The Project Gutenberg eBook ofKuningatar Dragan rakkausseikkailut ja Kuningas Aleksanterin onneton kohtaloThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Kuningatar Dragan rakkausseikkailut ja Kuningas Aleksanterin onneton kohtaloAuthor: Victor von FalkTranslator: Tilda GranitRelease date: January 18, 2023 [eBook #69829]Most recently updated: October 19, 2024Language: FinnishOriginal publication: Finland: Otto Andersin, kustantaja, 1903Credits: Johanna Kankaanpää and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUNINGATAR DRAGAN RAKKAUSSEIKKAILUT JA KUNINGAS ALEKSANTERIN ONNETON KOHTALO ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Kuningatar Dragan rakkausseikkailut ja Kuningas Aleksanterin onneton kohtaloAuthor: Victor von FalkTranslator: Tilda GranitRelease date: January 18, 2023 [eBook #69829]Most recently updated: October 19, 2024Language: FinnishOriginal publication: Finland: Otto Andersin, kustantaja, 1903Credits: Johanna Kankaanpää and Tapio Riikonen
Title: Kuningatar Dragan rakkausseikkailut ja Kuningas Aleksanterin onneton kohtalo
Author: Victor von FalkTranslator: Tilda Granit
Author: Victor von Falk
Translator: Tilda Granit
Release date: January 18, 2023 [eBook #69829]Most recently updated: October 19, 2024
Language: Finnish
Original publication: Finland: Otto Andersin, kustantaja, 1903
Credits: Johanna Kankaanpää and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUNINGATAR DRAGAN RAKKAUSSEIKKAILUT JA KUNINGAS ALEKSANTERIN ONNETON KOHTALO ***
ja
Historiallinen romaani erään hoviherran muistiinpanojen mukaan
Kirj.
Suomentanut
Tilda Granit
Porissa, Otto Andersinin kustannuksella, 1903.
Kamppailu ihmissydämestä.
Yön synkät varjot leviävät yli valkovaahtoisen Saven, joka vyöryttää laineitaan serbialaisten valtakunnan ja unkarilaisten maan välillä. Virran toisella puolella kohoaa itävaltalais-unkarilainen Semlinin linnoitus, toisella puolen Belgradin kalliolle rakennetut uhmaavat muurit, joilla serbialaiset kanunat aukaisevat tulikitansa jokaista kohti, joka vaan linnanpäällikön luvatta uskaltaa astua rajajoen yli. Myrskytuuli, jommoinen noissa seuduin jotenkin usein puhaltaa, nostaa Saven veden korkeiksi aalloiksi ja ulvoo laajalla tasangolla. Mutta myrskyssä ja aallokossa ponnistelee eteenpäin tottuneen käden ohjaama venhe, joka noin neljännestunti sitten lähti vesille Semlinin rannasta.
Venheessä seisoo korkeakasvuinen mies pitkään vaippaan kääriytyneenä, päähine pään yli vedettynä; miehen kasvot ovat kalpeat, mutta piirteet ovat jännitetyt, ja suuret säihkyvät silmät näyttävät katseellaan lävistävän synkän pimeyden. Hän suuntaa omituisen, surumielisen, mutta samalla vihastuneen katseensa kiviseen jättiläiskotkaan, joka levittää siipensä serbialaisen kuninkaan linnan, Belgradin konakin yli.
— Hyvä herra, tämä on aivan mahdotonta, lausuu vaivoin vanha peränpitäjä, sillävälin kuin hänen poikansa hoitaa airoja. — Te olette tosin maksanut meille hyvät rahat, jotta veisimme Teidät yön pimeydessä Saven yli, mutta… näettehän itsekin, kuinka laineet meitä narrailevat; ja muutamien minuuttien kuluttua olemme joutuneet siihen paikkaan, jota kutsutaan Mustaksi pyörteeksi, ja silloin…
— Anna tänne mela! vastasi vaippaan kääriytynyt mies äänellä, joka tuntui olevan tottunut käskemään. — Enemmän kuin sata kertaa olen ohjannut venheen Mustan pyörteen läpi; jo poikana suoritin tuon uhkarohkean teon, ja tänään — epäilisinkö tänä yönä tehdä samoin! Kuule mies, jos vaan tietäisit, mistä nyt on kysymys, niin mielelläsi panisit minun tähteni henkesi alttiiksi, sillä olethan sinäkin isä, joka rakastat poikaasi.
Kumea ääni kuuluu joen pohjasta, venhe asettuu hetkeksi kyljelleen, ja vanha laivuri ristii silmiään; mutta jopa on vaippamies sysännyt hänet syrjään perätuhdolta ja asettunut hänen paikalleen.
