Vaikka nuori tyttö oli maannut hyvin koko yön, näytti hän kuitenkin kalpealta. Pidätetty tuska näkyi hänen kasvoillaan ja ilmeni katseessaan.
- Oi, mikä onni, että saan vielä nähdä sinut kapteeni, huudahti hän, huomattuaan Banjalukin. — Minä jo pelkäsin, että tulisit olemaan kauvan poissa ja että väkesi, joka ei tiennyt sinun aikeestasi minun suhteeni, pitäisi minua täällä ja kohtelisi kuten vankia.
- Sinä et suinkaan ole vanki, vastasi hänelle mustain vuorten herra, ihastuksella katsellen hänen kasvojensa puhtaita piirteitä ja koko hänen vartaloansa — sinä olet vapaa ja voit mennä, minne haluat.
- Minä tiedän, Genia von Sandorf, ettet sinä petä minua, sinä et ole niin kiittämätön, että ilmoittaisit hänen vainoojillensa ja vihamiehillensä sen miehen, joka on tänä yönä osoittanut sinulle vierasvaraisuutta.
- Niin totta kuin Jumala minua auttakoon, huudahti Genia, ei se koskaan johdu mieleenikään. Sinä armahdit minua, kun avuttomana jouduin sinun miestesi käsiin ja sinä olet käyttäytynyt minua kohtaan kuten gentlemanni, Demeter Banjaluki, enkä koskaan petä sinun luottamustasi.
Mutta päästä minut nyt lapsen kanssa vapauteen. Minä palaan kotiin vanhempieni luo, jotka levottomina ikävöiden minua odottavat Wienissä, isäni luo, joka rakastaa minua, tytärtänsä, enemmän kuin mitään muuta ja on varmaan hyvin levoton minun tähteni.
Minä otan pikku Milanan mukaani, sillä minä tiedän, että vanhempani eivät aja pois lasta, vaan pitävät hänet rakkaana ja antavat minun kasvattaa hänet, kuin olisi hän oma lapseni.
- Sinä olet jalo tyttö, Genia von Sandorf, huudahti Demeter Banjaluki — ja minä sanoisin, että sinulle täytyy käydä oikein, oikein hyvin elämässä, jos minä uskoisin löytyvän oikeuden mukaista palkintoa siitä hyvästä mitä me teemme.
Mutta ennenkuin eroat minusta, niin syö aamiainen seurassani, sillä tie Belgradiin on pitkä ja joskin se on turvallinen päivällä, niin tekee se kuitenkin sinulle hyvää, että syöt vahvan aterian, ennenkuin lähdet vaeltamaan.
Samassa alkoivat toisetkin miehet saapua luolaan ja Demeter Banjaluki käski heidän kattaa pöytään hyvä aamiainen niin pian kuin mahdollista.
Siitä syystä istuutuivat he suuren pöydän ympärille, pikari kulki miehestä mieheen, oivallisen teen tuoksu täytti maanalaisen huoneen ja pöydässä oli mitä hienoimmat ja voimakkaimmat ruokalajit.
Genia oli tuonut kamarista pikku Milanan. Lapsi oli iloinen eikä peljännyt ollenkaan näitä vieraita miehiä, söi rohkeasti ja Geniakin söi ja joi, sillä hän tiesi, että täällä annettiin mielellään ja hyvästä sydämestä.
- Viekää pois ruuat! käski nyt kapteeni. — Pyyhkikää pöytä hyvin ja pankaa siihen pehmeä, paksu liina.
Kun käsky oli täytetty, asetti hän keskelle pöytää lippaan, joka tähän asti oli ollut hänen jalkojensa juuressa.
- Tuhat tulimmaista, kapteeni, huudahti eräs miehistä — sinä näytät saaneen hyvän saaliin — mitä siinä lippaassa on? Kultaa, seteleitä, hopeatavaroita vai koristeita?
Sinä teet meidät todellakin uteliaiksi, kapteeni, sillä niin salaperäisellä tavalla et ole koskaan ennen näyttänyt meille saalistasi.
- Kultaa, seteleitä, hopeatavaroita vai koristeita! sanoi Banjaluki halveksien. — Tänä yönä en ole vaivannut itseäni sellaisilla pikkutavaroilla. Mutta, te saatte pian nähdä, mitä tämä lipas sisältää, kun vaan saan lukon auki. Kruunu se on, runsaasti koristettu hohtokivillä, safiireilla, ametisteilla, rubiineilla ja apaaleilla, kallisarvoisilla helmillä ja sisältää niin paljon kultaa, että ihminen tuskin voi kantaa sitä.
Tämä kruunu on miljoonien arvoinen ja jos tahdotte tietää, kuka sitä on kantanut, niin sanon teille, että vaan muutamia päiviä sitte koristi tämä kruunu Aleksanterin päätä, kun hän Draga Maschinin rinnalla seisoi alttarin edessä kirkossa.
- Serbian kuningaskruunu! huudahtivat ryövärit ja katsoivat Banjalukiin osaksi epäillen osaksi pelon ja ihmettelyn sekaisilla katseilla.
Tosin olivat he tottuneet siihen, ettei mikään ollut heidän kapteenilleen mahdotonta, hän oli heille jo näyttänyt sellaisia esimerkkejä taitavuudestaan, että he olivat värisseet ja hämmästyneet, hän oli jo tehnyt tekoja, joita toiset eivät edes voineet ajatella mahdollisiksi ja ne olivat kumminkin onnistuneet hänelle.
Hän oli päässyt vaaroista, joissa toiset olisivat päänsä menettäneet.
Mutta sen mitä hän tänään väitti tehneensä, pitivät he kuitenkin mahdottomana.
Hän oli ryöstänyt Serbian kuningaskruunun?! Eikö tätä sitte säilytetä vahvain lukkojen ja telkien takana, eikö sitä sotamiehet vartioinneet.
Kuinka voi ihminen tunkeutua siihen huoneeseen, jossa kruunua säilytettiin ja murtaa ne ovet, joiden takana se oli?
Demeterin katse kulki miehestä mieheen, hän nautti, nähdessään sen hämmästyksen, joka kuvastui kaikkien kasvoilta.
- Ei tämä asia ole sentään kaikista pahimpia, kuten ehkä ensi näkemältä näyttää, sanoi hän sitte nauraen. Ja minä vannon, ettei veripisaraakaan ole tämän tähden vuodatettu, ettei yksikään ihminen ole saanut naarmuakaan.
Hiukan viekkautta vaan tarvittiin. Minähän olen aina sanonut teille, että viekkaus on paljon parempi ja vaikuttavampi ase kuin väkivalta ja nyt tahdon minä avata tämän lippaan teille, se käsi, joka on joukossamme puhtain, nostakoon kruunun, jotta kaikki saamme ihailla sitä.
Genia von Sandorf, tahdotteko olla niin hyvä ja nostaa ylös tämän kruunun? Pistäkää kätenne lippaaseen ja antakaa vanhan serbialaiskansan kruunun säteillä ja loistaa silmäimme edessä.
Demeter oli tätä sanoessaan ottanut taskustaan avaimen, jonka NicodemLunjevica niin hyväntahtoisesti oli hänelle antanut.
Hän koetti avainta lukkoon, se kääntyi helposti ja puoli minuuttia myöhemmin nostettiin lippaan kansi.
- Tulkaa nyt tänne, kaunis Genia, huudahti Demeter riemuiten. — Teidän kätenne ovat kyllin arvokkaat kruunuun koskemaan, samoinkuin teidän päänne olisi arvokas sitä kantamaan.
- Minä tahdon tehdä teille mieliksi, Demeter Banjaluki, vastasi Genia, — vaikka minun täytyy tunnustaa, että minä vilpittömästi surkuttelen, että Serbian kuningaskruunu on joutunut teidän käsiinne.
— Oh kuka tietää, jos tämä kruunu on paremmassa tallessa minun käsissäni. Kun kerran on kruunu, niin täytyy pitää huolta, ettei sitä varasteta pois yhtenä kauniina yönä.
— Sen, jolla on kruunu, täytyy myös katsoa, ettei pääkin mene mukana.
Raaka nauru seurasi näitä sanoja. Ryövärit tunkeutuivat lähemmä pöytää, jokainen tahtoi olla ensimäisenä näkemässä loistavaa kuningaskruunua ja hohtokivien, rubiinien ja muiden lukemattomien jalokivien loistoa, tahtoi olla ensimäisenä ihailemassa sitä aarretta, jonka tämä lipas sisälsi.
Genia von Sandorf sulki silmänsä, sillä hän tunsi, että kyyneleet eivät olleet kaukana.
