Tärkeä kokous.
Stefan Naumovitsch seisoi eräässä juhlasalin nurkassa ja katseli välinpitämättömänä kirjavaa elämää siellä, mutta koko ajan oli hänen edessään sen onnettoman tytön kuva, jonka hän äsken oli jättänyt. Hän ei voinut unohtaa Geniaa. Ja nyt kun hän rauhassa keräili muistoonsa tämän illan tapahtumia, kun hän taas, vaikka vaan muistossa, näki edessään Genian kalpeat kasvot, hänen epätoivonsa ja rohkeuden, jolla hän puhutteli kuningatarta, kysyi hän itseltään kerta toisensa perästä:
Onko hän todellakin petturi?
Mitä olisikaan hän antanut, jos hän olisi voinut hankkia itselleen varmuuden tästä, sillä sisäinen ääni sanoi hänelle:
Elä usko sitä. Stefan Naumovitsch, niin paljon eivät ihmiskasvot voi valehdella.
Nuori upseeri ei voinut koota ajatuksiaan. Hän kulki juhlasalin läpi ulos puutarhaan, sillä hän tarvitsi ilmaa ja yksinäisyyttä.
Raitis ilma jäähdyttäisi hänen kuumaa otsaansa, yksinäisyys, tuudittaisi lepoon kuohuvat aallot hänen rinnassaan.
Kun Stefan komeassa serbialaisessa paimenpuvussaan kulki juhlasalin läpi, seurasivat naisten katseet ihastuksella tuota kaunisvartaloista miestä.
Siellä ei ollut ketään, joka ei mielellään olisi tanssinut hänen kanssaan, eikä kukaan voinut ymmärtää, miksi kuninkaan kaunis ajutantti, joka lyhyessä ajassa oli tullut Belgradilaisten suosikiksi, pysyttelihe poissa kaikista huvituksista.
Mutta varsinkin seurasi häntä kaksi mustaa silmää, jotka olivat tähdätyt häneen, kuin tenhovoimalla vetää hänet luokseen, ja näissä silmissä leimahti viha, kun Stefan vastusti niiden tenho voimaa ja tyynenä poistui salista.
Nuori upseeri meni alas portaita, jotka veivät puutarhaan ja pian oli hän kuun valaisemain puiden alla, jotka kuten uskolliset vahdit tällä puolen varjostivat konakia.
- Onko hän petturi? kuiskasi Stefan. — Onko hän todellakin? Kuka se olikaan, joka minulle tämän kuiskasi?
Ei kukaan muu kuin Draga.
Hän näytti kirjeen, joka Genian olisi pitänyt kirjottaa. Mahdollista kyllä.
Mutta miksi ei kuningatar antanut minun lukea tätä kirjettä? Miksi piti hän sitä päänsä päällä?
Totta kyllä, että nuori kreivinna näyttää syylliseltä, hän oli ainoa, joka sinä yönä olisi voinut kuunnella meitä, mutta tarvitseekohan hänen silti meitä pettää?
Ja mistä syystä olisi hän kuningattaren pelastanut? Rakastiko hänDragaa?
Ha, ha, tänään on hän juuri osottanut, ettei hän osota minkäänlaista ystävyyttä kuningattareeseen.
Ja vaikka hän niin tekisikin, niin — vihaa Draga tätä tyttöä, siitä ei ole epäilemistäkään.
Mutta olisiko hän voinut vihata ja vainota sitä, joka on pelastanut hänet kuoleman varasta?
Oi, minä onnetonhan tunnustin hänelle aivan avonaisesti, että toista rakastan — kuinka helposti saattoi Draga käsittää, että tuo toinen oli Genia von Sandorf.
Sielussani on sekasorto, jota on mahdotonta selvittää. Sen vain tiedän, että tuota tyttöä rakastan, enkä voi häntä koskaan unhottaa.
Stefan asettui penkille, jonka takana kohosi marmoripatsas. Siinä oli kuvattuna Amor nuoli jousen jänteellä.
— Sinä olet petollinen, uskoton jumala! huudahti nuori upseeri, katsoessaan kiviseen rakkaudenjumalaan. — Sinä pidät ilkeätä peliä ihmissydänten kanssa.
Miksi kerran veit tämän tytön minun tielleni, miksi tämän rakkauden vuodatit sydämeeni, kun minä vain onnettomaksi sen kautta tulen? — Niin vastaa siis minulle, Amori, onko Genia viaton? — Onko hän petturi?
— Sellainen hän on — hän on pettänyt sinut, Stefan Naumovitsch, kaikui täyteläinen ääni patsaan takaa. — Hän ei ansaitse, että sinä kauvemmin häntä ajattelet.
Nuori upseeri hypähti keveästi huutaen istuimelta.
Kuuvalossa silloin esiintyi olento patsaan takaa ja läheni Stefania.
Se oli kuningatar Draga.
Tähän saakka oli Naumovitsch välttänyt yksinäistä yhteensattumistaDragan kanssa.
Vaikka hän nyt asui saman katon alla oli hän kumminkin aina osannut niin menetellä, ettei Draga päässyt koskaan lähenemään.
Stefan oli myöskin lujasti päättänyt pelastaa kuninkaan kunnian.
Hän vihasi Dragaa, inhosi häntä yhä enemmän, eikä hetkeksikään unhottanut, miksi oli ruvennut kuninkaan ajutantiksi, nimittäin vartioimaan Dragaa ja muuttamaan kaikki sen pahan, minkä Draga tuotti, hyväksi — sitä varten oli hän konakissa.
Ja nyt — nyt hän näki Dragan äkkiä seisovan edessänsä, tässä yksinäisessä puistossa, paikassa, joka täysin oli uteliailta katseilta suojattu.
Dragan on täytynyt häntä ajaa takaa, sillä ei sattuma häntä suinkaan tänne johtanut, vaan ilmeisesti hänen oma tahtonsa.
— Ole varuillasi! Stefan, ajatteli nuori upseeri. — Hillitse himojasi, jotka kaunotar koettaa sinussa herättää! Älä koskaan unohda, että hän on Serbian paha hengetär, isänmaasi vihollinen.
— Täältä siis pitää sinua etsiä, Stefan Naumovitsch, sanoi kuningatar nuhtelevaisesti, mennessään aivan hänen viereensä. — Kaunis paimen pitää yksinäisyydestä — hän uneksii paimentytöstänsä. Tuo on tosiaankin sangen romantillista, rakas Naumovitsch, mutta samalla epäkäytännöllistä.
Sellainen kansa on vaarallista, joka välttää seurahuveja. Ja Belgradin hovissa täytyy välttää kaikkea, joka saattaa epäluuloja herättää.
Stefan, lausui kuningatar lempeällä, sydämellisellä äänellä, — Stefan, miksi olet minulle niin vieras! Mitä olen tehnyt herättääkseni sinun vihaasi? Miksi olet Dragallesi noin vihainen?
— Minun Dragani? toisti Stefan, ääni kauhusta vapisten. — Älkää unhottako, hyvä rouva, että te olette toisen vaimo, ja että tuo toinen on kuningas!
— Anna minulle käsivartesi, Stefan! Menkäämme vähän kauvemmaksi puistoon! pyysi Draga. — Minulla on sinulle jotain sanomista. Oi, jo kauvan olen tuntenut ahdistusta sydämessäni, kun minulla ei ole ollut tilaisuutta puolustautua sinun edessäsi.
Mutta se suotuisa tilaisuus, joka tänään tarjoutuu, ei ole jätettävä käyttämättä.
Tuolla ylhäällä tanssitaan. Kuningasta ympäröitsee sadat ihmiset.
Minä luulottelin hänelle, että päätäni särki, jonka vuoksi pyysin päästä huoneeseeni.
Rakas Stefan, elä hylkää rukoustani! Tämä on ainoa, ensimäinen rukous, minkä pitkistä ajoista sinulta rukoilen.
Draga katsahti samalla häneen ihmeen leimuavilla silmillä, joista ilmeni syvä intohimo, niin paljon sisällistä hellyyttä, ettei Stefan kyennyt vastustamaan hänen toivomustansa.
Stefan ojensi Dragalle käsivartensa, ja he menivät yhdessä yhä syvemmälle puistoon.
