Draga luuli tulevansa hulluksi.
Vastustamaton voima veti häntä haudalle, hän tahtoi rientää Stefanin vierelle, tahtoi kietoa kätensä hänen ympärilleen, suojella häntä luodeilta omalla ruumiillaan, estää heitä toimeenpanemasta veristä kuolemantuomiota; mutta — hän ei uskaltanut. —
Kuninkaan käsky — kuinka saattoi hän ajatella estää sitä, mitä kuningas itse oli käskenyt toimeenpanna.
— Hän on pettänyt minut! sähisi Draga hampaittensa välissä, hänen kasvonsa vääristyivät ja saivat kostonhimoisen ilmeen.
— Hän tappaa minun oman rakastettuni, vaikka hän on vakuuttanut minulle, että Stefan Naumovitsch saa elää. —
Ha, ha, niin vähän arvoa on siis kuninkaan sanalla, niin vähän puolison valalla!
Ah, koko elämäsi tuskalla ja piinalla saat minulle maksaa, Aleksanteri, sen veren, joka tässä vuodatetaan!
Hän tarttui molemmin käsin puuhun kiinni, ja painoi hehkuvat kasvonsa sen kovaa, rosoista kuorta vasten, hän pelkäsi itseänsä, hän pelkäsi, että rakkaus hänen sielussaan voittaisi järjen ja johtaisi hänet tekoihin, joita hän sitte saisi katkerasti katua.
Aleksanteri ei antaisi hänelle koskaan anteeksi, jos hän äkkiä astuisi sotamiesten eteen pelastamaan Stefania.
Hän tunsi hänet.
Hän oli heikkouteen asti hyväntahtoinen, mutta voi sitä, joka loukkasi hänen turhamaisuuttaan!
- Aika on tullut! sanoi upseeri — Laittautukaa kuntoon, toveri! Suokaa anteeksi, että minun täytyy lausua ratkaiseva sana, joka katkaisee teidän elämänlankanne. Mutta, tiedättehän — virkani —
- Ei sanaakaan enää, toveri! Minä tunnen teidän velvollisuutenne, se on lahjomaton. Mutta jos tahdotte tehdä minulle viimeisen palveluksen, niin antakaa minulle papyrossi ja antakaa sitte vielä aikaa, että ehdin polttaa sen!
- Se on vasten minun määräyksiäni, toveri, mutta — enhän olisi ihminen, joll'en täyttäisi tätä teidän viimeistä vaatimatonta pyyntöänne. Olkaa hyvä ja ottakaa!
Stefan Naumovitsch sytytti papyrossin niistä, joita upseeri ojensi hänelle.
Mietteissään katsoi hän sinisiä savupilviä, jotka kiertelivät ylös hänen päänsä yli.
Tämä palaa niin pian, tämä papyrossi! sanoi hän puoliääneen itsekseen.Kun se on loppunut, niin silloin minun elämänikin loppuu.
Nämä savupilvet ovat kuin minun olemassaoloni, joka katoo niin pian!
Ei mikään kynä kykene kuvaamaan, mitä Draga kärsi näiden muutamien minuuttien aikana.
Oi, mitä olisikaan hän antanut, jos olisi voinut saada tälle papyrossille voiman, ettei se olisi koskaan palanut loppuun!
Mutta hän ihaili myöskin Stefanin sankarimaisuutta ja kylmäverisyyttä, jolla katsoi vasten kuolemaa.
Niin, hän oli mies — varustettu miehen koko kauneudella ja hyveillä.
Ja tuolla ylhäällä palatsissa makasi toinen kiemurrellen kouristusten vallassa, se raukka, joka nyt uskalsi ottaa tällaisen miehen elämän.
- Kolme savua vielä, toveri, sitte olen valmis, sanoi Stefan — kolme savua ja sitte — hautaan!
Upseeri viittasi sotilaille, jotka asettuivat pitkään riviin.
Hekin näyttivät synkiltä ja vastahakoisilta, mutta täytyihän heidän tehdä velvollisuutensa.
Nyt, koska vaan haluatte, toveri, sanoi Stefan, heittäen papyrossin jäännökset taaksensa hautaan. — Tuhkaa, ei muuta kuin tomua, samaa, joksi minäkin tulen muutamien sekuntien perästä.
— Enkö saa sitoa teidän silmiänne, toveri? kysyi upseeri ottaen nenäliinan taskustaan.
— Ei, viimeisen kerran tahdon vielä katsella maailman kauneutta — oi, sehän on niin kaunis, niin ihmeellisen kaunis!
Tämä taivas tähtiä täynnä, kuu tuolla ylhäällä niin lempeänä ja puhtaana ja puu tuolla lehtipuvussaan ja — kasvot — ei, ei, se on näköhäiriö, minä en tahdo heittää siihen viimeistä katsettani, — ennemmin ummistan silmäni — tätä en toki tahdo katsella — Dragan vietteleväisiä, viekkaita kasvoja!
— Katsokaa nyt, kyllä on parempi, että annatte minun sitoa silmänne, sanoi upseeri, astuen hänen luokseen.
— Niin — parempi, myönsi Stefan — mutta antakaa minulle liina, että saan sen itse sitoa — no, nyt se on tehty.
Ja kun hän seisoi siinä sidotuin silmin, väreili hymy hänen huulillaan ja hän kuiskasi hiljaa, hyvin hiljaa:
— Nyt näen vaan ne suloiset enkelinkasvot, joissa kaikki maailman kauneus yhdistyy, sinun piirteesi Geniani! Hyvästi sinä, joka petit minut, nyt kuolen minä sinun tähtesi! Minun pitäisi vihata sinua, ja sittenkin — minä en voi.
Oi Genia, miksi teit minulle näin! minä kuolisin mielelläni, jos et juuri sinä olisi kaivanut hautaani!
Draga oli hiipinyt lähemmä kulkien puusta puuhun: hän oli nyt tullut aivan lähelle hautaa, josta kostean lämpimän mullan haju löi häntä vastaan.
Hän seisoi vaan parin askeleen päästä Stefanista.
Hän puristi käsillään kuumia ohimoitaan ja silmänsä olivat auki.
Hän olisi tahtonut paeta, mutta ei voinut.
Hänen täytyi katsella tätä kauhistuttavaa näkyä, hänen täytyi, — vastustamaton voima pakotti hänet siihen.
- Jumalan nimeen siis! huusi upseeri, joka oli komentamassa. — Me olemme vaan toimeenpanevat kädet, joiden täytyy sokeasti totella — aseisiin! sotilaat — ojentakaa!
Kiväärit kohosivat, niiden ääni synnytti Dragassa väristyksen, joka kävi läpi luiden ja ytimien!
— Tähdätkää oikein — sotamiehet! huudahti Stefan. Tässä on sydämeni!
Upseeri nosti hitaasti miekan, joka kiilsi kuutamossa.
Sotamiehet ojensivat.
Vielä silmänräpäys, ja se olisi tapahtunut, kaksitoista kuulaa olisi silloin lävistänyt Stefanin rinnan — mutta…
— Seis! kuului silloin käskevä ääni, levoton ja kiihkeä. — Seis, elkää ampuko! — Alas kiväärit! Minä, kuningas, käsken sen.
Se oli kuningas, joka äkkiä ilmestyi sille paikalle, jossa hirvittävä toimitus tapahtui.
Hänet nähdessään laskivat sotamiehet heti kiväärinsä. Komentava upseeri seisoi kuin kiinikasvaneena maassa miekankärki alaspäin.
Mutta Stefan Naumovitsch ei nähnyt kuningasta; musta side esti häntä siitä. Ja olihan hän jo sanonut jäähyväiset maailmalle, niin ett'ei hän ollut kuullut kuninkaan sanoja, jotka olivat pelastaneet hänen elämänsä.
— Miksi ette jatka? huudahti Stefan Naumovitsch, miksi ette ammu? OiJumala, elkää toki kiusatko minua, antakaa loppua!
Myöskin Draga, joka ei hetkeksikään ollut kääntänyt katsettaan kauhun paikasta, tunsi heti kuninkaan, sillä kuu valaisi hänen vartalonsa hopeavalollaan.
Häneltä pääsi heikko huudahdus, sillä hän ei voinut käsittää, mikä oli tuonut Aleksanterin tänne.
Ripein askelin lähestyi Draga kuolemaantuomittua.
Hän ojensi kätensä ja repi itse siteen tämän kasvoilta.
Stefan Naumovitsch horjui. Rajuin, sekavin, katsein katseli hän ympärilleen.
Ah, pakotettiinko hänet vielä kerran katsomaan tätä maailmaa, jonka hän oli jättämäisillään?
— Missä minä olen? änkytti hän, tarttuen päähänsä molemmin käsin. —Mitä on sitte tapahtunut?
Minähän elän, minä elän, ja tuossa — oi, kuningas — kuningasAleksanteri!
— Niin, kuningas, vastasi Aleksanteri vaikealla äänellä — joka tahtoo puhua kanssasi, Stefan Naumovitsch — joka on keskellä yötä jättänyt kuninkaallisen palatsinsa, riistääkseen sinut hirvittävästä kohtalosta.
— Herra upseeri, jättäkää heti sotilainenne tämä puisto, viekää joukkonne takaisin linnoitukseen!
— Minä otan nyt vangin teiltä ja pidän huolta, ettei hän pääse karkuun, lisäsi kuningas pidätetyllä naurulla.
Upseeri tervehti, sitte antoi hän joukolleen käskyn ja minuuttia myöhemmin etenivät sotamiehet puiden taakse.
