Stefanin revolveri pamahti, luodit suhisivat susien ympärillä ja tappoivat yhden niistä samalla kun reki kiireesti suhahti portista majatalon pihalle.
- Alas kuskilaudalta, portti kiinni jälkeemme! huusi StefanNaumovitsch, joka oli jo hypännyt maahan.
Genia seurasi häntä niin kiireesti kuin voi, ja molemmat juoksivat suurelle portille.
Heidän elämänsä riippui muutamista sekunneista. — — — — —
Hän pakenee omaa onneansa.
Portit lyötiin kiini ja Stefan kiiruhti työntämään eteen raskasta rautatankoa, joka oli kiini toisessa portin puoliskossa. Sitte heitti hän tutkivan silmäyksen muureille. Nämä olivat tosin muutamin paikoin käyneet huonoiksi, mutta ne olivat sentään tarpeeksi korkeat, jotta saattoivat pitää susia loitolla.
Sitte horjui Stefan takasin portilta, sillä hän tunsi nyt, että hänenkin voimansa olivat pettämäisillään.
Reki oli keskellä pihaa, edessä valjastetut hevoset; nämä läpiväsyneet eläinparatkaan eivät toivoneet muuta kuin päästä lepoon.
Mutta miten oli nuoren postiljoonin käynyt? Vihdoin huomasi Stefan Naumovitsch nuoren matkatoverinsa, joka oli niin urhoollisesti auttanut häntä taistelussa susia vastaan.
- Oiva nuorukainen! sanoi Stefan itsekseen. — Todellakin on hän suuri sankari, hän ei ole pelännyt silmänräpäystäkään ja vaikkakin hän olisi kärsinyt todellisia kuolontuskia, ei hän ole niitä näyttänyt, vaan on toiminut, kuten minä itsekin olisin tehnyt. Minun täytyy toki lausua hänelle muutamia sanoja kiitokseksi, minun täytyy puristaa hänen kättänsä, tuota niin ihmeen pehmoista kättä.
Hitaasti meni Stefan Genian luo, joka vielä seisoi liikkumattomana pihalla. Mutta ennenkuin Stefan ennätti lausua hänelle sanaakaan, syöksyi tämä ääntä päästämättä maahan ja makasi suorana hänen jalkainsa juuressa.
- Hän on pyörtynyt! huudahti Stefan kauhistuneena kumartuen maassa makaavan ruumiin puoleen. — Eipä se todellakaan ole ihmeellistä, sillä minäkin olin vähällä mennä tainnoksiin, kun vaara oli ohi. Ja minä, lisäsi hän itsekseen, olen kumminkin mies ja sotilas!
Nuoren miehen laita on huonosti. No, minä menen hakemaan vettä hänelle, vielä parempi, jos saan viiniä, niin tulee hän kai pian tuntoihinsa. Mutta hurskaalla sisarella näyttää olevan vahvemmat hermot, sanoi Stefan Naumovitsch nähdessään, kuinka reen ovi avattiin ja vanha nunna hyppäsi ulos.
- Olemmeko turvassa nyt? olivat hänen ensimäiset sanansa. — Olemmeko onnellisesti päässeet vaarasta? Oi, herrani, se oli hirmuinen yö.
- Niin, se oli todellakin hirmuinen yö, vastasi Stefan, joka vaan puoliksi kääntyi nunnan puoleen, sillä hänen mieltään kiinnittivät ainoastaan nuo kauniit, kalpeat kasvot, jotka hän näki kuutamossa jalkainsa juuressa.
Ei paljoa puuttunut, ett'emme menettäneet kaikkia hevosiamme ja ett'eivät pedot meitä kaikkia repineet palasiksi.
- Niin, se on ennen kuulumatonta, vakuutti nunna. — Minä valitan ihan varmaan viranomaisille. Täällähän voi henkensä menettää. Mutta olkaa hyvä, herrani, ja hankkikaa minulle lasi vettä ja sitte sänky.
- Kyllä, mutta ettekö näe, vastasi Stefan, — että minun huolenani on ennen kaikkia herättää henkiin tämä postiljooni parka, joka makaa tässä pyörtyneenä. Olisittepa vaan nähnyt, kuinka urhoollisesti hän taisteli meidän puolestamme, niin varmaan ymmärtäisitte, ett'en minä nyt voi jättää häntä.
- Menkää, hyvä herra, puhuttelemaan talon väkeä, pyysi hurskas sisar vähän suopeammalla äänellä, niin minä sill'aikaa vartioin nuorta miestä. Hän on vaan pyörtynyt ja on taas pian jaloillaan. Muuten pitäisi tuon pikku veijarin vähän hävetä. On olevinaan mies ja pyörtyy tuolla tavoin.
Mutta se on sentään liian paljon sanottu!
Näin sanoen heitti Stefan katkeran, nuhtelevan silmäyksen puhujaan.
- Hurskaalla sisarella ei näy olevan rukouksistaan huolimatta paljon sydäntä, ja kiitollisuutta tuntee hän varmaan vielä vähemmän. Hänen pitäisi kuitenkin muistaa, että hän ainoastaan postiljoonin urhoollisuuden ja ehkäpä myös minun toimeni kautta on välttänyt kuoleman. Mutta tällä hurskaalla naisella ei ole sanaakaan kiitokseksi, hän ajattelee vaan itseänsä. Hän näyttää olevan oikea egoisti, joka ei paljoa välitä lähimmäisistään.
Siitä huolimatta ei Stefan voinut eikä tahtonut laiminlyödä sitä kohteliaisuutta, jota mies on velvollinen osoittamaan naiselle. Hän lupasi mennä sisälle ja pyytää lasin viiniä, jos hurskas sisar jäisi siksi aikaa pyörtyneen luo ja auttaisi häntä siinä, missä voi.
- Te olette varmaan perehtynyt sairaan hoitoon, sanoi hän nunnalle.Tehkää siis hänelle kaikki, mitä voitte.
Näin sanoen kääntyi Stefan ja meni, noustuaan muutamia portaita, eräälle ovelle, joka vei sisälle. Hän koputti ovelle, mutta sisällä oli kaikki hiljaa ja vaikka hän useita kertoja uudisti koputuksensa, ei avattu ikkunaa, eikä kuulunut ihmisääntä.
- Mitäs tämä tahtoo sanoa? mutisi Stefan. — Kun kaikki käy ympäri, niin ei taida ovikaan olla lukossa.
Eikä se ollutkaan, vaan avautui helposti, kun Stefan kovasti painoi salpaa. — Hän astui sisälle. Siellä oli syvä pimeys kaikkialla. Mutta avattuaan vielä yhden oven, tuli hän huoneeseen, jota kuu valaisi. Tämä oli aivan tyhjä ja jos Stefan katsoi minne tahansa, ei hän nähnyt muuta kuin paljaita seiniä.
- Hyvä Jumala, tämäkö on nyt koko ilo! huudahti Stefan alakuloisena. — Luulee tulevansa ihmisten luo ja löytääkin hyljätyn talon, josta näyttää tulevan hyvin huono yösija. Kuinka vanhalta ja ränsistyneeltä täällä näyttää. Siitä on varmaan hyvin kauvan, kun ihmiset ovat astuneet näillä lahonneilla lattioilla. Seinät eivät näytä enää olevan vedenpitäviä ja ikkunoista on lumi tuiskunnut sisään peittäen lattiat tuuman paksuudelta.
Sitte huomasi hän tulisijan, joka oli niinikään rappeutuneessa kunnossa, eikä tuhassa ollut tietysti vähintäkään hehkua.
- Sama se, sanoi Stefan Naumovitsch, tarkastettuaan perinpohjin koko rappeutuneen talon — minä kannan tänne sen poikaparan. Täällä saa hän ainakin jossain määrin suojaa pakkasta vastaan ja tuolla on vähän olkia, joista voi laittaa hänelle sijan. Se hurskas sisar on vaan epämiellyttävä vastus, mutta häntäkään ei sovi jättää oman onnensa nojaan. Onnettomuudessahan täytyy aina olla yksimielisiä.
Muutamia minuutteja myöhemmin oli Stefan Naumovitsch uudestaan pihalla ja ilmoitti nunnalle mitä oli löytänyt talosta.
Tämä alkoi uudestaan loppumattoman moite- ja valitusvirren, muttaStefan keskeytti hänet ankarasti:
- Lopettakaahan toki tuo hävytön valitus! Teidän täytyy mukautua kohtaloonne ja saatte olla varma siitä, että tämä meidän avuton asemamme ei kestä kauempaa kuin huomisaamuun. Silloin voimme taas lähteä tästä talosta.
- Entäs sudet! vaikeroi nunna.
Sudet eivät tee meille pahaa päivällä. Ainoastaan yöllä uskaltavat ne hiipiä esille piilopaikastaan. Ensi yöhön mennessä olemme kyllä löytäneet jonkun asutun majatalon, ja viimeisellä asemalla ennen Buda-Pestiä vietämme seuraavan yön. Minä saan kyllä nuoren postiljoonin toipumaan tähän niin pian kun herää tainnoksistaan. Ihmisraukka, kuinka hänen laitansa on, eikö hän ole tullut vielä tuntoihinsa?
- Ei, vastasi nunna — hän ei liikuta jäsentäkään, hänen hengityksensä näyttää lakanneen.
- Hänen täytyy ennen kaikkia saada apua! sanoi Stefan.
Näin sanoen nosti hän liikkumattoman ruumiin maasta ja kantoi sisälle.Hurskas sisar seurasi perässä.
- Täällä täytyy meidän laittaa niin mukavaa kuin mahdollista, sanoi Stefan, kun he olivat päässeet sisälle. Tuossa on olkia, siihen voitte itsenne ojentaa.
Tätä ei tarvinnut sanoa hurskaalle sisarelle kahta kertaa. Hän raapi kokoon parhaat oljet, mitkä näki ja heittäytyi ähkyen pitkälleen, kääri pitkän, mustan kaapun ympärilleen ja käänsi kasvot seinään päin, voidakseen nukkua niin pian kuin mahdollista.
- Oivallinen sydän, sanoi Stefan ivallisesti. Sairasparasta ei hän välitä mitään. Mutta sitä enemmän ajattelen minä häntä ja pidän hänestä huolta. Sitte laskeutui hän polvilleen postiljoonin viereen, katseli häntä tarkkaan ja kuiskasi.
