Mustien vuorten ryövärien joukossa.
Lapsi, lapsi! huusi nyt Genia ilosta vapisevalla äänellä, antaessaan sille niin ystävällisen ja hellän soinnin kuin mahdollista, ettei vaan peljättäisi pienokaista. — Lapsi, tule tänne, tule tänne, minä odotan sinua!
Pikku tyttö nousi ylös ja katseli ympärilleen. Hän nähtävästi ei voinut kuulla, mistä ystävällinen ääni kuului.
— Kuka minua huutaa? kysyi tyttö. — Hyvät, siivot ihmisetkö? Oi, täällä metsässä on niin synkkää ja kalliot ovat jyrkät.
Astu varovasti alas, suloinen lapsi! kehotti häntä Genia hellästi kuin äiti. Elä putoa! Tule tänne, täällä minä olen tässä puussa.
Pikku tyttö oli kulkenut Genian ääntä kohden. Hän oli poistunut kalliolta ja kiireesti hän nyt hiipi tummien jättiläispuiden ohitse sille paikalle, missä Genia oli.
Vielä kerran huusi pikku tyttö:
— Missä sinä olet, lempeä ääni?
Genia vastasi:
— Täällä, täällä olen! Oi Jumalani, sinä olet pelastettu, lapsukaiseni, ainakin kaikkein pahimmasta.
Kummastuneena katseli lapsi Geniata, jonka hän näki nojaavan puuta vastaan eikä ymmärtänyt, että Genia oli sidottu. Vähääkään arastelematta hiipi tyttö hänen puoleensa.
— Sinä siis minua huusit? — Näitkö, kuinka ilkeä mies tahtoi minut tappaa, ampua kuoliaaksi.
— Hiljaa nyt, lapsi? Emme vielä ole vaarasta päässeet, hän voi tulla takaisin. Voi, en voi syleillä sinua, olen sidottu.
— Sidottu? kysyi pienokainen, miks'et avaa nuoria?
— Kun en voi, vastasi Genia. — Katsoppas, kuinka käsivarteni ja jalkani ovat puun runkoon sidotut.
Voi, jos sormissasi olisi voimaa sen verran, että irrottaisit minut.
Lapset, jotka saavat pitää itsestänsä huolta, ovat tavallisesti paljoa käytännöllisempiä kuin ne, jotka ovat äitinsä hemmottelemia.
— Ehkäpä minä voin auttaa, huudahti pikku tyttö. Onhan minulla taskussa pieni veitsi, jolla leipää leikkaan. Ole hyvin hiljaa liikkumatonna, niin koetan nuoran katkaista.
Kuusivuotias lapsi meni puunrungon taakse, ja Genia tunsi kohta tuon pikku olennon käsien liikuttavan hänen käsiänsä.
— Nuora on niin kovaa, valitti lapsi, ja veitsi tylsä. Mutta odota! Ehkäpä paremmin onnistun hampaillani. Tiedä, että minulla on vahvat terävät hampaat, se johtuu siitä, että syön kovaa leipää…
Vaikka Genia oli surullisessa tilassa, täytyi hänen hymyillä.
— Nyt olet vapaa, nuora on jo poikki. Koetappas liikuttaa käsivarsiasi, niin saat nähdä… Kas vaan, kuinka se onnistuu. Ja nyt irrotan jalkasi.
Parin minuutin kuluttua oli Genia vapaa, sillä lapsen oli onnistunut avata solmut. Mutta nyt Genia kaatui maahan, sillä pitkällinen tuska oli voimat kokonaan lamauttanut.
Genia lepäsi siinä hetken liikkumattomana ja lapsi istuutui hänen viereensä, tarttui hänen käsiinsä ja katsoi häneen vilpittömästi.
— Lapsi parka! sanoi Genia, vetäen pienokaisen lähemmäksi ja otti syliinsä. — Eikö sinulla ole vanhempia?
— Tarkotat varmaankin, onko minulla isä ja äiti? — Ei, niitä ei minulla koskaan ole ollut:
— Ei koskaan! — Geniata puistatti. Olento, jota ei isän silmä ole koskaan katsellut, jonka kiharoita äidin käsi ei ole koskaan hyväillyt — voi kuinka surkuteltava olikaan tuollainen köyhä, hyljätty ihmislapsi!
— Ja missä olet tähän saakka asunut? kysyi hän edelleen. — Jonkun luona on sinun kuitenkin täytynyt olla. Kuka antoi sinulle ruokaa, missä talossa oli vuoteesi?
— Vanha rouva antoi minun syödä sitä ruokaa, mitä hänelle kerjäsin. Mutta hän löi minua myöskin. Ja sitte joi hän niin paljon viinaa, että kerran hän jäi ojaan makaamaan maantien viereen, ja minä huusin, että hän nousisi ylös, mutta hän ei vaan kuullut puhettani.
— Ehkäpä oli hän kuollut! huudahti Genia peljästyneenä. Olisit mennyt hakemaan ihmisiä avuksi.
— Sen hän oli kieltänyt. En koskaan uskaltanut huutaa ihmisiä avuksi, kun hän oli juovuksissa ja kaatui, sillä hän sanoi, että ihmiset veisivät hänet työhuoneelle, jonnekka hän ei millään ehdolla halunnut. Kun hän jäi ojaan makaamaan, olimme matkalla Belgradiin. Hän sanoi, että minut siellä otettaisiin hyvin vastaan, siellä saisin kauniit vaatteet ja saisin ajaa vaunuissa, sitä varten lähti hän minua sinne viemään. Ja silloin ajattelin, että jos en heti pääsisi Belgradiin, annettaisiin vaatteet jollekin muulle lapselle, ja toinen tyttö saisi vaunuissa ajaa. Sen vuoksi juoksin heti tieheni ja annoin eukon ojassa maata.
— Entäs Belgradi sitten? — Kuinka siellä kävi?
— Siellä kuljeskelin yhtä mittaa ja kerjäsin, kunnes tuo häijy mies tuli ja sanoi, että veisi minut äitini luokse, otti minut mukaansa metsään, ja tuolla kalliolla hän tahtoi —
— Niin, siitä et tarvitse puhua, minä näin kaikki. Kiitos Jumalan, että hän pelasti sinut tuon miehen kynsistä.
Mutta sanoppas, eikö vanhalla rouvalla ollut mitään nimeä? Oliko hän sinun äitisi?
— Minun äitini? Ei, minä aina kutsuin häntä eukoksi ja muuta nimeä ei hän koskaan suvainnut. Minä en hänestä koskaan pitänyt enkä ole ollenkaan pahoillani siitä, että hän nyt ehkä lepää haudassa. Emmehän nyt mene hänen luoksensa. Olen ennemmin sinun luonasi, sinä olet niin kaunis ja niin kiltti.
Lapsi nojautui hellästi Geniaa vastaan, vavisten ajatellessaan, että ehkä taas täytyisi hänestä erota.
— Niin, sinun pitää pysyä luonani! huudahti Genia ja painoi suudelman hänen otsalleen. — Mutta joskaan eukolla ei ollut mitään nimeä, tahi sinä et sitä tuntenut, niin on kai sinulla joku nimi?
— Nimeni on Milana, vastasi tyttö. — Eikös monella Serbian tytöllä ole sama nimi, onhan se sievä nimi?
— Sangen sievä nimi, sanoi Genia. — Pidätkö minusta, pikku Milana?
Tämän kuullessaan heitti tyttö pienet käsivartensa pelastajansa ympäri, ikäänkuin olisi tietänyt, että hänen oli Geniata kiittäminen hengestään.
— Tule sitte! huudahti nuori paronitar. — Meidän täytyy lähteä, koettaa päästä tästä hirveästä metsästä ja löytää joku ihmisasunto. Täällä on niin kamalata. Ojenna minulle kätesi, Milana!
Mutta kun lapsen piti ojentaa Genialle kätensä, osotti se sen sijaanGenian selkää ja lausui:
— Mikä taulu siinä on? Siinä on jotakin kirjotettuna.
Ellei olisi ollut niin pimeä vanhojen tammien alla, olisi pikku Milana huomannut, että polttava puna kohosi hänen pelastajansa poskille. Nopealla liikkeellä tempasi Genia taulun irti ja viskasi sen metsikköön.
— Tule! huusi hän sitte lapselle melkeinpä ankaralla äänellä. — Löytyy ilkeitä ihmisiä täällä maailmassa. Sen olet jo saanut kokea ja minä myös.
He vaelsivat sitte yhdessä metsän läpi. Genia haki polkua, mutta ei voinut semmoista löytää. Tuntui kuin metsä ei ollenkaan olisi tahtonut loppua ja että vanhat puujättiläiset eivät olisi tahtoneet päästää tyttöä eikä lasta käsistään. Yhä uusia jättiläisiä kohtasi heitä ja seutu tuli yhä epätasaisemmaksi, yhä kallioisemmaksi, peljättävämmäksi.
Metsäpuro syöksyi alas pitkin vuoren seinämää ja vuodatti sisällyksensä kapeaan uomaan. Tätä pitkin he kulkivat.
Kapea aukko tuijotti heihin kallioiden välissä, mustana ja uhkaavana.
— Hyi, huusi pikku Milana vavisten.
— Siellä on varmaankin helvetin portti.
— Helvetti on ainoastaan siellä, missä löytyy ilkeitä ihmisiä, vastasi nuori paronitar. — Elä pelkää! Etkö näe, että tähti, joka tuolla ylhäällä loisti kauhusi hetkellä, vieläkin meitä seuraa…? Tule vaan mukanani solaan, Jumala on meitä oikein johdattava.