Stefan Naumovitschista tuntui, kuin olisi hän nähnyt unta. Tuossa seisoi hän äsken avatun haudan reunalla, joka oli häntä varten tehty, johon hänen olisi pitänyt syöksyä sitte kuin ne kaksitoista kuulaa olisivat hänet lävistäneet. Edessään näki hän kuninkaan yhtä kalpeana kuin tavallisesti, hän oli kuullut kuninkaan puhuvan — taivaan Jumala, eihän tämä voinut merkitä mitään pahaa, sillä kun kuningas tulee jonkun ihmisen luo, joka on joutunut pyövelin käsiin, silloin voi tämä kuningas tuoda vaan armoa, armoa, eikä mitään muuta kuin armoa!
Dragankin sydän löi kiivaasti.
Uudestaan kysyi hän itseltään, mikä oli niin äkkiä muuttanutAleksanterin mielen.
Hän hiipi yhä lähemmäs, hyvin lähelle, niin että hän voi kuulla joka sanan, jonka kuningas sanoi Stefanille.
— Stefan Naumovitsch, huudahti Aleksanteri, minä olen tänä yönä allekirjoittanut sinun kuolemantuomiosi ja käskenyt heti sen toimeenpanemaan.
Sinä olet todella ansainnut kuoleman. Mutta, minä lahjoitan sinulle elämän, sillä nyt vasta tiedän minä, että minä olen sinulle suuressa kiitollisuuden velassa, eikä kukaan voi sanoa, että kuningas Aleksanteri on kiittämätön.
Vai etkö ehkä ole sama Stefan Naumovitsch, jatkoi kuningas hetken perästä, jonka ajalla hän ehkä oli odottanut vastausta Stefanin huulilta, jota ei kumminkaan tullut — etkö ole sama Naumovitsch, joka kerran manöövereillä Nischin lähellä heittäytyi erään mielipuolen yli, joka kohotti tikarin minua kohti?
— Minä olen sama Naumovitsch! vastasi nuori upseeri. — Ja minulla on vielä rinnassani arpi muistona mielipuolen tikarinpistosta.
Sillä kertaa pelastin sinun elämäsi, kuningas Aleksanteri! Jos olisin tiennyt, mitä tulevaisuus kätki helmassaan, en olisi välittänyt tuosta mielipuolesta.
Aleksanteri säpsähti, hänen kulmakarvansa rypistyivät ja hän katsoi synkästi Naumovitschiin.
- Nyt tiedät, kuningas Alexander, missä asemassa olemme toisiimme, jatkoi Naumovitsch. — Kutsu nyt takasin sotilaat ja käske heidän uudestaan ojentaa kiväärinsä minua kohti ja lävistää sydämeni!
Minä tiedän, että olen menettänyt elämäni, mutta siitä minä en välitä.
— Sinä olet tahtonut ottaa hengiltä vaimoni, kuningattaren, vihaatko häntä sitte niin kovin? Onko minun Dragani tehnyt sinulle niin paljon pahaa, loukannut sinua niin suuresti, että olet päättänyt tappaa hänet?
- Kuningatar ei ole koskaan loukannut minua, vastasi Naumovitsch lujalla äänellä — minä en vaan koskaan voi antaa hänelle anteeksi, että hän on tullut Serbian kuningattareksi!
Sinä erehdyt, Stefan Naumovitsch, kuten moni muukin! Minun Dragani tekee teidät kaikki onnellisiksi, sillä hän ansaitsee saada ylhäisimmän paikan maassa, hän on täysin arvokas olemaan minun puolisoni!
Sinä et tunne häntä; vieläpä arvostelet häntä väärin. Hänen vihollisensa, jotka eivät soisi hänen kantavan Serbian kruunua minun rinnallani, levittävät koko maassa hävyttömiä syytöksiä häntä kohtaan.
Mutta ei puhuta nyt siitä, Stefan Naumovitsch! Sano minulle sen sijaan: vihaatko minuakin?
Vastaukseksi tähän kysymykseen laski Stefan Naumovitsch kätensä sydämelleen ja nostaen toisen kätensä ylös kuten valaa tehdäkseen, sanoi hän juhlallisesti ja sydämellisesti:
- Sinua, kuningas Aleksanteri, olen rakastanut. Rakastan sinua vieläkin ja Jumala taivaassa on todistajani, että odotin sinusta vaan parasta.
Luulin sinun parantavan ne haavat, joita toiset kuninkaat olivat tuottaneet tälle onnettomalle maalle. Luulin sinun antavan Serbialle levon ja rauhan kuten muillakin kansoilla on.
- Ja kuka on sinulle sitte sanonut, Stefan Naumovitsch, ettei tämä yhä ole aikomukseni, kuten se on aina ollut?
Jumalan, joka tällä hetkellä katsoo alas puoleemme ja kuulee, mitä kuningas ja alamainen keskustelevat, kaiken sen nimessä, mikä on pyhää sinulle ja minulle, vannon minä, että rakastan Serbiaa niin suuresti, kuin poika koskaan on rakastanut äitiänsä, että minusta tulee hyvä ja oikeudentuntoinen hallitsija ja ettei mikään, ei mikään voi estää minua siitä.
- Ei edes kuningatar Dragakaan? kysyi Stefan Naumovitsch. — Ei edes se nainenkaan, jonka olet valinnut vaimoksesi, kuningas Aleksanteri? Minä pelkään, että hän kääntää hyvän pahaksi, että hän —
- Kas niin, ei sanaakaan enää hänestä nyt! — Minä rakastan Dragaa. Sinulle tahdon tällä hetkellä sanoa, että minä rakastan häntä, niin minä suorastaan jumaloin häntä. Mutta minä musertaisin hänet, jos hän asettuisi minun ja Serbian onnen väliin.
Silloin notkisti Stefan Naumovitsch polvensa kuninkaan edessä ja hurmaantuneena, kuten mies, joka rakastaa isänmaataan enemmän kuin mitään muuta, huudahti hän:
- Terve, Aleksanteri Obrenovitsch, Serbian kuningas. Jos hän pitää sen sanan, jonka hän tällä hetkellä on luvannut, silloin loistaa hänen nimensä kerran historian lehdillä ikuisilla, kultakirjaimilla kirjotettuna:
Ja nyt, kuningas Aleksanteri, määrää minun suhteeni, mitä tahdot! —Elämäni on sinun kädessäsi!
Saat viskata sen pois, peittää sen tähän hautaan, joka oli minulle määrätty, — mutta jos tahdot antaa minulle elämän, niin on se omistettu sinun palvelukseesi tästä hetkestä lähtien! Eikä kukaan sinun ympäristössäsi ole kuninkaalleen uskollisempi kuin minä. Stefan Naumovitsch nousi.
- Niin, sen tahdon minä! huudahti Aleksanteri, ojentaen hänelle kätensä. Lyö kättä Stefan Naumovitsch! Sinä pelastit kerran elämäni — tänään pelastan minä sinun. Me olemme kuitit, ja nyt saamme molemmat kilpailla siitä, kumpi ensiksi taas voi tehdä toisen velallisekseen.
Tulin tänne aikeessa korottaa sinut, antaa sinulle maailman ja ihmisten edessä näkyväinen merkki kiitollisuudestani. Olkoon menneeksi, Stefan Naumovitsch, minä näytän sinulle, kuinka vihollisesta tehdään ystävä.
Minä nimitän sinut täten ajutantikseni ja ylennän sinut samalla kapteeniksi.
Sinä asut luonani konakissa, nukut saman katon alla kuin minäkin. Ovi minun makuuhuoneeseeni on avoinna sinulle. Mutta minä tiedän, ett'et sinä koskaan astu sen kynnyksen yli minulle kuolemata ja turmiota tuodaksesi. Sinä ennemmin tahdot kuolla tällä kynnyksellä kuin lasket murhaajan luokseni!
— Niinpä Jumala minua rangaiskoon, jos milloinkaan petän luottamuksesi! huudahti Stefan Naumovitsch vilpittömästi. — Joo, minä olen makuuhuoneesi kynnystä vartioitseva, ja rinnallasi olen seisova, kun sua vaara uhkaa!
Omalla ruumiillani olen sinua suojeleva, niinkauvan kuin valasi pidät. Ja jos minä rikon omani, niin taivaan Herra, joka on minun valani kuullut ja kostaa jok'ikisen väärän valan, antakoon minun menehtyä, sillä silloin en parempaa palkkaa ansaitsisi.
Molemmat miehet, kuningas ja hänen ajutanttinsa puristivat toistensa käsiä.
Heillä ei ollut aavistustakaan siitä, että sillä hetkellä olivat puhuneet ennustuksen sanoja.
Synkkään läpitunkevaan hämärään oli heiltä tulevaisuus peittynyt.
Mutta samassa kuin kuningas voimakkaasti puristi Stefan Naumovitschin kättä, säpsähti nuori upseeri.
Mitä hän sitte oli tehnyt! Minnekkä oli hän antanut sen ihastuksen, jonka Aleksanterin sanat olivat herättäneet hänen uskollisessa serbialaissydämessänsä, itseänsä johtaa.
Hän tulisi kuninkaan ajutantiksi, asuisi saman katon alla kuin hän, olisi alituisesti hänen kanssansa kuninkaallisessa palatsissa!
Tämähän olisi samaa kuin joka päivä, joka hetki nähdä silmäinsä edessä se nainen, jota hän kerran oli rakastanut, mutta jota hän nyt vihasi ja halveksi! Eikö se merkinnyt, että hän myöskin suojelisi tuota naista! Naumovitschinhan tuli vastata hänenkin hengestänsä, hänen turvallisuudestansa!
Oi, mikä tuskien ja ristiriitaisuuksien elämä tuosta syntyisi!
