Surupukuinen nainen.
Eikö häntä siis voi käskeä menemään? kysyi Draga ranskalaiselta kamarirouvaltaan, nimeltä Dubois. — Pyytääkö hän saada puhutella minua, ja tahtoo ainoastaan minulle sanoa nimensä? — Teidän majesteettinne, vastasi kamarirouva, nyt hän jo tänään kolmannen kerran näyttäytyy konakissa. Hän näyttää hyvin ylhäiseltä ja on syvässä surupuvussa. Luullakseni on hän muukalainen ja tahtoisi jättää teille jonkun anomuksen.
— Hyvä, rouva Dubois, — tuokaa vieras tänne. Helene sisareni on oleva saapuvilla siltä varalta, että jotakin tapahtuisi.
— Oi, teidän majesteettinne, nainen ei mitenkään ole sen näköinen, että hänellä olisi murhayritys mielessä.
Rouva Dubois poistui, ja nauraen kääntyi Draga nuoren sisarensa puoleen, joka istui akkunan ääressä, ommellen jotakin.
— Lyönpä vetoa, että surupukuinen nainen on pistänyt toisenkin kultarahan rouva Dubois'n kouraan, muutoin ei tämä olisi häntä niin lämpimästi puolustanut.
No, yhtä hyvä, minun täytyy näyttää alentuvaiselta ja osaaottavaiselta kuningattarelta.
— Mutta miksi vain näyttää semmoiselta? kysyi Helene, nostaen päätään työstään. — Miksi et tahtoisi toden teolla olla Serbian äiti? — Voi, kuinka ihanata pitäisi olla auttaa ja lohduttaa kaikkia kärsiviä ja onnettomia.
— Sinä olet vielä liian nuori, vastasi Draga kylmällä äänellä, — muutoin tietäisit, että ihmiset useimmiten eivät ansaitse armoa eikä armollisuutta. Karaise ajoissa pehmeätä sydäntäsi, muuten se vaan tuottaa sinulle kärsimyksiä. — Hiljaa! Tuossa jo vieras tulee.
Rouva Dubois avasi oven ja antoi naisen astua sisälle, joka ensi katseella herätti vieläpä Dragassakin jonkummoista kunnioitusta.
Tuo korkea, mustiin puettu vartalo, tuo jalo pää, jota koristi yksinkertainen musta päähine, pitkä suruharso, kalpeat, huolestuneet kasvot vaikuttivat yksin Dragaankin.
Dragalla olikin tarpeeksi terävä silmä näkemään, että edessänsä seisoi ylhäisten piirien nainen.
— Te pyysitte puheille, rouva? sanoi Draga, viitaten keveällä käden liikkeellä, että vieras astuisi lähemmäksi. — Mitä sitte minulta toivotte?
— Onneton äiti seisoo teidän edessänne, te Serbian kuningatar, sanoi surupukuinen nainen — rouva, jota kohtalo oli kovin kourin pidellyt. —
Vielä muutamia kuukausia sitten olin onnellinen puoliso ja toivorikas äiti.
Minulla oli puoliso, jota koko maailma rakasti ja kunnioitti, ja tytär, joka kukoisti nuoruuden kauneudessaan.
Silloin tyttäreni äkkiä hävisi kotitalostansa. Hän pakeni.
Oi, kuningatar, älkää luulko, että tytärtäni mikään häpeällinen syy ajoi saattamaan vanhemmillensa tätä tuskaa.
Ei, minä vannon sen teille; olen siitä täysin vakuutettu. Lastani johti jalo päätös, jonka hän luuli voivansa toteuttaa.
Puolisoni ja minä hämmästyimme luonnollisesti kuullessamme, että ainoa lapsemme oli uskaltanut lähteä yksin maailmaan, ja kun me saimme tietää, että tyttäremme jäljet veivät Serbiaan, lähti puolisoni Belgradiin lastamme etsimään.
Minä jäin Wieniin odottamaan matkan tulosta, valmiina antamaan anteeksi tyttärelleni, vaikka mitä olisi tapahtunut.
Mutta kaikki tiedot jäivät puolisoltani tulematta. Joka päivä odotin häneltä kirjettä, mutta sitä vaan ei saapunut.
Äkkiä kohtasi minut tieto kuin salaman isku.
Täkäläinen poliisi ilmoitti minulle, että puolisoni matkalla Belgradiin, lähellä pääkaupunkia, oli tullut murhatuksi itämaan pikajunan vaunussa.
Löydettiin hänen ruumiinsa, josta murhaaja oli pään leikannut.
Draga säpsähti. Hetkeksi hän sulki silmänsä, hän tiesi liiankin hyvin, kuka nyt edessänsä seisoi.
Tuo surupukuinen nainen ei ollut kukaan muu kuin kreivitär von Sandorf, Genian äiti, ja hän tuli nyt vaatimaan lastansa, kuulemaan miten Genian oli käynyt.
Mitä Draga nyt sanoisi?
Uskalsiko hän tunnustaa, että hän, mustasukkaisuudesta vihasta oli antanut sulkea Genian kuritushuoneeseen, ja että viatonta lasta nyt ympäröivät langenneet naiset, jotka myöskin olivat tuossa hirveässä kuritushuoneessa vangittuina.
Mutta Draga pian malttoi mielensä. Kreivitär von Sandorfin ei tulisi millään muotoa saada tietää, miten Genian oli käynyt.
— Jatkakaa, rouva! sanoi Draga. — Teidän kohtalonne on tosiaankin sangen surkuteltava ja sydämeni vuotaa verta, sääliväisyydestä teitä kohtaan.
— Oi, arvasinhan sen, huudahti kreivitär kyyneleissä, — että te ette minulta sääliväisyyttänne kieltäisi, teidän majesteettinne! Minä kiitän teitä lohduttavista sanoistanne.
Mutta en edes vielä ole sanonut, kuka olen. Minä olen kreivitär vonSandorf, ja tyttäreni Genian kohtalo on tuonut minut tänne.
Puolisoni olen menettänyt, häntä en enää koskaan näe. Mutta minne on tyttäreni joutunut?
Jo olen koko Belgradin tutkinut, mutta ei kukaan kyennyt hänestä tietoja antamaan.
Hänet on kyllä nähty, sillä olen saanut selville, että hän yhden yön on asunut "Zum Bojaren" ravintolassa. Sieltä hän kumminkin lähti saman päivän aamuna kuin teidän majesteettinne tuli Serbian kuningattareksi, sen jälkeen Genia katosi.
Lähdin sitte poliisipäällikkö Lazarin luokse, pyytäen hänen toimittamaan tutkimuksia. Mutta hän vaan kohautti olkapäitänsä ja arveli, ettei Belgradissa välitettäisi ottaa selkoa muukalaisesta, jolla Serbiassa ei ollut mitään tekemistä.
Ja tuo herra huomautti minulle jotakin niin kauheata, että olen liian ylpeä toistamaan sitä teidän majesteetillenne.
Hän arveli, että tyttäreni varmaankin — oi, miksi olen leski, miksi ei minulla ole ketään, joka voisi kostaa tuolle miehelle niistä sanoista, — oli alkanut kevytmielistä elämää, ja kuka tiesi, minkä miehen kanssa hän nyt eleli jossakin Serbian salaisessa sopessa.
Tuskin oli kreivitär kyyneleistä ja häpeästä punastuen saanut sanotuksi nämät sanat, kun Helene, joka siihen saakka oli äänetönnä istunut ompeluksensa ääressä, viskasi hienon työnsä syrjään ja kiiruhti kreivittären luokse.
- Rouva kreivitär, huudahti hän kyynelten vallassa, minä vannon teille, älkää uskoko sanaakaan siitä, mitä tuo poliisipäällikkö sanoo.
Ei, älkää enää itkekö rouva, te tulette löytämään lapsenne, eihän hän ole voinut maan alle vajota.
— Kiitos, rakastettava prinsessa! huudahti kreivitär, lämpimästi puristaen Helenen käsiä. Teidän sananne tekivät sydämelleni oikein hyvää. Ja että te puolustitte lastani, se on minulle parhaimpana vakuutena siitä, että tuo kurja mies valehteli minulle vasten silmiä.
— Minä tietysti, keskeytti Draga kiihkeästi, en voi olla antamatta poliisille ankaria nuhteita. Minä kutsun poliisipäällikön luokseni, puolustautumaan. Jollei hän kykene, niin tulette te saamaan hyvitystä rouvaseni.
Muutoin tulee teidän tyynenä jäädä Belgradiin, se on ainoa neuvo, minkä voin antaa. Minä panen koko poliisikunnan liikkeelle ja annan sen etsiä teidän tytärtänne.
— Tuhannen kiitosta, teidän majesteettinne, tästä teidän lausunnostanne, sanoi kreivitär von Sandorf suurella innolla. Ja hän, joka ei koskaan nöyrtynyt kenenkään ihmisen edessä, kumartui syvään kuningatar Dragan edessä, vieden hänen kätensä huulilleen.
— Minä palajan nyt majatalooni, — siellä odotan sitä tietoa, minkä teidän majesteettinne suvaitsee minulle lähettää.
— Siinä teette oikein ja viisaasti, rouva kreivitär. Mutta missä majatalossa te asutte?
