- Heitä pois tuommoiset — minä olen väsynyt, minä tahdon nukkua!
- Etkö tahdo syödä ensin aamiaista — minä olen valmistanut —
- Ei kiitos, ei ole ruokahalua. Minä tahdon nukkua, siinä kaikki! Mutta kuule, herätä minut kaikella muotoa täsmälleen kello 6 iltapäivällä, sitten minun täytyy — mennä pois.
- Pois — minne?
- Mitäs sinulla on sen kanssa tekemistä? Tarvitseeko minun tehdä tiliä sinulle siitä, minne minä menen? Muuten saat mielelläsi tietää sen. Eräällä ystävälläni on tänään suuri juhla, jossa minun täytyy olla mukana, se on syntymäpäiväjuhla ja hänelle ei voi lähettää kieltoa.
Sylva ei vastannut mitään, mutta hänen päätöksensä oli tehty. Hän tahtoi saada varmuutta, varmuutta vaikka mistä hinnasta. Ja sill'aikaa kun Nicodem pani maata viereiseen huoneeseen, teki hän päätöksensä valmiiksi. Hätä tekee ihmisen kekseliääksi. Sylva, jolla ei ollut aavistustakaan teeskentelystä ja valepuvusta, päätti aivan yksinkertaisesti illalla seurata Nicodemia. Hänen täytyi ottaa selville, minne tämä meni. Hän tahtoi tulla tuntemaan tämän ystävän talon, hän tahtoi ainakin saada varmuutta, oliko Nicodem jonkun naisen luona ollessaan poissa kotoa. Hänellä ei tosin ollut valepukua, mutta siitä huolimatta toivoi hän huomaamatta voivansa seurata Nicodemia. Kohtalo olikin hänelle siinä suhteessa suosiollinen, sillä rouva Mülfingerin piti sinä iltana mennä teaatteriin joten hän ei voinut pitää silmällä Sylvaa, kun tämä lähti ulos. Muutoin olisi rouva Mülfinger varmaan estänyt häntä siitä.
Hän herätti Nicodemin määrätyllä ajalla kello 6 ja antoi hänelle syötävää. Sitte peseytyi ja pukeutui Nicodem ja sanoi Sylvalle hellät jäähyväiset. Lieneekö hän lukenut Sylvan silmistä epäilystä, ett'ei heidän suhteensa ollut enää sama kuin ennen — lyhyesti, hän tahtoi tyynnyttää Sylvaa, painoi hänet hellästi rintaansa vasten ja sanoi:
- Pian tulee taas kaikki hyväksi, kallis Sylvani, nyt en minä enää pahoita sinun mieltäsi, tänään vaan menen minä pois ja tämä on viimeinen kerta. — Elä ole levoton, jos en tule kotiin ennenkuin aamupuoleen. Hän meni ja puoli minuuttia myöhemmin jätti Sylvakin kodin sekä riensi niin pian kuin jalat jaksoivat, alas portaita ja meni ulos kadulle. Hän joutui juuri parhaaseen aikaan nähdäkseen, mitä tietä Nicodem oli mennyt. Sylva riensi hänen jälkeensä. Ilta oli otollinen yritykselle; oli pimeä, ainoastaan tähdet, kuu ja kaasulyhtyjen valo saattoivat ilmaista häntä, mutta hän oli vetänyt tiheän hunnun kasvoillensa, oli ottanut takin, jota Nicodem ei vielä ollut nähnyt. Eikähän Nicodem ollutkaan viime aikoina juuri paljon välittänyt hänestä ja hänen asioistaan. Maa oli kuurassa. Selvästi kuuli Sylva edessään kiiruhtavan Nicodemin askeleet. Nyt kääntyi hän eräässä kadunkulmassa. Sylva pysähtyi ja tarkasti häntä. Siinä oli ajuriasema, kuudet ajurin rattaat olivat siinä valmiina. Ajurit seisoivat yhdessä ryhmässä ja puhelivat keskenään kovalla äänellä.
- Tahtooko armollinen herra ajaa? huusivat kaikki ajurit kuin yhdestä suusta nähdessään Nicodemin. Kuten edeltäpäin tehdystä suostumuksesta riensivät kaikki paikoilleen.
- Minä ajan teidän kanssanne, sanoi hän, osoittaen lähimpänä seisovaa.
- Jockeyklubiin?
- Niin, Jockeyklubiin! kuuli Sylva Nicodemin vastaavan. Sitte näki hän, kuinka Nicodem nousi rattaille ja heittäytyi huolimattomasti taaksepäin. Ajuri veti kiireesti peiton hevoselta, tarttui ohjaksiin ja ajoi tiehensä.
Sylva seisoi kuin kivettyneenä paikoillaan.
- Jockeyklubiin? toisti hän kuiskaten. — Onko se hänen ystävänsä nimi? — Jockeyklubb, mitä se merkitsee — mikä on klubi? Sanan Jockey oli hän kyllä kuullut ennen. Hänen isänä oli kertonut hänelle, kuinka suuremmissa kaupungeissa pidettiin kilpa-ajoja ja että jockeyt istuivat hevosten selässä ja syöksivät esiin rajulla vauhdilla. Mutta klubb-sanan yhteyteen ei hän ollut koskaan kuullut kenenkään panevan sanaa "jockey". Seuraavassa silmänräpäyksessä oli hänen päätöksensä tehty. Hän läksi nurkalta, meni erään ajurin luo ja sanoi hänelle:
- Viekää minut Jockeyklubiin — mutta niin pian kuin mahdollista.
- Tehkää hyvin, armollinen rouva, ja nouskaa vaan vaunuihin! sanoi ajuri. — Te tahdotte siis mennä Jockeyklubiin — vai niin — sinne ajoi äsken eräs herra.
Sylva ei vastannut, nousi vaan vaunuihin. Mutta ajuri heitti sivulta epäilevän katseen häneen, raapi korvallistaan ja sanoi hänelle:
- Se maksaa kolme guldenia, armollinen rouva!
- Tässä on! vastasi Sylva, ottaen kukkarostaan vaaditun summan. —Ajakaa vaan, kuuletteko, elkää vitkastelko!
Kun ajuri kiipesi ylös istumaan mutisi hän itsekseen:
- Sen täytyy olla sokea, joka ei huomaisi, kuinka tämä asia oikein on. Hän tahtoo tietysti kurkistaa vähän sen hienon herran kortteihin, joka ajoi äsken tästä. Ahaa, pieni näytelmä rakkaudesta ja mustasukkaisuudesta näytellään nyt Jockeyklubissa! Ehkä siitä saadaan lukea huomispäivän lehdissä. No, minulle se on se ja sama. Silloinhan tulee minunkin nimeni sanomalehteen, ehkäpä valokuvanikin.
Minuuttia myöhemmin vierivät rattaat, joihin Sylva oli noussut, nopeasti pitkin kivitettyä katua. Ennenkuin Sylva oli vielä ehtinyt tehdä varmaa päätöstä, kuinka hän käyttäytyisi, pysähtyivät vaunut hiljaa erään komean talon edustalle Albrechtplatsilla.
Koko talo oli valaistu. Silkkiuutimien välistä tunkeutuivat monen sadan sähkölampun säteet alas lumiselle kadulle. Vähä väliä näki Sylva, joka oli mennyt vastaiselle puolelle katua, olennoita menevän ikkunoiden ohi.
Tämä oli siis Jockeyklubi, tämä talo — tämä hieno talo, ja täällä seurusteli Nicodem, vaikka oli vakuuttanut hänelle olevansa vaan yksinkertainen metsästäjä ja aina oli varoittanut häntä olemaan säästäväinen. Hän seisoi siinä ainakin neljännestunnin ajan eikä voinut päättää, mitä tekisi. Mutta sitte rohkaisi hän äkkiä mielensä, meni päättäväisesti porttia kohti ja soitti.
Wienin jockeyklubissa.
Heti avattiin portti ja komeasti puettu ovenvartija tuli häntä vastaan.Hän ei näyttänyt ollenkaan hämmästyvän, että nainen oli hänen edessään.Vähän huolettomasti nosti hän kullalla kirjailtua lakkiaan ja kysyi:
- Millä voin palvella teidän armoanne?
- Minä haluaisin puhella mieheni kanssa, vastasi Sylva.
- Onko teidän puolisonne klubissa? — uskallanko kysyä hänen nimeänsä?
- Luna on mieheni nimi, sanoi Sylva. — Hän aikoi täällä tavata ystäviään.
- Luna — Luna, kertasi ovenvartija ja pudisti päätään. — Minä en tosin tunne niin tarkkaan kaikkien niiden herrain nimiä, jotka täällä seurustelevat, mutta Luna, — ei, minä olen varma ett'en koskaan ennen ole kuullut sitä nimeä. Mutta ehkä herra on pelisalissa. Siinä tapauksessa saisi armollinen rouva nousta silmänräpäykseksi ylös parvelle katsomaan, jos hän olisi vieraiden joukossa salissa.
- Niin, sen minä teen, sanoi Sylva.
Ovenvartija huusi palvelijan ja käski hänen viedä armollinen rouva pelisalin parvelle.
Ei koskaan elämässään ollut Sylva nähnyt sellaista komeutta, joka nyt aukeni hänen eteensä. Jo eteinen palmuryhmineen, seinämaalauksineen, huoneet silkkipäällyksisine kaluineen, mitkä kaikki ilmaisivat mitä suurinta ylellisyyttä, herätti hänen ihmettelyään.
Mutta kun palvelija nousi ylös himmeästi valaistuja portaita, avasi pienen oven ja antoi hänen nousta parvelle, ja kun hän nyt katsoi alas suureen saliin, joka oli yhtenä valomerenä ja jossa istui ylhäisiä herroja vihreiden pöytäin ääressä, silloin seisoi Sylva hetken liikkumattomana. Hän ei voinut ollenkaan käsittää, että hänen puolisonsa, hänen Nicodeminsa, metsästäjä Serbiasta, saattoi löytyä tässä hienossa seurassa. Oliko hänellä niin ylhäisiä ystäviä? Mutta ainoastaan hetken aikaa vaivasivat häntä sellaiset ajatukset. Sitte kumartui hän kaiteen yli ja katsoi tutkien alas saliin. Hän etsi, — etsi koko sydämensä kaiholla, hän tahtoi löytää rakkaansa ja pian olikin hän hänet löytänyt.
