Tämä tuntui hänestä kummalliselta. Sillä asemalla, joka oli melkeinUnkarin pustalla, ei ollut tavallisesti juuri paljon matkustavaisia.Mutta tänään seisoi vaunuja ja hienoja ajoneuvoja aseman käytävänedessäkin ja koreita lakeijoja juoksi sinne tänne.
- No, nyt olemme täällä, sanoi vanhus. — Nyt lähdemme Belgradiin. Mutta mehän matkustamme yhdessä, kultaseni.
- Tietysti, olemmehan tulleet niin lähelle toisiamme, ettemme noin ilman muuta voi erota.
- Oh, saatpa uskoa, että minulla on kyllä rahaa pilettini hinnaksi.
- Kuka on antanut teille he rahat? kysyi Genia. Matka on kallis.
- Kukako on antanut rahat, vastasi vanhus, — oh, ne antoivat kaikki. Kun saivat kuulla puhuttavan minun jutustani, niin kokosivat he matkarahoja minulle, toinen pani guldenin, toinen pari kreuzeniä.
Genia meni nyt portista asemasillalle ja vanhus seurasi perässä. Nuori tyttö häpesi seuralaistaan. Hänestä oli kerrassaan tuskallista, että hänet nähtiin samassa seurassa naisen kanssa, joka ei voinut edes jaloillaan seistä. Mutta toiselta puolen ei hän voinut noin ilman mitään sanoa hänelle, ettei hän enää tahtonut olla hänen seurassaan.
Hän salli sen, että vanhus asettui hänen viereensä pilettiluukun eteen ja pyysi samalla kun hänkin pilettiä Belgradiin.
- Mutta sitte täytyy teidän kiirehtiä, jos tahdotte seurata mukana, sanoi lipun myyjä Genialle. — Juna seisoo jo oikeilla raiteilla ja lähtee tänään täsmälleen, sillä siinä on ylhäisiä matkustajia.
Kun Genia kuuli nämä sanat, huusi hän seuralaiselleen, että heidän piti kiirehtiä ja riensi itse asemasillalle.
Vanhus tuli rykien jälestä.
- Tuo kirottu hengenahdistus, valitti hän, — se tulee aina silloin, kun minun enin pitäisi hengittää. Hyvänen aika, odottakaahan, minä tulen heti perästä. — Ah, tuossa on juna. — Mutta peijakas, mitäs tämä on?
Ovi, joka vei asemahuoneesta sillalle, avattiin äkkiä. Sitte levitettiin leveä käytävämatto, joka ulottui komeasti laitettuun vaunuun. Myöskin portaat, jotka veivät vaunuun, olivat maton peittämät. Ja nyt astui upseerin takkiin puettu herra asemasillalle kulettaen kainalossaan hienosti puettua naista. Genia ei näistä sen enempää välittänyt, sillä hän ei tahtonut mistään hinnasta jäädä pois junasta, kun hänen siinä tapauksessa olisi pitänyt viettää yönsä pienellä yksinäisellä asemalla.
Siitä syystä hyppäsi hän kiireesti erääseen vaunuun ja vasta sitte, kun oli sisällä ja oli vetänyt oven kiinni perässään, meni hän takasin ikkunan luo katselemaan sitä omituista näytelmää, joka tapahtui asemasillalla.
- Draga, kuningatar Draga! huudahti Genia äkkiä. — Oi Jumala, hän itse ja kuningas Aleksanteri on mukana! Ne olivat siis tätä seuruetta, joista piletin myyjä puhui.
Nyt selvisi kaikki hänelle. Olihan hän kuullut, että Aleksanteri ja Draga olivat olleet luostarissa. Ja nyt tapasi hän heidät täällä, Draga ja Aleksanteri olivat lähdössä samalla junalla kuin hänkin.
Mutta mitäs tämä oli? Vanhus, jonka seurassa hän oli kulkenut asemalle, seisoi yhä sillalla kuten noiduttu eikä näyttäytynyt haluavan mennä pois kuninkaan ja kuningattaren tieltä. Eräs virkamies tuli ja pyysi häntä väistymään. Mutta akka lykkäsi virkamiehen pois luotaan. Samassa hyökkäsi hän kuningasta ja kuningatarta vastaan ja huusi käheällä äänellä, joka kuului yli koko asemasillan.
- Draga, Draga, tyttäreni, etkö enää tunnekaan minua?
Kuului huuto. Se oli päässyt kuningattaren huulilta. Genia näki Dragan kalman kalpeana horjuvan taapäin. Näytti siltä kuin tuo muutoin niin ylpeä nainen nyt olisi pyörtymäisillään.
Mutta kuningas, arkana kuten ainakin ja eläen alituisessa pelossa, että häntä vastaan tahdottiin tehdä murhayritys oli juossut syrjään.
Äidin murhaaja.
- Niin, etkö tunne minua, Draga, rakkaani? huusi juopunut vanhus. — Minähän olen pikku äitisi! Hi, hi, sinä luulit kai minun olevan jo kuolleen, luulit kai, että madot jo kestailivat ruumiini päällä. Mutta näetkös, tässä seison ilmielävänä edessäsi. No, syleile nyt minua, tyttäreni, ja paina minua rintaasi vasten!
- Laittakaa niin, että tuo mieletön nainen tulee pois täältä! käskiDraga. — Pois tieltä! Minä en tunne häntä.
Neljä lakeijaa juoksi esiin ja tahtoivat vetää juopuneen pois paikalta.
Sanotaan, että juopuneet voivat osoittaa tavatonta voimaa niin kauan kun juopumus kestää. Niin oli tämänkin vanhan naisen laita.
Hän löi nyrkillään erästä lakeijaa rintaan niin, että tämä horjui taapäin. Toisesta pääsi hän siten erilleen, että pudisti hänet pois, kuin olisi hän ollut kärpänen. Kolmatta sylki hän vasten silmiä, jotta tämä kauhistuneena pakeni ja neljäs ei enää uskaltanut tarttua raivoavaan naiseen.
- Ha, haa, te kullalla koristetut roistot! Kuinka uskallatte nostaa kättänne kuningattarenne äitiä vastaan? Kunnioitusta minulle, sillä minä olen kuningattaren äiti! Tässä on se, joka on synnyttänyt hänet maailmaan! Ahaa, tämä on kai sinun puolisosi, kuningas, luulen ma! Tule syliini, poikani, minä tahdon siunata sinua, minä olen äitisi!
- Mitä tuo nainen tahtoo? kysyi Aleksanteri hämillään. — Mistä hän puhuu?
- Tässä meidän edessämme on mielipuoli, vastasi Draga. — Tämä onneton vaimoparka on vietävä hullujen huoneeseen. Mutta laittakaa vaan niin, ettei hän enää ole tiellämme, sillä minä en katso häneen, hän on niin vastenmielinen.
Näin sanoen tahtoi Draga rientää hänen ohitsensa. Mutta samassa syleili eukko häntä ja puristi niin kovasti rintaansa vasten, ettei kuningatar voinut tehdä vastarintaa.
- Mitä sanot sinä, kiittämätön olento? sähisi vanhus. — Et tahdo enää tunnustaa minua äidiksesi, luulen ma? Minä sanon sinulle, kuinka usein olen istunut myöhään yöhön ja parsinut sinun sukkiasi? Vai kerronko miehellesi, että sinulla on ollut jo monta ennen häntä. —
- Hiljaa! kuiskasi Draga vanhukselle. — Sinä saat rahaa niin paljon kuin tahdot! Mutta päästä minut nyt irti! Minun täytyy kieltää sinut!
- Sinun täytyy kieltää minut! Mutta minä en ollenkaan tahdo, että sinä kiellät minut. Minä tahdon, että sinä kutsut minua äidiksesi! Tässä kaiken kansan edessä tulee sinun tunnustaa, että minä olen äitisi! Minä olen vanha äiti Lunjevica, sen tietää koko maailma. Oi, että minun piti tämä nähdä! Oma tyttäreni ei tahdo tuntea minua! Se kiittämätön olento, se katunainen! Ah, minä en voi enää pidättää kyyneleitäni, minun täytyy itkeä! Sillä minä tunnen olevani niin kovin onneton!
Hänen humaluutensa sai nyt toisen muodon. Viha muuttui sydäntäsärkeväksi hellyydeksi, jota usein näkee juopuneissa. Silloin itkevät he kaikista, valittavat kohtaloansa ja kerrassaan sulavat kyyneliin, kunnes vihdoin heikkous voittaa. Mutta heikkouden tilaan oli tässä vielä pitkältä. Tällä hetkellä oli rouva Lunjevican terveys mitä parhain. Hän tosin itki, mutta samalla kirosi ja haukkui, niin että kuningatar kauhistuneena pakeni pois. Hänen oli vihdoinkin onnistunut kiskoa itsensä irti äidistänsä. Lakeijat olivat taas tulleet ja pitivät vanhusta kiinni, joten kuningas ja kuningatar pääsivät vaunuun.
Siellä oli asemapäällikkö parhaassa virkapuvussaan odottamassa. Hän nosti kuningattaren vaunuun ja siinä kuiskasi Draga hänen korvaansa.