— Asun Hôtel de Paris'issa, — ja sinne minä jäänkin.
Vielä kerran, teidän majesteettinne, kiitos puheille pääsystä, jonka minulle suvaitsitte antaa!
Ja te, rakas prinsessani, voikaa hyvin! Ehkäpä vielä näemme toisemme. Mutta jollei se tapahtuisi, niin ajatelkaa minua, niinkuin naista, jolle te raskaana hetkenä olette tehnyt paljon hyvää ja joka teille siksi on äärettömän kiitollinen.
Kreivitär von Sandorf kumarsi syvään kuningattarelle, puristi Helenen kättä ja kulki horjuen ulos.
Nyt kun oli sisarensa kanssa yksin, ei Helene kyennyt kauvemmin pidättämään kyyneleitänsä, hän nyyhkytti ääneen ja huusi:
— Oi Jumalani, minulla ei ollut aavistustakaan, että löytyi niin surullisia ja onnettomia ihmisiä! — Sisar, rakas sisar, minä pyydän, minä vannotan sinua, tee kaikki voitavasi, pyyhkiäksesi tuon naisparan kyyneleet! Ajattele toki, hän rakastaa lastansa ja on yksin maailmassa!
— Kyllä, todellakin tahdon tehdä kaikki tämän äidin lohduttamiseksi, huudahti Draga. — Heti puhun asiasta poliisipäällikkö Lazarin kanssa.
Kuningatar lähti pukuhuoneeseensa, missä telefooni aina oli hänen käytettävänänsä.
Mutta ennenkuin hän astui koneen ääreen, koetti hän saada selville, mitä nyt oli tekeminen.
— Hän ei saa kauvemmin olla Belgradissa, sanoi Draga itsekseen. — Muutoin voisi joku tapahtuma ilmaista, että olen toimittanut Genian kuritushuoneeseen.
Kreivitär von Sandorf on ylhäinen itävaltalainen; epäilemättä Itävallan lähettiläs häntä heti auttaisi, — ja minua syytettäisiin väkivallan teosta, jos koko totuus tiedettäisiin. Tämä ei saa koskaan tapahtua, sentähden tulee tytön kadota, hänet on lähetettävä hyvin kauas Belgradista, sinne, mistä äidinkään silmä häntä ei ole koskaan löytävä.
Dragan kauniit kasvot saivat taas julman ilmeen, joka kuvasti hänen sielunsa sisintä, ja lähestyessään nyt telefoonia, sanoi hän, ikäänkuin olisi täytynyt itsensä edessä puolustaa päätöstänsä:
— Jaa, hänen täytyy kadota, sillä kuningas ei voi unhottaa nuoruutensa leikkitoveria.
Kymmenen, jopa kaksikymmentä kertaa on kuningas jo kysynyt, kuinkaGenian on käynyt, sen jälkeen kuin hän äkkiä näyttäytyi hovissa.
Minä olen sanonut kuninkaalle, että olen toimittanut hänet hulluinhuoneeseen, missä hän nauttii parasta ja huolellisinta hoitoa, ja että lääkärit ovat minulle vakuuttaneet, että hän ehdottomasti paranee. Mitähän, jos Aleksanteri saisi selville, että olen hänelle valehdellut.
Ei, se ei saa koskaan tapahtua. Genia von Sandorf ei saa enää jäädäBelgradiin, minä olen valmistava hänelle ansaitsemansa kohtalon.
Päättävällä liikkeellä työnsi kuningatar esiripun syrjään, joka verhosi pukuhuoneen ovea.
— Nyt, Genia von Sandorf, mutisi Draga, tarttuen telefoonitorveen, nyt lausun kuolemantuomiosi, jo tällä käden liikkeellä olet telotettu.
Ha, ha, onpa ihanata olla kuningatar, sillä sellaisilla on valta kohottaa ihmisiä, mutta myöskin heitä alentaa, vieläpä paiskata heidät elämän pimeimpiin kuiluihin.
Draga soitti:
— Kuningatar puhuu. Haluaa puhutella poliisipäällikkö Lazaria. Yhdistäkää hänelle ja pidättäkää koko palvelus-telefooniväki koneista, sillä aikaa kun minä puhun. Te vastaatte siitä, ettei kukaan kuuntele keskustelujani poliisipäällikön kanssa.
— Teidän majesteettinne, vastasi ääni keskusasemalta, — teidän käskyjänne täsmälleen noudatetaan. Olkaa hyvä ja odottakaa hetkinen, poliisipäällikölle heti ilmoitetaan.
Draga seisoi telefoonin ääressä, minuutti oli hänelle pitkä, hän ei saisi rauhaa, ennenkuin olisi vaarattomaksi tehnyt tytön, joka ei koskaan elämässään ollut tehnyt hänelle mitään pahaa, vaan oli ainoastaan tahtonut varottaa Aleksanteria ottamasta puolisokseen naista, joka ei ansainnut kuninkaan rakkautta.
Minuutti kului hitaasti, mutta eihän tarvita kuin miljonasosa sekuntia, jotta kohtalo voisi ihmisten aikeet tehdä tyhjiksi, olkoon, että kysymys oli vaikkapa jonkun kuningattaren koston tuumista.
Mitä tämän minuutin ajalla tapahtui, siitä lukijalle kohta kerromme.
Me viemme hänet sitä varten poliisipäällikkö Lazarin työhuoneeseen, joka sijaitsi suuressa, komeassa talossa, Belgradin kauneimmassa osassa.
Ääni telefoonitorvessa.
Lazar Petkovitsch, tuo oli poliisipäällikön varsinainen nimi, oli erittäin huonolla tuulella. Hän istui kirjoituspöytänsä ääressä, edessään ne raportit, joita poliisiasiamiehet hänelle aina jakoivat tarkastettaviksi.
— Ei mitään — ei yhtään mitään! sanoi hän suuttuneena, pannen toisen kaistaleen toisen perästä sivulle. — Ei kerrassaan mitään, murhaaja jää edelleen ilmi saamatta, ja kumminkin kysyy kuningas minulta joka päivä, eikä minun ole onnistunut saada selville kreivi Sebastian Sandorfin murhaajaa. Kun minun taas eilen täytyi antaa kuninkaalle kieltävä vastaus, näin minä vihan pilviä kohoavan hänen otsalleen.
Kirottua, minä ehkä kaadun päälleni tuon päättömän ruumiin ylitse, minä, joka tähän saakka niin hyvin olen arvossa ylennyt.
Kun ajattelen tähän asti kuljettua taivalta — ha, ha, LazarPetrovitsch, olisipa kohtalon ivaa, jos päätön mies minut lannistaisi.
Tuhannen turkkia! — olen kahden tulen välissä. Kuningas vaatii minulta, että saan murhaajan ilmi ja kuningatar toivoo hartaasti, ettei todellista murhaajaa koskaan ilmisaataisi!
Kuningatar tahtoo uhrata tytön, jonka hänen käskystään vein kuritushuoneeseen. Enkä minä voi Genia von Sandorfia unhottaa. Milloinkaan en ole nähnyt kauniimpaa naista. — Se tyttö on minun saatava.
Lazar siveli mietteissään partaansa, ja silmät hehkuivat.
Hän oli Belgradissa yleisesti siitä tunnettu, että naisia suuresti ihaili.
— Mutta ei tuossa vielä kaikki, mikä ajatuksiani vaivaa, jatkoi Lazar yksinpuheluaan, nousten tuoliltaan; kädet selän takana kulki edes takaisin työhuoneessaan.
Serbiata kohtaa yhtä mittaa salaperäiset rikokset, rosvoukset, ja kumminkin tiedämme, kuka niiden toimeenpanija on, Demeter Banjaluki, jota kansa kutsuu Mustien vuorten ryöväriksi.
Minä tiedän, että yhdellä iskulla pääsisin toiveitteni perille, jos minun onnistuisi tehdä tuo rosvo vaarattomaksi.
Kuningas silloin minut heti ottaisi armeijaansa, antaisi kenraalin arvon, jonka tuhat kertaa mieluummin ottaisin kuin olisin Belgradin poliisipäällikkönä.
Mutta yhtä hyvin voisin kuvitella mielessäni tarttuvani lentävän kotkan siipiin, kuin vangitsevani Demeter Banjalukin.
Tuo mies on samalla kaikkialla eikä missään. Tiedetään, että hän joukkoineen oleskelee Belgradin läheisissä metsissä; hänet on lukemattomia kertoja nähty, häntä on ajettu takaa; mutta aina kun on luultu, että mies on satimessa, on hän hävinnyt, ikäänkuin maa olisi hänet niellyt.
Mielelläni näkisinkin, että maa todellakin hänet nielisi! Hänen kuolemastaan olisi minulla suurta hyötyä! — Kenestä on kysymys? Kuka siellä?
Lazarin kirjuri astui sisään.
Mies, joka oli vasta viikon ajan ollut Lazarin palveluksessa, ei ollut kukaan muu kuin Harry Raven.
Ninetten ei todellakaan ollut vaikeata Nicodemin suosituksella hankkia paikka Harrylle Belgradissa.
Ninette oli kertonut kuningattaren veljelle, että Heinrich Rabe — niin oli nyt hänen nimensä — oli kunniallisen puusepän poika, joka pienessä saksalaisessa kaupungissa oli asunut vastapäätä Ninetten vanhempien asuntoa ja kerran pelastanut Ninetten suuresta vaarasta.