— Minä tiedän, Stefan, puhkesi Draga lyhyen äänettömyyden perästä sanomaan, — että sinä kiroot minua, koska minusta on tullut Serbian kuningatar. Minä vakuutan sinulle kumminkin kunniasanalla, että pyrkimykseni ainoastaan on tehdä tämä maa onnelliseksi.
Aleksanteri on heikko raukka. Hänellä ei ole yhtään suurta ajatusta, vielä vähemmän hän kykenee semmoista toteuttamaan.
Jos hän vaimokseen olisi ottanut jonkun prinsessan, — niin saat olla varma siitä, että Serbia olisi mennyt perikatoon.
Minä sitävastoin ohjaan häntä. Minä vaikutan häneen, ja sinä ystävinesi saatte tilaisuuden havaita, että minä rakastan Serbiata.
— Sitä ei kumminkaan vielä ole paljon huomattu, kuningatar Draga! vastasi Stefan. — Mitäpä on tähän saakka tapahtunut —
— Tähän saakka, keskeytti häntä Draga, — mitäpä tähän saakka olisi voitu tehdä? Eikö minun kaikkein ensiksi pitänyt hankkia kuninkaan luottamus puolelleni?
Mutta nyt on se minulla. Ja minä lupaan sinulle pyhästi, Stefan, että minä teen kaikki, mitä kehoitat minun tekemään.
Minä noudatan pienintäkin viittaustasi ja jos tahtoisit, niin voisit sinä hallita Serbiaa minun kauttani!
Sillä sinua yksin minä rakastan, Stefan Naumovitsch, lisäsi hän, pysähtyi ja laski molemmat kätensä hänen olkapäilleen — sinulle yksin kuuluu sydämeni. Kaikkien ajatusteni esine olet vaan sinä! Oi, elä katso minua niin epäillen! Suutele minua, kuten kerran suutelit Dragaasi.
Hän hiipi hellästi hänen luokseen, kietoi pehmoiset käsivartensa hänen kaulansa ympäri. Hän oli niin kaunis, niin hurmaava tällä hetkellä, että kuka mies tahansa olisi langennut.
Mutta Stefan Naumovitsch oli vannonut itsekseen valan, ettei hän koskaan enää antaisi Dragan viehätysvoiman itseään vietellä.
Hän tiesi, että tässä uhkeassa rinnassa asui huono, turmeltunut sielu, ja ettei hän saisi luottaa Dragan vakuutuksiin, ei edes hänen valaansakaan.
Lempeällä väkivallalla vapautui hän Dragan syleilystä ja astui askeleen taapäin.
Hän oli jo viittonut itselleen tien, jota hänen oli kulettava.
Hän ei saisi loukata kuningatarta, sillä hän tahtoi pysytellä kuninkaan rinnalla, ollakseen tämän totinen ystävä.
Siksi ei hän uskaltanut lausua niitä sanoja, jotka olivat hänen huulillaan.
Kuitenkin huudahti hän jalolla, miehekkäällä äänellä:
- Kuningatar Draga, sen mikä kerran on ollut meidän välillämme, täytyy ijäksi olla haudattu!
Sillä jos te olisitte ollut se, mitä minun sieluni ikävöi ja luuli teissä löytävänsä, silloin olisitte te luopunut kruunusta ja olisitte tyytynyt vaatimattomampaan kohtaloon elämässä.
Ehkä olisitte sitte ollut onnellisempikin. Mutta, sen onnenhan voi tulevaisuus teille suoda.
- Sinä olet minun tulevaisuuteni! huudahti Draga ja ojentaen rukoillen kätensä häntä kohti ja heittäen häneen rukoilevan silmäyksen, jatkoi hän: Stefan, minä en voi elää ilman sinun rakkauttasi! Oi, jos sinä tietäisit, millaiset tuskat repivät sydäntäni, kun ajattelen, että sinä aina olet minua niin lähellä, enkä minä kumminkaan saa vallita sinua!
Stefan, minä teen sinut niin onnelliseksi, kuin nainen ikinä voi tehdä miehen.
Mutta rakasta minua, elä työnnä minua pois!
Uudelleen tarttui Draga hänen käsiinsä ja painoi ne rintaansa vasten.
Stefan tunsi, kuinka Dragan rinta aaltoili ja sydän löi.
- Minä pyydän, teidän majesteettänne, sanoi hän ja äänensä kaikui hiukan epävarmalta — sallikaa minun viedä teidät takaisin linnaan!
Teidän poissaolonne huomattaisiin, enkä minä mistään hinnasta tahtoisi saattaa häpeää kuningas Aleksanterille.
- Ei, elä petä minua, Stefan, keskeytti hänet kuningatar melkein terävällä äänellä. — Sinä et suinkaan kysy Aleksanteria!
Hän ei ole ystäväsi, hänestä ei koskaan tule sinun rehellistä ystävääsi, sillä hän ei ylipäänsä rakasta ketään muuta ihmistä, kuin itseänsä.
Se on jotain muuta, joka äkkiä on tullut meidän väliimme jotain, jota en voi oikein sanoin selittää ja jota vaan aavistan.
Mutta sinä olet mies ja sinulla täytyy olla rohkeutta sanomaan minulle, millaiset sinun tunteesi ovat?
Sano siis minulle kaikki, minä voin kestää pahintakin!
Rakastatko sinä tätä Genia von Sandorfia, onko hän ryöstänyt minulta sinun sydämesi?
Hitaasti loi Stefan silmänsä alas ja katsoi maahan, jonka kuutamo peitti hopean valkoiseen verhoon.
- Sinä et vastaa minulle! huusi intohimoinen nainen. — No, sitte tiedän minä jo tarpeeksi. Millä on hän sinut vanginnut? Millä taikavoimalla on hän voinut kääntää sinun sydämesi minusta? Tuo kurja, joka petti sinut, joka piti petollista peliä sinun kanssasi.
Silloin Stefan ojentihe.
Nyt taikka ei koskaan näytti hetki olevan otollinen. Hän tahtoi urkkia koko totuuden ja tietää sen, joka täytti hänen sielunsa niin monella kysymyksellä.
- Draga, huudahti hän vapisevalla äänellä ja meni aivan lähelle häntä — minä vannotan sinua, sano minulle koko totuus! Onko se ihan totta, että Genia petti minut ja ystäväni? Onko hän se, joka varoitti sinua ja kuningasta?
- Mitähän se hyödyttäisi, jos vastaisin sinulle: kyllä, se on totta, hän on pettänyt teidät? Sinä et ehkä uskoisi, mitä sanoisin. Mutta kysy kuninkaalta itseltään, kysy häneltä, epäilemättä vastaa hän sinulle. Hän on omin silmin lukenut kirjeen, jossa Genia von Sandorf ilmaisee sinut, översti Maschinin ja Mistitschin, mainiten teidät salaliittolaisiksi, jotka vainositte minun henkeäni.
Nyt näet, kuinka hyvin tämä tyttö ansaitsee sinun rakkautesi! jatkoi Draga ivallisella äänellä, kun hän näki, että Stefan Naumovitsch painoi päänsä, kuin olisi hän saanut iskun keskelle sydäntään. — Unohda hänet, halveksi häntä! Karkoita kaikki ajatukset hänen suhteensa!
Täällä minun sylissäni avautuu sinulle autuuden taivas. Elä hylkää sitä, Stefan Naumovitsch! Sillä, Jumalan nimessä, minä olen tehnyt itselleni lupauksen olla hyvä ja tehdä Serbia onnelliseksi.
Uudelleen tahtoi Draga vetää hänet luokseen ja uudelleen kietoi hän kätensä Naumovitschin hoikan vartalon ympäri.
Mutta Stefan lykkäsi hänet kärsimättömästi luotaan ja lausui:
- No, kuule sitte koko totuus, Draga! Minä en voi rakastaa sinua, sillä sinä olet jo kuulunut toiselle. Ei sille miehelle, jonka kanssa nyt olet vihitty.
Oi, hänhän on myöskin petetty. Ja sinä olet sen tehnyt!
Sillä ennenkuin sinä tulit Aleksanterin puolisoksi, olit sinä kuningas Milanin rakastajatar, ja se se on, Draga Maschin, joka ikuisesti eroittaa minut sinusta!