Niin, tuolla — tuolla alhaalla keskellä salia istui Nicodem. — Mutta ei, hän erehtyi kai — ei suinkaan se ollut hän. Ne olivat hänen kasvonsa, jotka hän näki siellä alhaalla, hänen kasvonsa punertavine viiksineen ja hänen hoikka vartalonsa, mutta — laupias Jumala! — tuolla herrallahan ei ollut sitä yksinkertaista, mustaa pukua, joka Nicodemilla oli ollut lähtiessään hänen luotaan! Tämä oli kuitenkin niin Nicodemin näköinen, että tämän nimi oli jo Sylvan huulilla, mutta tuo herrahan oli puettu loistavaan kullalla kirjailtuun pukuun ja hänen rinnassaan komeili useita tähtiä, jotka olivat hohtokivillä koristetut.
Nicodem — Nicodem Luna!? Oliko se hän? Eikö se ollut hän? Yhä vaan tuijotti nuori nainen alas saliin ja katseli sen nuoren miehen kasvoja, joka oli niin innostunut peliin tuolla viheriäisen pöydän ääressä. Hän tiesi, että hän oli lukemattomia kertoja peittänyt suuteloillaan nämä kasvot, mutta katsoessaan tuota kullalla kirjailtua pukua, sanoi hän itsekseen, ett'ei se voinut olla mahdollista, että tämä mies, tämä upseeri oli hänen oma Nicodeminsa, hänen puolisonsa, joka oli Serbiassa ollut vaan yksinkertainen metsästäjä, joka kulki metsissä Tonavan varrella ja siellä oli tullut tuntemaan hänet. Hän tuli lähemmä aivan parvekkeen reunaan, kunnes oli niin lähellä Nicodemia kuin mahdollista.
Varmuutta! kaikui Sylvan sydämessä — Varmuutta mistä hinnasta tahansa! —
Nicodem istui yhdessä kolmen muun herran kanssa ja oli syventynyt kortteihinsa. Onni ei näyttänyt olevan hänelle suosiollinen, sillä Sylva huomasi, kuinka muut pyyhkäsivät puolelleen ne rahat, jotka äsken olivat olleet hänen edessään, ja nyt — nyt otti hän vapisevin käsin lompakkonsa, heitti nimikortin pöydälle, kirjoitti siihen muutamia riviä ja heitti sen eräälle pelaajalle.
- Minä luulen, että tämä on riittävä vakuutus, kuuli Sylva upseerin sanovan. — Minun nimeni on kai riittävänä takauksena summasta, vai mitä — ja kolmen päivän perästä maksan minä velkani!
Tämä ääni — Sylva tarttui suonenvedontapaisesti molemmin käsin parvekkeen reunaan, painaen läähättävää rintaansa sen päällä olevaa pehmeää samettityynyä vasten. Tämä ääni — hän ei ollut erehtynyt, se oli Nicodem. Joskin kasvonpiirteet olisivat voineet panna hänet epäilemään siitä, oliko se Nicodem, kun yhtäläisyyttä eri henkilöiden kesken on niin paljon olemassa, joka helposti voi toisen eksyttää, niin ääni oli kumminkin sama, joka niin usein oli laulanut hänelle rakkauden suloisia lauluja, ei, tätä ääntä ei voinut olla kellään muulla — se oli hänen! Ja nyt nousi epäilys nuoren naisen sielussa. Nicodem ei siis ollutkaan mikään köyhä metsästäjä, kuten oli sanonut hänelle, hän oli upseeri! Hän seurusteli ylhäisten ja rikkaiden kanssa, jotka rahan sijasta tyytyivät hänen sanaansa, kun hänen oli heille maksaminen velkansa! Mutta sittehän ei Nicodem ollut puhunut hänelle totta, hän oli valehdellut ja pettänyt hänet! Ja miksi? Mitä oli hän tarkoittanut tällä häpeällisellä petoksella? Eikö Sylva olisi rakastanut häntä yhtä paljon jos hän olisi ollut korkea-arvoinen mies?
Sylva ei ollut koskaan kysynyt häneltä: "Kuka sinä olet?" — Hän oli vaan rakastanut häntä.
Ei, Sylva ei voinut enää kestää. Kaikki ne tuskat, jotka täyttivät hänen sielunsa, kaikki se arkaileva pelko, joka oli vallannut hänet, koko se kauhu, joka hiipi hänen jäseniinsä — puhkesi nyt huutoon.
- Nicodem — oma Nicodemini! huusi hän, kumartuen kaiteen yli. — Nicodem — kuule minua! Minä se olen, vaimosi!
Huuto kaikui salin läpi. Herrat hyppäsivät ylös pelipöydästä ja kortit heitettiin syrjään. Kaikkien katseet kohosivat ylöspäin ja hakivat sitä, joka oli päästänyt tämän pelottavan huudon. Ehkä se oli juuri Nicodem, joka ensiksi hänet huomasi. Sillä Sylva näki, kuinka Nicodemin katse kiintyi häneen ja kuinka kalpeaksi hän tuli, kalpeaksi kuin ruumis.
Rajun mielenliikutuksen vallassa oli hän heittänyt taaksepäin hunnun ja hänen kauniit kasvonsa näyttivät miellyttävän muita herroja.
- Nicodem! huusi Sylva vielä kerran, ojentaen epätoivoisesti käsiään nuorta upseeria kohti. — Nicodem, tule luokseni, minun täytyy puhua kanssasi!
Silloin näki Sylva, kuinka vihainen katse välähti Nicodemin silmissä. Kreivi Svelary meni Nicodemin luo, siveli viiksiään ja sanoi ystävälleen:
- Sehän on viehättävä tyttö Matias Sperberin talosta! Sinähän olet tehnyt hänet aivan hassuksi! Juokseeko hän nyt perässäsi tännekin! Laita vaan niin, että tyttö, tulee mukanasi täältä, jos tahdot säilyttää tuota pikku lintua. Muuten se pian sinulta siepataan.
Nicodem hyökkäsi ulos salista. Minuutti sen jälkeen ilmestyi palvelija parvelle ja sanoi Sylvalle:
- Seuratkaa minua, rouva! Herra, jota kutsuitte, haluaa puhella kanssanne.
- No miksi ei hän tule itse noutamaan minua? huudahti Sylva, jonka ylpeyttä suuresti loukkasi se, että Nicodem pani palvelijan häntä kutsumaan.
Minä tulen! Missä hän on! Viekää minut hänen luoksensa!
Palvelija kulki hänen edellänsä ja vei hänet muutamien huoneiden läpi pieneen kamariin. Täällä seisoi Nicodem Lunjevica loistavassa puvussaan. Mutta Sylva tuskin tunsi häntä enää. Hänen kasvoissaan ei ollut enää jälkeäkään rakkaudesta eikä siitä hellyydestä, jolla Nicodem oli ennen häntä kohdellut. Hänen kasvonsa olivat kuin jäätyneet. Silmät vaan säkenöivät, mutta ne eivät suinkaan ennustaneet hyvää.
- Sulje ovi! sanoi Nicodem käheällä äänellä Sylvalle, kun tämä oli tullut sisälle ja aikoi rientää häntä kohti. Sylva kääntyi hitaasti, sulki oven ja jäi seisomaan kynnyksen sisäpuolelle.
- Sinäkö se siis olet! sanoi hän hampaittensa välistä. Ja sinä olet todellakin ollut kylliksi julkea ja seurannut minua! Vakoilijanko minä siis kuletinkin talooni! Ja minä kun luulin saavani palvelijan! Ha, haa, olenpa oikea narri, kun pistin käteni sellaisiin nokkosiin! Sinä olet tehnyt, minut naurunalaiseksi ystävieni silmissä, olet syvästi loukannut minua. Mutta minähän saarnaan kuuroille korville! Olenhan jo kauan huomannut, kuinka hauska sinä olet. Tavoista ja hienotunteisuudesta ei sinulla ole aavistustakaan. Muutoin et olisi ottanut tätä askelta, askelta, joka ijäksi meidät eroittaa!
Sylva kohotti epätoivoisesti kätensä häntä kohti - ja katsoi häneen rakkauden ja kaihon silmillä.
- Nicodem, kuiskasi hän nyyhkyttäen, sillä hän ei voinut enää vastustaa häntä. — Nicodem, minä en voinut kestää kauempaa. Minun täytyi saada varmuutta. Minua vaivasi se ajatus, ett'et sinä enää rakastanut minua, että sinä ehkä lepäsit toisen sylissä ollessasi poissa minun luotani. Jos olisin tiennyt, että sinä todellakin olit ystävien luona, en olisi koskaan tullut tänne! Anna anteeksi Nicodem! Minä lupaan, että tästälähin tottelen sinua, lupaan, että teen kaikki, kaikki, mitä ikinä haluat.
- Liian myöhään! kuului säälimätön vastaus vaalean miehen huulilta. — Aivan liian myöhään! Nyt olet tehnyt tyhmyyden ja itse saat kantaa sen seuraukset!
Nicodem oli itse asiassa erittäin iloinen, että ero oli tullut tällä tavoin. Jonakuna päivänä olisi hänen kumminkin pitänyt antaa Sylvalle eropassi. Sillä hänen täytyi lähteä takasin Serbiaan eikä hänellä ollut vähääkään halua ottaa Sylvaa takasin kotimaahansa. Silloin olisi eron hetkellä tullut vastenmielisiä selityksiä. Joka tapauksessa olisi oikeus jäänyt Sylvan puolelle, joka nyt hänen käsityksensä mukaan oli itse menettänyt oikeutensa. Nicodem meni siis suoraan asiaan. Hän tahtoi kerta kaikkiaan tehdä lopun kaikesta yhteydestä tämän tytön kanssa. Eikä tämä juttu maksaisi hänelle enempää kuin pienen summan rahaa ja hän tiesi hyvin, ett'eivät Sylvan vaatimukset olleet suuret.
Sylva seisoi vielä ja katsoi hänen loistavaa univormuaan ja niitä koreita tähtiä, jotka komeilivat hänen rinnallaan. Juuri tämä komeus pelotti häntä ja pani hänet salassa vapisemaan.
- Nicodem, sanoi hän hiljaa — minä pyydän sinua, minä rukoilen sinua, selitä minulle —
- Mitä?
Kuinka terävältä kuului tuo sana "mitä"!
- Selitä minulle, kuinka se on mahdollista, että sinä, yksinkertainen metsästäjä Serbiasta, voit olla niin ylhäisten herrojen seurassa? Tämä talohan on niin hienosti ja kallisarvoisesti sisustettu, ja minä luulen, että ainoastaan rikkaat ja aateliset herrat saavat tulla tänne sisälle.
- Siinä olet oikeassa. Näetkös, typykkäni, juuri siitä syystä olenkin täällä!