- Antakaa heti lähtömerkki! Minun täytyy päästä pois täältä! Ja tuon mielipuolen panette te kiinni ja jätätte viranomaisten huostaan, jotka kyllä pitävät huolta siitä, että hänet viedään hullujen huoneeseen.
Kuningas ja kuningatar istuivat vaunuissa, Draga melkein tajuttomana vaipuneena samettisohvalle.
- Oliko se todellakin mielipuoli, joka sinua puhutteli? kysyi kuningas.Kuinka voi tuo nainen sellaista ajatella, että hän on sinun äitisi?
- Elä kysy minulta! vastasi Draga kärsimättömästi ankaralla äänellä. — Enhän minä sille mitään voi, jos joku juopunut saa sen päähänpiston, että tahtoo näytellä äitini osaa. Minun äitini on kuollut. Minulla on hänen kuolintodistuksensakin.
- No, sitte ei enää puhuta siitä asiasta, arveli kuningas.
Samassa suljettiin vaunun ovi. Asemapäällikkö vetäytyi syvästi kumartaen takasin.
- Voi, jos nyt edes Nicodem olisi täällä! kuiskasi Draga itsekseen. —Mutta hän on äkkiä kadonnut — hän on yksin palannut Belgradiin.
- Niin, sen hän on tehnyt, rakkaani, vastasi kuningas — ja minä voin ilmoittaa sinulle, ettei Nicodem matkustanut yksin. Sanotaan, että pieni herttainen rouva on mennyt hänen kanssansa. Kuka tämä rouva on, sitä en minä saanut tietää. No, voimmehan suoda hänelle vähän iloa! Kun on kysymys kauniista naisesta, täytyy olla suvaitsevainen.
Asemapäällikkö oli antanut lähtömerkin. Kuului kolme kimakkaa vihellystä. Silloin juoksi äkkiä vielä eräs henkilö asemasillalle ja vaihtoi kiihtyneen näköisenä muutamia sanoja asemapäällikön kanssa. Se oli Stefan Naumovitsch, joka oli ollut vähällä jäädä pienelle asemalle. Hän, joka oli kuninkaan ajutantti, oli lähettänyt kuninkaallisten tavaroita Belgradiin. Kun ei hän nyt voinut tietää, että juna ainakin kymmenen minuuttia aikaisemmin kuin tavallisesti lähtisi asemalta, niin ei hän ollut pitänyt erityisen kiirettä. Nyt näki hän kuitenkin, että juna oli vähällä lähteä liikkeelle, kun hän vielä seisoi asemasillalla. Mutta hän teki nopean päätöksen ja juoksi ensimäiseen vaunuun, mihin pääsi, kiskaisi oven auki ja pujahti vaunuun.
Mutta juna ei vielä päässyt lähtemään, ennenkuin uusi häiriö tapahtui. Juopunut ei ollut ennen huomannut, että Draga koetti päästä häntä pakoon, ennenkuin hän aivan raivostuneena hyökkäsi junan luo ja hyppäsi portaalle sekä piti molemmin käsin kiinni messinkirivasta, joka pisti ulos vaunun oven reunasta.
- Draga, tyttäreni! huusi hän. — Avaa Draga, minä se olen äitisi!
Mutta juna oli jo lähtenyt liikkeeseen. Veturi oli päästänyt kolme kimeää vihellystä. Se puhisi ja sähisi, ja kun veturinkuljettaja antoi heti lähteä täydellä höyryllä, kuten on tapana, kun on kuninkaallisia matkustajia, niin riensi juna pois vimmattua vauhtia.
Draga oli kauhistuneena noussut ylös ja meni ikkunan luo. Hänen äitinsä veristävät, punaiset kasvot irvistivät häntä vastaan.
- Ah, tuossa on taas se hullu! huudahti kuningas. Jumala taivaassa, mihin menemme! Emmehän voi antaa hänen joutua turmioonkaan.
- Tyttöseni — sydänkäpyseni — puluseni! huusi akka. — Minä tahdon hyväillä ja suudella sinua, avaa minulle.
Olenhan minä äitisi. Olen kantanut sinua sydämeni alla. Muistatko, kuinka ensimäisen kerran menin sinun kanssasi kouluun? Silloin siunasin minä sinua. Siunaukseni onkin tuottanut hedelmiä. Sinä olet löytänyt kuninkaan, joka on tehnyt sinut puolisoksensa.
Kuningas tahtoi avata oven, mutta Draga esti häntä voimakkaalla liikkeellä.
- Takasin! huusi hän Aleksanterille. — Mitä meillä on tekemistä naisen kanssa tuolla ulkona? Hän on mielipuoli ja meille on aivan yhdentekevä, missä hän kuolee.
Aleksanteri jäykistyi ja katsoi Dragaan kysyvästi. Hän oli tämän naisen huulilta kuullut paljon, joka näytti hänestä selittämättömältä. Se, mitä hän nyt kuuli, värisytti häntä, ja ehkä hän nyt ensi kerran pelästyi elämänkumppaniansa, jonka oli valinnut.
Vanhus horjui edes takasin portaalla. Mutta hän piti itseään kiinni ihmeteltävällä voimalla. Hän lienee kuitenkin huomannut, että hänen vastustuskykynsä oli loppumaisillaan, sillä hän huusi kimeällä, sydäntäsärkevällä äänellä:
- Avaahan toki minulle! Tahdotko todellakin syöstä minut turmioon?Muserretaanko minut maahan? Leikkaavatko pyörät minut palasiksi?Avaahan toki! Minä en enää kestä!
Draga seisoi sisäpuolella ja katsoi säälimättä äitiänsä. Siinä julmassa sielussa ei ollut sääliä. Vaikka hän tiesi, että se todellakin oli hänen äitinsä, joka seisoi siellä ulkona ja pyysi häntä päästämään sisälle, niin toivoi hän juuri sitä, että vanhus joutuisi turmioon. Sehän oli paras keino hänelle päästä kerta kaikkiaan erilleen äidistä.
- Annatko sitte minun kuolla? huusi äiti Lunjevica kimeällä äänellä — Pitääkö minun joutua turmioon? Draga — Draginja — muista, että sinä aina olet ollut minun lempilapseni! Avaa nyt — auta minua — armahda minua! Minä en voi enää pysyä kiinni! Niin, tuolla kaukana näen muurin — minä muserran pääni siihen! Hm, kuinka kovasti tuuli painaa minun kupeeseeni! — Draga, avaa, avaa!
Mutta kuninkaallinen nainen seisoi siinä kuin marmoripatsas. Hän ei lausunut ainoaakaan lohdutuksen sanaa.
- Draga, huudahti Aleksanteri ja tuli vaimonsa luo. — Armahda toki eukkoa! Vaikka hän onkin hullu, vaikka onkin loukannut sinua sillä, että sanoo olevansa sinun äitisi, niin on hän kaikissa tapauksissa ihminen. —
Tämän sanottuaan koetti kuningas työntää Dragan sivulle, avatakseen vaunun oven. Mutta Draga ojensi käskevästi kätensä ja huusi:
- Takasin Aleksanteri — mitä meillä on tekemistä tämän mielettömän naisen kanssa?
- Draga, minä en ymmärrä sinua, huudahti Aleksanteri hämmästyneenä. En totisesti, ensi kertaa yhdessä olomme aikana olet sinä minusta käsittämätön. Kuka voisi olla niin julma?
- Julma! Etkö sinä sitte huomaa, että minä olen ainoastaan viisas? sanoi Draga nopeasti.
- Viisas? — Sitäkö sanot viisaudeksi, Draga, kun annetaan ihminen joutua turmioon, tämä nainen —
- On minun äitini! sähisi Draga yhteenpuristettujen hampaittensa välistä.
Aleksanteri horjui taapäin. Silmänräpäykseksi peitti hän kasvonsa käsillään, mutta mutisi sitte ikäänkuin itsekseen:
- Sinun äitisi!
- Niin, minun äitini, jota pidimme kuolleena, vastasi Draga. — Me luulimme, että hän oli hukkunut Tonavaan.
- Sinun äitisi, toisti kuningas vielä kerran, — tämä maankiertäjä, joka haisee viinalle jo pitkän matkan päästä, hän, äitisi?
- No niin, olenhan jo sanonut sinulle, että hän on on nainen, joka on synnyttänyt minut maailmaan. Mutta mitä se tekee? Velvoittaako se minut johonkin? Olihan sinullakin isä, ja sinä annoit kuitenkin suostumuksesi siihen, että —
- Vaikene, Jumalan tähden, vaikene! keskeytti hänet kuningas käheällä äänellä ja hänen jäykkä katseensa kulki joka suunnalle vaunussa, kuin olisi hän pelännyt, että jossain oli joku kuuntelija kätkössä. — Elä muistuta minulle sitä asiata! Minun isäni — niin, silloin oli politiikka kysymyksessä, minun täytyi toimia siten, jos tahdoin olla Serbian kuninkaana, mutta tämä nainen —
- Voi tulla vaarallisemmaksi meille, kuin mitä kuningas Milan oli, keskeytti Draga matalalla, mutta hyvin terävällä äänellä. — Sinä olet hetkellinen, Aleksanteri, siitä syystä täytyy minun avata sinun silmäsi ja ajatella sinun edestäsi. Tahdotko siis, että tämä juoppo, tämä rääsyihin kääritty, rappiolle joutunut maankiertäjä tulee kanssamme Belgradiin? Tahdotko nähdä hänet suurella torilla tai konakin edustalla? — Ha, haa, silloin asettuu hän sinne ja huutaa kovalla äänellä:
Minä olen kuningatar Dragan äiti, minä olen kuninkaan anoppi, minä olen —
- Avatkaa, avatkaa! kuului sähisevä ääni ulkoa.
