen jälkeen Svein kuningas palasi Tanskaan puolisonsa Gunhildin kera; heidän poikiaan olivat Harald ja Knut Suuri. Niihin aikoihin tanskalaiset uhkasivat ankarasti lähteä Norjaan Haakon jaarlia vastaan.
Svein kuningas laati suuret pidot ja kutsui niihin kaikki päälliköt valtakunnastaan; hänen oli määrä ottaa haltuunsa perintö isänsä Haraldin jälkeen. Kuningas lähetti silloin myöskin jomsviikingeille sanan, että Sigvalde jaarli ja Borgundarholmin Bue Digre ja heidän veljensä saapuivat sinne. Jomsviikingit lähtivät kesteihin mukanaan urheimmat miehensä; heillä oli neljäkymmentä alusta Vendinmaasta ja kaksikymmentä Skånesta.
Ensimmäisenä kestipäivänä, ennenkuin Svein kuningas nousi isänsä kunniasijalle, hän joi tämän muistomaljan ja teki sellaisen lupauksen, että ennenkuin kolme talvea oli kulunut, hän olisi sotajoukkoineen Englannissa ja surmaisi kuningas Adalraadin[91] tai karkoittaisi hänet maasta. Tämä muistomalja oli kaikkien juotava, jotka olivat mukana perintöpidoissa. Jomsviikinkien päälliköille kaadettiin väkevintä juomaa suurimpiin sarviin. Mutta kun malja oli tyhjennetty, oli kaikkien miesten juotava Kristuksen muistomalja, ja jomsviikingeille kannettiin aina täysimmät maljat ja väkevintä juomaa. Kolmas oli Mikalin muistomalja, ja sen joivat kaikki. Tämän jälkeen Sigvalde jaarli joi isänsä muistomaljan ja teki sitten sen lupauksen, että ennenkuin kolme talvea oli kulunut, hän lähtisi Norjaan ja surmaisi Haakon jaarlin tai karkoittaisi tämän maasta. Sitten lupasi Torkel Korkea, hänen veljensä, että hän seuraisi Sigvalde jaarlia Norjaan eikä pakenisi taistelusta, niin kauan kuin Sigvalde pysyi paikallaan. Nyt lupasi Bue Digre, että hän lähtisi heidän kerallaan Norjaan eikä pakenisi Haakon jaarlia taistelussa. Sitten lupasi hänen veljensä Sigurd, että hän lähtisi Norjaan eikä pakenisi, niin kauan kuin suurin osa jomsviikinkejä taisteli. Sitten lupasi Vagn Aakenpoika, Buen sisarenpoika, että hän lähtisi heidän kerallaan Norjaan eikä palaisi takaisin, ennenkuin oli surmannut Torkel Leiran ja käynyt vuoteeseen tämän tyttären Ingebjårgin viereen. Moni muukin päällikkö teki lupauksia. Sinä päivänä miehet joivat perintöolutta; mutta seuraavana aamuna, nukuttuaan kyllikseen, jomsviikingeistä tuntui, että he olivat puhuneet liikoja, ja he kokoontuivat nyt neuvottelemaan, miten menettelisivät retkeensä nähden. He sopivat siitä, että varustautuvat niin joutuin kuin mahdollista, ja järjestävät nyt aluksensa ja sotajoukkonsa kuntoon. Siitä levisi huhu laajalle kautta maiden.
Eirik jaarli Haakoninpoika sai kuulla tämän sanoman. Hän keräsi heti väkeä ympärilleen ja matkasi sitten tunturien poikki Trondhjemiin isänsä luo. Molemmat jaarlit veistättivät vainovasamia ja lähettivät sanan kautta maiden aina Haalogalantiin asti kutsuen kokoon väkeä ja aluksia. Haakon jaarli lähti heti etelään päin Möreen vakoilemaan ja väkeä kokoamaan, mutta Eirik keräsi sotajoukon ja johdatti sen etelän puolelle.
Jomsviikingit suuntasivat laivastonsa Limfjordiin ja purjehtivat sieltä ulos merelle. Haakon jaarlin valtakuntaan saavuttuaan he käyvät heti ryöstämään ja matkaavat pohjoiseen päin kaikkialla vainokilpeä kantaen. Geirmundiksi nimitetään muuatta miestä, joka purjehti nopealla purrella mukanaan muutamia miehiä. Hän saapui Möreen ja tapasi siellä Haakon jaarlin, astui pöydän ääreen ja kertoi uutisen, että eteläpuolella oli sotajoukko, Tanskasta tullut. Jaarli kysyi, tiesikö hän sen varmasti. Geirmund kohotti toista käsivarttaan, ja siitä oli käsi lyöty poikki, ja sanoi, että siinä oli merkki sotajoukon saapumisesta. Sitten jaarli tiedusteli tarkoin tästä sotajoukosta. Geirmund sanoo, että jomsviikingit olivat tulleet ja surmanneet monta miestä ja rosvoilleet laajalti. "He kulkevat", hän virkkaa, "joutuin ja hurjasti. Enpä luule kauan kestävän, ennenkuin he saapuvat näille maille." Sitten jaarli souti kaikkien vuonojen kautta, sisään toisesta väylästä ja ulos toisesta; hän kulki yötä ja päivää ja piti vakoojia liikkeellä, sekä etelän puolella vuonoissa että pohjan puolella, missä Eirik liikkui sotajoukon kanssa. Mutta Eirik jaarli kulki etelään päin niin nopeasti kuin taisi.