Olihan tuossa Nicodemille tarpeeksi syytä Ravenia suositella, jonka ulkomuotokin Nicodemia miellytti.
Nicodem oli asiasta puhunut sisarelleen, joka muitta mutkitta käski Lazarin ottaa miehen kirjurikseen. Raven olikin herrallensa suureksi hyödyksi.
Tämän oli Lazarkin pian älynnyt, kun saksalainen istui hänen odotushuoneessaan, ottaen vastaan kävijöitä, sekä ilmoitti ne poliisipäällikölle tahi käski menemään.
Harry Raven tietysti taisi oivallisesti englanninkieltä, joka oli hänen äidinkielensä, mutta puhui myöskin siksi hyvin saksaa, että uskalsi ottaa saksalaisen nimen, samoin ranskankieltä sujuvasti.
Hän ei myöskään ollut vailla sivistystä, ja ainoastaan rajaton kevytmielisyys oli johtanut hänet, joka oli hyvästä perheestä, rikoksen poluille.
Muutoin älysi Harry pian, että hän poliisipäällikön lähimpänä miehenä saattoi hankkia melkoisia etuja, jonka tähden hän ahkeroitsi kaikessa miellyttää Lazar Petrovitschia.
Mutta tällä kertaa näytti hänen päällikkönsä olevan erittäin epäsuosiollinen.
— Te ette saa ilman muuta tuolla tavoin astua huoneeseeni, Rabe, huusi päällikkö hänelle. — Te minut hermostutatte. No, mistä sitte on kysymys?
— Minä vaan tahtoisin ilmoittaa, että ulkona on juutalainen, nimeltä Mandelblüt, jolla kuuluu olevan erittäin tärkeästä asiasta puhuttava herra poliisimestarin kanssa.
— Juutalainen Mandelblüt, huudahti Lazar, — hänet voitte laskea sisään. Häntä ei saa kieltää koskaan tulemasta, hän kuuluu salapoliisiemme joukkoon. Hänellä tosin on "Zum Bojaren" ravintola, mutta tuo toimi on hänellä vaan kylttinä. Todellisuudessa me olemme hänet palkanneet, ja hän on meille aina antanut luotettavia tietoja. — Tuokaa hänet sisään.
Harry Raven kumarsi ja lähti huoneesta.
Minuuttia myöhemmin avautui ovi uudestaan, ja sisään hiipi juutalainen Mandelblüt, jolla, kuten useimmilla muilla samanuskolaisilla oli yllänsä pitkä kauhtana ja harmaassa päässänsä pieni, musta samettilakki.
Lazar edelleen hääräsi papereinensa eikä näyttänyt huomaavan juutalaisen läsnäoloa.
Tällaiseen vastaanottoon oli Mandelblüt jo ennestään tottunut, eikä myöskään ollut toimeton. Katseillaan ahmi hän suorastaan joka paperia, joka oli poliisipäällikön pöydällä ja koetti, hyvät silmät kun oli, urkkia Belgradin poliisin salaisuuksia.
- Jahaa, siinäpä te nyt taas olette! sanoi Lazar, vihdoin kääntyen ympäri. — Te teette siis taas meille kunnian käynnillänne. Tulkaa lähemmä! Arvattavasti on teillä jotain tärkeää ilmoitettavana.
Peijakkaan Mandelblüt, te nostatte kuukausittain kolmesataa francia, ettekä kuitenkaan tee mitään!
Sen sijaan teette te tyhmyyksiä, te annatte huoneet ravintolassanne salaliittolaisille, joiden tarkoitus on ottaa kuningas ja kuningatar hengiltä.
- Jumala minua rangaiskoon, huudahti Mandelblüt, jos minä vaan tiesinmitään siitä, että noilla upseereilla oli niin hirmuiset tuumat!Luuletteko minua niin tyhmäksi, että itse pistäisin pääni ansaan?Mitä hyötyä minulla olisi ollut, jos he olisivat tappaneet kuninkaan?Olisiko siitä ehkä voinut tulla rahaa?
Päinvastoin minä olen kansalainen, joka rakastan kuningasta ja kuningatarta.
- No, se on hyvä, vastasi Lazar. — Sinä vanha veijari, minä tunnen sinut. Mutta pian nyt ulos se, mitä sinun sydämelläsi on?
- Herra poliisipäällikkö, alkoi juutalainen, tullen aivan kirjoituspöydän ääreen ja kumartui niin syvään Lazarin edessä, että tämä otti äkkiä hyvänhajuisen nenäliinan ja pyyhki sillä nenäänsä, — te muistatte varmaan, että määräsitte minun pitämään silmällä erästä henkilöä, joka on lähellä hänen majesteettiaan kuningatarta, minä tarkoitan herra Nicodem Lunjevicaa. Mutta sanokaa herra poliisipäällikkö, ennenkuin menen pitemmälle, voimmeko olla vapaasti täällä, eikö uusi kirjuri tuolla ulkona voi kuulla meitä? — Minä en tiedä, mutta se mies ei minua miellytä.
- Ei miellytä teitä! sanoi Lazar ivallisesti. — No, minua miellyttää hän sitä enemmän.
Hän on hyvin sopiva mies ja sitäpaitsi hyväluontoinen. Minä vakuutan teille, Mandelblüt, hän on niin hyväluontoinen, että minä suorastaan pidän häntä tyhmänä.
- Minäkin pitäisin häntä tyhmänä, jollei minusta tuntuisi, kuin olisin nähnyt hänet ennen jossain hyvin epäilyttävänä henkilönä.
Minä tarkoitan, että olen nähnyt hänet Englannissa — hei, siinä se nyt on! Onko uusi kirjuri englantilainen?
— Oh, mitä voitte kuvitellakaan! Heinrich Rabe on hänen nimensä ja se on saksalainen nimi! Mutta — koska aiotte puhua Nicodem Lunjevicasta, niin on hyvä, että kuiskaatte sanottavanne, sillä hän se juuri on suosittanut uutta kirjuriani ja hankkinut hänelle paikan minun luonani.
Minä arvelen, että luutnantti Lunjevican rakastajatar on tässä takana.
— Ah, pikku neiti Ninette, huudahti Mandelblüt. — Hän on oikea Belgradin kaunistus! Ja meidän teollisuudellamme ja kauppiaillamme on syytä olla luutnantille kiitollisia siitä, että hän on hankkinut tuon pikku ranskattaren tänne Serbian pääkaupunkiin.
- Miksi niin?
- Joo nähkääs, hänen kauttaan tulee paljon rahaa liikkeeseen kansan keskuuteen. Hän heittelee niitä molemmin käsin. Hän maksaa sen, mitä tavarastaan pyytää, eikä tingi vähääkään.
Mutta minun mielestäni, jatkoi Mandelblüt — maksaa herra Nicodem hänen tuttavuudestaan liian paljon ja minä luulen, että hänellä pian on enemmän velkoja kuin hiuksia päässä.
— Niin, sen kai te itse parhaiten tiedätte, sanoi Lazar, ottaen papyrossin ja sytyttäen sen. — Elkää nyt ollenkaan teeskennelkö, Mandelblüt, minä tiedän, että kuningattaren veli käy usein teidän luonanne ja että hän on aina hyvin tyytyväisen näköinen, kun hän tulee sieltä pois. — Kuinka monta tuhatta on hän teille velkaa?
- Jumala minua varjelkoon! Ei puolta tuhattakaan, huudahti Mandelblüt. — Kuinka voisinkaan minä suostua lainaamaan rahaa kuningattaren veljelle?
— Miksi ette lainaisi juuri hänelle! kysyi Lazar ihmeissään. — Hän nyt ainakin lienee varma?
— No niin, varma — on hän kyllä, herra Lunjevica. Sillä — jollei hän voi maksaa, niin voi kuningas Aleksanteri sen tehdä — joka kai maksaa ne velat, joita hän tekee — mutta — ajatelkaahan toki, herra poliisipäällikkö, mitä minä sitte tekisin, jos kuningattaren veli eräänä kauniina päivänä sanoisi: Minä olen velkaa juutalaiselle Mandelblütille 10,000 francia — huomenna täytyy minun maksaa ne.
Tämän päivän ja huomispäivän välillä on yö ja sinä yönä voi tapahtua äärettömän paljon.
- Ajatanko minä hänet ulos. Belgradista vai heitänkö hänet vankeuteen — minä olen kuninkaan lanko — hän on juutalainen Mandelblüt, minua uskotaan ennemmin, se tahtoo sanoa häntä, kuningatar Dragan veljeä!
— No, asiaan siis, mitä on teillä sanottavaa? Kysymys on juuri herra Nicodem Lunjevicasta, kuiskasi Mandelblüt tuttavallisesti poliisipäällikölle. — Se on hyvin kummallinen asia. — Herra poliisipäällikkö, tunnetteko kuninkaallista metsävahtia Szaboa — täällä Belgradissa kutsutaan häntä myöskin Tonavan metsän jättiläiseksi?
- Niin, hänet tunnen kyllä. Hän on Tonavan varrella olevain metsäin ylin kaitsija ja on etevä metsästäjä.