— Murhaajat, tahdotteko siis, että minun pitää kuolla? Haa, minä tulen sisään — vaikka minä —
Samassa särettiin ikkunan ruutu ja Draga hypähti taapäin, ettei lasin sirpaleet löisi häntä vasten kasvoja. Sillä epätoivoissaan oli vanhus irroittanut toisen kätensä messinkikahvasta ja lyönyt sisään ikkunan ruudun.
- Suuri Jumala, huudahti kuningas, mitä tästä tulee, jos me nyt tulemme jollekin asemalle? Silloin nähdään hänet ja moititaan meitä, että me olemme tahallamme tahtoneet hänen kuolemaansa.
- Vielä on pitkä matka asemalle, vastasi Draga kylmäverisesti. — Minä ajattelen, että meidän täytyy nyt toimia päättävästi. Mene edemmäs, Aleksanteri ja anna minun tehdä, kuten tahdon! Istu tuolla nurkassa, sulje silmäsi, eläkä välitä siitä, mitä tulee tapahtumaan.
- Mitä sinä aiot sitte tehdä? kysyi Aleksanteri huulet valkeina. —Draga sinä aiot —
- Tehdä samaa, mitä sinä olet tehnyt Milanille. Niin, eikö se ole aivan samaa, jos minä annan tämän naisen lopettaa päivänsä junan pyörien alla, tai jos minä annan hänelle myrkkyä, aivan samallaista myrkkyä, joka vei Milanin hengen?
- Vaikene! käski kuningas. — Miksi manaat sinä aina esille elämäni hirmuisimman aaveen? Aiotko hankkia uuden painajaisen minun kaulaani? Tuleeko tämäkin nainen seisomaan uhkaavana edessäni unettomina öinäni?
- Takasin, kuuletko! huusi Draga. — Tämä on viimeinen minuutti! Sen täytyy tapahtua — muista se!
Kimakka vihellys kuului nyt veturista.
- Se on merkkinä, että asema on aivan lähellä. Minä en tahdo, että kansa täällä Serbiassa saa halveksien katsoa minuun ja se tulee halveksimaan minua, jos se oppii tuntemaan tämän naisen. Minä en tahdo, että tämä nainen vetää minut tomuun, josta olen noussut ylös. Minä en tahdo, että mitään varjoa lankeaa minun suuruudelleni ja komeudelleni ja että Eurooppa uudelleen saa syytä pilkata minua ja osoittaa minua sormellaan alhaisen säätyni tähden. Jos rakastat minua, Aleksanteri, niin käänny poispäin, eläkä välitä minusta!
Jos rakastat minua!
Se oli se taikasana, jolla hän aina voitti heikkohermoisen, intohimojensa kahleisiin vangitun kuninkaan.
Aleksanteri horjui taapäin. Ähkyen vaipui hän samettityynylle ja löi kädet kasvoillensa.
- Tee kuten tahdot, sanoi kuningas huoaten — minä — minä en sinusta välitä. Mutta tee se pian — pian, jottei sitä kukaan ehdi huomata. Oi, minä vapisen ajatellessani, että joku voisi todistaa, että me olemme aikaansaaneet tämän murhan.
Päättävällä liikkeellä avasi Draga nyt vihdoinkin oven.
Ilohuuto kuului ulkoa. Sillä onneton äiti ei voinut muuta kuin uskoa, että tyttären sydän oli vihdoinkin heltynyt, että hänen pelastuksensa hetki oli tullut ja että Draga ojentaisi kätensä hänelle vetääkseen hänet vaunuun.
- Se kuninkaallinen nainen, jolle olet antanut elämän ja jota kerran olet kantanut sydämesi alla, se nainen ei tunne sääliä. Voimakkaampi kuin mitkään muut tunteet, jotka muuten asuvat ihmisrinnassa, on hänessä kunniahimo, polttava, kuluttava kunniahimo, jota hänen on kiittäminen siitä, että hänen päässänsä on kruunu.
- Tule, tule, kuiskasi Draga. — Tule tänne sisälle!
- Minä tulen, vastasi eukko — mutta minä pelkään putoavani. Tue sinä minua, tyttäreni! Oi, se olisi hirmuista, jos minä nyt, viime hetkellä horjahtaisin ja kaatuisin.
- Oh, et, ethän toki — elä pelkää, mamma, minä pidän kyllä sinusta kiinni, sanoi tuo viekas, teeskentelevä nainen. — Mutta minä en voi kumartua niin alas. Ojenna minulle kätesi, niin tartun siihen samassa kun sinä hellität kätesi ovenrivasta.
- Teetkö sen todellakin? kysyi vanhus. — Oh, minä vapisen niin hirmuisesti! Kas niin, tartu kovasti käteeni, pidä kovemmin — kiitos vaan! Nyt, nyt päästän toisen irti. — Jos ei juna vaan menisi niin kovaa vauhtia, minä menetän vähällä järkeni. Mutta tiedänhän minä, että pidät minusta kiinni, Draga — teethän sen?
- Niin, minä pidän sinusta kiinni, mamma. Kiiruhda vaan, elä enää epäile!
- No sitte Jumalan nimeen. — Ah, sinä kirottu, sinähän päästät minut irti —
Myrskytuuli, joka syntyi pauhaavan junan kovasta vauhdista, toi nämä sanat Dragan korvaan.
Samassa kun eukko irroitti kätensä kaidepuusta, vetäsi Dragakin kätensä pois, jolla oli pitänyt kiinni äidin toisesta ranteesta. Vanha nainen kaatui takaperin portaalta alas ja samassa joutui hänen jalkansa erääseen pyörään, tämä veti hänet junan alle ja kohisten ja puhkuen kulki pitkä juna onnettoman naisen yli. Mutta Draga veti oven kiinni ja vaipui sitte väsyneenä samettityynylle.
- Nyt se on tehty, huokasi hän, mutta se ei ollut säälin huokaus, joka tunkeutui hänen rinnastaan, vaan pikemmin helpotuksen huokaus, kuin olisi hän nyt, suorittanut suuren työn. — Niin, Aleksanteri, nyt olemme aivan samallaiset. Hän istuutui heikkohermoisen kuninkaan viereen, kietoi kätensä hänen ympärilleen ja veti hänet lähemmä itseään.
Niin, nyt olemme toistemme arvoiset, sinä olet murhannut isäsi ja minä äitini.
- Ah, ähkyi kuningas — minua vilustaa, lämmitä minua, Draga!
- Kyllä, kyllä, huudahti hän — minä suutelen sinua, minä teen kaikki, mitä tahdot, mutta sitte vasta, kun olemme päässeet aseman ohi. — Kuuletko, nyt viheltää veturi! Olipa todellakin paras aika toimia niin päättävästi.
- Onko hän kuollut? kysyi Aleksanteri.
- Kuollut — tietysti on hän kuollut, sillä juna on mennyt hänen ylitsensä, sen on täytynyt mennä yli, ja sinä tiedät, että pikajunan teräspyörät ovat parempia teloittajia kuin ne, jotka olet palkannut telottajain toimiin Belgradissa. Se olisi muuten oivallinen tapa tappaa pahantekijöitä, kun ne pantaisiin sidottuina raiteille ja annettaisiin pikajunan kulkea yli. Silloin ei tarvittaisi ketään toimittamaan tuota veristä työtä ja sitte olisi se ihan varma kuolema. Näetkös Aleksanteri, kuinka suosiollinen kohtalo on meille. Eikö ollut erinomaista, että mummo ei tavannut meitä Belgradissa, vaan Kruschedolissa? Ei kukaan saa nyt tietää, mitä juopuneesta naisesta on tullut. Kruschedolista läksi hän elävänä ja kun hän hyppäsi portaalle — mikä on silloin luonnollisempaa, kuin että hän on aivan itsestään syössyt sieltä alas, että tuuli on hänet riuhtaissut alas ja heittänyt pyöräin alle. Kukahan uskaltaisi siitä epäilläkään kuningatarta?
- Ei kukaan, ei kukaan! vastasi kuningas huoaten. — Mutta minua vilustaa niin hirmuisesti, ja nyt tulee vielä uusi aave seisomaan silmieni edessä niin kauan kun elän! Unettomina öinäni näen minä edessäni sekä Milanin, että tuon akan. — Ah, Draga, lämmitä minua!
Draga puristi hänen päänsä rintaansa vasten ja piti häntä kiinni molemmin käsin.
Juna hiljensi kulkuaan ja asema tuli näkyviin. — Mutta ruumis oli jäänyt radalle.
Tärkeä ruumis.
Ruumis? Oliko sitte tuo inhottava akka, joka täydellä syyllä nimitti itseään Dragan äidiksi, todella kuollut? Oliko kuningatar saavuttanut tarkoituksensa? Eikö vanhus voinut enää todistaa häntä vastaan, nousta hänen syyttäjäkseen ja huutaa:
- Minä olen Dragan äiti, minä olen synnyttänyt Serbian kuningattaren. —Hän on tahtonut tappaa minut.