Niin he sitten menivät kallioiden väliseen solaan. Mutta tuskin he olivat muutamia minuutteja kulkeneet tuota synkkää polkua, kun äkkiä, ikäänkuin maasta nousten, useita rajunnäköisiä miehiä seisoi heidän edessänsä. Kiväärien piiput säkenöivät, eräs mies tähtäsi ja huusi korskeasti:
— Seis, ei yhtään askelta enää, muutoin ammun teidät!
— Ryöväreitä! huokaili Genia vapisevalla äänellä. Oi, Jumala, tuo vielä puuttui.
Mutta pian hän rauhottui, katsoi ryöväreitä suoraan silmiin ja sanoi:
— Saatte kernaasti tutkia vaatteeni, mutta ette löydä mitään arvokasta esinettä. Ja yksistään murhanhimosta ette toki meitä tappane. —
— Miehet neuvottelivat hetkisen. He puhuivat kieltä, joka ei tuntunut olevan serbiankieltä, ehkäpä se oli jotakin mongerrusta, jonka itse olivat keksineet, etteivät vieraat ihmiset heitä ymmärtäisi. Sitte sanoi yksi heistä:
— Vie heidät kapteenin luokse. Hän saa määrätä, mitä me niillä teemme!Kaikessa tapauksessa täytyy meidän olla varovaisia ja välttää yllätystä.
— Neiti, sanoi sitte sama mies, vielä nuori ja päivettynyt, Genialle, — me emme ole mitään murhaajia, jotka vaan huvin vuoksi tapamme; siitä ei kapteenimme olisi mielissään.
— Mutta me emme voi päästää teitä vapaaksi, kun kerta olette tulleet piilopaikkaamme. Nyt sidotaan teidän silmänne ja viedään teidät kapteenin luokse.
Näin sanoen veti hän taskustaan mustan silkkihuivin, sitoen sen Genian silmille, joka ei myöskään vastustellut.
— Teidän kapteeninne ei liene enemmän kuin ihminen, sanoi Genia. — Ehkä on hän joku isä, ja silloin hän varmaankin meitä säälii. — No hyvä, viekää minut hänen luoksensa, minä tahdon puhua hänen kanssansa. Mutta mikä on hänen nimensä?
— Mikäkö hänen nimensä? huudahti nuori ryöväri, ja hänen äänessään oli ihastuksen kaikua. Hänen nimellään on Serbiassa peljättävä sointi, ja Belgradin äidit peljättävät hänen nimellään lapsiansa nukkumaan. Kapteenimme on nimeltään Banjaluki eli Mustien vuorten hallitsija.
Uhkarohkea yritys.
Nuori ryöväri otti pikku Milanan käsivarrelleen ja ojensi toisen kätensä Genialle.
— Elkää mitään peljätkö, neitiseni! sanoi hän kohteliaasti, jommoista ei olisi tuommoiselta mieheltä odottanut. — Meillä on jotenkin vaivalloinen tie kuljettavana, mutta johdan teitä varmasti.
Genia tunsi itsensä pois laahatuksi. Hänen sydämensä löi alussa tuskallisesti, sillä hän luuli, että uusi, hirvittävä kohtalo häntä odotti ja hän pelkäsi oudon miehen läheisyyttä.
Tuo rosvo kumminkin piti hyvin varovasti hänen kädestänsä ja kohteli häntä niin sääliväisesti, että hän kohta vapautui kaikesta tuskasta.
Kallioiden yli meni heidän tiensä yhä kauvemmaksi. Genia luuli kävelleensä neljännestuntia, kun saattaja hänelle äkkiä sanoi:
— Nyt pitää meidän astua rappusia alas. Astukaa varovasti porras portaalta. Ne ovat kallioon hakatut ja jotenkin kapeat. Pienokaisesta, joka on käsivarrellani, kyllä vastaan. Minä menen edeltä, jotta voin ottaa teidät kiinni, jos sattuisitte putoamaan.
Laskeutuminen alkoi. Kun Genia ei voinut mitään nähdä mustan siteen lävitse, täytyi hänen kulkea mitä suurimmalla varovaisuudella. Hän ensin koetteli jalkaterällään, mihin tulisi astua, ja sitte hän veti toisen jalan perästä, tuntiessaan, että seisoi varmalla pohjalla.
Ryöväri johti laskeutumista rohkaisevin sanoin. Geniasta tuntui, kuin astuisi syvälle maan sisään. Tuon tuostakin tuntui silmissä vähän valoisammalta, heikko hohto, leimuava valo tunkeutui siteen lävitse, ja pihkaisen puun haju tunkeutui nenään. Nähtävästi oli kallion seinämiin pistetty sytytettyjä päreitä, valaisemaan vaarallista tietä.
Kylmä ilma löi vastaan, ja juhlallinen hiljaisuus, joka alhaalla vallitsi, ilmaisi parhaiten, että nyt oltiin syvällä maan sisässä.
— Nyt ovat kallioportaat takanamme! huudahti nuori mies. — Nyt, neiti, antakaa tänne kätenne, niin pian olemme päämäärässämme perillä.
Taas kuljettiin eteenpäin ja tuntui Geniasta, kuin olisi nuori mies kuljettanut häntä sokkelossa, ristiin rastiin, ehkäpä aivan tahallisesti eksyttääksensä.
Yht'äkkiä hän pysähtyi ja otti pois siteen. Genia nyt havaitsi olevansa maanalaisessa luolassa, jonka katosta riippui vuotokiviä. Pisaroita putosikin tuon tuostakin ja jokainen auttoi muodostamaan osaksi katosta riippuvan pitkän, kapean kiven, osaksi toisen, lyhemmän, paksumman, joka nousi luolan pohjasta, mutta jotka jälkimmäiset olivat mukavuuden vuoksi enimmäkseen poishakatut tahi muodostetut tuoleiksi ja pöydiksi.
Vuotokivien muodostaman kahden pilarin väliin oli tämän maanalaisen asumuksen merkillinen asukas kiinnittänyt kirjavan esiripun.
Saattaja työnsi esiripun syrjään, ja heti jäi Genia liikkumattomaksi, huudahtaen ihmettelystä ja ihastuksesta.
Genia näki kuvan, jommoista vaan saduissa esitetään, ihmeen loistoisan kuvan.
Luola, joka siihen saakka oli ollut pitkä ja kapea, laajeni suureksi saliksi, jonka upea kaari veti vertoja mille temppeliholville hyvänsä. Kattoa kannatti kaksitoista pilaria, joista ei yksikään ollut vähemmän kuin kaksikymmentä metriä korkea. Soihtujen valossa, jotka olivat pilareihin kiinnitetyt ja levittivät punertavaa valoansa maanalaisessa luolassa, kimaltelivat kiteytyneet pisarat kuin miljoonat hohtokivet. Mahtavan salin sivuille oli luonto muodostanut pienempiä huoneita: nämä näyttivät etempänä olevien soihtujen valossa punasinerviltä.
Muutoin oli tämä merkillinen asumus myöskin sisustettu ylöllisyyttä lähenevällä huolellisuudella.
Turkkilaiseen malliin seisoi siellä täällä sohvia, joiden yli oli levitetty karhunnahkoja. Keskellä seisoi suuri ympyriäinen pöytä, kootakseen kaikki ryövärit sen ympärillä aterioitsemaan ja juominkeihin. Pilareille oli ripustettu vaakunoita ja voitonmerkkejä, ja seiniä koristivat kirjavat turkkilaismatot.
Myöskin peitti lattiata paksu, pehmeä matto, johon jalka painui.
Eräällä sohvalla lepäsi mustapartainen mies, jonka Genia heti otaksui kapteeniksi. Liikkeessä, minkä tämä teki noustessaan, ynnä ylpeässä katseessaan ilmeni runsaasti mahtavuudentuntoa ynnä itsetajuntaa.
Hänen vieressään oli kaksipiippuinen pyssy.
— Kenet olet tuonut luokseni, Aza? kysyi rosvopäällikkö, kun hän päätänsä pudistaen katseli tyttöä ja lasta. — Te näytte saaneen ihmeellisen saaliin.
— Säälikää meitä, kapteeni! sanoi Genia heittäytyen polvilleen Demeter Banjalukin eteen. — Mielelläni antaisin sinulle kaikki, mitä minulla on, mutta taskuni ovat tyhjät. Omituisen sattuman kautta jouduin metsään. Tapasin siellä tämän harhaantuneen lapsen ja päätin hakea ihmisasunnon saadakseni suojaa yöllä, jolloin sinun väkesi sai minut kiinni. Meistä ei teillä voi olla mitään hyötyä — antakaa meille vaan vapautemme.
Demeter veteli kädellään pitkää, mustaa partaansa.
— Te aioitte hakea ihmisasunnon? sanoi hän nauraen. — Täällä vuoristossa olisitte saaneet kauan kuljeskella, ennenkuin olisitte sellaisen löytäneet, sillä laajalta, niin kauvas kuin tämä metsä ulottuu, ei löydy pienintäkään majaa, lukuunottamatta vanhaa jahtilinnaa, joka on kuninkaan, ja sinne te ette olisi voineet päästä.
Me emme kumminkaan tee teille mitään pahaa, olkaa rauhallisia ja levätkää, sillä teidän täytynee olla sangen väsyneitä noin pitkän vaelluksen perästä. Kuules, Aza, mene noutamaan viiniä ja leipää, jotta Demeter Banjaluki voi näyttää vieraanvaraisuuttaan serbialaiseen tapaan.