Kuningas Milan kutsui hänet tänne Unkarista ja asetti hänet tänne. Hän palvelee nyt poikaa yhtä uskollisesti kuin hän ennen palveli isää.
Hänellä on vaan yksi ainoa vika, hän juo paljon.
— Hän juo, sanotte te! sanoi juutalainen. — Suokaa anteeksi, nyt ryyppää hän — hän ei enää tahdo juoda!
No, tämä sama Szabo oli varhain tänä aamuna luonani "Zum Bojarilla."
Kun hän tulee, täytyy minun heti asettaa hänen eteensä kolme pulloa unkarilaista viiniä. Ne tyhjentää hän ja antaa minullekin lasin. Sitte alkaa hän juoda olutta ja paloviinaa.
Kun hän sitte tuli vähän voiteeseen, kertoi hän minulle jutun, ja minä katson velvollisuudekseni ilmoittaa sen teille, herra poliisipäällikkö. Sillä se koskee herra Nicodem Lunjevicaa ja minä luulen, että hänellä on nyt uusi rakastajatar kiikarissa.
Olette varmaan huomannut, herra poliisipäällikkö, että herra Lunjevica on viime aikoina usein käynyt jahdilla metsissä oikeanpuolisilla Tonavan rannoilla.
Metsävahti tarjoutui seuraamaan häntä, mutta hän sanoi menevänsä yksin, kun se oli hänestä hauskempaa.
Szabo oli levoton, että joku onnettomuus tapahtuisi kuningattaren veljelle, sillä metsässä on karhuja ja susia — ja niin meni hän hänen perässään.
Yht'äkkiä näkee hän herra Lunjevican pysähtyvän ja ampuvan, vaikkei lähellä näkynyt minkäänlaista otusta.
Aha, ajatteli Szabo, hän ampuu, että minä luulisin hänen metsästävän.Mitä on hänellä sitte metsässä tehtävää, kun ei hän metsästä?
Tämän sai Szabo pian tietää. Sillä herra Nicodem meni alas rantaan, jossa hän otti kiikarin, teki sen pitemmäksi ja pitemmäksi, piti silmänsä edessä ja katsoi vastapäätä olevaan "Kuolleitten saareen", jossa Janitschartornin rauniot kohoavat.
- Sepä oli merkillistä, sanoi Lazar, tämä saarihan on asumaton!
- Luuletteko niin, sanoi juutalainen välinpitämättömästi nauraen — niin minäkin olen luullut.
Szabo, joka oli piilottautunut pensaiden taa rannalla, odotti aivan tyynenä, sanoen itsekseen! Sinä saat nähdä, mitä tulee tapahtumaan, mitä se kuningattaren veli tahtoo katsella kiikarilla.
Eikä kauan viipynytkään, ennenkuin nuori tyttö tuli toisella puolen olevalle rannalle, katsoi ympärilleen joka suunnalle, kuin olisi hän tahtonut tulla vakuutetuksi, ettei kukaan nähnyt häntä, sitte heitti hän pois hameensa — ja, loiskis, heittäytyi veteen, jossa hän pulikoi kuin kala aaltojen leikkiessä hänen mustilla kutrillaan ja hänen valkoinen ruumiinsa sukelsi ylös vedestä kuin — kuinkas se Szabo taas sanoikaan? — kuin lummekukka.
Metsävahti vannoi kuolemansa kautta, ettei hän koskaan ollut nähnyt kauniimpaa tyttöä.
Kasvoja ei hän voinut nähdä, mutta mikä vartalo, mikä vartalo!
- Nyt on tarpeeksi! keskeytti hänet Lazar, jonka veri tämän kertomuksen aikana oli kiivaasti kuohunut ja ääni saanut epävarman soinnun — minä olen teille hyvin kiitollinen, Mandelblüt, kun niin pian annoitte minulle tämän tiedon.
Jahaa, Nicodem Lunjevica hommailee jo uutta! Hm, sitte ovat Ninetten osakkeet alenemassa.
Kaikessa tapauksessa otan minä asiasta paremman selon, sillä jos korkean herrasväen intohimot ovat mukana pelissä, niin silloin ovat he toisen taskussa!
- Niin, todellakin, aivan kuin taskussa! sanoi Mandelblüt, taputtaen kädellään housunsa taskua, kuin olisivat kaikki kuninkaalliset olleet siellä. — Herra Lazar, te olette todellakin viekas mies!
Joka mies ei ainakaan olisi päässyt niin pitkälle kuin te! Teillä on ollut vasta erinomainen onni!
Kun minä ajattelen, mitä te alussa olitte — minähän tunsin jo teidän isänne —
- Hiljaa! kiljasi Lazar hänelle. — Jos vielä sanotte sanankaan, niin annan viedä teidät arestiin!
Te ette ole koskaan tuntenut minua, te ette tiedä mitään minusta, me emme ole koskaan ennen tavanneet toisiamme! —
No, mitä muuta on teidän sydämellänne?
- Minä pyydän tuhannesti anteeksi, mutta minulla on saatavaa kahden kuukauden palkka, 300 francia kuussa, jotka olen saapa siitä, että palvelen poliisia.
Alhaalla kassassa eivät tahdo antaa minulle rahoja. He puhuvat jostain salaisesta tilistä, jolle ne rahat pitää viedä kirjoissa.
- Hyvä! Minä menen itse hakemaan rahoja teille, odottakaa täällä! Mutta minä tahdon ensin panna paperit lukon taa, sillä teidän päähänne voisi pälkähtää mennä niitä tutkimaan.
- Minähän en voi lukea enkä kirjoittaa!
- No, sitte voin minä ehkä jättää teidät yksin tänne, jatkoi Lazar — mutta kuitti täytyy teidän antaa minulle — minä kirjoitan sen.
Hän kirjoitti tunnustuksen ja lykkäsi paperin Mandelblütille, että hän kirjoittaisi nimensä alle.
Tämä otti kynän käteensä, mutta samassa kun hänen piti panna nimensä kuitin alle, huudahti hän:
- Mitä tämä sitte on, jota tähän on kirjoitettu? — Mandelblüt saa 600 lyöntiä?
- Ha, ha, sainpas sinut kiini, veijari! sanoi Lazar nauraen. — Sinähän väitit, ettet osaa lukea etkä kirjoittaa! Todellakaan ei minulla olisi halua heittää sinua vankilaan.
— Jumalan tähden, älkää sitä tehkö! Olenhan minä kumminkin teidän uskollinen palvelijanne! Mitäpä saisitte aikaan ilman Mandelblütia?
Nauraen kokosi Lazar paperit, lukitsi ne pöytälaatikkoon ja nousi pöydän äärestä sanoen:
— Minä en teiltä kuittia tarvitse. — Odottakaa minua täällä! Minä palaan heti.
Näin sanoen meni Lazar Mandelblütin ohitse ja avasi odotushuoneen oven.
Hän ei nähnytkään siellä kirjuriansa.
— Jo taas poissa, sanoi Lazar suuttuneena, kierrellen viiksiänsä. — Aivan oikein, nyt on päivällisen aika, hän on varmaankin mennyt ravintolaan syömään. Katsokaa Mandelblüt, ettei kukaan tule huoneeseeni!
Sitte sulki Lazar oven jälkeensä ja Mandelblüt, joka siellä nöyränä seisoi, harmaahapsinen pää rintaansa vastaan, kuunteli poliisipäällikön askeleita, tämän mennessä alakerran virkahuoneeseen vieviä portaita.
— Minä vihaan tuota lurjusta, mutisi Mandelblüt, heittäen myrkyllisen katseen Lazarin jälkeen. Hän on antanut kastaa itsensä, tuo kurja elukka! —
Ha, ha, Lazar Petrovitsch, et pitänyt Petrovitschin nimestä, se muka ei ollut sinulle tarpeeksi hyvä! Sinä jätit sen pois ja nimität itseäsi ylpeästi ja vihaisesti "Lazar."
Jos tahtoisin, voisin tehdä sinut onnettomaksi. Mutta minä en tahdo. Ja vaikkapa antaisit minulle 50,000 francia, niin et kumminkaan koskaan saisi minulta tietää, mitenkä saisit Demeter Banjalukin kynsiisi.
Hänelle olen uskollinen, häntä rehellisesti palvelen ja miksi?
— Joo, hän on todellinen aatelismies, maksaa minulle hyvin ja kohtelee minua siivosti. Ja niin kauvan kuin Mandelblüt on hengissä, saattaa tuo rohkea rosvo turvallisesti liikkua Belgradissa ja voi —
Mitä hittoa tuo oli? — Kuka soittaa? — Mitä tahdotaan? — Kas, sehän vaan on telefooni! — Voi kuin säikähdin.
Telefooni soi yhä vielä.
— No, koskei ketään muuta ole täällä, sanoi Mandelblüt itsekseen, katsellen ympärilleen, — niin täytyy kai minun mennä ja sanoa, ettei poliisipäällikkö ole saapuvilla.
Hän meni telefoonin ääreen ja huusi:
— Kuka siellä on? — Mitä tahdotte?
— Tekö olette, poliisipäällikkö Lazar? kuului naisen ääni koneessa lausuvan. — Onko teille ilmoitettu, että minä, kuningatar, tahdon puhua kanssanne?