- Sinä — sinä Nicodem Luna? Laupias Jumala, kuka sinä sitten olet? Miksi olet salannut minulta oikean nimesi? Miksi et ole sanonut minulle, että olet ylhäinen mies?
- Siitä syystä, että sinun rinnallasi voin minä elää ainoastaan inkognito? vastasi Nicodem halveksien.
- Inkognito? Mitä se on? Minä en tunne sitä sanaa.
- Ha, haa, en muistanut, että olet syntynyt sivistymättömistä vanhemmista ja ettet sitte ole saanut mitään oppia. Joo, näetkös, inkognito kutsutaan sitä, kun joku syystä tai toisesta on pakoitettu salaamaan oikea nimensä ja ottaa toisen. Mutta jos välttämättömästi tahdot tietää, kuka minä olen — no niin, saathan sinä sen kuitenkin tietää tässä talossa, ett'ei nimeni ole Nicodem Luna ja ett'en ole yksinkertainen metsästäjä, kuten sinulle vakuutin, vaan olen minä Nicodem Lunjevica, kuningatar Dragan veli ja Serbian kuninkaan Aleksanterin lanko.
Nicodem oli pelännyt, että siitä syntyisi hirmuinen raivon kohtaus, kun Sylva saisi tämän tietää, sillä silloinhan hänelle selvenisi, kuinka syvälle Nicodem oli hänet alentanut. Mutta — hän oli erehtynyt! Sylva meni häntä vielä lähemmä, katsoi häneen suloisilla silmillään, jotka uivat kyynelissä. Mutta hymy leikki hänen huulillaan ja hän sanoi äänellä, jossa ilmeni totuus ja rehellisyys:
- Oi, kuinka iloinen olen, että sinä olet niin korkealla! Olen niin onnellinen, että sallimus on vienyt sinut niin loistavalle paikalle! Nyt, Nicodem, olen vielä ylpeämpi sinun rakkaudestasi, vaikk'en valitettavasti voi rakastaa sinua enempää kuin ennen. Sillä minä olen ensi hetkestä asti rakastanut sinua enemmän kuin kukaan nainen voi tehdä.
Hän ei siis vieläkään aavistanut, minkä kuilun partaalla hän kulki! Hän ei tahtonut vielä uskoa, että tämä mies oli ottanut hänet leikkikalukseen ja että hän oli aikeessa heittää pois tämä leikkikalu, kun oli väsynyt siihen.
Mutta Nicodem tahtoi tehdä asiasta lopun. Hän halusi päästä niin pian kuin mahdollista takasin peliin, sillä, peijakas vieköön, tänäänkin oli hänellä ollut huono onni, ja nyt tahtoi hän vihdoinkin voittaa takasin panoksensa, jotka hän edellisenä yönä säännöllisesti oli menettänyt.
- Kun sinä nyt siis tiedät, kuka minä olen, alkoi hän uudestaan, ottaen askeleen taapäin — niin voit itse nähdä, Sylva, ett'emme enää voi elää yhdessä.
- Miksi? kysyi Sylva. — Eikö sinulla siis kuningatar Dragan veljenä ole toimintavapautta? Etkö voi valita puolisoasi oman sydämesi mukaan? Vie minut sisaresi luo, ja minä koetan kaikin tavoin ansaita hänen rakkautensa ja kunnioituksensa. Minä lupaan sinulle, että teen kaikki, mitä hänen silmistään voin lukea hänen haluavan. Ja minä toivon, että hän sitte on tyytyväinen sinun vaaliisi. Ja hän pitää sinua onnellisena, kun olet löytänyt vaimon, joka rakastaa sinua niin rajattomasti.
Pilkkanauru pääsi nuoren upseerin huulilta.
- Sinä kuvittelet todellakin tuon kaiken hirmuisen yksinkertaiseksi, sanoi hän huolettomasti — mutta minä voin vakuuttaa sinulle, ett'en saisi olla minuuttiakaan enää upseerina ja että sisareni kerrassaan kääntäisi minulle selkänsä, jos pyytäisin häntä tervehtimään sinua kälynään.
- Olenko minä sitte tehnyt jotain pahaa? Voitko todistaa, että olen tehnyt jonkun rikoksen? Enkö ole aivan tahtomattani tullut tuohon viheliäiseen paikkaan? Ei, varmaankaan ei sisaresi suutu sinuun siitä, että sinä minua rakastat.
- Hänen on peijakkaan vaikea käsittää asioita! sanoi Nicodem itsekseen.— Minun täytyy hyökätä vahvemmilla aseilla.
Mutta nyt ei olekaan kysymys ainoastaan tästä, jatkoi Nicodem, joka nyt päätti ryhtyä kaikista arkaluontoisimpaan keinoon — vaikka sinä olisit aatelissukuakin, pikku Sylva, niin en voi salata sinulta, että rakkauteni sinuun on loppunut. Meidän välimme täytyy katketa. Nyt se on ohi!
- Ohi! toisti Sylva vapisevin huulin, tuijottaen Nicodemiin, kuin olisi hänet herätetty unesta, eikä olisi vielä oikein valveilla.
- Niin, se on ohi! Minä palaan näinä päivinä Serbiaan, jatkoi Nicodem, joka oli erittäin iloinen, että Sylva näennäisesti niin tyynenä oli kuunnellut hänen viimeiset selityksensä. — Ja mitä sinuun tulee, niin voit jäädä tänne eli mennä tiehesi, miten vaan haluat. Kuitenkin neuvoisin sinua jäämään Wieniin, sillä täällä on sinulla aina tilaisuus viettää erittäin mukavaa, hauskaa elämää. Tiedätkös mitä, ehkä voin tehdä vielä jotakin hyväksesi. Minä esittelen sinut eräälle ystävälleni.
Sylva ei väräyttänyt kulmiaankaan. Hänen kasvoissaan tapahtui muutos, sillä ennen olivat ne olleet kuin kivettyneet. Mutta nyt käsitti hän sen, mitä ei vielä vähää ennen ollut voinut ymmärtää. Hän käsitti täydellisesti kaiken sen, mikä oli ollut oikeutettua sen nuoren rouvan teossa, josta hän oli lukenut sanomalehdessä.
Jos Sylva olisi noudattanut ensimäistä sisällistä kehoitusta, niin olisi hän kohta juossut tiehensä sanomatta sanaakaan tuolle kurjalle, olisi juossut niin pian kuin jalat kannattivat. Mutta minne? Se olisi ollut yhdentekevä.
Löytyy eräs laji epätoivoa, joka ei enää kysy päämaalia eikä keinoja ja tämän nuoren tytön kurjuus oli joutunut sille asteelle, että se meni epätoivonkin rajan yli. Minuutin ajan tuijotti hän Nicodemiin voimatta lausua sanaakaan. Merkillistä, hän oli pitänyt Nicodemia niin kauniina, oli rakastanut häntä kaikesta sydämestänsä. Ja kuitenkin — kuitenkin näyttivät hänen kasvonsa nyt Sylvan mielestä inhottavilta ja vääristyneiltä! Hän ei voinut itsekään käsittää, kuinka oli voinut rakastaa tätä miestä. Eikä hän kuitenkaan poistunut, yhä seisoi hän kuin kiinni kasvaneena samalla paikalla. Tällä hetkellä muisti hän ensi kerran erään pyhän velvollisuuden, jonka luonto oli hänelle antanut. Hän ajatteli sitä olentoa, jota kantoi sydämensä alla, sitä pientä ihmisolentoa, jota hän ei vielä ollut nähnyt, jonka hän vaan tunsi ja jota niin äärettömästi rakasti.
Nicodem ei vielä tiennyt siitä taivaallisesta siteestä, joka oli kierretty heidän molempain välille ja joka ainakin Sylvalle näytti olevan mahdoton katkaista. Hänen ei tarvinnut muuta kuin ilmaista tämä salaisuus Nicodemille, huomauttaa hänelle, kuinka lujasti hän oli yhdistetty Sylvaan ja silloin hän varmaan näkisi hänet taas jalkainsa juuressa ja kuulisi hänen katuvaisen rukouksensa.
- Sinä et siis enää minua rakasta, Nicodem! huudahti Sylva. — Ei, ei, minä tiedän sen, sinä et rakasta minua, sinä olet itse äsken sanonut minulle kylmin, sydämettömin sanoin. Mutta etkö sitte rakasta lastasikaan?
Sylva laski varmasti, että kysymys tekisi hänet aivan tolkuttomaksi, että tämä ilmoitus tekisi tyhjäksi kaikki, mitä heidän välillään oli tapahtunut, mutta hän erehtyi, hän ei ollut vielä laskenut Nicodemin ilkeyden syvyyttä.
- Lastani! huudahti hän. — Ovatko asiat sillä tavoin? Sinä olet — sinä luulet — oh, rakkaani, ethän suinkaan luule, että minä otan todesta tämän sinun ilmoituksesi.
Sylva alkoi itkeä kovasti.
- Tuhat tulimaista, elä nyt edes itke noin kovasti! Tahdotko välttämättömästi, että muidenkin ihmisten pitää kuulla? Siivot ihmiset sopivat sellaiset asiat keskenään. Näetkös lapseni, jos olet järkevä, niin olen minä aina sinun hyvä ystäväsi, joka ei hylkää sinua. Katsos, ota tämä rahakukkaro! Ei siinä tosin ole niin kovin paljoa, sillä minulla on ollut pari päivää kirotun huono onni pelissä, mutta rahat riittävät ainakin vuodeksi suojelemaan sinua hädästä. Kun olet synnyttänyt lapsen, niin ilmoita minulle siitä! Minä en aijo jättää sinua, vaan annan apua. Näin sanoen pudotti hän kukkaron Sylvan polvelle. Onneton nuori nainen hyppäsi tämän kuullessaan ylös ja viskasi luotaan ruskean, seteleillä täytetyn kukkaron, kuin olisi se ollut inhottava, likainen tai myrkyllinen eläin ja huusi, tehden rajun liikkeen:
"Jo riittää, jo on tarpeeksi häpeää, häväistystä ja valhetta! Ole kirottu, kurja olento, kirottu kuolemaan saakka! Minä en rakasta sinua enää, ei, minä en rakasta sinua! Minä vihaan sinua, vihaan sinua enemmän kuin kukaan nainen ennen minua. Me näemme vielä toisemme, Nicodem Lunjevica, me näemme toisemme sellaisella hetkellä, jolloin sinä saat minulle tehdä tiliä siitä, mitä sinä olet tehnyt minulle! Sen, että sinä nyt työnnät minut pois luotasi, häpäiset minua, sen annan sinulle vielä anteeksi, mutta että olet teeskennellyt rakkautta minua kohtaan, että olet kietonut kätesi ympärilleni ja vetänyt minua sydämellesi, sitä en anna sinulle anteeksi, sentähden aion kerran astua sinun eteesi, kun koston hetki on lyönyt! Minä menen, Nicodem Lunjevica, jatkoi Sylva vihasta vapisevalla äänellä, samalla kun hänen hento vartalonsa kohosi vielä korkeammalle ja jännitetyt silmänsä loistivat kamalasti, — minä menen, mutta minä tulen vielä kerran luoksesi — ja jos en sitä tekisi, jos kuolema tulisi sillä hetkellä, jolloin minä synnytän lapseni — sinun lapsesi maailmaan, niin ole varma, että kostaja ei jää tulematta, kostaja sellainen, joka rankaisee kamalan rikoksesi silloin kun vähimmän odotat ja aavistat. Hyvästi, sinä sydämetön mies, rakkaudeton mies, mies, joka kylmäverisesti olet leikkinyt pyhimpäin tunteiden kanssa, joita ihmissydämessä asuu. Hyvästi, ja vaikka Jumala antaisikin sinulle anteeksi sen, mitä minulle olet tehnyt, niin en minä, vietelty, onneton Sylva, anna koskaan sinulle anteeksi."