Nuori rosvo toi, mitä pyydettiin, ja Geniaa ei tarvinnut monta kertaa käskeä. Istuutuen pöydän ääreen, joka oli keskellä salia, söi hän yhdessä Milanan kanssa leipää ja kylmää lihaa sekä joi viiniä päälle.
Rosvopäällikkö oli asettunut aivan Geniaa vastapäätä, mutta tämän syödessä hän ei sanaakaan virkkanut. Myöskään hän ei hetkeksikään lakannut katselemasta Genian ihastuttavia piirteitä, ja niin usein kuin tämä oli lasin tyhjentänyt, kaatoi Banjaluki lisää ja pyysi melkeinpä surunvoittoisesti valitellen:
— Älkää halveksiko leipää eikä viiniä rosvon talossa.
Voimakas viini, jota Milana ensi kertaa elämässään nautti, sulki pian hänen silmänsä ja lapsi nukahti pöytää vasten, pää painuen ristissä oleville käsivarsille.
Myöskin tunsi Genia itsensä sangen väsyneeksi ja pyysi rosvokapteenin vetäytymään syrjään.
— Kas tässä! sanoi päällikkö, viitaten erästä ovea, joka näkyi vuotokiviseinässä. Sitte hän avasi oven, ja Genia näki varsin hyvin sisustetun huoneen, missä oli tila karhuntaljoineen ja pehmeine patjoineen.
— Nuku rauhassa, kuin jos nukkuisit Abrahamin helmassa, sanoi Genialle Banjaluki. — Täällä olet hyvässä säilyssä ja kun taas näemme toisemme, niin saat huoleti lähteä matkallesi. — Usko minua, ryövärin asunnossa voi usein paljoa turvallisemmin sulkea silmänsä kuin Serbian kuninkaan linnassa. Kukapa tietää, lisäsi hän nauraen, nukkuuko kuningatar Draga tänä yönä niin makeasti ja häiritsemättä kuin sinä.
— Kiitos, vastasi Genia, ojentaen päällikölle kätensä. Jo ensi hetkestä tunsin sinuun luottamusta, mielelläni ja kiitollisuudella vastaanotan vieraanvaraisen tarjouksesi. Hyvää yötä!
Näin sanoen meni Genia, Milana käsivarrellaan, kalliokamariin, jaBanjaluki sulki perästä oven.
Minutiksi jäi hän seisomaan suljetun oven eteen. Hän ei kuunnellut, mutta näytti vaipuneen syviin ajatuksiin.
Pitkät, mustat, silkkimäiset kulmakarvat varjostivat hänen silmiään.
Hän oli pannut käsivartensa ristiin rinnan yli, ja rajuuden ja synkän päättäväisyyden jok'ikinen jälki oli hänen kasvoistansa kadonnut. Hänen piirteensä olivat päinvastoin saaneet lauhkean, haaveilevan ilmeen.
— Merkillistä! kuiskasi hän itsekseen. — Noin monen vuoden kuluttua — voiko se olla mahdollista?… Ei, ei voi olla — kuolonhiljaista on täällä sydämessäni; se ei voi kauvemmin rakastaa — kerran, eikä koskaan enää.
Äkillisellä, päättäväisellä liikkeellä kiskasi hän itsensä irti uneksivasta sureksimisestaan.
— Aza! huusi hän käskevällä äänellä.
Heti näyttäytyi nuori rosvo salissa ja kysyi kapteeninsa käskyjä.
— Ota minulle pukuvarastosta aatelispuku, ynnä kaikki mitä siihen kuuluu. Samalla kuin pukeudun, mene ylös satuloimaan kaksi parasta hevosta. Itsesi tulee sinun ottaa lakeijan puku ja valmistua mukaani lähtemään.
— Aiotko tänä yönä tehdä hyvän kaappauksen, kapteeni, kysyi Aza.
— Kyllä, poikani, vastasi Banjaluki. — Ja se saalis, jonka huomenna viemme kotiimme, on pitkiksi ajoiksi huolemme lopettava. —
Mutta mene nyt, elä kysy pitemmältä! Tiedäthän, että aina vastenmielisesti vastaan uteliaisiin kysymyksiin. Kiiruhda, poikani, meillä ei ole aikaa kadottaa.
Aza hävisi erääseen kamariin.
Kohta senjälkeen hän taas tuli näkyviin, tuoden herransa eteen useita pukineita.
Tämä riisui albanialaispukunsa ja pukeutui sen sijaan loistavaan pukuun, jota parempaa Belgradin etevinkään räätäli ei olisi kyennyt valmistamaan.
Demeterin notkea, komea vartalo teki nyt oivallisen vaikutuksen. Ja kun hän sitte painoi uusimuotisen hatun mustakiharaiseen päähänsä ja hitaasti veti silohansikkaat käteensä, niin ei kukaan ihminen olisi voinut aavistaa, että edessä seisoi Mustien vuorten rosvo, mies, jonka päästä hallitus oli luvannut kalliin hinnan, koska hän rohkeilla hyökkäyksillä ja kaikenmoisilla rikoksellisilla toimilla oli poliisia ja maan lakeja uhmaillut.
Ettei viranomaisten ollut onnistunut vangita Demeter Banjalukia, siihen oli helposti ymmärrettävät syynsä.
Väestö ei tukenut poliisin ponnistuksia tuon miehen vangitsemiseksi. Päinvastoin — Demeter Banjaluki saattoi suurella varmuudella siihen luottaa, että jokaisen köyhän mielien majassa, etenkin jokaisen talonpojan ja paimenen talossa, saisi osakseen ystävällistä kohtelua ja turvallisen piilopaikan.
Hän oli myöskin köyhien ystävä ja suojelija ja ainoastaan rikkaiden ruoska, jotka väärällä tavalla olivat omaisuutensa hankkineet, ja sellaisia löytyy kyllälti Serbiassa.
Sillä aikaa oli myöskin Aza päättänyt pukeutumisensa ja esiintyi nyt lakeijan ratsupuvussa niinkuin ylhäisen herran palvelija ainakin.
— Laajat nahkahousut soveltuivat mainiosti kastanjanruskeeseen tukkaan ja miellyttävään ulkomuotoon nähden.
Keltaiset saappaat säkenöivine kannuksineen sopivat jalkoihin kuin valetut, ja sininen frakkimainen takki kiiltävine hopeanappeineen näytti varsin somalta.
Demeter Banjaluki käski saattajansa odottaa vielä hetkisen ja meni sivuhuoneeseen noutamaan oivallisia aseita.
Olipa sillä monellaisia aseita: mitä uusimpia kivääreitä, pistooleita ja revolvereita, osaksi hopealla silattuja, osaksi norsunluulla koristettuja. Miekkoja ja sapeleita, tikareita — kaikellaisia murha-aseita oli Demeter koonnut, eikä ollut vähän ylpeä kokoelmastansa, sillä suurimmaksi osaksi oli hän aseensa voittanut rehellisessä taistelussa, ottanut ne voitetuilta vastustajilta.
Mutta Banjaluki otti nyt mukaansa hadjaarin, jonka kätki takkinsa alle. Tätä asetta hän parhaiten ymmärsi käyttää ja se saattoi tulla hänen vihollisillensa kaikista peljättävimmäksi. Tätä asetta käyttäen hän saattoi yhdellä ainoalla liikkeellä repiä vastustajansa ruumiin auki alhaalta ylös rintaa myöten, niin että vastustajan ehdottomasti täytyi maahan vajota.
Sitte hän meni pienelle kaapille, jonka avasi pienellä avaimella, otti esille yhden vähäisistä pulloista, jotka olivat täytetyt valkoisella, vaaleanvihreällä tahi ruusunpunaisella nesteellä, pullon, joka ei ollut suurempi kuin sormustin, ja pisti sen taskuunsa.
Sitte hän kaapin lukittuaan palasi Azan luoksi.
Tämän hän käski seuraamaan, jonka jälkeen molemmat nousivat kallioon hakatuita portaita myöten, jotka johtivat vuoressa olevaan käytävään, minne Banjalukin ryövärijoukko oli kokoontunut.
Banjaluki viittasi luokseen harmaapartaisen vanhan miehen ja sanoi hänelle kuiskaten:
— Mahommed, alhaalla asunnossani oleskelee nuori, vaaleaverinen tyttö ja pieni lapsi. Sinä vastaat minulle siitä, ettei poissaollessani hiuskarvaakaan häviä heidän päästänsä. Sinä annat niille, mitä haluavat, ja huolehdit siitä, ettei niiltä mitään puutu. —
Jos tyttö tahtoo poistua, niin anna hänen ymmärtää, ettei se käy päinsä, ennenkuin olen palannut. Muutoin toivottavasti palaan viimeistäänkin huomisaamuna. — Pidä joukko kurissa eläkä lähde luolasta! — Aza! Taluta tänne hevoset!
Paria minuuttia myöhemmin nousi Demeter Banjaluki mustan juoksijan selkään.
Kapteeni otti vielä kerran kädenliikkeellä jäähyväiset tovereiltansa ja ratsasti tiehensä.
Aza pysyttelihe aivan hänen perässänsä. He ratsastivat useita tunteja sanaakaan keskenänsä vaihtamatta.
Belgradin tornit tulivat vihdoin näkyviin.
Aza karahutti Banjalukin sivulle ja kysyi:
— Lähdemmekö Belgradiin?