— Enemmän vauhtia airoihin! huutaa uusi perämies, voittaen äänellään yksin myrskyn ulvonnankin. — Elää tahi kuolla — se on minulle yhdentekevää, kunhan vaan voin pelastaa perheeni kunnian…
Ha, sinä sokaistu, minä estän sinut heittämästä kruunuasi julkealle letukalle!
Isä ja poika katsoivat hämmästyneinä toisiinsa. Kuka olikaan se nuorukainen, joka tänä yönä saapui Semliniin ja tarjosi kymmenen itävaltalaista tukaattia sille, joka veisi hänet virran yli?… Vieläpä hän puhui kruunusta!… Olisikohan hän mielenvikainen?
Venheen tempasi nyt äärettömän suuri laine, paiskaten sen keskelle pyörrettä; mutta perämies masensi väkevällä käsivarrellaan laineen raivon, ja kohta oli venhe taas tyynemmillä vesillä.
— Kas noin, nyt se on tehty! sanoi vaippaan kääriytynyt mies, kohauttaen pilkallisesti olkapäitään. — Paljasta lapsenleikkiä, juuri niinkuin jo Teille ennakolta sanoin. Asetu nyt takaisin perä tuhdolle, ukko! Viiden minuutin kuluttua olemme Serbian rannalla.
Ja taas oikaisi hän vartalonsa, taas katsahti hän Belgradiin päin. Silloin toi tuuli soiton säveleitä hänen korviinsa, rajun riemun säveleitä.
— Soittoa Belgradissa?! sanoi hän kummastuneena. — Minkätähden häiritään rauhallisten ihmisten yölepoa?
— Herra, vastasi laivuri, huomenna tuo Serbian kuningas Aleksanteri kotiinsa nuoren morsiamensa ja antaa maalle kuningattaren, sentähden tänään soittoniekat virittävät säveleitään pääkaupungin kaikissa sopissa ja nurkissa.
- Kyllä minä panen tuon helvetinmusiikin vaikenemaan, sanoi vaippaan kääriytynyt mies uhkaavasti. Sitte ojensi hän kätensä osoittaen käskevällä liikkeellä pientä lahdelmaa, joka avautui Serbian rannalla kahden kallion välissä.
— Ohjaa sinne! komensi hän. — Siellä nousen maalle.
— Hyvä herra, sinne emme uskalla soutaa, vastasi vanhus. — Meidän täytyy laskea tullihuoneen kohdalle, sillä siellä tulee kaikkien muukalaisten näyttää passinsa.
— Tee niinkuin käsken! sanoi muukalainen hallitsijan äänellä. — Ohjaa sinne, sanon minä, ja jos elämä on Teille rakasta, niin teette Te niinkuin minä tahdon!
Venemiehet kauhistuivat, mutta eivät uskaltaneet vastustaa vastenmielisen matkustajan tahtoa. Muutamien minuttien kuluttua oli venhe pienen poukaman pohjassa ja vieras hyppäsi maihin.
Hetkeksi nojautui hän rantakalliota vastaan, väristys valtasi hänen komean vartalonsa, ja silmänsä saivat ikäänkuin kyynelkiillon.
— Sinua, kotiseutuni, minä tervehdin! sanoi hän vapisevalla äänellä. — Enpä luullut, että vielä kerran saisin astua tälle maalle. Mutta pyhä velvollisuus, isän suhde kadotettuun poikaansa, vie minut takaisin Serbiaan… Oi, vaietkaa siis te äänet, jotka vaan petollisesti imartelette! Mistä sitte iloitsit, sinä Serbian sokaistu kansa? Tiedättekö te kuninkaanlinnan ilotulet, mitä te valaisette? Lokaan ja häpeään sinut vedetään, oi Serbia, sillä sinun kuninkaasi ottaa tänään puolisokseen…
— Seis! Nimesi, paperisi!
Näiden sanojen kaikuessa säkenöi äkkiä kiväärinpiippuja miestä vastaan; ikäänkuin maasta nousi hänen eteensä kuusi kuninkaallisen kaartin miestä, ja nuori, parraton upseeri suuntasi samassa miekkansa kärjen vaippamiehen rintaa kohti.
— Teillä ei ollut mitään oikeutta nousta täällä maihin, hyvä herra, sanoi upseeri korskealla äänellä. — Seuratkaa heti vahtipaikalle, Te olette vangittu!
