Loden oli nimeltään muuan Vikenin mies, rikas ja suurisukuinen; hän oli usein kauppamatkoilla, mutta väliin sotaretkillä. Tapahtui eräänä kesänä, että Loden lähti kauppamatkalle Itämaihin; hän omisti koko aluksen, ja siinä oli suuri lasti. Hän suuntasi kulkunsa Vironmaahan ja viipyi kauppapaikoissa kaiken kesää. Sinne tuotiin markkinoille monenlaista tavaraa; siellä oli myöskin paljon orjia myytävinä. Siellä Loden näki naisen, joka oli myyty orjaksi, ja naista katsellessaan hän tunsi, että tämä oli Astrid Eirikintytär, joka oli ollut Trygve kuninkaan puolisona; mutta nyt hän oli kovin muuttunut siitä, kuin Loden viimeksi oli nähnyt hänet, sillä hän oli kalpea ja riutunut ja huonoissa vaatteissa. Loden kävi hänen luokseen ja tiedusteli, minkälainen hänen tilansa oli. Hän vastaa:
"Raskasta on siitä haastaa; minut on myyty orjaksi ja nyt olen täällä kaupan."
Sitten he ilmaisivat itsensä toisilleen ja Astrid muisti hänet hyvin. Hän pyysi silloin Lodenia ostamaan hänet vapaaksi ja viemään kotiin sukulaisten luo.
"Minä mainitsen sinulle ehdon", sanoi Loden, "minä muutan sinutNorjaan, jos tahdot mennä naimisiin kanssani".
Mutta koska Astrid oli nyt joutunut hätään ja sitä paitsi tiesi, ettäLoden oli suurisukuinen, urhea ja rikas mies, suostui hän tähänpäästäkseen vapaaksi. Sitten Loden osti Astridin, vei hänet mukanaanNorjaan ja sai hänet siellä sukulaisten suostumuksella.
Kun Tanskan kuningas Harald Gorminpoika oli ottanut vastaan kristinuskon, lähetti hän kautta koko valtakuntansa käskyn, että kaikki miehet antaisivat kastaa itsensä ja kääntyisivät oikeaan uskoon. Hän tuki itse tätä käskyä ja käytti siinä valtaa ja rangaistuksia, kun ei muu auttanut. Hän lähetti miesjoukon kera kaksi jaarlia Norjaan; näiden oli määrättävä kansa kastettavaksi; niin kävikin Vikenissä, missä Harald kuninkaan valta vaikutti, ja silloin kastettiin moni maan miehistä.
Mutta Harald kuninkaan kuoltua hänen poikansa Svein Kaksiparta lähti pian sotaretkille Sakslantiin ja Friislantiin ja lopulta Englantiin. Silloin ne Norjan miehet, jotka olivat ottaneet vastaan kristinuskon, eksyivät taasen uhraamaan pakanajumalille, niinkuin ennenkin tehtiin maan pohjoisosassa. Mutta tultuaan Norjan kuninkaaksi viipyi Olavi Trygvenpoika kesällä kauan Vikenissä. Siellä hänen luokseen tuli useita hänen sukulaisiaan, muutamia lankoja ja paljon sellaisia, jotka olivat olleet hänen isänsä hyviä ystäviä, ja hänet otettiin vastaan suurella rakkaudella. Silloin Olavi kutsui neuvotteluun enonsa, isäpuolensa Lodenin, lankonsa Torgeirin ja Hyrningin ja esitti sitten mitä suurimmalla innolla heille sen asian, että he tukisivat häntä täysin voimin, kun hän ryhtyisi levittämään kristinuskoa kautta koko valtakunnan; hän sanoo aikovansa panna täytäntöön sen, että saisi kristityksi kaiken kansan Norjassa tai muussa tapauksessa heittäisi henkensä: "minä teen teistä kaikista suuria ja mahtavia miehiä, sillä minä luotan teihin parhaiten sukulaisuuden ja lankouden vuoksi".
Kaikki nämä suostuivat tekemään mitä hän määräsi ja tukemaan häntä kaikessa, mitä hän halusi, yhdessä kaikkien niiden kanssa, jotka tahtoivat seurata heidän neuvoaan. Olavi kuningas teki silloin tiettäväksi rahvaalle, että hän aikoi käskeä kaikkia valtakuntansa miehiä rupeamaan kristityiksi. Ne, jotka ennenkin olivat suostuneet tähän, tottelivat nyt heti käskyä; he olivat myöskin mahtavimpia saapuvilla olevista, ja kaikki muut seurasivat heitä. Sen jälkeen kastettiin kaikki idän puolella Vikenissä. Nyt kuningas lähti Vikenin länsiosiin ja käski kaikkien miesten ottaa vastaan kristinuskon; mutta niitä, jotka puhuivat vastaan, hän rankaisi ankarasti, toisia hän surmautti, toisia silvotti, toisia karkoitti maasta. Päästiin niin pitkälle, että koko siinä valtakunnassa, jota hänen isänsä Trygve kuningas ennen oli hallinnut, ja samaten siinä, mikä oli kuulunut hänen sukulaiselleen Harald Grenskelle, kaikki kansa rupesi kristinuskoon, niinkuin Olavi määräsi; ja sinä kesänä ja seuraavana talvena koko Viken tuli täysin kristityksi.
Olavi kuningas lähti varhain keväällä liikkeelle Vikenistä, ja hänellä oli paljon miehiä mukanaan. Hän kulki lännen puolelle Agderiin; mutta kaikkialla, missä hän piti käräjiä talonpoikain kanssa, hän käski kansan kastettavaksi, ja siellä alistuttiin kristinuskoon, sillä ei kukaan talonpojista uskaltanut nousta kuningasta vastaan.
Hordalannissa oli monta ja uljasta miestä, jotka polveutuivat Horda-Kaaren suvusta; tämä suku oli suurin ja mahtavin siinä osassa. Mutta kun nämä sukulaiset saivat kuulla siitä pulmallisesta asiasta, että kuningas tuli idästä päin kautta maan suurin sotajoukoin ja rikkoi vanhoja lakeja ja että kaikki ne, jotka puhuivat häntä vastaan, saivat kärsiä rangaistuksia ja vainoa, päättivät sukulaiset kokoontua neuvottelemaan, sillä sen he saattoivat arvata, että kuningas saapuisi pian niille maille; he sopivat siitä, että kävisivät miehissä Gula-käräjille ja kohtaisivat siellä kuningas Olavi Trygvenpojan.
Heti Rogalantiin saavuttuaan Olavi kutsui käräjät koolle. Mutta kun käräjäviesti saapui talonpojille, he kokoontuivat miehissä ja täysin aseistettuina; ja yhteen tultuaan he neuvottelivat ja valitsivat kolme miestä, jotka olivat heidän joukostaan taitavasanaisimpia, vastaamaan Olavi kuninkaalle käräjillä ja puhumaan häntä vastaan sekä tekemään tiettäväksi, etteivät he aikoneet taipua laittomuuksiin, vaikka kuningas sellaisia määräsikin. Mutta kun talonpojat olivat saapuneet käräjille ja ne olivat kokoontuneet, nousi Olavi kuningas seisomaan ja puhui leppyisästi heille. Kuitenkin selvisi hänen sanoistaan, että hän tahtoi heidän ottavan vastaan kristinuskon; hän pyysi sitä ensin kaunein sanoin, mutta lopulta hän lupasi niille, jotka puhuivat vastaan eivätkä tahtoneet taipua hänen käskyynsä, että heidän osakseen tulisi hänen puoleltaan vihaa ja rangaistusta ja kovaa kohtelua, missä hän vain tapaisi heidät.
Kun kuningas oli lopettanut puheensa, nousi muuan talonpojista, joka oli kaunopuheisin ja oli valittu ensiksi vastaamaan Olavi kuninkaalle. Mutta kun hän aikoi puhua, valtasi hänet sellainen yskä ja rinnanahdistus, ettei hän saanut lausutuksi sanaakaan, vaan istuutui. Silloin nousi seisomaan toinen talonpoika, koska hän ei tahtonut jättää vastausta sikseen, vaikka ensimmäisen olikin käynyt huonosti. Mutta puhumaan ryhtyessään hän alkoi niin kangertaa, ettei saanut sanaakaan esille; silloin rupesivat kaikki nauramaan ja talonpoika istuutui jälleen. Sitten nousi kolmas pystyyn ja aikoi puhua Olavi kuningasta vastaan; mutta hän oli käynyt niin käheäksi ja sameaääniseksi, ettei kukaan voinut kuulla, mitä hän sanoi, ja hänenkin täytyi istuutua. Silloin ei kukaan talonpojista tullut puhuneeksi Olavi kuningasta vastaan. Mutta kun he eivät saaneet ketään vastaamaan kuninkaalle, ei vastarinnasta tullut mitään. Ja niin kävi, että kaikki suostuivat siihen, mitä kuningas määräsi; silloin kastettiin siellä kaikki käräjärahvas, ennenkuin kuningas erosi heistä.
Olavi kuningas lähti miehineen Gula-käräjille, sillä talonpojat olivat lähettäneet hänelle sanan, että vastaisivat siellä hänen esitykseensä. Mutta kun molemmat joukot olivat saapuneet käräjille, tahtoi kuningas ensin keskustella päällikköjen kanssa. Heidän kokoonnuttuaan hän esitti asiansa ja pyysi heitä ottamaan vastaan kasteen hänen käskynsä mukaan. Silloin sanoi Ålmod vanhus:
"Me sukulaiset olemme puhelleet tästä asiasta keskenämme ja suostuneet kaikki samaan tuumaan. Jos sinä, kuningas, aiot pakottaa meitä sellaisiin, että rikot lakimme ja väkipakolla koetat alistaa meidät valtaasi, silloin käymme sinua vastaan kaikin voimin, ja sitten saa kohtalo päättää voitosta. Mutta jos sinä, kuningas, tahdot antaa meille hyödyllisiä lahjoja, voit toimia niin hyvin, että me kaikki liitymme sinuun täysin kuuliaisina."
Kuningas virkkoi: "Mitä vaaditte minulta, jotta meidän sovintomme tulee parhaimmaksi?"
Silloin sanoo Ålmod: "Ensinnäkin sitä, että naitat Astrid sisaresi sukulaisellemme Erling Skjalginpojalle, jota me nyt sanomme lupaavimmaksi kaikista nuorista Norjan miehistä."
Kuningas arvelee, että se tuntuu hänestä sopivalta naimiskaupalta, koska Erling on hyvää sukua ja ulkomuodoltaan lupaava; mutta kuitenkin sanoo hän, että Astrid saa itse vastata tässä asiassa. Sitten kuningas puhui sisarelleen tästä.
"Vähän hyötyä on minulla nyt siitä", sanoo tämä, "että olen kuninkaan tytär ja kuninkaan sisar, jos minut naitetaan miehelle, jolla ei ole ruhtinaan nimeä; mieluummin odotan muutamia talvia toista avioliittoa". — Ja siihen päättyi keskustelu sillä kertaa.
Olavi otatti nyt kiinni haukan, jonka Astrid omisti, käski kyniä siitä kaikki höyhenet ja lähetti sen sitten hänelle. Silloin Astrid sanoi:
"Vihainen on veljeni nyt!"