— Kyllä, pääkaupunkiin, vastasi Demeter. — Viemme hevosemme "Zum Bojaren" majatalon talliin. Mandelblüt juutalaiseen voin täysin luottaa. Itse me lähdemme rautatien asemalle. Kuulitko, eikö tuomiokirkon kello lyönyt yksitoista? Keskiyönä täytyy meidän olla asemalla.
— Ole varovainen, kapteeni, pyysi Aza. — Tiedäthän, että päästäsi on luvattu hyvä hinta, ja Belgradin poliisi…
— On sokea ja kuuro, milloin vaan Demeter Banjaluki niin tahtoo! keskeytti häntä rosvopäällikkö käden liikkeellä. — Elä pelkää, minulle ei mitään pahaa tapahdu, mutta minä olen tänä yönä lyövä elämäni suurimman valtin pöytään, riistän kruunun, jota kuningas vielä eilen tuomiokirkossa päässään kantoi. Jaa, Serbian säteilevä kuningaskruunu on oleva — minun!
Ikäänkuin tuon ylpeän ajatuksen kiihottamana lensi musta ori tietä pitkin, niin että Aza tuskin perässä pysyi.
Suorana, ryhdikkäänä istui Demeter Banjaluki satulassansa ja katseli yli Belgradin terävillä silmillään, ikäänkuin olisi lähtenyt Serbian pääkaupunkia vallottamaan.
Belgradin tiedonantorekisteri.
Sinä olet siis aivan varma asiastasi, Benjamino? Sinä seurasit kuningatarta, kun hän hääpidoista lähti ja hävisi melkein koko tunnin ajaksi?
Kuningas Aleksanteri pakottautui näyttäytymään tyvenenä, tehdessään tämän kysymyksen kamaripalvelijalleen, joka makuuhuoneessa juuri oli kuninkaan yöpuvun kuntoon laittanut. Mutta se suurimmassa määrässä kiihtynyt ääni, jolla tämä lausuttiin, ilmaisi aivan päinvastaista, siitä saattoi päättää, että nuoren hallitsijan sielussa raivosi kärsimysten myrsky.
— Teidän majesteettinne, vastasi Benjamino, nuori italialainen, tuskin kuningasta vanhempi, johon Aleksanteri kerran Italianmatkallaan oli mieltynyt, — teidän majesteettinne, sieluni autuuden kautta vannon, että se on totta. Minä hiivin kuningattaren perässä ja näin hänen katoavan pienen portin taakse, joka johtaa linnoitukseen.
— Haa, linnoitukseen — ja mitä hän sieltä etsi? Kuningatar, joka hääpäivänänsä varastautuu puolisonsa sivulta — on sekin varsin merkillistä! Mutta ehkäpä hyvä sydämensä siihen pakotti, ehkäpä hän tahtoi onnettomille viedä lohdutusta ja apua?
— Kaikille onnettomille, jotka linnoituksessa nääntyvät — se ei kumminkaan ole ajateltavissa! jatkoi Benjamino, merkitsevä hymyily viekkailla kasvoillaan. — Mutta että hänellä oli asiata jollekin vangille — se on varmaa.
Aleksanteri tempasi kamaripalvelijalta silkkisen yötakin ja viskasi sen lattialle. Sitte tarttui hän Benjaminoon, veti hänet luoksensa ja kaivaen katseensa kamaripalvelijansa silmiin, huusi hänelle:
— Sinä puhut arvoituksilla, Benjamino! Varo itseäsi, kuningas eitarvitse ratkaista arvoituksia, hänelle ei saa mitään olla salattuna.Sinä tiedät enemmän kuin tahdot sanoa. Niin sano sitte: ketä puolisoniDraga tuona iltana kävi maakuopassa tapaamassa?
— Teidän majesteettinne, sanoi italialainen, heittäytyen kuninkaansa jalkojen eteen, — tiedän kyllä, että tällä hetkellä ehkä kadotan hyvän herrani armon. Mutta minä vannon, että ainoastaan uskollisuuteni kuningastani kohtaan pakotti minua hiipimään kuningattaren perässä. Kuulin, muurin syvennykseen kätkeytyneenä, kuinka hän käski vankilanpäällikön avata sen kopin, missä Stefan Naumovitsch oli suljettuna.
— Stefan Naumovitsch? mutisi kuningas, ja hänen kulmakarvansa rypistyivät onnettomuutta aavistaen… — Sama Naumovitsch, joka eilen vainusi kuningattaren henkeä, valtionkavaltaja, joka tahtoi hänet tappaa? — Ei, ei, sinun on täytynyt erehtyä, Benjamino, hänen luoksensa saattoi kuningatar kaikista vähimmin pyrkiä, hänelle ei mitenkään ole voinut armoansa osottaa.
— Armoansa osottaa! toisti italialainen, joka yhä vielä oli polvillaan.— Sitä ei kuningatar aikonutkaan. Päinvastoin pyysi kuningatar StefanNaumovitschilta jotakin, joka jotenkin paljon muistutti armoa.
Kuningas Aleksanterin silmät, jotka vissinä hetkinä kamalasti leimahtelivat, saivat nyt jähmettyneen ja kalsean ilmeen.
Hän puri alahuultaan, niin että se vuoti verta, vavistus kulki hänen ruumiissaan ja sitte sanoi hän kumeasti:
— Ja mitä se on, joka sinun mielestäsi armoa muistuttaisi?
— Rakkaus, kuninkaallinen herrani, huudahti Benjamino, ja juoksi pois etsimään suojaa herransa peljättäviltä vihan puuskilta, sillä hän tiesi, että Aleksanteri semmoisina hetkinä saattoi vieläpä tehdä väkivaltaa.
Aleksanteri päästi muutamia katkonaisia ääniä, horjui ja vaipui nojatuoliin.
Minutin hän siinä istui, kuin lamautunut, kykenemättä tehdä yhtäkään liikettä; kaksi suurta kyyneltä tunkihe hänen silmistänsä ja valui hitaasti pitkin poskia.
— Ulos! — Ulos, sinä elukka, minä tahdon olla yksin! komensi hän äkkiä Benjaminoa. — Odota ulkona etuhuoneessa, kunnes sinut kutsun! Kuningatar — missä on kuningatar?
— Hänen majesteettinsa kuningatar on juuri mennyt levolle, vastasiBenjamino ja hävisi ovesta.
— On mennyt levolle ja odottaa epäilemättä minua, huokasi Aleksanteri itsekseen, kun hän nyt näki olevansa yksin. — Hän odottaa minua, sulkeaksensa minut syliinsä ja ihastuttaaksensa minut suudelmillaan.
Oi, mitäpä en antaisi, jos vaan tietäisin, että nuo huulet eivät koskaan ole suudelleet kenenkään muun suuta kuin minun… Minä rakastan tuota naista, rakastan Dragaa aivan mielettömästi. Mutta minä tahdon yksin hänet omistaa, ei ainoastaan nyt ja tulevaisuudessa — ei, hänen menneisyytensäkin on oleva minun — ainoastaan silloin voin tuntea itseni onnelliseksi hänen rinnallansa.
Hän löi käsillään kasvoihinsa ja vapisi kuin lapsi, jolta on kielletty suurimman ja hartaimman toivomuksen täyttäminen, ja joka ei ymmärrä, miksi niin on tapahtunut.
— Hän on minulle vannonut, jatkoi Aleksateri itsekseen puhellen, nousten seisoalleen ja kävellen lakkaamatta edestakaisin huoneessa, — vannonut minulle pyhän valan, ettei hän koskaan varsinaisessa merkityksessä ollut Maschinin vaimo, että minä olen hänen ensimäinen miehensä — ensimäinen! — Oi, mikä autuus on tuossa sanassa, jos vaan voisin siihen luottaa! Mutta epäilys asuu sielussani, se kiusaa minua, kiduttaa minua, raastaa minun sydäntäni. Voi, antaisin vaikka kruununi, ja kaiken valtani ja loistoni mukana, mielelläni olisin kerjäläinen tahi vaatimaton työmies, jolla ei olisi muuta mistä elää, kuin kättensä työ, jos vaan tietäisin, että tuo nainen ei ole ketään muuta rakastanut kuin minua, ettei kukaan ennen minua ole häntä rakastanut!
Mustasukkaisuus pani hänet vapisemaan, ikäänkuin horkka eli vilutauti olisi puistattanut. Raju halu kutsua puhdas sielu omaksensa, saada painaa suunsa puhtaisiin huuliin, levätä siveällä povella, täytti tuon miehen jonkunmoisella mielettömyydellä.
— Mutta miksi itseäni noin kidutan, puhkesi hän sanomaan. — Pelkurimainen raukka, mikä olen, miksi sitte minulla ei ole koskaan ollut rohkeutta hankkia asioista täyttä varmuutta! Tunnenpa toki keinon, joka heti antaa minulle totuudesta täyden selvityksen. Miksi pelkään sitä keinoa käyttää? Ei, vielä tänä yönä olen totuuden tietävä!
Kuningas työnsi syrjään silkkisen verhon ja meni työhuoneeseensa. Hän istuutui kirjoituspöytänsä viereen ja kirjotti paperille seuraavat sanat:
Herra poliisitirehtori! Seuratkaa heti kamaripalvelija Benjaminoa palatsiin. Ottakaa mukaanne Belgradin tiedonantorekisteri, nide M, kirjain B. Pitäkää tämä kutsu kaikilta salassa, sitä käskee teidän
— Benjamino!
Kuningas Aleksanteri oli taas mennyt makuuhuoneeseen ja huusiBenjaminon etuhuoneesta.