— Kuningatar? sanoi Mandelblüt itsekseen ällistyneenä, samassa kuin ilon väristys tuntui hänen ruumiissansa. — Kuningatar Draga — sinä olet todellakin onnen poika, Mandelblüt — näin hyvää tilaisuutta ei minulla toki koskaan ole ollut tulla tuntemaan mitä salaisuuksia kuningattarella ja Lazarilla on keskenään.
Mandelblüt oikasihe pitkin pituuttaan, otti arvokkaan ilmeen, ikäänkuin kuningatar olisi hänet nähnyt, ja huusi teeskennellyllä äänellä:
- Teidän majesteettinne nöyrin palvelija, poliisipäällikkö Lazar seisoo koneen ääressä.
— Oletteko yksin huoneessanne, Lazar? kysyi kuningatar.
— Minäkö yksin — teidän majesteettinne, minä olen yksin, sanoiMandelblüt, joka vähällä oli ruveta puhumaan juutalaismurrettansa.
— Minulla on teille tärkeätä ilmoitettavana, kaikui nyt Mandelblütin korvassa. — Te tiedätte ehkä jo, että kreivitär von Sandorf on tullut Belgradiin ja asettunut Hôtel de Parisiin asumaan.
- "Kreivitär Sandorf?" ajatteli Mandelblüt. — Sen nimen kai kyllä tunnen! Niinhän oli sen nuoren tytön nimi, joka asui yön luonani "Zum Bojaren" ravintolassa.
— No, miksi ette vastaa Lazar? — Oletteko vielä telefoonissa? huusiDraga.
— Kyllä, teidän majesteettinne, minä seison tässä ja kuulen jokaisen sanan, minkä teidän majesteettinne suvaitsee minulle sanoa. Kyllä minä tiedän, että kreivitär asuu täällä Hôtel de Parisissa.
— No, voitteko ajatella, Lazar, miksi kreivitär on tullut tänne. Joo, ainoastaan etsimään lastansa.
— Ha, ha, tietysti, sanoi Mandelblüt nauraen, tietysti hän etsii lastansa.
— Mutta hän ei saa lastansa löytää, huusi Draga niin kovalla äänellä, että Mandelblüt säikähtyneenä heilahti koneesta taaksepäin. — Siitä meidän molempain, Lazar, tulee huolehtia, sillä muutoin olisi sekä teille että minulle kauheita seurauksia siitä, jos kuningas saisi tietää, että olemme vieneet Genia von Sandorfin kuritushuoneeseen hulluinhuoneen asemasta, johon minä kuninkaalle vakuutin tytön toimittavani.
"Ahaa, siis kuritushuoneeseen!" ajatteli Mandelblüt. "Eipä ole hullumpi saalis! Ja äiti etsii tytärtänsä. Rahaa, helisevää mynttiä!"
— Lazar, tyttö ei saa hetkeksikään jäädä kuritushuoneeseen, jatkoi kuningatar innokkaasti. — Sentähden käsken minä, että te annatte tuoda Genia von Sandorfin kuritushuoneesta tänä iltana, heti kun hämärtää.
Minä telefoneeraan itse kuritushuoneen hoitajattarelle ja käsken hänen jättämään Genia von Sandorfin sille, joka tänä iltana hoitajattaren luokse saapuu ja lausuu hänelle tunnussanan: "Päätön mies."
Oletteko käsittänyt, mitä nyt sanoin, Lazar?
— Jaa, teidän majesteettinne, vastasi Mandelblüt, hetkeäkään epäillen.— Tunnussana on: "Päätön mies." Mutta mitä pitää minun sitte tehdäGenia von Sandorfille?
— Merkillistä, kuinka teidän äänenne, Lazar, kuuluu telefoonissa muuttuneelta. Luulisi todellakin puhuvansa aivan toisen henkilön kanssa.
"Jumala varjelkoon minua!" mutisi Mandelblüt itsekseen, kääntäen kasvonsa pois telefoonista. Jos hän vain saisi tietää asian todellisen laidan, niin olisin hukassa.
— Kunhan vaan teidän majesteettinne suvaitsee käskeä, mitä Genia vonSandorfin kanssa on tehtävä.
— Puhukaa hiljemmin, Lazar, minäkin hiljennän ääntäni mahdollisuuden mukaan. Mutta toivottavasti kumminkin kuulette, mitä sanon.
Kyllä, tunnettehan Janitschartornin "Kuolleitten saarella"?
- Taaskin "Kuolleitten saari!" mutisi Mandelblüt. Sitte sanoi hän kovemmalla äänellä:
— Kyllä, teidän majesteettinne, tarkoitatte kai tuota turkkilaisten aikuista rauniota?
— Aivan oikein. Viekää tyttö sinne! Saarella ei ole yhtään ihmistä, siksipä ei johdu kenenkään mieleen, että Genia von Sandorf olisi tuonne torniin suljettu. Antakaa hänelle luotettava vartija, ihminen, johon ehdottomasti voitte luottaa, ja pitäkää sitte Genia siellä niin kauvan vangittuna, kunnes olen kerinnyt lähemmin määrätä!
— Niinkuin teidän majesteettinne käskee. Genia von Sandorf suljetaan jo huomenna vanhaan torniin.
— Minä kiitän teitä, Lazar, toimikaa niin nopeaan ja varovasti kuin mahdollista ja pitäkää ennen kaikkia asiamme salassa, niin on virkauranne oleva loistava.
— Minä olen ja pysyn teidän majesteettinne tottelevaisimpana palvelijana, vakuutti Mandelblüt, useampia kertoja kumarrellen telefoonin edessä.
Sitte kuuli hän lyhyen soiton ja kone oli suljettu, kuningatar oli siis puhelimen edestä poistunut.
Mandelblüt myöskin kiireimmiten jätti puhelimen, sillä hän oli kuulevinansa Lazarin askeleita rappusilta. Mutta hänen oli vaikea pidättää iloansa.
— Tuo on salaisuus, mutisi hän itsekseen, — josta tulee mynttiä. Pääni oikein tahtoo mennä sekaisin, sillä en oikein tiedä, mitä nyt tekisin.
Ahah, vanha kreivitär Sandorf etsii lastansa ja äiti on varmaankin valmis maksamaan mitä hyvänsä lapsensa löytäjälle.
Samassa aukeni ovi, ja Lazar palasi. Kädessä oli hänellä tukku seteleitä.
— Tässä on teille kuusisataa frangia, sanoi hän juutalaiselle, viskaten setelit pöydälle. — Tosiaankin harmittaa joka kerta kun suoritan teidän palkkanne, sillä mitä teiltä ennen kaikkia odotan, Mandelblüt, sitä ette koskaan täytä.
— Ja mitä sitte on teidän ylhäisyytenne minulta odottanut, jos rohkenen tehdä tällaisen kysymyksen.
— Että jätätte minun haltuuni Mustien vuorten rosvon.
— Jumala on todistajani, huudahti Mandelblüt, äänessä mitä viattomin sointi, että se päivä, jolloin tuon toivomukseni voisin täyttää, olisi elämäni ihanin.
Mutta kuinka voi teidän ylhäisyytenne uskoa, että voisin tämän vaikean asian toimittaa. Enhän minä edes tiedä, kuka Mustien vuorten rosvo oikeastaan on ja missä hän asustaa!
— Kas, älkääpäs teeskennelkö, hyvä ystävä, sanoi Lazar. — Minä tiedän, että te toimitte saman peitteen alla kuin tuo rosvo, ainakin on minulla syytä sitä uskoa. Sillä löytyy ihmisiä, jotka luulevat nähneensä rosvon menneen kerran "Zum Bojaren" ravintolaan.
— Ja jos hän nyt todellakin on luonani ollut — voinko sitte nähdä päältäpäin, mitä väkeä mikin on?
— Minä olen jo teille sanonut, että panen teitä varten pöydälle kymmenen tuhatta frangia silloin, kuin jätätte minulle Demeter Banjalukin.
— Kymmenen tuhatta frangia? — Hirveän suuri summa! mutisi Mandelblüt. — Eikö teidän ylhäisyytenne luule, että minulla on halua ansaita noin suurta summaa?
Mutta minä en tunne Demeter Banjalukia, ja sitä paitsi… on hän kauhea ihminen. Jos hän sitte huomaisi, että minä aion pettää hänet, niin sysäisi hän tikarin rintaani aivan selkääni myöten.
— Sen hän tietysti tekisi, sanoi poliisipäällikkö nauraen. — Te ette myöskään saa olla niin järjetön, että annatte hänen sitä huomata. Mutta menkää nyt, minulla on yhtä toista tekemistä. —
Seis, vielä hetkinen! Onko sihteeri tullut takaisin poissaollessani?
— Sitä en tiedä, teidän ylhäisyytenne, en mitään ole kuullut.
— Eikä täällä ole mitään tapahtunut? Eikö kukaan ole kolkuttanut ovelle?
— Kolkuttanut ovelle? Ei sinnepäinkään, täällä on ollut hiljaista kuin kirkossa.
Ehkäpä teidän ylhäisyytenne nyt sallii minun vetäytyä pois. Tänään on minulla todellakin ollut erinomainen onni, että minulla on ollut kunnia edustaa teidän ylhäisyyttänne. Minä olen ja pysyn teidän ylhäisyytenne uskollisimpana palvelijana Mandelblüt.