Nämä sanat lausuttuaan hyökkäsi Sylva ulos huoneesta. Hän ei katsonut ympärilleen, riensi vaan kiireesti alas himmeästi valaistuja portaita. Hänestä tuntui, kuin olisivat talon muurit syösseet hänen päällensä. Pois — kauas pois! se oli ainoa ajatus, joka täytti hänen mielensä. Hän joutui kadulle, kulki pitkän matkaa, harhaillen ympäriinsä keskellä yötä ilman päämaalia, ilman mitään tarkoitusta. Ne, jotka tulivat häntä vastaan, luulivat kai, että hän oli mielipuoli, joka oli karannut hullujen huoneesta, kun hän horjui eteenpäin silmät kyyneleitä vuotaen, kuolon kalpeus kauniilla kasvoillaan. Muutamat herrat koettivat pidättää häntä, tahtoivat häntä puhutella, mutta Sylva repi itsensä irti heistä, syöksyi eteenpäin ja katosi ensimäisessä kadunkulmassa.
Minne — minne aiot sinä mennä, onneton raukka! Kuinka olisi Sylva voinut vastata tähän kysymykseen. Eihän hän tiennyt itsekään, minne hän nyt pakenisi häpeäänsä pakoon. Hän hiipi kuin otus vieraassa, tuntemattomassa metsässä, jolla ei ole koloakaan, mihin piilottautua ja joka pelkää, että metsästäjä seisoo joka puun takana. Hänellä ei ollut enää kotia, ei missään löytynyt hänelle paikkaa, jossa olisi voinut pysähtyä ja levähtää.
Kilpa-ajo hengen edestä.
Reki kiiti eteenpäin unkarilaisella pustalla [pusta = aro.]. Se oli postireki, jota ajoi mitä viehättävin postiljooni, — Genia von Sandorf.
Mutta kuinka oli hän joutunut sinne?
Hypättyään ikkunasta oli hän kulkenut monta päivää ja yötä pitkin maanteitä päästäkseen Serbiasta Unkarin kautta Wieniin. Eräänä iltana oli hän tunnottomana vaipunut maahan erään pienen kylän luona Buda-Pestin lähellä. Eräs postinkulettajan joukko löysi hänet ja otti mukaansa. Ja kun heidän renkinsä karkasi, päätti Genia, ollakseen joksikin hyödyksi, pukeutua miehen vaatteisiin ja niin tuli hänestä — heidän nuori postiljooninsa. Ja nyt istui hän kuskipenkillä, läiskyttäen piiskaansa hevosille.
Oli kylmä talviyö. Miljoonia tähtiä loisti tummalla taivaalla aivan kuin olisi nyt ollut näiden seutujen ihana elokuun yö. Kuu vaelsi hiljalleen rataansa ja peitti lumivalkean pustan sinivalkealla valolla, joka pani lumen säteilemään kuin jalokivet ja antoi joka esineelle satumaisen valaistuksen.
Postireessä oli yksi ainoa mies, joka näytti olevan rauhallinen kauppamatkustaja. Hän näytti muuten nukkuvan. Reestä ei kuulunut mitään ääntä ja kun Genia kerran katsoi pienestä lasiruudusta reen sisälle, näki hän, että kauppias Naumann istui taapäin nojautuneena eräässä reen nurkassa silmät kiinni, ja hurskas nunna nukkui istuallaan toisessa nurkassa. Hän oli nähtävästi lukenut rukouksensa ennen maatapanoaan, sillä rukouskirja oli vielä avoinna hänen polvillaan.
Geniakin alkoi hiukan väsyä, mutta hän voitti unen. Hän tiesi, ettei hän saanut nukkua. Ei, postiljoonin täytyi pitää silmänsä auki! Vaikka matkustajat antautuvatkin unelmiensa valtaan — niin on postiljooni kuitenkin vastuunalainen niistä, joita hän kuljettaa. Mutta pian hävisi kaikki väsymyksen tunne. Genian silmät tulivat taas kirkkaiksi. Talviyö oli hänestä kaunis, se elähytti hänen sieluansa. Niin kauan kun hän oli rouva Minkan, postimestarin rouvan luona hänen ummehtuneessa huoneessaan, oli häntä vaivannut kuin jonkunmoinen painajainen. Jokin levottomuus oli häntä siellä vallannut. Mutta nyt täällä äärettömällä arolla, nyt laajeni hänen rintansa ja — oliko se pakkanen vai vapauden tunne, joka sen teki — hänen verensä alkoi sykkiä voimakkaammin suonissa, se tuli vilkkaammaksi ja voimakkaammaksi. Hänestä tuntui, kuin olisi hän taas onnellinen kuten ennen.
Onnellinen? Voikohan hän olla onnellinen, kun Stefan ei ollut hänen luonaan, Stefan Naumovitsch, se mies, jota hän rakasti, se mies, jonka tähden hän kärsi tätä ääretöntä tuskaa, joka täytti hänen elämänsä? Oi, hän oli niin kaukana! Mitä olisikaan hän antanut — tämä ajatus tuli äkkiä hänen eteensä ja hyväili hänen sieluansa kuin länsituulen puhallus keväällä — jos Stefan nyt olisi hänen luonansa ja hän saisi istua hänen rinnallansa reessä. Jos siten saisi matkustaa rinnatusten kauas, kauas pois, aina maailman ääriin saakka! Se olisi todellakin onnea!
Eikä hänellä ollut aavistustakaan siitä, kuinka lähellä Stefan oli, eihän hän tiennyt, että Stefan oli tällä hetkellä reessä, vaikka naamion peittämänä, jonka läpi Genia ei voinut nähdä.
Tämä kauppamatkustajaksi tekeytynyt oli näet Stefan Naumovitsch, jonka piti kuningas Aleksanterin käskystä matkustaa Wieniin tarjotakseen kuningas Milanille sovintoa ja pyytääkseen häntä palaamaan Serbiaan. Genia oli erehtynyt luullessaan, että tämä matkustaja nukkui. Tosin istui Stefan Naumovitsch silmät kiinni, mutta hän ei voinut nukkua. Melkein koko matkan oli hänen sielunsa ollut alituisessa jännityksessä. Toisinaan oli se ollut ilon, toisinaan surun vallassa.
Iloinen oli hän toivoessaan, että vihdoinkin kaikki tulisi taas hyväksi Serbiassa, kun hänen toimenaan nyt oli kutsua kuningas Milan maahansa, viedä pojan pyyntö isälleen ja siten raivata tietä sovintoon entisen ja nykyisen kuninkaan välillä, mikä epäilemättä olisi suureksi siunaukseksi koko onnettomalle Serbialle. Mutta surullinen tunne valtasi Stefanin, kun hän ajatteli Geniaa. Missä oli hän?
Surullinen tunne valtasi Stefanin sydämen, kun hän ajatteli Geniaa. Missä olihan? Missä oli hänen rakas tyttönsä, jolle hän oli omistanut sydämensä korkeimmat, puhtaimmat tunteet. Mutta häntäkin lähestyi mielikuvitus, ihmisten suuri lohduttaja ja hänkin ajatteli, kuinka ihanata olisi kiitää Genian kanssa läpi Unkarin pustan. Hän katsoi hurskasta nunnaa rinnallaan, vanhaa, inhottavaa nunnaa, joka oli niin vastenmielinen matkatoveri, ja hän ajatteli, kuinka toisellaista olisi, jos nyt Genia istuisi hänen sijallaan. Kuinka olisikaan hän pitänyt hänen käsiään omissaan, kuinka hellästi olisi hän puristanut tytön hienoja sormia, kuinka ottaisi hän hänet syliinsä, painaisi hänen pienen päänsä rintaansa vasten, ja silloin — silloin saisivat hevoset juosta niin nopeaan kuin tahtoisivat, vaikka maailman ääriin! Se olisi todellakin onnea!
Mutta vihdoin vaipui Stefan Naumovitsch uneen. Luonto ei antanut pahottaa itseään, se vaati osansa ja uni laskeutui hänen ylitsensä. Ihmeellistä, unessa yhtyi hänen henkisten silmäinsä edessä kaksi henkilöä yhdeksi — Genia ja nuori postiljooni, jonka kasvot hän oli pimeässä vilahdukselta nähnyt. Se oli kai tuo ihmeellinen yhtäläisyys nuoren postiljoonin ja Genian välillä, joka synnytti tämän unen.
Kuinka kauvan hän tällä tavoin makasi ei hän itsekään tiennyt, mutta äkkiä herätti hänet huuto, aivan hänen korvansa vieressä, joka repäisi hänet unestaan. Samalla kuuli hän särkyneen lasin helinän ja näki, että lasiruutu lähinnä kuskilautaa oli lyöty rikki ulkoapäin.
Stefan Naumovitschin ensi ajatus oli, että joku onnettomuus oli tapahtunut, sitte ajatteli hän ryöväreitä, jotka eivät ole niinkään harvinaisia Unkarin arolla ja tarttui nahkalippaaseen, joka hänellä oli takin alla vasemmalla sivulla ja jossa oli komea revolveri. Mutta heti sai hän tietää, että häntä häntä uhkasi vielä vakavampi vaara, sillä postiljooni huusi hänelle:
- Jumalan tähden, mitä me teemme? Sudet ovat aivan kintereillämme!