— Mene heti ja vie tämä kirje poliisitirehtori Lazarille, jätä se hänen omaan käteensä ja odota hänen vastaustansa! Jos hän seuraa mukana, joka todennäköisesti on tapahtuva, niin vie hänet pienen tapettioven kautta työhuoneeseeni. Siellä hän odottakoon minua. — Mene! — Elä odota Benjamino!
Kamaripalvelija palasi; kuningas pani kätensä hänen olkapäälleen ja katsoi häneen pitkällä tutkivalla silmäyksellä.
— Oletko oikein uskollinen minulle, Benjamino? kysyi hän melkeinpä rukoilevalla äänellä. — Ole minulle uskollinen; löytyy niin vähän ihmisiä, jotka semmoisia ovat. Kuningas harvoin löytää uskollisen sydämen. — Minä olen sinua runsaasti palkitseva, Benjamino, jollet minua koskaan petä.
— Kuninkaallinen herrani, sanoi kamaripalvelija, — te tiedätte, että minä olin valitettava olento, kun minut löysitte. Te armahditte minua — kuinka voisin sen koskaan unhottaa? Henkeni olen uhraava kuninkaani puolesta.
— Nojaa, niin kaikki sanovat. Tulevaisuus on osottava, kuinka paljon totta tarkotat. Mene nyt ja täytä käskyni!
Kun kamaripalvelija oli mennyt, otti Aleksanteri kynttilän ja meni suuren peilin eteen, joka oli makuuhuoneen seinällä.
Täällä hän painoi nappulata ja peili kääntyi ympäri — peilin tarkotuksena oli vaan peittää kiertoportaat, jotka kuninkaan makuuhuoneesta johtivat yläpuolella olevaan huoneeseen.
Aleksanteri seisoi minuutin hiljaa portaiden juuressa ja koetti hillitä intohimoa, joka näytti häntä hallitsevan.
Sitte astui hän hitaasti portaita ylös. Tultuaan niiden korkeimmalle astuimelle, löi hän hiljakseen ovelle, joka sisästäpäin avautui.
Kuningas astui sisään — hän oli nyt kuningattaren makuuhuoneessa.
Tämä huone oli sisustettu mitä ylellisimmin: silkkitapetit, ihmeellisiä kuvapatsaita, esittäen jumalattaria alastomassa kauneudessansa, komeat huonekalut, pulleat sohvat, taivaansinen ympäröimä vuode — kaikki oli kuin lumottu Dragaa varten.
Kaikkein ihaninta tässä ympäristössä oli kumminkin kuningatar itse, joka juuri oli levolle menemäisillään.
Hänen ihanaa vartaloansa verhosi ainoastaan pitsien koristama kepeä silkkinen yöpuku.
Oivallinen, ihmeteltävän pitkä tukka oli hajallaan, valuen kuin juokseva mustapuu Dragan päästä yli olkapäiden ja kupeiden jalkoihin saakka.
— Kuninkaani, huudahti kaunotar, juosten Aleksanteria vastaan ja painoi häntä itseensä — oletko nyt vihdoinkin tullut? Sinä olet tänään antanut minun varsin kauvan odottaa, rakkaani, ja minun on niin vaikeata odottaa.
Draga painoi huulensa hänen huuliansa vastaan, suuteli hänen silmiänsä, poskia ja käsiä, vei hänet hyväillen sohvalle sekä vaipui huokaillen hänen viereensä.
— Sinä olet hajamielinen, kuninkaani, sanoi Draga hetkisen kuluttua. Mitä sinä ajattelet? Surutko synkistävät sielusi? Oi, anna minun ottaa osaa niihin, olenhan minä sinun saattajasi läpi elämän, ja oikeutenani on kantaa puolet sinun kärsimyksistäsi. Miks'et suutele minua samalla tulisuudella, johon eilen olin vähällä menehtyä? Oi, kuinka suloista on tempautua tuollaisiin tunteisiin — suutele minua, Aleksanteri, toivon, että saisin kuolla suudelmasi minun huulillani.
Draga veti hänet luokseen.
Mutta kuningas nousi heti pystyyn.
— Minä olen alakuloinen, sanoi hän, — niinkuin aina, kun minun täytyy allekirjottaa kuolemantuomio.
— Kuolemantuomio? — Sinä, Aleksanterini, — tänään, juuri tänään toisena hääpäivänäni? — Siitä olisi sinut tosiaankin pitänyt säästää.
— Asia on kiireellistä laatua, oikeusministeri tahtoi siitä pikaisen päätöksen, sanoi kuningas hitaasti, samassa kuin Draga tutkivin silmin häntä katseli. — Kysymys on tuosta kurjasta, joka tavotteli Dragani henkeä, lurjus Stefan Naumovitschista; — oi, miksi noin säpsähdät?
— Minäkö? — minä säpsähdin, koska minuun kovasti koski, vastasi Draga, nopeasti malttaen mielensä, että kuninkaani hetkellä, jolloin hän voisi tuntea itsensä äärettömän onnelliseksi ja tuhat kertaa enemmän tehdä toisen ihmisen onnelliseksi, lisäsi hän haikeasti katsoen, ajattelee niin synkkiä asioita kuin kuolemantuomiota.
Ja sinä luulet sitte — Dragan ääni tuli tutkivaksi ja ikäänkuin hapuilevaksi, koska hän samalla heitti käsivartensa kuninkaan ympäri ja painautui häntä vasten — sinä luulet todellakin, että tuon, mikä hänen nimensä onkaan — tuon Stefan Naumovitschin todellakin täytyy kuolla?
— Tahtoisitko, että hänet armahtaisin? kysyi Aleksanteri hitaasti kääntäen kasvonsa hänen puoleensa. — Ajatteleppas: Jollei onnellinen sattuma olisi sinua pelastanut, niin tuo kurja olisi ampunut revolverinkuulan keskelle sydäntäsi!
— Juuri sentähden, että asia minua koskee, huudahti Draga, — en minä tahtoisi, että mestaus tapahtuisi. Se ehkä synnyttäisi Serbiassa pahaa verta. Parempi olisi siis sanoa: Kuningatar, joka nyt on niin onnellinen, on vaatinut, että kuningas käyttäisi ihanata armahtamisoikeuttansa. — Pyydän senvuoksi, kallis Aleksanteri, anna tuon raukan elää, nääntyköön hän kernaasti vankilassa kymmenen, kaksikymmentä vuotta — niin, koko elämänsä, se merkitsee vähemmän, mutta elä verta vuodata.
Tuskin oli Draga lausunut nämä sanat, ennenkuin Aleksanteri tarttui hänen käsiinsä ja käheällä huudolla veti hänet ylös sohvalta.
— Aleksanteri, rakkaani — mitä sinä teet? huusi Draga. — Miten on laitasi — millä olen sinua loukannut?
— Tunnusta, Draga, sanoi Aleksanteri hampaittensa välitse, terävällä ja vihaisella äänellä, että olet rakastanut häntä, tämä Stefan Naumovitsch hän oli — sinun rakastajasi, ja siksi rukoilet hänen puolestasi, siksi tahdot, että hänen pitää elää!
Draga kalpeni. Mutta hän oli menettänyt mielenmalttinsa vain hetkeksi.
Sitte hän päästi remakan naurun, ja hänen erinomainen tyyneytensä vaikutti kuninkaaseen niin suuressa määrässä, että tämä päästi hänen kätensä vapaiksi.
— Ilkeä ihminen! huudahti Draga. — Kuinka voi sinulla olla sydäntä minua noin säikyttää! Tunneppas, kuinka sydämmeni tykyttää — niin, tunneppas vaan! Tämä sydän on yksistään sinun eikä ole koskaan sykkinyt kenellekään muulle.
Tämän sanoessa hän pani Aleksanterin käden rinnalleen.
— Draga, Dragani, puhkesi Aleksanteri vapisevalla äänellä ja intohimon vimmassa sanomaan, — anna anteeksi, että häväisin sinua. Minä — minä rakastan sinua siinä määrässä, että olen mustasukkainen menneisyydellesi — ja jok'ikiselle, jolle vaan olet vähäisintäkin suosiota osottanut. — Oi, anna minun suudella itseäsi, painaudu minua vastaan, rakas vaimoni, ja minä tahdon — kas, tuo arpi oikeanpuolisessa olkapäässäsi! — sano minulle: kuka sinua niin suuteli, että tuo arpi syntyi! — Totuus esiin vaan, sillä minä olen sinun herrasi ja kuninkaasi!
Kuningattaren vasemmassa olkapäässä oli todellakin pieni arpi, jonka syynä epäilemättä ei ollut naarmua eikä sysäystä.
— Tämä arpi! sanoi Draga, kadottamatta mielenmalttiansa. — Kyllä kuninkaani, lasna ollessani kaaduin kerran rautaista hellaa vastaan, ja siitä ajasta lähtien olen kantanut tuota arpea muistona. — Mutta minä näen, että sinä tänä yönä vaan koetat hakea syytä minuun suuttuaksesi; huomenna ehkä olet paremmalla tuulella — hyvää yötä, kuninkaani! Jumala sinua suojelkoon ja Serbiata, sillä aikaa kuin nukut!
— Draga, huudahti Aleksanteri, sinä ajat minut pois, sinä käännyt minusta! — Kuinka nyt ovat asiat, Draga, oma Dragani, sinä itket?
— Eikö minulla sitte ole syytä itkeä, sanoi Draga nyyhkyttäen — nähdessäni, että olen kadottanut kuninkaallisen herrani luottamuksen? Otitko minut vaimoksesi ainoastaan tappaaksesi minut epäluulolla? Oi, jospa minut pikemmin olisit jättänyt köyhyyteeni ja yksinäisyyteeni — voi, kuinka onneton olen, minä kuningatar parka!