Käheä huuto kuului Dragan huulilta, kun hän kuuli, että Stefan Naumovitsch tiesi hänen salaisuutensa, hänen elämänsä hirmuisen salaisuuden.
Hän horjui takaperin erästä puunrunkoa vastaan, muutoin olisi hän ehkä vaipunut maahan.
— Sinä tiedät — sinä tiedät — änkytti hän. — Sinä tiedät sen, onneton!Kuka on uskonut sinulle tämän salaisuuden?
- Minä en ainoastaan tunne sinun salaisuuttasi, vastasi Stefan, tunkien terävän katseensa Dragan silmiin — minulla on todistuskin siihen!
- Todistus! Mahdotonta!
- Mutta minulla on se kuitenkin, Milanin itsensä kirjoittama! huudahti nuori upseeri. — Ja nyt tiedät, Draga Maschin, että sinun nuolesi eivät minua haavoita, ei rakkautesi eikä vihasi.
Ja tehkäämme nyt loppu molemmin puolin! Minä olen kuninkaan rinnalla niin kauan kun minua haluttaa. Minä suojelen häntä, ettei hän tee mitään pahaa eikä kärsi sellaista!
Minä olen sinun läheisyydessäsi, Draga, ja voi sinua, jos sinä koetat viekotella Aleksanterin heikkoa luonnetta pahoille teille!
Samana päivänä, jolloin sinä yrität tehdä jotakin Serbian vapautta ja sen laillisia asetuksia vastaan, samana päivänä saa kuningas Aleksanteri tietää, että sinä olet ollut Milanin rakastajatar.
Ja usko minua, Aleksanterin heikkous voi antaa sinulle kaikki anteeksi, mutta ei tätä!
Jos minä avaan hänen silmänsä ja annan hänen nähdä tämän hirmuisen salaisuuden, niin hyljää hän sinut ja sinä saat palata entiseen mitättömyyteesi, josta sinä kiemailullasi olet kohonnut!
Kun Stefan Naumovitsch oli lausunut nämä sanat, jotka näyttivät sattuvan häneen hirmuisella painolla, oli Draga melkein maahan vaipunut.
Nyt ojentausi hän kumminkin suoraksi, jokainen hermo oli jännityksessä, hänen silmänsä säkenöivät ja hillitön intohimo raivosi hänen rinnassaan.
- Se on siis sotaa, jota sinä minulle tarjoat, Stefan Naumovitsch! huudahti hän. — Ystäväksi et tahdo kuningatartasi etkä rakastajaksi, vaan viholliseksi.
Ha, Stefan Naumovitsch, ajattele toki, mitä teet! Sillä tämän sodan meidän välillämme täytyy tulla hirmuiseksi, siitä tulee samalla sota kuningatar Dragan ja Serbian onnen välillä!
- Minä en pelkää sitä taistelua! huudahti Stefan. — Ja nyt, kuningatar, on teidän aika palata! Minun seurastani varmaan kieltäydytte. Tuossa menee tie takasin linnaan, — puolisonne luo!
- Minä menen, sanoi Draga äänellä, joka ilmaisi, että kyyneleet olivat tulossa, mutta että hänen sisässään raivosi viha. — Minä menen! Mutta ennenkuin jätän sinut, Stefan Naumovitsch, niin saat kuulla jotakin: sinä tulet katumaan tätä hetkeä, sinä itket katkeria kyyneleitä, että sysäsit minut pois!
Narri, mitä se sinuun kuuluu, jos olen ollut muiden miesten kanssa?
Tarmokkaat luonteet asettuvat yläpuolelle sen, mikä on ollut ja ihmisen onni alkaa aina vasta silloin, kun se on alkanut hänelle kuulua.
Mutta minä tiedän, sinä tahdot neitosen. Ha, ha, no, sinä löydät hänet, sen neitosen! Ehkä tulet onnellisemmaksi hänen kanssansa, kuin mitä olisit ollut minun kanssani!
Hän riensi pois.
Stefan Naumovitsch katsoi kysyvästi hänen jälkeensä. Mikähän uhkaus olikaan hänen viimeisissä sanoissaan, jotka kuuluivat niin arvoituksen tapaisilta? Mistä neitosesta hän mahtoi puhua? Geniastako?
Pyhä Jumala, nyt tuntuivat omantunnon vaivat kaksinkerroin vaikeammilta, kun ei hän ollut tehnyt mitään sen rakkaan tytön puolesta, jonka hän jätti yksin kuningattaren ja inhottavan Lazaren kanssa!
Mitä oli hänestä tullut? Mitä pahaa oli hänelle tehty.
Hän ei todellakaan uskonut kuningattaresta mitään hyvää, hän pelkäsi, että Draga voi saattaa Genialle hirmuisen kohtalon.
Hän kääntyi ja kuunteli Dragan askeleita, jotka katosivat pensasten taa.
Stefan ei palannut heti linnaan, vaan kulki edelleen yksinäistä tietä puiston läpi.
Hän ei paljoa välittänyt siitä, mitä oli tapahtunut hänen ja Dragan välillä.
Päinvastoin, hänen sydämensä tuntui keveämmältä sitte kun hän oli antanut Dragalle tuon avomielisen selityksen.
Jo kauan oli hän huomannut, että Draga oli halukkain silmin seurannut häntä ja hän oli vaan hakenut tilaisuutta saada hänelle tunnustaa raju hillitön intohimonsa ja uudelleen tarjota hänelle ystävyyttään.
Nyt oli hänen ja Dragan väli selvä.
Taistelua, oli Draga sanonut. No niin, parempi rehellinen taistelu kuin huono rauha.
Mutta Genia — mitä Geniasta oli tullut? Kerta toisensa perästä palasi tuo levostuttava kysymys Stefanin sieluun, eikä hän kumminkaan kyennyt siihen vastaamaan. Hän ei myöskään salannut itseltänsä, että hänelle tulisi sangen vaikeaksi kuulla nuoren tytön kohtalosta, sillä ainoastaan kaksi ihmistä siitä tiesi, nimittäin Draga ja Lazar, ja nämä kyllä varoivat, ettei vaan valonsäde tunkisi siihen pimeyteen, joka verhosi Genian kohtaloa.
- Rakas paimen — sanokaa minulle, mistä tie menee linnaan.
Stefan Naumovitsch pysähtyi, kun nämät sanat lapsellisella äänenpainolla lausuttuina, kohtasivat hänen korvaansa.
Hän luuli uneksivansa, sillä hän näki äkkiä edessänsä nuoren tytön, joka tuskin vielä oli kuuttatoista vuotta vanhempi, puoleksi lapsi, puoleksi neitsyt, kasvot ihastuttavat kuin madonnalla.
Nuori tyttö näytti olevan hienosti puettu. Kädessä oli hänellä siro nahkainen matkalaukku. "Rakas paimen!" oli tyttö sanonut. Naumovitschin täytyi ensin ajatella, mistä johtui, että tyttö nimitti häntä paimeneksi.
Mutta silloin havaitsi hän olevansa naamiopuvussa, eikä vieras tietysti voinut aavistaa, ettei hän ollut todellinen paimen.
Tyttö oli äkkiä tullut näkyviin sivukäytävältä. Kuka oli tuo tyttö?Mistä hän tuli? Miksi kysyi hän tietä linnaan?
— Rakas paimen, ettekö haluaisi ansaita jonkun pennin? kysyi tyttöSerbian kielellä. Kas tässä on, jos viette minut linnaan!
Näin sanoen painoi tyttö nuoren upseerin käteen frangin kappaleen, ja kuninkaan ajutantti ällistyi siinä määrässä, ettei ollenkaan aikonut jättää rahaa takaisin.
— Kiiruhtakaa nyt! Ette ollenkaan voi ajatella, rakas paimen, kuinka kiire minulla on linnaan.
Onko sinne hyvin pitkä matka? Minä olen kovasti väsynyt! Mutta minä tulenkin pitkän matkan päästä!
— Kuinka olette tullut tänne puistoon, neiti? kysyi Stefan. — Miksi juuri täältäpäin koetatte linnaan päästä?