Mutta Draga nauroi, kun kuuli hänen sanansa. Nyt oli Naumovitsch, tuo kaunis, kiihkeästi haluttu mies hänen omansa, eikä mikään maailman mahti erottaisi heitä.
Hänen puolisonsa vei Naumovitschin hänen verkkoonsa — nyt oli Aleksanterin syy, jos Draga antoi nyt intohimollensa vapaat ohjakset, jos hän pakotti Stefan Naumovitschin alas jalkainsa juureen ja teki hänet rakkaudellaan onnelliseksi. Sillä vaarallista on leikkiä tulen kanssa. Mutta kuningas oli itse heittänyt tulikekäleen omaan taloonsa.
Missä on Serbian kuningaskruunu?
Komealla silkkisohvalla ylellisellä komeudella sisustetussa huoneessaBelgradissa makasi nuori tyttö. Näki heti, että hän ei ollut syntynytSerbian auringon alla, sillä jokainen liike, joissa oli tavaton sulous,todisti hänen olevan pariisittaren.
Se oli Ninette, Nicodem Lunjevican rakastajatar.
Hän oli oppinut tuntemaan hänet Monte Carlossa ja heti alussa oli hän ilmoittanut olevansa pariisilainen ilotyttö, joka enimmän tarjoavalle antoi kauneutensa, rakkautensa ja sulonsa.
Ninette antoi juuri todistuksen siitä, että ilotytölläkin voi olla sydän. Nicodemille se ei kuitenkaan sykkinyt, vaan eräälle toiselle.
Tuon toisen kanssa oli Ninette tullut Monte Carloon. Hänen seurassaan oli hän, ennenkuin teki Nicodemin tuttavuutta, viettänyt neljä suloista viikkoa pelipankin läheisyydessä, kunnes vihdoin tuli käänne.
Nicodem oli nähnyt Ninetten käsikädessä pitkän englantilaisen kanssa, jolla oli vaalea parta ja englantilaisen harmaan siniset silmät.
Tämä mies oli pelannut kuin mielipuoli, hän näytti saaneen päähänsä, että hänen piti tyhjentää pankki. Mutta onni kääntyi hänestä ja eräänä päivänä seisoi hän siinä, eikä ollut hänellä muuta kuin kaksi tyhjää kättä — samana yönä tuli Ninette hyrkäten siihen huoneeseen, hotellissa, jossa Nicodem Lunjevica asui sekä huusi hänelle, vääntäen epätoivoissaan käsiään: Armahtakaa! Auttakaa minua, että löytäisin mieheni, joka äsken pakeni täältä ja sanoi heittäytyvänsä järveen!
Nicodem Lunjevica ei tietysti antanut mennä oivallisen tilaisuuden voittaakseen tuon kauniin naisen suosion, ja hänen seurassaan haki hän tunnollisesti Monte Carlon rannan ja puiston, mutta englantilaisesta ei näkynyt muita jälkiä kuin takki, joka oli viskattu eräälle kivelle rannalla, ja silloin oli tietysti selvä, että Albionin poika oli todellakin hakenut kuolemansa aalloissa.
Nyt oli Ninette puoliksi leski. Hän oli surupuvussa ja itki rakastajaansa. Mutta lopuksi hän antoi Nicodemin lohduttaa itseänsä, ja kun tämä tarjoutui ottamaan hänet mukaansa Belgradiin ja siellä sisustamaan komean kerroksen sekä vannoi, että vastakin pitäisi hänestä huolta, ei Ninette odottanut muita pyyntöjä, vaan muitta mutkitta riisui kokonaan surupuvun, verhoutui vaaleampiin väreihin ja tuli Nicodemin rakastajattareksi.
Siitä lähtien oleskeli hän Belgradissa. Hänellä ei todellakaan ollut syytä valittaa Nicodemista. Tämä oli häneen korviaan myöten rakastunut ja antoi hänelle kaikkea, mitä ikinä vaan halusi.
Mutta ei voisi kuvailla mielessään, mitä kaikkea hänen näöltään viattomat silmänsä halusivat. Milloin hän halusi oman talon, milloin komeita huonekaluja, milloin omat hevoset ajoneuvoineen, milloin uuden koristeen — sanalla sanoen, nämä silmät eivät koskaan lakanneet uutta toivomasta, ja hyvä Nicodem sattui saamaan velkoja siitä huolimatta, että oli kuningattaren veli, ja hänen sisarensa astui juuri kreivin aikaan Serbian valtaistuimelle.
Mutta tänä iltana oli hän riemuiten ilmoittanut Ninettelle, että hän pian vapautuisi kaikista veloistansa ja sitä paitsi hän vielä saisi sievoisen summan käytettäväkseen. Nicodem oli kertonut, että hänen oli onnistunut saada sisarensa jättämään hänelle Serbian kuningaskruunun ja oli ilmottanut Ninettelle, että hänellä oli aikomus vaihtaa Wienissä kruunun oikeat hohtokivet vääriin.
Nicodem oli luvannut hänelle käydä vielä kerran yöllä hänen luonansa, ennenkuin lähtisi Wienin matkalle, ja Ninette istui juuri häntä odottamassa. Ninette tahtoi oikein syvältä osottaa Nicodemille mieltymystään, ettei tämä vaan unhottaisi häntä Wienin kauniiden tyttöjen luona ollessansa.
Odottaessansa, poltti hän paperossia ja luki ranskalaista romaania.
Oi Parisi — sinä kaunis, unohtumaton kaupunki, joka johtuu joka rivillä mieleen, kuinka tuskallisesti hän nyt kaipasi sen iloja!
Kun Nicodem Lunjevica saisi rahoja, silloin pitäisi hänen ottaa hänet mukaansa Parisiin ja Ninette uneksi jo pientä komeata ravintolaa jonkun puistokadun varrella, ja sitä, kuinka hänelle juhlittaisiin, kun näyttäytyisi Serbian kuningattaren veljen seurassa. Tuskinpa luulisi olevan totta, että pikku Ninette olisi kiivennyt noin korkealle, hänethän tunnettiin Parisissa niiltä ajoilta, kun hän oli kuorilaulajattarena eräässä pienessä teaatterista, jossa hänellä ei juuri ollut erikoisempaa menestystä — ah, hänen entiset teaatteritoverinsa melkeinpä menehtyivät kateudesta, kun saisivat nähdä Nicodemin sirossa upseerinunivormussaan ja hänen rinnallaan Ninetten, koristettuna rakastajansa ostamilla koristeilla, sittenkuin ensin oli puhdistanut serbialaisen kuningaskruunun.
— Mutta tuossahan mies jo tuleekin, huudahti vilkas ranskatar äkkiä, heittäessään kirjan syrjään ja hypähtäen sohvalta.
Sillä sen ikkunan alapuolella, jonka edustalla sijaitsi taloon kuuluva puutarha, kuului käsien läiskytystä, joka tavallisesti merkitsi sitä, että Nicodem oli saapunut.
Ninette kiiruhti ikkunan ääreen, kumartui siitä ulos ja kysyi:
— Sinäkö siellä, Nicodem? Miksi et tule tänne ylös? Onko sinulla niin kiirettä, rakkaani?
— Hitto vieköön rakkaan Nicodemisi! vastasi hänelle alhaaltapäin kirkas ääni. — Täällä on mies, jolla on sinun rakkauteesi suuremmat oikeudet.
Tämän äänen kuullessansa säpsähti Ninette, ei suinkaan pelästyneenä ja hämmästyneenä, vaan sen sijaan iloissaan.
— Harry — Harry, oletko sinä todellakin siellä? huusi hän ollenkaan yrittämättä hillitä ääntänsä. — Kaikkivaltias Jumala, sinä et siis olekaan kuollut, et heittäytynytkään mereen? Oi, Harry Raven on tuolla alhaalla, minun Harryni!
— Kiiruhda ja päästä minut sisään, minulla on syytä välttää kaikkea yhteensattumista poliisin kanssa! sanoi ääni kiireesti. — Tahdon ensin tulla varmuuteen siitä, uskaltaisinko tulla asuntoosi, kenenkään näkemättä.
— Palvelijat jo nukkuvat, antoi Ninette vastaukseksi. — Minä viskaan alas avaimen sinulle, odota Harry — vain minutti — oi, sinä ainoa mies, jota koskaan olen rakastanut, — kas tässä, ota kiinni avain — kas, kun otti sen oikein ilmasta, ha, ha, ha! — tuolla on ovi. Kiiruhda heti luokseni, mieleni oikein ikävästä palaa.
Mies hävisi nyt taloon ja parin minuutin kuluttua avautui hitaasti ja varovaisesti se ovi, joka johti Ninetten huoneeseen, ja pienikokoinen jäntevä mies hiipi hiljakseen huoneeseen.
Ninetten rakastaja ei tosin näyttänyt luottamusta herättävältä, hän oli melkeinpä köyhästi puettu ja näytti menneeltä mieheltä, jonka viime aikoina oli ollut taisteleminen puutteita ja huolia vastaan.
Sen lisäksi kantoi hän kädessänsä hyvin kulunutta matkalaukkua. Mutta Ninette juoksi häntä vastaan, heitti käsivartensa hänen ympärinsä ja suuteli häntä sydämellisesti.
— Voi, sinä rakas veitikka! huusi hän. — Kuinka saattoi sinulla olla sydäntä panna minut sellaiseen tuskaan! - Totisesti en sinua oikein ole surrut. Arvelen, että vielä olet näkevä jäljet niistä kyynelistä, joita sinun tähtesi olen itkenyt. Mutta — mitäpä minulle lopulta muuta jäi jälelle, kuin antaa Nicodem Lunjevican lohduttaa itseäni, sillä — elä pane pahaksesi, Harry — jätit minut kerrassaan pulaan, et maksanut edes ravintolan laskua.