Sitten hän nousi ja kävi kuninkaan luo; tämä tervehti häntä ystävällisesti. Astrid sanoi silloin, että hän toivoi kuninkaan järjestävän hänen avioliittonsa mielensä mukaan.
"Niin minä ajattelin", virkkoi kuningas, "että saisin kyllin valtaa tässä maassa tehdäkseni jaarliksi kenen tahdon".
Kuningas kutsutti sitten Ålmodin ja Erlingin ja kaikki heidän sukulaisensa neuvotteluun. Siinä puhuttiin tästä avioliitosta, ja lopulta kävi niin, että Astrid kihlattiin Erlingille. Sitten kuningas antoi käräjäin kokoontua ja tarjosi talonpojille kristinuskoa. Nyt olivat Ålmod ja Erling ensimmäisiä ajamaan kuninkaan asiaa, ja heidän puolelleen liittyivät kaikki heidän sukulaisensa. Kenelläkään ei ollut silloin rohkeutta puhua vastaan, ja niin kaikki kansa kastettiin ja tuli kristityksi. Erling Skjalginpoika vietti kesällä häänsä, ja saapuvilla oli paljon väkeä; siellä oli myöskin Olavi kuningas. Silloin hän tarjosi Erlingille jaarlikuntaa. Erling sanoi näin:
"Hersejä ovat sukulaiseni olleet, en halua saada suurempaa nimeä kuin he. Mutta sen otan kernaasti vastaan teiltä, kuningas, että annatte minun olla suurin senniminen tässä maassa."
Kuningas lupasi hänelle sen. Ja erotessaan Olavi kuningas antoi hänelle suuren alueen samoilla ehdoilla, kuin Harald Kaunotukka oli luovuttanut pojilleen.
Samana syksynä Olavi kuningas kutsui neljän fylken käräjät Stadin pohjoispuolelle; niille oli sognelaisten, vuonolaisten, etelämöreläisten sekä raumalaaksolaisten määrä saapua. Olavi kuningas lähti sinne mukanaan suuri seurue miehiä, jotka hän oli tuonut idänpuolelta tai jotka olivat tulleet hänen luokseen Rogalannissa ja Hordalannissa. Mutta saavuttuaan sinne käräjille hän määräsi kristinuskon siellä kuten muuallakin vallitsevaksi. Koska kuninkaalla oli perin suuri joukko, pelkäsivät he sitä; ja lopulta kuningas tarjosi heille kaksi ehtoa: joko heidän oli otettava vastaan kristinusko ja annettava kastaa itsensä tai muussa tapauksessa käytävä taisteluun häntä vastaan. Mutta kun talonpojilla ei ollut mitään toiveita taistelusta, suostuttiin siihen ehtoon, että kaikki kansa tehtiin kristityksi.
Mutta Olavi kuningas lähti miehineen Pohjois-Möreen ja alisti sen fylken kristinuskoon. Sitten hän purjehti Ladeen ja käski repiä maahan jumalain temppelin ja ottaa kaiken kullan ja komeuden jumalalta; hän otti pääovesta ison kultarenkaan, jonka Haakon jaarli oli teettänyt, sitten Olavi poltatti sen temppelin. Mutta kun talonpojat saavat sen tietää, antavat he vainovasaman kiertää kaikissa fylkeissä, kokoontuvat sotajoukoksi ja aikovat käydä kuningasta vastaan. Olavi kuningas purjehtii nyt laivastoineen vuonoa myöten ja aikoo lähteä pohjan puolelle Haalogalantiin tehdäkseen sen kristityksi; mutta matkalla hän saa kuulla, että siellä on liikkeellä sotajoukko, joka aikoo suojella maataan kuningasta vastaan. Sen kuultuaan Olavi pyörtää takaisin ja purjehtii etelään päin ja saapuu alkutalvesta idän puolelle Vikeniin.
Svitjodin Sigrid kuningatar, jota nimitettiin Ylpeäksi, asui talojaan. Sinä talvena kulki lähettejä Olavi kuninkaan ja Sigrid kuningattaren väliä, ja he pyysivät Olavi kuninkaalle kuningatarta puolisoksi; tämä otti tarjouksen ystävällisesti vastaan, ja se asia joutui puheeksi. Silloin Olavi lähetti Sigrid kuningattarelle sen ison kultarenkaan, jonka hän oli ottanut Laden temppelin ovesta, ja se näytti kallisarvoiselta lahjalta. Tästä asiasta oli määrä pitää seuraavana keväänä kokous Virralla rajamerkin luona. Kun tätä rengasta, jonka Olavi kuningas oli lähettänyt Sigrid kuningattarelle, kaikki niin kehuivat, oli kuningattaren luona kaksi hänen seppäänsä, jotka olivat veljeksiä. Mutta kun he ottivat renkaan ja punnitsivat sitä käsissään ja puhelivat kahden kesken, kutsutti kuningatar heidät luokseen ja kysyi, miksi he sitä rengasta pilkkasivat. He kieltäytyivät sanomasta; hän virkkaa, että heidän on ilmoitettava hänelle, mitä he ovat siitä huomanneet. He sanovat, että renkaassa piilee petosta. Silloin hän antoi murtaa renkaan, ja sen sisästä löydettiin kuparia. Siitä kuningatar vihastui suuresti ja sanoi, että Olavi kyllä saattoi pettää hänet muussakin.
Varhain keväällä Olavi kuningas lähti itään Konungahellaan[100] Sigrid kuningatarta tapaamaan. Mutta toisensa kohdatessaan he puhuivat siitä asiasta, jota oli pohdittu talven kuluessa, että he menisivät keskenään naimisiin, ja se asia edistyi hyvin. Silloin Olavi kuningas sanoi, että Sigridin oli otettava vastaan kaste ja oikea usko. Hän vastasi tähän:
"En tahdo luopua siitä uskosta, mikä minulla ennen on ollut ja sukulaisillani ennen minua. En minäkään pane sitä vastaan, että sinä uskot siihen jumalaan, josta eniten pidät."
Silloin Olavi kuningas suuttui silmittömästi ja vastasi kiivaasti:
"Miksi ottaisin sinut, joka olet pakanakoira?" — Ja hän löi kuningatarta kasvoihin hansikkaalla, jota hän piti kädessään. Sitten hän nousi ja kuningatar samaten. Sigrid sanoi:
"Tämä voi koitua sinulle surmaksi!" Sen jälkeen he erkanivat; kuningas lähti Vikeniin, mutta kuningatar itään päin Sveanmaahan.
Olavi kuningas lähti sitten Tunsbergiin ja piti siellä jälleen käräjät ja määräsi, että kaikkien niiden miesten, jotka todistettiin taikuutta harjoittaviksi tai olivat velhoja, oli lähdettävä maasta pois. Sitten kuningas antoi tiedustella sellaisia miehiä lähiseuduilta ja käski heidät kaikki luokseen. Mutta kun he saapuivat sinne, oli heidän joukossaan mies nimeltä Öivind Kelda, Harald Kaunotukan pojan Ragnvald Rettelbeinen pojanpoika. Öivind oli noita ja perin taikataitoinen. Olavi kuningas käski kerätä kaikki nämä miehet erääseen tupaan, toimitti heille pidot ja tarjosi väkevää juomaa; ja kun he olivat tulleet humalaan, hän käski sytyttää tuvan tuleen, ja niin se tupa paloi, ja kaikki väki, mikä oli sisässä, paitsi Öivind Kelda, joka pelastui lakeisesta. Mutta kauaksi päästyään hän tapasi matkallaan miehiä, jotka aikoivat kuninkaan luo, ja pyysi heitä sanomaan tälle, että Öivind Kelda oli suoriutunut tulesta eikä aikonut sen koommin joutua Olavi kuninkaan käsiin; mutta hän tahtoi edelleenkin menetellä taidollaan samaan tapaan kuin ennenkin. Kun nämä miehet saapuivat kuninkaan luo, kertoivat he Öivindistä, kuten tämä oli pyytänyt. Kuningas oli vihoissaan siitä, ettei Öivind ollutkaan kuollut.
Kevään lähetessä Olavi kuningas retkeili pitkin Vikeniä ja asusti suurkartanoissaan ja lähetti kautta koko Vikenin sanan, että halusi kesällä saada väkeä ja laivoja lähteäkseen sotaretkelle pohjan puolelle. Matkalla hän saapui pääsiäisiltana Kårmtiin, missä oli valmistettu hänelle pääsiäispidot; hänellä oli lähes kolmesataa miestä mukanaan. Samana yönä tuli sinne saarelle Öivind Kelda; hänellä oli täysin miehitetty sota-alus; kaikki olivat velhoja ja muuta taikauskoista väkeä. Öivind ja hänen miehensä kävivät maihin laivasta ja harjoittivat taikuuttaan. Öivind loihti niin sakean sumun, etteivät kuningas ja hänen väkensä voineet nähdä heitä. Mutta kun he saapuivat lähelle taloa, silloin tuli kirkas päivä, ja nyt kävi aivan toisin, kuin Öivind oli toivonut: se pimeys, minkä hän oli saanut aikaan taioillaan, valtasi hänet ja hänen väkensä, niin etteivät he nähneet silmillään enempää kuin niskallaan, vaan kulkivat kehää. Mutta kuninkaan vartijat huomasivat heidän kulkevan eivätkä tietäneet, mitä he olivat miehiään. Se kerrottiin kuninkaalle, ja hän nousi silloin väkineen pukeutumaan. Mutta kun kuningas näki, missä Öivind ja hänen miehensä kulkivat, käski hän väkensä aseistautua ja käydä katsomaan, mitä he olivat miehiään. Mutta tuntiessaan Öivindin ottivat kuninkaan miehet hänet ja toisetkin vangiksi ja toivat kuninkaan eteen. Nyt Öivind kertoi kaiken retkestään. Sitten kuningas käski viedä kaikki eräälle luodolle, jonka vesi peitti vuoksen aikana, ja sidotti heidät sinne. Niin Öivind ja hänen miehensä heittivät henkensä. Sitä luotoa sanottiin sitten Velholuodoksi.
Niin kerrotaan, että Olavi kuninkaan ollessa kesteissä Kårmtin Ågvaldsnesissa sinne saapui eräänä iltana vanha ja perin viisaspuheinen mies, jolla oli leveälierinen hattu ja vain yksi silmä; se mies osasi tarinoida kaikista maista. Hän joutui puheisiin kuninkaan kanssa. Kuningas mieltyi suuresti hänen tarinoihinsa ja kyseli häneltä monenlaisia asioita, mutta vieras vastasi kaikkiin kysymyksiin, ja kuningas istui hänen seurassaan kauan iltasella. Sitten kuningas kysyi, tiesikö hän, kuka Ågvald oli ollut, josta kannas ja talo olivat saaneet nimensä. Vieras sanoo, että Ågvald oli kuningas ja suuri sodankävijä ja uhrasi enimmäkseen eräälle lehmälle kuljettaen sitä retkillä mukanaan, ja hänestä oli terveellistä juoda aina sen maitoa: "Kuningas Ågvald taisteli erästä Varen nimistä kuningasta vastaan, ja siinä taistelussa kaatui Ågvald kuningas. Sitten hänet haudattiin vähän matkan päähän tästä talosta ja haudalle pystytettiin ne muistokivet, jotka vieläkin ovat täällä. Mutta vähäisen matkan päähän siitä haudattiin lehmä."