Sigvalde jaarli suuntasi laivastonsa pohjoista kohti. Mutta vaikka viikingit tapasivatkin maan asukkaita, eivät nämä koskaan ilmoittaneet totuuden mukaisesti, mitä jaarleilla oli tekeillä. Viikingit hävittelivät kaikkialla, minne saapuivat. He laskivat Håd-saaren[92] rantaan, nousivat siellä maihin ja rosvosivat, kuljettivat aluksille sekä väkeä että karjaa, mutta surmasivat kaikki asekuntoiset miehet. Mutta heidän käydessään alas laivoilleen saapui heidän luokseen vanha talonpoika. Hän sanoi:
"Ette te liiku sodankävijäin lailla, ajatte vain rantaan lehmiä ja vasikoita; suuremman saaliin te saisitte, jos valtaisitte karhun, joka nyt on joutumaisillaan karhunkuoppaan."
"Mitä mies haastelee?" he huutavat; "voitko kertoa meille jotain Haakon jaarlista?"
Talonpoika vastaa:
"Hän purjehti eilen Hjårunda-vuonoon; hänellä oli laiva tai pari, ei niitä ollut ainakaan kolmea enempää, eikä hän ollut siihen mennessä kuullut mitään teistä."
Bue ja hänen miehensä ryntäsivät heti aluksilleen ja jättivät kaiken saaliin jälkeensä. Bue virkkoi:
"Käyttäkäämme nyt hyväksemme sitä, että olemme saaneet uutisia, niin että voimme olla lähimpänä voittoa."
Mutta aluksiinsa päästyään he soutivat heti ulos rannasta. Sigvalde jaarli huusi heille tiedustellen kuulumisia. He sanoivat, että Haakon jaarli oli siellä vuonossa. Sitten jaarli päästi laivastonsa irti, ja he lähtivät soutaen kiertämään saarta.
Haakon jaarli ja hänen poikansa Eirik jaarli olivat koonneet laivastonsa siihen lähitienoille; heillä oli puolitoista sataa[93] alusta, ja he olivat kuulleet jomsviikinkien saapuneen Hådiin. Jaarlit soutivat nyt pohjoista kohti näitä etsiäkseen, ja Hjårungavaagiin saavuttuaan he tapasivat vihollisensa. Molemmin puolin järjestetään laivastot taisteluun. Keskellä laivastoa oli Sigvalde jaarlin viiri, sitä vastaan asettui Haakon jaarli; Sigvaldella oli kaksikymmentä alusta, mutta Haakonilla kuusikymmentä. Toisella sivustalla olivat Bue Digre ja hänen veljensä Sigurd kahdenkymmenen laivan kera; näitä vastaan johti Eirik jaarli Haakoninpoika kuuttakymmentä laivaa. Toisella sivustalla ohjasi Vagn Aakenpoika kahtakymmentä alusta, mutta näitä vastassa oli kuusikymmentä laivaa.
Sitten laivastot iskivät yhteen, ja nyt sukeusi mitä hurjin taistelu, ja paljon väkeä kaatui molemmin puolin, mutta enemmän kuitenkin Haakonin joukosta, sillä jomsviikingit taistelivat voimakkaasti ja rohkeasti ja tuimasti ja ampuivat suoraan kilpien puhki. Niin monta asetta suunnattiin kohti Haakon jaarlia, että hänen panssarinsa kävi aivan kuluneeksi ja hyödyttömäksi, joten hän heitti sen yltään. Siitä puhuu Tind Halkelinpoika:
Vaatetta, min valmisti kultakoru-nainen (kasvoi kalpain kalske) käynyt ei käyttäminen, kun panssariurhon uhrata täytyi merikuninkaan paita (raivattiin meriratsut); kun rannalla rikki rengaspaita Sårlen jaarlilta murtui (merkkejä siitä hän sai).
Jomsviikingeillä oli isommat ja korkealaitaisemmat laivat, mutta molemmin puolin työnnyttiin rohkeasti eteenpäin. Vagn Aakenpoika tunkeutui niin rajusti päin Svein Haakoninpojan laivaa, että tämä väistyi siitä ja oli lähtemäisillään pakoon. Silloin Eirik jaarli siirtyi sinne ja asettui rintamaan Vagnia vastaan. Vagn peräytyi vuorostaan, ja laivat olivat nyt entisellään. Eirik jaarli kääntyi takaisin omalle puolelleen, mutta siellä olivat hänen miehensä väistyneet taaksepäin ja Bue oli irroittanut aluksensa rintamastaan aikoen seurata pakenevia. Silloin Eirik jaarli asettui Buen aluksen rinnalle, ja siinä syntyi tuima iskuottelu, ja kaksi tai kolme Eirikin aluksista työntyi Buen laivan ympärille. Silloin puhkesi rajusää ja satoi rakeita niin suuria, että yksi rae painoi yhden äyrin.[94] Nyt Sigvalde katkaisi pidäkeköydet ja käänsi purtensa aikoen paeta. Vagn Aakenpoika huusi hänelle pyytäen häntä luopumaan paosta, mutta Sigvalde ei tahtonut kuulla, mitä hän sanoi; silloin Vagn singahutti keihään hänen jälkeensä ja osasi siihen mieheen, joka istui peräsimen ääressä. Sigvalde jaarli soudatti pois viisineljättä laivaa, mutta jäljelle jäi viisikolmatta.