Ja oliko rikos tehty ilman todistajia? Oliko, paitse Jumalan silmää, joka näkee kaikki, mitä täällä maan päällä tapahtuu, joka tunkeutuu salaisimpaankin soppeen, oliko mikään ihmissilmä nähnyt murhatyötä?
Genia oli nähnyt kaikki ja vielä eräs toinenkin — Stefan Naumovitsch!Sillä nämä kaksi oli kohtalo tuonut yhteen hyvin ihmeellisellä tavalla.
Lukijamme muistavat kyllä, että me jo kuvasimme, kuinka Stefan Naumovitsch viime minuutissa, kun juna läksi liikkeelle, hyökkäsi junasillalle, kiskasi erään vaunun oven auki ja katosi sisälle. Se ei ollut se vaunu, joka oli aiottu kuninkaan ajutantille, se oli aivan yksinkertaisesti kolmannen luokan vaunu. Mutta siihen oli jo ennen Genia mennyt sisälle.
Stefan ei ensin huomannut tyttöä. Se sysäys, jonka hän sai hypätessään vaunuun juuri silloin kun juna läksi liikkeelle, oli niin kova että hän puoliksi tiedottomana vaipui sohvalle. Hän sulki silmänsä, sillä hän ajatteli, mikä hirvittävä vaara häntä oli uhannut ja kuinka lähellä kuolemaa hän oli ollut.
Silloin tunsi hän äkkiä, kuinka kaksi pehmoista kättä tarttui hänen käsiinsä. Sitte kumartui joku vartalo hänen ylitsensä ja seuraavassa silmänräpäyksessä painettiin kaksi huulta hänen huulillensa. Hänestä tuntui, kuin näkisi hän unta. Niin, se ei voinut olla muuta kuin unta, siitä oli Stefan varma. Hänestä tuntui kuin kuulisi hän rakkaan äänen kuiskaavan hänelle:
- Stefan, minä se olen — sinun Geniasi syleilee sinua; — Jumalalle olkoon kiitos, että löysin sinut!
Ei, ei, se ei voinut olla muuta kuin unta, sitä ei hän epäillytkään. Hän piti yhä silmiänsä kiinni. Mutta vaistomaisesti kietoi hän käsivartensa tytön ympäri ja painoi häntä rintaansa vasten. — Hän arveli, että se oli unta — ihanaa unta.
- Stefan, oma Stefanini! kuiskasi Genia niin hiljaa, kuin olisi hän todellakin ollut henki. — Katso minua, anna minun nähdä rakkaat silmäsi! Se olen todellakin minä, sinun Geniasi! Oi Stefan, mikä ilo, mikä autuus saada olla yhdessä sinun kanssasi! Vihdoinkin olemme yhdistetyt, nyt ei mikään maailmassa voi meitä eroittaa.
- Genia!
Hän hyppäsi ylös sohvalta, piti hänen käsiään omissaan ja katsoi syvälle hänen silmiinsä, ja ilo, jota ei sanoin voida kertoa, ilo, jota vaan se tuntee, jonka on, kuten Stefanin, tehnyt onnelliseksi todellinen rakkaus, täytti hänen rintansa.
- Genia, huudahti hän ja kietoi kätensä hänen ympärilleen sekä veti hänen pienen päänsä rintaansa vasten, — se olet sinä — anna minun suudella sinua, anna minun hyväillä sinua! — Oi, nyt olen saanut sinut takasin! Sinä et ole kuollut, sinä et ole ainiaaksi minulta riistetty, me olemme taas yhdistetyt. Oi Genia, sanat ovat niin köyhiä, ne eivät kykene ilmaisemaan sitä, mitä me nyt tunnemme! Mutta sen minä tiedän, etten nyt päästä luotani onneani. Sinä pysyt luonani, me menemme naimisiin ja sitte pakenemme Serbiasta toiseen maahan, niin pian kuin mahdollista. Jossain löydämme kyllä nurkan, jossa — voimme kätkeä rakkautemme niiltä, jotka sitä meiltä kadehtivat. Genia sano, että se olet sinä, ettet ole mikään valepukuinen henki! Mutta, ei, minähän tunnen sinun huulesi omiani vasten, ne ovat lämpimät. Sinun suudelmasi ovat valaneet uutta elämää minun suoniini. — Jumalalle olkoon kiitos ja kunnia, että olen sinut jälleen löytänyt!
He istuivat vieretysten penkillä. Stefan piti kättään Genian ympärillä ja Genia kertoi hänelle kaikki, mitä hänelle oli tapahtunut.
Mutta — mitä se oli?
Samassa kuului räminä, kuin olisi ikkunaruutu lyöty rikki.
He hyppäsivät ikkunan luo. Stefan avasi sen ja katsoi ulos.
Suuri Jumala, eräs vanha nainen seisoo tuolla ulkona vaunun portaalla. Hän ponnistelee nähtävästi päästäkseen vaunuun, mutta ovea näytään pidettävän kiinni.
- Kuka istuu siinä vaunussa? kysyi Genia.
- Kuningas ja kuningatar.
- Ah, minä tunnen sen naisen, huudahti Genia. — Minä kuulin hänen kimeän huutonsa Kruschedolin asemalla! — Tiedätkö, kuka hän on? Ei enempää eikä vähempää kuin kuningatar Dragan äiti!
- Hänen äitinsä? huudahti Stefan. — Hänet täytyy meidän pelastaa, ei ainoastaan sentähden, että se on velvollisuutemme ihmisinä, vaan myöskin sentähden, että me tämän, hänen äitinsä kautta tuotamme Dragalle kuolinhaavan. Serbialaiset saavat nähdä, mistä rapakosta Draga on noussut, millainen hänellä on äiti! Ei mikään tee kansaan sellaista vaikutusta kuin se, että näytämme kansalle hänen äitinsä. Mutta ennenkuin Stefan oli ehtinyt avata vaunun oven, oli hirmutyö jo tapahtunut.
Stefan ja Genia näkivät ikkunastaan, kuinka kuningatar syöksi alas oman äitinsä huimaa vauhtia kulkevan vaunun portaalta.
- Murha — häpeällinen murha! huudahti Stefan. — Murha, jonka vertaista tuskin on nähty! Kuningatar Draga on kohonnut rikoksen korkeimmalle huipulla, hän on murhannut oman äitinsä.
Genia oli puoliksi voimattomana vaipunut takasin penkille ja istui siinä koko ruumis vapisten. Stefanin täytyi tyynnyttää ja lohduttaa häntä. Muuten näki hän, ettei sillä hetkellä voinut mitään tehdä. Vanhus oli mennyttä, se oli selvä.
Mutta oliko todellakin niin? — Ei, vielä ei hän ollut kuollut, vielä ei hän ollut vetänyt viimeistä henkäystään.
Tosin oli juna kulkenut hänen ylitsensä ja katkaissut hänen molemmat jalkansa. Tämä oli hirmuinen, ehkä kuolemantuottava tapaturma, mutta siitä ei seurannut heti kuolema.
Vanhus makasi korkeassa ruohikossa ja valitti sittekun juna oli mennyt ohi. Hän oli herännyt horrostilastaan, hän tiesi, mitä oli tapahtunut. Hän kiertelihe tuskissaan, hän koetti useita kertoja saada kätensä viedyksi siihen ruumiin paikkaan, jossa jalat olivat kerran olleet. Mutta hän ei voinut ulottaa kättänsä niin pitkälle.
- Apua, apua! huusi hän. — Oi, minun pitää kuolla — kirottu tytär, sinä olet tappanut minut! Haa, jospa saisin edes syyttää sinua jonkun edessä! Oi, missä on viinapulloni, se voisi hetkeksi vielä pidentää kurjaa elämääni, vahvistaisi minua hiukan.
Ja akalla oli todellakin vielä niin ihmeteltävän paljon voimaa, että hän saattoi viedä kätensä hameen taskuun. Pullo oli vielä kokonaan. Akalla oli vielä voimaa ottaa korkki suulta ja asettaa pullo huulilleen. Hän imi viinaa sisäänsä, kuin olisi se ollut elämän nestettä, imi sitä suurin siemauksin ja siitä oli se seuraus, että hän hetkeksi sai tajuntansa.
Silloin kuului äkkiä juoksevan hevosen kavion kapse. Ratsastaja tuli näkyviin. Hän pysäytti hevosensa, sillä ähkyvä ääni kuului hänen korviinsa.
Hän katseli ympärilleen, mutta ei voinut heti huomata verissään makaavaa akkaa. Mutta nyt, nyt huomasi hän hänet ja kauhusta huutaen hypähti hän satulasta.
- Mitä se on? huudahti hän. — Nainen — suuri Jumala, hän vuotaa verta.
Ahaa, nyt ymmärrän minä kaikki! Hän on mitä hirmuisimmalla tavalla loukkaantunut, sillä hän on joutunut junan pyöräin alle.
Ratsastaja rupesi polvilleen vanhuksen viereen.
Hän voitti sen vastenmielisyyden, jonka vanha juoppo synnyttää joka ihmisessä ja nosti hiukan hänen päätänsä.