Sellaista ja paljon muutakin hän kertoi kuninkaista ja muista vanhoista asioista. Mutta kun oli istuttu pitkälle yöhön, muistutti piispa kuninkaalle, että oli aika käydä levolle; kuningas teki niin. Mutta kun hän oli riisuutunut ja mennyt vuoteeseen, istuutui vieras porraslaudalle ja puheli jälleen kuninkaan kanssa; ja kun he olivat tarinoineet jostakin, halusi kuningas aina kuulla lisää. Silloin piispa puhui kuninkaalle ja sanoi, että nyt oli aika nukkua. Kuningas teki niin, ja vieras lähti ulos. Vähää myöhemmin kuningas heräsi ja tiedusteli vierasta ja käski kutsua tämän luokseen; mutta silloin ei häntä tavattu mistään. Seuraavana aamuna kuningas kutsutti puheilleen kokkinsa ja juomanpanijan ja kyseli, oliko heidän luokseen tullut ketään tuntematonta. He sanoivat, että kun he olivat valmistamassa ruokaa, sinne saapui muuan mies sanoen, että he keittivät kehnoa lihaa kuninkaan pöytään, ja sitten hän antoi heille kaksi isoa ja lihavaa teuraan kylkipaistia, ja nämä he keittivät muun lihan mukana. Silloin kuningas sanoo, että se ruoka oli hävitettävä ja ettei tämä mies ollut mikään ihminen, vaan varmaankin Oden, johon pakanat olivat kauan uskoneet; hän sanoi, ettei Oden kuitenkaan saisi heitä petetyksi.[101]
Kesällä Olavi kuningas kokosi suuren sotajoukon idän puolelta ja purjehti sen kera pohjoiseen päin Trondhjemiin ja laski ensinnä Nid-joen suulle. Sitten hän pani käräjäviestin kiertämään ympäri vuonoa ja määräsi kahdeksan fylken käräjät Frostaan;[102] mutta talonpojat muuttivat käräjäviestin vainovasamaksi[103] ja kokoontuivat miehissä kautta koko Trondhjemin. Kun kuningas saapui käräjille, oli talonpoikaisrahvas tullut sinne täysissä aseissa. Kuningas puhui kansalle ja kehoitti sitä ottamaan vastaan kristinuskon. Mutta kun hän oli puhunut jonkun aikaa, huusivat talonpojat ja käskivät hänen vaieta, sanoen, että muutoin he käyvät häntä vastaan ja karkoittavat hänet.
"Niin me teimme", he sanoivat, "kuningas Haakon Adalsteinin-kasvatille, kun hän määräsi meille sellaisia, emmekä me pelkää sinua enempää kuin häntäkään".
Mutta kun Olavi havaitsi talonpoikien kiivauden ja näki heillä olevan niin suuren sotajoukon, ettei hän kykenisi heitä vastustamaan, muutti hän puheensa ja osoitti olevansa samaa mieltä kuin talonpojat; hän puhui näin:
"Haluan, että tulemme jälleen ystäviksi, niinkuin ennen olemme sopineet. Lähden sinne, missä teillä on suurimmat uhrinne, näkemään tapojanne. Sitten neuvottelemme kaikin, minkälaisiin menoihin suostumme, ja silloin rupeamme kaikki yksimielisiksi siitä."
Mutta koska kuningas puhui leppeästi talonpojille, kävivät nämä taipuisiksi mieleltään, ja sitten keskusteltiin maltilla ja rauhallisesti ja lopuksi sovittiin siitä, että pidetään keskikesä-uhrit Mærenissä, ja sinne saapuvat kaikki päälliköt ja mahtimiehet, niinkuin tapana oli, ja sinne tulee myöskin Olavi kuningas. Siellä oli muuan mahtava talonpoika nimeltään Skjegge; häntä sanottiin Rautaparraksi. Skjegge puhui ensimmäisenä käräjillä Olavi kuningasta vastaan ja oli talonpoikain johtajana kristinuskoa vastustettaessa. Niin lähtivät talonpojat kotiinsa, mutta kuningas siirtyi Ladeen.
Olavi kuninkaalla oli aluksensa Nid-joessa, ja hänellä oli kolmekymmentä purtta ja paljon urheata väkeä; mutta kuningas itse oleskeli usein Ladessa seurueineen. Mutta kun se aika läheni, jolloin Mærenissä oli toimitettava uhrit, piti kuningas suuret kestit Ladessa; hän oli kutsunut luokseen päälliköitä ja muita suurtalonpoikia. Kun pidot olivat valmiit ja kutsutut saapuneet, oli ensimmäisenä iltana suuret kestit; juomaa tarjoiltiin runsaasti, ja vieraat humaltuivat peräti. Mutta yönsä nukkuivat kaikki miehet rauhassa. Seuraavana aamuna kuningas toimitutti messun, ja kun se oli päättynyt, kuulutti hän kotikäräjät; silloin kaikki hänen miehensä kävivät maihin laivoista ja saapuivat käräjille. Mutta kuningas nousi ja puhui näin:
"Meillä oli käräjät Frostassa, ja minä kehoitin silloin talonpoikia suostumaan kastettaviksi, mutta he taasen vaativat, että minä taipuisin uhraamaan heidän kanssaan, niinkuin kuningas Haakon Adalsteinin-kasvatti oli tehnyt. Me sovimme silloin siitä, että tapaamme toisemme Mærenissä ja toimitamme suuret uhrit. Mutta jos minun pitää suostua uhraamaan teidän kanssanne, silloin tahdon toimittaa suurimman uhrin, mikä on tapana, ja uhrata ihmisiä. En tahdo siihen valita orjia tai pahantekijöitä, vaan lahjaksi jumalille on valittava miesten parhaita."
Ja nyt kuningas nimittää yksitoista miestä, jotka olivat kaikkein mainioimpia; hän sanoo, että nämä hän haluaa uhrata sadon ja rauhan hyväksi, ja käskee heti käymään käsiksi heihin. Mutta kun talonpojat näkivät, ettei heillä ollut kylliksi voimia kuningasta vastustaakseen, pyysivät he armoa ja jättivät koko asian kuninkaan ratkaistavaksi. Sovittiin silloin, että kaikkien talonpoikain, jotka olivat sinne saapuneet, oli annettava kastaa itsensä ja vannottava kuninkaalle vala, että he pitävät oikean uskon ja luopuvat pakanallisista uhreistaan. Kuningas piti kaikki nämä miehet luonaan, kunnes he antoivat panttivangiksi poikansa tai veljensä tai muita läheisiä sukulaisiaan.
Olavi kuningas lähti sotajoukkoineen Trondhjemiin, Mutta Mæreniin päästyään hän tapasi siellä koolla kaikki tröndien päälliköt, jotka eniten vastustivat kristinuskoa, ja heillä oli mukanaan kaikki suurtalonpojat, jotka ennen olivat ylläpitäneet uhreja näillä tienoin. Nyt kuningas antoi kuuluttaa käräjät, ja molemmin puolin käytiin niihin täysissä aseissa. Mutta kun käräjät oli aloitettu, puhui kuningas ja tarjosi talonpojille kristinuskoa. Rautaparta vastasi kuninkaan puheeseen talonpoikien puolesta ja sanoi heidän tahtovan edelleenkin, ettei kuningas rikkoisi lakia: "Me haluamme, kuningas", hän sanoo, "että sinä uhraat niinkuin muut kuninkaat ovat täällä tehneet ennen sinua". — Hänen puheelleen huusivat talonpojat voimakkaasti sanoen tahtovansa, että kaiken tulee olla niinkuin Rautaparta oli puhunut. Silloin kuningas sanoo, että hän haluaa käydä jumalain temppeliin katsomaan heidän tapojaan, kun he uhraavat. Tämä oli talonpoikien mieleen, ja molemmat joukot lähtevät nyt temppeliin.
Nyt Olavi kuningas kävi temppeliin mukanaan muutamia miehiään ja eräitä talonpoikia. Mutta kun kuningas ennätti sinne, missä jumalat olivat, istui siellä Tor, ja hän oli eniten kunnioitettu kaikista jumalista, kullalla ja hopealla koristettu. Olavi kuningas kohotti silloin kullalla silattua kirvestä, joka hänellä oli kädessään, ja iski Toria, niin että tämä putosi alustaltaan; sitten kuninkaan miehet riensivät esiin ja kaatoivat kaikki jumalat. Mutta kuninkaan ollessa temppelissä surmattiin Rautaparta oven edustalla, ja sen tekivät kuninkaan miehet. Kuu kuningas astui ulos miestensä luo, käski hän talonpoikain valita jommankumman ehdon: joko heidän oli kaikkien alistuttava nyt kristinuskoon tai käytävä taistelemaan hänen kanssaan. Mutta Rautaparran kaaduttua ei talonpoikien sotajoukossa ollut ketään johtajaa nostamassa sotaviiriä kuningasta vastaan. Niin valittiin se ehto, että käydään kuninkaan luo ja alistutaan siihen, mitä hän määrää. Silloin Olavi kuningas kastatti kaiken kansan, mikä siellä oli, ja otti talonpojilta panttivankeja sen vakuudeksi, että he pitävät kristinuskon. Sitten Olavi kuningas pani miehensä kiertämään kaikissa Trondhjemin fylkeissä, ja niin kastettiin kaikki kansa Tröndelagenissa.
Olavi kuningas lähti miehineen Nidarosiin; siellä hän rakennutti taloja Nid-joen partaalle ja määräsi, että siitä oli tuleva kauppakaupunki; hän antoi miehille maata taloja varten, mutta rakennutti itse kuninkaankartanon. Sinne hän siirrätti syksyllä kaikki varastot, mitkä olivat tarpeen talvimajaa varten, ja hänellä oli siellä suuri määrä väkeä.
Kuningas kutsui koolle Rautaparran sukulaiset ja tarjosi heille sovintosakkoja; mutta siellä oli monta uljasta miestä vastaamassa. Rautaparralla oli tytär, Gudrun niminen; sovittiin viimein, että Olavi kuningas nai Gudrunin. Häiden tultua molemmat kävivät samaan vuoteeseen, Olavi kuningas ja Gudrun. Mutta ensimmäisenä yönä, kun he makasivat yhdessä, veti Gudrun esiin veitsen, niin pian kuin kuningas oli nukkunut, ja aikoi työntää sen häneen. Tämän huomatessaan kuningas otti veitsen häneltä, nousi vuoteestaan ja meni miestensä luo kertoen, mitä oli tapahtunut. Gudrun ja kaikki ne miehet, jotka olivat seuranneet häntä sinne, ottivat silloin vaatteensa ja lähtivät pois, eikä Gudrun sen koommin joutunut samaan vuoteeseen Olavi kuninkaan kanssa.