Silloin Haakon jaarli siirsi aluksensa Buen purren toiselle puolen; siinä jäi Buen miehille lyhyelti aikaa iskujen välille. Vigfus, Vigaglumin poika, tarttui sarvi-alasimeen, joka oli tuhdolla ja jota muuan mies vast'ikään oli käyttänyt korjatessaan miekkansa kahvaa. Vigfus oli perin väkevä mies; hän heitti alasimen kaksin käsin ja lennätti sen Aslak Holmskallen päähän, niin että sarvi työntyi aivoihin. Aseet eivät olleet varemmin pystyneet Aslakiin, mutta hän oli iskenyt kahden puolen; hän oli Buen kasvatti ja keulavartija.
Tämän taistelun kestäessä Eirikin miehet nousivat Buen alukseen ja tunkeutuivat peräpuoleen Buea kohti. Silloin Torstein Midlang iski Buea nenän poikki ja katkaisi nenänsuojuksen; siitä tuli iso haava. Bue sivalsi Torsteinia kylkeen, niin että leikkasi miehen keskeltä kahtia. Silloin Bue nosti kaksi arkkua täynnä kultaa ja huusi äänekkäästi: "Laidan yli, kaikki Buen miehet!" Hän heittäytyi mereen arkkuineen, ja moni hänen miehistään syöksyi sitten laidan yli, mutta toisia kaatui alukseen, sillä armonpyyntöihin ei ollut aikaa. Niin raivattiin Buen alus puhtaaksi keulasta perään asti ja sitten laiva toisensa jälkeen. Sen jälkeen Eirik jaarli siirtyi Vagnin aluksen viereen ja kohtasi siellä kovaa vastarintaa. Lopulta kuitenkin hänen laivansa raivattiin puhtaaksi, mutta Vagn joutui vangiksi itse kolmantenakymmenentenä; heidät vietiin sidottuina maihin.
Silloin Torkel Leira astui luo ja sanoi näin:
"Sen lupauksen sinä teit, Vagn, että surmaisit minut, mutta minusta näyttää nyt luultavammalta, että minä surmaan sinut."
Torkelilla oli iso sotakirves kädessään; hän iski sitä, joka istui äärimmäisenä hirrellä. Vagn ja hänen miehensä olivat sidotut siten, että köysi oli kiedottu heidän jalkoihinsa, mutta kädet olivat vapaina. Silloin muuan heistä virkkoi:
"Minulla on kädessäni solki, ja sen minä pistän maahan, jos tunnen jotain, kun pääni on katkaistu."
Hänen kaulansa katkaistiin, ja solki putosi silloin maahan hänen kädestään. Siinä istui kaunis pitkätukkainen mies; hän kietoi hiukset päänsä ympäri, kurotti kaulaansa ja sanoi:
"Älä tahraa tukkaa vereen."
Muuan mies tarttui tukkaan käsin ja piteli sitä. Torkel heilautti kirvestä iskeäkseen; viikinki nykäisi kiivaasti päätään ja se, joka piteli kiinni, antoi myöten; kirves osui hänen molempiin käsiinsä ja katkaisi ne, niin että terä työntyi maahan. Silloin saapui paikalle Eirik jaarli tiedustellen:
"Kuka tuo komea mies on?"
"Sigurdiksi minua mainitaan", hän vastasi, "ja minua pidetään Buen poikana; vielä eivät kaikki jomsviikingit ole hengiltä".
Eirik sanoo: "Kaikesta päättäen sinä olet Buen oikea poika; haluatko armoa?"
"Riippuu siitä, kuka tarjoaa", virkkaa Sigurd.
"Se tarjoaa, jolla on valta tehdä se, Eirik jaarli."
"Silloin haluan", hän sanoo; hänet irroitettiin köydestä. Silloin virkkoi Torkel Leira:
"Jos sinä haluat antaa armoa kaikille näille miehille, jaarli, niin ei ainakaan Vagn Aakenpoika milloinkaan pääse tästä hengissä."
Ja hän ryntäsi kohti kirves koholla; mutta Skarde viikinki heittäytyi kumoon köydestä ja kaatui Torkelin jalkoihin. Torkel suistui pitkälleen hänen päälleen; silloin Vagn tempasi kirveen, heilautti sitä ja iski Torkeliin surmaniskun. Mutta jaarli sanoi:
"Vagn, haluatko armoa?"
"Haluan", tämä vastasi, "jos sitä saamme kaikki".