Niin pitkälle oli siis Serbiassa menty, ettei kruunukaan ollut enää turvattu kuninkaan palatsissa ja niin voimaton oli tämä kuningas, ettei hän voinut edes suojella tätä valtansa loistavaa merkkiä.
Mutta hän ei tahtonut suuttua Demeteriin, hän ei tahtonut olla kiittämätön.
Hän ojensi kätensä kruunua ottamaan.
Mutta ennenkuin hän sen teki, tuli hän heittäneeksi silmäyksen lippaaseen ja samassa päästi hän kauhun huudon, tuijotti hetkisen eteensä kuin mielipuoli ja vaipui sitten pyörtyneenä luolan pohjalle.
Demeter riensi esiin ja otti esineen lippaasta.
Verinen ihmisen pää, kuolon runtelema, katsoi häntä vastaan; siinä oli kaksi lasimaista, sammunutta silmää.
Se oli Genian murhatun isän raadeltu pää.
Serbialainen juhla kuninkaan palatsissa.
Belgradin kuninkaan palatsin ikkunat olivat kirkkaasti valaistut ja heittivät loistavan valon pitkin Ruhtinas Mikaelin katua, jota myöten yhtä mittaa vieri ajopelejä, jotka pysähtyivät konakin edustalle, jättivät siihen kallisarvoisen sisältönsä ja menivät taas tiehensä.
Kauas keskikaupungille saattoi kuulla musiikin iloiset säveleet, torvien törinän, viulujen humun ja huilujen soinnun.
Kaupungin asukkaat kuulivat sen ja tiesivät, mitä se merkitsi.
Kuningatar Draga antoi tänään ensimäiset tanssiaisensa.
Tämän juhlan, joka vähän liian aikaiseen alotti huvikauden, liittivät Aleksanteri ja Draga vihkiäistensä jälkijuhlaksi, kun heidän oli pitänyt viettää vihkiäiset murhayrityksen tähden ainoastaan lähimpiensä piirissä.
Mutta tänä iltana näytettiin koko kuninkaallinen loisto ja rikkaus, jolla hovi niin mielellään komeili, ja joka oli mitä räikeimpänä vastakohtana maassa vallitsevalle köyhyydelle ja kurjuudelle.
Kuningas Milan oli kevytmielisellä elämällään köyhdyttänyt alamaisensa.
Porvaristoa rasittivat raskaat verot. Heidän oli ollut pakko maksaa ne — maksaa siitä vähästä, mitä heillä oli ja kuningas Milan oli mässännyt ne rakastajattariensa kanssa tai heittänyt muiden oikkujensa tyydykkeeksi.
Koko maassa oli yleinen mielipide, että kuningas Aleksanteri hoiti raha-asioita ehdottomasti paremmin ja säästäväisemmin.
Hänellä oli sydäntä alamaisiaan kohtaan, siitä ei ollut kuin yksi mieli, vahinko vaan, että häntä ympäröivät henkilöt, jotka eivät esittäneet hänelle oloja sellaisina kuin ne olivat, ja siitä syystä olivat serbialaiset kauvan rukoilleet Jumalaa, että hän antaisi kuningas Aleksanterille vaimon, joka voisi avata hänen silmänsä näkemään maan todellisen tilan, ne kieltäymykset, joita monen perheen täytyi kestää: moni heistä oli vajonnut köyhyyteen aina siihen määrään, että heidän oli täytynyt tarttua kerjuusauvaan.
Ja nyt alkoi kuninkaallinen avioliitto juhlalla, josta kerrottiin, että se tulisi maksamaan satoja tuhansia francia.
Sanomalehdet olivat kauan ennakolta kertoneet juhlasta ja niissä oli saatu lukea, että suuria tilauksia oli juhlaa varten tehty Wienistä.
Kuningatar Draga oli tilannut kallisarvoisia pukuja Wienin muotikaupoista ja illallinen oli tilattu kuuluisalta Wienin ravintoloitsijalta.
Ruokalajeja kuletettiin ylimääräisellä junalla Wienistä Belgradiin, kaksi kokkia seurasi junassa mukana, heidän toimenaan oli asian ymmärtävällä tavalla lämmittää ruokalajit kuninkaallisessa keittiössä Belgradissa ja tarjota vieraille. [Historiallisesti tosi. Tässä mainittu Wienin ravintoloitsija oli kuuluisa Sacher.]
Siellä oli naamiaiset.
Draga tahtoi tarjota jotain erinomaista Serbian aatelistolle, joka oli kutsuttu juhlaan. Hän tahtoi sokaista heidät loistolla ja ulkonaisella komeudella sitä suuremmasta syystä, kun aateli oli hänen suhteensa asettunut jokseenkin vihamieliselle kannalle ja hän aina pyrki olemaan heidän vertaisensa.
Ja kuitenkin oli jokainen ollut ylpeä saadessaan kuninkaan ja kuningattaren kutsun.
Maan kaikista osista riensivät ylhäiset kunnioittamaan kuningatarDragaa, sillä hän oli myöskin juhlan kuningatar.
Tähän asti ei vielä tosin oltu saatu nähdä kuningatarta.
Suuri hovisali oli täynnä naamioituja, jotka kirjavissa, loistavissa puvuissaan, häikäisevässä sähkövalossa, joka loisti yli koko laajan aitauksilla koristetun salin, muodostivat vaikuttavan ja samalla häikäisevän kuvan mitä loistavimmissa väreissä.
Puvun, niin kuului kuningattaren käsky, täytyi ehdottomasti olla serbialaisen.
Ainoastaan serbialainen kansallispuku taikka joku puku, joka sitä muistutti, oli sallittu. Ja olivatpa maan kauniimmat tyttäret todellakin hurmaavia komeissa puvuissaan, joita punaiset, keltaiset ja vihreät nauhat koristivat.
Siellä esiintyi serbialaisia porvari tyttöjä menneeltä vuosisadalta, serbialaisia maalaisvaimoja, serbialaisia tanssijattaria, jotka heiluttivat tamburiinia, miehet taas esiintyivät serbialaisina sotilaina, talonpoikina, porvareina, paimenina ja merimiehinä.
Eräs paimen serbialaisessa puvussa nojasi suuren sisäänkäytävän oven pieltä vasten ja katseli jokseenkin synkkämielisen näköisenä naamioitujen joukkoa.
Hänellä oli puolinaamio kasvoillaan, sillä vasta puoliyön aikaan otettaisiin naamiot pois.
Mutta hänen poskiensa pehmeät muodot, hänen häikäisevän valkoinen kaulansa ja hienot kätensä ilmaisivat, että tämän puvun kantaja oli kaunis, nuori mies.
Sitä enemmän ihailtiin häntä, kun ei hän ainoatakaan kertaa lähestynyt kauniita naisia eikä pyytänyt heitä tanssiin.
Äkkiä ilmestyi hänen viereensä kerjäläismunkki, joka kuului serbialaiseen munkkikuntaan "Kristuksen viisi haavaa."
- Jesus olkoon kanssasi, poikani! puhutteli kerjäläismunkki nuorta paimenta. Sinä näytät olevan maailman lapsi, mutta sittenkin pidän sinusta. Oletko myöskin tunnustanut jo syntisi tässä elämässä?
- Koska en ole mitään syntejä tehnyt, kunnianarvoisa isä, vastasi paimen, kevyesti nauraen, — niin ei minulla ole mitään tunnustamistakaan.
- Mitä sinä sanot? Etkö ole tehnyt mitään syntiä? Näetkös, kun sanot siten, olet tehnyt itsesi osalliseksi myöskin valheen syntiin, huudahti innokkaasti munkki, jolla oli niinikään naamio kasvoilla. Muuten saat kyllä sovittaa, mitä olet rikkonut; seuraa minua pieneen kabinettiin, siellä voit tunnustaa minulle!
- Mene, ja anna minun olla, kunnianarvoisa isä, huudahti nuori paimen, jonka äänessä oli poiskäskevä sävy. Minä en tosiaankaan ole siinä mielentilassa, että voisin ottaa osaa tuommoisiin kujeihin, eikä minusta ole oikein, että pyhä rippi tehdään sellaisen hulluttelun esineeksi.
Kerjäläismunkki tarttui toisen käteen ja kuiskasi hänen korvaansa:
- Serbian nimessä — seuraa minua!
Nuori paimen hätkähti, sivunaamion raosta heitti hän levottoman silmäyksen ympärilleen, kuin olisi hän tahtonut tulla vakuutetuksi, ett'eivät ympärillä seisojat olleet kuulleet munkin sanoja. Mutta sitten ei hän vitkastellut, vaan meni kiiruusti erästä pientä huonetta kohti, joka oli juhlasalin vieressä ja silkkiverholla siitä eroitettu.
Sinne katosivat molemmat miehet.