- Sudet!
Stefan Naumovitsch ei olisi ollut serbialainen, varsinkin kun oli tehnyt pitkiä matkoja Serbian ja Unkarin läpi, jollei hän olisi tiennyt, että tämä ilmoitus sisälsi suuren vaaran. Kesän aikana eivät sudet paljoa merkitse Unkarin arolla, sillä silloin on kaikkialla runsaasti ravintoa. Korkeintaan tekevät ne silloin tällöin hyökkäyksen lammaslaumaan, eivätkä paimen ja hänen koiransa kykene estämään niitä kantamasta pois ja syömästä paria lihavata lammasta. Mutta ihmisiin eivät ne silloin uskalla kajota, siihen ovat ne liian arkoja ja ryhmysauvalla varustettu poikanen voi kesän aikana ajaa ne pakoon.
Mutta toista on talvella. Lumi peittää lakeudet, ja tuon äärettömän kääriliinan alla on kaikki haudattuna. Sudella on nälkä, se ei löydä mitään syötävää. Silloin käy tämä aron pelottava ryöväri tuhat kertaa hirmuisemmaksi, kuten ihminen, jonka epätoivo pakottaa murhaajaksi. Suurissa laumoissa kiitävät ne silloin yli aron, päästäen lyhyitä huudahduksia, jotka jo kaukaa varoittavat ja pelottavat matkustajaa. Voi sitä ihmistä, jonka susi silloin saavuttaa, hän on ehdottomasti hukassa, sillä pedot panemat liikkeelle kaikki voimansa, ettei saalis pääsisi heidän käsistään. Ne osoittavat takaa ajaessaan sellaista tarmoa, joka on todellakin pelottava. Joka vuosi joutuu arolla joukko ihmisiä susien uhriksi, eikä heistä sitte muuta löydetä, kuin jyrsittyjä luita. Niin, meneepä susien verenhimo niinkin pitkälle, että ne usein uskaltavat ihmisasunnoillekin ja monen köyhän majatalon isäntä ja vieraat ovat joutuneet susilauman uhriksi.
Genia oli hyvään aikaan älynnyt takaa-ajajat. Ainoastaan se seikka, että oli pysynyt valveilla, teki hänelle mahdolliseksi ilmoittaa matkustajille vaarasta ja itse ryhtyä valmistaviin toimiin. Hänkin oli ensin kuullut niiden käheän huudon, mutta kun ei hän niin tarkkaan tuntenut pustaa, oli hän luullut, että jossain läheisyydessä oli ihmisasunto ja että uskollinen talonkoira oli säikähtänyt hevosten kulkusia ja alkanut haukkua. Sitte oli hän nähnyt ensin tumman ruumiin liikkuvan valkoisella lumipeitteellä, ruumiin, joka äärettömällä nopeudella riensi eteenpäin rekeä kohti. Taas oli hän luullut, että se oli koira ja oli tarttunut ruoskan varteen. Mutta äkkiä oli hän huomannut, että kymmenen, kaksikymmentä, kolmekymmentä samallaista pitkää, laihaa, harmaanruskeaa ruumista tuli näkyviin reen takana. Niin monta koiraa ei mitenkään voinut löytyä talon läheisyydessä. Sitte tunsi hän tuulen mukana petoeläimen hajun ja nyt tiesi Genia kyllä hyvin, mitä hänellä oli pelättävänä. Tuskassaan ei hän tiennyt muuta keinoa kuin herättää kauppamatkustaja reessä. Tämä oli mies ja kykeni auttamaan häntä taistelussa susia vastaan, sillä Genia oli varma siitä, että hänen oli varustautuminen taisteluun. Vielä oli hän kappaleen matkaa susia edellä, mutta nämä tulivat äärettömällä nopeudella yhä lähemmä ja lähemmä. Ne riensivät kuin varjot yli valkoisen lumipeitteen, niillä näytti kerrassaan olevan siivet, niin hirmuisella vauhdilla lyheni matka reen ja ahnaiden petojen välillä. Nyt alkoivat hevosetkin käydä levottomiksi. Nämä jalot eläimet tunsivat verivihollisen olevan lähellä. Hevonen tietää, että sen on vaikea välttää susia, jos ne kerran sitä hätyyttävät. Löytyy vain yksi keino, jolla eläinparka voi pelastua, nimittäin se, että se juoksee nopeammin kuin aron hyeena. Ja se on mahdollista ainoastaan silloin, kun on tekemisissä ainoastaan muutamain susien kanssa.
- Sudet ajavat meitä! huusi Genia vielä kerran, kun Stefan Naumovitsch ei heti vastannut. — Mitä me teemme pelastaaksemme itsemme?
Nyt käsitti Stefan kaikki tyynni ja nopealla liikkeellä veti hän revolverin kotelosta.
- Meidän täytyy puolustaa itseämme, vastasi hän pienestä särkyneestä ikkunasta. — Kuinka monta sutta siellä on?
- Minä en voi sitä niin varmaan sanoa, mutta luulen, että niitä on noin kolmekymmentä.
- Kolmekymmentä sutta! Se on paljo! Mutta ei saa menettää rohkeutta.Onko siellä sijaa teidän rinnallanne kuskilaudalla?
- Kyllä, vastasi Genia. — Minä väistyn hiukan, jotta tulee paremmin tilaa.
- Sitte tulen minä heti luoksenne, sanoi Stefan. — Reen sisästä en voisi ampua niin varmasti. Pysäyttäkää hetkeksi, jotta voin hypätä ylös!
- Mutta tämä pysähdys voi tulla vaaralliseksi meille, vastusti Genia. — Jos menetämme puoli minuuttia niin se merkitsee samaa kuin menettää kolmas osa siitä välimatkasta, joka on meidän ja susien välillä.
- Sitä ei voi auttaa, vastasi Stefan. — Pysäyttäkää, minä en menetä turhaan sekuntiakaan.
Tällöin näytti nunna heränneen. Hän katsoi pelokkaasti huntunsa takaa ja huusi vapisevalla äänellä:
- Mistä on kysymys, miksi pysähdyimme? Laupias Jumala, ei suinkaan täällä ole ryöväreitä!
- Paljon pahempaa, hurskas sisar, vastasi Stefan — täällä on aron susia.
- Susia, huudahti nunna äänellä, joka selvästi ilmaisi, ettei hänellä ollut ollenkaan kiire lähtemään maallisesta olotilasta taivaalliseen kotiinsa. — Susia, pyhä isä taivaassa, me olemme hukassa! Pelasta minut, pelasta minut, minä en saa kuolla!
- Elkää olko epätoivoinen, sisar, vastasi Stefan hymyillen. — Me teemme ainakin parastamme, postiljooni ja minä. Pysykää te vaan aivan tyyneesti reessä, minä nousen kuskilaudalle, jotta voin tehokkaammin pitää susia kaukana ja ajaa ne pakoon.
Näin sanoen avasi hän reen oven, pujahti siitä ulos ja neljännes minuutissa oli hän istuutunut Genian rinnalle kuskilaudalle.
Vaikka kaikki oli tapahtunut mitä suurimmassa kiireessä, oli Genian pelko toteutunut, sillä paljon oli lyhennyt matka hevosten ja susien välillä. Ja näytti siltä, kuin olisivat pedot huomanneet tämän, sillä niiden ulvonta, joka nyt viilsi läpi hiljaisen yön, kuului riemuitsevalta, se oli kuin verenjanoinen voittohuuto.
Merkillistä, nämä molemmat ihmiset olivat äsken uneksineet istuvansa toistensa rinnalla ja rientävänsä hurjaa vauhtia eteenpäin yli äärettömän tasangon. Ja nyt — nyt oli heidän unelmansa toteutunut, eivätkä he siitä tienneet. Ei, he eivät aavistaneet, nämä ihmiset, jotka istuivat aivan lähetysten, pelon ja kauhun vallassa, että he vihdoinkin olivat tulleet yhteen. He antoivat kalliimpien hetkien, jotka Jumala oli heille lahjoittanut, mennä käyttämättöminä ohi. Mutta vaikka he olisivatkin olleet tietoisia siitä, että Jumala oli taas johtanut heidät yhteen, niin eivät he kuitenkaan olisi voineet näiden minuuttien aikana antautua hellyyden osoituksiin. Vaara uhkasi heitä. Stefan painoi valeparran lujemmin leukaan ja poskille. Sitte kääntyi hän ja katsoi taaksensa ja sivuille. Näin tarkastettuaan koko aseman tuli hän huomaamaan, että se oli pelottava.
Kirkkaassa kuutamossa, joka valaisi koko lumilakeuden hopeavalollaan, näki hän selvästi, että siellä oli äärettömän suuri joukko aron susia, jotka ajoivat rekeä sellaisella sitkeydellä, joka on juuri sudelle omituista, kun se, nälän ahdistamana, vainuaa saalista ja panee viimeisetkin voimansa saadakseen jonkun aterian.
Kuinka hirmuisilta näyttivät nämä ruskean harmaat pedot! Kuinka rajusti ne hyökkäsivät eteenpäin reen takana, ottivat suuria hyppyjä ja näyttivät tahtovan juosta kilpaa hevosten kanssa! Eräs jättiläissusi, joka näytti olevan joukon johtaja, juoksi etumaisena. Se näytti tällä hetkellä olevan noin kahdensadan askeleen päässä reestä.
- Kuulkaa nyt postiljooni, mitä minä sanon! sanoi Stefan Genialle. — Kaikki tulee nyt riippumaan meidän hevostemme nopeudesta. Luuletteko, että hevoset voivat kestää?
Genia ei ollut tähän asti paljoa välittänyt tallista eikä hevosista sinä aikana kun oli ollut postimestarin rouvan tykönä. Mutta olihan rouva Minka vakuuttanut hänelle, että ne olivat oivallisia eläimiä. Sentähden vastasi hän:
- Minä luulen kyllä, etteivät hevosemme niinkään pian väsy.
- Niin, ja onhan meillä neljä hevosta reen edessä, jatkoi Stefan miettiväisenä. — Ne juoksevat kyllä niin kauan, että sudet lopulta väsyvät. Tosin ovat aron sudet tunnetut siitä, etteivät väsy niin pian, eivätkä ne tahdo millään ehdolla luopua saaliistaan. Mutta meillä ei ole muuta tehtävää kuin toivoa. Sanokaahan minulle, postiljooni, emmeköhän voisi päästä johonkin majataloon? Löytyy kai joku paikka, johon voimme pelastua?