- En koskaan ole nähnyt jalompia kasvoja. Kuinka ihmeellisesti, nämä kasvot vetävät minua puoleensa! Nytkin, vaikka silmät ovat kiinni, näen minä yhtäläisyyden, joka jo ensi hetkestä minua viehätti ja samalla niin tuskallisesti vihloi. Genia, niin Genia, ne ovat aivan hänen kasvonsa. Oh, kuinka voi kaksi ihmistä olla niin yhdennäköiset!
Hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Mutta hän pidätti, sillä hän katsoi, ett'ei hänellä ollut oikeutta antautua muistojensa valtaan. Ennen kaikkea piti hänen ajatella, kuinka saisi sairaan henkiin.
- Takki auki! sanoi Stefan itsekseen. — Se on ensimäinen tehtävä ja sitte herää hän kyllä henkiin.
Hän avasi napit postiljoonin takista, avasi takin auki ja tarttui paitaan avatakseen senkin, niin että rinta tuli vapaaksi vaatteiden painosta.
Mutta silloin tapahtui jotain merkillistä. Stefan Naumovitsch kiskaisi kätensä takaisin, kuin olisi hän saanut sähköiskun, hänen silmänsä laajenivat ja saivat omituisen loisteen.
- Onkos tämä unta? Jumala taivaassa, tämä nuori postiljooni ei ole sitä, mitä näyttää olevan! Hän on tyttö, kuiskasi hän.
Stefan Naumovitschille oli se aivan selittämätöntä. Hän ei voinut käsittää, mikä oli saattanut Genian postiljooniksi pukeutuneena tekemään matkan aron yli. Mutta sama se, hänelle oli kylliksi tietää, että se oli Genia.
Tieto siitä teki hänet niin onnelliseksi, ett'ei hän voinut pitkään aikaan tehdä muuta, kuin antaa katseensa levätä noilla rakkailla kasvoilla, jotka nyt alkoivat saada elon punaa. Stefan näki, että Genia pian heräisi tunnottomuudestaan. Kiireesti, mutta varovasti pani hän takin kiinni.
Samassa avasi Genia silmänsä. Hän loi katseensa ihmetellen ja säikähtyneenä mieheen, joka oli polvillaan hänen vieressään. Hän näytti koettavan saada selville, kuinka oli tähän asemaan joutunut ja mistä se tuli, että hän oli sillä tavoin maassa aivan tuntemattomassa ympäristössä. Mutta pian sai hän muistonsa takaisin, ja huudahtaen hyppäsi hän ylös ja seisoi pystyssä.
Omituista kyllä, oli hänen ensi ajatuksensa se, että hänen valepukunsa takaa oli ehkä huomattu todellisuus sill'aikaa kun hän makasi tunnottomana maassa. Hieno puna peitti hänen kasvonsa, kun hän ajatteli, ett'ei ollut muutamien minuuttien aikana itse voinut vartioida salaisuuttaan.
Mutta Stefan Naumovitsch päätti pakottaa hänet itsensä tunnustamaan, että oli Genia ja että oli valepuvussa. Sentähden kysyi hän ystävällisellä äänellä:
- No, nuori ystäväni, onko nyt parempi? Te pyörryitte, kun vaara oli ohi, mutta sehän on aivan luonnollista. Nyt voitte kumminkin tyyntyä. Me olemme tosin täällä vaan pienessä, rappeutuneessa majatalossa, mutta susista olemme vihdoinkin päässeet erillemme. Kun aamu taas koittaa, jätämme tämän ikävän paikan ja jatkamme matkaamme.
- Entä hevoset? kysyi Genia, joka heti ajatteli velvollisuuttaan pitää huolta herransa omaisuudesta.
- Ne seisovat kyllä tuolla pihalla, mutta me toimitamme ne heti katon alle, sillä tässä näkyy löytyvän tallikin, joka on rakennettu yhteen talon kanssa. Teillä on kai mukananne ruokaa hevosille?
- Kyllä, sitä on kyllä mukana, vastasi Genia. — Ja nyt annatte kai minulle anteeksi, jos heti lähden täyttämään velvollisuuttani siinä suhteessa.
- Niin, se on oikein, lausui Stefan — niin täytyy hyvän postiljoonin ajatella, ensin hevoset ja sitte hän itse.
Genia otti muutamia askelia ovea kohti, mutta tuskin oli hän vielä päässyt sen luo, ennenkuin hän äkkiä tunsi jonkun kietovan kätensä hänen ympärilleen ja vetävän häntä rajusti sykkivää sydäntänsä vastaan.
- Oi Jumalani, mitä tämä on? huudahti hän. — Herra, mitä te ajattelette?
- Pois teeskentely! huudahti Stefan liikutetulla äänellä, samalla kun hän lempeällä väkivallalla repäisi postiljoonin hatun hänen päästänsä ja heitti sen maahan. — Luuletko todellakin, että sinä voit enää ilvehtiä rakkauden tarkkain silmäin edessä? Minä näin heti, että sinä olit valepukuinen tyttö ja rakastan sinua kaikesta sydämestäni.
Hän piti Geniaa niin kovasti kiinni, ett'ei tämä voinut kiskoa itseänsä irti hänen käsistään, vaikka hän koetti sitä kaikilla mahdollisilla keinoilla. Genia rupesi pelkäämään ja änkytti melkein raivoissaan:
- Herra, jos te todellakin olette huomannut salaisuuteni, niin on se hyvin epäritarillisesti tehty, että käytätte hyväksenne minun hädänalaista asemaani! Päästäkää minut, tai meille käy huonosti molemmille.
Mutta Stefan päätti panna hänet koetukselle, vaikka hän oli jo varma asiastaan, ett'ei Genia antaisi rakkauttaan tuntemattomalle.
- Kuule tyttö, mitä minulla on sanottavaa sinulle! sanoi hän päästäen Genian käsistään, mutta pitäen kumminkin hänen käsiänsä omissaan. — Minä olen kauppias Wienistä ja lisään vielä, että olen rikas kauppias. Minulla on kaunis talo Wienissä, enkä ole vielä koskaan sitonut itseäni mihinkään naiseen, vielä on sydämeni vapaa valitsemaan sen, minkä sydämeni käskee.
- Olkaa hyvä ja päästäkää minun käteni! pyysi Genia vapisten. — Ja jos olette kunniallinen ja hienotunteinen mies, niin ette puhu mitään siitä, mitä näitte.
- Näetkös tyttö, jatkoi Stefan — kohtalo kulettaa ihmiset yhteen. Minä puolestani en olisi koskaan voinut uneksiakaan, että minä tällä matkallani Wieniin löytäisin kohtaloni. Sillä sen minä sanon sinulle, että sinä olet minun kohtaloni ja minä olen oppinut rakastamaan sinua. Muuten olemme taistelleet toistemme rinnalla yhteisessä vaarassa ja sellainenkin yhdistää ihmisiä lujemmin toisiinsa. Jos sinä siis voit rakastaa minua hiukan, niin anna minulle kätesi takasin ja tule vaimokseni!
Nyt repi Genia itsensä irti hänestä ja otti muutamia askelia taapäin päättävästi ojentaen vartalonsa.
- Te olette puhunut minulle rehellisesti ja avonaisesti, herra, huudahti hän sitte liikutetulla äänellä. — Minä koetan myös puhua yhtä rehellisesti ja avonaisesti teille. Minäkin tahdon uskoa, että te olette kunniallinen ihminen, joka ei tahdo syöstä viatonta tyttöä turmioon. Mutta kuitenkaan en voi vastata teidän rakkauteenne. Minä vakuutan teille, ett'en voi sitä, vaikka olisitte kymmenen kertaa rikkaampi kuin olette ja vaikka olisin teille sata kertaa suuremmassa kiitollisuuden velassa henkeni pelastuksesta, kuin nyt olen.
- Oh, siinä suhteessa olemme kuitit! huudahti Stefan. — Minä olen pelastanut sinun elämäsi ja sinä minun. Meillä ei ole toisillemme mitään velkaa. — Varmaa on, ett'en minä, ilman teidän tarmokasta apuanne, olisi voinut pelastua susien kynsistä ja ilman teitä makaisin nyt rikkirevittynä arolla, jatkoi Genia. Mutta vaikka tietäisinkin, että tämä on nyt kohtaloni, niin en voi kuitenkaan rakastaa teitä, herra, ei, minä en voi koskaan sitä tehdä!
- Ja miksi et, miksi et voi rakastaa minua? kysyi Naumovitsch, joka olisi mieluimmin juossut Genian luo ja suudellut häntä. — Etkö siis ollenkaan pidä minusta, vai ehkä on sinulla, kun kaikki käy ympäri, jo sulhanen?
Tämän kysymyksen kuullessaan alkoi Genia kiivaasti vapista ja hänen päänsä painui rajusti aaltoilevaa rintaa vasten.
- Ahaa, nyt näen, että osasin ihan naulan päähän, huudahti Naumovitsch.— Eikö niin, etkö ole jo antanut pois sydäntäsi?
- Kyllä, herra, sydämeni ei ole enää omani, vastasi Genia surullisella äänellä. — Ja vaikka rakkauteni on onneton, niin täyttää se koko sydämeni. Se on oleva rikkauteni, elämäni koko sisältö, aina viimeiseen hengenvetooni asti.
- Ja miksi ei rakkautesi ole antanut sinulle onnea? kysyi Stefan liikutetulla äänellä. — Minä en ainakaan voi kuvitella, että maailmassa löytyisi miestä, joka ei pitäisi itseänsä onnellisena omistaessaan noin komean ja hurmaavan tytön rakkauden.
- Ah herra, se on liian pitkä ja surullinen tarina, jotta sitä voisin teille kertoa, huudahti Genia. — Minä pyydän teitä, säästäkää minua uudelleen repimästä auki tätä aina verta vuotavaa haavaa!
- Onko se unkarilainen, jota rakastat? kysyi Stefan Naumovitsch kiireesti. — Onko hän köyhä mies? Kun minä nyt kerran pidän niin paljon sinusta, voisin ehkä auttaa teitä, jotta voisitte mennä naimisiin.