- Me olemme yksin, sanoi nuori paimen. — Näytä nyt minulle oikeat kasvosi, munkki! — Jumalan nimessä, sinun äänesi tuntuu tutulta, jos olet se, miksi sinua luulen, niin — silloin tapahtuu ihmeitä ja merkkejä, silloin kääntyvät kuolleet haudoissansa ja maailman viimeinen päivä on lähellä.
Samassa repäisi munkki naamion pois ja kasvot, jotka tulivat näkyviin, olivat — översti Maschin'in.
Översti oli uhrannut koko partansa, hänen kasvonsa olivat sileiksi ajetut ja harmaa tukkakin oli lyhyeksi leikattu, niin että hänen paras ystävänsä ei olisi tuntenut häntä.
- Seuraa minun esimerkkiäni, Stefan Naumovitsch, sanoi hän liikutuksesta vapisevalla äänellä — ota sinäkin naamio pois, ainakin se, joka sinulla on päällimäisenä, toinen, jonka olet sitonut sielusi eteen, ei paljon hyödytä minun silmissäni, sillä minä tunnen sinut nyt, Stefan Naumovitsch, ja tiedän, että sinä olet pettänyt meidät kaikki.
Stefan ei epäillyt hetkeäkään.
Hän irroitti puolinaamion nauhat ja näytti nyt ystävälle kasvonsa, jotka olivat tummien kiharoiden ympäröimät.
- Ystäväni — översti, puhkesi Naumovitsch lausumaan, ojentaen hänelle molemmat kätensä — oletteko se todellakin te, vai onko se teidän henkenne. Pyhä Jumala, minä surin, minä itkin teitä kuolleena, sillä minä kuulin, kuinka murhaajat ahdistivat teitä ja luulin teidän jo kauvan maanneen kuristettuna Tonavan pohjassa.
- Siitä, ettei minun niin käynyt, vastasi Maschin käheällä äänellä, on minun yksinomaan kiittäminen mielenmalttiani ja Jumalan hyvyyttä.
Mutta vielä enemmän kiitän minä Jumalaa siitä, että hän siten vapautti minut vankeudesta ja etten lupaukseni rikkomisella enkä uskottomuudella saanut takaisin vapauttani, kuten sinä, Stefan Naumovitsch.
- Kuinka, minä? huudahti Stefan — Jumalan tähden, te teette väärin minulle, Maschin. Mutta, ennenkuin pitemmältä puhumme, niin kuulkaa minua!
Onneton, kuinka uskallatte astua kuninkaalliseen linnaan? Kuningatar vihaa teitä, sen tiedän, kaikista kuolevaisista olette te pahin vihollinen hänelle; jos teidät huomataan täällä — niin ette enää toista kertaa pääse murhaajain käsistä, ette enää ihmeenkään kautta vältä kuolemaa.
Siksi pyydän yhä vielä, peittäkää uudestaan kasvonne ja poistukaa täältä!
Kääntäkää selkänne kuninkaan palatsille, toisessa paikassa voimme kokoontua, sanoa toisillemme, mitä meillä on sanottavaa, mutta ei täällä, jossa teidät joka hetki voidaan huomata.
- Minä ymmärrän, sanoi Maschin, heittäen Stefaniin halveksivan katseen — sinä tahdot päästä minusta niin pian kuin mahdollista. Ei ole tietysti mieluisaa tavata ystävä, jota vastaan on käyttäytynyt kuin konna.
Nuori upseeri lyyhistyi kokoon, hän teki kädellään liikkeen, kuin olisi hän tahtonut tarttua miekkaan, mutta muisti sitte, ettei se ollut hänellä paimen puvun mukana.
Syvä puna peitti hänen poskensa ja otsansa.
- Mitä nyt olette sanonut minulle, sanoi Stefan hampaat puristettuina, sen häväistyksen, jonka olette heittänyt vasten kasvojani ja joka on minua äärettömästi pahoittanut, Maschin, sen annan teille anteeksi entisen ystävyytemme takia. Mutta niin hirvittävästi ette uskalla enää häväistä minua. Kunnia on ystävyyden yläpuolella, muistakaa se!
- Kunnia! sanoi Maschin nauraen, samalla kun hänen kätensä, vihasta vapisten, liukuivat pitkin hänen ruskean munkkikaapunsa poimuja. — Puhutko sinä vielä kunniasta, Stefan Naumovitsch? Ha, luopio, hyvän, jalon asian pettäjä, sinä olet menettänyt kunniasi, sinä olet viskannut sen lokaan ja polkenut sen jalkaisi alle.
Stefan horjui taapäin, puna hänen kasvoillaan muuttui tuhkanharmaaksi kalpeudeksi.
- Jumalani, huudahti hän, nyt vasta ymmärrän minä teidät, te halveksitte minua, koska minusta on tullut — kuninkaan ajutantti.
- Kuninkaan ajutantti — kapteeni — kuningatar Dragan suosikki! pilkkasiMaschin äänellä, joka viilsi Stefanin sydäntä. — Mitä vielä haluat?
Oh, odota vaan, kyllä sinä kohoat korkeammallekin suosiossa. Paina vaan hyvin hellästi tuota kuninkaallista naikkosta rintaasi vasten, niin saat kyllä mitä tahdot. Minä näen sinut tulevaisuudessa koristettuna kaikilla tähdillä, joita Serbian kuninkaalla on poisannettavia.
Mutta kuta kirkkaammin nämä tähdet loistavat, sitä selvemmin näkyy sinulla myöskin poltinmerkki otsassasi, Stefan Naumovitsch, ja jokainen tosiserbialainen osottaa sinua sormellaan.
Stefan luuli tukehtuvansa kuullessaan nämä sanat, joista jokainen oli hävittävä isku hänen kunnialleen.
Hän syöksyi oviverhoja kohti, avasi ne ja katsoi, jos kuuntelijoita oli läheisyydessä, sillä Belgradin hovissa täytyi aina olla varuillaan.
Mutta sitte kääntyi hän takasin ja meni aivan lähelle everstiMaschin'ia.
- Kuule minua Maschin, huudahti hän — eläkä käänny pois. Sinun velvollisuutesi on kuulla minun puolustustani sen jälkeen kuin sinä olet minua kohti heittänyt niin hirmuisen syytöksen.
Niin, minusta on tullut kuninkaan ajutantti. Minulla on kapteenin arvo ja minua odottavat vielä suuremmat nimitykset. Luuletteko, onneton, että minusta siltä on tullut kuningatar Dragan ystävä?
Tässä vannon minä entisen ystävyytemme nimessä, ettei Dragalla ole koko maassa katkerampaa vihollista kuin minä. Juuri siitä syystä, että minä olen hänen vihollisensa, hyväksyin kiitollisuudella kuningas Aleksanterin esityksen, nimittää minut ajutantiksensa.
Muisto eräästä palveluksesta, jonka minä kerran hänelle tein, sai hänet osottamaan minulle kiitollisuuttansa.
Silloin, sillä hetkellä, jolloin kuningas niin huomattavalla tavalla korotti minut, joka olin jättänyt jo kaikki elon toiveet, leimahti minussa ajatus, että tämä oli Jumalan työtä ja minä sanoin itsekseni:
"Jos kuningatar Draga on tullut kuningas Aleksanterin pahaksi hengeksi ja Serbian onnettomuudeksi, niin minä, Stefan Naumovitsch, tahdon olla kuninkaan hyvä enkeli ja tämän onnettoman maan pelastaja."
Översti Maschin levitti käsivartensa ja huusi kokonaan muuttuneella äänellä:
- Voitko antaa minulle anteeksi, Stefan Naumovitsch? Niin, minä olen tehnyt sinulle hyvin väärin, minä olen ollut liian hätäinen, kun luulin sinun tulleen uskottomaksi meidän hyvälle asiallemme.
Salli minun syleillä sinua, salli minun painaa sinua rintaani vasten, sinä kunnon mies. Sinä olet ainoa meistä, joka olet ymmärtänyt kulkea oikeata tietä.
Stefan heittäytyi sydämen halulla ystävänsä syliin.
Hänelle teki niin äärettömän hyvää, kun vihdoinkin sai nähdä ainoan todellisen rehellisen ihmisen, kun häntä täällä hovissa ympäröivät vaan elukat, teeskentelijät ja onnenonkijat, jotka kaikki tahtovat vaan lämmitellä itseään kuninkaallisen auringon loistossa.
Molemmat ystävät syleilivät kauvan toisiaan. Sitte puristi överstiMaschin lämpimästi nuoren upseerin kättä.
- Niin, sinä olet oikeassa, Stefan Naumovitsch, väkivallalla ei tällä hetkellä voida mitään tehdä, murha olisi nyt hyödytöntä verenvuodatusta.