Tämä kysymys pani Genian hämilleen. Hän ei ollenkaan tuntenut pustaa, eikä ollut koskaan sen läpi matkustanut. Mutta hän muisteli kerran kuulleensa talonpojan kertovan, että hänen täytyi ajaa koko yö ennenkuin vihdoin tuli majataloon, jossa hän tavallisesti antoi hevosten ja matkustajain hiukan levähtää, ja itse nautti aamiaisen.
- Majataloon, sanoi Genia epävarmalla äänellä — kyllä kai se tahtoo sanoa, me tulemme ensimäiseen taloon päivän koittaessa.
- Päivän koittaessa! Siihen on vielä kauan! huudahti Stefan kauhistuneena. Sitte otti hän kellonsa, heitti siihen nopean silmäyksen ja huomasi, että kello oli kolme aamulla.
Mutta aamu oli ainoastaan ajanlaskun mukaan. Todellisuudessa oli siihen vielä kauan aikaa. Tällä hetkellä oli vielä täysikuu taivaalla ja kaikki tähdet loistivat.
Vasta auringon noustessa vetäytyvät nämä sudet luoliinsa eikä vielä voinut sitä ajatellakaan.
- Kello on kolme, mutisi Stefan, huokasi ja pani kellon liivin taskuun. — Luulen, ettemme voi toivoa auringon nousevan ennenkuin kuuden tienossa. Siihen olisi siis vielä kolme tuntia. Mutta niin kauan voivat hevosemme tuskin kestää.
Oletteko joskus ennen olleet tällaisessa seikkailussa? kysyi Stefan sitte, katsoen syrjästä päin naapuriinsa.
- En koskaan, vastasi Genia. Minä en ole koskaan ennen ollut tekemisissä susien kanssa.
- Mutta olettehan postimestarin poika, vai kuinka? Olette kai useinkin kulettanut postia Buda-Pestiin?
Jos ei juuri tällä hetkellä olisi pilvi kulkenut kuun ohi, joten tuli jokseenkin pimeä, olisi Stefan nähnyt tumman punan, joka nousi postiljoonin poskille. Sillä Genia punastui ajatellessaan, että hänen nyt täytyi valehdella. Mutta mitä voi hän muuta tehdä? Hänen täytyi jatkaa näyttelemistään, ja postimestarin rouvan tähdenkin täytyi hänen tehdä se. Muuten olisi hän saattanut tälle paljon ikävyyttä.
- Niin, minä olen postimestarin poika. Nimeni on Ferencz.
- Ja minun nimeni on Anton Naumann, vastasi nuori upseeri. — Kas niin, nyt tunnemme toisemme. Tämä on hyvin omituinen esittely, kun on melkein kuolema silmäin edessä.
Genia ei voinut pidättää huudahdusta.
- Kuolema silmäin edessä? Niin vaaralliseksi katsoi siis matkustaja heidän asemansa.
Stefan oli säpsähtänyt kuullessaan sen huudon, joka pääsi Genian huulilta. Hän muisti äkkiä, että hän kerran ennenkin oli kuullut samallaisen huudon. Se oli silloin kun hän oli Genian kanssa "Zum Bojaren" ravintolahuoneessa ja poliisi löi ovelle tahtoen päästä sisälle. Merkillistä! Ei ainoastaan tämän nuoren postinkulettajan kasvot vaan äänen sointukin muistutti hänen armaasta, kadonneesta Geniastaan.
Stefan ei saanut ajatella loppuun tätä ajatusta, sillä samassa löiGenia hevosia ja huudahti säikähtyneenä.
- Susi — herra, näettekö, että tuo jättiläissusi oli vähällä hypätä hevosen päälle. Ja samassa antoi hän ruoskan suhista hevosen kohdalla, josta syystä eläin, joka ei ollut tottunut sellaiseen kohteluun, lähti vielä raivokkaammin juoksemaan ja veti toverinsa mukanaan.
Se oli matkustajain onneksi, sillä sen kautta pääsivät he taas hiukan edelle.
- Onko teillä aseita? kysyi Stefan äkkiä.
- Kyllä, minulla on kaksinkertainen pistooli. Tässä se on!
- Hyvin vanhanaikainen ase, sanoi Stefan heitettyään siihen silmäyksen.— Sillä ette paljo saa aikaan. Mutta minä olen paremmin varustettu.
Näin sanoen veti hän esille ameriikkalaisen Colt-revolverin, jossa oli viisi panosta.
- Näettekö, sanoi hän — tällä voin ampua viisi laukausta aivan perätysten. Ladatkaa kuitenkin aseenne sillä minä luulen, että meidän täytyy valmistautua taisteluun.
Taistelu susien kanssa näytti nyt olevankin välttämätön, sillä jo muutamain sekuntien kuluttua ilmestyivät eläimet hevosten rinnalle. Sudet näyttivät olevan äärimäisyyteen asti raivostuneet, kun eivät päässeet hevosiin käsiksi. Mutta hevoset vapisivat niin pian kun sudet tulivat niiden läheisyyteen. Heidät valtasi samallainen kauhu, jonka joka eläin tuntee, kun voimakkaampi vihollinen on lähellä.
- Minä luulen, sanoi Genia, että tekisimme parhaiten, jos ampuisimme tuon suuren suden. Ainakin pääsisimme siitä vapaaksi.
- Ei, sanoi Stefan, minä en ammu, ennenkuin se on aivan välttämätöntä. Sillä jos kerran olemme alkaneet ampua, niin saamme olla varmat, että petojen raivo tulee kymmenkertaiseksi ja niiden nopeus puolta suuremmaksi. Siten pääsisimme tosin hiukan edelle siksi aikaa kun sudet repisivät ja söisivät kaatuneen toverinsa. Mutta se ei paljoa auttaisi. Ei, minä olen yhä sitä mieltä, että hevosten nopeudessa on meidän pelastuksemme.
Sill'aikaa kiiti reki eteenpäin yli lumi-aavikon. Tuntui melkein siltä, kuin ei se olisi koskenutkaan maata, sellaisella nopeudella lensi se eteenpäin. Kuolontuskan kiduttamat hevoset ponnistivat viimeisetkin voimansa päästäkseen susia pakoon. Mutta pustan sudet hyökkäsivät samoin sellaisella voimalla, kuin olisivat pahat henget niitä ajaneet, ja kammottavalta kuului niiden ilo-ulvonta, kun ne huomasivat tulleensa ajajia lähemmä.
- Eikä missään taloa näkyvissä, josta voisimme toivoa turvaa! mutisi Stefan, jonka tutkiva katse harhaili yli lakeuden. — Oi, tämä pusta on paljon pahempi kuin valtameri; siellä voi toki silloin tällöin kohdata jonkun laivan, jonka purjeen tai savun haaksirikkoinen saa nähdä.
- Me voimme kuitenkin pitää itseämme onnellisina, vastasi Genia, että meillä on edes kuutamo. Tämä ajo olisi paljon hirmuisempi pimeässä!
- Päinvastoin, vastasi Stefan, silloin voisimme toivoa, että pedot eivät meitä näkisi. Ei, nyt täytyy meidän vapautua tuosta roistosta. Kas, nyt on se tarttunut takimaiseen hevoseen — nyt on se jo etumaisen hevosen vieressä ja koettaa hypätä ja tarttua sen kurkkuun!
Stefan kohotti revolveria. Hän tähtäsi ja samassa kun susi taas koetti iskeä terävät hampaansa hevoseen kiinni, välähti revolveri, laukaus kuului ja ammuttuna syöksyi peto maahan. Hevoset juoksivat kuoliaaksi ammutun eläimen yli, vapisten pelosta. Mutta pakenevien takaa kuului kolmikymmenkertainen ulvonta. Sudet repivät kuolleen toverin kerrassaan kappaleiksi ja vahvimmat heistä varasivat itselleen parhaat palat.
Täten pääsivät pakolaiset taas hiukan edelle. Mutta se oli vaan hyvin vähän ja pian olivat sudet taas kintereillä. Sillä tuskin olivat ne saaneet nielaistuksi ne lihapalat, jotka niiden oli onnistunut anastaa, ennenkuin kaksinkertaisella vauhdilla alkoivat ajaa rekeä. Päästyään kerran veren makuun, tahtoivat ne lisää, nyt alkoivat ne haluta ihmisverta.
Tehdäkseen hämmennyksen täydelliseksi, käyttäytyi hurskas nunna reessä siten, että luuli hänen tulleen hulluksi. Vasta Stefanin revolverin laukaus oli tehnyt hänelle selväksi vaaran suuruuden. Vasta nyt tiesi hän oikein, mistä oli kysymys. Hän alkoi reessä huutaa, itkeä, ulvoa ja valittaa, eikä ne sanat, jotka hän päästi, suinkaan kuuluneet hurskailta, pikemmin kuuluivat ne suden ulvonnalta. Hän kirosi Jumalaa ja ihmisiä.
- Voi, jos en olisi suostunut lähtemään näin vaivaloiselle matkalle! Minä olen hyväntahtoisuuteni uhri. Hän, joka lähetti minut tähän vaaraan, istuu nyt kauniisti palatsissaan ja minä — minun täytyy tällä hirmuisella arolla joutua susien saaliiksi!
- Palatsissaan!? sanoi Stefan kysyen postiljoonille. Hurskaalla nunnalla näyttää olevan erittäin ylhäisiä tuttavuuksia.
- Hän tarkoittaa kai johtajatartaan, joka on määrännyt hänet matkustamaan Buda-Pestiin. Ja palatsilla tarkoittaa hän arvattavasti luostaria, jossa johtajatar on turvassa. Luostarithan ovat tässä maassa rakennetut palatsin muotoon.
- Niin, kyllä kai se niin on, vastasi Stefan.
- Minä en tahdo kuolla! kuului yhä reestä. Minä en tahdo kuolla! Postiljooni, ampukaa, ampukaa petoja! Ampukaa ne kaikki tyyni! Teidän täytyy pelastaa minut! Minä en ole maksanut rahojani, jotta joutuisin täällä susien syötäväksi! Kääntykää! Ajakaa takaisin kotiin! Eikö täällä ole mitään taloa läheisyydestä? Missä on poliisi? Taivaan Jumala, tuo susien ulvonta tekee minut hulluksi!
- No tyyntykäähän toki hiukan! huusi Stefan hänelle rikotusta ikkunasta. — Mehän olemme samassa vaarassa kuin tekin!
- Se ei kuulu minuun! huusi hurskas sisar. — Jokainen on itseään lähinnä.