- Mitä teille on tapahtunut? huudahti hän. — Sanokaa minulle, mitä teille on tapahtunut! Mitä voin minä teille tehdä? Pelkään, ettei tässä voi mitään tehdä — te olette kadotettu.
- Niin, minä olen kadotettu, läähätti akka. — Mutta ennenkuin kuolen — yksi sana — yksi ainoa. — Minä tahdon — minä — minä sanon teille murhaajani nimen.
- Murhaajanne? Se ei siis olekaan satunnaista, että olette joutunut tähän raiteille makaamaan ja että juna on kulkenut ylitsenne?
- Satunnaista — ha, haa, oma lapseni on sen tehnyt — oma tyttäreni — se ilkeä — se kiittämätön.
- Te varmaan hourailette! Kuinka saattaisi olla mahdollista, että teidän oma lapsenne, oma tyttärenne — miettikää, ennenkuin heitätte sellaista syytöstä, sillä se saattaisi tuottaa hirmuisia seurauksia teidän lapsellenne.
- Minun lapselleni — oh, koston salama on hänet kohtaava, tuon kuninkaallisen pedon! Minä tunsin hänet, hän riensi vaunuun, joka läksi Kruschedolista, mutta minä en tahtonut päästää häntä. Minä hyppäsin hänen vaununsa portaalle, minä suoritin koko matkan Kruschedolista tänne asti seisoen portaalla ja pidin kiinni kaidetangosta, joka oli vaunun sisäänkäytävän vieressä. Ja sisällä vaunussa olivat tyttäreni ja se mies, jonka kanssa hän on naimisissa. Ah, ettehän te tiedä, ketä he ovat — no, minä sanon sen teille.
Ne, joista puhun, ovat kuningatar Draga ja Serbian kuningas Aleksanteri. Näettekös, herra, he ovat minun lapsiani — rakkaita, herttaisia lapsiani, eikö niin, jotka murhaavat oman äitinsä. Ja mistä syystä? Sehän on selvää, että he tahtovat raivata minut pois tieltä, kun häpeävät minua! Hyi sentään — että hävetään omaa äitiänsä — se on niin hirmuinen rikos, että pelkkä ajatuskin on saattanut syntyä vaan Dragan aivoissa.
- Draga! huudahti hämmästyneenä parrakas vieras. — Nainen, te lausuitte nyt nimen, joka ei varmaan voi olla missään yhteydessä teidän kanssanne. Vai tahdotteko ehkä väittää, että kuningatar Draga —
- Hän on tyttäreni, ähkyi kuoleva käheällä äänellä, — niin, minun tyttäreni, sanon vielä kerran, sillä nimeni on Lunjevica!
Nuori mies, joka oli polvillaan kuolevan vieressä, näytti pitävän kaikkea, mitä onneton nainen tähän asti oli hänelle sanonut, pelkkänä kuolevan houreena.
- Ajatelkaa, sanoi hän — sanotteko olevanne Lunjevica?
No, minä tahdon uskoa, että nimenne on se, mutta sillä ei vielä ole todistettu, että te olette kuningatar Dragan äiti.
- Ei vielä todistettu? änkytti eukko. — No, tunnustelkaa sitte taskujani — sieltä löydätte muutamia papereita, josta näkyy selvästi, että minä olen Dragan äiti — Dragan kastetodistus — omat avioliittopaperini. Kaikki löytyy siellä. — Oi sinä kirottu tytär, joka murhasit oman äitisi! Sillä minä kuolen, sen tunnen minä — minä kuolen nyt! Ah herra, säälikää minua ja antakaa pulloni! Ryyppy on sentään parasta maailmassa. Mutta se ylhäinen ratsastaja sillä ylhäinen hän oli epäilemättä — otti oman kenttäpullonsa ja asetti sen kuolevan huulille. Tämä joi melkein hengähtämättä kunnes pullo oli tyhjä. Sitte veti hän syvään henkeä ja huudahti heikolla äänellä:
- Ah, se oli hyvää! Luulenpa todellakin, että se oli oikeata ranskalaista konjakkia!
Hi, hii, enpä ole vielä unohtanut erotusta paremman ja huonomman tavaran välillä. Kun ei vaan olisi noita hirmuisia tuskia. Kirvelee ja polttaa niin hirmuisesti. Mutta minne ovat jalkani joutuneet?
Vieras voitti vastenmielisyytensä, sillä ei suinkaan ollut houkuttelevaa kosketella akan vaatteita, mutta ne paperit, jotka hänellä mahdollisesti oli mukanaan, näyttivät olevan hänelle suuresta arvosta. Hän aukaisi akan hameen liivin. Sitte vei hän varovasti kätensä sen alle eikä kauan viipynyt ennenkuin hän veti sieltä muutamia kellastuneita ja likasia papereita. Hän heitti silmäyksen niiden sisältöön ja väri hänen poskillaan muuttui.
- Toden totta, huudahti hän — tämä on todellakin Dragan äiti!
Vaimo, kuinka olette tullut tänne, mitä on teille oikeastaan tapahtunut? Tehän olette ollut kuolleitten kirjoissa ja usein on tyttärenne teeskennellen surua kertonut teistä, niin, vuodattipa hän kyyneleitäkin puhuessaan äidistään.
- Minä olen ollut kuolleitten kirjoissa — sen minä uskonkin. Oi herra, minä tunnen, että minun pitää kiirehtiä, jos mieli ehtiä kertoa teille koko elämäkertani. Sillä minä en enää voi hengittää niin syvään. Silmissäni alkaa kaikki musteta ja sitte on niin kylmä — niin kylmä! Antakaa minulle pullo vielä kerran, se lämmittää, kun se tulee alas vatsaan.
Hän kostutti suutaan niillä pisaroilla, jotka vielä olivat pullossa jälellä. Hieno konjakki vahvisti häntä ja antoi voimia.
- Minua on pidetty kuolleena, sanoi hän — no, no sen minä kyllä uskon. Enhän tiedä itsekään kuinka tulin pois Belgradista. Se oli kesäilta, — minä kuljin ja join silloin tällöin ja sitte kaaduin minä kerran äkkiä maahan ja jäin siihen makaamaan. Kun taas heräsin, olin minä metsässä. Mustalaisia seisoi ympärilläni, maankulkijoita ja ne antoivat taas minulle juotavaa ja kun minulla oli niin hyvä heidän luonansa, niin jäin heidän seuraansa. Monta vuotta kuljeskelin minä sitte mustalaisten kanssa.
Se oli hauskaa elämää, sen sanon. Minä tulin välistä kuin nuoreksi taas, enkä välittänyt mitään siitä, mitä kotona tapahtui. No, mitäpäs se olisi hyödyttänytkään. — Draga oli ollut jo kauan aikaa lentokykyinen ja hän ymmärsi hyvin hyvästi, mitä kauniin tytön on tehtävä, joka aikoo päästä eteenpäin maailmassa. Hän oli mennyt naimisiin insinöörin, sen Maschinin kanssa, jottei hän enää minua tarvinnut. Ja Nicodem, hirtehinen oli kiusannut minua tarpeekseen, hänestä sai tulla mitä hyvänsä — minä en hänestä välittänyt vähääkään. Minä olen aina luullut, ettei hänestä tulisi muuta kuin varas ja monta kertaa ennustin hänelle, että hän saisi loppunsa kuritushuoneessa. Nyt on kai hänkin hieno herra. Niin, kaikki ovat he ylhäisiä ja minun täytyy menehtyä täällä, kuolla kuten koiran.
Hän kiemurteli itseään tuskissaan.
Ratsastaja oli kyllä huomannut, ettei tässä ollut enää mitään tehtävää, ettei maksanut vaivaa panna edes käärettäkään hänelle. Sen mukaan, mitä hän saattoi nähdä, oli eukolla tuskin neljännestuntia jälellä.
- Sanokaa minulle, sanoi nyt ratsastaja, pannen huolellisesti paperit kokoon ja pistäen ne povitaskuunsa — kuinka se hirmuinen onnettomuus tapahtui tänään?
- Olenhan sen jo sanonut teille. Kruschedolissa sain äkkiä nähdä hänet, mutta minä tiesin jo ennakolta, että hän oli muuttunut kuningattareksi.
Kapakassa, siinä unkarilaisessa kylässä, jossa olen viime vuosina asunut, sillä tuo ikuinen kierteleminen mustalaisten kanssa kävi lopulta ikäväksi, ja siitä syystä jäin minä eräänä kauniina päivänä kylään, niin, siellä näytettiin minulle eräänä päivänä sanomalehteä. Siinä oli painettuna, että kuningatar Draga, joka oli insinööri Maschinin leski ja jonka nimi ennen oli ollut Draga Lunjevica — no niin, hänestä oli siinä jotakin, mutta sehän ei kuulu tähän. Silloin oli päätökseni tehty. Tuhat tulimaista, miksi piti minun elää loassa ja köyhyydessä, kun tyttäreni oli Serbian kuningatar? Sanokaa itse, enkö tehnyt oikein, kun läksin hänen luokseen ja eikö minulla ollut syytä toivoa, että tyttäreni ottaisi minut ystävällisesti vastaan? Kaikki olisi käynytkin toisin, jos olisin tullut suoraan Belgradiin. Mutta nyt tapasin hänet äkkiä Kruschedolin asemalla. Tietysti juoksin minä avoimin sylin häntä vastaan. Minä luulin tietysti, että pieni sokeritokkani heti puristaisi minut rintaansa vasten, ja kutsuisi minua pikku äidiksensä. Kyllä kai — siitä tuli ihan toista.