- Ei, herra, meitä ei voi auttaa kukaan maan päällä, ehk'ei Jumalakaan taivaassa. Se on vanha juttu sydämestä, joka antautuu toiselle ja tämä sydän —. Ah, se on paljon parempi, että vaikenen, olkaa hyvä ja päästäkää minut, jotta minun ei tarvitse enää puhua tästä, joll'ette tahdo, että minun täytyy sulaa kyyneliin.
- No, jos minä nyt sanoisin sinulle, sanoi Stefan äkkiä muuttuneella äänellä, — että minä — voin pyyhkiä sinun kyyneleesi!
- Te — ei herrani, se ei ole teille mahdollista.
- Entä jos minä nyt sanoisin sinulle sen nimen, jolle olet pyhittänyt koko elämäsi, jolle kuuluu jokainen sydämesi lyönti, kuten hänenkin kuuluu sinulle!
Harvinaisen aavistuksen valtaamana seisoi Genia kuten kiveksi muuttuneena. Äkkiä huudahti hän rajusti, ojensi torjuen molemmat vapisevat kätensä ja huudahti:
- Herra, ette tekään ole se, joka näytätte olevan! Teidän äänenne kuului niin tutulta joka kerta, kun kuulin teidän puhuvan. Herra, armahtakaa minua, elkää leikkikö enää kanssani! Kuka olette ja mitä tahdotte minulta? Oi herra, säälikää minua!
Silloin ei Stefan Naumovitsch voinut kestää. Nopealla liikkeellä repi hän pois irtonaisen parran, heitti pois valetukan ja ojensi itsensä. Hän oli taas hoikka upseeri, siinä seisoi Stefan Naumovitsch Genian edessä.
- Stefan! huusi hän sellaisella äänellä, kuin olisi sydän tahtonut irtaantua juuriltaan — Stefan — sinä — sinäkö se olet! Oh, tämä on liikaa!
Näin sanoen horjui hän, kuin olisi hän taas pyörtymäisillään, jonka tähden Stefan juoksi hänen luokseen ja sulki hänet syliinsä. Hän painoi Genian pään hellästi rintaansa vasten ja painoi huulensa hänen huuliinsa. Huokaus nousi Genian rinnasta. Mutta äkkiä riuhtasi hän itsensä irti Stefanin syleilystä ja riensi ikäänkuin paeten ikkunan luo. Tässä ikkunassa ei ollut ollenkaan lasia, eikä se ollut myöskään suljettu minkäänlaisella rautahäkillä. Sammal ja köynnöskasvit kasvoivat paljailla muurin seinämillä.
- Genia! huudahti Stefan vapisevalla äänellä, kaihoten ojentaen kätensä hänen puoleensa. — Genia, armaani, miksi pakenet minua?
- Ja miksi houkuttelet minua, Stefan Naumovitsch? vastasi Genia äänellä, joka tuntui hänestä itsestään niin vieraalta, ett'ei hän tuntenut sitä omakseen. — Miksi tahdot tehdä minut vielä kurjemmaksi, kuin jo olet tehnyt minut?
- Minäkö tehnyt sinut kurjaksi — oi Jumalani, tyttö, jos niin on asian laita, niin ei se ole ollut minun syyni, sillä minä — minä olen aina rakastanut sinua ja uskollisesti, ikävöiden odottanut sitä hetkeä, jolloin minun suotaisiin sinua nähdä, sulkea sinut syliini ja sanoa sinulle, että olet minulle rakkain maailmassa, Genia von Sandorf, ja että sinun täytyy tulla omakseni, minun rakkaaksi vaimokseni.
Genian huulilta pääsi sydäntäsärkevä nauru.
- Sinä valehtelet Stefan Naumovitsch! huudahti hän sitte. Minua sinä et tahdo vaimoksesi. Oi, minä olen liian halpa, jotta sinä korottaisit minut vertaiseksesi! Toiselle olet sinä tarjonnut nimesi, hänen rinnallaan tahdot sinä kulkea läpi elämän, hänelle puhut sinä rakkaudesta, hänen kättänsä sinä pyydät. Mene siis ja notkista polvesi tuon toisen jalkain juuressa, jatkoi Genia, äänessä kamala sointu, käskevästi viitaten kädellään. — Mene ja ole uskollinen hänelle ja vietä hänen rinnallaan onnellista elämää! Unohda onneton Genia parka ja unohda, että löytyy tyttö, joka sinun tähtesi on kadottanut äitinsä rakkauden ja vanhempainsa kodin, tyttö, joka rakkautensa tähden sinuun on tullut kodittomaksi! Unohda, että maan päällä löytyy Genia von Sandorfia ja nauti kylliksi tuon toisen suuteloista ja siitä rikkaudesta ja vallasta, jonka hän sinulle antaa! Sillä se — se on kuitenkin lopullinen päämääräsi Stefan Naumovitsch, sinä tahdot tulla mahtavaksi tämän avioliiton kautta. Ha, haa, ehkäpä ovat katseesi suunnatut jo Serbian kuningaskruunuun, ehkä uneksit jo kruunusta, joka kerran on koristava päätäsi. Hyvä, viimeinen toivomukseni sinun suhteesi on tämä: Elköön tämä kruunu tulko sinulle orjantappurakruunuksi, elköötkä ne kyyneleet, joita minä sinun tähtesi vuodatan, polttako sinua kuin hehkuvat hiilet!
Tuskin oli Genia lausunut nämä sanat, kun hän hyppäsi ikkunalaudalle. Siinä näki Stefan hänet vielä muutamien sekuntien ajan ja kun hän katseli tuota viehättävää vartaloa kädet ristissä ja silmät taivaaseen luotuina, tuli hän ehdottomasti ajatelleeksi niitä mestarien veistämiä kuvapatsaita, jotka esittävät rukoilevia enkeleitä.
- Genia! huusi Stefan äänellä, joka kuului rukoilevalta ja samalla vakuuttavalta. — Genia, jää luokseni! Se ei ole totta. Minä olen rakastanut vaan sinua, en ketään muuta kuin sinua, Genia —
Genia oli äkkiä kadonnut ikkunasta. Hän oli hypännyt alas ikkunalaudalta, joka ei ollutkaan erittäin korkealla, ja Stefan, joka syöksyi ikkunan luo ja kumartui pitkälle häntä katsoakseen, näki, kuinka armas tyttö lensi pimeään yöhön, joka vielä peitti aron mustilla siivillään.
Masentuneena vaipui Stefan tuolille, joka oli ikkunan vieressä. Tässä istui hän kuitenkin ainoastaan muutamia sekunteja, mutta tällä lyhyellä ajalla lensi tuhansia ajatuksia hänen aivoissaan. Oliko tämä kaikki vaan pahaa unta, vai oliko se todellakin Genia, joka sillä tavoin oli lausunut hänelle sanoja, joiden sisällön hän vaan puoliksi ymmärsi? Oliko hänen puheessaan ylipäänsä mitään ajatusta, vai oliko se vaan sairaalloisen mielikuvituksen tuotetta? Kuinka — eikö Genia ollut puhunut, että hän rakasti toista? Toista, — hän, joka oli niin uskollisesti kantanut Genian kuvaa sydämessään ja joka niin monena unettomana yönä oli ikävöiden ojentanut käsiänsä hänen sielunsa silmissä väikkyvää Genian kuvaa kohti. Ja kuka olisi sitte tämä toinen? Hän puhui jostakin, joka voisi tuoda mukanansa valtaa ja rikkautta! Turhaan vaivasi Stefan päätänsä, sillä hänelle kävi, kuten niin monasti muutenkin elämässä tapahtuu, sitä, mikä oli lähinnä, ei hän ajatellut, nimittäin että Genia olisi voinut viitata hänen kuninkaan puolesta tekemäänsä kosintaan Helene Lunjevicalle. Mutta olihan Stefan hänelle kuitenkin puhunut rakkaudesta!
Hän kävi muistossaan läpi viimeisten viikkojen ja kuukausien tapahtumat, eikä muistanut minuuttia, ei sekuntiakaan, jolloin hän olisi ajatellut toista tyttöä. Se oli siis kokonaan erehdys, jonka nojalla Genia repi itsensä irti hänestä, hylkäsi hänen rakkautensa ja pakeni häntä kuin jotakin rikoksellista. Stefan luuli menettävänsä järkensä, kun ei hän voinut löytää selitystä Genian käytökselle. Mutta tällä hetkellä ei hän vielä tuntenut koko sitä tuskaa, jonka hän sitte tunsi Genian kadotettuaan, sillä hän luuli pian löytävänsä hänet. Ehkä oli hän vaan piilottautunut talon läheisyyteen! Ehk'ei hän ollut juossut niin kauas arolle! Eihän ollut mahdollistakaan, että hän olisi voinut mennä kauas. Ollen yksin ja jalkasin, ei hän voinut harhailla niin kauas tällä hirvittävällä unkarilaisella lakeudella, jonka kauhut hän tänä yönä oli oppinut hyvin tuntemaan. Ainoastaan epätoivoinen ihminen, sellainen, joka kulki itsemurhan aikeissa, saattoi tehdä sellaista. Sillä hän saisi vaeltaa penikulman toisensa jälkeen, päivästä päivään tapaamatta vierasvaraista taloa. Tällä lumen peittämällä lakeudella ei ollut mitään suojapaikkaa, ei ruokaa eikä juomaa ollut siellä saatavana, ei mitään, mitä ihminen tarvitsee voidakseen elää. Ja että Genia olisi voinut antautua sellaiseen vaaraan, sitä ei Stefan voinut uskoa.
Hän riensi ulos huoneesta ja alkoi etsiä Geniaa läheisyydestä. Hän huusi häntä nimeltään pimeässä, huusi kaikilla rakkauden hellillä nimillä, mutta — vastausta ei kuulunut — kaikki oli hiljaa, juhlallisen hiljaa hänen ympärillään.
Etsittyään ja huudettuaan häntä pitkän aikaa, koettaen tehdä kaikki, mitä ikinä ihminen voi, kääntyi hän toivottomana takasin vanhaan, yksinäiseen majataloon.