— Ota sinä heti miekkasi rinnaltani, Nicodem Lunjevica, sanoi vaippamies käskevällä äänellä ja kiristi kiukusta hampaitansa. — Minä voisin helposti katkaista sinun kiiltävän miekkasi; takaisin — uskallappas vaan koskea minuun… sinä, kuningatar letkun veli!
Nuori upseeri hoiperteli taaksepäin, kasvot hämmästyksestä vääristyneinä, samassa kuin hän myrkyllisellä, vihaisella katseellaan koetti tähystellä päähinettä. Mutta ennenkuin nuori luutnantti oli kerinnyt raivoaan osottaa, oli tuo suuri mies itse vetänyt päähineen syrjään, oikaisi vartalonsa ja sanoi majesteettisella äänellä:
— Emme tässä rupea ilveilemään, Nicodem Lunjevica, tiedä sinä, kenenkä kanssa puhut: minä olen kuningas Milan, minä olen tullut tänne repimään rikki sen viekoituksen verkon, johon sisaresi pitää poikaani kiedottuna.
Käheä riemuhuuto kajahti Nicodemin huulilta.
— Kuningas Milan! — kyllä minä nyt tiedän, mitä on tehtävä… Sotilaat,kuningas on käskenyt ampumaan tuon miehen — osoittaen miekallaanMilania — niin pian kuin hän laskee jalkansa Serbian maalle. —Tähdätkää!… Lauaiskaa!
Kalsketta kuului kivääreistä — sitte seurasi syvä, miltei juhlallinen hiljaisuus.
Sotamiehet seisoivat siinä, kiväärin perä jalalle asetettuna.
Ivallinen hymy röyhelti Milanin huulia.
— Nähkääs nyt, Nicodem Lunjevica, sanoi hän ylpeästi ja rinta ilosta paisuen, — vielä ei löydy yhtään serbialaista sotilasta, joka olisi valmis kuulallaan lävistämään Milan kuninkaan rinnan. Kiitos Teille, ystäväni, serbialaiset veljeni, Te olette vaan täyttäneet velvollisuutenne, vielä on yksi Obrenovitsch tässä maassa turvallinen, suokoon Jumala, että aina niin olisi!
— Mitä täällä on tekeillä? Mies, puettuna serbialaisen everstin kullankirjailtuun univormuun, näyttäytyi äkkiä.
— Eversti Maschin! huudahti Nicodem Lunjevica, astuen päällikkönsä eteen. — Minä tahdon täten ilmottaa, että nämä sotamiehet eivät ole totelleet minun käskyäni, kun ovat kieltäytyneet ampumasta tätä muukalaista, joka hänen majesteettinsa kuninkaan käskystä heti olisi muserrettava, jos hän näyttäytyisi Belgradissa.
Eversti Maschin astui muutamia askeleita lähemmäksi; mutta tuskin oli hänen katseensa suuntautunut kuninkaaseen, joka seisoi siinä levollisena ja hymyillen, kun hän kääntyi sotamiesten puoleen ja sanoi jyrkällä äänellä:
— Viekää luutnantti Lunjevica heti putkaan, jossa hänen tulee viettää yönsä; hän on suuresti väärinkäsittänyt kuninkaan käskyn… Herra luutnantti, miekkanne!
Nicodem pusersi huuliansa, ja kevytmielisen elämän kalventama naamansa kalpeni vielä enemmän; mutta eversti Maschin tempasi miekan hänen kädestään ja huusi hänelle ukkosen äänellä:
— Pois täältä! Putkaan! Asiasta puhutaan sitte lähemmin.
— Kyllä, me puhumme siitä sitte lähemmin, sähisi Lunjevica kiristäen hampaitansa. Kyllä minä Teidät muistan, eversti Maschin!… Ha, ha! Joskin minä nyt hetkeksi olen voimaton, niin on kuningas siltä pian saava tietää, että Te olette hänen vihamiehensä!
Sotamiehet ottivat luutnantin käsiinsä ja veivät hänet pois.
Samassa ojensi kuningas Milan kätensä eversti Maschinia kohti, joka kiihkeästi tarttui niihin ja vaipui polvilleen kuninkaansa eteen.
— Terve, kuningas Milan! huudahti hän — Voi mikä onni, että Te tulitte tänne! Ehkäpä vielä on aikaa pelastaa tuo onneton, sokaistu kuningas, vapauttaa hänet kauniista haltijattarestansa, joka pitää häntä verkossaan. Meillä tosin on vain muutamia tuntia aikaa, sillä huomenna — huomenna tapahtuvat vihkijäiset.