Mitä tuo mielipuoli tahtoo? huusi hän ja lakeijat hyökkäsivät päälleni ja tahtoivat laahata minut pois. Mutta minä näytin miehille, että vielä oli minulla voimaa ruumiissani. Ne lensivät jokainen omalle suunnalleen. Kuitenkin oli tyttäreni juossut jo vaunuun ja hänen miehensä seurasi häntä, sillä kuningaskin oli siellä.
Ha, haa, onpa se narrimainen kuningas, joka hankkii itselleen sellaisen vaimon, huonompaa ei hän olisi voinut mistään löytää. No niin, hänelle olisin minä kertonut kauniita juttuja, millaista elämää hän piti jo kuudentoista vanhana, mutta sehän on asia, joka ei kuulu minuun.
Kun näin, että Draga tahtoi paeta minua, niin päätin pakottaa Dragan tunnustamaan minut äidiksensä. Minä hyppäsin portaalle ja pidin molemmin käsiä kiinni messinkirivasta. Mutta samassa lähti junakin liikkeelle ja minulta meni sekä kuulo että näkö, kun seisoin siinä vaunun ulkopuolella, tuuli ja pöly löi vasten kasvojani ja pyöräin hirmuinen kohina kaikui korvissani. Minä rukoilin häntä päästämään minut sisälle. Mutta tyttäreni seisoi vaan ikkunan sisäpuolella ja tuijotti minuun — ah, siinä katseessa oli myrkkyä. Jos hän olisi edes antanut seistä minun ulkona, niin olisin päässyt seuraavalle asemalle, mutta kas, sitä hän ei juuri tahtonutkaan. — Äkkiä avasi hän oven ja sanoi minulle:
Äiti, tule sisälle!
Minä ojensin hänelle käteni ja päästin käteni rivasta ja silloin — lykkäsi hän rintaani ja niin — tapahtui se. Minä putosin pyöräin alle, mutta ainoastaan siten, että ne kulkivat jalkaini yli. Sitä ei kestänyt kuin sekunnin ajan ja sitte oli juna jo pitkän matkan päässä. — Herra, minä tiedän, että minun täytyy kuolla ja minä saan kyllä tekemistä siellä, minne joudun, ennenkuin pääsen selville synneistäni, ja minun täytyy luottaa armollisen tuomarin laupeuteen, mutta tuon kiittämättömän tyttäreni, joka on murhannut oman äitinsä, hänet saan nähdä siellä ylhäällä, ja silloin saan huutaa hänen korvaansa, jotta taivas ja helvetti kaikuu:
"Äidinmurhaaja — kirottu peto — mitä olet tehnyt?"
Vanhus oli änkyttänyt nämä viime sanat kankealla kielellä ja ratsastaja näki, että pian oli loppu käsissä.
- Jos olette uskovainen kristitty, sanoi hän — niin pankaa kätenne ristiin ja rukoilkaa viimeisen rukouksenne!
- Ha, haa, mitähän minä rukoilisin? Minä en ole viime vuosina rukoillut muuta kuin pulloani. Antakaa minulle konjakkiryyppy, se on paljon parempi!
Nuori ratsastaja värisi kuullessaan nämä sanat.
- Minun kenttäpullossani ei ole enää mitään, sanoi hän. — Olettehan jo juonut joka pisaran. Enkä enää antaisikaan teille, jos olisikin. Minä en ole pappi, mutta kuolinhetkellä on jokaisella kristityllä oikeus olla toisen rippi-isänä. Jos siis tahdotte keventää sydäntänne, niin sanokaa vaan, mikä se on, joka painaa omaatuntoanne, uskokaa minulle kaikki ja minä tahdon ainakin rukoilla edestänne.
- Minä voisin kyllä uskoa teille jotakin, mutisi vanhus — mutta — No, mitäs se tekee, minä olen jo kauan sitte lakannut punastumasta ja joskin nyt se, mitä minä aion teille sanoa, näyttää, että minä olen huono nainen, niin ei se mitään merkitse. — Draga luulee olevansa isänsä tyttö, mutta niin ei ole asianlaita. Mutta eräänä päivänä, kun olin yksin kotona, tuli eräs kiertävä korintekijä luokseni. Hän oli tosin likainen, mutta — hän oli kaunis se ruskea veijari. No niin, minä otin hänet luokseni ja annoin ruokaa. Sitte tuli hän usein meille, kun ukko oli poissa ja sen voin vakuuttaa valallani, että yhdeksän kuukautta sen jälkeen kun korintekijä tuli luokseni, syntyi Draga. Ei hänen tarvitse pitää suuria ajatuksia itsestään. Serbian kuningatar ei ole mikään Lunjevica, hänen suonissaan virtaa mustalaisverta.
Mustalaisverta!
Nuori ratsastaja nyökäytti päätään. Hän ei ollut ainoa, joka tiesi, että Dragan suonissa virtasi mustalaisveri.
Se ilmoitus, jonka vanhus nyt teki, ratsastajalle, oli ainoa järkevä ajatus, mitä hän ilmaisi täällä maan päällä. Hän alkoi nyt hourailla.
- Viinaa, huusi hän — tänne viinaa! — Minä olen kuningattaren äiti. — Tyhmeliinit, onko tuo kuningattaren viinaa, luuletteko? — Tulkaa, tanssitaanko mustalaiset! — Hi, hi, korintekijä on taas täällä. — Tahdotko nähdä tyttäresi? Mene Belgradin konakiin ja ole oikein kohtelias, niin ehkä saat myydyksi jonkun korin!
Oh, miten rätisee ja puhkuu, ne ovat junan pyörät — minne jalkani joutuivat?
Kirottu tyttö, anna minun jalkani takasin. Se Nicodem lurjus on varas, hän on vienyt kukkaroni! — Kas niin mustalaiset, soittakaa vaan. — Tanssitaan. — Saattaahan sitä tanssia ilman jalkojakin!
Ratsastaja pani kätensä ristiin ja rukoili mummon sijasta. Vakavana ja surullisena katsoi hän siihen ihmisen jäännökseen, joka vapisten makasi hänen edessään, joka kiemurteli itseään ja josta joka sekunti elämänneste vuoti ulos.
- Hän on pettänyt sinut, kuningas, huusi vanhus vielä kerran kimeällä äänellä, — hän on katunainen — sen sanon minä sinulle, minä, hänen äitinsä! —
Ei, mutta katsokaahan noita pieniä sieviä hiiriä, jotka juoksevat tänne! — Ei, ei. Ne ovat elefantteja, näen minä. Hm, pelastakaa minut, pelastakaa minut! — Suojelkaa minua pedoilta, muutoin tallaavat ne minut kuoliaaksi. — Pois kruunu, se ei ole tehty sinulle! — Korintekijä on isäsi. — Viinaa, viinaa!
Ne olivat viimeiset sanat. Väristys kävi läpi silvotun remmiin. Sitte sammuivat silmät. Vanhus oli kuollut.
Sillätavoin loppuu kuningattaren äiti, huudahti nuori ratsastaja. No niin, minä vien hänen ruumiinsa Belgradiin.
- Hallitsijani, Pietari Karageorgevitsch, tule olemaan tyytyväinen minuun, jos minä hyvin suoritan työni ja näytän tämän ruumiin Serbian kansalle.
Hän otti peiton hevosensa selästä, kääri siihen silvotun ruumiin ja sitoi sen satulaan. Sitte hyppäsi hän hevosen selkään, kannusti hevostansa ja ratsasti pois.
Matka vei Serbian rajaa kohti — Belgradiin. Sinne tahtoi hän viedäDragan äidin ruumiin.
Ratsastaja ei ollut kukaan muu kuin Pietari Karageorgevitschin sihteeri, Obrenovitschin kuningashuoneen vaarallisin vihollinen.
Kansan nurina.
Konakin suuren portin ulkopuolella oli tänä varhaisena aamuna kertynyt suuri joukko ihmisiä. Siellä oli jotain hirmuista katseltavana. Ne, jotka seisoivat siinä ja tuijottivat portille, eivät tahtoneet silmiään uskoa, he tahtoivat pitää sitä pelkkänä näköhäiriönä.
Oliko se sitte totta, voiko se olla totta, mitä he näkevät?
Portilla riippui eräässä koukussa ihmisen ruumis ilman jalkoja — vanhan naisen ruumis.
Mutta siinä ei vielä ollut kaikki. Se mikä ehkä enimmän ihmetytti joukkoa oli se, että tuon silvotun ruumiin rinnassa oli suuri paperilippu, jossa oli Serbian kielellä kirjoitettuna:
Kuningatar Dragan äiti, jonka murhasi Serbian kuningatar Draga rautatiematkalla Kruschedolista Belgradiin.
Katsojat värisivät nähdessään tuon muodottoman ruumiin, jonka kasvot olivat pahasti vääntyneet, he värisivät, kun näkivät ne veristävät, lasi maiset silmät.