Genia oli ja pysyi poissa. Hän oli paennut kauas, kauas arolle, ja nyt saattoi olla jo monen peninkulman matka hänen ja Stefanin välillä. Stefan värisi ja hikoili ajatellessaan kaikkia niitä vaaroja, joihin rakas tyttö saattoi joutua. Hänestä tuntui, kuin olisi hän nyt vasta kadottanut Genian, kuin tulisi hänen nyt vasta surra häntä kuolleena siitä hetkestä lähtien, jolloin Genia vapaaehtoisesti oli repinyt itsensä irti hänestä. Sillä siihen asti oli hän ainakin toivonut, että Genia oli elossa ja rakasti häntä, mutta nyt — vaikka hän välttäisikin kaikki aron vaarat, vaikka hän tulisikin elävänä tuolta lumilakeudelta, niin ei se Stefania hyödyttäisi. Olihan Genia sanonut hänelle ikuiset hyvästit, oli antanut takasin hänen sydämensä ja rakkautensa ja ottanut omansa pois.
Syvän toivottomuuden tunne valtasi Stefan Naumovitschin. Hän vaipui kiviportaille, jotka veivät majatalon ulko-ovelle. Pää käden varassa katseli hän kuun valaisemaa maisemaa.
Sill'aikaa kun tämä lyhyt, mutta sisältörikas näytelmä näyteltiin rakastavaisten kesken, nousi hurskas nunna vuoteeltaan heti Genian paettua ja Stefanin lähdettyä huoneesta. Hänen kasvonsa olivat vääristyneet ja asentonsa muistutti petoeläintä, joka valmistuu hyökkäykseen. Valkoinen huivi, joka muutoin peitti kasvojen alaosan, oli luiskahtanut alas ja paljasti vanhat, ryppyiset ja inhottavat kasvot. Näiden kasvojen lihakset olivat äärimmäisyyteen asti jännitetyt ja viheriän harmaat silmät välähtivät kamalasti, kun tuo ilkeä akka kuiskasi käheästi:
- Tärkeitä salaisuuksia — ha, haa, sepä oli hyvä saada tietää! Tuo valepukuinen kauppias on siis Stefan Naumovitsch ja postiljooni on hänen rakastajansa, Genia von Sandorf. Siitä täytyy minun puhua kuningatar Dragalle, sillä — nyt olemme saaneet selville, ketä tuo kaunis Stefan Naumovitsch rakastaa. Mutta miksi on tämä Genia von Sandorf pukeutunut postiljooniksi? Mutta ottakoon kuningatar Draga itse siitä selvän. Hänellä on kylliksi palkattuja urkkijoita, joiden avulla hän kyllä pääsee asian perille. Mutta se, mikä minusta on paljon tärkeämpi kuin Stefanin rakkausjuttu, josta Draga yksin voi olla hiukan huvitettu, sillä hän oli korviaan myöten rakastunut nuoreen upseeriin, on kysymys:
- Mitä on Stefan Naumovitschilla tekemistä Wienissä ja miksi menee hän sinne valepuvussa? Onko hän lähtenyt Belgradista, vaikk'ei hänellä ole lomaa? Mutta voihan kuningas antaa hänelle kuinka pitkän loman tahansa, sillä hän on kerrassaan ihastunut kauniiseen ajutanttiinsa. Kuningas on varmaan itse lähettänyt hänet, niin, niin se on varmaa. Minulla ei siis ole muuta tehtävää kuin ottaa selko, miksi kuningas on lähettänyt ajutanttinsa Wieniin, ajatteli täti Eufemia.
Sillä, kuten lukija jo lienee arvannut — nunna oli Dragan vanha täti. Draga oli näet lähettänyt hänet Wieniin siinä erinomaisessa tarkoituksessa, että hän määrätyn ajan kuluttua hankkisi Dragalle vastasyntyneen lapsen, jonka Draga voisi ilmoittaa omakseen. Hän oli jo uskotellut kuningas Aleksanterille ja koko maailmalle, olevansa raskaana ja siksi täytyi hänen, kun synnyttämisen aika oli lähellä, hankkia vastasyntynyt lapsi, jonka voisi näyttää omanaan.
Tällä hetkellä kuuli Eufemia Stefanin askeleiden lähestyvän huoneen ovea. Kiireesti veti hän valkoisen huivin uudelleen kasvojensa eteen, niin että ainoastaan silmät ja otsan alaosa jäivät näkyviin. Hän avasi rukouskirjan, katsoi siihen tarkkaavasti kuin olisi hän lukenut.
- No, mitä sanotte, herrani, eikö ole aamu vielä? kysyi hän Stefanilta, joka astui sisään pää rintaa vasten, syvän surun ilme kasvoissa. — Aurinko nousee kai pian, vai mitä?
- Aurinko? vastasi Stefan hämmästyneenä. — Kyllä kai, aurinko — nouseeko se vielä joskus — vai emmekö saa koskaan, koskaan enää nähdä sitä. Jättääkö se meidät ikuiseen pimeyteen — oi Jumala, sitä en minä tiedä!
- Yöllinen kauhu näyttää hämmentäneen teitä vähän, sanoi Eufemia. — Tyyntykää ja ajatelkaa vaan, kuinka voisimme mitä pikemmin päästä pois tästä kurjasta pesästä. Teidän täytyy myöntää, että tässä ei ole kovin hauskaa viipyä kauempaa, kuin on aivan välttämätöntä.
- Kyllä, sen myönnän mielelläni, hurskas sisar, sanoi Stefan. — Mutta meidän on vaikea päästä täältä.
- Kuinka niin? Miksi ei postiljooni voi valjastaa hevosia ja viedä meitä edelleen niin pian kun aurinko taas valaisee lumikenttää.
Stefan tuijotti nunnaan kuin ei hän olisi voinut ymmärtää hänen sanojensa tarkoitusta.
- Kestä postiljoonista puhutte te? kysyi hän.
- Hyvänen aika, siitä nuoresta miehestä tietysti, joka kuljetti meidät tänne, sanoi Eufemia ivallisesti, sillä hänelle oli jonkunmoinen nautinto kiusata Stefania sillä, että muistutti hänelle Geniasta, olihan hän kuullut jokaikisen sanan, joita rakastavaiset olivat keskenänsä puhuneet ja hän tiesi hyvin hyvästi, että Genia oli paennut arolle.
- Se postiljooni, joka lähetti meidät tänne, sanoi Stefan — niin, aivan oikein, se oli postiljooni, vaikka — tosin — kuitenkin — niin, sitähän ette te tiedä.
— Niin, asia on semmoinen, ett'ei meillä ole enää postiljoonia, selittiStefan vihdoin kursailematta.
- Onko hän jättänyt meidät? kysyi Eufemia, näköään kiivastuneena. —Kuinka saattoi hän olla niin hävytön, se lurjus?
- Tyyntykää, hurskas sisar! huudahti Stefan innokkaasti. — Minä pidän huolta, että saamme jatkaa matkaamme. Antakaa nyt hevosten levätä hetkinen, niin minä laitan taas reen kuntoon heti kun auringon ensi säteet kultaavat aron. Vaikka en tunnekaan tietä niin tarkkaan, niin luotan kuitenkin siihen, että hevoset yksinkin löytävät tien, koska ne ovat satoja kertoja tehneet saman matkan ennen. Siis, sanoi Stefan, ottaen liivintaskusta kellon ja katsoen siihen — tunnin perästä lähdemme.
Hurskas sisar nyökäytti päätään myöntävästi. Sitte kyyristyi hän takasin nurkkaan ja alkoi lukea rukouskirjaansa.
Stefan seisoi yhä sen ikkunan luona, josta Genia oli hypännyt ulos ja tuijotti arolle, sillä hänestä tuntui, että rakastettunsa rupesi katumaan, palaisi hänen luoksensa ja pyytäisi anteeksi kaiken sen pahan, mitä oli tehnyt hänelle.
Mutta Geniaa ei näkynyt. Sen sijaan alkoi aamu sarastaa, ajaen pois harmaanvalkoisen usvan, joka peitti aron, aamu, joka punasi taivaanrannan ja sitte kultasi koko seudun.
- Nyt on aamu! sanoi Stefan. — On parasta ettemme tuhlaa aikaa, vaan lähdemme heti!
Nunna oli heti valmis.
Hevoset tunsivat, että niitä ohjasi taitava käsi ja juoksivat täyttä laukkaa. Mutta heidän rientäessään eteenpäin ja jättäessään taakseen aution talon arolla, kääntyi Stefan yhtämittaa taakseen katsomaan, hän etsi, toivoen koko sielunsa kaiholla, että joku ihme tapahtuisi ja Genia äkkiä ilmestyisi hänen eteensä.
Epätoivoinen päätös.
Samana aamuna päivän koittaessa seisoi Sylva, Demeter Banjalukin tytär, Tonavan rannalla ja katsoi veteen, joka pauhasi hänen jalkainsa juuressa.
Tonava! Oi, sehän oli hänen kotimaansa, hänen synnyinmaansa joki! Olihan se ollut keskellä Tonavaa se onnellinen saari, jolla hän oli viettänyt kauniin, rauhallisen lapsuutensa, se saari, jolla hän oli ollut niin onnellinen! Tämä saari oli ollut hänen paratiisinsa, sillä niin kauan kun hän oli siellä, ei hänellä ollut aavistustakaan ihmisten synneistä. Hänen elämänsä siellä oli ollut kuin yksi ainoa ihana kesäpäivä. Ja Tonavaa oli hän aina niin suuresti rakastanut! Sen rannalla oli hän leikkinyt, sen aalloissa oli hän kylpenyt, hän oli uinut kilpaa kalojen kanssa ja niistä simpukoista, joita Tonava heitti saaren rannalle, oli hän valmistanut pieniä, sieviä koristeita.
Niin, sellaista oli ollut ennen — nyt oli vaan muisto jäljellä! Sillä ei hän koskaan enää tulisi näkemään lapsuutensa saarta. Ei, ei hän uskaltaisi koskaan synnin ja häpeän tahraamana astua äiti Cyrillan eikä isänsä eteen.