— Joo, asia on kokonainen pitkä juttu! huudahti nuori nainen, ja ihastuttava hymyily väreili hänen terveillä rusohuulillaan. — Teille voin sen kertoakin. Kuulkaa sitte! Minä olen — karannut.
— Karannut? Mitä tämä merkitsee, neitiseni?
— Minä olen karannut! huudahti nuori tyttö ja nauroi samassa niin hillittömästi, että pieni lintu, joka istui oksalla ja nukkui, pelästyen lensi tiehensä. —
— Olen karannut rouva Lourionin luota! Ettekö häntä tunne! Kuinkapa hänet tuntisittekaan, te serbialainen paimen! Ha, ha, ha.
Muutoin voitte olla varsin tyytyväinen, kun teillä ei ole kunnia häntä tuntea.
Hän on vanha eukko, harmaahapsinen ja taitaa hirveän paljon engelskaa ja ranskaa, mutta on muutoin hyvin ikävä.
Ja nyt tahdon teille kertoa, kuka rouva Lourion on. Hänellä on hieno kasvatuskoulu Wienissä, Raatihuoneenkadun varrella, ja siellä oleskelu maksaa kauhean paljon. Mutta luuletteko, että siellä minuuttiakaan viihdyin?
Voi, kuinka olen toivonut takaisin Serbiaan!
— Te olette siis serbialainen?
— Tietysti, ettekö sitä kuule jo puheestani?
Minun piti juuri oppia saksaa, ranskaa ja engelskaa esteettömästi. Sitä varten lähetti sisareni minut kasvatuskouluun. Hänen mielestään tuli nuoren tytön käydä tuommoista koulua, löytääkseen onnensa.
Minäkin olisin mielelläni jäänyt rouva Lourionin luokse, sillä siellä oli monta kelpo tyttöä, joiden tuttava olin.
Mutta sitte tuli se suuri tieto, ja silloin en enää voinut kestää.
Kymmenen kirjettä olen sisarelleni kirjottanut, että hän antaisi minun palata kotiin. Tahtoisin minäkin hiukan nähdä hänen suuruuttaan, kunniataan ja ihanuuttaan.
Mutta luuletteko, että sisareni sitä salli?
— Pysy siellä siksi kuin täytät 18 vuotta! — sen vastauksen sain.
Mutta niin kauvan en voinut odottaa. Tein asiasta pikaisen lopun. Otin mukaani välttämättömintä, tietysti kaikessa salaisuudessa, ettei rouva mitään huomannut.
Kaksi laitoksessa olevaa ystävääni lainasi minulle matkarahat, ja sitte matkustin junalla Wienistä ja saavuin tänä iltana Belgradiin.
Ja voitteko ajatella, rakas paimen, että kun olin Belgradin asemalla, ei minulla kukkarossa ollut edes sen vertaa, että olisin voinut ottaa issikan. Se raha, minkä teille annoin, oli viimeinen.
Stefan piti rahaa vielä kädessänsä, sillä hän tahtoi pitää sen muistona tuolta ihastuttavalta luonnonlapselta, joka edessänsä seisoi.
— Mitäpä minulla oli muuta tehtävää, jatkoi nuori tyttö, joka reippaasti kulki Stefanin rinnalla, — kuin jalan lähteä rautatieasemalta?
Oi, minä tunnen sangen hyvin tien asemalta linnaan! Mutta kun ilta oli kaunis, päätin kulkea puiston kautta.
En myöskään tahtonut, että kukaan minua näkisi, ennenkuin olin linnassa.
Mutta minä kuljin liiaksi ajatuksissani, jotenka eksyin, ja olen nyt iloinen, kun teidät tapasin.
Sanokaas minulle, oletteko kuninkaan palveluksessa? Paimennatteko ehkä kuninkaan lampaita?
— Minäkö? En! vastasi Stefan. — Minä palvelen toista herraa.
— Olipa vahinko, sanoi nuori tyttö. — Jos olisitte ollut kuninkaan palveluksessa, olisin saanut nähdä teidät vielä toisen kerran ja puhella kanssanne. No, jääköön se sattuman varaan. Mutta tuossahan näenkin linnan! Kylläpä siellä näyttää olevan paljo valoa!
Varmaankin siellä juhlitaan. Onko siellä joka ilta juhlia? Siellä linnassa on varmaankin oikein hauskaa.
En tosiaankaan kadu, että käänsin selkäni rouva Lourionin kasvatuskoululle.
— Aiotteko siis jäädä linnaan? kysyi Stefan Naumovitsch. — Te varmaankin toivotte saavanne hänen majesteettinsa kuningattaren luona paikan kamarineitsyenä tahi sentapaisena?
Nuori tyttö pysähtyi ja alkoi nauraa.
— Kamarineitsyenä — ha, ha, ha — kamarineitsyenä, näytänkö siltä? No, minä en juuri tahdo lausua pahaa kamarineitsyeistä. Niiden joukossa on usein varsin suloisia tyttöjä. Mutta minä olen Helene Lunjevica, kuningattaren sisar!
Naumovitsch suuresti hämmästyi, tämän kuullessansa.
Tuo viaton olento oli siis Dragan sisar! Nyt Stefan muisti nähneensäDragan luona valokuvan, joka paljon muistutti tuota tyttöä.
Äkkiä laski hän kätensä Helenen käsivarrelle.
— Neitiseni, sanoi hän kovalla mielenliikutuksella, — minä tosin olen vaan tietämätön paimen parka, mutta uskallanko antaa teille kumminkin hyvän neuvon?
— Tietysti sen saatte tehdä! Sanotaanhan, että paimenet ovat hyvin älykkäitä, kun heillä paimentaessaan on paljon aikaa miettimiseen.
— Minä sanon vaan sen, minkä sydämeni käskee, jatkoi Stefan — ja siksi annan teille tämän neuvon: Helene Lunjevica, matkustakaa mitä pikemmin takaisin Wieniin!
Menkää rouva Lourionin luokse tahi jonnekin muuanne, mutta älkää jääkö tähän taloon! Täällä ette tule saavuttamaan sitä onnellisuutta, mitä toivotte.
Stefan vaikeni. Hän huomasi sanoneensa liian paljon, millään ehdolla hän ei olisi tahtonut alentaa Dragaa tämän sisaren silmissä.
Hetkisen Stefan mietti, ilmaisisiko kuka oli, mutta hän piti parempana vastakin olla vaan Helenen "rakas paimen."
Mutta varoittaa aikoi hän häntä — varoittaa tästä synnin ja viettelyksen pesästä, johon tuo suloinen lapsi oli astumaisillaan.
- No, rakas paimen, täytyykö meidän nyt erota? kuuli Stefan hänen sanovan. — No niin, hyvästi sitte, ja kiitoksia paljon siitä suuresta palveluksesta, jota olette minulle osottanut!
Hymyillen ojensi tyttö hänelle kätensä.
Ei, hän ei ollut ylpeä, vaikka hän nyt oli kuningattaren sisar.
- Neiti, sanoi Stefan hiukan vaivaloisesti, — se palvelus, jonka nyt teille tein, oli hyvin vähäinen ja mitätön.
Mutta minä tahtoisin tehdä teille toisen palveluksen, sanoa teille jotakin, joka olisi ehkä teille hyödyksi.
Neiti Lunjevica! Te aiotte Belgradin hoviin. Mutta tietäkää, että siellä tarvitaan paljon lujuutta, lujaa luonnetta ja paljon rohkeutta, voidakseen välttää tulemasta huonoksi ihmiseksi.
Tyttö katsahti hämmästyneenä.
— Hovielämä on täynnä huvituksia, jatkoi Naumovitsch. Mutta älkää antako loiston sokaista itseänne, älkää kuunnelko imartelijoita ja ennen kaikkia — älkää luottako kehenkään, ei edes — — —
Stefan vaikeni, sillä hänelle oli kumminkin vastenmielistä häiritä hänen lapsellista luottamustansa sisareensa.
- … Mutta sen verran tahdon kumminkin sanoa, jatkoi hän, jos joskus ystäviä tarvitsette, niin muistakaa paimenta. Luottakaa minuun! Minä olen oleva teidän läheisyydessänne.
Näin sanoen, puristi Stefan tytön pientä kättä, kumarsi syvään ja vetäytyi takaisin puistoon.