Näin sanoen oli juutalainen vetäytynyt ovelle. Hän vielä kerran kumarsi ja hävisi sitte, riemuitseva ilme liiaksi mehevillä huulillansa.
- Hän on kerrassaan sopiva mies, sanoi Lazar itsekseen sytyttäen papyrossin.
Hänen ilmoituksensa tänään oli huvittava ja ehkä suurestakin merkityksestä.
Vai niin, Nicodem Lunjevica on kyllästynyt pikku Ninetteen ja katselee toista rakastajatarta ja tätä toista etsii hän "Kuolleitten saarelta."
Tämä saari on siis asuttu?
Ah, tässä on salaisuuksia, joista minun täytyy ottaa selko! Ehkäpä voin siten tehdä pikku ranskattarelle palveluksen, vapauttamalla hänet kilpailijastaan. Siinä tapauksessa hän kyllä lahjoittaa minulle rakkautensa, josta hän tähän asti on ollut niin kitsas.
Mutta olenpa, peijakas vieköön, tehnyt tänään tarpeeksi työtä! Nyt lähden Hôtel de Parisiin syömään päivällistä ja sitte —
Se lienee ollut hyvin mieluisa matka, jonka poliisipäällikkö aikoi tehdä päivällisen jälkeen, sillä hänen suunsa vääntyi suloiseen hymyyn.
Hän painoi virkalakin päähänsä, asetti miekan vyölleen ja lähti ulos virkahuoneestaan, jonka hän huolellisesti lukitsi.
Kun hän tuli odotushuoneeseen, istui Heinrich Rabe, hänen kirjurinsa, yhä vielä pöytänsä vieressä, eikä katsonut ylöskään niistä papereista, joita hän oli kirjoittamassa.
- Tänään en minä enään ota vastaan ketään, sanoi Lazar sihteerilleen.
- Kuten herra poliisipäällikkö käskee, sanoi Heinrich Rabe, nousten ylös tuoliltaan ja kumartaen. — Jos jotain tärkeätä tapahtuisi, niin on se kai herra poliisipäällikön tahto, että minä lähetän siitä tiedon teille kotiinne.
- Tietysti, kuten tavallista, vastasi Lazar. — Illalla tulette te luokseni tuomaan annetut raportit.
A propos, Rabe, lisäsi poliisipäällikkö, näittehän juutalaisen Mandelblütin, joka äsken oli luonani? Minun täytyy antaa pitää silmällä sitä junkkaria, niin ettei hän itse sitä huomaa. Hän on "Zum Bojaren" isäntä.
Te pukeudutte valepukuun ja vietätte illan ravintolassa. Minä maksan tietysti teidän kustannuksenne. Varsinkin tahtoisin tietää, jos eräs mustapartainen, pitkä ja hoikka mies oleskelee siellä ja jos häntä pidetään vieraana.
Uusi kirjuri näytti joutuvan hämilleen. Hän punastui kuin koulupoika, joka tavataan jossain pahuuden teossa.
- Anteeksi, herra poliisipäällikkö, änkytti hän — mutta valepuku. — Minä en todellakaan tiedä, kuinka voin sellaiseen ryhtyä. Aina olen aivan tottumaton niissä asioissa, kun en koskaan ennen ole ollut poliisin palveluksessa.
- Ettekö? Te ette siis voi teeskennellä, sanoi Lazar. — No niin, saammepahan tästä puhua sitte tuonnempana. Ruvetkaa nyt taas työhönne! Hyvästi!
Kun Lazar juoksi alas poliisikamarin portaita, nauroi hän tyytyväisenä ja mutisi:
- Herra Lunjevican suositus oli todellakin sattuva! Tämä Heinrich Rabe ei tule koskaan olemaan vaarallinen minulle! Ei hän osaa edes teeskennellä, eikä pukeutua valepukuun.
Niin, näinhän minä sen heti jo päältäpäin, että hän on tyhmä raukka — eikä mitään muuta.
Wienin kauppias.
Jos syystä voisi jotakin paikkaa maailmassa nimittää "maalliseksi helvetiksi", niin ansaitsisi Belgradin kuritushuone ensi sijassa tämän nimen. Ehkä johtui tämä siitä, että se rakennus, mihin Serbian langenneet naiset suljettiin, niin pian kuin olivat tehneet jonkun lain rikoksen, muinoin oli ollut luostari.
Ystävälliset, hyväntahtoiset nunnat olivat siinä asuneet ja toimittaneet paljon hyvää samoissa huoneissa, missä nyt kauhu ja kyyneleet, valitus ja epätoivo vallitsevat.
Myöhemmin olivat nunnat jostakin syystä sieltä muuttaneet, valtio oli rakennuksen ostanut, ja ne kopit, joissa ennen rukouksia taivaaseen kohotettiin, olivat nyt muutetut vankikopeiksi, joissa enimmäkseen kaikui kirouksia yötä päivää, sekä koston huutoja.
Kun tässä laitoksessa oli ainoastaan naisia, niin oli sen johtokin naiselle uskottu.
Tämä seikka oli ehkä lähimpänä syynä siihen, että vangit saivat kauheasti kärsiä.
Kuritushuoneen n.k. johtajattarena oli muuan ylhäinen nainen, nimeltäMascha Gurki.
Hänen mies vainajansa oli ollut kenraali, jonka vuoksi johtajatar oli tunnettu kenraalskan nimellä.
Kenraalska Mascha Gurki istui huoneessansa vanhanaikaisen, leveän ja korkean tammisen kirjoituspöydän ääressä, ja hänen edessänsä seisoi Genia von Sandorf, jonka johtajatar juuri oli luokseen kutsunut.
Genialla oli yllänsä langenneille naisille määrätty harmaa puku; mutta tuossakin karkeassa rumassa puvussaan oli hän kaunis.
Tosin saattoi hänen kasvoistansa huomata, että hän viime aikoina oli paljon itkenyt. Silmillä oli läpinäkyvä hohde ja huulilla värähteli äänetön valitus.
Kenraalska suuntasi terävät silmänsä nuoreen tyttöön. Hän ei voinut Geniata kärsiä ja oli vihannut häntä jo ensi hetkestä, ei muusta syystä kuin siitä, että Genia oli nuori ja kaunis, sillä kenraalska ei voinut unhottaa, että itsekin aikoinaan oli ollut nuori ja kaunis ja näytellyt jotakin osaa maailmassa.
— Rakas tyttö, teistä valitetaan, sanoi kenraalska kovalla, tylyllä äänellä. — Te kuulutte sanoneen työhuoneessa, että teidät on tuotu tänne hyvin ylhäisen henkilön käskystä, jonka nimeä en edes teille rohkene mainita.
Te väitätte yhä, että olette viaton. Tämä ärsyttää toisia vankeja, tekee ne vastahakoisiksi ja saattaa johtaa kapinaan.
Minä kiellän teiltä kerta kaikkiaan tuollaiset valheelliset kertomukset.
— Minä en vielä kertaakaan ole elämässäni valhetellut, vastasi Genia ylpeästi, — ja jos olen väittänyt, että minut on tänne kuningattaren käskystä tuotu, niin sanoin vaan puhtaan totuuden.
— Kurja olento, huudahti kenraalska, äkkiä nousten tuoliltaan, — kuinka uskallatte lausua kuningattaremme korkean nimen?
Teidät on tänne tuotu, koska olette viettänyt irstasta elämätä. Te ette ole parempi te, kuin mikä muu letukka hyvänsä, joka täällä oleskelee.
Koettakaa saavuttaa päällyshenkilöittenne suosiota, menkää itseenne, katukaa ja rukoilkaa ennen kaikkia, rukoilkaa, niin teitäkin kerran suositetaan armoa saamaan, ja te parantuneena pääsette tästä talosta.
— Minä en koskaan ole täältä pääsevä, vastasi Genia, koettaen pidättää kyyneleitänsä, — sillä minä tunnen, että minun täytyy täällä kuolla.
Minua kohdellaan sydämettömästi ja väärin, ja kaikki, mitä tässä talossa kärsin, ei ole mitään siihen verraten, että minut on syyttä tänne tuotu, että olen mielivallan uhri.
Ei, minä en ole sellainen kuin muut, minä olen tyttö, jolla on kunniansa tallella ja joka, ennenkuin astuin tämän talon kynnyksen yli, en tietänyt mitään siitä inhottavasta, mitä täällä näen.
Minä toivon, rouva kenraalska, jatkoi Genia lujalla äänellä, että minun ainakin sallittaisiin kirjoittaa ja lähettää kirje äidilleni. Tämä on oikeus, jota ette saa minulta kieltää.
Antakaa minulle paperia, kynä ja mustetta, jotta saan äidilleni kirjoittaa!
— Te puhutte minulle äänellä, joka ei minua ollenkaan miellytä. Tuhannen, tässä talossa ei sovi liikoja toivoa. Sitä paitse en ole saanut tehtäväkseni sallia teille tuommoisia oikeuksia.
Palatkaa nyt vartijan kanssa, joka ulkona työhuoneessa odottaa, olkaa ahkera, kuuliainen ja nöyrä, siihen teitä kehotan.
Genia antoi syvästi huoaten päänsä vaipua rinnalleen ja hiipi sitten ovea kohti.