Mitähän voittaisimme, jos ottaisimme Dragan pois päiviltä?
Ei — hänen silmänsä pitää avattaman näkemään, että hän on turhaan pannut rakkautensa, että hän tuhlaa sen arvottomalle.
Sinun tulee avata hänen silmänsä, Naumovitsch, pysy paikallasi, koeta kaikkia keinoja, masenna Draga joko rakkaudella tai vihalla — meistä on sama millä. Mutta pidä vaan huolta siitä, ettei hän saa liian kauvan nauttia kuninkaan suosiota.
Mutta niille muille, jotka lähettivät minut sanomaan sinulle, että he tuomitsevat sinua, heille tahdon minä huutaa:
"Kumartakaa Stefan Naumovitschille, sillä hän on suurin sankari meistä kaikista! Me olemme väistyneet paikaltamme, me olemme paenneet. Mutta hän on jäänyt ja on raivannut itselleen tien valtaistuimen luo ja tällä tiellä on menestys voitettava."
Vielä kerran puristi hän Stefan Naumovitschin kättä ja sitoi sitte naamion uudestaan kasvoilleen. Stefan otti niinikään omansa.
- Hyvästi, Stefan! kuiskasi översti Maschin. — Minun toimeni täällä on loppunut ja nyt minä menen.
Mutta minä jään sinun läheisyyteesi. Jos tarvitset minua, niin käänny juutalaisen Mandelblütin puoleen. Hän tietää, missä minä olen.
Fanfaarien toitotus voitti Maschinin viimeiset sanat. Munkiksi puettu mies nosti uhaten kätensä ja sanoi:
- Nämä torvet ilmoittavat kuninkaan ja kuningattaren tulon — päästä minut ulos! Minun täytyy vielä kerran nähdä hänet. Elä pelkää, kyllä minä osaan hillitä itseni ja olla aivan tyyni, vaikka hän kulkisi ihan ohitseni, tuo kirottu nainen, joka teki veljeni onnettomaksi ja joka on kerrassaan hävittänyt koko perheeni.
Kerran on tuleva päivä, kuningatar Draga, jolloin sinulta on ryöstetty kaikki tämä kuninkaallinen koreus — silloin olet köyhempi, tuhat kertaa köyhempi kuin koskaan ennen!
Molemmat miehet siirsivät oviverhon syrjään ja astuivat uudestaan suureen juhlasaliin.
Täällä kohtasi heitä valtaava näky.
Naamioitujen joukko oli väistynyt syrjään ja muodosti pitkän jonon, joka ulottui aina valtaistuimelle asti, joka melkein katosi kukkien ja keinotekoisten puiden peittoon, niin että se muistutti lehtimajaa.
Juhlallisessa saatossa kulkivat kuningas ja kuningatar tätä valtaistuinta kohti.
Erityinen torvensoittajien osasto muinaisserbialaisissa puvuissa marssi heidän edessään. Sitte tuli kaksitoista lasta, kuusi tyttöä ja kuusi poikaa ylhäisimmistä perheistä; he olivat puetut kaikki serbialaisiin kansallispukuihin ja sirottivat kukkia kuningasparin tielle.
Aleksanteri ja Draga esiintyivät serbialaisissa kansallispuvuissa ja kuningatar näytti hurmaavalta väljässä, poimutetussa puvussaan, joka kevyesti ja vapaasti laskeusi hänen vartalolleen.
Hartioilta sekä rinnasta ja selästä levisivät kolmiväriset, kirjaillut serbialaiset nauhat alas jalkoihin asti; hänen tuuhea musta tukkansa oli koristettu helmillä ja rahoilla. Avaroista, alasriippuvista hihoista loistivat valkoiset käsivarret ja kun hän ne nosti ylös, liukuivat hihat alas olkapäille, niin että paljaat käsivarret tulivat kokonaan näkyviin. Kuningaskin näytti komealta serbialaisessa puvussaan. Hän esitti bojaaria kuudenneltatoista vuosisadalta.
Sivullaan kantoi hän turkkilasta lyhyttä koukkusapelia, jonka kahva oli runsaasti jalokivillä koristettu.
Tuskin olivat kuningas ja kuningatar istuutuneet kukilla koristetulle valtaistuimelle, ennenkuin kaikkein huulilta kaikui ihastuksen huuto: "Eläköön kuningas ja kuningatar!"
Samalla syntyi meluavaa liikettä ulkoa johtavan oven luona.
Kuului kiivaita huutoja:
— Pidättäkää hänet! Elkää päästäkö häntä sisälle! Hänhän on mielipuoli!
— Päästäkää minut! huusi kimakka naisen ääni. — Missä on kuningas? Jos vielä löytyy oikeutta täällä Serbiassa, niin minä tahdon sitä. Minun täytyy saada sitä! Takasin, sanon minä! Kuka uskaltaa tehdä väkivaltaa tytölle, joka tahtoo kostaa isänsä murhan?
Nuori tyttö, jonka puku jo ilmaisi, ettei hän kuulunut juhlaan kutsuttuun seuraan, tunkeutui kiihkeästi esille. Lakeijat väistyivät syrjään.
Löytyy sellaista kärsimystä, joka aseittakin osaa raivata tiensä, löytyy suru niin syvä ja epätoivoinen, että se karkoittaa ihmiset läheisyydestään.
Ja suru ja kärsimys kuvastuivat liian selvästi nuoren tytön kasvoilla.
Kalmankalpeat huulet vapisivat tuskasta ja hänen suurista silmistään näkyi epätoivo, jota ei edes kyynelkään lieventänyt.
Lakeijat säpsähtivät hänen nähdessään ja peräytyivät takaisin.
Nuori tyttö sai pelkällä ulkomuodollaan raivatuksi itselleen yhä leveämmän tien keskellä naamioittujen vilinää, kunnes hän vihdoin seisoi kukkaisistuimen luona, jossa kuningaspari oli ottanut paikkansa.
- Kuningas — missä on kuningas? änkytti tyttö vielä kerran sydäntä särkevällä äänellä.
Vaatteet riippuivat repaleina hänen hoikan neitseellisen vartalonsa ympärillä.
Sen näki, että hän oli kulkenut pitkän matkan, pensasten ja ryteikköjen läpi, yli soiden ja rämeiden.
Mutta näistä kalpeista kasvoista loisti epätoivon tarmokkaisuus, joka ei anna säikyttää itseään.
Kuningas säpsähti hänet nähdessään.
- Genia von Sandorf! kuiskasi hän itsekseen, mutta kyllin kuuluvasti, jotta Draga voi sen kuulla.
Hänkin oli tuntenut Genian, vaikka oli vaan kerran nähnyt hänet.
Ivallinen hymy väreili Dragan huulilla.
- Kuka on tehnyt meille tämän! huusi hän vihasta vapisevalla äänellä. — Kuka on tuonut tämän kurjuuden kuvan meidän eteemme? Ehkä tämä on joku ilveily, joka kuuluu juhlaan? Kuka on päästänyt sisälle tämän tytön, hovimarsalkka?
Vanha hovimarsalkka kumarsi syvään ja änkytti hämmentyneenä:
- Anteeksi, teidän majesteettinne! Sen mukaan, mitä nyt olen saanut kuulla, on tämä tyttö päästetty juhlasaliin, kun luultiin, että se oli joku suosionosotus kansalta, luultiin, että —.
- Luultiin! puuttui Draga terävästi vanhuksen puheeseen, — täytyy tietää, hovimarsalkka! Täytyy panna puolta enemmän vartijoita, ja jokainen, joka ei täytä velvollisuuttaan, rangaistaan heti ankarasti.
Konaki ei ole mikään ravintola, johon jokainen saa tulla mielensä mukaan.
Vanha hovimarsalkka vavahti.
Hän oli kauan sitte tullut selville siitä, että hänen palveluksensa konakissa oli loppunut, sillä hänen ei ollut onnistunut päästä kuningatar Dragan suosioon.
Hän oli jo ollut siellä kuningas Milanin aikana ja oli kyllästynyt toimeensa.
Kaikista sivusaleista kiiruhti naamioituja lisää.
Herrat ja naiset piirittivät valtaistuimen, kuin olisi ollut kysymyksessä suojella sitä tuolta heikolta, onnettomalta tytöltä.
Kaikkein kasvoilla luettiin vastenmielisyyttä ja kiukkua siitä, että kaunis juhla oli häiritty noin ikävällä kohtauksella.
Mutta kuningas nousi ylös ja sanoi katsahtaen synkästi Geniaan:
— Mitä tahdot, Genia von Sandorf? Mikä vie sinut tänne, ja kuinka uskallat esiintyä edessämme tuollaisessa puvussa?