— Ha, ha, tiesinhän minä, että joku toinen maksaisi minun puolestani, sanoi englantilainen nauraen, asettaessaan matkalaukkunsa tuolille. — Pikku Ninette kyllä ymmärtää selviytyä, sanoin itsekseni. Mutta näetkös, minun täytyi kadota, täytyi saada se luulo, että olin kuollut, sillä tiedätkös, minä olin Monte Carlossa kovasti nylkenyt kaikki, joihin pelipankissa tutustuin, kaikilta olin rahaa lainannut, ja kun minulla ei ollut halua myöhemmin maksaa velkojani, syöksyin aivan yksinkertaisesti mereen, s.o. asetin takkini kivelle ja luikin tieheni.
— Ja mistä nyt tulet?
— Suoraa päätä kauniista Parisistamme, vastasi Harry Raven. — Siellä juuri sain kuulla, että olit Belgradissa. Tuhat tulimaista, kuinka onni sinua on potkinut, sinähän olet pyydystänyt kuningattaren veljen! — Kuuleppas, kanaseni, siitä lähtee meille sievoset summat. Tietysti edeskinpäin pysyttelet hyvissä väleissä.
— Kaikki mitä vaan haluat — kaikki olen tekevä hyväksesi, Harry! Mutta Jumalan tähden, meidän täytyy olla varovaisia, sillä Nicodem voi tulla tänne millä hetkellä hyvänsä.
— Kirottu! Ja minä kun kuvittelin mielessäni, että voisimme olla häiritsemättä ainakin tunnin. Sill minulla on jotakin, josta minun on sinulle puhuttava: tässä matkalaukussa on jotakin, josta kaikessa tapauksessa meidän on hetimiten päästävä. En ole uskaltanut viskata pois matkalaukkuani, peljäten, että saatettaisiin minua silmällä pitää.
Mutta eiköhän sinulla täällä ole jotakin paikkaa, minne toistaiseksi voisi kätkeä matkalaukun sisällyksen.
— Onko sinulla siellä sitte jotakin niin hirveätä? kysyi Ninette, katsoen hämmästyneenä vanhaan matkalaukkuun. — Eikös siellä ole vaatteesi? — Voi, mies parka, — näyttää siltä kuin sinulla ei olisi muita vaatteita kuin ne, mitkä nyt ovat ylläsi!
— Siinä olet aivan oikeassa, enkä minä kumminkaan tule aivan tyhjin käsin — katsoppas vaan, minulla on rahoja, kanaseni, pari tuhatta itävaltalaista guldenia, ei mitään vääriä seteleitä, vaan aivan oikeita! —
— Harry, mistä nuo rahat olet saanut? Oletko kenties käyttänyt jotakin tilaisuutta hyväksesi? — Ah, minä tunnen sinun taitavuutesi, eihän sinua ilman aikoja kutsutakkaan Lontoossa taskuvarkaitten kuninkaaksi.
— Tällä kertaa olen tehnyt jotakin enemmän kuin tavallinen taskuvaras, vastasi Harry, samassa kuin hänen kevytmielisyydestä veltot kasvonpiirteensä värisivät mielenliikutuksesta ja saivat ilmeen, joka osotti jotakin kauheata, epämääräistä parrattomassa naamassa. — Kas tässä, kohta käsität, miksi minun täytyy pian hävittää tämä matkalaukku!
Näin sanoen otti hän pienen avaimen taskustansa, vei Ninetten tuolille ja avasi matkalaukun.
Samassa hetkessä kuin laukku avattiin, kirkasi Ninette ja hoiperteli taaksepäin. Jok'ikinen veripisara pakeni hänen poskiltansa, ja hän alkoi kiivaasti vapista.
— Ihmisen pää! huudahti Ninette sitte melkein vaan huulillansa, sillä kurkku kiristyi kauhusta. — Taivaan Jumala, Harry — mitä olet tehnyt? Sinä olet —
— Niin, minä en enää voinut kestää kurjaa elantoani! sai Raven sanotuksi. — Se oli epätoivon teko. Mutta tilaisuus oli otollinen. Minä matkustin tänne Parisista Wienin kautta, ja rautatien asemalla tutustuin vanhaan herraan, joka sanoi hänkin Belgradiin matkustavansa. Hän valitteli minulle, että vaikka oli rikas mies, hänen perheensä sai kumminkin onnettomuutta kokea. Hänen ainoa lapsensa tuotti hänelle paljon surua.
Silloin ajattelin itsekseni; tuolla miehellä on varmaankin mukana pullea lompakko, jonka tulisi olla minun. Ja vaikka oli minulle vaikeata, ostin kumminkin toisen luokan piletin Wienistä—Belgradiin ja astuin samaan vaunuun kuin tuntematon.
No, sitte matkalla se tapahtui. Kuljimme juuri tiheän metsän läpi. Silloin hyökkäsin hänen kimppuunsa, hän ei itseään juuri puolustanut, kauhu lamautti hänet, ja minä sain kuristaa hänet, ilman että hän päästi sanaakaan. Sitte otin hänen arvoesineensä ja peittääkseni kaikki jäljet, sain sen päähänpiston, että leikkasin häneltä pään poikki ja heitin ruumiin ulos vaunun akkunasta. Pään sitävastoin piilotin tähän matkalaukkuun. Ymmärräthän Ninette, että tuo oli oivallinen keksintö, sillä vaikkapa ruumis löydetäänkin, ei koskaan saada selville kuka mies on ollut, eikä kukaan voi tulla siihen käsitykseen, että minä, joka kumminkin nähtiin asemalla miehen seurassa, olisin hänet murhannut.
— Harry, se on oivallista! huudahti Ninette. — No niin, eihän ole varsin helppoa päästä elämänsä läpi, kun ei lasna ole ollut kultakätkyttä siinä maataksensa vain murhataksensa.
— Ha, ha, ompa sinulla hermoja, pikku Ninette! Rauhoitu, tämä on ensimmäinen ja viimeinen murha, minkä olen tehnyt, mutta minun täytyy kohota köyhyydestäni, sillä minä en voisi kauvempaa kestää kerjäläisenä kuljeskelemista.
Sanoppas nyt, mitä päällä teemme? Kaivammeko sen tuonne puutarhaan… Armelias Jumala, piiloudu, Harry… pian makuuhuoneeseen sängyn alle!… Kuulen askeleita, Nicodem Lunjevica tulee.
Kaunis Ninette avasi nyt sivuoven, Harry Raven tempasi matkalaukkunsa ja pakeni sen kanssa makuuhuoneeseen, jonka melkein kokonaan täytti kahden hengen maattava sänky, yläpuolella silkkinen verho. Tämän sängyn alle ryömi hän ja veti matkalaukun perässänsä.
Sen hän teki viime silmänräpäyksessä, sillä Nicodem Lunjevica jo astui sisään. Kädessään hänellä oli ruskea, teräskiskoilla varustettu lipas, jonka sisarensa oli hänelle puoli tuntia sitten jättänyt.
Nicodem oli puettu siviilipukuun, laaja matkavaippa peitti hänen vartalonsa, ja päässä oli hänellä pieni matkalakki.
— Heti tänne suudelma, Ninette kulta, sanoi Nicodem; — minulla ei ole pitkää aikaa menettää. Mutta minä en voinut lähteä sinun luotasi ennenkuin saan vielä kerran sulkea sinut syliini, sinä herttainen hurmaava pikku vaimoni. Elä nyt sure liian paljon kun olen poissa, — kuuletko, ja ole minulle uskollinen? — Katso suoraan silmiini — oi, kun katsot minua tuollaisilla silmillä, niin vapisen ajatellessani, että minun täytyy olla poissa luotasi kolme, neljä päivää. Sillä, kun mies katsoo noihin silmiin, niin —
— Ei kukaan mies katso näihin silmiin, huudahti Ninette puoleksi suuttuneella, puoleksi leikillisellä äänellä. — Minä olen suljettuna näihin huoneisiin, en astu jalkaanikaan kadulle, minä ajattelen vaan rakasta Nicodemiani, minä leskiparka.
Hän hyväili häntä käsillään, silmillään, povellaan, koko hoikalla, mutta täyteläisellä vartalollaan, eikä Nicodem väsynyt painamasta huuliaan ranskattaren pienelle punaiselle suulle.
Sitte veti hän äkkiä lompakkonsa ja ojensi hänelle setelin.
- Valitettavasti en voi antaa sinulle enempää, sanoi hän — mutta kun tulen takaisin, niin — siihen voit luottaa — saat uida kullassa. Sitte saat kaikkea, mitä sydämesi halajaa.
- Minun sydämeni halajaa vaan sinua, vakuutti Ninette — mutta uskotko todellakin Nicodem, että saat paljon rahaa Wienistä?
- Minä en usko sitä, minä tiedän sen! huudahti Nicodem pöyhkeästi.
Sitä sanoessaan piti hän kättään ruskealla nahkalippaalla, jonka hän oli pannut samalle tuolille, jossa äsken oli ollut Ravenin huono kapsäkki hirvittävine sisältöineen, ja lausui hiljaisella, mutta terävällä ja helposti kuultavalla äänellä.