Näin sanoen hän vaipui sohvalle ja hautasi kasvonsa tyynyihin.
Aleksanteri seisoi siinä liikkumattomana, tietämättä mitä nyt tekisi.
Mutta sitte hän kumartui, suuteli Dragan niskaa ja pyysi häneltä sydämmellisesti anteeksi hellimmillä sanoilla, mitä saattoi löytää.
Mutta kului pitkä aika, ennenkuin hän sai nähdä vaimonsa kauniit kasvot ja hymyilyn hänen silmissänsä.
— Oletko antanut minulle anteeksi, Draga? kysyi Aleksanteri levottomasti, heittäytyen hänen jalkojensa juureen. — En koskaan, sen vannon sinulle, en koskaan enää ole mieltäsi pahottava. Mustasukkaisuuteni riistän sydämestäni, kuuletko, — minä uskon sinua, Dragani, minä vannon, että uskon sinua.
— Sinun täytyy antaa minulle todistus siitä, vastasi hän lujalla äänellä. — En ollenkaan välitä kelvottomasta Stefan Naumovitschistä, hän on kuoleman ansainnut. Mutta en tahdo, että hän kuolee; hän nääntyköön vankilassa ja kerran on hän minulta armoa rukoileva.
Lupaa minulle Aleksanteri, ettet allekirjota hänen kuolemantuomiotansa!
— Sen lupaan, vastasi kuningas epäröimättä, ja heti veti hän hänet taas rintaansa vasten.
Silloin äkkiä johtui Aleksanterin mieleen, että oli kutsunut luokseen poliisipäällikön ja hellästi vapautuen Dragan syleilystä hän sanoi:
— Hetkeksi täytyy sinun suoda anteeksi, mutta minä olen pakotettu tarkastamaan muutamia tärkeitä asiakirjoja. Oi, me kuninkaat emme koskaan saa olla rauhassa; meitä vaivataan elämämme autuaallisimpinakin hetkinä, emme koskaan kuulu itsellemme, vaan aina kansallemme. Jää hyvin, rakkaani; jätä minulle pieni vapaa paikka sydämessäsi, kohta olen taas luonasi.
Kuningas poistui ja laskeutui kiertoportaita, mutta tuskin oli peiliovi hänen jälessään sulkeutunut, ennenkuin Draga levottomasti haali kokoon tukkansa, sitoi sen päänsä yli ja kiinnitti kultakammalla.
— Heikko ihminen, joka kohta on oleva minun orjani, kuiskasi hän itsekseen. — Tällä kertaa kumminkin tunnen itseni kiitolliseksi hänen mustasukkaisuudestansa, sillä se pakotti hänen puhumaan Stefan Naumovitschistä, ja silloin sain häneltä viekkaasti Stefanin armahtamisen; muussa tapauksessa olisi hän allekirjoittanut hänen kuolemantuomionsa, ja minä ehkä en olisi saanut siitä mitään tietää, ennenkuin se olisi ollut toimeenpantu.
Mutta nyt — kuningas ei niin pian palaja; sentähden — toimitan hetiNicodemille kruunun!
Aleksanteri oli kumminkin palannut makuuhuoneeseensa. Täällä nim. Benjamino oli hänelle ilmottanut, että poliisipäällikkö oli viereisessä huoneessa.
Kuningas veti yötakkinsa silkkinuorat kireämmälle, järjesti sitte vähän tukkaansa ja astui alentuvaisen näköisenä työhuoneeseensa.
Poliisipäällikkö Lazar tervehti häntä syvällä kumarruksella.
— Teidän majesteettinne on käskenyt minun tänne tulemaan, sanoi Lazar alamaisella äänellä, — eikä mikään yön hetki ole liian myöhäinen, kun kuninkaan palvelemisesta on kysymys.
Aleksanteri oli istuutunut kirjoituspöydän ääreen sirotekoiselle tuolille ja sanoi, viitaten paksuun asiakirjasiteeseen, joka oli hänen edessänsä:
— Te olette tuoneet tiedonantorekisterin?
— Kyllä, tein niinkuin teidän majesteettinne käski, toin M. siteen. Tiedonantorekisteriä on pidetty mitä suurimmalla huolellisuudella, sitä minä yksin hoidan, eikä kenenkään muun silmä kuin minun ole saanut sitä lukea.
— No, kuinkas on asian laita?… Ovatko sitte nämä asiakirjat ehdottomasti totuuden mukaiset? kysyi kuningas.
— Luulen minulla olevan syytä, teidän majesteettinne, olla ylpeä tästä työstäni. Kaikkien niiden Belgradin asukasten nimet, jotka yleensä voivat tulla kysymykseen, ovat tähän kirjotetut, he ovat, niin sanoakseni, tähän kirjaan valokuvatut. Olen tutkituttanut heidän entisyyttänsä ja tarkoin vaarinottanut heidän nykyisiä olojansa. Jos kuninkaani tahtoo tulla tuntemaan jonkun henkilön entistä elämätä, niin olkaa hyvä ja sanokaa vaan minulle henkilön nimi, ja teidän majesteettinne voi omin silmin tulla vakuutetuksi siitä, että tiedonantorekisteri antaa täysin luotettavan vastauksen.
— Ehkä! sanoi Aleksanteri muutaman minuutin epäiltyänsä. — Hyvä, Lazar, hae — Draga Maschinin nimi.
Lazar säpsähti ja hänen piirteensä saivat oudon ilmeen; ja syvästi kumartaen hän sanoi:
— Sekin nimi löytyy minun kirjassani; ja minä aijoin jonakin päivänä pyytää teidän majesteettinne lupaa saada rekisteristä poistaa kysym. olevat lehdet, sillä Serbian kuningattaresta ei tämä kirja saa antaa mitään tietoja. Mutta tunnen itseni onnelliseksi, voidessani vielä näyttää nämä lehdet — tässä ne ovat.
Helposti ja paljon etsimättä oli Lazar avannut kirjan siltä kohtaa, mihin oli kirjotettu: "Leski Draga Maschin, syntyisin Lunjevica."
Kuningas Aleksanteri varjosti kädellä silmiänsä, koskei hän tahtonutLazarille ilmaista sielunliikutusta, joka silmissä kuvastui.
Hän vapisi levottomuudesta, sillä hän pelkäsi näistä lehdistä löytävänsä jotakin, joka yhdellä iskulla veisi häneltä koko hänen onnensa.
Mutta kun Lazarin ääni kohtasi hänen korvansa, tuntui kuin sentnerin paino olisi sydämeltä vierähtänyt.
— Tässä kirjassa, sanoi poliisipäällikkö mielistellen, — löytyy tuskin yhtään lehteä, joka voi osottaa niin paljon hyvettä, todellista naisellisuutta ja sydämen hyvyyttä kuin nämä.
— Todellakin, puhkesi kuningas sanomaan ilosta väräjävällä äänellä, jonka jälkeen rupesi innokkaasti lukemaan.
Lazar tarkasteli häntä silloin halveksien.
Hän tiesi liiankin hyvin, että hän itse muutamia päiviä sitten Dragan toimesta oli poistanut tästä kirjasta kolme lehteä ja sitten kiinnittänyt toisia niiden sijaan.
Mutta kuningas Aleksanteri ei huomannut, että kiinnitetyt lehdet olivat väriltään valkoisempia kuin kirjan muut lehdet, jotka jo olivat alkaneet kellastua. Hän siis suurimmalla innolla luki, sisäisellä tyytyväisyydellä ja salaisella riemulla, sillä niillä lehdillä ylistettiin Draga Maschinia naisten malliksi, jonka entinen elämä ei kyennyt yhtään ainoata tahraa osottamaan.
— Minä olen teihin tyytyväinen, poliisitirehtori Lazar, sanoi kuningas; te näytte pitävän tiedonantorekisteriä erinomaisen tarkasti, tyydyttävällä ja totuutta vastaavalla tavalla. Kas tässä, ottakaa kirja taas mukaanne, ja pyydän, ettette anna kenenkään saada vihiä tästä yöllisestä kuulustelusta.
— Teidän majesteettinne, huudahti Lazar, — kuninkaani salaisuudet ovat minulle kallisarvoisia esineitä, jotka lukitsen sieluni sisimpään soppeen.
Lazar ojensi samalla ulos kätensä kirjaa ottaakseen, jonka kuningas oli hänelle lykännyt; mutta samassa silmänräpäyksessä kuin hänen piti se ottaa, pani Aleksanteri vieläkin kerran kätensä sen päälle.
— Odottakaa hetkisen, Lazar! huudahti hän. — Samalla kun kirja on luonani, olisi erittäin hyvä ottaa selkoa vielä yhdestä henkilöstä. Tämähän on side M? M:n jälkeen tulee N. Niinkuin näkyy, on kirjassa osa sitäkin kirjainta.
Olkaa siis hyvä, herra poliisitirehtori, ja hakekaa minulle nimi StefanNaumovitsch!
Lazar kalpeni ja seisoi liikkumattomana. Mutta kuningas huusi hänelle melkeinpä ankaralla äänellä:
— Ettekö kuullut käskyäni, herra poliisitirehtori? Minä tahdon nähdä lehden: "Stefan Naumovitsch."
Lazar alkoi kirjaa selailla. Tätä selailua kesti jotenkin kauvan, kunnes vihdoin avautui lehti, jonka yläsyrjässä luettiin Stefan Naumovitsch.