Nuori tyttö seisoi kauvan ja katsoi hänen jälkeensä.
— Kyllä mies osasi kauniisti puhua, häntä en varmaankaan ole unhottava.
Ajatteleeko hän myöskin minua? Voi, hän oikein saattoi sydämeni ahtaalle, lisäsi Helene huokaillen. — Olin iloinnut saadakseni asua kuninkaan palatsissa ja nyt —
Onko totta, että täällä joudun ilkeiden ihmisten seuraan?
Mutta eihän sisareni voisi semmoisia suvaita ympärillään.
Hän on niin viisas ja samalla niin kaunis, hän on kohonnut niin korkealle, ettei kukaan voine häntä pettää, tahi että hän kärsisi mitään ilkiöitä läheisyydessään.
Ja kuitenkin — mitä paimen on minulle sanonut, sen olen muistava, olen pitävä silmät auki ja sydämeni puhtaana.
Tämän sanottuansa, nousi hän rappusia ylös, jotka johtivat konakin portille ja oli pian hävinnyt sen sisäpuolelle.
* * * * *
Seuraavana päivänä, kun kuningas Aleksanteri, ajutanttinsa seuraamana oli aikeessa lähteä ratsastamaan, käski Draga puolisonsa hetkeksi tulemaan ylös hänen luoksensa saliin, joka oli nurmiportaitten puolella.
Täällä Draga esitti kuninkaalle Helenen.
Stefan Naumovitsch, joka seurasi kuningasta, seisoi taampana, mutta tunsi heti tuon ihastuttavan olennon, jonka edellisenä iltana oli puistossa kohdannut.
Kuningas syleili sydämellisesti puolisonsa sisarta ja suuteli häntä otsalle.
— Tervetullut, rakas Helene. Taloni on aina oleva teidän tyyssijanne.Minä rakastan jokaista, joka on lähellä kallista Dragaani.
Mutta, mitä näen — tehän ette ollenkaan ole toistenne näköisiä, vaikka kauniita olette molemmat, ei tosiaankaan luulisi teitä sisariksi.
— Kyllä kai, Aleksanteri, annat anteeksi, että sisareni noin äkkiä hiipi tänne linnaan? huudahti Draga nauraen. Ajatteleppas vaan, että pahankurinen Helene on karannut Wienin pensionistansa, tulee luokseni ja sanoo, että minua on niin ikävöinnyt, ettei ole rauhaa saanut.
Helene heittäytyi punastuen sisarensa rintaa vastaan.
— Sinulla ei siis ole mitään sitä vastaan, että Helene jää meille linnaan?
— Minä en ainoastaan salli sitä, vaan vieläpä toivon kaikesta sydämestäni.
Mutta tahdon esittää teille ajutanttini, — Stefan Naumovitsch, kuninkaallisen kaartin kapteeni.
Stefan oli lähestynyt nuorta tyttöä ja tervehti häntä säädetyllä tavalla, mutta Helene heti ojensi hänelle sydämellisesti kätensä.
— Minua ilahuttaa, että saan tulla teidät tuntemaan, herra kapteeni, sanoi Helene, ja koska te olette lankoni ajutantti, niin täytyy teidän luvata minulle, että aina valvotte, ettei hänelle mitään pahaa tapahdu.
— Helene, kuiskasi Draga, nykäisten sisartansa, noin ei hovissa sovi puhua.
Mutta Helene vaikeni, pitäen kättänsä yhä vielä nuoren upseerin kädessä ja katsoen häneen kummastunein katsein.
Kuinka saattaa kaksi ihmistä noin olla toistensa näköisiä, paimen, jonka eilen oli puistossa kohdannut ja josta hän koko yön oli uneksinut, ja tuo kaunis, kuninkaan korkeata suosiota nauttiva upseeri.
— Suokaa anteeksi, sanoi Helene punastuen, ja vetäen pois kätensä, onko teillä ehkä joku veli, joka on paimen?
Kuningas, kuningatar ja Stefan päästivät nyt oikein remakan naurun.
— Suokaa anteeksi, sanoi Draga, sisareni on hiukan hajamielinen ja pikku tyhmeliini.
Lapsi parka on tähän saakka elänyt mitä suurimmassa hiljaisuudessa rouva Lourionin oivallisessa kasvatuslaitoksessa Wienissä, mutta nyt hän pääsi suureen maailmaan.
— Mitä minulla tässä olisi anteeksi annettavata, vastasi Stefan Dragaan katsomatta, mutta sen sijaan yhä tarkastaen Heleneä.
Kuningas kutsui ajutanttinsa ja poistui.
Helene meni ikkunan luo ja katsoi täältä, kuinka kuningas ja Stefan nousivat ratsujensa selkään.
— Ihmeellistä! kuiskasi hän. — Jollen hyvin tietäisi, että hän on lankoni ajutantti, niin uskoisin hänen olevan saman paimenen, joka eilen varotti minua hovista ja sen varjopuolista.
Ihmeellistä on myöskin, jatkoi hän — että niin komealta kuin hän näyttääkin kullankirjaillussa puvussaan, tuo Stefan Naumovitsch, niin kumminkin pidin hänestä enemmän paimenpuvussaan. Mutta, ei, ei, hän se ei ollutkaan, vaan aivan toinen. Tahtoisinpa tietää, saanko tuota toista koskaan nähdä? — Mutta siksi katselen Stefan Naumovitschia ja kuvittelen mielessäni, että hän juuri oli eilinen paimeneni.
Kuolleitten saari.
Kaukana Saven ja Tonavan yhtymäkohdan alapuolella noin kahden tunnin rautatiematkan päässä Belgradista laajenee Tonava hirveäksi järveksi.
Virta on tässä erittäin kaunis.
Siellä täällä kohoaa sinisestä vedenpinnasta pieniä saaria, muistuttaen uteliaita lapsenpäitä.
Yksi niistä on vähän korkeampi kuin toiset ja katsoo hymyillen pienempiä sisariaan.
Se on epäilemättä kaunein, ja — sillä on menneisyys, jota toiset saaret tuskin voivat vaatia itselleen.
Että sillä todellakin on sellainen menneisyys, todistaa eräs hyvin vanha raunio, joka kohoaa puiden keskestä, sen tuuheiden oksien ympäröimänä.
Se on vanha torni, joka on seisonut siinä monta vuosisataa, mutta on nyt hyvin rappeutunut.
Serbiassa kutsutaan sitä Janitschartorniksi.
Tätä nimeä käyttävät ne, jotka ylipäänsä vielä jotain tietävät vanhan tornin olemassa olosta, sillä vaikka sillä kerran on ollut hyvin tärkeä tehtävä maan historiassa, niin on se joutunut vähitellen unohduksiin sen hirmuisen tapauksen jälkeen, joka siellä kerran tapahtui.
Se tapaus, joka on eroittamattomassa yhteydessä saaren historian kanssa, oli niin hirmuista laatua, että Belgradin ja läheisten kylien asukkaat ovat karttaneet koskaan astua saarelle.
He ovat myös antaneet saarelle nimen sellaisen, joka todistaa, ettei se ole hyvässä maineessa. Sitä kutsutaan näet "kuolleitten saareksi."
Tätä saarta kohti kulki venhe 28 p. Syysk. 1900, juuri kun aurinko oli laskemaisillaan ja viimeisillä säteillään valaisi Tonavan sinisen veden.
Kaksi miestä oli venheessä.
He näyttivät olevan kaksi serbialaista matonkauppiasta, ainakin päättäen niistä suurista mattopaaluista, jotka olivat venheessä.
Mies noin 38 á 40 vuotias, jolla oli musta kokoparta, istui ruorissa, jota hän hoiti suurella taidolla, sillä eipä ollut todellakaan helppo tehtävä ohjata täällä venettä pyörteiden läpi.
Hänen nuorempi toverinsa oli airoissa ja osoitti siinä atleetin voimia.
- Nyt on vaan muutamia minuuttia, sanoi nuorempi mies, katsoen ilosta loistavin kasvoin saarta kohti — ennenkuin olemme rannassa. Sitte saatte taas nähdä sen, jota sydämenne on niin kauvan ikävöinnyt ja jonka seurasta teidän on niin kauan pitänyt olla poissa.