- Minkä arvoisen luulet oikeastaan tämän lippaan olevan? Ei, ei, elä koetakaan arvata, et voisi kumminkaan arvata sinnepäinkään. Serbian kuningaskruunu lukemattomine hohto- ja jalokivineen on tässä lippaassa, sisareni on antanut sen minulle, jotta Wienissä saan vaihtaa alkuperäiset kivet väärennettyihin. Niillä ansaitaan miljooneja, Draga ja minä jaamme ne, ja minun pikku Ninetteni saa myöskin osansa siitä. — Mikä sinulla on, Ninette? Sinähän vapiset, miksi hiivit niin pelokkaana minua lähelle? — Kuinka on laitasi, miksi itket? —
Ranskatar kietoi pehmoiset käsivartensa Nicodemin kaulan ympäri ja painoi nyyhkyttäen pikku päänsä hänen rintaansa vasten. Ei tarvinne sanoa, että tämä nyyhkytys oli vaan erinomaisesti mietityn tuuman tulos, sillä Ninette voi, milloin halutti, vuodattaa niin paljon kyyneliä kuin tahtoi ja teeskennellä vaikka kuinka suurta mielenliikutusta.
- Minä vapisen, niin, sinä olet oikeassa, minä vapisen, huudahti hän. Matkustatko Belgradista Wieniin kruunun kanssa, joka on useiden miljoonain arvoinen? — Oi, maailmassa on niin paljon ilkeitä ihmisiä, sinulta ryöstetään kruunu, sinut tapetaan.
- Mitä ajattelet? huudahti Nicodem Lunjevica. — Ei kukaan aavista, että tämä lipas sisältää Serbian kuningaskruunun ja sitte — ei ole niinkään helppoa voittaa, Nicodem Lunjevicaa tahi vetää häntä nenästä.
— On kait sinulla ainakin joku ase mukanasi, minä tarkoitan joku ase, jolla voit oikein puolustaa itseäsi?
Nicodem säpsähti: hän vei ehdottomasti kädet taskuunsa, mutta veti ne tyhjinä takaisin.
- Tuhat tulimmaista, olet ihan oikeassa, Ninette pieni! — puhkesi hän lausumaan. Olin kyllä varomaton, kun en edes varustanut revolveria itselleni, ei minulla ole edes tikariakaan.
- Vähän se sinua hyödyttäisi! sanoi Ninette huolissaan. — Ei, minä vaadin sinua, Nicodem, hanki nyt itsellesi revolveri, niin paljon aikaa on sinulla kyllä, että ehdit hyvissä ajoin asemalle, ennenkuin juna lähtee. — Oma rakkaani, — en voi elää ilman sinua, ja jos sinulle sattuisi joku onnettomuus matkalla, niin olisi se minun loppuni.
- No niin, sanoi Nicodem päättävällä äänellä, anna minulle sitte se pieni taskurevolveri, jonka äskettäin annoin sinulle; se on elfenluinen, kallisarvoinen kapine, niin pieni, että sen voi pistää melkein liivinsä taskuun, ja kuitenkin on se hyvin vaarallinen, sillä se on ladattu viidellä patruunalla, mokomakin pahanen.
- Oi Jumalani, huudahti Ninette, kuinka ikävää: enkö ole sitte kertonut sinulle, että minun täytyi lähettää revolveri takaisin asetehtaaseen, joka lähetti sen sinulle. Ajatteles, kun koeammunnassa puutarhassa meni lukko rikki.
- Niin, onpa se todellakin hyvin ikävää, sillä jos sinulla olisi ollut revolveri täällä, niin olisit säästänyt minulta vaivan hankkia, toinen. Niin, sitte ei minulla ole muuta tehtävää, kuin juosta alas palvelijain kerrokseen ja asestaa itseni palvelijain revolvereilla no, neljännestunti on minulla vielä aikaa, lisäsi hän, heittäen silmäyksen kelloonsa — siinä ajassa olen jo takaisin, pikku Ninette, lisäsi hän vakavalla äänellä, joka oli muutoin hyvin harvinaista hänessä, — minä jätän lippaan tänne, vartioi sitä hyvin, rakas pikku tyttöni, elä päästä sitä näkyvistäsi, sillä sinä tiedät, mistä on kysymys ja mitä se sisältää.
- Minun luonani on Serbian kruunu hyvässä tallessa, sanoi ranskatar — mene sinä vaan ja tule takaisin niin pian kuin mahdollista revolverinesi! Oi, olisin toivonut, että sisaresi olisi uskonut tämän vaikean tehtävän jollekin toiselle ja että sinä Nicodem olisit saanut olla luonani nyt — juuri nyt — minä suren itseni kuoliaaksi ikävästä.
Nicodem painoi hänet kiireesti rintaansa vasten, sitte riensi hän ulos revolvoria hakemaan. Jo minuutin kuluttua kuului ääni hänen askeleistaan häviävän puutarhaan, ja Ninette, joka oli hiipinyt ikkunaan ja piiloutuneena uutimen taa, katsoi hänen jälkeensä, tuli pian vakuutetuksi, että hän oli todellakin tullut kadulle ja kulki sitä pitkin.
Seuraavassa silmänräpäyksessä astui Ninette kiireesti pois ikkunasta.
- Harry — Harry, pian tänne matkalaukkuinesi.
Nuolennopeudella kimposi englantilainen pois sängyn alta.
- Sinä olet viekas nainen. Ninette! sanoi hän. Me kaksi sovimme yhteen kuin kaksi omenaa, jotka ovat kasvaneet samalla oksalla. Katso minua, Ninette, sama ajatus, joka minun aivoni täyttää, on juuri kulkenut läpi, sinun kauniin pääsi. Kruunu…
— On kuuluva meille, sanoi Ninette hampaittensa takaa — sinulle ja minulle ja sitte Harry, tulemme me onnellisiksi! Tämän kruunun saat sinä Parisissa, Lontoossa, New-Yorkissa tai jossain muussa maailman kaupungissa muuttaa rahaksi, kun ensin olet ottanut pois kivet ja sulattanut kullan — me tulemme miljoonien omistajiksi, Harry, ja — hyvästi Nicodem Lunjevica, potku hänelle tällä pienellä jalalla, mutta sinä saat jalan, säären, ruumiin — kaikki kaikki, koko Ninetten.
Ranskatar vapisi tämän kovan intohimon purkauksessa, ja rajusti heittäytyi hän vaalean, tanakan miehen rintaa vasten. Tämä tarttui hänen vyötäisiinsä molemmin käsin, nosti Ninetten korkealle lattiasta, niin että hän puolen minuutin ajan liiteli vapaana ilmassa, pyörähti sitte kantapäällään hänen kanssansa, laski hänet alas syliinsä ja suuteli häntä kantaen häntä käsivarsillaan kuin lasta ja painoi hänet rintaansa vasten.
- Päästä minut — päästä minut, Harry, sinähän tukehdutat minut suuteloillasi eikä meillä nyt ole aikaa helliin hyväilyihin, sitte, sitte kun Serbian kruunu on tehnyt meidät onnellisiksi. Nyt täytyy meidän tarttua työhön, muutamien minuuttien kuluttua on tuo turhamainen lavertelija taas täällä.
Kuumeentapaisella kiireellä avasivat he ruskean nahkalippaan, jossa kruunu oli.
- Voitko avata sen, kysyi Ninette rajusti sykkivin sydämin.
- Pikku hupakko, löytyykö lukkoa, jota ei Harry Raven olisi avannut, silloin kun on tahtonut? Ha, ha, englantilainen rikospoliisi tietää parhaiten, että Raven valmistaa hienoimmat tiirikat, joita löytyy, ja tässä on minulla kokonainen kokoelma sellaisia. — Ei se, — eikä se — tuhat tulimmaista, sepä on konstikas lukko, mutta sen täytyy ahtaa perään — ahah, tuossa on avain, jolla on n.s. turkkilaisparta — se sopii, se ottaa kiinni, se avaa lukon — ah, sulje silmäsi, Ninette, sulje silmäsi, sanon sinulle, sillä sinä tulisit sokeaksi, jos näkisit kaiken tämän ihanuuden! Niin, siinä oli pahantekijäin silmäin edessä ikivanha Serbian kruunu, ikivanha, pyhä otsakoriste, joka antoi kuninkaallisen loiston jo Stefan Duschanin päälle, hänen, joka oli suurin kaikista Serbian hallitsijoista. [Stefan Duschan hallitsi 1336-1355. Vuonna 1346 otti hän keisarin arvonimen ja kruunautti itsensä.]
Julkeasti, ahnaasti tarttui Harry Raven kruunuun, nosti sen ylös punaiselta samettityynyltä ja pani sen nauraen päähänsä.
Taskuvarkaiden kuninkaallakin täytyy olla kruunu sanoi hän. — Ha, ha, varkaita olemme me — kaikki, enkä minä taida olla pahin kruunatuista varkaista.
- Minä pyydän, sanoi äkkiä Ninette, joka ihmetellen oli katsonut häneen, äänessä jonkunmoinen levottomuus — lopettakaamme tämä — minä kätken kruunun — sänkyyni.
- Sänkyysi? Ei, armaani. Mutta täällä minun matkalaukussani on se hyvässä tallessa, ja sen hirmuinen sisältö, joka minutkin panee vapisemaan ja josta mielelläni tahtoisin luopua — haa, mikä oiva ajatus — Nicodem Lunjevica, se tomppeli, saa kantaa verisen ihmisenpään Wieniin, katsokoon hän siellä, kuinka pääsee siitä erilleen.
Noin sekunnin kuluessa oli Harry Raven avannut kuluneen matkalaukkunsa, hän tarttui tuon poikkileikatun pään paksuun harmaaseen tukkaan ja veti sen ylös, niin että se silmänräpäyksen ajan viivähti kruunu lippaan kohdalla.
Musta veripisara pusertui eräästä suonesta ja tipahti punaiselle samettityynylle.