— Tiedäthän, ettei kukaan muu kuin sinä olisi uskaltanut noin tehdä, että kuningas antaa sinulle paljon anteeksi, kun hän muistaa nuoruutensa päiviä, jolloin sinä olit hänen leikkitoverinsa.
Rajulla katseella katsahti Genia kuninkaaseen, ja kova katkera nauru tunkeutui äkkiä hänen huuliltansa.
— Nuoruuden päiviä, huudahti hän — ne ovat kaukana — ja ne eivät koskaan palaja!
Kun on nuori, luulee, toivoo, että kukin ihminen olisi hyvä ja jalo. Mutta kun kerran voi nähdä selvästi — silloin katsahtaa taaksepäin menneeseen, sillä elämä on häijyyden kuilu.
— Lausu lyhyeen ajatuksesi, Genia von Sandorf! keskeytti häntä kuningas. — Sano meille, mitä haluat, sillä selvää on, että olet tullut tänne jotakin pyytämään.
Olet kai joutunut pahaan pulaan. Joku aavistamaton onnettomuus nähtävästi on sinua kohdannut ja tehnyt sinut rutiköyhäksi. No hyvä, me ryhdymme sellaisiin toimiin, ettet tarvitse kärsiä hätää.
Kuninkaan näin sanottua, heitti onneton nuori tyttö ynseästi ja ylpeästi päänsä taaksepäin.
— Minä en ole tullut tänne, kuningas Aleksanteri, pyytämään sinulta mitään lahjaa — ei, minä vaadin sinulta oikeutta, kuuletko, minä vaadin sitä, koska sinä olet kuningas, joka on velvollinen valvomaan lakien noudattamista.
Eikä ainoastaan lakien noudattamista, jatkoi Genia sanojansa kovasti korottaen, jotka tulvivat hänen huuliltansa, niin että kuolon hiljaisuus vallitsi suuressa salissa ja ainoastaan Genian puhe siellä kaikui. — Sinun, Aleksanteri, on myöskin rangaistava niitä, jotka lakien pyhyyttä loukkaavat.
— Mitä on sinulle sitte tapahtunut? kysyi Aleksanteri. — Mitä vääryyttä on sinulle tehty, lapsi parka?
Kuningas puhui äänellä, joka ilmaisi jonkummoista sääliväisyyttä, ystävällistä osanottoa.
Hän ehkä ajatteli niitä aikoja, jolloin hän leikki Genian kanssa auringonpaisteisessa puutarhassa.
— Hyvä, Genia von Sandorf, jatkoi kuningas, havaitsematta sitä synkkää katsetta, jonka Draga häneen loi pitkien kulmakarvojensa alta. — Oikein olet tehnyt siinä, että olet kuningasta tullut tapaamaan, ystäväni? Jos vääryyttä on tapahtunut minun valtakunnassani, niin ole varma siitä, että sen korvaamme. Puhu, Genia!
— Sinä kysyt minulta, oi kuningas, onko minulle vääryyttä tapahtunut, sanoi Genia. — Minut on tehty surkuteltavammaksi kaikista olennoista!
On otettu hengiltä ihminen, joka tähän saakka on minulle ollut rakkainta koko maailmassa, ihminen, johon olen katsonut lapsellisella kiitollisuudella ja ihailulla!
Aleksanteri — ei, tällä hetkellä en voi sinua kutsua kuninkaakseni, vaikkapa tietäisin, että sen tähden saisin kärsiä kuoleman — sinä olet myöskin tuntenut ja rakastanut häntä, sillä tuhansia kertoja on hän hellästi silittänyt otsasi kiharoita ja antanut sinulle hyviä opetuksia.
Minun isäni on kuollut — sinun omassa valtakunnassasi on hän tullut murhatuksi!
Kostoa, kuningas Aleksanteri! Kosta minun isäni puolesta, puhkesi Genia sanomaan ja lankesi polvilleen.
Kukkaisvaltaistuimen edessä hän nyt lepäsi, liikuttavan kauniina ja ihastuttavana, vaikka olikin ryysyinen ja syvän surun valtaama.
Kun kuningatar Draga uhkaa.
Kaikki vieraat seisoivat äänettöminä ja katsoivat vuoroon kummastellen, vuoroon säälien polvistuvaa tyttöä.
Kuningas Aleksanteri istui mietteissään valtaistuimellaan. KuningatarDraga hänen vieressään katsoi vihaa säihkyvillä silmillä Geniaan.
Äkkiä, ennenkuin Draga oli kerinnyt ehkäistä, nousi Aleksanteri, laskeutui valtaistuimen portaita ja lähestyi Geniata.
— Lapsi parkani, sanoi hän, turhaan koettaen nostaa häntä lattialta, — tyynny. Usko minua, kaikki mitä voidaan, on tehtävä isäsi murhaajan kiinniottamiseksi.
Polisitirehtori Lazar, mitä te tiedätte tästä rikoksesta? Vai olisiko mahdollista, ettette siitä mitään tiedä?
Mutta Lazarilla oli jo vastauksensa valmiina.
Tyynesti astui hän muutamia askeleita eteenpäin ja sanoi hymyillen:
— Teidän majesteettinne, tästä rikoksesta on minulla jo tieto.
Noin puolen tunnin matkan päässä Belgradista, kun lännestäpäin tuleva juna menee tunnetun tunnelin lävitse, löysi ratavahti pari päivää sitten päättömän ruumiin.
Se oli vanhemman miehen ruumis, ilmeisesti matkustajan, joka kulki itämaan pikajunalla.
Mies oli hienosti puettu, mutta taskuista ei löydetty rahakukkaroa eikä lompakkoa.
Myöskin puuttui kello ja sormukset, joka todistaa, että tässä on tapahtunut ryöstömurha.
Muutamien paperien ja käyntikorttien avulla, jotka taskuista tavattiin, on kumminkin voitu määrätä, kuka henkilö oli. Hän oli kreivi von Sandorf, ja tämä tyttö on, jolleivät silmäni liiaksi erehdy, hänen tyttärensä, neiti Genia von Sandorf. Murhattu on siis hänen isänsä.
— Niin, vastasi Aleksanteri. — Hän on kreivitär Genia von Sandorf.
Kun kaikkien katseet olivat tähän asti olleet jonkummoisella katkeruudella kiinnitetyt onnettomaan tyttöparkaan ja häntä oli moitittu siitä, että oli sillä tavoin tunkeutunut sisälle ja häirinnyt juhlailoa, niin alettiin nyt, kun kuultiin, että hän oli kreivin tytär, lausua yleistä myötätuntoisuutta häntä kohtaan.
- Poliisitirehtori Lazar, huudahti kuningas — seuratkaa minua kabinettiin, ja sinäkin, Genia von Sandorf tulet mukaan. Minä aion mitä ankarimmin tutkia tämän asian! Minä tahdon, että teidän pitää olla turvallisia minun maassani.
Rikkaan, joka matkustaa pikajunan samettityynyillä, pitää saada kiitää Serbian läpi yhtä turvallisena kuin köyhän, joka väsyneenä kulkee pölyisillä maanteillä.
Heikon ei tarvitse peljätä väkevää.
Sillä kaikkien yläpuolella on laki ja minä olen lain kuninkaallinen suojelija.
Hyväksymisen muminaa kuului läpi salin. Sellaisilla sanoilla voitti kuningas Aleksanteri alamaisensa, niin usein kuin hän antoi kuulla äänensä.
Oi, jospa ne ei vaan olisi ollut pelkkiä sanoja!
Kuningas meni edellä. Genia seurasi häntä epäröiden. Myöskin Lazar liikahti.
Mutta nämä kolme henkilöä eivät vielä ehtineet ovelle, joka vei toisiin huoneisiin, ennenkuin Draga nousi päättäväisesti, astui kiireesti alas valtaistuimen portaita ja ilmestyi kohta kuninkaan rinnalle.
- Salli, puolisoni, sanoi hän, minunkin olla läsnä tässä harvinaisessa tutkinnossa. Minusta olisi toivottavaa, että sinä kutsuisit muitakin herroja. Kaikissa tapauksissa olisi tarpeen, että sinä tekisit tämän julkisuudessa.
Ja sitte, kuiskasi Draga kuninkaan korvaan, on tämän tytön olento minusta niin kummallinen, hänen mielenliikutuksensa niin vastenmielinen. Sinä tiedät itsekin, että Serbian kuningas ei voi olla kyllin varovainen.
Oi, kapteeni Naumovitsch, olkaa hyvä ja seuratkaa kuningasta!
Stefan Naumovitsch oli seurannut kohtausta kuninkaan juhlasalissa sellaisella kiihkolla, kuin olisi hänen oma kohtalonsa ollut kysymyksessä.