Koko tämän kamalan yön oli hän, sittekun Nicodem Lunjevica niin raa'alla tavalla oli ajanut hänet luotaan, harhaillut ympäriinsä tuon jättiläiskaupungin kaduilla, kunnes vihdoin aamulla löysi itsensä Pratern'issa. Mutta ei tämä puistokaan syksypuvussaan antanut hänelle rauhaa. Hän näki kaikki harmaana. Puut ojensivat paljaita oksiaan kuin suuria, aavemaisia kynsiä ja Sylvasta tuntui, kuin olisivat nämä kynnet häntä tavoitelleet. Mutta hän ei antanut itseänsä pidättää, ei pahan eikä hyvän. Hän tahtoi paeta sinne, missä hän parhaiten luuli levon löytävänsä — kuolemassa. Silloin oli hän äkkiä huomannut edessään Tonavan pinnan. Hän seisoi erään niemen nenässä ja katseli edessään olevaa ääretöntä virtaa. Hänestä oli se rakas, melkein tyynnyttävä ajatus, että Tonavan aallot kuljettaisivat pois hänen ruumiinsa. Ehkäpä veisivät ne sen synnyinmaan rannalle, ehkä tuolle rakkaalle saarelle. Niin, kuolla hän tahtoi, kuolla mistä hinnasta tahansa. Ei hän enää ajatellut edes sitä pikku olentoakaan, jota kantoi sydämensä alla ja jonka tähden hän oli velvollinen elämään. Hän lankesi polvilleen — ei rukoillakseen, sillä ei hänellä ollut syntejä sovitettavia eikä mitään Jumalalta anteeksi pyydettävää, sillä se, mitä hän oli tehnyt, oli lähtenyt syvästä vakaumuksesta, ett'ei se voinut olla toisin. Hän oli antautunut Nicodem Lunjevicalle. Mutta nyt oli hän herännyt. Uni oli ohi ja minne hän katsoikin, tuijotti kauhu ja kurjuus häntä vastaan. Kuolla — se näytti hänestä olevan hyvin helppoa, eikä hän tuntenut pienintäkään kuoleman pelkoa. Aallot houkuttelivat häntä, ne tuntuivat huutavan häntä, oli kuin olisivat ne ojentaneet kätensä häntä kohti. Oi, kuinka suloisesti hän nukkuisi niiden pehmoisessa sylissä!
Hän ajatteli kyllä isäänsä ja niitä huolia, joita hänelle saattaisi, kun ei hän koskaan enää palaisi kotiin saarelle, mutta — paljon suurempihan isän suru olisi, jos hän kerran seisoisi isän edessä ja tämä saisi tietää, kuinka hänen oli käynyt. Jos ylimalkaan vielä löytyisi jotakin, joka voisi pitää häntä kiinni elämässä, niin olisi se ajatus, miten kostaa tuo kurja viettelijä, jonka käsiin hän oli joutunut, Nicodem Lunjevican kosto, joka oli valehdellut hänelle ja pettänyt hänet, heittääkseen sitte vihdoin kylmästi ja sydämettömästi pois luotaan.
Hänen siinä seisoessaan ja katsellessaan vuoroon taivaaseen, vuoroon Tonavan aaltoihin, tuli häneen se ajatus, että hänen piti jättää maailmalle ilmoitus itsestään — ehkä sallimus lähettäisi kostajan hänen sijaansa.
Hän otti taskustaan pienen muistokirjansa, joka oli lahja Nicodemilta.Siitä repäisi hän lehden ja kirjotti Serbian kielellä seuraavat rivit:
"Jos Jumala sallii tämän lehden joutua jonkun serbialaisen käsiin, niin täyttäköön hän kuolevan kansalaisnaisen viimeisen toivomuksen. Minut on petetty ja syösty häpeään. Nicodem Lunjevica, kuningatar Dragan veli, on tullut elämäni pahaksi hengeksi. Hän on sydämettömästi syössyt minut luotaan ja ajanut kuolemaan. Vanhan serbialaisen tavan mukaan ei hän voi välttää verikostoa. Löytyy mies, joka sen toimittaa, kun tämä lehti vaan jätetään hänen käsiinsä. Herra Demeter on hänen nimensä ja Kuolleitten saarella Tonavassa, lähellä Belgradia on hänen kotinsa. On kysyttävä vaan äiti Cyrillaa. Antakaa sitte isälleni, herra Demeterille tämä lehti, ja sitte ei Nicodem Lunjevica enää kauan kehu konnan töillään. Viekää myös onnettomalle isälleni viimeinen tervehdykseni ja sanokaa hänelle, että minä sorruin ensimäisen rakkauteni tähden. — Antakoon hän minulle anteeksi — se oli kevät-unelma.
"Tervehtikää myös äiti Cyrillaa ja Azaa, kasvatusveljeäni, rukoilkoot he puolestani. — Ah, jospa olisi mahdollista ryöstää Tonavalta minun ruumiini ja haudata se saarelle, siihen paikkaan, jossa ne kolme suurta sypressiä seisoo!"
Monta kyyneltä oli vuotanut Sylvan silmistä hänen tätä kirjottaessaan, pudonnut kuin tuskan sinetti paperille, jolle hän uskoi viimeisen huokauksensa ja viimeisen rukouksensa.
Nyt oli vaan asetettava tämä kirjoitus niin, että se saattoi joutua ihmisten käsiin luettavassa kunnossa.
- Minä heitän sen Tonavaan, sanoi Sylva itsekseen — virta vie sen mukanaan. Ehkä menee se aina Belgradiin asti ja minä luulen, että jos pistän paperin tähän pieneen pulloon, niin ei se niin pian vajoa.
Samassa otti hän taskustaan pienen hajuvesipullon. Senkin oli Nicodem hänelle lahjoittanut. Katkera hymy väreili hänen huulillaan, kun hän ajatteli, että kaikki Nicodemin lahjat muuttuivat hänen syyttäjikseen. Hän tyhjensi jäännöksen pullon sisällöstä käteensä ja hieroi sillä kuumaa otsaansa. Sitte kääri hän paperin kokoon, pisti sen huolellisesti pulloon ja pani korkin hyvästi suulle. Hän meni niemen äärimäiseen kärkeen ja heitti pullon kauas virtaan. Hän piti tarkasti silmällä, kuinka se putosi veteen ja kuinka virta sitä kuljetti.
Tätä katsellessa täytti hänen sydämensä surullinen kaihon tunne, sillä hän näki, että pullo läksi kulkemaan itäänpäin, kotia kohti, hänen rakkaaseen synnyinmaahansa, jota hänen ei olisi koskaan pitänyt jättää. Mutta oi, minkä hän sille voi, että nyt oli Wienissä sen sijaan, että olisi ollut yksinäisellä, rauhallisella saarellansa!
Aurinko repi rikki viimeisetkin usvahunnut, jotka tähän asti olivat sitä estäneet ilmoittamasta maalle, että uusi päivä oli jo koittanut. Wienin kellot alkoivat lähettää säveliään yli jättiläiskaupungin, Stefanin kirkontornista soitettiin aamun tuloa. Kirkas ja kaunis oli se syyspäivä, jona Sylva valmisti itseään kuolemaan. Ja pian olivatkin hänen valmistuksensa tehdyt sitä matkaa varten, jolta ei koskaan palata.
Vielä kerran katsahti hän keisarikaupunkia, joka lepää sinisen Tonavan varrella, näki auringon säteiden kimaltelevan Wienin talojen katoilla, näki ristin Stefanin kirkontornin huipussa, ja silmät vakavasti luotuna ristiin, vapahduksen merkkiin, kulki hän hitaasti veteen, joutui yhä kauemmas ja kauemmas, yhä syvemmälle ja syvemmälle — kuten sellainen, joka ei enää kuulu tähän maailmaan — kuten kuoleman morsian. Ja aallot loiskivat ja leikkivät hänen kauniin ruumiinsa ympärillä, ne hiipivät häntä kohti niin hellästi hyväillen, kuin tahtoisivat ne vakuuttaa hänelle, ett'ei kuolema ollut ollenkaan niin katkera, että päinvastoin oli suloista kuolla, kun ei maailmassa ole enää ketään, jota rakastaa. Vesi nousi jo olkapäihin asti, vielä piti hän kätensä veden yläpuolella, vielä olisi hän yhdellä ainoalla päättävällä liikkeellä voinut pelastaa itsensä, varsinkin kun oli oivallinen uimari. Mutta nyt, nyt putosi Tonavan pohja äkkiä alaspäin. Nyt avautui yksi niitä hirmuisia syvyyksiä, joista Tonavan joki on niin rikas, kuilu, johon Sylva nuolennopeudella katosi. Vesi löi hänen päänsä yli.
Vielä kerran puikahti kaunis tytönpää vedenpinnan yläpuolelle, mustat kiharat uivat silmänräpäyksen ajan veden pinnalla, laineiden valkoisessa kuohussa — sitte — —
Pieni venhe kiiti pitkin Tonavaa. Yksinäinen mies istui siinä ja souti.Hän oli pitkä, leveäharteinen, komeasti puettu mies. Hän ei ollutmitään huomannut siitä näytelmästä, joka tapahtui Tonavan aalloilla.Mutta äkkiä kuuli hän huudon:
- Hyvästi Serbia, synnyinmaani! Jumala siunatkoon sinua, en näe enää koskaan sinua!
- Serbia!
Mies venheessä säpsähti, jotta pieni alus, jossa hän istui, oli vähällä kaatua. Tuo ainoa sana Serbia näytti salaman tavoin lyöneen häntä. Heti käänsi hän venheen ja alkoi soutaa niin kiivaasti, että vesi vaahtosi. Pieni venhe lensi kuin tuulen kantamana siihen paikkaan, jossa ihmisolento taisteli aaltojen kanssa.
Mies venheessä oli nyt huomannut, että eräs nainen tai nuori tyttö oli vedessä ja taisteli viimeistä, epätoivoista taisteluaan kuoleman kanssa. Ja tämä tyttö oli nähtävästi päästänyt tuon huudon, joka niin suuresti vaikutti komeasti puettuun herraan.
Nyt oli hän saapunut paikalle. Airot heitettiin venheeseen. Hän kumartui pitkälle yli venheen laidan ja ojensi kätensä tarttuakseen hukkuvaan. Ensin sai hän kiinni tytön silkin pehmoisesta tukasta, sitte tarttui hän käsivarteen ja nosti hänet hiukan ylös vedestä.
Silloin kuuli hän seuraavat sanat, jotka tyttö lausui Serbian kielellä:
- Päästäkää minut, Jumalan tähden päästäkää minut! Minä tahdon kuolla.