Olikohan se nukke? Oliko ehkä joku kuninkaan vihollinen tehnyt sellaista pilaa?
Muutamat rohkeat miehet astuivat lähemmä, tunnustelivat ruumista ja huomasivat, että se oli oikea ihmisruumis. Kansa nousi sanomattomaan kiihkoon. Sanoma siitä, mitä oli tapahtunut, näytti levinneen kuten kulovalkea kaikille kaupungin kaduille, sillä joka suunnalta tulvaili väkeä ja ihmisjoukot konakin ulkopuolella kasvoivat tuhansiin.
Kuningas ja kuningatar olivat tänäpäivänä nousseet ylös tavattoman aikaiseen. He olivat Dragan sänkykamarissa, sillä sen jälkeen kun he olivat palanneet Kruschedolista, ei kuningasta saatu millään ehdolla nukkumaan yksinään. Ei rakkaus, vaan vapiseva pelko ajoi hänet vaimonsa luo. Ne olivat hirmuisia öitä, jolloin Draga turhaan koetti poistaa kuninkaan pelkoa ja tuskaa. Turhaan koetti hän kaikkia konstejansa, kaikkea sulouttansa, ja vasta aamupuoleen vaipui kuningas unen horroksiin.
Edellisenä iltana oli kuningas tavattoman pian nukkunut hänen käsivarrelleen, joten kuningaspari oli herännyt varhain. Juuri kun he olivat aikeessa pukeutua, kuuli Draga kaukaista solinaa, joka tuli alhaalta kadulta.
Tuolla alhaalla varmaan jotain tapahtuu, sanoi hän Aleksanterille. —Mene vähän syrjempään, niin minä nostan uudinta ja katson mitä se on.
Tuskin oli Draga heittänyt silmäyksen kadulle, ennenkuin hän pelästyneenä peräytyi takasin.
- Suuri Jumala, mitä tämä merkitsee! Ääretön ihmisjoukko seisoo tuolla alhaalla, monta tuhatta ihmistä. Ja kaikki katsovat he palatsiin päin ja kurottavat kaulaansa. Minusta näyttää kuin olisi heidän kasvoillaan raivon ja vihan ilmaus.
Aleksanteri vaipui kuolonkalpeana tuolille.
- Oi Jumala, ähkyi hän, — mahtaako kansa — ehkä he aikovat hyökätä palatsiin! — Missä on vahti? — Missä on ajutanttini? Minä tahdon päästä turvapaikkaan, he eivät saa löytää minua, he tappavat minut!
- No tyynnyhän, Aleksanteri, kehoitti Draga puolisoansa. Mutta hänenkin äänensä kuului epävarmalta ja värisi kauhusta. — Mitä sinä ajattelet? — Vallankumousta? — Kuka voisi nousta meitä vastaan? Emmekö ole tehneet kaikki vihollisemme voimattomiksi, emmekö ole pitäneet huolta, että kaikki ainekset, jotka olisivat voineet tulla meille vaarallisiksi, on ajettu pois Serbiasta? Ja vaikka olisi kysymys pienestä kapinasta, kuinka helppoa on heti kukistaa se, yksi ainoa käsky ja sinun sotilaasi ryntäävät kansaa vastaan ja ampuvat sen alas!
- Minun sotilaani? Minä en luota enää mihinkään, mutisi Aleksanteri katsoen lattiaan tuijottavin silmin. — He ovat kaikki viekkaita, kaikki uskottomia! Minä en voi enää luottaa sotilaihini, sen olen tiennyt jo kauan aikaa sitte.
- Pyh, niitä on vaan muutamia levottomia, jotka ovat uskottomia, vastasi Draga — enemmistö upseereista on sinulle uskollinen. Mutta muuten pitää meidän tehdä loppu tästä tiedottomuuden tilasta.
Äkkiä heitti hän pitseillä koristetun aamutakin valkoisille olkapäilleen ja pani sen kiinni uhkealle rinnalleen. Sitte soitti hän. Kamaripalvelija Benjamino tuli sisälle.
- Mitä merkitsee ihmisjoukko alhaalla kadulla konakin edustalla? kysyi kuningatar levottomalla äänellä. — Onko jokin onnettomuus tapahtunut, vai — mitä he tahtovat?
- Teidän majesteettinne, minä en ole huomannut mitään. Minä toimin juuri sisällä hänen majesteettinsa kuninkaan työhuoneessa, sillä teidän majesteettinne tietää, ettei kukaan muu kuin minä saa järjestää kirjoituspöytää.
- Onko herra ajutantti etuhuoneessa? kysyi Draga ankaralla äänellä.
- Kyllä, kyllä hän on, vastasi Benjamino.
- Tuo hänet tänne, sanoi kuningatar. — Sano hänelle, että hänen majesteettinsa kuningas tahtoo välttämättömästi puhua hänen kanssansa.
Minuuttia myöhemmin tuli sisälle Stefan Naumovitsch. Hänen raskaisiin virkavelvollisuuksiinsa kuului, että hänen piti nukkua kuninkaan etuhuoneessa.
Sinne laitettiin hänelle joka yöksi vuode, eikä hän saanut koskaan mennä nukkumaan ilman, ettei hänellä ollut ladattu revolveri ja miekka vieressään.
- Mitä teidän majesteettinne käskee? kysyi Stefan Naumovitsch tehden kunniaa kuninkaalle, mutta Dragaan heitti hän vaan pikaisen katseen.
- Herra majori, huudahti kuningatar — oletteko huomannut kansajoukkoa, joka seisoo konakin ulkopuolella?
Stefan Naumovitsch ei todellakaan ollut vielä nähnyt sitä. Kun Benjamino tuli hänen jälessänsä, oli hän juuri syömässä aamiaista ulkona puutarhan puoleisella parvekkeella.
- En, teidän majesteettinne, vastasi hän, — minä en tiedä mistään väkijoukosta konakin ulkopuolella.
- Katsokaa sitte kadulle, huudahti kuningatar ivallisella äänellä — niin näette, että jotain hyvin tärkeätä on tapahtunut teidän huomaamattanne. Olkaa hyvä ja nostakaa uudinta, niin näette.
Kiemailevalla liikkeellä nosti Draga itse uutimen ylös eikä Stefan voinut olla menemättä häntä niin lähelle, että tunsi hänen täyteläisen käsivartensa nykäisevän omaansa.
- Onpa se sentään hyvin merkillistä, sanoi Draga ajutantille, — ettei teillä, herra majori, ole aavistustakaan siitä, että konaki on melkein piiritystilassa. Me olimme kuitenkin siinä vakaumuksessa, että te piditte huolta meidän turvallisuudestamme — kuningas menee levolle siinä uskossa, että häntä suojelee ja vartioitsee se, johon hänellä on suuri luottamus.
- Minä en usko, sanoi Stefan Naumovitsch, — että tässä on kysymys kuninkaan turvallisuudesta. Sen sijaan luulen, että joku paljon pienempi syy on houkutellut väkeä tänne. — Mutta minä hankin heti tiedon, mitä se merkitsee.
- Ja annatte sitte meille tiedon siitä, lisäsi Draga.
Stefan kumarsi äänettömästi ja riensi sitte ulos.
Myöskin Benjamino oli lähtenyt huoneesta — kuningas ja kuningatar olivat yksin.
- Minusta näyttää että Stefan Naumovitsch käy yhä huolimattomammaksi toimessaan, sanoi Draga. — Ehkä olisi syytä että hankkisit toisen ajutantin. Muuten tahtoisin ehdottaa sinulle, että hankkisit uuden palveluskunnan, kuninkaallisen linnan komennuskunnan.
Tämän komentajan alle olisi järjestetty koko palveluskunta ja hänen olisi pidettävä huoli meidän turvallisuudestamme, palatsivahtikin veisaisi hänen käskynsä alla.
- Stefan on uskollinen, huudahti Aleksanteri lujalla äänellä — minä en ole koskaan huomannut, että hän olisi vähintäkään laiminlyönyt tehtäviään. Mutta minä tiedän hyvin hyvästi, ett'et sinä tule toimeen hänen kanssansa. Sinulla on milloin yhtä milloin toista muistuttamista.
Draga kääntyi äkisti pois. Hän ei tahtonut antaa kuninkaan nähdä kasvojansa eikä sitä ivallista hymyä, joka niissä kuvastui.
Ha, haa, tuolla kuninkaallisella narrilla ei ollut aavistustakaan, että hän moitti Naumovitschia, vaan eksyttääkseen kuningasta ja että hänellä sentähden oli aina jotain muistuttamista! Hän ei olisi mistään hinnasta suostunut siihen, että Stefan Naumovitsch olisi tullut pois konakista. Hänhän oli koko sydämensä intohimolla vielä kiintynyt kauniiseen, nuoreen upseeriin. Yhä vielä toivoi hän, että hänen lopulta onnistuisi vietellä hänet ja että hän kerran näkisi Stefanin jalkainsa juuressa.
Mutta hän tahtoi huomautuksellaan saavuttaa toisen maalin ja se tuli kohta ilmi.