Nyt näki hän siis uudestaan sen viehättävän tytön, joka oli vallannut hänen sydämensä.
Kuinka kaunis hän olikaan kaikesta huolimatta!
Mutta Stefan Naumovitsch tukahutti ne hellät tunteet, jotka tahtoivat puhjeta hänen sielussaan.
Hän muisti, että tämä tyttö oli pettänyt hänet ja hänen toverinsa ja katkera kauna syntyi hänen sydämessään ja tukahutti kaiken myötätuntoisuuden.
Muutamia minuuttia myöhemmin oltiin kuninkaan työhuoneessa.
Draga istui samettinojatuoliin. Kuningas otti paikan kirjoituspöytänsä vieressä. Genia jäi seisomaan hänen eteensä, mutta Lazar ja Naumovitsch asettuivat oven eteen.
- Teidän käsityksenne mukaan, poliisipäällikkö Lazar, on tässä siis kysymys ryöstömurhasta? Mitä tietoja olette tähän asti saanut murhaajasta? kysyi kuningas.
- Teidän majesteettinne, vastasi Lazar, astuen pari askelta, minä annoin heti kuulustella kaikki epäilyttävät henkilöt, jotka oleskelevat pääkaupungissa — ja mehän tunnemme heidät melkein kaikki, sillä me pidämme heistä tarkan kirjanpidon.
Minä olen käskenyt tiedustella, missä he olivat kysymyksessä olevana yönä.
Mutta minun täytyy tunnustaa, teidän majesteettinne, että minun ponnistukseni ovat tähän asti hyvin huonosti onnistuneet.
Ei kenenkään epäillyistä ole huomattu näinä päivinä käyttävän suurempia rahasummia, eikä kukaan ollut sinä yönä matkustanut itäisellä pikajunalla.
- Eikö murhaaja voinut mennä ulos ikkunasta junan kulkiessa tunnelissa? kysyi kuningas.
- Se on mahdotonta teidän majesteettinne, juuri sentähden, että on kysymys itäisestä pikajunasta. Se menee näet niin suurella nopeudella, että jos joku uskaltaa tehdä sellaista koetta, on hän ehdottomasti kuoleman oma.
- Murhaaja oli siis teidän käsityksenne mukaan uhrinsa kanssa yhdessä vaunussa?
- Niin, sen luulen varmaan. Ja kun kreivi tietysti on matkustanut ensi luokan vaunussa, niin on murhaajan täytynyt pukeutua valepukuun, jotta hän näyttäisi ylhäiseltä matkustajalta.
Tämän keskustelun aikana ei Genia lausunut sanaakaan.
Hän seisoi siinä kuin patsas, kalpeana ja kauniina alasluoduin silmin.
- Sinä kuulet, Genia von Sandorf, kääntyi nyt Aleksanteri entisen leikkitoverinsa puoleen, että minun poliisipäällikköni on jo ryhtynyt toimeen saadakseen murhaajan kiinni.
Sinä saat täydellä luottamuksella jättää meidän huostaamme tämän asian, joka on sinulle tuottanut niin surulliset seuraukset. Sinulle tapahtuu oikeus, lapseni!
Palaa sinä vaan rauhassa äitisi luo Wieniin ja odota meiltä varmoja tietoja, jotka saat heti, kun päästään vähänkään murhaajan jäljille.
- Odota? sai Genia vaivalla sanotuksi. — Kosto ei voi odottaa. Ei, minä en lähde Serbiasta ennenkuin hyvän, rakkaan isäni murha on kostettu.
Vanno minulle, kuningas Aleksanteri, ettet sinä väsy ainakaan pyrkimyksessäsi minua auttaa!
- Tällä tytöllä on merkillinen puhetapa, lausui nyt kuningatar Draga — mutta kuulustelu ei ole vielä loppunut.
Nyt tahdon minä tehdä muutamia kysymyksiä Genia von Sandorfille.
Minä luulen näet, että pian saamme valoa tähän asiaan, kun Genia von Sandorf sanoo meille, kuinka hän on saanut tiedon siitä, että hänen isänsä on murhattu ja missä hän on viimeaikoina oleksinut.
Tällä hetkellä vavahti Genia, kuin olisi jääkylmä käsi tarttunut hänen sydämensä ympäri. Laupias Jumala, sitä hän ei ollut ollenkaan ajatellut rientäessään ryövärien luolasta kuninkaan luo konakiin, häntä kun ajoi hehkuva halu saada kostaa isänsä murha.
Demeter Banjaluki ei tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä, että hän pyytäisi kuninkaan apua.
Hän oli vannonut Genialle, ettei hän lepäisi ennenkuin murhaaja oli löydetty, ja sitte saisi hän nähdä, kuinka Demeter Banjaluki rankaisee niin raa'an rikoksen.
Mutta Genialla ei ollut rauhaa rinnassaan.
Hän tahtoi todistaa kuninkaalle, millainen tila nyt oli Serbiassa, ettei edes rauhassa voinut kulkea kaduilla, että muukalaisen, joka astui kuningas Aleksanterin maalle, täytyi heittää henkensä, jos vaan ensimäinen vastaantulija murhamies niin tahtoi.
Salaisuudessa oli hän hiipinyt pois rosvojen luolasta. Hän ei ollut kysellyt Demeter Banjalukia eikä pikku Milanaa, jonka tiesi olevan täysin turvattuna ryövärien luona.
Koko päivän oli hän vaeltanut vuoren poluilla ja maantiellä, kunnes illalla saapui Belgradiin; siitä puhuminen, kuinka hän oli saanut murhan selville ja missä hän oli oleskellut, olisi ollut Demeterin ilmiantamista.
— Ettekö tahdo olla hyvä ja vastata minulle? kuuli hän Dragan äänen vielä kerran kaikuvan korvissansa.
— Kuinka olette murhasta saanut selvän ja missä olette viime aikoina oleskellut?
Taaskin tunsi Genia pistoksen sydämessänsä?
Saattoiko hän pettää Demeter Banjalukin? Uskalsiko hän sanoa, että se oli hän joka luullen saaneensa Serbian kuningaskruunun saaliiksensa todellisuudessa oli tuonut Genian isän pään.
Ei, Genia tunsi liiankin hyvin, ettei hän millään ehdolla voisi mainitaDemeter Banjalukin nimeä.
Eikä hän myöskään voinut valehdella.
Olisihan ollut hänelle varsin helppoa keksiä joku juttu, joka olisi ollut vastauksena kuningattaren kysymykseen.
Mutta siihen oli Genia liian ylpeä. Vaikeneminen oli ainoa mitä hän taisi tehdä.
— Vaikenetteko te? sanoi Draga, ja kuningattaren piirteet saivat yhä enemmän eloa, samassa kuin viekas hymy näyttäytyi hänen huulillansa.
— Rakas lapseni, tiedättekö sitte, että sen täytynee tuntua varsin merkilliseltä. Puhukaa siis. Kuningas tahtoo tietää totuuden.
— Sano Genia, sanoi nyt Aleksanteri, nousten tuoliltaan ja astuen tytön luokse, joka siinä seisoi äänettömänä. — Missä sinä olet ollut? Kuka ilmoitti sinulle tuon hirveän tiedon, että isäsi oli murhattu.
Genian ajatukset sekosivat yhä enemmän tästä kysymyksestä.
Hänen rintansa kohosi ja laskeutui ja silmät täyttyivät kyynelillä. Hän tahtoi puhua, mutta ei voinut. Syvä tuska ja ahdistus valtasi hänet. Hän katsahti Dragan silmiin ja näki ne vihan täyttämiksi.
Eikä hän kumminkaan voinut lausua vapauttavaa sanaa.
Äkkiä ojensi Draga käskevästi kätensä ja sanoi, osoittaen Geniata:
- Koskapa tämä tyttö vaikenee, niin on hän mitä suurimmassa määrässä epäluulon alainen, ehkäpä on itse murhaan osallinen!
Häntä ei saa millään ehdolla päästää irti.
Hänet täytyy viedä vankeuteen, kuningas Aleksanteri! Vankilassa hän kyllä avaa suunsa ja tunnustaa meille koko totuuden.
Tehän olette samaa mieltä kuin minäkin, poliisipäällikkö Lazar?
Kun Genia kuuli nämä sanat luuli hän, että häntä uhattiin vankeudella, kun hänelle selvisi että hän sitkeällä vaitiolollaan oli tehnyt itsensä epäluulonalaiseksi tuohon hirmuiseen verityöhön, oman isänsä murhaan, silloin puhkesi hän suonenvedontapaiseen itkuun.