- Itsemurha siis! lausui mies — Ei, ja tuhat kertaa ei, se ei saa tapahtua! Sinä olet liian nuori, tyttö, sinä olet liian kaunis! Minä en sitä salli, että sinä menet pois maailmasta.
Näin sanoen nosti hän tytön vedestä vastustamattomalla voimalla ja vaikka tämä vastusti pelastajaansa, oli hän pian venheessä ja mies laittoi hänet siihen pitkälleen niin hyvin kuin voi. Silkkityynyn, jolla hän itse oli istunut, pisti hän hänen päänsä alle. Sitte oli hän polvillaan tytön vieressä venheen keinuessa aalloilla ja koetti kaikin tavoin lohduttaa nyyhkivää tyttöä.
- Tiedättekö neiti, että te olitte aikeessa tehdä suurimman synnin, mitä ihminen voi tehdä?
- Synninkö? Ei — ei, se ei ole totta! Se ei voi olla mikään synti, jos heittää pois elämänsä, kun se on tullut taakaksi.
- Kenen kuolevaisen luulette voivan kehua sillä, ettei elämä olisi ollut hänelle taakkana? vastasi mies, jonka säälivä katse oli kiinnitetty kauniiseen nuoreen olentoon, jonka hän oli pelastanut tavallista kamalammasta kuolemasta.
- Neiti, te olette niin nuori ja nuoret ihmiset luulevat aina, kun joku onnettomuus heitä kohtaa, että he ovat ainoat, jotka kärsivät. Mutta katsokaa esimerkiksi minua! Minä olen mies, jonka hartioilla on niin raskas onnettomuuksien taakka, että tuskinpa kellään kuolevaisella on ollut sellaista. Mutta ei koskaan ole se ajatus tullut mieleeni, että heittäisin pois onnettoman elämäni. Muuten en eräästä toisestakaan syystä sallisi, että te tekisitte itsemurhan. Minä olen tavallani vastuunalainen teistä, neiti, sillä minä olen samaa kansallisuutta kuin tekin. Tehän olette serbialainen?
- Kyllä, herra, vastasi tyttö vähän tyyneempänä. — Minä olen syntynytSerbiassa.
- Missä kaupungissa?
- Luulen, että se oli Belgradissa.
- Te luulette? Ettekö sitte tiedä sitä aivan varmaan? Kuka on isänne, onneton? Oi, jos teillä on vanhempia, niin olisitte varmaan tehnyt hyvin väärin heitä kohtaan, jos he joskus olisivat saaneet tietää, millä tavoin te lopetitte elämänne! Sillä ei mikään ole tuskallisempaa vanhempain sydämelle, kuin se, että lapsi, jonka he ovat kasvattaneet, vapaaehtoisesti lopettaa elämänsä.
- Minulla on nyt enää vaan isä elossa.
- Mikä on hänen nimensä? Asuuko hän Belgrad'issa? Mikä toimi hänellä on?
- Hänen nimensä on Demeter ja hän on mattokauppias. Mutta hän ei asuBelgradissa, vaan eräällä saarella Tonavassa lähellä kaupunkia.
Siellä eräs hyväntahtoinen rouva, jota kutsuin äidiksi, on minut kasvattanut.
- No, te pääsette takasin isänne ja sen hyväntahtoisen rouvan luo! lohdutteli häntä vieras. — Siitä pidän minä huolta! Ja jos teillä ei ole tarpeeksi rahaa matkaa varten, niin annan minä mielelläni tarvittavan summan. Tarjoukseni ei kai loukkaa teitä millään tavoin, neiti?
- Kuinka voisi teidän jalomielisyytenne minua loukata? vastasi Sylva.Mutta minä en koskaan palaja Serbiaan. Minä en voi, minä en uskalla!Minä en uskalla koskaan mennä isäni silmäin eteen. Oi, elkää udelko —elkää kysykö syytä! Minä olen hyljätty olento!
Tätä sanoessaan oli hän noussut istualleen. Kuumat kyyneleet vierivät hänen silmistään, noista kauniista, avomielisistä silmistä, joihin mies katsoi ihmetellen, mutta samalla säälien.
- Vanha juttu! mutisi hän itsekseen. — Nähtävästi vietelty, hyljätty ja sitte — niin, sitte katsoo tämä surkuteltu olento, että hänen täytyy kuolemalla sovittaa hetken nautinto.
Nopealla liikkeellä tarttui hän nyt Sylvan käsiin, puristi ne lämpimiksi omissaan ja sanoi äänellä, jonka täytyi herättää tytössä luottamusta.
- Puhukaa te minulle aivan ujostelematta. Minähän voisin olla teidän isänne, niin suuri erotus on teidän ja minun ijässäni. Teidän jutussanne on mies mukana, eikö niin?
Sylva vaan nyökäytti päätään vastaukseksi, sanoja ei hänellä ollut.
- Oliko se kurja serbialainen?
- Kyllä herra, hän oli serbialainen! huudahti Sylva valittaen ja itkien. — Mies, jonka tähden olisin elämäni uhrannut, niin paljon minä häntä rakastin. Oi herra, jospa tietäisitte, kuinka häpeällisesti minut on petetty! Ei, ei, minulle ei löydy muuta lohdutusta kuin kuolema! Jos olisitte antanut minun olla, niin olisi nyt kaikki ohi, eikä minun tarvitseisi aina ajatella, että olen onnettomin olento maan päällä ja että teen onnettomaksi toisenkin olennon, jota kannan sydämeni alla.
- Onko jo menty niin pitkälle, huudahti vieras, äänessä mitä syvin surkuttelu — silloin on laitanne todellakin huonosti! Mutta senkin voi voittaa! Ettekö huomaa, kuinka huonosti aioitte tehdä? Te aioitte tappaa lapsenne, jota vielä kannatte sydämenne alla. Mutta teillä on vielä vähemmän oikeutta tappaa sitä kuin itseänne. Sillä te olette jo vastuunalainen tämän pienen, näkymättömän olennon elämästä. Muuten pidän huolta siitä, että se kurja, joka on teidät vietellyt ja hyljännyt, asetetaan vastuunalaiseksi rikoksestaan. Ainakin täytyy hänen auttaa teitä lapsenne kasvatuksessa, edellyttäen, että hän omaa tarpeelliset varat.
- Luulen, että hän on rikas, vastasi Sylva. — Mutta minä en tahdo mitään häneltä. Minä kauhistuisin jo nähdessänikin niitä rahoja, jotka tulisivat häneltä! Ei, ennen tahdon tehdä työtä varhaisesta aamusta myöhään iltaan — tehdä työtä niin, että veri tiukkuu kynsien alta! Oi herra, jos minun täytyy elää, niin hankkikaa minulle työtä, jotain tehtävää! Minä olen ahkera, uskollinen ja nöyrä, kun minun ei vaan tarvitse ottaa mitään häneltä.
- Sanokaa minulle ainakin, mikä hänen nimensä on? Ei, elkää nyt pelästykö! Kyllä minä ymmärrän, että tahdotte säästää häntä väärän kunniatunnon tähden. Mutta tässä se ei ole paikallaan neitini! Siis, mikä on hänen nimensä?
Kun ei Sylva vielä tahtonut puhua, huudahti vieras:
- Teidän täytyy kuitenkin sanoa isän nimi heti kun pienokainen on syntynyt.
- Niin, te olette oikeassa, herra, minä en voi pitää sitä salassa. No, siinä tapauksessa tahdon sanoa teille, mikä hänen nimensä on! Jos olette serbialainen — ja serbialainenhan te olettekin, kun puhutte rakasta äidinkieltäni niin kauniisti, niin puhtaasti — kun siis olette serbialainen, niin olette jo monta kertaa kuullut tätä nimeä mainittavan. Ehkä olette nähneet nimen sanomalehdissäkin. Se on nimi, joka nyt tunnetaan koko Serbiassa. Kuningattarella, joka hallitsee tässä onnettomassa maassa, oli sama nimi tyttönä ollessaan.
- Kuningatar Dragallako? änkytti vieras käheällä äänellä. — Puhutteko siitä naisesta, jonka kuningas Aleksanteri on nainut?
- Kyllä. Hän, joka houkutteli minut pois kotoani, joka imarteluilla ja hyväilyillä hankki rakkauteni, syöstäkseen minut sitte epätoivon mustaan kuiluun — hän on kuningatar Dragan veli ja nimensä on Nicodem Lunjevica!
Tämä nimi teki vieraaseen kerrassaan kamalan vaikutuksen. Hänen kasvonsa vääristyivät. Kalpeille kasvoilleen leimahti punaisia pilkkuja ja silmänsä säkenöivät.
- Nicodem Lunjevica! änkytti hän käheällä äänellä — Nicodem Lunjevica! Siis jäsen tuosta hienosta perheestä, joka näyttää tulleen maailmaan levittääkseen kaikkialla ympärilleen kauhua ja epätoivoa, missä he vaan ovat mukana. Nyt, jatkoi vieras — nyt katson itseni vielä enemmän velvoitetuksi pitämään teistä huolta. Sillä ne haavat, jotka joka tämän perheen jäsen saattaa Serbian kansalle, täytyy minun parantaa. Ah, minä toivoisin, että minun olisi suotu parantaa kaikki ne haavat, jotka minun Serbia parkani saa osakseen heidän puoleltaan!
Mies venheessä vapisi lausuessaan nämä sanat. Hän puristi kätensä ohimoita vastaan ja tuijotti veteen kasvoissa kamala ilme.
- Antakaa anteeksi! sanoi Sylva hiljaa. Minä en aavistanut, että tämä nimi koskisi teihin niin kovasti. Muuten en olisi sitä maininnut.
- Ei, lapseni, te olette tehnyt aivan oikein mainitsemalla minulle sen roiston nimen. Ja nyt luottamus luottamusta vastaan. Te saatte tietää, kuka pelastajanne on. Teidän täytyykin se tietää, sillä te jäätte minun luokseni! Eikö niin, seuraattehan minua kotiini, joka minulla on täällä Wienissä? Te puhuitte äsken, että tahdotte jotakin tointa. No niin, minä tarjoan teille sitä. Minä annan teille tilaisuuden muutamien kuukausien aikana ansaita pienen summan, joka sitte auttaa teitä vaikean hetkenne yli ja tekee teille mahdolliseksi alussa hoitaa lapsiraukkaanne.