- Minulla on muuten tiedossa eräs henkilö, joka sopisi konakin päälliköksi, sanoi Draga. — Tosin on kysymyksessä oleva henkilö nykyään toisessa, ei vähemmän tärkeässä toimessa, mutta nämä molemmat velvollisuudet voidaan yhdistää.
- Kenestä puhut sinä? kysyi Aleksanteri.
- Poliisitirehtööristämme Heinrich Rabesta, miehestä, joka jo on osottautunut uskolliseksi ja luotettavaksi vaaran hetkellä.
- Minä en voi kärsiä tuota Heinrich Rabea, huudahti kuningas — minä en voi sitä oikein selittää, mutta minulla on vastenmielisyys häntä kohtaan. Hänellä ei ole poliisipäällikön silmät, vaan rikoksellisen.
- Ah, sinä näet sitte kaikkialla kummituksia! Ole varuillasiAleksanteri, voit helposti saada vielä vainoomisraivon.
- No, eikös minua kyllä vainota? huudahti kuningas, hyppäsi ylös tuoliltaan ja kulki levottomana huoneessa edes takasin. — Eikö minua ajeta kuin villiä eläintä? Ah, minä väsyn kohta tähän kuninkaana olemiseen ja jos minulle nyt esitettäisiin luopumisehdotus, niin kirjoittaisinpa totisesti sen alle. Kuinka onnellista olisi asua jossain schweitsiläiskylässä tai kaukaisella yksinäisellä saarella. Ah, Draga, muuttakaamme jollekin saarelle, siellä voimme olla onnellisia — ei täällä, jossa velvollisuudet painavat meitä maahan!
- Minulla ei ole ollenkaan halua asua yksinäisellä saarella, sanoi Draga, nenäkkäästi. — Minä pysyn paikoillani, vaikka sinä olisitkin niin heikko, että jättäisit sen. Minä pysyn, minä kestän! Minä olen Serbian kuningatar, enkä koskaan suostu luopumaan kruunusta. — Mutta minä kuulen askeleita, Naumovitsch on jo täällä. Hän antaa meille selityksen, miksi tuo töllistelevä joukko seisoo konakin edessä ja tuijottaa ikkunoihin, kuin olisi jotain hirmuista tapahtunut.
Ovi avautui ja Stefan astui sisään kalpeana ja liikutettuna.
- Rakas Naumovitsch, huudahti kuningas, kuinka on asiat, mitä on tapahtunut?
- Teidän majesteettinne, vastasi ajutantti, kääntyen yksinomaan kuninkaan puoleen — jotain hirmuista on tapahtunut ja se on melkein arvoitus, kuinka se on voinut tapahtua.
- Puhu, huusi kuningas, tuskaa täynnä — mitä on tapahtunut? Oi, minä tiesin hyvin, että onnettomuus uhkasi minua, sen olen tuntenut useita päiviä, jo silloin, kun olin Kruschedolissa. Jumala taivaassa, eiväthän vaan aikone hyökätä konakiin?
- Minä pyydän teidän majesteettianne tyyntymään, vastasi Stefan nopeasti. — Teidän majesteettinne henki ei ole ollenkaan vaarassa. Mutta hirmuinen häväistys on tapahtunut. Tuonne palatsin portille on tänä yönä ripustettu silvottu ruumis — naisen yläruumis, jonka jalat ovat jonkun hirmuisen onnettomuuden kautta luultavasti katkenneet ja ruumiin rintaan on kiinnitetty paperipalanen, johon on kirjoitettu sanoja, joita minä en tahdo kertoa.
Draga oli tullut kalpeammaksi kuin ruumis. Kuningas seisoi ikäänkuin kivettyneenä. Molemmat katsoivat jäykästi Stefan Naumovitschiin, heidän kasvoissaan oli tuskan ilme.
- Kuinka voi olla mahdollista, Stefan Naumovitsch, huudahti kuningatar, että sellainen rikos on tehty yöllä? Missä oli sitten portinvartija? Sen mukaan kuin minä tiedän, seisoo portin ulkopuolella yön aikana aina kaksi sotamiestä.
- Se onkin juuri ihmeellisintä tässä asiassa, vastasi ajutantti. — Minä olen ottanut selkoa asiasta ja olen saanut tietää, että vahtia on muutettu määrätyllä tavalla. Siitä huolimatta eivät sotamiehet sano mitään nähneensä.
- Ja mitä on kirjoitettuna paperille, joka on ruumiin rinnassa? kysyiDraga.
- Käskeekö teidän majesteettinne kertomaan ne sanat, vaatiiko teidän majesteettinne sen nimenomaan?
- Minä käsken sen.
- Niin, paperille on kirjoitettuna seuraavat sanat:
"Kuningatar Dragan äiti, jonka murhasi oma tyttärensä rautatiematkallaKruschedolin ja Belgradin välillä!"
- Se on hävytöntä! huusi Draga. — Sen ovat vihamieheni tehneet! He ovat hankkineet itselleen jonkun maankiertäjän ruumiin ja nyt syyttävät he minua äärettömästä rikoksesta alentaakseen minua kansani silmissä.
- Käskeekö teidän majesteettinne minua ottamaan ruumiin alas portilta ja viemään sen varmaan paikkaan? kysyi Stefan Naumovitsch.
- Niin, sen käskemme, huudahti Draga kiireesti. — Mutta minä luulen, että ehkä olisi parasta heti vakuuttaa kansalle, että tässä ei ole kysymys minun äidistäni. Herra majori, olkaa hyvä ja seuratkaa minua alas konakin edustalle, minä aion kaiken kansan edessä ottaa ruumiin tarkastuksen alaiseksi ja antaa tarpeelliset selitykset.
Hämmästyneenä katsoi Stefan kuningattareen. Oliko todellakin mahdollista, että hän saattoi tehdä sen? Voiko hänen kylmäverinen rohkeutensa ulottua niin pitkälle, että hän voi asettua murhatun ruumiin eteen ja kieltää, ettei se ollut hänen äitinsä? Eikö murhaaja, nähdessään tuon silvotun ruumiin, tuntisi pistoa omassatunnossaan ja vaipuisi tiedottomana maahan?
- Draga, huudahti kuningas, aiotko todellakin mennä? Aiotko näyttäytyä kansan joukolle? Oi Jumala, jos he syytävät sinulle haukkumasanoja, ajattele, jos he tappavat sinut!
Draga mittaili miestään kiireestä kantapäähän katseella, joka oli niin halveksiva, ettei sitä voi sanoin kuvata.
- Minun päälleni ei hyökätä, minua ei pilkata, minua ei tapeta! huudahti hän sitte. — Minä en ole mikään heikko luonne, enkä pelkää vähääkään noita narreja, jotka ovat kokoontuneet tuonne ulos. Minä annan sinulle heti todistuksen, että tuo kansan joukko on verrattava lehteen, jonka tuuli panee liikkeeseen ja kysymys on vaan siitä, tuleeko tuuli pohjoisesta vai etelästä. Lehden täytyy totella sitä.
Välittämättä vähääkään Stefan Naumavitschin läsnäolosta, heitti hän aamutakin päältään, jonka oli tilapäisesti viskannut hartioilleen, ja otti esille päiväpukunsa. Hän ei näyttänyt ollenkaan välittävän siitä, että hän sitä tehdessään paljasti ihanan, pyöreän povensa, kauniit käsivarret ja ruusuisen niskan. Päinvastoin, kaunis kuningatar tahtoi vielä kerran näyttää Stefanille sulojansa. Hän toivoi näet, että ne tekisivät vaikutuksen häneen. Mutta Stefan ei suonut hänelle sitä iloa. Hän käänsi pois päänsä. Hän meni ikkunan luo, nosti uutimen hiukan ylös ja huomasi, että väkijoukko minuutti minuutilta kasvoi ja kävi yhä levottomammaksi. Kuului jo yksityisiä huutoja, jotka kaikuivat ylös konakin ikkunoihin, pilkkahuutoja, raivon ilmauksia, joita lausuttiin kuningasparille.
- Murhaaja, murhaaja! kaikui alhaalta. — Oman äitinsä, sehän on hirmuista!
Ei Dragakaan voinut olla kuulematta näitä huutoja. Hän riensi täydentämään pukunsa ja pani jo kiinni liivin nappeja.
- Kas niin, nyt olen valmis! sanoi hän Stefan Naumovitschille. — Jos teitä haluttaa, herra majori, niin olkaa hyvä ja seuratkaa minua! Tai ehkei teillä ole rohkeutta näyttäytyä minun rinnallani kansan edessä? lisäsi hän pilkallisesti.
- Minullako? vastasi Stefan järkähtämättömän tyyneesti. — Tämän asian tähden ei minun tarvitse ollenkaan pelätä. Sillä minulla ei ole mitään pelkäämistä kansan puolelta. Menkäämme, teidän majesteettinne, jos te suvaitsette.
- Etkö aio ottaa mukaasi mitään asetta? huudahti Aleksanteri tällä hetkellä.
Ota mukaasi revolveri! lisäsi hän mielettömästi hymyillen. — Sillä jos he hyökkäävät päällesi, täytyy sinun voida puolustaa itseäsi.
- En mitään, en kerrassaan mitään ota minä mukaani, vastasi Draga. — Minulla on oma aseeni ja se riittää. Kansa on kurjaa roskaa, ei mitään muuta.