* * * * *
Sigurd oli nimeltään muuan mies ja Hauk oli toinen; he olivat Haalogalannista ja kävivät usein kaupparetkillä. He olivat eräänä kesänä lähteneet lännen puolelle Englantiin. Mutta Norjaan palattuaan he purjehtivat pohjoista kohti rannikkoa pitkin, ja Pohjois-Möressä he joutuivat Olavi kuninkaan miesten seuraan. Kun kuninkaalle kerrottiin, että sinne oli tullut Haalogalannin miehiä, jotka olivat pakanoita, kutsutti kuningas perämiehet luokseen; hän kysyi, antaisivatko he kastaa itsensä, mutta he vastasivat siihen kieltävästi. Sitten kuningas puhui heille monella tavalla, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä; silloin hän uhkasi surmauttaa tai teloittaa heidät, mutta he eivät taipuneet siitäkään. Hän käski nyt panna heidät rautoihin ja piti heitä luonaan jonkun aikaa, ja he saivat olla kahleissa. Kuningas puheli heille usein, mutta se ei auttanut. Eräänä yönä he olivat kadonneet, niin ettei kukaan saanut tietoa heistä tai siitä, miten he olivat päässeet tiehensä. Mutta syksyllä he saapuivat pohjan puolelle Tjottan[104] Haarekin luo; tämä otti heidät suopeasti vastaan, ja siellä he viipyivät hänen luonaan hyvässä hoivassa.
Tapahtui keväällä eräänä kauniina päivänä, että Haarek oli kotosalla talossaan ja muutamia miehiä hänen kanssaan, ja aika tuntui hänestä pitkältä. Sigurd puhui hänelle kysyen, haluttiko häntä lähteä hiukan vesille ajan ratoksi. Se tuntui Haarekista sopivalta. He kävivät sitten rantaan ja vetivät vesille kolmihangan; Sigurd otti talaasta purjeita ja varusteita, jotka kuuluivat purteen, niinkuin heidän tapansa usein oli ottaa purjeet mukaansa, kun lähtivät huvittelemaan. Haarek astui purteen ja sovitti peräsimen kohdalleen. Sigurd ja hänen veljensä lähtivät täysissä aseissa, niinkuin olivat tottuneet käymään kotona talonpojan luona. He olivat molemmat väkeviä miehiä; mutta ennenkuin astuivat purteen, he heittivät siihen muutaman voipytyn ja leipäkorin ja kantoivat ison olutsangon veneeseen. Päästyään ulommaksi saaresta veljekset kohottivat purjeen, mutta Haarek piti perää; niin jouduttiin nopeasti saaren lähettyviltä. Silloin veljekset kävivät peräpuolelle, missä Haarek istui. Sigurd haastoi Haarek talonpojalle:
"Nyt sinun on valittava tässä muutamista ehdoista: ensimmäinen on se, että sallit meidän veljesten päättää matkastamme ja kulustamme, toinen on se, että sallit meidän sitoa sinut, ja kolmas se, että me voimme surmata sinut."
Haarek huomasi, minkälainen hänen tilansa oli. Hän ei voinut vetää vertoja, muuta kuin toiselle veljeksistä, jos he olivat samaten varustetut; sen vuoksi hän valitsi sen, mikä tuntui hänestä sopivimmalta, että salli heidän päättää matkasta. Hän vannoi heille valoja siitä ja antoi sanansa vakuudeksi. Sitten Sigurd siirtyi peräsimeen ja ohjasi etelään päin rannikkoa myöten; sitä veljekset tarkoin karttoivat, etteivät kohtaisi ihmisiä, mutta he saivat erittäin hyvän tuulen.
He eivät keskeyttäneet matkaa, ennenkuin saapuivat Trondhjemiin ja Nidarosiin asti ja löysivät siellä Olavi kuninkaan. Sitten kuningas kutsutti Haarekin puheilleen ja kehoitti häntä kastattamaan itsensä, mutta hän puhui vastaan. Tästä kuningas ja Haarek keskustelivat useana päivänä, toisinaan monen miehen kuullen, toisinaan kahden kesken; mutta he eivät päässeet yksimielisiksi. Mutta lopulta kuningas virkkoi Haarekille:
"Nyt saat lähteä kotiin, enkä minä tahdo ensityökseni tehdä sinulle mitään pahaa. Yhtenä syynä on se, että olemme läheisiä sukulaisia, ja toisena se, että voisit sanoa minun vanginneen sinut kavaluudella. Mutta tiedä se varmasti, että aion kesällä saapua sinne pohjan puoleen vainoamaan teitä haalöigejä. Saatte silloin tuta, kykenenkö rankaisemaan niitä, jotka nousevat kristinuskoa vastaan."
Haarek sanoi olevansa tyytyväinen, että pääsi sieltä pois niin pian kuin mahdollista. Olavi kuningas antoi hänelle hyvän purren, jota kymmenen tai kaksitoista miestä souti kummallakin laidalla, ja varusti sen aluksen mitä parhaiten kaikenlaisilla tarpeilla. Olavi kuningas antoi Haarekille mukaan kolmekymmentä miestä, ripeitä ja hyvin varustettuja urhoja.
Tjottan Haarek lähti pois kaupungista niin pian kuin saattoi; mutta Hauk ja Sigurd jäivät kuninkaan luo ja antoivat molemmat kastaa itsensä. Haarek jatkoi matkaansa, kunnes saapui kotiinsa Tjottaan. Hän lähetti sanan ystävälleen Öivind Kinnrivalle ja pyysi sanomaan tälle, että Tjottan Haarek oli tavannut Olavi kuninkaan, mutta ei ollut alistunut ottamaan vastaan kristinuskoa; sen Haarek myöskin pyysi kertomaan hänelle, että Olavi kuningas aikoi kesällä lähteä sotajoukkoineen heitä vastaan ja että heidän silloin oli meneteltävä varovaisesti, ja hän kehoitti Öivindiä niin pian kuin suinkin saapumaan hänen luokseen.
Mutta kun nämä sanomat tuotiin Öivindille, sanoi hän olevan varsin välttämätöntä ryhtyä sellaisiin tuumiin, ettei kuningas pääsisi voitolle. Niin Öivind lähti niin pian kuin suinkin liikkeelle keveällä purrella ja muutamia miehiä hänen kanssaan. Mutta kun hän saapui Tjottaan, otti Haarek hänet hyvin vastaan, ja heti kävivät molemmat haastelemaan pihan toiselle puolen. Mutta kun he ovat keskustelleet tuokion, saapuvat sinne Olavi kuninkaan miehet, jotka olivat saattaneet Haarekin pohjan puolelle, ottavat Öivindin vangiksi, kuljettavat hänet kerallaan alukseensa ja lähtevät sitten pois. He eivät keskeytä matkaa, ennenkuin tulevat Trondhjemiin ja tapaavat Olavi kuninkaan Nidarosissa.
Öivind vietiin sitten Olavi kuninkaan puheille. Kuningas kehoitti häntä ottamaan vastaan kasteen toisten lailla. Öivind vastasi siihen kieltävästi. Kuningas pyysi leppein sanoin häntä ottamaan vastaan kristinuskon ja sanoi hänelle monta hyvää syytä, samaten piispakin. Öivind ei antanut taivuttaa itseään. Silloin kuningas tarjosi hänelle lahjoja ja suuria maatuloja, mutta Öivind torjui kaikki. Sitten kuningas käski kantaa sisään astian täynnä hehkuvia hiiliä ja panna sen Öivindin vatsalle, ja pian repesi häneltä vatsa. Silloin Öivind puhui:
"Ottakaa astia päältäni; tahdon sanoa muutaman sanan, ennenkuin kuolen."
Niin tehtiin. Silloin kuningas kysyi:
"Tahdotko nyt, Öivind, uskoa Kristukseen?"
"En", virkkoi tämä, "minä en voi saada kastetta; olen henki, jonka lappalaisten taiat ovat luoneet ihmishahmoon, kun isäni ja äitini eivät muutoin saaneet lasta".
Sitten Öivind kuoli, ja hän oli ollut mitä taikataitoisin mies.
Seuraavana keväänä Olavi kuningas antoi varustaa laivansa ja miehensä. Silloin kuninkaalla oli itsellään Kurki, jonka hän oli vähää ennen rakennuttanut Nid-joen partaalla, ja hänen laivastonsa oli suuri ja komea. Mutta valmiiksi päästyään hän ohjasi laivastonsa ulospäin vuonoa pitkin pohjoiseen Haalogalantia kohti, ja kaikkialla, missä noustiin maihin, hän piti käräjiä ja käski kansan ottaa vastaan kasteen ja oikean uskon. Ei ollut kellään voimaa puhua häntä vastaan, ja niin tehtiin kaikki maa kristityksi siellä, missä hän retkeili. Olavi kuningas asettui Tjottan Haarekin luo; silloin tämä kastettiin kaikkine miehineen. Erottaessa Haarek antoi kuninkaalle suuria lahjoja ja rupesi hänen miehekseen, ja hän sai kuninkaalta maita ja läänitysmiehen arvon.
Raud Väkeväksi nimitettiin erästä talonpoikaa, joka asui Godössä siinä vuonossa, joka on Salpte[105] nimeltään. Raud oli perin rikas mies, ja hänellä oli monta alustalaista; hän oli mahtava mies, häntä seurasi suuri joukko lappalaisia, niin pian kuin hän tarvitsi heidän apuaan. Raud oli innokas uhraaja ja erittäin taikataitoinen. Hän oli Vaagarin[106] Tore Peuran hyvä ystävä, molemmat olivat mahtavia päälliköitä.
Mutta kun he saivat kuulla, että Olavi kuningas liikkui laivastolla pohjan puolella Haalogalannissa, kokosivat he luokseen suuren sotajoukon, määräsivät laivoja lähetettäviksi ja saivat paljon väkeä. Raudilla oli iso alus, jossa oli kullatut päät; siinä laivassa oli kolmekymmentä väliruumaa,[107] ja se oli suuri samassa suhteessa; myöskin Torella oli iso alus. He suuntasivat laivastonsa etelään Olavi kuningasta vastaan. Mutta hänet kohdatessaan he ryhtyivät taisteluun; siitä sukeusi ankara ottelu, ja siinä syntyi pian suuri mieshukka ja se kääntyi haalöigeille tappioksi; heidän aluksensa raivattiin puhtaiksi, ja sitten heidät valtasi pelko ja kauhu. Silloin Raud soudatti purtensa ulapalle ja käski nostaa purjeen. Raudilla oli aina myötätuuli, minne hyvänsä hän halusi purjehtia, ja se johtui hänen loitsutaidostaan. Lyhintä on sanoa Raudin matkasta, että hän purjehti kotiinsa Godöhön.
Tore pakeni maihin, ja siellä he riensivät pois aluksista. Mutta Olavi kuningas seurasi heitä, ja myöskin hänen miehensä riensivät laivoista ja ajoivat heitä takaa ja surmasivat heidät; olipa taasen kuningas ensimmäisenä, niinkuin aina, milloin sellaista toimitettiin. Hän näki, missä Tore juoksi, ja tämä oli perin nopeajalkainen. Kuningas riensi hänen jälkeensä Vige koiransa seuraamana. Silloin kuningas sanoi: "Vige, ota kiinni Peura!" — Vige juoksi Toren jälkeen ja karkasi häneen kiinni. Toren täytyi pysähtyä. Silloin kuningas lennätti keihäänsä Torea kohti, ja Tore tapaili koiraa miekallaan ja iski siihen ison haavan; mutta samassa tuokiossa lensi kuninkaan keihäs Toren käden alitse tunkeutuen hänen lävitseen ja työntyen ulos toiselta puolen. Siihen Tore heitti henkensä, mutta Vige kannettiin laivoille. Olavi kuningas antoi armon kaikille miehille, jotka sitä pyysivät ja suostuivat ottamaan vastaan kristinuskon.