- Pane lipas kiinni, Harry, ähkyi Ninette, joka oli peittänyt kasvonsa käsillään. — Oi, nuo silmät — sinun onnettoman uhrisi silmät, kuinka lasimaiset ja kuinka nuhdellen ne tuijottavat minua! Ja hänen huulensa — eikö näytä siltä; kuin syvä suru puhuisi näiltä sinertävän vaaleilta huulilta! Pane se lippaaseen ja sulje se taas, joll'et tahdo, että minä menen tainnoksiin.
Nuolennopeudella laski Harry ihmispään samettityynylle, löi kannen kiinni ja ymmärsi nyt taidokkaalla avaimellaan panna lippaan niin hyvin lukkoon, ettei terävinkään silmä huomannut, että se minuutti sitte oli ollut auki.
Mutta kruunun kätki hän kuluneeseen matkalaukkuunsa. Ja tuskin oli se tehty, ennenkuin Nicodem Lunjevican askeleet kuuluivat puutarhassa.
Harry Raven palasi matkalaukkuineen piiloon sängyn alle.
Kuningattaren veli astui sisään kovalla kiireellä ja sanoi ottaen revolverin takkinsa taskusta.
- Nyt, oma Ninetteni, voit olla aivan tyyni, sillä nyt ei voi kukaan tehdä pahaa sinun Nicodemillesi. Tällä revolverilla voin varjella itseäni kuutta miestä vastaan, jos vaaditaan. Ja nyt, yksi suudelma vielä, ja sitte — hyvästi, me tapaamme kolmen päivän perästä.
Hän otti lippaan käteensä takkinsa alle ja riensi ovelle. Mutta hän jäi seisomaan kynnykselle ja huudahti:
- Hyvänen aika, olinpa melkein unohtaa jotakin, joka on aina välttämätöntä matkalla. Rakkaani, en löytänyt tohveleita kotoani; mutta yhdet ovat täällä sinun sänkysi alla; minä menen ottamaan ne sieltä, jotta saisin jotain mukavuutta vaunussa.
Ja asettaen lippaan tuolille riensi Nicodem ovelle, joka vei sänkykamariin.
Ninette oli pyörtymäisillään; vaikkakin hän oli rohkea ja kylmäverinen, niin ajatus, että Lunjevica kumartuisi alas ottamaan tohveleita sängyn alta, teki hänet melkein mielettömäksi. Hän värisi sen rakkaan miehen puolesta, joka oli sängyn alla, ja vapisi ajatellessaan, että pitäisi menettää ne sädehtivät jalokivet, jotka koristivat kuningaskruunua.
Nicodem oli jo sänkykamarissa ja oli laskeutunut polvilleen katsoakseen sängyn alle, missä tohvelit olivat, mutta silloin repäisi Ninette hänet ylös ja painoi tuskasta sykkivää sydäntänsä vastaan.
- Ei, lupaa minulle Nicodem, lupaa minulle, sanoi hän raukeasti, ettet pane maata tänä yönä! Oi, niin pian kuin olet nukkunut, voidaan tulla ryöstämään kruunu sinulta ja tappaa sinut, sitä minun sydämeni aavistaa. Ja siksi — minä tahdon nyt kerran olla oikein julma sinulle — siksi et saa ottaa tohveleita mukaasi, Nicodem. Rakas, rakas Nicodem, tottele nyt tämä ainoa kerta pikku Ninetteäsi, joka niin sydämellisesti sinua rakastaa ja tahtoo varjella sinua kaikesta pahasta!
Nicodem Lunjevica oli ihastuksissaan ranskattaren hellästä rakkaudesta.
- Oikeastaan vaadit sinä minulta hyvin paljon, sanoi hän. Mutta ehkä olet oikeassa, ehkä se on parempi, etten anna johtaa itseäni kiusaukseen, enkä sulje ollenkaan silmiäni tänä yönä. — Hyvästi siis viimeisen kerran, oma Ninetteni, ja ole uskollinen!
- Uskollinen kuolemaan asti! huudahti Ninette painolla kuten hyvä näyttelijä ainakin. — Tervetuloa takasin ja Jumala suojelkoon sinua, rakas Nicodem!
Tuskin oli ovi sulkeutunut nuoren upseerin jälkeen, ennenkuin hän vaipui sängylleen istumaan ja huusi painaen kädet rintaansa vasten:
- Harry — Harry, tule tänne syleiltäväkseni! Oi se olisi ollut hirmuista, jos hän olisi keksinyt sinut!
- Se oli onni meille, että hän luopui tohveleistaan, sanoi vaivalla englantilainen, joka oli pakkautunut pois epämukavasta asemastaan ja jonka oikea käsi piti tiukasti kiinni tikarin kahvasta. Näetkös, Ninette, tämä oli minulla jo valmiina häntä vastaanottamaan ja jos hän olisi pistänyt päänsä sängyn alle, olisin minä samalla hetkellä leikannut hänen kaulavaltimonsa tällä veitsellä. Sillä ihmisellä on enemmän onnea kuin ymmärrystä.
Mutta nyt emme enää ajattele Nicodem Lunjevicaa! jatkoi englantilainen aivan toisella äänellä. — Nyt olemme me yksin ja meillä on kolme kokonaista päivää saadaksemme oikein nauttia toistemme seurasta. Sitte katoan minä Belgradista ja vaihdan meidän kruunumme puhtaaseen rahaan. — Oh, kuinka saappaani puristavat; Ninette kulta, joudu pian ja anna minulle sen kunnon Nicodemin tohvelit! Tuolla näkyy riippuvan hänen silkkinen yötakkinsa. Nyt laitan vähän mukavaa itselleni, toivon, että hänellä on hienoja sikarejakin jossain.
Sikareja, viiniä, ruokaa — mitä vaan tahdot! huudahti Ninette. Ja hän palveli julmaa rakastajaansa sellaisella hellyydellä, että se olisi ollut kunniaksi parhaalle vaimolle, kietoi hänen ympärilleen silkkisen yönutun, laskeutui polvilleen hänen eteensä, pannakseen hänen jalkaansa pehmeät tohvelit ja kantoi hänelle ruokaa ja juomaa. Ja toisiaan hyväillessään nauroivat he sille tyhmeliinille, Nicodem Lunjevicalle, joka kruunun asemasta vartioi matkallaan ihmispäätä.
Kuninkaan salapoliisi.
Kun Nicodem Lunjevica saapui asemalle ja hyppäsi pois rattailta, jotka olivat hänen sinne tuoneet, oli hänellä töin tuskin aikaa ostaa pilettiä ja juosta asemasillalle, sillä juna oli juuri lähdössä.
Konduktööri juoksi kiireesti avaamaan ensi luokan vaunua, ainoata, joka oli junassa, ja Nicodem Lunjevica riensi siihen kallisarvoinen lipas kädessään.
Hän oli oikeastaan ajatellut hankkia yksinäisen vaunun, sillä hän pelkäsi jokaista matkakumppania ja tahtoi olla yksin aarteinensa.
Mutta nyt ei ollut enää valitsemisaikaa.
Tuskin oli hän vaipunut istumaan punaisella sametilla päällystetyille tyynyille ja asettanut lippaan vierelleen, kun veturi lähti liikkeelle.
Kaikki oli tapahtunut niin pian, ettei NicodemilLa ollut ollenkaan aikaa katsella ympärilleen vaunussa.
Kun hän nyt teki sen, huomasi hän katossa olevan kaasulampun valossa, ettei ollut yksin, että vaunussa oli toinenkin herra.
Se oli komeasti puettu, mustapartainen mies, jolla oli ylhäiset kasvot; tämä oli painautunut vaunun toiseen nurkkaan ja näytti nukkuvan, ainakin piti hän silmänsä kiinni.
Matkakumppanin persoona huvitti tietysti Lunjevicaa suuresti ja kaikessa hiljaisuudessa koetti hän saada selville, oliko tuon miehen puolelta mitään peljättävää.
Hänen matkakumppaninsa näytti tosin hyvin uljaalta, näyttipä omaavan Herkuleen ruumiinrakennuksen, mutta Nicodem Lunjevica kuului siihen joukkoon, jotka luulevat, että ryövärin ja murhaajan täytyy välttämättömästi olla villiytyneen näköisen, huolettomasti puetun, sanalla sanoen osottaa ulkomuodossaankin olevansa vaarallinen henkilö.
Mutta mustapartainen herra hänen vaunussaan ei suinkaan tehnyt sellaista vaikutusta, hänen hieno pukunsakin vaikutti jo niin rauhoittavasti Nicodemiin, että hän helpotuksesta huokaisten sanoi itsekseen:
— No, Jumalan kiitos, tuo herra näyttää kuuluvan meidän piireihimme, hänen päältänsäkin jo näkyy, että hän on ylhäinen mies.
Rehellinen Lunjevica katsoi näet itsekin kuuluvansa niiden kymmenentuhannen joukkoon.
Hän ei enää muistanut, että hänen juoppo äitinsä oli antanut usein hänen mennä sänkyyn tyhjällä vatsalla ja että hänet kerran, kansakoulua käydessään, oli opettaja lähettänyt kotiin ja kieltänyt tulemasta kouluun, ennenkuin vaatteet olivat puhtaat ja paikatut.
Nicodem Lunjevica työnsi ruskean lippaan kallisarvoisine sisältöineen samettisohvan nurkkaan.
Hän istuutui sen viereen, niin että ruumiillaan suojasi lipasta, pani kätensä sen päälle ja nojasi päänsä kättä vastaan.
No, nyt ei voi kukaan varastaa aarrettani, kuiskasi hän itsekseen.
Juna mennä pauhasi lakeuksien läpi, jotka tällä puolella olivat Belgradin rajalla, lensi läpi ketojen ja metsien, kulki kolisten rautasiltojen yli ja alamäkeä eräässä ihmeen kauniissa laaksossa alempana, yhä suuremmalla ja suuremmalla nopeudella.