- Niin, niin, mutisi mustapartainen liikutuksesta kostein silmin — minä saan nähdä rakkaan lapseni ja painaa hänet rintaani vasten.
Jos nyt tätä sanoessaan mustapartaisella oli kyyneleet silmissä, niin loisti hänen nuoren seuralaisensa katseessa kummallinen kiilto.
Hänenkin sydämensä näytti rajattomasti haluavan päästä maihin, mutta hän ei näyttänyt ollenkaan kuten päällikkönsä miettivän sitä, oliko hänellä oikeutta astua saarelle, vai ei.
- Aza! lausui mustapartainen, Aza, ystäväni, poikani, sillä minä rakastan sinua, kuin olisit oma poikani — minä varoitan sinua, ettet unohda sitä valaa, jonka vannoit minulle. Tällä saarella en minä ole sinulle muuta, kuin herra Demeter.
Jumalan tähden, Aza, elä unohda sitä, ettei hän aavista mitään, eikä saa aavistaa mitään, ja että se olisi kuolemani, jos hän joskus saisi tietää, että…
Mustapartainen painoi päänsä rintaa vasten ja vaipui surulliseen mietiskelyyn.
Mutta Aza huudahti kiireesti:
— Älä ole siitä levoton, herra. Minä kyllä tiedän, mitä sanon, eikä kukaan houkuttelisi minulta salaisuutta.
Kun molemmat miehet noin puhuivat, oli venhe päässyt kuohuista, se liukui nyt tyynemmille vesille ja pyrki pieneen lahdelmaan, joka oli ikäänkuin hyvä luonnollinen satama.
Äkkiä kaikui heikko, kitisevä ääni venheen pohjalta. Se tunkeutui maton alta, joka oli Demeterin jaloissa.
Siellä oli siis joku elävä olento, sillä kirjava matto sysättiin nyt syrjään ja pienen tytön kiharainen pää pisti esiin.
— Kas, pikku Milana! huudahti herra Demeter. — Oletko nyt kyllin nukkunut? Jaa, lapseni, nyt olemme perillä, kohta pääset kiltin rouvan luokse, josta puhuin sinun kanssasi; silloin saat kauniin sisareni ja tällä saarella saat leikkiä, tanssia ja olla iloinen. Tämän saaren annan sinulle nyt kotopaikaksi, ja täällä saat alati olla suojelukseni alaisena.
— Mutta missä on Genia? kysyi pikku Milana surullisen näköisenä. —Miksi on hän lähtenyt luotani? Minä tahdon, että hän tulisi takaisinMilanan luokse, hän oli niin kiltti.
— Genia, sanoi herra Demeter jonkummoisella mieliharmilla — hän ei enää tahdo meistä tietää. Hän karkasi luotamme ja palasi Belgradiin, vaikka minä häntä varoitin astumasta kaupungin kaduille.
Mutta itsekukin vastatkoon omasta kohtalostaan.
Tällä hetkellä sysäytyi venhe rannan santaäyrästä vastaan.
Aza hyppäsi maihin, tarttui köyteen ja veti pienen venheen rannalle.
Demeter nosti Milanan venheestä ja auttoi sitte Azaa kätkemään venheen pajupensaisiin, jotka kasvoivat läheisyydessä, ulottaen pitkät, taipuisat oksansa yli vedenpinnan.
— Kuinka kaikki täällä on juhlallisen hiljaista, sanoi Aza. — Kunhan vaan eivät jo olisi menneet levolle. Cyrilla äiti mielellään menee nukkumaan aikaseen ja nousee ylös samaan aikaan kuin kanat.
Tuskin oli Aza lausunut nämä sanat, kun koiran haukuntaa kuului pensaikon takaa.
Sitte tunkeutui suuri, notkea, musta olento pajupensaista, ja perästä syöksyi jättiläismäinen koira miehiä kohti, ilmeisesti hyökätäkseen niiden päälle.
Mutta äkkiä seisoi koira hiljaa, heti iloisesti haukkuen ja hyppäsiDemeterin jalkojen juureen.
Koira puristi suuren, suipon päänsä mustapartaisen miehen jalkojen väliin, ikäänkuin olisi tahtonut suudella hänen jalkojansa.
Mutta sitte ojentautui uskollinen eläin pitkin pituuttaan, nosti käpälänsä Demeterin olkapäille ja rupesi nuolemaan ja hyväilemään hänen kasvojansa.
— Oivallinen Barkas, sanoi Demeter koiralle, — sinäpäs aina olet varuillasi!
Nopeilla hyppäyksillä laukkasi koira äkkiä pensasten läpi ja katosi.
— Hän kiiruhtaa ilmoittamaan naisille meidän tuloamme, sanoi Demeter hymyillen. — Tule, kiiruhtakaamme, Aza, ettemme tule liian myöhään perässä. Molemmat miehet ottivat nyt Milanan väliinsä ja menivät saarelle päin.
He kulkivat varjoisan metsikön lävitse sekä yli kukkaisniityn, sitte melooni-istutusten ohitse ja tulivat lopulta kukka-istutusten luo.
Mikä satumainen kukkaisloisto! Ruusuja, hyasintteja y.m. kasveja kukki ja tuoksui kaikkialla. Mihin vaan silmä katsahti, näki se tavattoman väriloiston.
— Tuo kaikki on äiti Cyrillan työtä, sanoi Demeter. —
Mutta nyt me olemme perillä. Tuossa on pieni maja, jonka omin käsin olen rakentanut.
Demeter äkkiä vaikeni ja jäi liikkumattomana seisomaan, samassa kuin vavistus valtasi koko hänen ruumiinsa.
Pienen majan ovi, joka melkein katosi viiniköynnöksiin, oli avautunut ja portailla näyttäytyi kaksi naista.
Toinen oli nuori tyttö eikä juuri saattanut olla vanhempi kuin kuusitoista vuotta. Pienikasvuisena ja hentona, mutta ei kumminkaan vailla jonkun verran täyteläisyyttä, oli Sylvalla hienot, soikeat kasvot. Silmissä oli sineä, jommoista tapaa vaan vuoristojärvissä.
Suu oli pieni ja muistutti puoleksi auennutta ruusunnuppua.
Päästä valui alas sinisenmusta tukka. Sylvan suurin kauneus oli kuitenkin neitseellisyyden ja viattomuuden hohde, joka hänen kasvoillaan lepäsi ja muistutti väräjävätä auringon loistetta.
Nuoren tytön takana näkyi harmaahapsisen naisen karkeatekoinen, leveäharteinen vartalo, naisen, joka saattoi olla noin viisikymmentä vuotta ijältään.
Niinhyvin Sylva kuin vanhus olivat puetut kotikutoisiin vaatteisiin, jotka muistuttivat roomalaisia toogoja ja joita ainoastaan uuman kohdalla kannatti kapea, punanen vyö.
Nähdessään lapsensa, levitti Demeter käsivartensa. Mielenliikutuksesta hän ei kyennyt sanaakaan sanomaan.
— Isä, rakas isä, sinäkö olet? huudahti Sylva, heittäytyen hänen rinnalleen. — Vihdoin viimeinkin saan sinut taas nähdä, rakas, rakas pappa!
— Lapsukaiseni, rakas lapseni! sammalti Demeter, painaen häntä rintaansa vastaan. Voi kuinka olen iloinen, kun taas saan pitää sinua sylissäni.
Cyrilla oli sillä välin syleillyt poikaansa ja ojensi nyt Demeterille kätensä.
Samassa kääntyi niinhyvin Cyrillan kuin Sylvan katseet pikku Milanaan, joka arastellen vierasta ympäristöä oli vetäytynyt takaisin ja seisoi siinä yksin kädet ristissä.
— Kuka on sitte tuo pienokainen? kysyi Sylva.
— Se on pieni sisar, jonka olen tuonut sinulle mukanani, vastasi Demeter. — Se on hyljätty lapsi parka, jolla ei ole isää eikä äitiä, ja olisi menehtynyt, jollei sattumalta olisi joutunut minun käsiini.
Äiti Cyrilla, armahtakaa pikku Milanaa ja minä luulen, että hän on teille tuottava iloa, jos tahdotte kasvattaa häntä, niinkuin olette Sylvaa kasvattanut. Ja sinun, Sylva, tulee rakastaa häntä kuin sisarta.