Olavi kuningas suuntasi laivastonsa pohjoista kohti rannikkoa pitkin ja kastoi kaiken kansan siellä, missä retkeili. Salpteen saavuttuaan hän aikoi lähteä vuonoon Raudia etsimään, mutta vuonoa pitkin pyyhälti ulospäin myrskysää ja kova tuuli, ja kuningas odotti siellä viikon verran, ja sama myrsky kävi vuonosta päin, mutta ulkopuolella oli navakka tuuli purjehtia pohjoiseen pitkin rannikkoa. Niin kuningas purjehti aina Åmdiin asti, ja siellä kaikki kansa alistui kristinuskoon. Sitten hän pyörsi jälleen etelää kohti. Mutta kun saavuttiin Salpteen, raivosi myrskysää ja ankara hyrsky pitkin vuonoa. Kuningas odotti siellä muutamia öitä, mutta sää pysyi samanlaisena. Silloin hän puhui Sigurd piispalle ja kysyi, saattoiko tämä keksiä mitään keinoa sitä vastaan. Piispa sanoi tahtovansa koettaa, antaisiko Jumala apuaan paholaisen vallan voittamiseksi.
Sigurd piispa otti nyt messupukunsa, kävi kuninkaanlaivan keulaan, käski sytyttää kynttilöitä ja kantoi esiin tuohuksia, asetti ristiinnaulitun kuvan keulaan, luki siellä evankelioita ja monta muuta rukousta ja pirskoitti vihkivettä yli koko laivan. Sitten hän kehoitti irroittamaan köydet ja soutamaan vuonoon. Kuningas käski silloin huutaa toisille laivoille, että kaikki soutaisivat hänen jälkeensä. Mutta kun airot alkoivat liikkua Kurjella, niin se eteni vuonoon, eivätkä ne, jotka soutivat, tunteneet vastassaan mitään tuulta; ja sellaiseksi jäi vanaveden ala, että siinä oli aivan tyyntä, mutta hyrsky vihmoi niin tiheänä molemmin puolin, ettei näkynyt tuntureita vuonon kummallakaan sivulla. Niin souti alus toisensa jälkeen tyvenessä, ja he kulkivat siten kaiken päivää ja seuraavan yön ja saapuivat hiukan ennen päivänkoittoa Godöhön. Mutta kun he joutuivat Raudin talon edustalle, kellui hänen suuri aluksensa rannassa. Olavi kuningas kävi heti taloon miehineen, ryntäsi siihen tupaan, missä Raud nukkui, ja hänen miehensä murtivat sen auki ja hyökkäsivät sisään. Silloin Raud joutui vangiksi ja sidottiin, mutta muista miehistä, jotka olivat sisällä, surmattiin muutamia ja toisia vangittiin. Sitten kuninkaan miehet kävivät siihen tupaan, missä Raudin alustalaiset nukkuivat; siellä muutamia surmattiin, toisia sidottiin, toisia piestiin.
Kuningas käski sitten tuoda Raudin eteensä ja kehoitti häntä alistumaan kasteeseen. "Silloin", sanoi kuningas, "en tahdo riistää sinulta omaisuuttasi, vaan rupean kernaammin ystäväksesi, jos taidat siivolla käyttäytyä".
Raud huusi vastaan sanoen, ettei hän koskaan usko Kristukseen, ja haastoi herjasanoja Jumalasta. Kuningas suuttui silloin ja sanoi, että Raud on saava surkean lopun. Sitten kuningas käski ottaa hänet ja sitoa selin salkoon, pistää puupalan hänen hampaittensa väliin ja siten avata suun. Sitten kuningas otatti kyykäärmeen ja pistätti sen hänen suuhunsa; mutta käärme ei tahtonut käydä suuhun, vaan kiemurteli pois, sillä Raud henki vastaan. Silloin kuningas käski ottaa väinönputken ja pistää sen Raudin suuhun, mutta toiset kertovat, että hän otti torvensa ja työnsi sen hänen suuhunsa; siihen tungettiin käärme ja hehkuva rautatanko pistettiin perään. Silloin käärme meni Raudin suuhun ja sitten kaulaan ja kaivoi itselleen tien siitä puhki; niin Raud heitti henkensä.
Olavi kuningas otti sitten ylettömän paljon kulta- ja hopeatavaraa ja muuta irtaimistoa, aseita ja kaikenlaisia kalleuksia; kuningas kastatti kaikki miehet, jotka olivat seuranneet Raudia, mutta ne, jotka eivät suostuneet, hän surmautti tai kidutti heitä. Sitten Olavi kuningas otti sen laivan, joka oli ollut Raudin, ja ohjasi sitä itse, sillä se oli paljoa suurempi ja komeampi alus kuin Kurki; keulassa oli louhikäärmeen pää, mutta perässä koukero ja pyrstö, ja se oli runsaasti silattu. Sitä purtta kuningas nimitti Käärmeeksi, sillä kun purje oli nostettu, niin se näytti louhikäärmeen siiviltä; tämä oli Norjan kaunein alus. Olavi kuningas teki koko sen vuonon kristityksi ja lähti sitten tiehensä etelään päin, ja sillä matkalla tapahtui paljon, niinkuin on kirjoitettu muistiin tarinain mukaan, että peikot ja maahiset ryhtyivät ottelemaan hänen miestensä ja toisinaan hänen itsensäkin kanssa. Mutta me tahdomme ennemmin kirjoittaa niistä tapahtumista, että Olavi kuningas saattoi Norjan kristityksi, tai niistä muista maista, jotka hän johdatti kristinuskoon. Olavi kuningas saapui samana syksynä sotajoukkoineen Trondhjemiin, ohjasi laivastonsa Nidarosiin ja asettui sinne talvimajoihin.
* * * * *
Nyt tahdon lähinnä kirjoituttaa tarinan Islannin miehistä.
Kun Olavi Trygvenpoika oli ollut kaksi talvea Norjan kuninkaana, oleskeli hänen luonaan muuan saksilainen pappi, nimeltään Tangbrand. Hän oli luonteeltaan väkivaltainen ja murhamies, mutta hyvä hengellinen ja ripeä toimissaan; hänen hillittömyytensä vuoksi ei kuningas kuitenkaan halunnut pitää häntä luonaan, vaan antoi hänelle toimeksi lähteä Islantiin kääntämään sitä maata kristinuskoon. Hän sai kauppalaivan ja saapui sillä Islantiin. Tangbrand julisti siellä kristinuskoa, ja hänen sanojaan seuraten moni päällikkö ja heidän väkensä antoivat kastaa itsensä, mutta siellä oli useita, jotka puhuivat häntä vastaan. Torvald Veile ja Veterlide runoilija sepittivät herjauslauluja Tangbrandista, mutta hän tappoi molemmat. Tangbrand viipyi Islannissa kolme talvea ja koitui kolmen miehen surmaksi, ennenkuin lähti pois.
Samana syksynä, jolloin Olavi kuningas palasi pohjan puolesta, niinkuin ennen on kirjoitettu, saapui Islannista Nidarosiin Kjartan; hänen äitinsä isä oli Egil Skallagriminpoika, jota on sanottu lupaavimmaksi niistä miehistä, jotka ovat syntyneet Islannissa. Hänen kerallaan oli monta muutakin päällikköä, ja nämä olivat kaikki pakanoita, niinkuin useat muutkin, toiset mahtavia, toiset eivät. Silloin saapui Islannista myöskin kelpo miehiä, jotka olivat saaneet kasteen Tangbrandilta. Olavi kuningas otti ilolla vastaan Gissur Valkean sekä tämän vävyn Hjalte Skjeggenpojan, jotka olivat kristittyjä, ja he viipyivät hänen luonaan. Mutta ne Islannin miehet, jotka omistivat laivoja ja olivat pakanoita, koettivat päästä purjehtimaan pois, niin pian kuin kuningas saapui kaupunkiin, sillä heille oli kerrottu, että kuningas pakotti kaikki miehet kristinuskoon; mutta sää oli epäsuotuisa ja ajoi heidät takaisin Nidar-saarelle. Nyt kerrottiin Olavi kuninkaalle, että siellä oli islantilaisia muutamilla aluksilla, kaikki pakanoita, ja he aikoivat karttaa kuningasta. Silloin hän lähetti heidän luokseen miehiä kieltäen heitä lähtemästä pois, mutta käski heitä asettumaan kaupungin rantaan; he tekivät niin, mutta eivät kantaneet mitään maihin laivoistaan.
Sitten tuli mikonmessu; sitä kuningas antoi viettää suurellisesti ja laulatti messun juhlallisesti. Islantilaiset tulivat saapuville ja kuuntelivat kaunista laulua ja kellonsoittoa. Mutta kun he palasivat laivoilleen, kertoi kukin, mitä hän ajatteli kristittyjen menoista. Kjartan ylisti niitä, mutta useimmat muut moittivat. Mutta totta on, niinkuin sanotaan, että "monta on kuninkaalla korvaa": se kerrottiin kuninkaalle. Silloin hän lähetti heti samana päivänä erään miehen Kjartania noutamaan ja kutsutti hänet luokseen. Kjartan lähti muutamain miesten kera kuninkaan puheille; tämä otti hänet suopeasti vastaan. Kjartan oli miesten rotevimpia ja komeimpia ja taitava puheissaan. Mutta kun kuningas ja hän olivat haastelleet muutamia sanoja keskenään, kehoitti kuningas Kjartania ottamaan vastaan kristinuskon. Kjartan sanoo, ettei tahdo evätä sitä, jos saa kuninkaan ystävyyden. Kuningas lupaa hänelle täyden ystävyytensä, ja tästä he nyt sopivat keskenään. Seuraavana päivänä Kjartan kastettiin ja Bolle Torlakinpoika, hänen sukulaisensa, ja koko heidän seurueensa; Kjartan ja Bolle olivat kuninkaan kesteinä, niin kauan kuin kantoivat valkoisia vaatteita,[108] ja kuningas oli perin suopea heitä kohtaan.
Olavi kuningas asteli eräänä päivänä rantakujalla, mutta muutamia miehiä tuli häntä vastaan, ja se, joka etumaisena kulki, tervehti kuningasta. Kuningas tiedusteli tältä mieheltä hänen nimeään; hän nimitti itseään Halfrödiksi. Silloin kuningas virkkoi:
"Oletko runoilija?"
"Osaan runoja sepittää", tämä sanoo.
Sitten kuningas puhui: "Varmaankin otat vastaan kristinuskon ja rupeat sitten minun miehekseni?"
Hän vastaa: "Ehdon tahdon panna sille, että annan kastaa itseni, — jos sinä, kuningas, itse viet minut kastettavaksi; yhdeltäkään toiselta mieheltä en ota sitä vastaan."
"Sen teen", vastaa kuningas. Sitten Halfröd kastettiin, ja kuningas vei hänet kasteelle. Nyt kuningas kysyi Halfrödiltä:
"Tahdotko nyt ruveta minun miehekseni?"