Samassa kuului kolkutusta ovelle, ovi avautui, ja suuri, harmaapäinen mies, puettuna porvarin jotenkin kuluneeseen pukuun, astui sisään.
— Minulla on kunnia, rouva kenraalska, sanoi hän, nähtävästi huomaamatta, että Genia peljästyneenä peräytyi taaksepäin, sillä hän häpesi, niin usein kuin joku mies näki hänet tässä talossa. — Minulla on kunnia esittää itseni teille: Ignaz Balzer Wienistä on minun nimeni, minä olen kauppias, se merkitsee, että minä kaupitsen kaikkea, millä vaan voin rahaa ansaita.
Nyt olen kuullut, että tässä laitoksessa vangit valmistavat erinomaisia olkikenkiä.
Minä ostan miten paljon hyvänsä, maksan aina korkeita hintoja ja aina käteisellä rahalla — aina puhtaassa rahassa, se lankee itsestään.
Minä maksan kaksikymmentä prosenttia enemmän kuin ne, joille ennen olette myyneet laitoksen tuotteita.
— Mutta, hyvä herra, huudahti kenraalska närkästyneenä, — kuinka tällä tavoin voitte ilmoittamatta tunkeutua tänne? — Miksi ette ole edeltäpäin ilmoittautunut?
— Pyydän anteeksi, jatkoi mies — mutta minulla ei ole korkeita ajatuksia ilmoittamisesta. Joka paljon kysyy, saa monta vastausta, hyvän liikemiehen pitää ymmärtää tunkeutua kaikkialle. Älkää panko pahaksenne, kyllä pian sovitaan.
Kas, tuo taitaa olla joku täällä olevista letukoista. Ha, ha, he ovat kaikki aikaisemmin pitäneet hauskaa elämää ja täytyy heidän nyt siitä maksaa sakkoa. Jaa, ei aina tanssita ruusuilla elämän läpi. Mutta kaunis hän on — tosiaankin sangen kaunis.
— Herra Balzer, minun täytyy pyytää teitä päästämästä tuollaisia muistutuksia, huudahti kenraalska. — Tässä talossa ei olo mitään kauneutta, ainoastaan katumusta ja parannuksentekoa.
Menkää! huudahti hän sitte närkästyneenä, kääntyen Genian puoleen. — Miksi tässä vielä seisotte ja miksi tuota herraa niin tutkivasti tähystelette?
Menkää, olen jo aikoja sitten käskenyt.
Mutta Genia ei mennyt. Mies, joka noin äkkiä oli tunkeutunut kenraalskan vastaanottohuoneeseen, oli hänelle aivan vieras, häntä ei Genia ollut koskaan ennen nähnyt.
Mutta kaksi sanaa, jotka mies oli lausunut, teki hänet Genialle tavattoman tärkeäksi. Hän oli sanonut olevansa Wienistä?
Oi, tuo mies tuli Wienistä, keisarikaupungista Tonavan varrelta, siitä kaupungista, missä Genian rakastettu äiti asui ja missä hänet yleensä tunnettiin. Nyt tahi ei koskaan tahtoi hän käyttää tilaisuutta hyväkseen, ilmoittaakseen surullisen kohtalonsa maailmalle.
Hän hyvin tiesi, että hän täten panisi kaikki alttiiksi, että hän ärsyttäisi johtajattaren raivoisaan vihaan.
Kumminkin — tuota ainoata tilaisuutta, jonka sattuma hänelle tarjosi, ei hänen pitäisi jättää käyttämättä.
— Oi, hyvä herra, huudahti Genia syvällä liikutuksella ja kovasti vapisevalla äänellä, äkkiä astuen Ignaz Balzerin luokse ja ojentaen ristiin pannut kätensä häntä kohden, — tehän tulette Wienistä? Pelastakaa minut! Minä olen kreivitär Genia von Sandorf; Wienissä asuu äitini. Sanokaa hänelle, että minut on tuotu tänne. —
Kenraalska syöksyi raivostuneena Genian päälle nyrkit pystyssä ja viskasi hänet menemään, niin että tyttöparka hoiperteli ovea kohti.
— Sinä letukka, kuinka uskallat kertoa vieraalle tuollaisia valheita?
Sinä, joka kadulta pyydystettiin, ulos! — Ei, ei takaisin työhuoneeseen! Vartija — vartija tänne päin. Tulkaa tänne ja laahatkaa hänet alas pimeään koppiin! Siellä tulee hänen istua kahdeksan päivää vedellä ja leivällä.
Oi, nuo naiset, joka hetkeä he käyttävät hyväkseen paetakseen, taas miesten pariin päästäkseen ja minua mustentaakseen — minua, joka kumminkin saan vastata kaikesta! Minulla on kerrassaan raskas toimi!
Naisvartija, jäntevä, vahvarakenteinen oli tullut sisään. Hän heti iski kyntensä Geniaan ja veti hänet perässänsä, vaikka tuo onneton vielä koetti irtautua hänestä ja kiiruhtaa Ignaz Balzerin luokse.
Wienin kauppias lienee kumminkin ollut merkillinen henkilö. Sillä samassa kuin kenraalska hyökkäsi Genian päälle lyöden nyrkillään hänen rintaansa ja viskasi hänen taaksepäin, säpsähti hän, ja hänen muutoin uniset silmänsä säkenöivät.
Hänen vartalonsa kumartui, ikäänkuin olisi ollut aikeessa hyökätä raivostuneen naisen kimppuun ja yhdellä nyrkin iskulla lyödä hänet lattiaan. Mutta hän kumminkin oikasihe, pannen käsivarret ristiin rinnan ylitse ja seisoi siinä sitten kuin kivettynyt.
Hän näki Genian rukoilevaiset silmät, kuuli hänen avunhuutonsa, kun raaka vartija iski häntä niskaan, painoi häntä ja veti ovelle.
Mutta Wienin kauppias oli tullut tänne kauppoja tekemään, hyviä kauppoja, ja siksi katsoi hän olevan edullisinta, ettei sekaantuisi toisten ihmisten asioihin, jotka itsessään eivät häntä liikuttaneet.
Kun ovi oli suljettu Genian ja vartijan takana, lausui kenraalska väsyneellä äänellä:
— Näettekös, hyvä herra, niin täällä käy päivä päivän perästä, paljastaan mieliharmia ja nöyryytystä. Oi, jospa vaan tietäisin jonkun toisen paikan, niin olisin jo aikoja sitten jättänyt tämän kiittämättömän toimen.
Ennen kaikkea, pyydän teiltä kumminkin, herra Balzer, ettette usko sanaakaan siitä, mitä tuo tyttö sanoi. Mitä hän väittikään? Hänkö kreivitär? Genia von Sandorf? —
Ha, ha, hänellä on aivan toinen nimi ja on hän viettänyt häpeällistä elämää. Monet upseerit ovat hänen tähtensä ampuneet itsensä, sitte vaipui hän yhä syvemmälle, kunnes joutui poliisin käsiin ja tuotiin tänne.
Eikö niin, hyvä herra, tuollainen olento on inhottava?
— Mitä suurimmassa määrässä, vastasi Balzer syvällä rintaäänellä, joka osoitti varmaa vakuutusta. — Yhteiskunnan on vapauduttava tuollaisista vahingollisista kasvannaisista.
Mutta puhukaamme nyt, rouva kenraalska, kaupoistamme. Siitä on tuleva meille kummallekin hyötyä, siliä — herra Ignaz Balzer kumartui viekkaan näköisenä alas johtajattaren puoleen — minä olen taipuvainen joka frangista, minkä ansaitsen, luovuttamaan kymmen sentiimiä teille, ja lopuksi siitä tulee aika sievoinen summa.
Ja jotta huomaisitte minun näin todellakin tarkoittavan, suvaitsen täten jättää teille viisisataa frangia pieneksi ennakkomaksuksi tavarasta.
Näin sanoen oli herra Balzer povitaskustansa ottanut esille lompakkonsa ja antoi viisisatamarkkasen liukua kenraalskan käteen, joka keveästi huoaten otti sen vastaan.
— Eikö ole kauheata, että täytyy turvautua tällaisiin pieniin sivutuloihin? huudahti kenraalska, teeskennellen ja päivitellen. — Mutta mitä pitää tehdä? Täytyy ajatella vanhoja päiviään.
— Haluaisitteko näyttää minulle huoneet, missä olkikengät valmistetaan? jatkoi Balzer. — Näettekö, rouva! kenraalska, minä tahtoisin saada suunnilleen selville, kuinka paljon laitos kykenee niitä tuottamaan.
Eikö niin, tehän olette hyvä ja näytätte minulle hiukan laitosta?
— Siitä on minulla oleva suurta huvia, herra Balzer. — Olkaa hyvä ja seuratkaa mukana.
Oi, te tulette näkemään kauhistuttavia, hyljättyjä olentoja. Minä tiedän, että niiden näkeminen on teille paljon mielipahaa tuottava.
— Paljon pahaa, vakuutti Balzer. — Mutta mitäpä ei tee hyvän kaupan vuoksi?
He lähtivät yhdessä kenraalskan vastaanottohuoneesta ja kulkivat ympäri koko taloa.