- Oi, hyvä herra, sanoi Sylva liikutettuna, kuinka kiitollinen minä olen! Sanokaa minulle, mikä on nimenne, jotta saan tietää ketä minun on kiittäminen pelastuksestani ja ketä tästälähin saan sanoa isännäkseni!
- Sinullekin on minun nimeni tuttu, lapseni, sanoi mies — sitä en ollenkaan epäile. Jos olet hyvä serbialainen, niin olet usein sulkenut sen nimen rukouksiisi. Vanhempasi ovat varmaan kertoneet sinulle, että Serbiassa oli kerran mies, joka hallitsi koko kansaa, he olivat hänen alamaisiansa ja hän heidän kuninkaansa. Hän suojeli heitä, hän piti heistä huolta, kuten isä lapsistaan.
Silloin nurjat olot pakoittivat hänen jättämään valta pojalleen, ja katso, tuosta muinoin niin mahtavasta miehestä tuli koditon pakolainen. Sillä oma poika ajoi pois isän, uusi kuningas ajoi vanhan pois maasta.
Sylva nousi ylös. Hän ojensi kätensä kalpeata miestä kohti. Mutta arkana vetäytyi hän takasin, kun tämä aikoi tarttua hänen käsiinsä.
- Ei niin — ei niin! huudahti hän äkkiä liikutetulla äänellä. — Jolleivät aavistukseni petä, niin olette te — laupias Jumala, voisiko se olla mahdollista, että te olisitte se mies, josta isäni niin monena talvi-iltana ja niin monena kesäyönä on minulle kertonut, se mies, jota jokainen serbialainen rakastaa, jonka puolesta hän rukoilee ja itkee! Niin, niin, — te olette sama henkilö, sillä isäni näytti kerran hänen kuvaansa ja teillä on samat piirteet. Hyvä, täällä vieraassa maassa, kuoleman kuilun partaalla kannan teille kunnioitukseni, serbialainen nainen ainoalle todelliselle ja suurelle kuninkaalle! Terve, kuningas Milan, terve! Sinua tervehtii onneton, orjuuteen joutunut Serbiasi, minun, tyttärensä kautta!
Sylva oli langennut polvilleen. Mutta kalpea mies seisoi siinä pää pystyssä. Kaksi suurta kyyneltä vieri pitkin hänen poskiansa. Yhden kerran elämässään oli hän vielä saanut vastaanottaa kunnioituksen ja se oli hänestä arvokkaampi kuin kaikki myrskyiset mielenosoitukset, jotka ennen olivat hänen ympärillään pauhanneet, enemmän kuin jos tuhansiin nouseva kansanjoukko olisi riemuiten huutanut hänen nimeänsä.
Sillä hänestä tuntui, kuin tämän viehättävän, vietellyn tyttöraukan muodossa olisi koko hänen Serbiansa tullut hänen luoksensa, vielä kerran antaakseen hänelle kuninkaan nimen, jolla oli hänen korvissaan niin huumaava kaiku.
Vastakkaiset kohdat.
Kahdeksan päivää oli Sylva ollut kuningas Milanin palveluksessa. Tällä oli Johannesgassen varrella Wienissä vuokrattuna asunto erään komean talon ensimäisessä kerroksessa. Siihen kuului kuusi huonetta, joista neljä oli Johannesgassen varrella ja kaksi pihan puolella. Huonekalut olivat kyllä kallisarvoiset, mutta heti näki, että sieltä puuttui hyvin paljon sellaista, joka tekee kodin miellyttäväksi ja hauskaksi. Sieltä puuttui naisen järjestävää kättä ja kuningas itse oli tullut niin välinpitämättömäksi kaiken kotoisen hauskuuden suhteen, ettei se häntä paljoa surettanut. Hän oleskeli enimmäkseen eräässä suuressa pihanpuoleisessa huoneessa, jonka hän oli valinnut työhuoneekseen, kun ei sinne kuulunut melu kadulta. Täällä oli hänen pieni kirjastonsa, kirjotuspöytä, rautainen kassakaappi ja ne muutamat muistot, jotka Milan oli ottanut mukaansa paetessaan Belgradista.
Se, joka luuli kassakaapissa olevan aarteita, erehtyi suuresti. Tässä kaapissa oli kaikkea muuta kuin rahoja. Siellä säilytti Milan muutamia papereita, jotka olivat hänelle suuresta merkityksestä, perhekirjeitä sekä kirjevaihdon, jonka Milan ei olisi sallinut joutua vierasten käsiin.
Mutta rahoja — niin, niitä ei entisellä Serbian kuninkaalla ollut kosolta. Hänellä ei ollut minkäänlaisia tuloja Serbiasta ja oli siis sanan täydessä merkityksessä köyhä mies.
Että hän sellaisissa olosuhteissa kykeni elämään jotenkuten ihmisten tavoin ja voi vielä pysyä pystyssä, siitä oli hänen kiittäminen ainoastaan erästä omituista, seikkaa, jota ei Milan itsekään voinut oikein selittää. Siinä suhteessa täytyi hänen tyytyä otaksumisiin.
Hän luuli kuitenkin arvanneensa, kuinka asian laita oli ja oli melkein vakuutettu, että oli arvannut oikein.
Jokaisen kuun ensimäisenä päivänä ilmestyi näet entisen Serbian kuninkaan luo kirjeenkantaja ja jätti hänelle paksun kirjeen, jossa oli sisällä 5000 frangia. Kirje tuli Parisista ja sisälsi paitsi rahoja kortin, johon oli kirjotettu:
"Maastaan karkoitetulle kuninkaalle ja onnettomalle isälle — uskolliselta ystävältä!"
Näillä rahalähetyksillä oli Milan nyt elänyt kolmen vuoden ajan. Ne eivät koskaan jääneet tulematta, eikä ne koskaan tulleet päivääkään myöhempään. Lyönnilleen kello 12 jokaisen kuun ensimäisenä päivänä saattoi hän mitä suurimmalla varmuudella sanoa, että kirjeenkantaja ilmestyisi rahojen kanssa. Jos hän oli esim. matkoilla Parisissa, niin toi hänelle rahat ranskalainen postinkantaja, Lontoossa taas englantilainen. Olipa hän missä tahansa, saattoi hän varmuudella odottaa tätä summaa, ikäänkuin jossakin olisi ollut hänen nimelleen sijoitettu pääoma, jonka korot hänelle lähetettiin.
Mutta kuka oli tämä salaperäinen ystävä, joka niin uhraavalla tavalla piti huolta kuningas Milanista?
Milan oli aluksi epäröiden ottanut rahat vastaan, sillä hän ei voinut ollenkaan ymmärtää, kuka oikeastaan kykeni tekemään niin suuren uhrauksen hänen hyväkseen.
Melkein puolen vuoden, ajan oli hän ollut siinä iloisessa toivossa, että se oli Aleksanteri, hänen poikansa, joka sillä tavoin tahtoi jossain määrin sovittaa sen vääryyden, jonka oli tehnyt isälleen. Varmaan lähetti hän tämän summan vaimonsa tietämättä, joka tietysti olisi estänyt puolisoansa antamasta isälle mitään apua.
Mutta eräänä päivänä kuuli Milan varmalta taholta, ettei mitään sentapaista kirjettä ollut koskaan lähetetty Serbiasta ja ettei myöskään mikään pankkiiri ollut saanut kuninkaalta määräystä kuukausittain lähettää sitä summaa.
Nyt kääntyivät Milanin otaksumiset toiseen henkilöosa, jonka hän varmasti luuli olevan sen salaperäisen lähettäjän.
Kuka oli sitte tuo ystävä, jolta hän saattoi odottaa niin suurta jalomielisyyttä? Ja kuka ystävä oli muuten sellaisessa rahallisessa asemassa, että saattoi niin tunnollisesti pitää huolta hänen toimeentulostaan?
Se ei voinut olla kukaan muu kuin — Itävallan keisari Frans Josef, tuo jalomielinen hallitsija, joka ei voi nähdä puutetta, koettamatta niin pitkältä kuin voi, poistaa sitä, hän, joka on itse hyvyys, kun on kysymyksessä köyhäin auttaminen — se ei voinut olla kukaan muu kuin hän.
Sillä paitse sitä seikkaa, että keisari Frans Josef oli ollut kyllin jalomielinen salliessaan Milanin oleskella hänen maassaan ja että hän joka tilaisuudessa oli osoittanut huomaavaisuutta ystävänsä, entisen Serbian kuninkaan suhteen, oli keisari Frans Josefilla myöskin varoja sillä tavoin noudattaa sydämensä ääntä. Onhan tunnettu asia, että hän on lähinnä rikkain mies Euroopassa.
Siitä syystä luuli Milan, että se oli keisari, joka niin hienotunteisella tavalla teki hänelle mahdolliseksi elää sopivalla tavalla. Sillä jollei noita salaperäisiä rahalähetyksiä olisi tullut, niin ei Milanilla olisi ollut muuta keinoa kuin ampua luoti otsaansa voidakseen päästä hädästä ja suruista.
Mutta tälläkin melkoisella summalla täytyi hänen elää hyvin niukasti. Jos hän olisi saanut kaikki käyttää omaksi hyväkseen, niin olisi hän kuudellakymmenellä tuhannella frangilla vuodessa voinut elää säätynsä mukaisesti.
Mutta valitettavasti oli Milan entisinä aikoina hoitanut huonosti raha-asioitaan. Hän oli tehnyt suuria velkoja ja tyydyttääkseen jossain määrin velkojiaan, täytyi hänen nyt tukkia monta reikää, niin että suurin osa niistä viidestä tuhannesta frangista kuukaudessa meni vanhojen velkojen maksuun. Siitä syystä täytyi entisen kuninkaan talouden olla hyvin yksinkertaista. Ja yksinkertaista se olikin. Kuningas oli, ennenkuin otti Sylvan palvelukseensa, asunut yksin vanhan kamaripalvelijansa Tonion kanssa. Tämä vanha mies oli ollut hänen palveluksessaan jo kolmekymmentä vuotta. Hän oli tuntenut Milanin jo poikana, ollessaan palveluksessa tämän isän luona ja ennen olisi hän antanut tappaa itsensä kuin eronnut kuningas Milanista.