Halfröd vastaa: "Olin ennen Haakon jaarlin miehiä; nyt en tahdo ruveta avuksi sinulle enkä kenellekään toiselle päällikölle, ellet lupaa, ettei minulle tapahdu sellaista, että karkoitat minut luotasi."
"Niin on minulle kerrottu, Halfröd", sanoo kuningas, "että sinä et ole niin viisas ja älykäs, ettei voi odottaa sinun tekevän sellaista, jota en millään muotoa siedä".
"Surmaa minut sitten", virkkaa Halfröd.
Kuningas haastoi: "Sinä olet juonikko-runoilija,[109] mutta minun mieheni sinun pitää nyt olla."
Halfröd vastaa: "Mitä annat, kuningas, minulle ristilahjaksi, jos minun pitää käyttää Juonikko-runoilijan nimeä?"
Kuningas antoi hänelle miekan, mutta se oli ilman huotraa. Kuningas sanoi: "Sepitä nyt runo miekasta ja anna 'miekan' soida joka säkeessä."
Halfröd lauloi:
Yksi on miekka, mi miehen miekkarikkaaksi muutti; miekkain mittelijälle miekkoja kosolta karttuu.
Ei miekan puutetta synny — vastaan ma kolmea miekkaa miekkain herra, jos huotran miekalleni ma saisin.
Silloin kuningas antoi hänelle huotran. Halfrödin runoista otamme tietoja ja todisteita siihen, mitä on kerrottu kuningas Olavi Trygvenpojasta.
Tänä samana syksynä saapui Tangbrand pappi Islannista Olavi kuninkaan luo ja kertoi, ettei hänen retkensä ollut onnistunut; hän sanoi, että islantilaiset olivat häntä herjanneet ja muutamat tahtoivat hänet surmata, ja arveli, ettei ollut odotettavissa sen maan rupeavan kristityksi. Olavi kuningas kiivastui ja vihastui niin silmittömästi, että kutsutti koolle kaikki islantilaiset, jotka olivat kaupungissa, ja sanoi sitten, että heidät surmattaisiin kaikki. Mutta Kjartan ja Gissur ja Hjalte sekä toiset, jotka olivat silloin ottaneet vastaan kristinuskon, kävivät hänen luokseen ja sanoivat:
"Et suinkaan sinä, kuningas, aio syödä sanaasi, sillä sinä sanot, ettei yksikään mies ole voinut tehdä niin paljoa saattaakseen sinut suuttumaan, ettet antaisi heille anteeksi, kun he suostuvat kastettaviksi ja luopuvat pakanuudesta. Nyt tahtovat kaikki Islannin miehet, jotka ovat täällä, kastattaa itsensä, mutta kyllä kai me keksimme keinon siihen, että kristinusko voittaa alaa Islannissa; täällä on monta mahtimiesten poikaa Islannista, ja heidän isänsä tukevat varmaankin hyvin sitä asiaa. Mutta Tangbrand käyttäytyi siellä, niinkuin täällä teidänkin luonanne, ylimielisesti ja surmasi miehiä, eikä sikäläinen kansa sietänyt sellaista."
Silloin kuningas kallisti korvansa näille puheille; nyt kastettiin kaikki islantilaiset, jotka olivat siellä. Sittemmin Olavi kuningas lähetti Islantiin Gissur Valkean ja Hjalte Skjeggenpojan saattamaan sen maan kristityksi ja antoi heille mukaan erään papin nimeltä Tormod ja muita hengellisiä, mutta pidätti luonaan panttivankeina neljä Islannin miestä, jotka olivat hänen mielestään mainioimpia. Ja niin kerrotaan Gissurin ja Hjalten matkasta, että he saapuivat Islantiin ennen altingia ja lähtivät käräjille, ja niillä käräjillä määrättiin kristinusko laiksi Islannissa, ja sinä kesänä kastettiin kaikki kansa.
Leiv, Puna-Eirikin poika, hänen joka ensimmäisenä asutti Grönlannin, oli eräänä kesänä saapunut Norjaan. Hän lähti Olavi kuninkaan luo ja otti vastaan kristinuskon. Sitten Olavi kuningas lähetti Leiv Eirikinpojan Grönlantiin levittämään oikeata oppia. Hän otti merellä laivamiehistön, joka ajelehti avutonna hylyllä, ja sitten hän löysi Viinimaan[110] ja saapui samana kesänä Grönlantiin asettuen Brattalidiin isänsä Eirikin luo. Sen jälkeen Leiviä sanottiin "onnekkaaksi", mutta hänen isänsä Eirik arveli, että ne kaksi seikkaa tasoittivat toisensa, että Leiv oli pelastanut laivamiehistön ja että hän oli toimittanut Grönlantiin "tuhontuojan", nimittäin papin.
* * * * *
Olavi kuningas oli joka suhteessa Norjan suurin urheilija niistä, joista on olemassa kertomuksia; hän oli väkevämpi ja kätevämpi kuin yksikään toinen, ja siitä on monta tarinaa kirjoitettu. Yksi on se, että hän nousi Smalsarhornille[111] ja kiinnitti kilpensä vuoren huipulle, ja toinen se, että hän auttoi henkivartijaansa, joka oli edellä kiivennyt vuorelle, niin ettei voinut päästä ylös eikä alas; mutta kuningas kävi hänen luokseen ja kantoi hänet kainalossaan alas tasangolle. Olavi kuningas astui airoja pitkin laidan ulkopuolitse, kun hänen miehensä soutivat Käärmettä, ja hän kisaili kolmella miekalla, niin että yksi oli aina ilmassa, ja hän sai aina kiinni kädensijasta. Hän iski yhtä voimakkaasti kummallakin kädellä ja lennätti kaksi keihästä samalla haavaa. Olavi kuningas oli miesten iloisimpia ja perin hilpeä, leppeä ja alentuvainen, erittäin kiivas kaikissa asioissa, hyvin antelias ja huomattava ympäristössään, muita urhoollisempi taistelussa, mutta sangen julma, kun oli vihoissaan, ja vihollisiaan hän kidutti kovin: muutamia hän poltatti tulessa, toisia jätti hurjien koirien revittäviksi, toisia käski silpoa tai heitätti alas korkeilta vuorilta. Näistä syistä hänen ystävänsä olivat hänelle hartaasti uskolliset, mutta viholliset häntä pelkäsivät; hänen menestyksensä oli suuri siitä syystä, että toiset noudattivat hänen tahtoaan rakkaudesta ja ystävyydestä, mutta toiset pelosta.
Haalogalannista palattuaan Olavi kuningas rakennutti Laden luona suuren laivan, joka oli paljoa isompi kuin toiset alukset, joita silloin oli maassa; ja siellä on vielä alustahirret, joten sen voi nähdä. Torberg Lovenlyöjä oli nimeltään se mies, joka oli laivan runkoseppänä; mutta siellä oli työssä myöskin monta muuta miestä, muutamat puita kaatamassa, toiset niitä veistämässä, toiset nauloja iskemässä, toiset hirsiä kuljettamassa. Kaikki tarpeet olivat tarkoin valitut. Laiva oli sekä pitkä että leveä ja suurista hirsistä, ja siinä oli korkeat laidat.
Mutta kun alukseen laadittiin ulkolaudoitusta, sai Torberg välttämättömän asian lähteä kotitaloonsa, ja siellä hän viipyi varsin kauan. Ja kun hän palasi, oli laiva jo valmiiksi veistetty. Kuningas lähti heti illalla ja Torberg hänen kerallaan katsomaan, kuinka alus oli tehty, ja silloin sanoi jokainen, ettei konsanaan ollut nähty niin suurta tai niin kaunista sotapurtta. Kuningas palasi sitten kaupunkiin. Mutta varhain seuraavana aamuna hän saapui jälleen laivalle ja Torberg hänen mukanaan; sinne olivat sepät tulleet aiemmin, ja kaikki seisoivat toimettomina. Kuningas kysyi, miksi he niin menettelivät. He vastasivat, että laiva oli hakattu pilalle, ja joku lienee käynyt keulasta takasillalle asti iskien partaaseen loven toisensa jälkeen. Kuningas astui silloin luo ja näki sen todeksi ja sanoi heti valalla vannoen, että se mies oli kuoleman oma, jos kuningas saisi tietää, kuka kateudesta oli vahingoittanut purtta; "mutta se, joka tämän voi minulle sanoa, saa suuren palkan". Silloin virkkaa Torberg:
"Minä saatan sanoa teille, kuningas, kuka on tehnyt tämän työn."
"En voikaan odottaa keneltäkään paremmin kuin sinulta", sanoo kuningas, "että hänen onnistuisi päästä selville siitä ja sanoa se minulle".
"Minä tahdon sanoa teille, kuningas", hän virkkaa, "kuka tämän on tehnyt — sen olen minä tehnyt".
Silloin kuningas lausuu: "Sitten sinun on sovitettava se niin, että se on yhtä hyvä kuin ennenkin; siitä riippuu sinun henkesi."
Tämän jälkeen Torberg kävi käsiksi ja hakkasi partaan niin, että kaikki lovet hävisivät. Kuningas sanoi silloin — ja kaikki muutkin — että laiva oli paljoa kauniimpi siltä laidalta, mistä Torberg oli hakannut; pyysipä nyt kuningas häntä tekemään niin molemmilla laidoilla ja kiitti häntä suuresti siitä. Niin Torbergista tuli laivan pääseppä, kunnes se oli täysin valmiina. Se oli sotapursi ja laadittu samantapaiseksi kuin Käärme, jonka kuningas oli tuonut mukanaan Haalogalannista; mutta uusi alus oli paljoa isompi ja kaikissa suhteissa huolellisemmin rakennettu. Tätä hän nimitti Suur-Käärmeeksi, mutta toista Pikku-Käärmeeksi. Suur-Käärmeessä oli neljäneljättä osastoa. Pää ja koukku olivat kauttaaltaan kullatut, ja partaat olivat yhtä korkeat kuin merialuksissa. Tämä on Norjan laivoista se, joka on ollut rakennettu parhaiten ja suurimmilla kustannuksilla.
* * * * *
Tanskan kuninkaalla Svein Kaksiparralla oli puolisona Gunhild, vendiläiskuninkaan Burislavin tytär. Mutta niinä vuosina, joista nyt on kerrottu, tapahtui, että kuningatar Gunhild sairastui ja kuoli,[112] ja vähää myöhemmin Svein kuningas sai puolisokseen Sigrid Ylpeän, Ruotsin kuninkaan Olavin äidin. Mutta Eirik jaarli Haakoninpoika ja hänen veljensä ja moni muu sukulainen olivat lähteneet Norjasta Olavi kuningasta pakoon, ja heidät oli otettu hyvin vastaan sekä Svitjodissa että Tanskassa. Eirik jaarli sai sitten vaimokseen Gydan, Svein kuninkaan tyttären, ja tämän sukulaisuuden vuoksi syntyi nyt suuri ystävyys Ruotsin ja Tanskan kuninkaiden sekä Eirik jaarlin kesken.