Nicodem yhä vaan tarkasteli naapuriaan ja ihmetteli, mitä kansallisuutta hän mahtoi olla.
Hän päätti vihdoin puhutella häntä voidakseen hänen kielestään päättää hänen kansallisuutensa.
- Anteeksi, herra, sanoi hän hänelle, ottaen sikarikotelonsa — pahaksi onneksi unohdin tulitikut kotiin, tahtoisitteko olla niin hyvä ja antaa minulle tulitikun?
Mustapartainen avasi hitaasti silmänsä ja katsoi Nicodemiin.
- Hyvin mielelläni, herra, vastasi hän. — Olkaa niin hyvä!
Näillä sanoilla ojensi hän Nicodemille hopeaisen tulitikkulaatikon ja sytyttäessään sikaria sanoi hän itsekseen:
- Hän puhuu erittäin hyvin serbiaa, hän näyttää olevan täältä syntyisin.
Ehkä on hän joku tilanomistaja.
Muuten näyttää minusta, kuin olisin joskus ennenkin nähnyt nuo kasvot, nuo terävät, tarmokkaat piirteet, mutta en voi muistaa milloin.
- Ehkä tekin haluatte sikarin? kysyi hän vieraalta, tarjoten kohteliaasti sikarikoteloansa.
Kohteliaasti kiittäen otti mustapartainen siitä sikarin ja sytytti sen.
Pian oli vaunu täysi sinisiä, hyvälle tuoksuavia savupilviä, jotka virtasivat sikareista.
- Matkustatteko tekin Budapestiin? kysyi nyt Lunjevica vieraalta, koettaen siten päästä puheen alkuun.
- Oh en, vastasi tämä — minä en matkusta niin kauas, minä astun ulos jo seuraavalla asemalla.
- Kuinka, Nischissä jo?
Sitte ette ainakaan tee pitkää matkaa, arvattavasti on teillä asioita toimitettavana Nischissä?
- Oh ei, ei suinkaan.
- Sitte matkustatte kai huviksenne?
- En toki.
- Nähtävästi aiotte tavata sukulaisia Nischissä?
- Ei minulla ole sukulaisia Nischissä.
- Niin mutta — suonette anteeksi hämmästykseni, hyvä herra, — täytyyhän teidän matkallanne olla joku tarkotus.
- Niin, ja vielä hyvin tärkeä tarkotus, vastasi vieras, pudistaen tuhkaa sikaristaan. — On kysymys miljooneista.
- Miljooneista, vastasi Lunjevica nauraen — jotka te tahdotte ansaita?
Mustapartaisen herrankin huulilla väreili hymy, kun hän yhtä tyynennäköisenä kuin tähänkin asti, vastasi:
- Minulla itselläni ei ole mitään tekemistä näiden miljoonien kanssa, mutta minä tahdon saattaa ne varmaan paikkaan eräälle toiselle.
- Eräälle toiselle — ah, minä ymmärrän, nämä miljoonat ovat varmaan vaarassa, eikö niin, ja te olette nyt lähtenyt pelastamaan niitä ystävällenne.
- Aivan oikein, hyvä herra, nyt löitte te ihan naulan kohdalle. Minä tahdon pelastaa ystävälleni nämä miljoonat, jotka ovat vaarassa kadota.
- Tuhat tulimaista, sittenhän täytyy ystävänne olla upporikas mies, huudahti Nicodem.
- Kyllä, siihen voitte luottaa, vastasi vieras — hän on Serbian rikkain mies.
- Oh, pardon, herraseni! sanoi Lunjevica nauraen. — Rikkain miesSerbiassa on kai kuningas Aleksanteri.
- Silloin olemme samaa mieltä, Serbian rikkain mies on kuningasAleksanteri ja juuri hänelle pelastan minä nämä miljoonat!
Nicodem nosti hitaasti päätänsä ja tuijotti vieraaseen, joka näytti joka minuutti käyvän yhä selittämättömämmäksi.
Hän kysyi jo itseltään, oliko tämä ehkä joku mielipuoli.
- Minä en ymmärrä teitä, herrani, sanoi hän matalalla äänellä. — Oletteko ehkä kuningas Aleksanterilta saanut käskyn varjella näitä miljooneja, joiden sanotte olevan vaarassa?
- Niin, niin juuri. Tämän toimen olen saanut Serbian kuninkaalta Aleksanterilta, koska eräs henkilö hänen läheisyydessään, johon hänellä oli kaikista suurin luottamus, on hyvin julkeasti uskaltanut varastaa ne häneltä.
Mutta kun nyt kuningas ei voi nostaa melua tästä asiasta, ettei häpäisisi erästä hänen läheisyydessään olevaa henkilöä, niin on hän käskenyt minua kaikessa hiljaisuudessa korjaamaan asian ja siitä syystä olen minä samassa vaunussa kuin te Nicodem Lunjevica!
Tuskin oli mustapartainen vieras samalla tyyneydellä kuin tähänkin asti lausunut nämä sanat, kun Nicodem kavahti pystyyn kuin käärmeen pistämään.
Nuolennopeudella vei hän oikean kätensä takintaskuun, jossa hänen revolverinsa oli.
Mutta samalla hetkellä, jolloin hän aikoi vetää revolverin, välähti vieraan kädessä häntä vastaan revolveri, jonka tämä oli vielä nopeammin vetänyt esille.
Ja äänellä, joka kaikui horjumattoman uhkaavalta, huusi mustapartainen hänelle:
- Elkää tehkö mitään epäilyttäviä liikkeitä, Nicodem Lunjevica. Hänen majesteettinsa Serbian kuninkaan Aleksanterin nimessä vaadin minä teiltä takaisin varastetun kruunun! Teidän sisarenne on tunnustanut kaikki ja kuningas on siitä syystä antanut hänelle anteeksi. Mutta minulle, salapoliisillensa, jonka olosta kuninkaallisessa linnassa ei kukaan Belgradissa tiedä, ei edes kuningatar Dragakaan, minulle on hän antanut määräyksen vainota kuningaskruunun ryöstäjää ja ottaa häneltä saalis pois. Te näette, herra Lunjevica, että yritykseni on minullekin hyvin onnistunut!
Nicodemiin tekivät nämä sanat hirvittävän vaikutuksen.
Ähkyen vaipui hän takaisin samettityynyille ja tuijotti kokonaisen minuutin mustapartaiseen mieheen voimatta saada sanaakaan suustansa.
- Kuulkaa nyt, mitä minulla on teille sanottavaa, jatkoi mies tyynesti. — Hänen majesteettinsa kuningas on käskenyt minun ilmoittaa teille, että hän sisarenne tähden tahtoo antaa teille anteeksi sen mitä on tapahtunut, jos te itse, herättämättä minkäänlaista huomiota ja tekemättä vaikeuksia, jätätte kruunun minulle.
Te lähdette minun seurassani heti junasta Nischissä ja ilmoitatte itsenne heti ylipäällikölle siellä, hän antaa teille telegraafiteitse saamansa määräyksen, että teidän on oltava arestissa huoneissanne. Tämän kotiarestin voitte suorittaa ylipäällikön kodissa, hänestä se on suuri kunnia, kun saa pitää vieraanaan kuningattaren veljeä.
Siellä voitte olla siksi kunnes muita määräyksiä tulee Belgradista.
Koko jutusta ei siinä tapauksessa ole teille vaikeampia seurauksia. Kuningas voi korkeintaan puoleksi tai koko vuodeksi erottaa teidät hovista.
Mutta jos te teette pienintäkään vastarintaa minulle, niin on minun käsketty kohtelemaan teitä kuten halpamaista rikoksentekijää.
Nyt voitte valita, Nicodem Lunjevica, minä annan teille minuutin mietintöajan.
Nuori upseeri oli epätoivon partaalla, hirmuinen kohtalo uhkasi häntä, ainakin oli se häntä hipaissut.
Kuningas Aleksanteri tiesi siis kruunun varkaudesta, Draga oli itse tunnustanut ottaneensa sen.
Oi — ei pitäisi koskaan luottaa naiseen, ei vaikka se olisi oma sisar! He ovat kaikki heikkoja ja epäluotettavia, eivätkä sovi ollenkaan ajamaan suuria asioita.
Mutta kuinka oli kuningas Aleksanteri voinut saada niin pian tiedon varkaudesta? Sitä ei Nicodem voinut saada selville. Mutta siinä asiassahan oli tuhansia seikkoja ja mahdollisuuksia, joita hän ei tällä hetkellä voinut nähdä.
Mutta ei suinkaan hän voinut millään tavoin epäillä mustapartaisen sanojen totuutta. Sillä jo se seikka, että vieras tiesi kruunun varkaudesta, oli vakuutuksena Nicodemille, että joka sana hänen suustansa oli totta.
Hän ei siis enää miettinyt. Ehdotus, jonka kuninkaallinen lanko teki hänelle, oli täysin hyväksyttävä.
Nischissä ilmoittautuisi hän ylipäällikön luona kotiarestiin: eihän se kestäisi monta päivää, sillä varmaan se onnistuisi hänen sisarelleen pian taas tyynnyttää kuningas, eikä hänen karkoituksensa kestäisi sitte niin kauan.
Ja mitä se sitte itse asiassa merkitsi! sanoi Nicodem itsekseen, kiertäen taas häikäilemättömästi punaisia viiksiänsä. — Karkoitukseni ajaksi matkustan kai Pariisiin pikku Ninetteni kanssa ja huvittelen siellä oikein sydämeni pohjasta. Sillä aikaa joutuu koko juttu unohduksiin.