"Irroittakaa heidät köydestä", sanoi jaarli; ja niin tehtiin.Kahdeksantoista oli surmattu, mutta kaksitoista sai armon.
Haakon jaarli ja joukko muita istui puunrungolla. Silloin helähti jousenjänne Buen aluksella, mutta vasama osui Valdersin Gissuriin, joka istui jaarlia lähinnä ja oli komeassa puvussa. Muutamat miehet kävivät laivaan ja löysivät siellä Haavard Rauhantuojan; hän seisoi aluksen partaalla polvillaan, sillä häneltä oli katkaistu jalat, ja kädessään hänellä oli kaari. Mutta heidän päästyään laivaan kysyi Haavard:
"Kuka kaatui puunrungolta?"
Miehet sanoivat, että hänen nimensä oli Gissur.
"Silloin minulla oli huonompi onni kuin odotin."
"Onnettomuus oli kyllin suuri", he sanovat, "eikä sinua pidä enempää tuottaman". — Ja he surmasivat hänet. Sitten tutkittiin taistelukenttä ja tavarat kannettiin jaettaviksi; viisikolmatta jomsviikinkien laivaa oli raivattu puhtaiksi.
Sen jälkeen sotajoukko hajaantui. Haakon jaarli lähti Trondhjemiin ja oli perin pahoillaan siitä, että Eirik oli antanut Vagn Aakenpojalle armon. Niin kerrotaan, että Haakon jaarli oli tässä taistelussa uhrannut Erling poikansa saadakseen voiton ja että sitten syntyi raemyrsky ja mieshukka kävi jomsviikinkien puolella tuntuvammaksi. Eirik jaarli lähti sitten Ylämaihin ja sieltä idän puolelle valtakuntaansa, ja Vagn Aakenpoika matkasi hänen kerallaan. Silloin Eirik naitti Torkel Leiran tyttären Ingebjårgin Vagnille, antoi hänelle oivan purren kaikkine varusteineen ja hankki hänelle siihen väkeä; he erosivat parhaina ystävinä. Vagn palasi sitten kotiinsa Tanskaan ja tuli mainehikkaaksi mieheksi; hänen suvustaan on moni suurmies lähtenyt.
* * * * *
Harald Grenske oli kuninkaana Vestfoldissa, jonka Tanskan kuningas Harald Gorminpoika oli hänelle antanut; hän sai vaimokseen Aastan, Gudbrand Kulan tyttären. Eräänä kesänä, ollessaan sotaretkellä Itämailla omaisuutta hankkimassa, Harald Grenske saapui Svitjodiin. Siellä oli kuninkaana Olavi Ruotsalainen, Eirik Voitokkaan ja Sigridin poika. Sigrid oli silloin leski, ja hänellä oli monta suurta kartanoa Svitjodissa. Mutta kuultuaan, että kasvatusveljensä Harald Grenske oli saapunut maihin niille tienoin, hän lähetti heti miehiä tämän luokse ja kutsui hänet kesteihin; Harald oli heti valmis siihen ja lähti sinne suuren seurueen kera.
Siitä tuli oivat pidot; kuningas ja kuningatar istuivat kunniasijalla ja joivat yhdessä iltasella, ja kaikille hänen miehilleen kaadettiin runsaasti juomaa. Kun kuningas illalla kävi makuulle, oli hänen vuoteessaan teltta kalliista kankaasta; siinä rakennuksessa oli vain harvoja miehiä. Mutta kun kuningas oli riisuutunut ja käynyt vuoteeseen, saapui kuningatar hänen luokseen, kaatoi hänelle omin käsin ja houkutteli häntä juomaan, ja Sigrid oli perin suopea. Kuningas oli varsin juovuksissa ja samaten hänkin. Sitten kuningas nukkui, ja kuningatarkin kävi levolle.
Sigrid oli erittäin viisas nainen ja aavisti ennalta paljon asioita. Seuraavana aamuna tarjoiltiin hyvin uutteraan; mutta tapahtui, niinkuin usein käy, kun ihmiset tulevat pahasti humalaan, että seuraavana päivänä useimmat varovat juomasta; mutta kuningatar oli hilpeä, ja hän ja Harald juttelivat keskenään. Hän sanoi silloin arvostavansa ne tilat ja sen valtakunnan, mitkä hänellä oli Svitjodissa, yhtä suuriksi kuin Haraldin kuningaskunnan ja omaisuuden Norjassa. Tämä puhe teki kuninkaan alakuloiseksi, eikä mikään ilahduttanut häntä; hän halusi lähteä pois ja oli mieleltään sairas, mutta kuningatar oli varsin iloinen ja saattoi hänet suurin lahjoin matkaan.