Vendiläiskuningas Burislav[113] valitti vävylleen Sigvalde jaarlille, että se sopimus oli rikottu, minkä jaarli oli laatinut kuningas Burislavin ja Svein kuninkaan kesken. Kuningas Burislavin oli määrä saada Tyre Haraldintytär, Svein kuninkaan sisar; mutta se avioliitto ei ollut edistynyt, sillä Tyre kieltäysi jyrkästi menemästä naimisiin pakanallisen ja vanhan miehen kanssa. Nyt kuningas Burislav sanoo jaarlille, että hän aikoo vaatia sopimusta täytettäväksi, ja pyytää jaarlia lähtemään Tanskaan ja tuomaan Tyre-kuningattaren hänen luokseen. Sigvalde jaarli ei kieltäytynyt siitä matkasta, vaan lähti Svein kuninkaan luo ja esitti tämän asian hänelle; puheillaan Sigvalde jaarli pääsi niin pitkälle, että Svein kuningas jätti sisarensa Tyren hänen haltuunsa; Tyren mukana seurasi muutamia naisia sekä hänen kasvatusisänsä, jonka nimi oli Åssur Agenpoika, mahtava mies, sekä muutamia muita miehiä. Kuningas ja jaarli sopivat siitä, että ne maatilat Vendinmaassa, mitkä kuningatar Gunhild oli omistanut, ne saisi nyt Tyre sekä sitä paitsi muita suuria maita huomenlahjaksi.
Tyre itki katkerasti ja lähti vastahakoisesti matkalle. Mutta kun hän ja jaarli olivat tulleet Vendinmaahan, valmisti kuningas Burislav häät ja sai kuningatar Tyren. Mutta niin kauan kuin tämä oli pakanain parissa, ei hän tahtonut ottaa vastaan ruokaa eikä juomaa heiltä, ja näin kävi seitsemänä yönä. Sitten tapahtui eräänä yönä, että kuningatar Tyre ja Åssur pakenivat pimeässä metsään. Lyhintä on sanoa heidän matkastaan, että he saapuivat Tanskaan; mutta Tyre ei uskalla millään muotoa jäädä sinne, koska tietää, että jos hänen veljensä Svein kuningas saa kuulla hänen olevan siellä, niin tämä lähettää hänet heti takaisin Vendinmaahan. Niin he kulkevat kaikkialla salassa, kunnes pääsevät Norjaan. Tyre ei keskeyttänyt matkaansa, ennenkuin he tulivat Olavi kuninkaan luo; tämä otti heidät suopeasti vastaan, ja heitä kohdeltiin siellä hyvin.
Tyre kertoo kuninkaalle kaiken tukalasta asemastaan ja pyytää häneltä neuvoa ja turvaa hänen valtakunnassaan. Tyre oli taitavasanainen nainen, ja kuningas mielistyi suuresti hänen puheeseensa; hän näki, että Tyre oli kaunis, ja hänen mieleensä johtuu, että tämä saattaa olla hyvä avioliitto; hän suuntaa puheen tähän ja kysyy, tahtooko Tyre mennä naimisiin hänen kanssaan. Mutta sellainen kuin tämän asema nyt oli, näytti hänestä vaikealta suoriutua siitä; ja toisaalta hän huomasi, kuinka edullinen avioliitto tämä oli, kun hän saisi niin kuuluisan kuninkaan, ja niin hän pyysi Olavia päättämään hänen puolestaan. Ja kun tästä oli puhuttu, sai Olavi kuningas Tyren. Nämä häät vietettiin syksyllä, kun kuningas oli palannut Haalogalannista. Olavi kuningas ja Tyre oleskelivat talven Nidarosissa.
Mutta keväällä Tyre kuningatar valitti usein Olavi kuninkaalle ja itki katkerasti sitä, että hänellä oli niin suuria maatiloja Vendinmaassa, mutta ei omaisuutta siinä maassa, niinkuin kuningattarille oli sopivaa. Väliin hän pyysi kaunein sanoin kuningasta hankkimaan hänen omaisuutensa ja sanoi kuningas Burislavin ja Olavi kuninkaan olevan niin hyviä ystäviä, että heti kun he toisensa tapaisivat, kuningas antaisi kyllä Olaville kaiken, mitä tämä pyytäisi. Mutta kun Olavi kuninkaan ystävät saivat kuulla tämän puheen, varoittivat kaikki häntä siitä matkasta.
Niin kerrotaan, että eräänä päivänä varhain keväällä kuningas asteli rantakujaa pitkin; mutta turulla häntä vastaan tuli muuan mies kantaen väinönputkia, jotka olivat merkillisen suuria siihen vuodenaikaan. Kuningas otti ison väinönputken käteensä ja kävi Tyre kuningattaren asuntoon. Tyre istui tuvassa itkien, kun hän astui sisään. Kuningas sanoi:
"Kas tässä tuon sinulle ison väinönputken."
Tyre löi sen luotaan kädellään ja virkkoi:
"Suurempia lahjoja antoi Harald Gorminpoika, mutta vähemmän hän pelkäsikin lähteä maasta omaisuuttaan hakemaan, ja se osoittautui todeksi, kun hän saapui tänne Norjaan ja hävitti suurimman osan tätä maata ja valtasi kaiken veroineen ja maksuineen; mutta sinä et uskalla kulkea Tanskan kautta minun veljeni, Svein kuninkaan tähden."
Olavi kuningas hypähti pystyyn näistä sanoista ja huusi kuuluvasti ja vannoi valalla:
"Minä en milloinkaan pelkää sinun veljeäsi, Svein kuningasta, ja jos me toisemme tapaamme, silloin hänen on väistyminen."
Olavi kuningas kuulutti vähää myöhemmin käräjät kaupunkiin. Hän teki silloin tiettäväksi rahvaalle, että halusi saada kesäksi sotaväkeä ja määrätyn luvun sekä laivoja että miehiä joka fylkestä; hän sanoi, kuinka monta alusta halusi siitä vuonosta. Sitten hän lähettää viestejä sekä etelään että pohjaan ja kutsuttaa miehiä koolle. Olavi kuningas antaa nyt laskea vesille Suur-Käärmeen ja kaikki toiset laivat, sekä isot että pienet; itse hän ohjasi Suur-Käärmettä. Ja kun miehiä otettiin miehistöksi, toimitettiin valinta niin tarkoin, ettei Suur-Käärmeellä saanut olla ainoatakaan kuuttakymmentä vuotta vanhempaa tai kahtakymmentä nuorempaa; kaikki olivat erikoisesti valitut väkevyyden ja rohkeuden perusteella. Siihen otettiin ensinnä Olavi kuninkaan henkivartijat, sillä sellaisiksi valittiin sekä oman maan että ulkolaisista miehistä kaikki ne, jotka olivat voimakkaimpia ja urheimpia. Niin miehet puhuivat, että ne, jotka Suur-Käärmeeseen valittiin, olivat yhtä paljon yläpuolella kaikkia muita miehiä komeudessa, väkevyydessä ja uljuudessa, kuin Suur-Käärme kohosi toisia aluksia korkeammalle. Torkel Nevja, kuninkaan veli, ohjasi Pikku-Käärmettä, Torkel Dyrdel ja Jostein, kuninkaan veljet, saivat Kurjen, ja molemmilla aluksilla oli perin hyvä miehistö. Yksitoista suurpurtta Olavi kuningas vei Trondhjemistä ja sen lisäksi kaksikymmentuhtoisia sekä pienempiä aluksia.
Olavi kuningas purjehti laivastoineen etelään päin rannikkoa pitkin; silloin pyrki hänen luokseen useita ystäviä, niitä suurmiehiä, jotka olivat valmiit lähtemään retkelle kuninkaan kanssa. Ensimmäinen heistä oli hänen lankonsa Erling Skjalginpoika, ja hänellä oli suuri skeidinsä;[114] siinä oli kolmekymmentä osastoa, ja se oli hyvin varustettu. Tulivat kuninkaan luo myöskin hänen vävynsä Hyrning ja Torgeir, ja kumpikin ohjasi isoa laivaa. Moni muu mahtimies seurasi häntä; hänellä oli maasta lähtiessään kuusikymmentä suuralusta. Olavi kuningas purjehti etelään Tanskan ohi Juutinrauman kautta, ja tällä matkalla hän saapui Vendinmaahan, haluten tavata kuningas Burislavin, ja he kohtasivat toisensa. He puhuivat siitä omaisuudesta, jota Olavi vaati itselleen, ja kaikki keskustelut kävivät rauhallisesti, ja nyt järjestettiin täysin ne vaatimukset, mitkä Olavi kuningas arveli itsellään olevan siellä. Hän viipyi siellä kauan sinä kesänä ja tapasi useita ystäviään.
Kuningas Svein Kaksiparta oli silloin naimisissa Sigrid Ylpeän kanssa, niinkuin ennen on kirjoitettu. Sigrid oli Olavi kuninkaan suurin vihollinen ja piti syynä sitä, että tämä oli rikkonut sopimuksensa ja lyönyt häntä kasvoihin. Hän yllytti kovin Svein kuningasta ryhtymään taisteluun kuningas Olavi Trygvenpoikaa vastaan ja sanoi siinä olevan kyllin syytä Olavi kuningasta vastaan, että tämä oli nainut hänen sisarensa Tyren "ilman sinun suostumustasi, eivätkä sinun esi-isäsi olisi sellaista sietäneet". Moisia sanoja Sigrid kuningatar käytti usein ja pääsi puheillaan niin pitkälle, että Svein kuningas oli täysin halukas neuvottelemaan tästä. Ja varhain keväällä kuningas Svein lähetti miehiä Svitjodiin svealaisten Olavi kuninkaan, vävynsä, sekä Eirik jaarlin luo ja käski sanoa heille, että Norjan Olavi kuningas oli liikkeellä sotajoukkoineen aikoen kesällä lähteä Vendinmaahan. Sellainen viesti seurasi mukana, että svealaisten kuninkaan ja jaarlin pitäisi kerätä laivastonsa ja lähteä Svein kuningasta tapaamaan, ja sitten he ryhtyisivät kaikki yhdessä taistelemaan Olavi kuningasta vastaan. Mutta Svean kuningas ja Eirik jaarli olivat täysin valmiit tähän retkeen ja kokosivat suuren laivaston Sveanmaahan; sillä he lähtivät Tanskaan ja saapuivat sinne niihin aikoihin, jolloin kuningas Olavi Trygvenpoika oli purjehtinut itään. Svean kuningas ja Eirik jaarli kävivät Tanskan kuningasta kohtaamaan, ja heillä oli nyt yhteensä määrätön laivasto.