— Sisar! huudahti Sylva, lyöden käsiänsä. — Minulla on sisar!
Oi, herra Jumala, tämähän on enemmän kuin rohkeimmissa unelmissani olin luullut omistavani.
Pikku Milana, minä pidän sinusta jo tavattoman paljon. Tule tänne — minun täytyy suudella sinua! — Tahdotko tulla sisarekseni?
Tätä sanoessaan nosti Sylva Milanaa. Lapsi heitti pienet käsivartensa hänen ympärilleen ja painautui hellästi häntä vastaan.
Kaikki nyt astuivat pieneen majaan, missä äiti Cyrilla oli kasvattanutSylvaa ja poikaansa Azaa.
Demeter asettui pöydän ääreen, sillä aikaa kuin Cyrilla ja Sylva kiiruhtivat illallista valmistamaan. Aza tahtoi hiipiä perässä, mutta Demeter kutsui hänet takaisin.
— Aza, sanoi hän, — minä tunnen jonkummoista pelkoa, joka ehkä on aivan perusteeton, mutta josta kumminkaan en tahdo päästä. Pelkään näet, että meitä joku on seurannut tahi meidät nähnyt, kun nousimme maihin.
Tiedäthän, etten paljoa välitä turvallisuudestani, yhtä päätä antaudun vaaroihin. Mutta niin pian kuin astun tähän saareen, missä ne ihmiset asuvat, jotka minulle ovat rakkaimmat maailmassa, silloin tulen araksi ja pelkuriksi. Sillä minä ajattelen, että jos minut tavattaisiin täällä, en ainoastaan minä, vaan myöskin äitisi Cyrilla ja tyttäreni Sylva olisivat hukassa.
— Jos joku olisi meitä seurannut, sanoi Aza kiihkeästi, silmät säihkyen nuorta rohkeutta, — silloin — puolustautuisimme viimeiseen hengenvetoon saakka. Eihän meiltä aseita puutu — onhan niitä tuolla Janitschartornissa yltä kyllä.
— Hiljaa, käski Demeter, — ei sanaakaan Janitschartornista, eikä siitä, mitä sinne on kätketty!
Se on salaisuus, poikani, jota et saa päästää huuliltasi — kumminkin toivon, että sinulla on siitä oleva hyötyä, että tiedät tämän salaisuuden.
Lähde nyt matkalle. — Barkas seuratkoon mukana — ja kulje ympäri saarta. Katso metsäänkin, tullaksesi erityisesti vakuutetuksi, onko venhe paikoillaan ja voimmeko olla täysin turvallisia!
Kun kapteeni käski, silloin tiesi Aza liiankin hyvin, että hänen tuli vaan sokeasti totella.
Hän otti kiväärin käteensä, vihelsi Barkasta ja meni ulos ovesta.
— Kuinka sydämeni rajusti lyöpi! mutisi Demeter itsekseen. — Mitä sitte tahdot, mieletön sydän, joka et muutoin tunne mitään pelkoa!
Niin, sinä tiedät, että täällä on suurin rikkauteni, jota on suojeltava ja säilytettävä.
Ei, Jumala ei voi olla niin julma, että hän antaisi vakoovan silmän minua seurata, kun saarelle astun.
Kaikkialla muualla vangitkoot minut, laahatkoot vankilaan, vaikka teloituspaikalle, jos niin käy. Mutta silloin — tahdon kuolla kaukana täältä eikä koskaan ole maine minun häpeällisestä kuolemastani tunkeutuva Sylvani korviin.
Sillä hän ei ole koskaan saava tietää, mitä veriammattia hänen isänsä toimittaa. Muutoin hän minua halveksisi, ja se olisi minulle kauheampaa kuin kuolema.
Äkkiä kuuli hän kepeitä askeleita takanansa, nuoren naisen pää katsahti häneen ja piiloutui hänen kiharoihinsa.
— Pikku pappa, miksi olet noin mietteissäsi? huudahti Sylva. — Odota vielä hiukan, niin Cyrilla muori kohta valmistaa lempiruokasi.
— Rakas lapseni, sanoi Demeter, tarttuen hänen käsiinsä, viedäksensä ne hänen huulillensa, — kuinka onnellinen olisin, jos aina saisin olla luonasi!
- No, miks'et sitte ainaiseksi jää tänne? Mikä sinut sitte niin pian täältä karkottaa, joka kerta kuin tänne tulet?
Raha-asiat! vastaat sinä vaan, kun sinulta kysyn, yhä vaan nuo inhottavat raha-asiat!
Aika oli syödä illallista. Demeter asettui pöydän ääreen. Ruokana oli taikinassa paistettua lampaanlihaa, joka on serbialainen kansallisruoka.
Lisäksi joivat he punaviiniä, joka oli kasvanut Adrianmeren vuorenrinteillä. Ja hilpeästi keskustellen kului aterian aika, niin että rypyt Demeterin otsalta melkein häipyivät. Cyrilla katsoi jonkummoisella ylpeydellä Azaan ja Sylvaan, jotka kerran yhtä aikaa olivat maanneet hänen rinnallansa.
Aterian jälkeen menivät Sylva ja Aza ulos kuun valaisemaan puutarhaan.
— Ja te, herra Demeter, kysyi Cyrilla äiti, ettekö tekin tahdo mennä ulos hetkeksi.
— En, vastasi Demeter, — mutta minä tahdon mennä hänen luoksensa — minä tahdon nähdä hänet!
— Herra Demeter, pyysi Cyrilla muori hiljaa, — miksi taas kiihoitutatte itseänne häntä näkemällä? Jättäkää kuolleet rauhaan — katselkaa tytärtänne, hänessä on hän ylös noussut, semmoinen hänkin eläissään oli, eloa ja onnellisuutta uhkuen.
Demeter pudisti päätänsä ja nousi.
— Ei, niin usein kuin tulen tälle saarelle, tulen kuolleitten luokse yhtä kernaasti kuin elävien.
Seuratkaa minua, äiti Cyrilla. Minulla on myös jotakin teille sanottavaa, johon emme tarvitse ketään todistajia!
Tuolla Janitschartornissa voimme olla varmat siitä, etteivät lapset meitä kuule.
Cyrilla muori huokaili, sitte toi hän keittiöön pienen lyhdyn, sytytti ja otti ruosteisen avaimen.
Hän meni edellä ja Demeter seurasi perässä.
Takaportin kautta, joka keittiöstä johti pieneen kasvitarhaan, he katosivat ja kulkivat polkua myöten korkeiden pensaitten lomitse, niin etteivät lapset heitä nähneet.
Viiden minuutin kuluttua olivat he saapuneet rauniolle.
Cyrilla muori avasi raudoitetun oven, ja he kiipesivät kiertoportaita myöten ylös torniin.
Kaikkein korkeimmalla kohdalla oli rautaovi, joka vielä kokonaan oli vastustanut hävityksen voimia.
Tämän Cyrilla avasi toisella, pienellä avaimella, jonka otti taskustansa.
Demeter kiiruhti pyöreään tornihuoneeseen, jonka akkunasta kuu levitti aavemaista valoansa. Keskellä lattiata oli ruumisarkku jalustalla.
Arkku oli valmistettu mustasta puusta ja sitä verhosi joukko kuivettuneita kukkia.
Mutta kannella oli kimppu tuoreita punasia ruusuja.
— Kuka on pannut nämä kukat? sai Demeter sanotuksi, osottaen ruusuja.
— Kukas muu kuin minä! Eikä muu täällä käy kuin minä. Demeter otti muutaman askeleen eteenpäin ja tuijotti synkästi arkkuun.
— Eatima! ähkyi hän itkun melkein tukahuttamalla äänellä. Rakas vaimoni, Sylvanin äiti, jonka kerran raivouden kohtauksessa olen tappanut. En koskaan voi sinua unhottaa! Alati on rikokseni uhrin näkeminen kalvava sydäntäni.
Pitkän ajan seisoi hän arkun ääressä synkkiin ajatuksiin ja itsensä nuhtelemiseen vaipuneena.