Niin Harald lähti syksyllä takaisin Norjaan, vietti kotona talven ja oli jotensakin nyrpeällä mielellä. Seuraavana kesänä hän lähti Itämaille sotalaivastoineen ja suuntasi silloin kulkunsa Svitjodiin; hän lähetti Sigridille sanan, että halusi tavata tämän. Sigrid ratsasti hänen luokseen, ja he puhelivat keskenään. Hän esitti heti kysymyksen, tahtoiko Sigrid mennä naimisiin hänen kanssaan. Sigrid vastasi, että hän menetteli mielettömästi ja että hän oli ennestään niin hyvissä naimisissa, että se kyllä riitti hänelle. Harald sanoo, että Aasta on hyvä ja oiva nainen, "mutta hän ei ole niin hyvää sukua kuin minä itse". Sigrid vastaa:
"Saattaa olla niin, että sinä olet suurempaa sukua kuin hän; luulisin kuitenkin, että hänen rinnallaan viihtyy teidän molempain onni."
Harvoja sanoja he vaihtoivat, ennenkuin kuningatar ratsasti pois. Kuningas Harald oli silloin perin raskasmielinen; hän valmistausi ratsastamaan takaisin sisämaahan Sigrid kuningattaren luo; useat miehet varoittivat häntä siitä, mutta tästä huolimatta hän lähti suuren seurueen kera ja saapui siihen taloon, jota kuningatar hallitsi. Samana iltana sinne tuli eräs toinen kuningas; hän oli nimeltään Vissavald,[95] idän puolelta Gardariikista, ja hän saapui kosimaan. Kuninkaat ja kaikki heidän miehensä saivat sijansa suuressa ja vanhassa tuvassa; sellainen oli myöskin koko sisustus, mutta ylenmäärin tarjottiin sinä iltana juomaa niin väkevää, että kaikki tulivat humalaan, ja sekä päävahti että ulkovahti nukkuivat. Silloin Sigrid kuningatar käski käydä yöllä heidän kimppuunsa sekä asein että tulen avulla; siinä paloi tupa ja sisällä olevat miehet, mutta ne surmattiin, jotka pääsivät ulos. Sigrid sanoi, että siten hän riistää pikkukuninkailta halun saapua vieraista maista häntä kosimaan; siitä pitäen häntä nimitettiin "Sigrid Ylpeäksi".
Kun ne miehet, jotka Harald oli jättänyt aluksia vartioimaan, saivat kuulla kuninkaan surmasta, he palasivat heti Norjaan ja kertoivat tämän sanoman sekä syyn, miksi Harald oli lähtenyt Sigrid kuningattaren luo. Aasta lähti silloin Ylämaihin isänsä luo, ja tämä otti hänet hyvin vastaan; mutta molemmat olivat perin suuttuneita siitä, mitä Svitjodissa oli tapahtunut ja että Harald oli aikonut hyljätä hänet. Aasta Gudbrandintytär synnytti kesällä pojan; se poika sai nimen Olavi ja kastettiin vedellä.[96]
* * * * *
Haakon jaarli hallitsi Norjassa kaikkialla meren partaalla. Silloin maassa oli hyviä vuosia ja rauha talonpoikien kesken. Jaarli oli talonpoikain suosiossa suurimman osan elämäänsä. Mutta ajan mittaan tapahtui asein, että hän kohteli naisia sopimattomasti. Tässä hän meni niin pitkälle, että otatti mahtavien miesten tyttäriä ja kuljetutti heidät kotiinsa, makasi heidän luonaan viikon tai kaksi ja lähetti heidät sitten takaisin. Tästä koitui hänelle paljon vihamielisyyttä naisten sukulaisten taholta, ja talonpojat alkoivat nurista, niinkuin tröndien tapana on, milloin vain jokin käy heidän mieltänsä vastaan.
Haakon jaarli sai kuulla puhuttavan, että lännen puolella meren takana oli mies, joka nimitti itseään Oleksi ja jota pidettiin kuninkaana; mutta jaarli aavisti muutamain miesten kertomuksesta, että hän saattoi olla norjalaista kuningassukua. Hänelle oli kerrottu, että Ole sanoi itseään gerdiläiseksi, mutta jaarli oli kuullut, että Trygve Olavinpojalla oli ollut poika, joka oli lähtenyt itään Gardariikiin ja siellä varttunut Valdemar kuninkaan luona, ja hänen nimensä oli Olavi. Jaarli oli myöskin tiedustellut ahkerasti tästä miehestä, ja hän aavisti, että sama mies oli nyt saapunut sinne Länsimaihin.
Oli muuan mies nimeltä Tore Klakka, Haakon jaarlin hyvä ystävä; hän oleskeli pitkiä aikoja sotaretkillä, mutta usein myöskin kauppamatkoilla ja tunsi maailmaa laajalti. Tämän miehen jaarli lähetti länteen meren poikki, pyysi häntä lähtemään kauppamatkalle Dubliniin, niinkuin monen tapana oli niihin aikoihin, ja kuulustelemaan, mikä tämä Ole oli miehiään; mutta jos hän havaitsisi todeksi, että hän oli Olavi Trygvenpoika tai joku toinen Norjan kuningassukujen jälkeläinen, niin Toren oli punottava salajuonia häntä vastaan, jos se kävi päinsä.