Kuninkaan ateriat tuotiin eräästä ensi luokan ravintolasta, vaikka ne eivät tietysti olleet niin hienot kuin ne, joihin kuningas oli tottunut.
Kuningas oli ennen ollut pelaaja — tunnollinen historiankirjoittaja ei voi olla mainitsematta, että Milan ennen aivan liiallisella tavalla oli antautunut pelihimon valtaan — mutta nyt ei hän uskaltanut ottaa korttia käteensä peläten menettävänsä suuremman summan, mikä olisi vielä enemmän vähentänyt hänen tulojansa.
Milanin rakkausseikkailut, joista ennen niin paljon puhuttiin, olivat jo kauan sitte olleet aivan lopussa. Tämä oli tapahtunut ei ainoastaan köyhyyden tähden, vaan myös siitä syystä, että hänen tunteissaan oli tapahtunut täydellinen muutos.
Hänen kirjoituspöytänsä kohdalla riippui kuva. Se oli verhottu mustalla suruharsolla. Ainoastaan joskus, kun hän joutui muistojen valtaan, kohotti hän harsoa kuvan edestä.
Oi, silloin tiesi hän, miksi hän ei tuntenut enää vetovoimaa kenenkään naisen puoleen, silloin hänelle myöskin selkeni, että vanhat pikku synnit olivat oikeastaan olleet suuria syntejä ja hän katui niitä nyt — katui syvästi ja vilpittömästi.
Sentähden katsoi kuningas, ettei hänellä ollut enää oikeutta ottaa osaa huveihin, joita hän ennen oli rakastanut, hänen ei omasta mielestään sopinut enää elää kuninkaan tavoin, vaan kuten yksinkertainen porvari.
Itse asiassa olikin hän vieraantunut maailmasta. Hänen täytyi nyt kieltää itseltään ylellisyys puvuissakin, jota hän ennen oli kovin rakastanut ja tavallisesti kävi kuningas yksinkertaisessa mustassa kävelytakissa, ilman mitään erikoisuutta puvussa.
Ne, jotka tapasivat kuninkaan kadulla, eivät aavistaneet, että tuo yhä vielä komea mies, joka riensi heidän ohitsensa oli ennen ollut kuningas, miljoonien ihmisten hallitsija.
Kaiken tämän olisi Milan kantanut tyynellä mielellä. Yksi asia oli vaan raskaana hänen sydämellään ja suretti häntä suuresti. Hän oli tottunut antamaan täysin käsin. Hänen anteliaisuutensa oli tullut sananparreksi silloin kun hänellä vielä oli käytettävänä suurempia summia. Jokaiselle pyytävälle oli hänen korvansa aina avoinna. Kuningas oli ollut liiankin heikko siinä suhteessa ja usein oli hänen anteliaisuuttansa käytetty väärin. Ja juuri ne, joita hän oli auttanut, olivat myöhemmin tulleet hänen vihollisiksensa. Mutta niinhän käy aina tässä maailmassa.
Siitä huolimatta teki Milan paljon hyvää ja siihen aikaan oli Wienissä monta perhettä, joita kuningas auttoi. Mutta, kuten sanottu, hänen täytyi nyt tässä suhteessa pysyä määrätyissä rajoissa. Hän ei voinut, kuten ennen, antautua hyvän sydämensä ohjattavaksi ja se suretti häntä.
Sylva oli, kuten kuningas lupasi, saanut turvapaikan hänen luonaan, eikä hän nyt enää valittanut, että Milan oli pelastanut hänet Tonavan aalloista. Hänellä oli pieni huone kokonaan omassa hallussaan. Hänen työnsä oli hyvin helppoa. Hänen piti pitää talous jonkummoisessa kunnossa, pitää huonekalut pölystä vapaina ja sievästi puettuna avata ovi, kun joku soitti. Hän oli pian hyvissä väleissä vanhan kamaripalvelija Tonion kanssa. Ukko kunnioitti onnetonta olentoa, josta herransa oli hänelle kertonut niin paljon kuin hänen tarvitsi tietää ja monena iltana kun Milan oli mennyt ulos tai istui työhuoneessa kirjoihinsa syventyneenä, istuivat Tonio ja Sylva yhdessä avarassa keittiössä ja puhelivat keskenänsä puoliääneen. Ukkohan oli myöskin serbialainen ja kun hän kertoi siitä Serbiasta, joka ennen oli ollut, Milanin loistoajasta, siitä ajasta, jolloin kuningatar Natalia vielä loisti Belgradin hovissa nuoruutensa kauneudessa ja loistossa, niin Sylva kuunteli tarkkaavasti ja usein vuodatti hän salaa kyyneleitä ajatellessaan maanpakoon ajetun kuninkaan nykyistä kohtaloa.
Ankara talvimyrsky raivosi Wienin kaduilla. Talvi oli kova. Sanottiin myrskyn tulevan arolta ja sitte jatkavan kulkuansa ylös pohjoiseen.
Kuningas Milan istui kamiinin ääressä ajatuksiinsa vaipuneena. Äkkiä kuului kellon kilinää. Milan säpsähti.
- Kuka tulee? huudahti hän. — Kuka voi se olla? Kuka voisi tulla luokseni näin tavattomalla ajalla? Niitähän on niin vähän, voipi sanoa, ettei ketään, jotka minun luokseni tulevat. — Mutta — ehkä on se joku köyhä, joka tahtoo pyytää apua.
Tonio avaa — minä kuulen hänen puhuvan kovalla äänellä. Se on siis todellakin joku vieras.
Muutamia minuutteja myöhemmin koputettiin työhuoneen ovelle. Kuningas avasi ja kamaripalvelija seisoi hänen edessään.
- Minä pyydän anteeksi, teidän —
- Kuka se on? keskeytti hänet kuningas. — Minä kuulin sinun puhuvan jonkun vieraan kanssa.
- Herra, ulkona on joku kaupunginpalvelija, joka sanoo, että hänellä on tärkeitä asioita ilmoitettavana. Minä olen sanonut hänelle, että te ette ota vastaan ketään, mutta hän ei tahdo lähteä pois. Hän on vanha mies, tukka ja parta valkoinen.
- Anna hänen tulla sisään, vastasi kuningas. — Nyt, kun ei minulla enään ole valtaa, ei minun ainakaan tarvitse pelätä murhaajia. Se ei voi olla mikään murhayrityksen tekijä.
Tonio nyökäytti hyväksyvästi päätään. Sitte riensi hän ulos ja kohta senjälkeen ilmestyi ovelle harmaapartainen, kumaraharteinen mies. Hän oli puettu Wienin kaupunginpalvelijan pukuun. Punaista lakkia piti hän kädessään, sininen pusero punaisine kauluksineen peitti yläruumiin, jalassa oli vanhat, kuluneet housut ja saappaat näyttivät yhtä epäilyttäviltä. Rinnassa oli messinkilevy, jossa oli numero 377.
- Teillä on asiata minulle, sanoi kuningas kaupunginpalvelijalle. —Toimittakaa asianne, ukkoseni, kas tässä lantti vaivastanne.
Näin sanoen oli kuningas ottanut rahakukkaronsa, mutta hänen sieltä katsellessaan pientä rahaa, sanoi kaupunginpalvelija nöyrällä äänellä:
- Anteeksi, herra, mutta se, mitä minulla on ilmoitettavana, voidaan toimittaa vaan kahdenkesken. Minua on nimenomaan varoitettu puhumasta kolmannen henkilön läsnäollessa.
Näin sanoen kääntyi hän ja katsoi Tonioon, joka oli jäänyt seisomaan ovelle.
Tämä ei tietysti tahtonut mielellään jättää isäntäänsä kahdenkesken vieraan kanssa.
- Siis salainen asia! huomautti Milan, puristaen päätään. — Olkoon menneeksi! — Poistu, Tonio, niin, — mene sinä vaan! Tuo ukko ei tee minulle mitään pahaa! Ja tiedäthän sinä, että minulla on aina ladattu revolveri käsillä. Eihän kenenkään maksa vaivaa asettua minun vihamiehekseni.
- Ei, olkaa varma, herra, vakuutti vanha kaupunginpalvelija, etten minä ole tullut tekemään teille mitään pahaa. Minä pyydän vaan, että kuuntelette, mitä minulla on sanottavaa ja sitte menen minä tieheni.
Milan viittasi ja Tonio vetäytyi takasin.
Kun ovi oli sulkeutunut, sanoi Milan:
- No, nyt olemme siis yksin, ukko. Mutta puhukaa lyhyesti asianne, sillä minun aikani on rajoitettu.
- Se, mitä minulla on sanottavaa teille, kuningas Milan, huudahti kaupunginpalvelija äkkiä aivan eri äänellä, ei ole sanottu lyhyessä ajassa. Teidän täytyy myöntää minulle pitempi aika.
Tätä sanoessaan oli ukko ojentautunut suoraksi, niin että hän tuli pitemmäksi kuin Milan.
Kun kuningas huomasi tämän muutoksen, kääntyi hän kirjoituspöytään päin ja ojensi kätensä tarttuakseen revolveriin, joka oli pöydällä.
Mutta ennenkuin hän ennätti sitä tehdä, huudahti vieras:
- Antakaa aseen olla, kuningas Milan! Sillä niin totta kuin löytyy Jumala taivaassa, niin totta on myöskin, että olen tullut luoksenne mitä rauhallisimmissa aikeissa. Katsokaa, nyt näytän teille oikeat kasvoni ja vielä kerran vakuutan, että olen tullut luoksenne ystävänä.
Pois lensi valkoinen parta, pois valetukka, joka tällä väärällä kaupunginpalvelijalla oli ollut!
Kasvot, jotka eivät enää olleet nuoret ja joita ympäröi valkoinen tukka ja kaunisti pienet viikset, tulivat näkyviin.
Kuningas Milan tuijotti vieraaseen ammottavin silmin, joissa ilmeni ääretön hämmästys. Sitte sanoi hän epäröiden:
- Se, jota vähimmän kaikista luulin näkeväni, seisoo edessäni. Vai ettekö ole Pietari Karageorgevitsch?
Tässä seisoi kaksi miestä, jotka kaiken ikänsä olivat olleet verivihollisia, kaksi miestä, joiden välillä vallitsi viha, joka ei ollut syntynyt heidän välillään, vaan oli alkanut jo heidän esi-isiensä kesken.