— Minä olen tullut tekemään ne mitättömiksi, sanoi Milan kuningas kiivaasti. — Älkäämme siis menettäkö aikaa, eversti Maschin! Minä tiesin, että Te odottaisitte minua täällä. Viekää minut mitä pikemmin konakkiin! Minulla on vielä hallussani salaisen oven avain ja minä olen ilmestyvä poikani eteen yhtä äkkiä ja odottamatta, kuin nousisin maasta. Silloin, jos Jumala niin suo, olen avaava hänen silmänsä, jottei hän sokeana syöksyisi perikatoon.
Molemmat miehet kulkivat kiertoteitä kaupunkia kohti, keskeyttäen tuon tuostakin puheensa.
— Tekin siis vihaatte kälyänne? sanoi Milan.
— Tuo nainen, joka huomenna aikoo temmata itselleen Serbian kruunun, oli siis todellakin veljenne, insinööri Maschinin vaimo?
— Kyllä, hän oli hänen vaimonsa, vastasi eversti Maschin kumealla äänellä. — Hän oli lumonnut veljeni samalla tavoin, kuin hän nyt on tehnyt kuninkaan mielettömäksi. Minä olen vihannut häntä ensi hetkestä saakka, mutta turhaan varotin minä veljeäni — hän ei tahtonut minua kuulla, tuo onneton, hän sai myöskin hengellään maksaa tottelemattomuutensa.
— Hengellään maksaa? Ymmärränkö Teitä oikein, eversti? Te luulette siis…
— Minä en luule mitään — minä tiedän, kuningas Milan. Minun veljeni kuoli äkkiä kukkeimmassa ijässään; hän sekoitti miehellensä maljan, tuo kaunis, pirullinen Draga; mies joi ja — kuoli heti perästä. Kahdeksan päivää myöhemmin esiintyy leski hovinaisena kuningattaren luona ja asuu konakissa, tänään on hän kuningas Aleksanterin morsian, ja huomenna on hän oleva hänen puolisonsa — kuningatar.
— Mutta tämän päivän ja huomisen välillä on vielä puoli yötä, vastasi Milan tanakalla äänellä. — Tahdon saada selville, eikö minulla enää ole mitään vaikutusta poikaani, onko Mellakoitsija naisen onnistunut varastaa koko hänen sydämensä minulta… Ja nyt hyvästi, eversti Maschin; anna minun yksin kulkea puiston läpi. En minä kauemmin tahdo saattaa Teitä vaaraan. — Ha, ha! Tämä on kuin unennäköä: kuningas Milanin, joka kerran oli mahtava tässä maassa, täytyy nyt vapaana kuin lintu hiipiä palatsiinsa. Voi, miksi lahjoitinkaan pois kruununi! Pelkäänpä, että olen sen antanut kunnottomalle.
— Jumala suojelkoon Teitä matkallanne, kuningas Milan! sanoi eversti Maschin liikutettuna. — Tällä hetkellä on Serbian onni Teidän käsissänne!
Jo oli Milan ojentanut hänelle kätensä jäähyväisiksi ja astui eteenpäin puiston läpi, missä jok'ikinen puu, jok'ikinen pensas ja tienmutka muistutti häntä menneestä ajasta, jolloin hän oli kuningas.
Tosin oli hän itsekin ottanut monta harha-askelta, tehnyt monta turmiollista erehdystä. Tämän puiston käytävillä oli hän kävellyt kauniin kuningattarensa Natalian rinnalla; mutta, oi, sitte luopunut hänestä, elämänsä hyvästä enkelistä. Tämä oli alkuna loppuun, tämä oli maksanut hänelle hänen kruununsa menettämisen. Kuinka usein olikaan hän salaisesti katunut näitä synkeitä hetkiä, kuinka monta kyyneltä vuodattanut hukkaan menneen elämänsä tähden.
Mutta joskin nyt kaikki oli ehdottomasti menetetty, niin tahtoi hän kumminkin antaa pojallensa kokemuksen neuvoja ja suojella häntä samallaisesta kohtalosta.
Ah! — Tuossa oli jo konakki hänen edessänsä… siellä näkyi pieni puutarhan portti, jonka läpi hän aikoi puutarhaan… hänen tarvitsi vain kiertää suuret ruusupensaat, ja sitte…
Hiljaisin askelin kiersi Milan ruusupensaikon, mutta oi! — mikä liikuttava kuva näyttäytyi hänelle! Kuun hopeavalkoisen hohteen valaisemana lepäsi siellä nuori, ihastuttava tyttö suullaan penkillä ja itki katkerasti.