- Oivallinen lausunto nunnan suusta! huomautti Stefan, joka pelottavasta asemasta huolimatta ei voinut pidättää nauruaan. — Siitä nähdään, minkä arvoinen ulkonainen hurskaus todellisuudessa on. Vakavina hetkinä, varsinkin kun elämä on kysymyksessä, hajoaa saippuakupla.
Mutta nyt ei ollut Stefanilla ja Genialla enää aikaa välittää nunnan ulvonnasta, valituksista ja raivosta, sillä vaara kasvoi joka silmänräpäys. Muutamat sudet olivat päässeet reen luokse, ne piirittivät sen ja koettivat estää hevosia juoksemasta. Muutamat hyppäsivät rekeä vastenkin, tarttuivat portaaseen, joka johti kuskilaudalle ja antoivat siten laahata itseään mukana. Genia löi ruoskalla ympäriinsä ja antoi monelle sudelle läimäyksen juuri kun tämä aikoi hypätä jonkun hevosen päälle. Susi juoksi silloin pois, kuten pelkuri koira ja hevonen oli hetkeksi välttänyt vaaran.
Genia oli sopinut seuralaisensa kanssa, ett'ei tämä ampuisi ennenkuin se olisi aivan välttämätöntä. Mutta sekin hetki tuli.
- Nyt ei auta muu, meidän täytyy käyttää ampuma-aseitamme. Tähdätkää hyvin, Ferencz! Pitäkää sutta tarkasti silmällä ja säästäkää patrooneja, sillä me tarvitsemme ne kaikki! Suokoon Jumala, että meillä olisi niitä paljon enemmän, kuin mitä meillä on! Oletteko valmis?
- Odottakaa hetkisen! vastasi Genia, laski ruoskan vierelleen, otti kaksinkertaisen pistoolinsa ja asettui ampumaan.
- Te näytte olevan tottunut aseita käsittelemään, sanoi Stefan.
Genia olisi voinut kertoa, että hän isänsä puutarhassa oli usein ampunut maaliin ja että isä oli usein leikillään sanonut, että hän ampui paremmin kuin joku keisarillinen ampuja.
- Kaikki on siis selvänä! Me tähtäämme noita molempia petoja, jotka näyttävät kiusaavan etumaisia hevosia — te ammutte oikeanpuolista, minä vasemmanpuolista. Yks' kaks' kolme!…
Kaksi laukausta pamahti. Mutta Stefan oli tällä kertaa ampunut syrjään. Hänen luotinsa oli lentänyt suoraan yli suden pään. Genia sitävastoin oli varmalla kädellä kaatanut vihollisensa. Kuului käheä huuto ja susi syöksyi suin päin maahan.
- Nyt hevosta selkään! käski Stefan. — Tästä saamme taas hiukan huoahdusaikaa.
Genian ei tarvinnut ollenkaan lyödä hevosia. Ne juoksivat niin paljon kuin voivat pelastaakseen oman elämänsä. Hevoset tiesivät hyvin hyvästi, että sitte vasta heille kävisi huonosti, jos he päästäisivät sudet päällensä.
Stefan ja Genia ampuivat lakkaamatta ja varsinkin nuoren upseerin colt-revolveri sai aikaan ihmeellisen hävityksen susilaumassa. Mutta he olivat tähän asti pitäneet susien lukua pienempänä. Niitä oli enemmän kuin kolmekymmentä. Heistä näkyi siltä, kuin ei vainoojien luku ollenkaan vähenisi. Muutamat sudet ottivat oikeita jättiläishyppyjä, kuin olisivat ne tahtoneet hypätä reen katolle ja Genia, joka oli heittänyt nopean silmäyksen ylöspäin, huomasi kauhulla, että erään suden oli onnistunut kiivetä reen päälle. Hän oli vähällä mennä tainnoksiin kauhusta. Pedon avoimesta kidasta kävi ulos niin hirmuinen löyhkä, että hänen oli melkein mahdoton sietää sitä. Hän näki suden veristävät silmät, terävät hampaat, punaisen, nälkäisen kielen — tuon hirmuisen näyn vaikutuksesta oli hän vähällä pudota kuskilaudalta. Hän tahtoi huutaa, mutta ei voinut. Hän ei voinut huomauttaa Stefania tästä suuresta vaarasta, sillä tämä oli juuri ottamassa henkeä eräältä sudelta, joka oli hypännyt erään oikeanpuoleisen hevosen selkään. Päälle päätteeksi oli hänen pistoolinsa lataamaton, eikä sitä tällä hetkellä voinut ladata. Susi katsoi häneen ilkeästi ja viekkaasti. Se oli käden pituuden matkan hänestä. Ensi hyökkäyksellä saattoi se päästä häneen kiinni ja repiä hänet palasiksi.
Mutta siitä huolimatta ei Genia kokonaan menettänyt malttiaan. Hän otti patruunan ja pisti toiseen pistoolin piippuun. Sitte suuntasi hän pyssyn niin, että luodin, joka aina sattui oikeaan, täytyi mennä keskelle suden kitaa. Tämä oli vielä samassa odottavassa asemassa. Genia laukaisi. Samassa hyppäsi susi, heittäytyi alas reen katolta ja hyökkäsi suoraan nuoren valepukuisen tytön kimppuun. Genia ei ollut kai sattunut oikeaan, hänen kätensä oli kai vapissut ja siten oli hän ampunut harhaan. Genia tunsi uuden voimakkaan hyökkäyksen, joka oli vähällä pudottaa hänet alas istuimelta. Hän olisi epäilemättä pudonnut alas kuskilaudalta keskelle ulvovaa susilaumaa, joka heti olisi repinyt hänet kappaleiksi, joll'ei eräs satunnainen seikka olisi estänyt tuota hirmuista tapahtumaa.
Nahkainen jalkapeite, joka oli pingoitettu polvien päälle suojelemaan alaruumista lumelta ja sateelta, ylettyi ylös vyötäisille saakka ja kun nyt susi heittäytyi hänen ylitsensä ja hän kaatui suulleen, piti jalkapeite häntä ylhäällä, niin että ainoastaan pää ja yläruumis olivat eteenpäin kumartuneet. Siitä huolimatta olisi hän kuitenkin ollut hukassa, jollei susi olisi hyökännyt liian suurella voimalla. Tämä voima oli niin suuri, että peto lensi eteenpäin Genian yli, putosi hevosten väliin ja joutui reen alle, joka kiiti suden ruumiin yli.
Tällä hetkellä oli Genia siis pelastettu. Mutta yhden suden sijasta tuli nyt kymmenen, jotka tahtoivat Geniaa saaliikseen. Pedot huomasivat, että ihmisruumis oli ollut lähempänä heitä kuin ennen. Ne juoksivat repiäkseen kokonaan tämän ruumiin pois reestä.
- Apua, apua, ähkyi Genia. — Jumala taivaassa, minä olen hukassa!
Toinen huuto vastasi hänen huutoonsa. Se oli Stefan Naumovitschin.
Nyt vasta huomasi tämä, kuinka hirmuisessa vaarassa nuori postiljooni oli ja heti päätti Stefan panna oman elämänsä uhriksi toverin tähden, jonka kanssa hän tähän asti oli jakanut kaikki vaarat. Hän laukaisi revolverinsa viisi kertaa perätysten.
Täten kaatoi hän maahan kaksi sutta, pelästytti toiset sudet ja tarttui samalla Genian riippuvaan ruumiiseen. Hän kierti kätensä hänen ympärilleen ja veti hänen yläruumistaan vähitellen ylöspäin, kunnes hänen päänsä vähitellen tuli Stefanin oman pään tasalle.
- Minun on teitä kiittäminen hengestäni, huudahti Genia. — Oi, miten hirmuisesta kuoleman vaarasta te minut pelastitte. Nyt olisivat sudet jo repineet minut palasiksi, jos ette te olisi tullut avukseni!
Kului jonkun aikaa, ennenkuin Stefan Naumovitsch saattoi vastata nuorelle postiljoonille.
Stefan tuijotti häneen ihmettelevin katsein, sitte siveli hän kädellä silmiään ja pudisti päätään.
Ei, ei, se ei voi olla niin, mutisi hän itsekseen, se on vaan erehdys — se on vaan muisto, joka synnyttää minussa niin outoja ajatuksia. Sitte kääntyi hän Geniaan ja vastasi hänelle:
- Kuinka voitte panna mitättömälle asialle niin suuren merkityksen? Olihan se velvollisuuteni ja te olisitte varmaan tehnyt minulle samalla tavoin.
- Aivan varmaan, herrani, sanoi nuori tyttö, joka kuullessaan hänen äänensä, vuorostaan säpsähti. — Mutta minulla ei olisi ollut voimaa eikä mielenmalttia niin pian tulla teidän avuksenne.
Mutta tämä olikin kaikki, mitä hän ennätti sanoa, sillä sudet vaativat taas kaiken hänen huomionsa.
Hevosten oli nyt juostava yli pienen kukkulan, joita on arolla siellä täällä. Eläimet eivät mitenkään voineet juosta tässä mäessä yhtä nopeaan kuin ennen ja sitäpaitse olivat ne kovin rasittuneet. Ne hiljensivät siitä syystä vauhtiansa, mutta se näytti tulevan niiden turmioksi. Sillä tuskin olivat sudet, jotka eivät nytkään näyttäneet ollenkaan menettäneen notkeuttaan, huomanneet tämän, kun ne uskalsivat tehdä uuden hyökkäyksen.
Stefanin ja Genian kuulat tappoivat monta sutta. Mutta tällä kertaa eivät ne voineet estää, että kaksi jättiläissutta heittäytyi erään hevosen päälle. Genian huulilta pääsi kauhun huuto. Hevonen syöksyi kumoon, ja pitkä, hirnuva kuolonhuuto, jonka se päästi, ilmaisi, että sudet olivat jo verisessä työssään. Ne olivat lyöneet hevosen kurkkuun, eräs niistä oli terävillä hampaillaan repinyt valtasuonen hevosen kaulassa ja ahnaasti nuoli se nyt punaista verta, joka purskui kuolinhaavasta. Hätyytetty hevonen oli kaatuessaan vetänyt mukanaan toisenkin hevosen, joka juoksi sen rinnalla eikä tätäkään voitu enää pelastaa. Stefan ampui tosin revolverillaan kuoliaaksi vielä kaksi sutta, mutta niitä jäi vielä kylliksi paljon jälelle, jotta ne saattoivat tehdä matkustajain aseman pelottavan vakavaksi.