Sen jälkeen Tore lähti Irlannin Dubliniin ja tiedusteli Olea; tämä oli siellä sukulaisensa kuningas Olavi Kvaranin luona. Sitten Tore toimitti niin, että pääsi puheisiin Olen kanssa; Tore oli perin taitavasanainen. Mutta kun he olivat kauan puhelleet keskenään, ryhtyi Ole kyselemään Norjasta, ensinnä Ylämaiden kuninkaista ja kuka heistä vielä oli hengissä tai mitä valtakuntia heillä nykyään oli; hän tiedusteli myöskin, kuinka suosittu Haakon jaarli oli maassaan. Tore vastasi:
"Jaarli on niin mahtava mies, ettei yksikään uskalla puhua hänen mieltänsä vastaan, mutta syynä on se, ettei ole toista, kenen puoleen käännyttäisiin. Mutta sanoakseni teille totuuden, niin tunnen monen kelpo miehen mielen ja samaten rahvaankin, ja he olisivat varsin halukkaat ja valmiit, jos maahan saapuisi kuningas Harald Kaunotukan sukua. Mutta siihen emme keksi mitään neuvoa ja eniten siitä syystä, että nyt on saatu kokea, että huonosti kannattaa taistella Haakon jaarlia vastaan."
Kun he olivat usein keskustelleet tästä, ilmaisee Ole Torelle nimensä ja syntyperänsä ja tiedustelee hänen mieltään, arvelisiko hän talonpoikien ottavan Olavin kuninkaaksi, jos hän lähtisi Norjaan. Tore kannusti häntä innokkaasti tälle matkalle ja ylisti häntä ja hänen kuntoaan ylenmäärin. Niin Olavissa heräsi voimakas halu palata perintövaltakuntaansa, ja hän lähti purjehtimaan Norjaa kohti, mukanaan Tore. Mosterin[97] luona hän astui ensiksi maihin Norjassa ja antoi siellä pitää messun teltassa; samalle paikalle rakennettiin myöhemmin kirkko. Tore Klakka sanoi kuninkaalle, ettei ollut neuvokasta ilmaista, kuka hän oli, eikä hänen pitänyt antaa mitään vihiä tulostaan, vaan oli kuljettava niin joutuisasti kuin suinkin jaarlia vastaan ja yllätettävä hänet äkkiarvaamatta. Olavi kuningas teki niin; hän matkasi pohjoista kohti yötä ja päivää, milloin tuuli oli suotuisa, eikä antanut väestön saada mitään tietoa siitä, kuka oli purjehtimassa. Mutta Agdenesiin[98] saavuttuaan hän sai kuulla, että Haakon jaarli oli vuonossa ja oli joutunut riitaan talonpoikien kanssa. Mutta kun Tore kuuli näin puhuttavan, niin asian laita olikin aivan toinen, kuin hän oli odottanut; sillä jomsviikinki-taistelun jälkeen olivat kaikki Norjan miehet Haakon jaarlin parhaita ystäviä hänen saavuttamansa voiton vuoksi, jolla hän oli pelastanut koko maan vainosta; mutta nyt oli käynyt niin huonosti, että maahan oli saapunut suuri päällikkö, mutta talonpojat olivatkin suuttuneet jaarliin.
Haakon jaarli oli vierailemassa Guldalin Medalhusissa. Orm Lyrgja oli nimeltään muuan mies, mahtava talonpoika; hänellä oli vaimo nimeltä Gudrun, Lundarin Bergtorin tytär, jota sanottiin Lunden auringoksi, sillä hän oli erittäin kaunis nainen. Jaarli lähetti orjansa Ormin luo sellaiselle asialle, että heidän oli tuotava tämän vaimo hänen luokseen. Orjat esittivät asiansa; Orm pyysi heitä ensinnä käymään iltaselle. Mutta ennenkuin he olivat sen päättäneet, oli Ormin luo saapunut naapuristosta useita miehiä, joille tämä oli lähettänyt sanan. Orm sanoi silloin, ettei Gudrun millään ehdolla lähde orjien mukaan. Ja Gudrun pyysi heitä sanomaan jaarlille, ettei hän saapuisi tämän luo, ellei Remulin Toraa lähetettäisi häntä noutamaan; tämä oli mahtava emäntä ja jaarlin rakastajattaria. Orjat sanovat tulevansa sinne toisen kerran sellaisin keinoin, että talonpoika ja emäntä pian saavat katua tätä, ja he uhkailevat ankarasti, ennenkuin lähtevät tiehensä.
Mutta Orm antoi vainovasaman kiertää laajalti ympäristössä ja lähetti sen mukana sellaisen sanoman, että kaikkien miesten oli tartuttava aseisiin Haakon jaarlia vastaan ja surmattava hänet. Vähää varemmin jaarli oli ottanut Brynjulv nimisen miehen vaimon, ja se teko oli herättänyt suurta suuttumusta, ja jo silloin olivat miehet tuumineet tarttua aseisiin.