Cyrilla katseli häntä äänetönnä surullisin katsein. Lopuksi Demeter huokasi syvään ja kääntyi pois.
— Tule, menkäämme! lausui hän väsyneellä äänellä. Ja taas kulkivat he portaita myöten ja takasin puutarhan lävitse.
He lähestyivät luonnon itsensä muodostamaa lehtimajaa.
Turkkilainen sireenipensas oli tällä saarella kasvanut niin suureksi ja voimakkaaksi, että sen kukkivat, tuoksuvat oksat riippuivat laajassa piirissä maata kohden.
Ne muodostivat katoksen, jonka alla istui kuin lehtimajassa. Ja rungon ympärille oli Cyrilla laittanut yksinkertaisen penkin, jossa hänen oli tapana istua Sylvan kanssa hämärässä.
Tuskin oli kumminkin Demeter ja hänen seuraajansa lähestyneet tätä salaisen keskustelun paikkaa, ennenkuin Cyrilla tarttui Demeterin käsivarteen ja tempasi hänet takaisin.
— Kas tuossa — katsos — aavistukseni: Aza ja Sylva!
Demeter pysähtyi. Hän vei toisen kätensä silmien yli, ikäänkuin olisi tahtonut selvemmin nähdä, ikäänkuin hän ei olisi tahtonut käsittää sitä kuvaa, joka siinä näyttäytyi hänen katseilleen.
Eikä kumminkaan tuo ollut mitään ihmeellistä tällä paradiisimaisella saarella. Sillä siinä oli kuva kahdesta rakkautta janovasta sydämestä, jotka juuri olivat toisensa löytäneet.
Huuto syvyydestä.
Aza oli ottanut Sylvan kädet omiinsa ja painoi ne rintaansa vastaan. Hän kumarsi päänsä nuoren tytön puoleen ja katsoi häntä syvälle silmiin. Demeter ja Cyrilla kuulivat myöskin, mitä hän sanoi. Se oli tuota vanhaa rakkauden laulua, jota nuorukainen aina ihmisen luomisesta saakka oli neitoselle laulanut, joka oli hänen sydämensä voittanut.
— Sinä suloinen kukkani, kuulivat he Azan sanovan, — tiedätkö mitä rakkaus on?
Rakkaus on lahja, jonka jumalat ovat ihmiselle antaneet ja jota paitse maailma olisi autio ja tyhjä.
Oi, Sylva, sinun tähtesi luopuisin vaikka taivaan autuudesta. Sano,Sylva, rakastatko minua?
— Kyllä, minä rakastan sinua. Aza, vastasi tyttö, — sinähän olet minun veljeni.
— Veljeni? — Mutta minä kysyn sinulta, rakastatko minua enemmän kuin veljeä?
— Enemmän? — Mitä tarkoitat? Voiko sitte ihmistä rakastaa enemmän kuin omaa veljeä?
Cyrilla äiti kadotti kärsivällisyytensä.
— Mutta nyt hän on jo kylläksi sekottanut tytön pään, huudahti hän itsekseen. — Oi tuota ilkiötä, kun haaveilee tuossa tähdistä ja kukkasista! — Ei, siitä on tehtävä loppu!
Ja äkkiä huusi hän:
— Sylva, tule tänne.
Aza katsoi melkein närkästyneenä äitiinsä, joka proosallisella muistutuksella karkotti koko runollisuuden.
Sylva ja Aza menivät heidän luoksensa.
— Kas tässä, mitä kaislikosta löysin, lausui Aza, ottaen esille pienen rasian, jonka ojensi Demeterille.
— Siinä on liinainen lappu, johon varmaankin on jotakin kirjotettuna, mutta jota en voi lukea, lisäsi hän välinpitämättömänä.
Demeter otti rasian ja avasi sen. Rasiassa oli likainen liinavaatteen kappale, peitetty punaisilla veriviivoilla.
Hän päästi hämmästyksen huudon.
— Mistä sen löysit? kysyi hän kiihkeästi.
— Se oli vedenpinnalla, kun olin alhaalla venettä katsomassa.
Demeter katsoa tuijotti vaatelappuun. Siinä oli kirjotettuna nähtävästi vereen kastetulla tikulla:
"Minua pidetään kuritushuoneessa vangittuna. Pelastakaa minut.
Genia von Sandorf."
— Aza — Aza, sanoi Demeter kiivaasti, — laita venhe kuntoon, meidän täytyy lähteä — me lähdemme saarelta jo tänä yönä, vielä tällä tunnilla.
— Lähdetkö jo täältä, pappa? Tuskin olen kerinnyt lausua sinut tervetulleeksi! Oi, rakas, pikku pappa, viivy vielä — edes tämä yksi yö!
Sylva heittäytyi isänsä rintaa vasten. Hän painoi hellästi lasta itseensä ja vastasi liikutettuna:
— Ei, Sylvani, jos tietäisit mistä on kysymys, niin et varmaankaan yrittäisi minua pidättää. Minä tunnen tämän Genia von Sandorfin ja vakuutan sinulle pyhästi, ettei löydy rakastettavampaa olentoa kuin hän, sinua, tyttäreni ehkä lukuunottamatta.
Näyttää siltä, että hänelle on tehty väkivaltaa, inhottavalla rikoksella on hänet houkuteltu asumukseen, jonka nimeäkään sinun ei pitäisi tuntea. Sillä minä tunnen tämän talon, siellä ruoskalla ihmisiä koetetaan pakottaa tottelevaisuuteen ja alamaisuuteen.
Ha, Genia von Sandorf kuritushuoneessa! — Suutele minua, lapseni, minulla ei ole minuuttiakaan menetettävänä.
— Jää, Demeter vielä sananen — yksi ainoa! huudahti Cyrilla, ottaen häntä kädestä ja vetäen sivuhuoneeseen, jonka oven hän salpasi.
— Demeter, pyysi Cyrilla sitte hiljaisella äänellä, älkää antautuko vaaraan! Kuinka, te aiotte lähteä Belgradiin, uskallatte tunkeutua kuritushuoneeseen? Miten aiotte sitte menetellä.
Ettekö tiedä, että teitä vakoillaan, että sadat poliisit teitä jahtaavat? Te ette voi pelastaa onnetonta tyttöä, vaan syöksette sen sijaan itsenne perikatoon.
— Jaa, vaikka niin kävisikin, sanoi Demeter kiihkeästi, kääntäen vaatelapun hitaasti kokoon ja pistäen sen taskuunsa, — niin en tässä tapauksessa kumminkaan epäilisi täyttää velvollisuuttani.
Kaitselmus on saattanut minut Genia von Sandorfin läheiseen tuttavuuteen, ja hän on sen arvoinen, että kannattaa ryhtyä mitä suurimpiin ponnistuksiin hänen pelastamiseksi.
Voi hyvin, äiti Cyrilla. Älä pidätä minua, ainakaan tällä kertaa! Siksi kuin palajan saarelle, suojele lastani kaikesta pahasta!
Sitte puristi hän äiti Cyrillan kättä ja otti jäähyväiset Sylvalta, jota hän hellästi suuteli.
— Pidä myöskin hyvää huolta Milanasta, sanoi Demeter kiireesti, ikäänkuin äkkiä olisi häntä muistanut, — älä anna hänen mennä liian lähelle virtaa.
Oi, jospa taas pian saisin nähdä teidät kaikki! Voikaa hyvin!
Demeter kiiruhti talosta. Äiti Cyrilla ja Sylva kiiruhtivat perässä, mutta eivät enää voineet saavuttaa.
He vain näkivät, kuinka Demeter hypähti venheeseen, ja muutamia minuuttia myöhemmin oli hän jo kaukana Tonavan aalloilla.
Mutta Cyrilla seisoi vielä rannalla, kääntämättä hänestä katsettansa. Hän löi käsivartensa ristiin rinnan yli, silmiinsä leimahti omituinen ilme ja huulet liikahtelivat kuin hiljaiseen rukoukseen.
— Kylläpä hänellä nyt on kiire! kuiskasi hän itsekseen. Niin kiirettä hänellä ei ole ollut koskaan ennen ei edes silloinkaan, kun luuli poliisien jo olevan hänen jälillänsä, — ja tuo kaikki vaan erään tytön tähden.