Herra Balzer oli hyvin tiedonhaluinen mies. Kaikki tahtoi hän nähdä, ja yksityiskohtia myöten hän otti kaikki selville.
Ennen kaikkia tuntui hän olevan siitä hämmästynyt, että niin monet naiset — niitä oli useita satoja — eivät koskaan uskaltaneet tehdä kapinaa.
— Jos nuo liittoutuisivat, kuiskasi hän hoitajattarelle, heidän ollessa suuressa työhuoneessa, jossa vangit naisvartiain valvonnan alla valmistivat olkikenkiä — niin silloinhan he teidät kerrassaan teloittaisivat.
Minun täytyy tunnustaa, että olen vähän peloissani, minä olen yleensä pelkuriluontoinen.
- Oh, mitä ajattelette, herra Balzer! vastasi kenraalska, — meillä on seitsemäntoista naisvartijaa ja sitte vielä yksikolmatta miespuolista.
Lienette kai myöskin huomannut, että alhaalla pihassa on vartijajoukko, johon kuuluu joka päivä neljätoista sotamiestä. Nämä valvovat uloskäytävää ladatuin kiväärein.
Ikkunat ovat häkillä varustetut, ovet ovat raudasta ja varmemmaksi vakuudeksi päästetään joka ilta irti useita suuria koiria, jotka ehdottomasti repisivät kappaleiksi jokaisen, joka kutsumatta koettaisi tänne tunkeutua.
Herra Balzer löi tämän kuullessaan kädet kasvoihinsa, kuin olisi hän niihin tahtonut painaa kasvojensa ilmeen.
Se oli pettymyksen ja tuskallisen raivon ilme, joka kuvastui hänen piirteissään. Mutta hän ehätti kohta vakuuttamaan, että hänen levottomuutensa on nyt ohi.
- Mennään nyt takasin minun vastaanottohuoneeseeni, sanoi kenraalska —Nyt päätetään kauppa ja ehkäpä teemme samalla kauppakontrahdin.
- Juuri niin, kenraalska, vastasi herra Balzer. — Te olette todellakin erittäin tarmokas nainen. Sellaisesta minä pidän.
Pikaista kosimista ei kenenkään ole vielä tarvinnut katua ja pikaisesti päätetty kauppa on aina ollut edullinen molemmille puolille. — Ha, ha, me olemme kuin luodut toisillemme, kenraalska.
Niin pian kuin kenraalska ja kauppias tulivat vastaanottohuoneeseen, istuutui kenraalska kirjoituspöytänsä ääreen.
- Minä pidän teistä, herra Balzer, sanoi hän, — ja luulen, että meistä tulee vielä ystävät.
Ainakin olen hyvin halukas myömään teille edullisilla ehdoilla kaikki vankien työt.
Minä annan teille listan, josta voitte nähdä, mitä ja kuinka paljon kutakin lajia valmistetaan meidän laitoksessamme ja —
Miksi sitte häiritsette minua? Mitä haluatte? Nämä kenraalskan sanat koskivat erästä naisvartijata, joka tuli huoneeseen kirje kädessä ja jäi seisomaan odottavaan asemaan.
— Tämän kirjeen, sanoi nainen, on yksityinen sanansaattaja juuri jättänyt kenraalskalle tuotavaksi, ja tuoja käski minun nimenomaan jättämään kirjeen omakätisesti kenraalskalle.
— Antakaa tänne! sanoi kenraalska. — Hyvä on, voitte lähteä.
Kenraalska oli näin sanoen ottanut kirjeen vartijan kädestä, ja samassa kun hän kohotti kirjeen, nähdäkseen keneltä se oli, näki herra Balzer, että kirje oli takapuolelta varustettu suurella sinetillä, jossa oli kruunun kuva.
Herra Balzer tuli hetkeksi hyvin levottomaksi.
Myöskin kenraalska tuli sinetin nähdessään kovaan mielenliikutukseen, sillä hän katseli kirjettä todellisella hartaudella ja syvällä kunnioituksella.
Sitte hän avasi kuoren pienellä terävällä veitsellä, joka oli kirjoituspöydällä, ja veti kuoresta kokoon käännetyn paperin, josta huoneeseen tuoksui hyvää hajua.
— Minun täytyy pyytää anteeksi, sanoi hän hymyillen kauppiaalle, odottakaa vain muutamia minuttia. — Tämä on erinomaisen tärkeä kirje, jonka korkea henkilö on minulle lähettänyt. Sallitteko minun sen lukea?
— Mutta, olkaa hyvä, huudahti Balzer rakastettavalla äänellä. — Olkaa hyvä, älkää antako minun häiritä itseänne!
Sillä aikaa ajattelen kauppaamme.
Kenraalska kohotti siis kirjeen ja kun hän oli pitkänäköinen, niinkuin vanhemmat ihmiset tavallisesti ovat, piti hän kirjettä jotenkin kaukana itsestään.
Herra Balzer kumminkin huvitteli, vetelemällä partaansa, mutta todellisuudessa suuntasi hän silmänsä kirjettä kohden. Salainen toivomus näytti täyttävän hänen mielensä.
Oikeastaan hän oli kauhean halukas tietämään, mitä kirje sisälsi.
Jos hän todellisuudessa olisi ollut herra Balzer, niin olisi hänelle kirjeen sisältö ollut aivan yhdentekevä, mutta se hän ei ollutkaan, vaan mies, jonka nimi oli koko Serbiassa tunnettu ja peljätty.
Tuo harmaapäinen mies ei ollutkaan kukaan muu kuin Demeter Banjaluki,Mustien vuorten rosvo.
Demeter Banjaluki melkeinpä jo oli epätoivoissaan uhkarohkean aikeensa onnistumisesta, kun äkkiä pälkähti hänen päähänsä, että tuo kirje mahdollisesti koski Genian kohtaloa.
Mitäpä hän ei olisi antanut, jos hänen olisi ollut mahdollista asettua kenraalskan taakse ja hänen olkapäänsä yli heittää silmäyksen kirjeeseen, joka suuressa määrässä herätti hänen huomiotansa. Oi, mitäs tuo oli!
Demeter kohautti hiukan ja heitti nopean, tutkivan silmäyksen peiliin, joka riippui kenraalskan takana.
Peilistä Demeter saattoi lukea jokikisen sanan, tunsipa myöskin käsialan.
Demeter Banjaluki ymmärsi oivallisesti lukea peilikirjoitusta. Tuon miehen tietysti oli täytynyt kaikkea oppia, hänen täytyi kaikkea ymmärtää, josta saattoi hänen vaarallisessa ammatissaan olla hyötyä. Joka sekunti täytyi hänen olla altis mitä vaarallisimpiin yllätyksiin, ja siksipä oli hän opiskellut vähän itsekutakin asiata, välttääkseen vainoojiaan ja saadakseen selville ihmisten salaisuudet.
Demeter luki peilistä niinkuin kirjaa, vaikka kirjaimet peilissä olivatkin väärinpäin ja oikealta vasemmalle. Kenraalska ei vielä ollut päässyt kirjeen päähän, kun Demeter jo osasi sen ulkoa. Ja kumminkin toisti hän itsekseen joka sanan, ettei millään muotoa unhottaisi yhtään tavua.
Demeter Banjalukin täytyi pusertaa huulensa yhteen, jottei päästäisi remakkata naurua, sillä nyt hän tiesi, ettei valepukunsa ollut turha. Kirje kuului nimittäin seuraavasti:
"Rouva kenraalska.
Vanki Genia von Sandorf ei saa kauvemmin jäädä teidän luoksenne. Eräät syyt vaikuttavat, että hänet on sieltä vietävä ja siirrettävä entistä ankarampaan säilytyspaikkaan.
Tänä iltana saapuu teidän luoksenne henkilö ottamaan Genia vonSandorfia. Tämä henkilö on lausuva teille tunnussanaksi: "Päätön mies."
Tuolle henkilölle on teidän viipymättä jätettävä Genia von Sandorf, eikumminkaan vankipuvussa, vaan yksinkertaisessa mustassa puvussa.
Minä vakuutan teille, kenraalska, kaikkein korkeinta suosiotani, jostarkoin noudatatte tätä määräystänne."
Tämä kirje oli ilman allekirjoitusta, mutta sen täytyi tulla mahtavalta ja vaikutusvaltaiselta taholta, koska kenraalska katseli kirjettä todellisella hartaudella.
- Päätön mies, ajatteli Demeter Banjaluki. — Joo, se mies, joka tänä iltana tulee Geniata noutamaan, tulee päästänsä lyhemmäksi, niin totta kuin minä olen Banjaluki.
Hyvä oli, että kenraalskan silmät vielä olivat kirjeeseen kiintyneet, sillä muutoin olisi hän huomannut sen liekin, joka silloin ilmestyi Wienin kauppiaan muutoin uneliaisiin silmiin.
- Minä ajattelen, että on parasta, sanoi Demeter, nousten tuoliltaan, — että tulen takaisin jonakin toisena päivänä, sillä rouva kenraaalska näyttää tänään saaneen tärkeitä asioita toimitettavaksi.
— Siinä olette oikeassa, herra Balzer, vastasi kuritushuoneen hoitajatar. — Silloin voisimme kaikessa rauhassa puhella kaupoistamme, ja olenpa vakuutettu siitä, että tulemme hyvään tulokseen.