Hän löi kätensä kasvoilleen ja huusi:
- Luuletteko todellakin, että minä olen murhannut isäni? — Minä — isäni, jota niin sydämestäni rakastan? — Ha, kuinka huono te itse olettekaan, kun luulette tyttären voivan tehdä sellaisen rikoksen! Ei, edes pienimmässä porvarikodissakaan voisi syntyä sellainen ajatus, kuin täällä kuninkaan linnassa.
Ja sinä — sinä olet ensiksi lausunut sen, huusi Genia vihlovalla äänellä, syösten Dragan eteen ja tarttuen hänen käsiinsä. — Vaimo, kuinka musta onkaan sinun oma sielusi, kun luulet, että lapsi voisi tappaa oman isänsä eli tietäisi murhasta, eikä sitä koettaisi estää!
Sinä et varmaankaan ole koskaan rakastanut isääsi.
Niin, nyt voin minä käsittää, mitä minulle on sanottu sinusta, nimittäin, että olet mennyt ylpeänä oman äitisi ohi, etkä ole ollut tuntevinasi häntä, kun hän on juopuneena kaatunut sinun kotisi portaille.
Genia parka, nämä sanat, jotka hän lausui inhon ja häpeäntunteen huumaamana, saattoivat nyt hänet perikatoon.
Raivon huudolla repi Draga kätensä pois Genian käsistä.
Muisto äidistä, joka monta kertaa oli juopuneena horjunut pitkin Belgradin katuja, jonka hän useat kerrat oli löytänyt makaamassa katukivillä oman porttinsa edessä tai tyttärensä portilla siihen aikaan, kun tämän nimi vielä oli rouva Maschin, tuo muisto oli vähällä viedä hänen järkensä.
- Hän on hullu, sähisi Draga — ja hulluna on häntä kohdeltava.
Olethan itse kuullut, Aleksanteri, mitä tämä tyttö on sanonut.
Tässä tapauksessa löytyy ainoastaan kaksi selitystä hänen esiintymiseensä; joko on hänen järkensä selvä ja silloin ei löydy yhtään vankilaa kylliksi syvää, johon hänet olisi sysättävä, ettei hän koskaan — koskaan enää näkisi päivän valoa, taikka on hänen järkensä seonnut — jota enin olen taipuisa uskomaan ja toivon; jota minun täytyy otaksua, — silloin kuuluu hän hulluinhuoneeseen, ja — sen porttien tulee jo tänään hänelle avautua.
Oi, mitäpä ei olisi Stefan Naumovitsch antanut, jos hän nyt olisi voinut kiiruhtaa rakastetun luoksi, sulkea hänet syliinsä ja suojella häntä kuningattaren raivolta.
Tuskin saattoi Stefan pysyä hiljaa, vastustamaton voima veti hänetGenian luo.
Mutta sitte muisti hän, että tämä ei ollut enää sama Genia, jonka hän kerran, eräänä elämänsä huumaavana hetkenä, oli oppinut tuntemaan. — Tämä oli petturi. Tämä tyttö olisi kylmäverisesti tahtonut jättää hänet ja hänen ystävänsä pyövelille. Ja hänestä tuntui melkein lohduttavalta kuningattaren mielipide, että hän oli mielenvikainen.
- Niin, minä luulen todellakin, sanoi kuningas Aleksanteri, — että onneton on tullut mielipuoleksi surusta ja kauhusta. Hänelle täytyy antaa tarpeellista hoitoa.
Mutta häntä täytyy kohdella hyvyydellä, minun oma henkilääkärini saa tutkia hänet ja ryhtyä tarpeellisiin keinoihin hänen parantamisekseen.
- Minä pyydän sinua, kallis puolisoni, sanoi nyt Draga — jätä minulle tämä asia! On erittäin tärkeätä, että sinä menet takaisin vieraittemme luo. Tämä tyttö ei saa häiritä meidän kaunista juhlaamme — mene, kuninkaani, ja rauhoita vieraitamme, mutta minä jätän onnettoman hoitajallensa.
- Minä toivon, oma Dragani, että sinä teet hänelle kaikki, mikä voiantaa hänelle takaisin henkisen terveyden, sanoi kuningas. — No niin —Stefan Naumovitsch, tule minun kanssani takaisin tanssisaliin! Teidät,Lazar, jätän tänne, että voitte olla puolisolleni apuna.
Kuningas suuteli Dragan kättä. Hän näki kyyneleitä hänen silmissään, sillä tämä näyttelijätär osasi aina vuodattaa kyyneleitä silloin kun luuli niiden vaikuttavan.
Nyt tahtoi hän liikuttaa kuninkaan sydäntä, tahtoi näyttää hänelle, että Genia oli syvästi häntä loukannut.
- Itketkö, Dragani? kuiskasi kuningas, kietoen hellästi kätensä hänen ympärilleen. — Ah, minä ymmärrän, että ne ovat säälin kyyneleitä, joita sinä vuodatat, ajatellessasi Genia von Sandorfin kohtaloa.
Mutta minä toivon, että se on vaan ohimenevää hermojen kiihotusta, jota tämä surkuteltava tyttö kärsii.
Meidän velvollisuutemme on laittaa niin, että hän tulee taas terveeksi. Vielä kerran, Draga, tee kaikki, mitä voit, että hän pääsee niin pian kuin mahdollista tästä onnettomasta mielentilasta.
Näillä sanoilla poistui kuningas, ja Stefan Naumovitsch seurasi häntä heitettyään pitkän katseen onnettomaan olentoon.
Vaan vastahakoisesti seurasi hän kuningasta. Hän olisi antanut paljon, jos hän olisi uskaltanut jäädä katsomaan, kuinka Genian kohtalo nyt ratkaistiin.
Hän ei ollenkaan pitänyt siitä, että kuningatar ja Lazar jäivät yksin hänen kanssansa, sillä hän oli Dragan silmistä lukenut leppymättömän vihan Geniaa kohtaan. Ja mitä tuli poliisipäällikköön, niin tunsi Stefan Naumovitsch hänet liian hyvin. Hän oli Dragan uskollinen kätyri ja tekisi kaikki, mitä ikinä kuningatar käskisi.
Mutta kuningas oli käskenyt, hänen, ajutantin täytyi totella.
Muutamia sekunteja myöhemmin oli ovi sulkeutunut Aleksanterin ja Stefanin jälkeen ja Genia jäi yksin kuningattaren ja poliisipäällikön kanssa.
- Alas, polvillesi! käski äkkiä Draga terävällä äänellä ja meni aivan lähelle Geniaa.
Ja kun onneton tyttö viivähti silmänräpäyksen, ennenkuin totteli hänen käskyänsä, tarttui Draga hänen ranteeseensa ja pakotti hänet vastustamattomalla voimalla laskeutumaan polvilleen eteensä.
- Kuningattarelle täytyy notkistaa polvet! huudahti Draga — noin… noin tahdon minä nähdä sinut ja vielä syvemmälle alennan sinut, aina alas häpeän kuiluun.
Genia katsoi kuningattaren kasvoja, jotka olivat raivosta vääristyneet.Nyt vasta selveni hänelle, että hänen asemansa oli hirmuinen.
Tältä Dragalta ei hänen varmaan tarvinnut odottaa sääliväisyyttä. Tämä nainen vihasi häntä, sillä — hän oli vihkiäistensä edellisenä yönä vavissut hänen tähtensä ja sitä ei Draga antanut hänelle koskaan anteeksi.
- Jesuksen laupeuden tähden, huusi Genia — mitä olen minä tehnyt? Olenko minä loukannut teitä, kuningatar Draga? — Oi, Jumalani, minä en tiedä itsekään, kuinka nuo onnettomat sanat pääsivät huuliltani. Minä pyydän anteeksi, sillä minä näen nyt, ett'ei minulla ollut oikeutta koskettaa teidän menneisyyttänne. Sanoohan jokaisen oma sydän, että meidän velvollisuutemme on levittää verho menneisyyden yli, kun toinen on päättänyt, ettei hän sitä enää ajattele.
- Sinun katumuksesi tulee liian myöhään, sanoi Draga. — Minä tunnen ja näen sinun aikeesi, Genia von Sandorf, sinä tahdot alentaa minut kuninkaan silmissä, sinähän olet kerran rakastanut häntä, rakastat ehkä vieläkin.
- Minä rakastan häntä, huudahti Genia, kuten rakastetaan ystävää, veljeä, en muutoin. Oi Jumala, minun sydämeni — kuuluu — — —
- Sinä valehtelet, huusi Draga. — Kuinka voin minä odottaakaan, että sinä sanoisit minulle totuuden. Mutta, nyt olet sinä minun vallassani, ymmärrätkö, Genia von Sandorf, kuningatar Dragan vallassa, ja Jumalan nimessä — sinä saat tuntea, mitä se tahtoo sanoa.;
Kiireesti nousi Genia ylös. Vapisevin käsin pyyhki hän pois kasvoiltaan hiukset, jotka olivat pudonneet alas otsalle.