Viestin saatuaan koko rahvas kävi aseisiin ja lähti marssimaan Medalhusia kohti. Mutta jaarli sai siitä vihiä ja poistui talosta miehineen; hän piiloutui syvään laaksoon, jota siitä pitäen sanotaan Jaarlinlaaksoksi. Seuraavan päivän jaarli piti silmällä talonpoikain sotajoukkoa. Nämä asettivat miehiä kaikille teille ja arvelivat, että jaarli oli poistunut laivoilleen; mutta laivastoa johti hänen poikansa Erlend, toivehikas nuorukainen. Mutta yön tullen jaarli lähetti väkensä pois ja käski sen matkata metsäteitse Orkedaleniin:
"Teille ei kukaan tee mitään vahinkoa, ellen minä ole lähistöllä; lähettäkää sana Erlendille, että hän purjehtii vuonoa myöten, jotta voimme tavata toisemme Möressä. Minä pääsen kyllä piiloon talonpojilta."
Sen jälkeen jaarli lähti matkaan mukanaan Kark niminen orja. Gul-joki oli jään peitossa, ja siihen hän antoi hevosensa upota ja jätti jälkeensä viittansa; mutta he lähtivät itse erääseen luolaan, jolla siitä pitäen on ollut nimenä Jarlsheller. Sitten he nukkuivat, mutta herättyään Kark kertoo nähneensä sellaisen unen, että luolan ohi kulki musta ja ruma mies, jonka hän pelkäsi käyvän sisään; mutta se mies sanoi hänelle, että "Ulle" oli kuollut. Jaarli virkkoi, että varmaankin Erlend oli saanut surmansa. Jälleen nukahti Tormod Kark toistamiseen ja parahti unessa. Mutta herättyään hän kertoi unessa nähneensä, että sama mies astui samaa tietä takaisin, ja tämä pyysi häntä sanomaan jaarlille, että nyt olivat kaikki salmet suljetut. Kark kertoi jaarlille unensa; tämä arveli, että moinen seikka varmaankin ennusti hänelle lyhyttä elämää.
Sitten he nousivat ja kävivät Remulin taloon. Jaarli lähetti Karkin Toran luo pyytämään, että tämä saapuisi salaa hänen luokseen; hän teki niin ja otti jaarlin hyvin vastaan. Jaarli pyysi Toraa piilottamaan hänet muutamaksi yöksi, kunnes talonpojat ennättäisivät hajaantua.
"Täältä sinua etsitään", sanoi Tora, "kautta koko taloni, sekä sisältä että ulkoa, sillä moni tietää, että minä autan sinua kernaasti kykyni mukaan. Mutta onpa talossani muuan paikka, mistä minä en rupeaisi moista miestä etsimään; se on sikopahna."
He saapuivat sinne; jaarli virkkoi: "Tänne meidän on nyt asettuminen; henki on ensinnä pelastettava."
Orja kaivoi siihen avaran haudan ja kantoi mullan syrjään; sitten hän sovitti lautoja ylitse. Tora kertoi jaarlille, että Olavi Trygvenpoika oli saapunut vuonoon ja surmannut hänen poikansa Erlendin. Sitten jaarli kävi hautaan Karkin kera; mutta Tora levitti lautoja ylitse, lakaisi multaa ja lantaa päälle ja ajoi siat siihen rypemään; se sikopahna oli ison kiven juurella.
Olavi Trygvenpoika saapui vuonoon viidellä suurpurrella, mutta siellä Haakon jaarlin poika Erlend souti häntä vastaan kolmella aluksella. Laivojen lähetessä toisiaan Erlend ja hänen miehensä aavistivat vaaran uhkaavan ja suuntasivat kulkunsa maihin päin. Mutta kun Olavi näki suurpurjeisen laskevan vuonoa myöten ulospäin, hän ajatteli, että siellä mahtoi liikkua Haakon jaarli, ja käski nyt soutaa niiden jälkeen niin voimakkaasti kuin miehet jaksoivat. Kun Erlendin miehet olivat päässeet melkein rantaan asti, he soutivat aluksensa karille, heittäytyivät heti mereen ja pyrkivät maihin. Silloin saapuivat Olavin laivat perille. Olavi näki perin komean miehen uivan; hän tarttui peräsimen varteen ja lennätti sen tuota miestä kohti, ja isku osui Erlend jaarlinpojan päähän, niin että pääkoppa halkesi aivoihin asti; siihen Erlend heitti henkensä. Olavin miehet surmasivat monta miestä, mutta toisia pääsi pakoon; muutamia he ottivat vangiksi, antoivat näille armon ja saivat kuulla uutisia.
Olaville kerrottiin silloin, että talonpojat olivat ajaneet Haakon jaarlin pois ja tämä oli heitä paossa ja koko hänen joukkonsa oli hajallaan. Sitten talonpojat tulevat Olavin luo, ja molemmin puolin he mielistyvät toisiinsa ja ryhtyvät heti yksiin tuumiin. Talonpojat ottavat hänet kuninkaakseen, ja yhdessä he päättävät käydä Haakon jaarlia etsimään. He lähtevät Gul-laaksoon, ja heistä tuntuu luultavimmalta, että jaarli on Remulissa, jos missään, koska Tora oli hänen rakkain ystävänsä niillä tienoin. He matkaavat nyt sinne ja etsivät jaarlia sekä sisältä että ulkoa, mutta eivät löydä häntä. Ja silloin Olavi piti kotikäräjiä ulkona tanhualla; hän seisoi sillä isolla kivellä, joka sijaitsi sikopahnan luona. Sieltä Olavi puhui, ja niin hän virkkoi puheessaan, että palkitsisi sekä tavaralla että kunnialla sitä miestä, joka tuottaisi tuhon Haakon jaarlille.