- Nyt tai ei koskaan meille ehkä onnistuu pelastua, sanoi Stefan Genialle. Sudet ovat repimässä molempia hevosia. Meillä on siis kaksi vahingoittumatonsa hevosta jälellä. Jos meidän onnistuu päästä irti kuolleista hevosista ja jatkaa matkaamme näillä molemmilla, niin pääsemme hyvän matkaa edelle.
- Mutta, sanoi Genia — päästäksemme irti kaatuneista hevosista täytyy meidän hypätä alas kuskilaudalta. Meidän täytyy katkaista hihnat ja siitä voisi helposti koitua sen surma, joka uskaltaisi mennä sitä tekemään.
Stefan oli silmänräpäyksen ajatuksiinsa vaipuneena, sitte pudisti hän päättäväisesti päätänsä.
- Sama se, sanoi hän — meidän täytyy koettaa, vaikk'ei se onnistuisikaan. Sillä jos emme tee tätä koetta, niin olemme varmasti hukassa. Jos meidän taas onnistuu päästä irti kuolleista hevosista, niin on meillä ainakin mahdollisuus pelastua. Mutta ette te, ystäväni, tee tätä uhkarohkeata tekoa, sanoi Stefan liikutetulla äänellä — te olette nuori ja elämä on edessänne — minä olen meistä vanhempi, minun velvollisuuteni on panna elämäni alttiiksi.
Näin sanoen nousi hän, heitti takasin jalkapeitteen ja laittautui hyppäämään alas kuskilaudalta.
Silloin valtasi Genian äkkiä ihmeellinen tunne. Hän ei voinut saada selville, miksi hänen sydämensä kutistui kokoon, miksi hän äkkiä tunsi sellaista tuskaa ajatellessaan, että tämä rohkea mies, joka oli pelastanut hänen oman elämänsä, nyt menettäisi oman elämänsä, jonka tähden hänen koko ruumiinsa vapisi. Ehdottomasti ojensi hän kätensä, tarttui sen miehen käteen, joka oli nimittänyt itseään Anton Naumann'iksi ja huusi rukoilevalla äänellä:
- Ei, elkää tehkö sitä, sehän olisi Jumalan kiusaamista. Minä pyydän teitä, kuolkaamme ennemmin kaikki yhdessä, — kaikkityyni! Teillä ei ole mitään velvollisuutta uhrautua meidän tähtemme, eikä teillä ole siihen oikeuttakaan! Minä pyydän teitä, elkää menkö!
Taas säpsähti Stefan Naumovitsch, taas katsoi hän nuoreen postiljooniin liikutettuna, tutkien, kuin ei hän olisi voinut tunkeutua ulos ajatusten sekamelskasta, joka tällä hetkellä täytti hänen sielunsa, mutta sitte huudahti hän kiireesti:
- Ei, sen täytyy tapahtua. — Kuulkaa, Ferencz, sen täytyy tapahtua!Onko teillä veistä mukananne?
Genia vei käden laukkuun, joka riippui sivulla postitorven alla ja otti sieltä heti suuren veitsen.
- Se on terävä, sanoi Stefan, joka tunnusteli terää — se on hyvä siihen tarkoitukseen ja kuulkaa nyt, mitä minulla on teille sanottavaa:
- Heti kun minä olen hypännyt alas, pidätte te minun revolveriani valmiina, se on ladattu. Pitäkää sillä petoja kaukana minusta! Minä kiiruhdan, sillä jokainen minuutti, jonka menetän, voisi aiheuttaa kuolemani.
Veitsi kädessä hyppäsi Stefan sitte reestä. Kaikeksi onneksi olivat sudet syömässä hevosia, joten ne eivät huomanneet häntä. Hän lähestyi niin kiireesti kuin mahdollista hihnoja, joilla oli sidottu etumaiset hevoset takimaisiin ja leikkasi ne poikki.
Tuskasta vapisten katseli Genia hänen jokaista liikettään. Siinä teki hän ensiksi sen havainnon, että tällä kauppiaalla oli harvinaisen jalorakenteinen vartalo, että hän oli hoikka ja hyvä ryhtinen, ei ollenkaan kauppiaan näköinen, joka kulkee etukumarassa huoliensa painamana, hänen käytöksessään oli jotain niin tavattoman ylhäistä, jotain aatelista, kerrassaan sotilaallista. Ja hänestä näytti melkein siltä, kuin ei se yksinkertainen, porvarillinen takki, joka oli Anton Naumannin yllä, olisi tehty hänelle, vaan että loistava sotilaspuku olisi paljon paremmin sopinut tähän kauniiseen vartaloon.
Naumovitsch kääntyi ympäri kiivetäkseen takasin kuskilaudalle. Hän oli iloinen siitä, että kaikki oli mennyt niin onnellisesti.
Silloin, samalla hetkellä, jolloin hän jo oli asettanut jalkansa portaalle ja oli aikeessa nousta ylös, päästi hän läpitunkevan huudon. Eräs susi oli takaapäin hypännyt hänen selkäänsä ja oli juuri iskemässä hampaitaan hänen niskaansa. Mutta ainoastaan silmänräpäyksen oli Naumovitschin henki vaarassa, sillä nyt laukaisi Genia viisi kertaa perätysten ja viiden kuulan lävistämänä syöksyi peto takaperin ja kieritteli maassa verissään.
- Nyt olemme kuitit! huudahti Naumovitsch samalla kun hän, vähän kalpeampana kuin ennen, istuutui Genian rinnalle kuskilaudalle — nyt olette te pelastanut elämäni. Minä en kiitä teitä sanoilla, nuori ystäväni, sillä sanat eivät paljon merkitse tällaisessa tapauksessa, mutta — me molemmat tulemme muistamaan tämän yön ja sen muistot sitovat katkeamattoman siteen välillemme!
Näin sanoen ojensi hän Genialle kätensä — tämä laski kätensä hänen käteensä. Silmänräpäyksen istuivat he siinä käsi kädessä ja katsoivat liikutettuina toistensa silmiin. Mutta nyt ei ollut aikaa hukata. Naumovitsch tarttui itse ohjaksiin ja osoitti heti olevansa oivallinen kuski. Molemmat hevoset, jotka vielä olivat reen edessä, juoksivat rajusti. — Naumovitsch oli laskenut aivan oikein. Sillä reki pääsi huomattavasti eteenpäin, kun sudet jäivät syömään ateriaansa. Ne söivät kylliksensä kaatuneiden hevosten punaista lihaa ja Genia hengitti jo helpommin kuin olisi hän päässyt kauheista tuskista, silloin — teki hän sen havainnon, että sudet olivat lähteneet uudestaan takaa ajamaan. Tämä takaa-ajo tuli vielä kiivaammaksi kuin ennen. Saatuaan verta maistaa, olivat sudet joutuneet raivoihinsa ja sen lisäksi saaneet voimia ja kestävyyttä. Ne eivät tahtoneet, kuten näytti, päästää käsistään inhimillistä saalistaan ja koettivat kaikin tavoin päästä lähelle rekeä. Niin jatkui rajua ajoa kuutamossa keskellä yötä, elämän ja kuoleman ajoa. Yhä lähemmä tulivat sudet, uudelleen kokoontuivat vaaran pimeät pilvet pakenevien pään päälle, uudelleen muuttuivat Stefanin piirteet vakaviksi ja Genian suloisissa kasvoissa kuvastui kuoleman pelko.
Silloin pääsi Genialta äkkiä ilohuuto.
- Tuolla — tuolla! huusi hän, osoittaen toisella kädellään erästä kaukana olevaa pistettä — Näettekö tuolla — talo — majatalo!
Stefan kohotti päätään, hänen piirteensä selkisivät, sillä todellakin näkyi tuolla kaukana talo, joka ei ollut maalaistalo, ehkä oli se neljännespenikulman päässä, aivan yksin arolla, kuten unohdettuna tien vieressä, mataloita kuusia ympärillä, talo, joka kuutamossa näytti melkein aaveentapaiselta.
Mutta vaikka Stefan ja Genia olisivat tienneetkin, että talo oli asumaton, olisivat he koettaneet kaikin tavoin päästä sinne. Sillä heidän takanaan oli kuolema — tuskallinen, julma kuolema.
- Eteenpäin, kiltit hevoseni! huusi Genia. — Kestävyyttä, nyt täytyy pelastaa teidät ja meidät!
Hän kiihoitti hevosia samalla kun Stefan höllitti ohjaksia. Hevoset olivat ymmärtäneet, mistä oli kysymys ja he ponnistivat viimeisetkin voimansa. Reki näytti tällä hetkellä venheeltä, jota myrskytuuli kulettaa yli aaltojen, mutta vielä enemmän oli se ilmapallon näköinen, joka kulkee ilmassa korkealla maasta. He tulivat yhä lähemmä majataloa. He eivät tosin nähneet sieltä mitään valoa, joka olisi ystävällisesti loistanut heitä vastaan, ei ketään ihmistä, joka olisi voinut ottaa heitä vastaan ja sanoa heidät tervetulleiksi, eivät he kuulleet mitään ääntä, hiljaa, yksinään ja hyljättynä oli talo siinä keskellä pustaa. Mutta se oli kaikissa tapauksissa talo, jota muurit ympäröivät ja jossa oli katto suojana, talo, jossa he voivat tuntea itsensä turvatuiksi.
Sudet olivat nyt melkein saavuttamaisillaan reen. Pedot näyttivät ymmärtävän, että heidän uhrinsa olivat pääsemässä pakoon. Ne kokosivat voimansa viimeiseen hyökkäykseen. Ne nykivät jo hevosten jalkoja ja ainoastaan Genian tarmokkaat ruoskan iskut pedoille antoivat hevosille vähän huoahdusaikaa. Reki kiiti nyt mäkeä alas ja matkustajat voivat selvästi nähdä majatalon. Ilokseen huomasivat he, että suuri portti oli selki seljällään.
Tällä hetkellä eivät ollenkaan ajatelleet, että tämä oikeastaan oli omituinen seikka, mikä tavallisissa oloissa olisi pannut heidät epäilemään. Eihän missään taloissa ole portit auki keskellä yötä. Mutta ketäs täällä tarvitsi pelätä näin kaukana arolla? Eihän siellä ollut varkaita pelättävänä, tuskinpa niitä oli pitkän matkan päässäkään.
- Menkäämme tuonne! huudahti Genia. — Siellä olemme pelastetut.
- Niin, jos meidän vaan onnistuu sulkea suuri portti, ennenkuin sudet ehtivät saada meidät kiinni, vastasi Stefan. — Mutta luulen, että muutamat hyvin tähdätyt laukaukset voivat muutamiksi minuuteiksi pitää niitä kaukana ja niitä minuutteja täytyy meidän käyttää hyväksemme.