- Minä olen tehnyt, mitä sydämeni käski minun tekemään! sanoi Genia. — Minä olen pyytänyt teiltä anteeksi, kuningatar Draga, sillä näen, että minä olen erehtynyt. — Antakaa minun nyt mennä tieheni, sillä teillä ei ole oikeutta pidättää minua.
Muuten olen varmasti päättänyt jo tänään lähteä Belgradista. Minä menen takaisin äitini luo — oi äiti parka — sinulla ei ole ehkä vielä aavistustakaan siitä hirvittävästä tappiosta, jonka olet kärsinyt. Sinä itket, — etkä löydä lohdutusta! Mutta minun kyyneleeni sekaantuvat sinun kyyneliisi.
Genia horjui ovea kohti. Mutta hän ei ollut sinne vielä saapunut, kunDraga äkkiä sanoi terävällä, käskevällä äänellä:
- Sulkekaa hänen tiensä, Lazar, sillä tämä tyttö on minun vankini.Hän on vaarallinen hullu, ja samoin kuin hän tänään sai aikaan melunkuninkaan palatsissa, niin voisi hän tehdä vielä suurempaa vahinkoaBelgradissa, jos hän pääsisi vapaaksi.
- Takaisin! kiljui Lazar raa'alla äänellä ja astui Genian eteen.
- Poliisipäällikkö Lazar, jatkoi Draga, minä jätän teille tämän tytön, tehkää hänen kanssansa mitä parhaiten näette, mutta pitäkää vaan tarkasti huolta siitä, että tuo kurja ei saa vapauttaan takaisin.
Parasta olisi, jos sulkisitte hänet hullujen huoneeseen. Muuten en anna teille tässä suhteessa mitään määräyksiä.
Mutta vaarattomaksi täytyy hänet tehdä, kuuletteko, Lazar — vaarattomaksi.
Näitä sanoja lausuessaan katsoi kuningatar merkitsevästi poliisipäällikköön.
Lazar nyökäytti päätään ja samalla kun kasvonsa vääntyivät ilkeään nauruun, mutisi hän:
- Teidän majesteettinne tulee olemaan tyytyväinen minuun. Tämä tyttö ei ole enää kenenkään tiellä. Ennen pitkää on hän oleva aivan vaaraton.
Sitte kääntyi hän Genian puoleen ja tarttui kovasti hänen käsivarteensa.
Genia tuijotti häneen kauhistuneena.
Oi kuinka hän nyt katui, että oli ollenkaan astunut konakiin, tähän taloon, jossa ei kammottu väkivaltaa, hänestä tuntui, kuin olisi ilmakin ollut täynnä rikoksia.
Genia koetti irtaantua hänen käsistään, mutta kauhu, jota hän tunsi, vei häneltä sekä puhe- että vastustuskyvyn, kun pyöveli kuiskasi nyt hänen korvaansa:
- Varo vaan, ett'et huuda, pikku kyyhkynen! Jos sen teet, panen suukapulan suusi eteen! Poliisipäällikkö Lazar on jo monta kertaa tehnyt nöyriksi sellaisia kuin sinä.
Eteenpäin, mars — seuraa minua, eläkä vastustele! No, miksi seisot siinä ja töllistelet kuningatarta?
- Ja tämä on sinun tahtosi, kuningatar Draga? kuului Genian huulilta ja hän katsoi kuningattareen tuijottavilla silmillään. — Sinä annat viedä minut pois, kuin olisin minä tehnyt rikoksen!
Mitä on teille sitte minun kanssani tekemistä, millä oikeudella te minua ahdistatte?
Minä en ole sinun alamaisesi, kuningatar Draga, minä olen itävaltalainen ja voi sinua ja sinun kätyreitäsi, jos minun avunhuutoni pääsevät kuuluviin siitä vankeudesta, johon minut heitätte.
Silloin tulen minä vapaaksi ennenkuin luulettekaan, ja te — te saatte maksaa rikoksenne, kun olette vanginneet Itävallan tyttären.
- Hän puhuu vaan mielenhäiriössä, huusi Draga, — viekää hänet hullujen huoneeseen, Lazar!
- Anteeksi, teidän majesteettinne, vastasi poliisipäällikkö — mutta minä en pidä häntä mielenvikaisena; hän on vaan olevinaan.
Minä tiedän erään paikan, joka on sopivampi hänelle, ja jossa kyllä osataan vakuuttaa hänelle, että on vaarallista loukata kuningatarta. Minä vien hänet ojennuslaitokseen, harmaaseen luostariin, kuten sitä kutsutaan täällä Belgradissa.
Genia päästi kauhun huudon kuullessaan tämän sanan.
Mutta kuningatar meni kiireesti Lazarin luo, laski kätensä hänen olalleen ja kuiskasi hänelle:
- Te olette oivallinen, kykenevä mies, Lazar! Minä pidän huolta, että kuningas palkitsee teidät.
Niin, ojennuslaitokseen tuo kurja olento! Siellä saa hän kovassa työssä miettiä, mikä eroitus kuitenkin on olemassa hänen, kerjäläisen, ja minun kuningattaren välillä.
Viekää hänet pois minun silmäini edestä, minä en tahdo enää nähdä häntä! Mutta minä aina tavan takaa kuulustelen, kuinka hän on edistynyt katumuksessaan ja nöyryydessään — langenneiden naisten joukossa harmaassa luostarissa.
Seuraavassa silmänräpäyksessä laahasi poliisipäällikkö onnettoman mukanaan.
Heikko tyttö ei tietysti jaksanut vastustaa miehen raakoja nyrkkejä.
Kuningatar avasi itse pienen tapettioven, josta poliisipäällikkö vei pois vankinsa.
Sitte veti hän hänet mukanaan alas eräitä kiertoportaita. Eikä kauan viipynyt, ennenkun hän oli konakin pihalla, jossa peitetyt vaunut olivat odottamassa.
Poliisipäällikkö piti nämä vaunut aina valmiina, sillä vangitsemiset eivät olleet konakissa harvinaisia.
Poliisipäällikkö antoi lyhyen merkin vihellyspillillään ja heti ajoivat vaunut esille.
Genia oli pyörtymäisillään, hän tiesi, että kaikki oli mennyttä, sillä ojennuslaitoksessa ei hän voinut elää, siellä saattoi hän vaan kuolla.
Nuori kreivinna oli nyt enemmän kuollut kuin elävä.
Oi, inho, suru ja murhe tappaisivat hänet, eikä kukaan, ei edes hänen oma äitinsäkään saisi koskaan tietää, minne hän oli joutunut.
Poliisipäällikkö työnsi uhrinsa vaunuun. Hän huusi kuskille muutamia sanoja. Eräästä porttikäytävästä vierivät vaunut ulos kadulle.
Poliisipäällikkö painoi erästä, vieteriä ja heti putosivat rautaverhot ikkunain eteen.
Genia oli siis nyt jo kuten vankeudessa.
Syvä pimeys ympäröi häntä vaunussa ja yhä vaan tunsi hän Lazarin käden puristavan hänen käsivarttaan.
Tämä ei lausunut sanaakaan koko matkalla, mutta hänen viekkaat silmänsä loistivat pimeässä ja nämä silmät katsoivat Geniaan sellaisella ilmeellä, että hän värisi.
Nyt toivoi hän jo melkein olevansa määränpäässä, niin hirmuiselta kuin se tuntuikin — ojennuslaitoksessa.
Mutta vaunuilla oli pitkä matka kuljettavana.
Vihdoinkin pysähtyivät ne, verhot kierrettiin ylös, toisen sivuoven luukku avattiin ja Lazar huusi luoksensa kaksi voimakkaannäköistä naista, jotka uteliaasti kurkistivat sisään.
- Minulla on mukana muuan letukka, ottakaa se huostaanne ja tehkää nöyräksi.
Tässä talossa on moni jo oppinut rukoilemaan ja työtä tekemään.Katsokaa, että johdatte tämänkin oikealle tielle.
Pilkkanaurulla tarttuivat molemmat naiset Geniaan ja raastoivat hänet ulos vaunusta.
He laahasivat onnettoman, joka nyt todella oli mielipuolisuuden rajalla, ylös kivirappuja erään oven kautta huoneeseen, ja tuo onneton, puoliksi tiedoton tyttö kuuli, kuinka raskaat portin ovet kadulle päin lyötiin lukkoon kovalla räminällä.
Hän oli Belgradin harmaassa luostarissa — ojennuslaitoksessa.