Kuningas oikein ahmimalla luki kirjan sisällön. Hänen päähänsä oli pujahtanut, että jos Naumovitsch koskaan oli ollut suhteessa Dragaan, niin täytynee se olla tässä merkitty, jos Belgradin salapoliisin kotkansilmät todellakin kykenisivät tunkeutua kaikkialle, keksiä suurimmatkin salaisuudet.
Aluksi luki hän jotakin välinpitämättömästi, sillä kirjaan oli merkitty, että Naumovitsch oli syntyjään serbialainen, rikkaan tilanomistajan poika, että hän oli kadettina mennyt Nischin sotakouluun, missä oli moitteettomasti käyttäytynyt sekä sitte tutkinnon suoritettuaan astunut kuninkaalliseen kaartiin. Älykkääksi, ajattelevaiseksi ja rauhalliseksi upseeriksi kutsui häntä tiedonantorekisteri.
Sitte seurasi Lazarin omin käsin kirjotettuna:
"Helmikuun 7 p:nä 1901 Stefan Naumovitsch näyttää joutuneen huonoon seuraan, hän näkyy usein öisin häviävän leski Draga Maschinin asuntoon, ja eilen huomasi poliisimies Cyrill, että hän vasta kuuden aikana aamulla lähti sieltä. Häntä lukuunottamatta ei ketään muuta ollut lesken luona."
Kuningas Aleksanteri vaipui tuoliinsa. Hänen kasvonsa olivat muuttuneet tuhkanharmaiksi, ja käsi lensi hermostuneesti sinne tänne turmiota tuottavalla paperilla.
— Hyvä on, Lazar, ähkyi hän. — Teidän kirjanne on todellakin erittäin huvittava — erittäin seikkaperäinen. Mutta — minä tahtoisin antaa teille aineksia uudeksi osastoksi Stefan Naumovitschin tilillä, loppupäätökseksi, Lazar — kas tässä se on!
Kuningas tempasi kirjearkin, ja kirjotti siihen vapisevalla kädellä muutamia rivejä, joiden alle hän sitte piirsi nimensä. Sitte hän nousi pystyyn ja jätti paperin Lazarille sanoen:
— Hae heti käsiin linnanpäällikkö! Tämä käsky on viipymättä toimitettava; sitä ei millään ehdolla peruuteta. — Mene nyt, Lazar, minä luotan teidän uskollisuuteenne!
Sillä aikaa kuin kuningas lausui nämä sanat, oli Lazar katsahtanut paperiin, ja hän näytti hämmästyneeltä.
— Teidän majesteettinne! sanoi hän. — Te käskette että — jo tänä yönä — eikä mitään armoa?
— Ei mitään armoa! huudahti Aleksanteri. — Millä oikeudella sitä kysytte? Olenko sitte armosta kirjottanut? — Verellä olen kirjottanut.
— Niin, verellä, teidän majesteettinne, vastasi Lazar, joka tunsi väristyksen ruumiissaan, — verellä, jonka tulee jo tänä yönä vuotaa, jo muutamien harvojen hetkien kuluttua. Minä menen viemään linnanpäällikölle tämän käskyn. Eikö pitäisi lähteä pappia hakemaan…
Aleksanteri kumminkin heitti häneen katseen, joka sulki hänen suunsa ja pakotti hänen mitä pikemmin vetäytymään syrjään.
— Lazar — Lazar! huusi kuningas hänen perästänsä. — Muistakaa parhaimmat ampujat — sano se linnanpäällikölle — kaksitoista miestä — on katsottava, että hän jo ensimäisen yhteislaukauksen jälkeen suistuu kuolleena maahan.
Tuskin oli kuningas jäänyt yksin, kun hän taas kiiruhti kirjoituspöydän ääreen; kiinnitti silmänsä vielä auki olevaan tiedonantorekisteriin ja pusersi muutamia sanoja tuijottavin silmin.
— Koko yön — aina kello 6:teen aamulla — ja yksin — ha, ha! Ja hän on valehdellut — arpi — selvää on, että se on himon muistomerkki, ja Stefan Naumovitsch on ollut…
Raju huuto tunkihe äkkiä kuninkaan rinnasta, huuto, joka tuntui osottavan jotakin kauheata; sitte alkoi Aleksanterin pieni vartalo horjua, ja kohta makasi hän pehmeällä matolla, joka peitti lattian.
Kumea kaatuminen matolle ja käheä huuto, minkä kuningas päästi, samassa kuin vaahto juoksi suusta ja silmät hirveällä tavalla vääristyivät, oli kuulunut ylös Dragan makuuhuoneeseen.
Hän senvuoksi kiiruhti kiertoportaita alas ja astui huoneeseen, samassa kuin kamaripalvelija, joka samoin omalla tahollaan oli kuullut epäilyttävän äänen.
He havaitsivat kuninkaan ruumiin nytkähtelevän, ikäänkuin olisi ollut kuolemaisillaan.
Näky oli Dragasta niin hirvittävä ja kamala, että kaikki veri tunkeutui sydämeen, ja hän seisoi siinä kivettyneenä.
— Mitä tämä merkitsee? sammalti hän. — Benjamino — kuningas — tuokaa lääkäri — lääkäri!
— Suokaa anteeksi, teidän majesteettinne! sanoi Benjamino äkkiä. — Älkää Jumalan tähden sanoko mitään, antakaa sähkökellon olla käyttämättä! Kuningas on käskenyt, että kun hän sattuu saamaan tällaisen kohtauksen, ei kukaan ihminen saa astua siihen huoneeseen, missä hän silloin makaa.
— Tuo ei siis ole ensimäinen kerta? kysyi Draga äkkiä. Sinä olet siis ennenkin nähnyt kuningasta tuon hirvittävän taudin kohtaavan? Myönnä se minulle ja luota minun suosiooni!
Italialainen nyökäytti päätänsä.
— Se on langettavantaudin kohtaus, sanoi kamaripalvelija. — Sitä kuningas on potenut nuoruudestaan saakka. Minun täytyy kumminkin pitää se salassa — oi, minä rukoilen teidän majesteettianne, älkää pettäkö minua!
Dragaa puistatti.
Tuommoisen miehen käsiin hän siis oli jättänyt tulevaisuutensa onnen. —Oi, kuinka kauhealta kuningas näytti. Draga kääntyi pois.
— No, jos nyt on kuninkaan tahto, sanoi Draga kylmästi — että hänen tautinsa on pysyvä salaisuutena, niin pidä se visusti salassa, Benjamino. Vie kuningas nukkumaan ja vartioi häntä huolellisesti, ja kun hän taas toipuu, niin älä puhu hänelle, että olen hänet tuossa tilassa nähnyt. — Hyvää yötä!
Draga kiiruhti ulos huoneesta, sillä jalat melkeinpä pettivät.
— Ja tuommoiseen mieheen olen nyt sidottu koko elinajakseni! sanoi hän ähkyen. — Oi Jumalani, on varsin vaikeata olla kuningatar. Ja se jota rakastan, on vankilassa, kuoleman uhkaamana, töin tuskin onnistui minun täksi yöksi pelastaa hänen henkensä. — Oi, Stefan, miksi hylkäsit minut, mikset kuullut minun rukouksiani ja antanut minun vapauttaa itsesi pyövelin kynsistä — miksi?
Hän äkkiä vaikeni. Silmänsä kääntyivät pieneen pöytään päin, jolla oli paljo esineitä. Tuon pöydän ääressä oli Aleksanteri varmaankin riisuutunut.
Tässä oli nimittäin kukkaro ja kultasormukseen sidottuna avain, joka näytti olevan hyvin taidokkaasti tehty.
— Avain! huudahti Draga. — Juuri sitä avainta etsin, sillä se avaa salaisen kaapin, missä kruunua säilytetään. Kuningas lepää tajutonna sohvalla — tilaisuus on otollinen. Ei, veli Nicodem, et tarvitse turhaan odottaa — kohta tuon sinulle Serbian kruunun! Nyt tahi ei koskaan…
Haudan partaalla.
Nopealla liikkeellä tempasi Draga avaimen ja kätki sen vapisevaan käteensä. Varovasti hän sitte katsoi ympärilleen; nähdäkseen, olisiko joku voinut häntä huomata.
Aänetönnä hiipi Draga ulos kuninkaan makuuhuoneesta ja meni käytävää pitkin.
Rikoksentekijän tavoin hän katsoi ympärilleen. Mutta kaikki oli hiljaista, konakissa jo kaikki nukkuivat, joten hän rauhassa ja varmasti saattoi kulkea rikoksellista tietään.
Kohta oli hän käytävän päässä tavannut oven. Ja nyt hän taas meni muutamien huoneiden läpi, kunnes seisoi huoneessa, joka oli merkillinen siitä, että sen eräällä sivulla oli rautainen ovi.
Tämän oven takana, sen Draga tiesi, löytyi Serbian kruunu y.m. kalleuksia, jotka kuuluivat kuningasperheeseen ja ainoastaan erityisissä juhlatiloissa, tulivat käytäntöön.
Rautaristikolla varustetun ikkunan lävitse, joka oli kadulle päin, tulvasi sisään kuuvalo. Siinä oli tarpeeksi valoa, niin että Draga ei enempää tarvinnut rikoksellista tointansa varten.
Hän pisti avaimen rautaoven lukkoon. Mutta hänen kätensä vapisi niin kovin, että hänen ensin täytyi levähtää hetkinen, ennenkuin saattoi avaimen oikein asettaa. — Kun tämä oli onnistunut, väänsi hän kiireesti ja ovi aukeni.