- Herrani, sanoi hän mustapartaiselle salapoliisille, minä olen päättänyt suostua lankoni ehdotukseen. Tässä lippaassa on kruunu, olkaa hyvä ja ottakaa se, tai ehkä te ensin tahdotte tulla vakuutetuksi sanojeni totuudesta — siinä tapauksessa olen valmis avaamaan lippaan.
- Oh ei, ei se sentään ole tarpeellista, vastasi mustapartainen — minä olen varma asiastani. Samalla hetkellä kun te astuitte vaunuun, tiesin minä, että Serbian kuningaskruunu oli tässä lippaassa. Minä otan sen siis huostaani hänen majesteettinsa kuninkaan nimessä ja pyydän vaan, että annatte minulle lippaan avaimenkin.
- Tässä se on, sanoi upseeri, ottaen liivintaskusta pienen taidokkaasti tehdyn avaimen. — Oi, hyvä herra, ette kai sentään pitäne minua tavallisena varkaana, mutta kun niitä löytyy monellaisia seikkoja ja asianhaaroja. — Minä vakuutan teille, että olen toiminut vaan sisareni, hänen majesteettinsa kuningattaren käskystä.
- Minä tiedän kaikki, vastasi vieras ivallisella hymyllä. — Minä tiedän enemmänkin, kuin luulette. Minä tiedän esimerkiksi sen, että teillä oli neuvottelu sisarenne kanssa turkkilaisessa kioskissa konakin puutarhassa; vielä tiedän senkin, että kruunun ryöstämistuuma läksi teistä, herra Lunjevica — mutta, nämähän ovat vaan sivuseikkoja. — Hänen majesteettinsa on kaikessa tapauksessa tyytyväinen minuun, kun minä varhain huomisaamuna lasken kruunun hänen jalkainsa juureen, ja minä vakuutan teille, että sitä vastaisuudessa paremmin vartioidaan.
Näin sanoen otti mustapartainen lippaan, asetti sen vierelleen sohvalle ja johti nyt keskustelun muihin asioihin ja sen teki hän niin tyynellä ja luonnollisella tavalla, kuin ei mitään merkillistä olisi heidän välillään tapahtunut.
Siitä syystä oli Nicodemin pakko jatkaa keskustelua tuon hirmuisen ihmisen kanssa, vaikka hän sisällisesti raivosi.
Varmaankin oli tämä vastenmielinen mustapartainen salapoliisi kuunnellut hänen ja Dragan keskustelua ja sitte tietysti ilmaissut kaikki kuninkaalle.
Mutta kuka oli sitte tämä mies, jota hän ei koskaan ollut nähnyt kuninkaallisessa hovissa?
Kuningas piti siis yksityistä salapoliisia, kenenkään, kuningattarenkaan siitä tietämättä.
Tuhat tulimaista, se Aleksanteri oli viekkaampi, kuin näytti.
Kahden tunnin kuluttua saapui juna Nischin asemalle.
- Sallikaa minun, herra Nicodem Lanjevica, sanoi mustapartainen teeskennellyn kohteliaasti, — sanoa teille hyvästi. Minä lähden junassa tunnin perästä Belgradiin viemään kruunun kuninkaalle.
Mitä teillä itsellänne on tehtävää, sen tiedätte. Minä varoitan teitä kuitenkin vielä kerran, vastustamasta kuninkaan käskyä, — se olisi teidän perikatonne!
- Minä menen ilmoittamaan itseni linnanpäällikölle, mutisi Nicodem. Sitte kumarsi hän pelottavalle miehelle, joka oli vetänyt niin paksun viivan hänen tuumiensa ja aikeittensa yli, ja astui sitte ensimäisenä ulos vaunusta.
Mustapartaisella ei näyttänyt olevan erityisen kiirettä. Hyvin tyynesti astui hän hitain askelin alas vaunusta ja meni, kallisarvoinen lipas kädessään ensi luokan odotussaliin, jossa hän tilasi itselleen hyvän aterian sekä kupin teetä, jonka hän nautti hyvällä ruokahalulla.
Ja samalla kun Nicodem, sielussaan raivoten, happamen näköisenä meni hakemaan linnanpäällikön asuntoa, söi mustapartainen varhaisena aamuhetkenä oivallisen aamiaisen ja oli juuri lopettanut syöntinsä, kun aika oli hänen lähteä junaan, joka vei hänet Belgradiin.
Ollessaan yksin komeasti sisustetussa ensiluokan vaunussa, sai hän kovan naurunpuuskauksen ja sanoi sitte itsekseen.
- Sehän onnistui sinulle mainiosti, Demeter Banjaluki, ha ha ha — sinä olet kohonnut jo kuningas Aleksanterin yksityiseksi salapoliisiksi. Mutta pääasia on, että minun onnistui toteuttaa tuumani ilman verenvuodatusta, vaikka kyllä tuo Lunjevica lurjus olisi ansainnut jonkun muistonaarmun!
Mutta minä luulen kyllä, että se raivo, joka täyttää hänet ja joka käy kerrassaan hirmuiseksi, kun hän saa kuulla, että hän on petetty ja että hän erittäin kohteliaalla tavalla on jättänyt kruunun minulle, on oleva hänelle kylliksi suuri rangaistus.
En koskaan, jatkoi Demeter Banjaluki yksinpuheluaan, ole tehnyt ryöstöä, jossa olisi niin vähän kuin tässä, tarvinnut peljätä seurauksia.
Nicodem Lunjevica on kolme päivää Nischissä ja viipyy siellä ehkä edelleen kolme päivää, joll'ei hän saa kirjettä sisarelta tai kuninkaalta.
Silloin kyllästyy hän asiaan ja palaa Belgradiin, päästäkseen yhteyteen Dragan kanssa. Ha ha, missähän lienee Serbian kuningaskruunu? Hävinnyt, rikottu, sen jalokivet ryöstetyt, eikä kukaan voi sanoa, kuka on rikoksen tekijä.
Hän on kadonnut, kuninkaan yksityinen salapoliisi, hän on kuin maahan vajonnut, ja maa nieleekin hänet, sanan täydessä merkityksessä.
Sillä niin pian kuin minä tulen Belgradiin, riennän minä heti takasin luolaani, minä tahdon näyttää kuningaskruunua tovereilleni, ja sitte he taas luulevat, että Demeter Banjaluki on liitossa itse saatanan kanssa.
Ja nuori tyttökin, joka eilisillasta asti on ollut vieraanani, saa nähdä sädehtivän kuningaskruunun.
Suojelushenkeni, pyhän Demetriuksen nimessä, miksi täytyy minun aina ajatella tuota hurmaavaa olentoa sinisine, viattomine silmineen. Onkohan hän ehkä lumonnut minut?
Ei, ei Demeterin sydän ei voi enää rakastaa, sinne ei pääse mikään hellempi tunne naista kohtaan, se on kuollut, ainakin kaikille hellemmille tunteille, jota ihmiset sanovat rakkaudeksi.
Juna pysähtyi Belgradissa. Demeter Banjaluki otti lippaan käteensä ja astui ulos.
Asemalla seisoi Aza komeassa punaisessa puvussaan. Hän tervehti herraansa kunnioittaen ja otti heti lippaan häneltä. Jokaisen, joka näki heidät, täytyi uskoa, että tässä oli joku hieno herra tullut matkalta ja häntä oli palvelija vastaanottamassa.
Vaihtamatta sanaakaan Azan kanssa ja ylpeällä, itsetietoisella ryhdillä kulki mustain vuorten ryöväri ulos asemahuoneesta ja hävisi palvelijoineen ihmisjoukkoon kaduilla ja kujilla, jotka olivat asemahuoneen ympärillä.
- Oletko vienyt hevoset juutalaisen Mandelblütin luo kuten käskin? kysyi hän Azalta.
- Kyllä, kapteeni, vastasi Aza.
- Hyvä, tuo ne sitte tänne, minä odotan sinua tällä paikalla. Me emme vietä yötä Belgradissa, vaan palaamme heti maanalaiseen asuntoomme.
Neljännestunnin kuluttua, jolla aikaa Banjaluki seisoi odottaen samalla paikalla lipas kädessään, ilman että yövartijoita taikka santarmeja oli ohi kulkenut, tuli Aza ratsastaen hevosilla.
Nopeasti hyppäsi Banjaluki juoksijansa satulaan ja sitoi lippaan niin tiukasti kiinni, ettei hän millään tavoin olisi voinut pudottaa sitä. Sitte lähtivät ryövärien hevoset liikkeeseen.
Nopeassa ravissa ratsastettiin Bolgasin leiriä kohti, ryövärien vuorenrotkoon.
Oli ehtinyt tulla kirkas päivä, kun Banjaluki saapui varmaan piiloonsa.
Vanha ryöväri, jolle hän oli antanut määräyksen olla hänen sijaisensa, ilmoitti, että kaikki oli kunnossa.
- Ja se nuori tyttö? kysyi Banjaluki innokkaasti.
- On jo noussut ylös, vastasi ukko. — Hän on jo kysynyt sinua, herra, ja kuultuaan, ettet sinä ollut kotona, pyysi hän saada lähteä luolasta, minkä minä tietysti kielsin.
- Kuules ukko, huudahti nyt Banjaluki — kokoa kaikki toverimme luolaan, sillä minulla on jotain ilmoitettavaa teille, te saatte nähdä jotakin, jota ette ole koskaan ennen nähnyt.
Nämä sanat lausuttuaan, astui hän alas vuoren portaita ja seisoi pian suuressa vuorisalissa.
Samassa kun hän astui saliin, avautui erään sivuhuoneen ovi ja Genia von Sandorf astui ulos.