Annettuaan sotajoukolle käskyn kokoontua Svein kuningas lähetti Sigvalde jaarlin Vendinmaahan vakoilemaan kuningas Olavi Trygvenpojan retkeä ja sommittelemaan siten, että Svein kuningas ja toiset pääsisivät tapaamaan Olavi kuninkaan. Lähti nyt Sigvalde matkalle ja saapui Vendinmaahan, purjehti Jomsborgiin ja sitten kuningas Olavi Trygvenpojan luo. He olivat usein ystävällisissä puheissa keskenään, ja jaarli saavutti kuninkaan suosion mitä suurimmassa määrin; jaarlin puoliso Astrid, Burislav kuninkaan tytär, oli Olavi kuninkaan hyvä ystävä, enimmäkseen heidän entisen lankoutensa vuoksi, koska Olavi kuninkaalla oli ollut puolisona hänen sisarensa Geira. Sigvalde jaarli oli viisas ja neuvokas mies, ja jouduttuaan keskustelemaan Olavi kuninkaan kanssa hän viivästytti suuresti tämän paluuta Itämailta ja keksi siihen monta erilaista keinoa. Mutta Olavi kuninkaan miehet ilmaisivat olevansa varsin tyytymättömiä siihen ja halusivat suuresti päästä kotiin, koska he olivat lähtökunnossa ja tuuli puhalsi suotuisasti. Sigvalde jaarli sai Tanskasta salaviestin, että nyt olivat Tanskan ja Svean kuninkaat sekä Eirik jaarli saapuneet yhteen sekä aikoivat purjehtia itään päin Vendinmaan rannikolle ja olivat sopineet, että odottavat Olavi kuningasta sen saaren luona, jonka nimi on Svåld,[115] sekä että jaarli toimittaa niin, että he siellä tapaavat Olavi kuninkaan.
Silloin ennätti Vendinmaahan epävarma huhu, että Tanskan Svein kuninkaalla oli sotajoukko liikkeellä, ja pian alettiin puhua, että varmaankin hän aikoi kohdata Olavi kuninkaan. Mutta Sigvalde jaarli virkkaa kuninkaalle:
"Ei Svein kuninkaalla liene aikomusta antautua taistelemaan teitä vastaan pelkästään tanskalaisten sotajoukolla, teillä kun on niin suuri laivasto. Mutta jos teitä epäilyttää, että matkalla on vainoa odotettavissa, niin saatan teitä miehineni, ja ennen sitä kyllä pidettiin hyvänä tukena, kun jomsviikingit seurasivat päälliköitä; minä saatan sinua yhdellätoista hyvin varustetulla aluksella."
Kuningas otti tämän tarjouksen vastaan. Tuuli oli silloin lievä, mutta suotuisa; kuningas antoi irroittaa laivaston ja puhaltaa lähtömerkin. Kohottivat nyt miehet purjeensa, ja kaikki pikkualukset kulkivat nopeammin, ja he laskivat ulos merelle. Mutta jaarli purjehti lähellä kuninkaanlaivaa ja huusi sinne kehoittaen kuningasta seuraamaan hänen jälkiään: "Minä tiedän tarkoin", hän sanoo, "missä väylä on syvin saarten salmissa".
Niin jaarli purjehti edellä aluksineen — hänellä oli yksitoista laivaa — ja kuningas purjehti lähellä suuraluksineen — niitä oli myöskin yksitoista — mutta koko muu laivasto laski ulos merelle. Mutta Sigvalde jaarlin purjehtiessa Svåldiin souti muuan pursi häntä vastaan. Siitä ilmoitettiin jaarlille, että Tanskan kuninkaan laivasto oli satamassa aivan heidän edessään. Silloin jaarli antoi laskea purjeet, ja he soutivat saaren suojaan.
Tanskan Svein kuningas, Olavi svealaisten kuningas ja Eirik jaarli olivat siellä laivastoineen; silloin oli kaunis sää ja kirkas auringonpaiste. Kaikki päälliköt kävivät nyt saarelle suuren seurueen kera ja näkivät, että merellä purjehti yhdessä paljon laivoja. Ja nyt he huomaavat perin suuren ja komean aluksen purjehtivan; silloin virkkoivat molemmat kuninkaat: "Tämä on suuri ja harvinaisen kaunis laiva, tämä voi olla Suur-Käärme."
Eirik jaarli vastaa sanoen: "Ei ole tämä Suur-Käärme."
Ja niin oli, kuin hän sanoi. Sen purren omisti Gimsarin Eindride. Vähäistä myöhemmin he näkivät toisen laivan purjehtivan, ja se oli edellistä paljoa suurempi. Silloin puhui Svein kuningas: "Arkapa onkin Olavi Trygvenpoika; ei hän uskalla purjehtia pää-keulaisella purrella".[116]
Silloin sanoo Eirik jaarli: "Ei tämä ole kuninkaan laiva; tämän aluksen ja purjeen tunnen, sillä purje on juomuinen; sitä alusta ohjaa Erling Skjalginpoika. Antaa heidän purjehtia; parempi on meille, että tämä alus puuttuu Olavin laivastosta, kuin että se on siinä niin hyvin varustettuna."
Hetkistä myöhemmin he näkivät ja tunsivat Sigvalde jaarlin laivat, jotka kääntyivät sinne saarta kohti. Sitten he huomasivat kolmen aluksen purjehtivan, ja niistä yksi oli suuri. Silloin Svein kuningas puhui käskien heitä käymään aluksiinsa; hän sanoo, että siellä purjehtii Suuri-Käärme. Eirik jaarli lausuu:
"Heillä on monta muutakin suurta ja komeata alusta paitsi Suur-Käärme; odottakaamme vielä."
Silloin sanoivat useat miehet: "Ei tahdo Eirik jaarli nyt taistella ja kostaa isänsä surmaa. Tämä on suuri häpeä, niin että siitä puhutaan kautta kaikkien maiden, jos me odotamme täällä niin suurella laivastolla ja Olavi kuningas purjehtii merelle aivan meidän ohitsemme."
Mutta puheltuaan tästä tuokion he näkivät neljän aluksen purjehtivan, ja yksi niistä oli perin suuri ja kullalla koristettu. Nyt Svein kuningas nousi ja sanoi:
"Korkealla on Käärme kantava minua tänä iltana; sitä minä ohjaan itse."
Silloin huusi moni, että Käärme oli mahtavan suuri ja kaunis laiva, ja ihana työ oli teettää sellainen alus. Mutta Eirik jaarli virkkoi niin kovaa, että muutamat sen kuulivat:
"Vaikk'ei Olavi kuninkaalla olisikaan suurempaa alusta, niin ei Svein kuningas sittenkään saisi konsanaan sitä häneltä pelkästään Tanskan laivaston avulla."
Nyt väki kävi aluksiin ja irroitti köydet. Mutta päällikköjen puhuessa keskenään siitä, mitä nyt on kerrottu, he näkivät kolmen perin suuren laivan purjehtivan ja viimeisenä neljännen, ja se oli Suur-Käärme. Mutta niistä suurista aluksista, jotka olivat edellä purjehtineet ja joita he olivat luulleet Suur-Käärmeeksi, oli ensimmäinen Kurki ja viimeinen Pikku-Käärme. Suur-Käärmeen nähdessään kaikki arvasivat — eikä kukaan väittänyt vastaan — että siellä taisi Olavi Trygvenpoika purjehtia. He astuivat nyt laivoihin ja valmistausivat soutamaan vastaan. Sellainen oli sopimus päälliköiden, Svein kuninkaan, Olavi kuninkaan ja Eirik jaarlin kesken, että kukin heistä valtaisi kolmanneksen Norjaa, jos surmaisivat Olavi kuninkaan; mutta se päälliköistä, joka ensimmäisenä nousisi Käärmeeseen, saisi kaiken sen saaliin, mikä sieltä otettiin, ja jokainen saisi ne alukset, mitkä hän itse raivaisi puhtaiksi. Eirik jaarlilla oli varsin suuri partaniekka,[117] jota hän oli tottunut käyttämään viikinkiretkillä; siinä oli "partaa" ylinnä kummassakin keulassa, mutta alapuolella paksu rautalevy, joka oli yhtä leveä kuin "parta" ja ulottui aina vesirajaan asti.
Sigvalde Jaarlin ja hänen miehiensä soutaessa näkivät Torkel Dyrdel Kurjesta ja myöskin häntä seuraavien alusten perämiehet, että jaarli ohjasi laivansa saarta kohti. Silloin hekin laskivat purjeensa, sontivat heidän jälkeensä ja huusivat tiedustellen, miksi he niin tekivät. Jaarli sanoi tahtovansa odottaa Olavi kuningasta: "Näyttää siltä, että tässä on tappelu tulossa." He antoivat silloin alusten lipua, kunnes Torkel Nevja tuli Pikku-Käärmeelle ja hänen kerallaan kolme muuta purtta, ja sama uutinen kerrottiin heillekin. Nyt hekin laskivat purjeensa, antoivat laivainsa pysähtyä ja odottivat Olavi kuningasta.
Ja kun kuningas purjehti saarta kohti, souti koko vainolaislaivasto ulos salmeen heidän tielleen. Mutta sen nähdessään miehet pyysivät kuningasta purjehtimaan pois ja karttamaan taistelua niin suuren joukon kanssa. Olavi kuningas vastasi kaikuvasti seisoessaan peräsillalla:
"Laskekaa purje; eivät minun mieheni saa ajatella pakoa; taistelua en ole koskaan karttanut. Jumala päättäköön hengestäni, mutta pakoon en milloinkaan lähde." Ja niin tehtiin kuin kuningas käski.
Olavi kuningas toitotutti kaikki aluksensa kokoon. Kuninkaan pursi oli keskellä laivastoa, ja sen toisella puolella oli Pikku-Käärme, toisella Kurki. Mutta ryhtyessään liittämään laivoja toisiinsa miehet sitoivat yhteen Suur-Käärmeen ja Pikku-Käärmeen keulat. Kuningas huomasi tämän, hän huusi kuuluvasti ja käski asettaa ison aluksen kauemmaksi eteenpäin, ettei se jäisi takimmaiseksi kaikista laivoista. Silloin vastaa Puna-Hukka:
"Jos meidän on sovitettava Käärme niin paljoa edemmäksi kuin se on toisia aluksia pitempi, niin käy työ tänään ylen ankaraksi keulapartailla."
Kuningas virkkaa: "Enpä tietänyt, että minulla on keulamiesten joukossa hukka, jota jänistää".[118]
Hukka vastaa: "Älä käännä siellä sillalla selkääsi sen enempää kuin minä keulaa puolustaessani."
Kuninkaalla oli kädessään jousi, hän sovitti vasaman jänteeseen ja tähtäsi sen Hukkaa kohti. Tämä huusi silloin:
"Ammu toisaanne, kuningas, missä nuoliasi paremmin tarvitaan; minkä teen, sen teen sinun tähtesi."
Olavi kuningas seisoi Käärmeen sillalla ylempänä muita. Hänellä oli kultainen kilpi ja kullalla silattu kypärä, ja hänet erotti helposti muista miehistä; hänellä oli lyhyt punainen nuttu rautapaidan päällä. Mutta nähdessään, että vihollisjoukot jakaantuivat ja päälliköiden kohdalle kohotettiin viirejä, hän kysyi: "Kuka on sen joukon johtaja, joka on juuri meitä vastapäätä?"
Hänelle sanottiin, että siellä oli kuningas Svein Kaksiparta tanskalaisineen. Kuningas vastaa:
"Niitä raukkoja emme pelkää, ei ole tanskalaisissa miehuutta. Mutta ketä päällikköä seuraavat ne viirit, jotka liehuvat oikealla sivustalla?"
Hänelle sanottiin, että siellä on kuningas Olavi svealaisineen. Olavi kuningas virkkaa:
"Parempi olisi svealaisten istua kotosalla uhrikuppejaan nuolemassa kuin nousta Käärmeeseen teidän aseittenne tutkaimitse. Mutta ken omistaa nuo isot alukset, jotka ovat tuolla tanskalaisten alahangan puolella?"