Muurissa tuli näkyviin syvennys, ja Dragan silmissä säkenöi kalliita jalokiviä, jotka kimaltelivat vitjoista ja risteistä, korvarenkaita y.m. — Obrenovitschien perhe-aarteita. —
— Ja vaikkapa kaiken tuon anastaisin, sanoi Draga uhmaillen itsekseen, kukapa minua siltä kykenisi rosvoksi nimittämään? Eikös tuo ole nyt minun omaisuuttani? Enkö samalla hetkellä ole sitä hankkinut, kun antauduin tuolle miehelle — ilman rakkautta? — Mutta ei, ei, en yhtään noista koristeista halua, ainoastaan tämän tahdon juuri nyt. —
Näin sanoen pani hän kätensä ruskealle lippaalle, jonka kulmat olivat teräskiskoilla varustetut.
Lippaassa oli kruunu, sen kyllä Draga tiesi, nostaessaan sitä nahkanauhasta.
Nopeasti asetti hän sen lattialle, sulki rautaoven ja kätki avaimen povelleen.
— Kuningatar, joka varastaa kuninkaansa kruunun! mutisi Draga pilkallisesti. — Jaa, tuo ei paljoa merkitse; — katsokoon, ettei kukaan muu ota hänen kruunuansa. Se olisi hullumpaa.
Linnankello oli juuri lyömäisillään; Dragan pään yläpuolella surisi ja suhisi palkeissa, sitte jyrisi kello kahtatoista — oli keskiyö.
— Aivanpa viime hetkessä! kuiskasi Draga. — Nicodem on jo kauvan minua kioskissa odottanut, sinne täytyy minun kiiruhtaa, ettei hän vain jäisi junasta, jolla hänen tulee matkustaa.
Draga kiiruhti huoneesta, laahaten raskasta lipasta; sen sisältävät miljoonat, painoivat hänet melkeinpä maahan.
Mutta mitäpä ei vaimo taida, kun hän on päättänyt ajaa tahtonsa läpi.
Draga tuli alas puistoon.
Päiden varjossa kuningatar hiipi eteenpäin, viedäkseen saaliinsa turvallisuuteen.
Kioski sukeutui hänen eteensä.
Kun hän sitä lähestyi astui Nicodem ulos häntä vastaan ja kysyi kiihtyneenä:
— Onko sinulla kruunu mukanasi?
— Kirottu! Oletpa kauvan odotuttanut itseäsi.
— Minulla on mukanani sinulle sitä, mitä lupasin, vastasi Draga. —
Pyydän vaan, Nicodem, että menettelisit varovaisesti. Kolmen päivän kuluttua täytyy kruunun olla takaisin Belgradissa. Ja jos annat vaihtaa oikeat kivet vääriin, niin katso vaan, että nuo taidokkaasti sovitetaan aukkoihin!
— Elä siitä ole huolissasi, sisar kulta, sanoi nuori upseeri, ojentaen ahnaasti vapisevat kätensä kallisarvoista kapinetta ottaakseen. — Ei kuningas eikä kukaan muukaan ole huomaava, että Serbian kruunu on arvossa menettänyt pari miljoonaa. Se on säteilevä yhtä paljon tekokivillään kuin oikeilla. Annas tänne vaan! Ja nyt hyvästi! sillä minulla ei ole aikaa tuhlata.
Vaununi odottavat minua puiston portilla. Voi hyvin ja ole — huoleti. Kolmen päivän kuluttua näemme taas toisemme. Ja silloin on kruunu tekokivineen taas oleva kuninkaan aarrekammiossa.
Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Nicodem kadonnut ruusupensaan taakse.
Surullisin silmin katsoi kuninkaallinen sisar hänen jälkeensä.
Pelaanpa todellakin korkeata peliä. Ja voi minua, jos sen menetän! mutisi hän.
Mutta Nicodem on oikeassa; minä tarvitsen rahaa, paljon rahaa, sillä hovissa on elukoita, jotka minun täytyy ostaa.
Velkojanikin ahdistavat minua. Ne velat, jotka leski Maschin on tehnyt, täytyy kuningatar Dragan niin pian kuin mahdollista hommata maksetuiksi.
Tämä kaikki on minulle mahdollista niin pian kuin Nicodem antaa minulle rahat Wienistä.
Sitte katseli hän ympärilleen ikävöivin katsein.
Kuinka kaunis on kesäyö! huudahti hän. — Loistavat kuoriaiset parveilevat pensaissa, kuu valaa hopeita puiden lehdille, kukat tuoksuavat kuin unessa.
— Oi, tämä yö on kuin luotu rakkaudelle! Ja minä, — hän levitti kätensä, kuin tahtoisi hän syleillä näkymätöntä rakastajaa ja vetää hänet puoleensa — ja minä, kuningatar, olen niin köyhä rakkaudesta, kun ehkä köyhin kerjäläinen Belgradissa, hiipii sydämen puoleen, joka on hänen omansa!
Oi Stefan — Stefan Naumovitsch, mikset vaella nyt kanssani puistossa, mikset istu vierelläni tuolla penkillä, nojaten päätäsi minun päähäni ja poskeasi minun poskeeni — se olisi kuninkaallista ihanuutta, eikä tämä kurja purppura, jonka hankin itselleni!
Ei mistään hinnasta olisi Draga nyt tahtonut mennä sänkykamariinsa.
Hän värisi ajatellessaan sitä yksinäisyyttä, joka häntä siellä odotti.
Siksi kulki hän syvemmälle puistoon ja tuli paikalle, jossa ei ollut koskaan ennen ollut.
Taivas täynnä tähtiä levisi hänen yläpuolella, ja kuu saattoi häntä tiellä.
Äkkiä hän pysähtyi…
Avonaisella paikalla, korkeiden puiden ympäröimänä, näki hän kaksi sotamiestä, jotka olivat hautaa kaivamassa. Salaman nopeudella vetäytyi Draga puiden taakse.
Siellä hän kumminkin seisahtui, ja paksun puunrungon takana kuuli hän, mitä molemmat sotamiehet sanoivat toisilleen. — Minä luulen, toveri, sanoi toinen, — että nyt täytyy taas jonkun raukan ajatella lähtöänsä. Tuhat tulimaista, tässä maassa tosiaankin pidetään kovaa kiirettä, ja niin salaperäisesti — keskellä yötä! Minua häntä säälittää, vaikka en ollenkaan tiedä, kuka se on.
— Mitä se sinua liikuttaa? vastasi toinen sotamies. — Päällikkö on käskenyt meidän kaivamaan haudan ja sen me teemme emmekä tarvitse kysyä, kuka siinä tulee lepäämään. Ehkäpä se on joku liittoutuneista, joka hääjuhlien aikana ahdisteli kuningattaren henkeä.
— Kuningatar on tosiaankin kaunis nainen, sanoi toinen sotamies. — Olisipa hauska tietää, voiko hän tuntea itsensä onnelliseksi kuninkaan kanssa?
— Kyllä, eiköhän mahtane! sanoi toinen nauraen, työntäessänsä lapion maahan. — Kuninkaan kanssa jakaa hän kruunun, ja jonkun toisen kanssa, josta hän paremmin pitää, jakaa hän sydämen. Muistathan toveri, kuinka heidän on tapana laulaa kotona vuorilla.
Draga seisoi, uskaltamatta tuskin vetää henkeänsä. Hän ei itse tietänyt, mistä se johtui, mutta hänen silmänsä äkkiä kostuivat, ja kaksi suurta kyyneltä juoksi pitkin poskia.
Silloin hän kuuli askeleita, ja puiden takana esiintyi avonaisella paikalla ilmiö, joka saattoi jääkylmän väristyksen kulkemaan hänen selkänsä läpi.
Pimeästä puiden lomitse esiintyi nimittäin kaksitoista sotamiestä, jotka kantoivat kiväärejä hartioillaan ja joita upseeri johti.
Ne olivat jaetut kahteen osastoon ja niiden välissä kulki mies, pää pystyssä, kasvot kuolon kalpeina ja syvän surun valtaamina.
Käsiensä ympärillä oli onnettomalla ketjuja, jotka perässä laahasivat.
— Stefan! tahtoi Draga huudahtaa, kauhusta, Stefan Naumovitsch! —
Tuo huuto tukahtui kumminkin, sillä hän ei kyennyt saamaan yhtään sanaa huuliltaan. Puoleksi tajuttomana nojasi hän puun runkoa vastaan, joka häneltä salasi sen paikan, jolla sotamiehet seisoivat vankineen. Hän tunsi itsensä melkeinpä pyörtyvän.
— Joko hauta on valmis? kuuli hän upseerin kysyvän.
Molemmat sotamiehet vastasivat myöntävästi ja vetäytyivät takaisin.
Stefan Naumovitsch! sanoi upseeri nyt vangille. Asettukaa tämän haudan reunalle. Minun täytyy ilmottaa teille, että teidät ammutaan, hänen majesteettinsa kuninkaan käskystä, joka äsken on saapunut linnanpäällikölle.
- Ammutaan! kuului Stefanin huulilta. — Ainakin saan toki kuolla kuten rehellinen sotilas. Se on enemmän kuin olin odottanut.
Mutta nämä kahleet otatte kai pois, toveri? Ettehän tahtone, että minun täytyy kuolla kahleissa!
Upseeri viittasi vaieten, kaksi sotilasta astui esiin ja vapauttiStefanin raskaista kahleista, jotka kolkosti kalisten putosivat maahan.