Tämän puheen kuulivat jaarli ja Kark; heillä oli valoa kuopassaan.Jaarli virkkoi:
"Miksi olet niin kalpea, mutta toisin ajoin taas musta kuin multa? Eikö syynä ole se, että aiot pettää minut?"
"Ei", vastaa Kark.
"Me kaksi olemme syntyneet samana yönä", sanoo jaarli; "lyhyelti on väliä meidän kuolemallammekin".
Iltapuoleen Olavi lähti pois. Mutta kun tuli yö, niin jaarli pysytteli valveilla, mutta Kark nukkui ja käyttäytyi omituisesti. Silloin jaarli herätti hänet ja kysyi, mitä hän oli uneksinut. Hän sanoo:
"Olin nyt Ladessa, ja Olavi Trygvenpoika pani kultakoristeen kaulaani."
Jaarli vastaa: "Silloin Olavi Trygvenpoika koristaa kaulasi verenkarvaisella renkaalla, jos hänet tapaat. Varo nyt itseäsi siitä, mutta minulta saat hyvää niinkuin ennenkin, äläkä petä minua."
Sitten molemmat pysyivät valveilla, ikäänkuin kumpikin olisi vartioinut toista; mutta aamupuoleen jaarli nukkui ja käyttäytyi heti omituisesti; hän jännitti sääriään ja niskaansa ikäänkuin aikoen nousta ja huusi äänekkäästi ja rumasti. Mutta Kark säikähtyi pahasti, veti ison veitsen vyöstään, pisti jaarlia kurkkuun ja viilsi sen poikki. Se oli Haakon jaarlin surma. Sitten Kark leikkasi jaarlin pään irti, juoksi tiehensä ja saapui seuraavana päivänä Ladeen ja vei jaarlin pään Olavi kuninkaalle; hän kertoi myöskin kaikki tapaukset Haakon jaarlin retkistä, niinkuin ne nyt on kirjoitettu. Mutta Olavi kuningas käski viedä hänet pois ja katkaista hänen kaulansa.
Sen jälkeen Olavi kuningas ja joukko talonpoikia hänen kerallaan lähtivät Nidar-saarelle[99] ottaen mukaansa Haakon jaarlin ja Karkin päät. Sitä saarta käytettiin siihen aikaan varkaiden ja pahantekijäin teloituspaikaksi ja siellä oli hirsipuu, ja siihen hän ripustutti Haakon jaarlin ja Karkin päät. Koko sotajoukko astui esille ja huusi ja heitteli niitä kivillä sanoen, että siinä sai ilkimys olla toisten ilkimysten matkassa. Sitten lähetettiin väkeä Gul-laaksoon, noudettiin sieltä jaarlin ruumis ja poltettiin se. Niin suureksi kasvoi nyt se vihamielisyys, jota tröndit osoittivat Haakon jaarlia kohtaan, ettei kukaan uskaltanut nimittää häntä toisin kuin "ilkimys-jaarliksi"; tätä herjanimeä käytettiin kauan sen jälkeen. Mutta totta puhuen on kuitenkin sanottava Haakon jaarlista, että hänellä oli paljon kykyä olla päällikkönä; ensinnäkin hän oli suurta sukua, sitten viisas ja taitava käyttämään herruuttaan, rohkea taistelussa ja lisäksi onnekas saavuttamaan voittoja ja kaatamaan vihollisensa. Näin lausuu Torleiv Raudfeldinpoika:
Haakon! ei ole meillä jalompaa jaarlia alla kuun; on kunniaa sankari taistossa saanut.
Ylimyksiä saatoit yhdeksän(korpit ruumiita raastaa)luo Odenin; laajalti voitnyt vallita valtiaana.
Miesten anteliaimpia oli Haakon jaarli, mutta mitä suurin onnettomuus kohtasi moista päällikköä kuolinhetkenä. Mutta pääsyynä siihen oli, että nyt oli koittanut aika, jolloin uhraaminen ja uhraajat olivat tuomittavat, mutta sijaan tuli pyhä usko ja oikeat tavat.
* * * * *
Olavi Trygvenpoika otettiin yleisillä käräjillä Trondhjemissa koko maan kuninkaaksi, niinkuin Harald Kaunotukka oli ollut. Olavi retkeili sitten kautta koko maan ja alisti sen valtaansa; kaikki Norjan miehet rupesivat hänelle kuuliaisiksi; samaten tuli niistä Ylämaiden ja Vikenin päälliköistä, jotka ennen olivat saaneet alueensa Tanskan kuninkaalta, nyt Olavi kuninkaan miehiä ja he ottivat maansa vastaan häneltä. Eirik jaarli Haakoninpoika ja hänen veljensä Svein sekä muut heidän sukulaisensa ja ystävänsä pakenivat maasta, pyrkivät itään Sveanmaahan Olavi kuninkaan luo, ja heidät otettiin siellä hyvin vastaan.