Nuori tyttö oli kumminkin kuullut lähestyvän hiljaiset askeleet, sillä hän nosti päätään ja katseli ympärilleen rajuin hämmästynein katsein. Sitte kohotti hän ylpeästi ihanien, kullankeltaisten kiharoiden verhoamaa päätään ja koetti peittää kasvonsa hunnulla.
Mutta jo oli Milan tarttunut nuoren tytön vapiseviin käsiin ja huudahti syvästi liikutetulla äänellä:
— Genia von Sandorf! Taivaan Jumala, paronitar, Tekö täällä? Miksi ette ole vanhempienne luonna Wienissä?
— Kuningas Milan! kuiskasi tuo rakastettava olento, taistellen silminnähtävästi pyörtymistä vastaan.
— Ah, minä hyvin ymmärrän, miksi sinä olet täällä, sinä lapsi, lapsi parka, sanoi kuningas lempeällä äänellä, sääliväisesti, — minä tiedän, että sinä olet häntä rakastanut, eikä hän vastannut sinun puhdasta, kainoa lempeäsi. Niin, rakas Genia parka, me molemmat olemme hänet kadottaneet, jos Dragan onnistuu huomenna päästä hänen vaimokseen.
— Oi, elä halveksi minua, kuninkaani, rukoili Genia kyynelten tukahuttamalla äänellä, katsellen Milania ihmeen ihanilla, sinisillä silmillään. — Minä olen paennut vanhempieni luota. Vielä kerran tahdoin heittäytyä hänen jalkainsa juureen, vielä kerran, vielä kerran tahdoin muistuttaa häntä niistä unohtumattomista hetkistä, jolloin hän vannoi minulle rakkauttaan. Mutta Jumalani, mikään halpa oma etu ei täytä rintaani, minä päinvastoin tahtoisin vapauttaa hänet valastaan, hän olkoon vapaa ja älköön enää itseänsä nuhdellen ajatelko Genia parkaa, vaan valitkoon puolisokseen jonkun Europan ruhtinaantyttären, eikä kurjaa olentoa, joka ei sydämestään häntä rakasta, vaan ainoastaan tahtoo tyydyttää rajatonta kunnianhimoaan.
Sillä minä aavistan, että tämä nainen, on tuottava hänelle onnettomuutta ja turmiota; aavistan, että hän kokonaan joutuu perikatoon tuon naisen puolisona.
— Tämän aavistuksen on Jumala sinulle antanut, tyttö, huudahti kuningas, ja tämä aavistus on hirvittävällä tavalla toteutuva. Mutta, ehkenpä ei vielä ole liiaksi myöhäistä, jatkoi Milan liikutettuna. — Minä olen tullut vapauttamaan poikani tästä naishirviöstä, ja sinä… Oi, tule mukaani, tyttö, sillä mikä ei onnistu isälle, sen voi ehkä rakkaus toimittaa.
Minä vien sinut palatsiin; minä kätken sinut sinne ja käsken sinun esiintymään vasta sitte kuin minun ääneni kaikuu kuulematta. Tule, tule mukaani, tyttö! Kun sekä hänen isänsä että rakastettunsa kolkuttavat hänen sydäntänsä, kuinka voisi hän enää vastustaa! Ha, vielä et ole voittanut, Draga Maschin, vielä et ole Serbian kuningatar! Tämän enkelin on Jumala itse minulle lähettänyt, olkaamme liittolaisia.
Ja kuningas veti vapisevan Genian pois mukaansa melkein vastoin hänen tahtoansa; kalpeana ja tahdottomana riippui tyttö hänen käsivarressaan. Vähitellen myöskin lakkasivat kyyneleet ja hänen kauniissa kasvoissaan kuvastui ylevä tietoisuus siitä, että Jumala oli kutsunut hänet pelastamaan serbialaisten kuninkaan ja irroittamaan hänet niistä kahleista, joilla tuo lumoava nainen oli hänet kietonut.
Rakkautensa sokaisema.
Kuules, linnan kello löi juuri kolme, kohta sarastaa onnemme päivä; oi, jospa aika olisi jo käsissä!
Kaunis, mustakiharainen nainen, jota verhosi kalleilla pitseillä reunustettu yöpuku, heittäytyi nuoren kuninkaan rintaa vastaan ja kietoi hänet ihanan pyöreillä käsivarsillaan.
— Niin, sinä olet oikeassa, Draga, huudahti kuningas Aleksanteri, likistäen häntä hellästi itseensä, — nyt on meidän onnemme päivä, joka sarastaa tuolla kaukana idässä; tänään on sinusta tuleva minun vaimoni, Serbian kuningatar ja uuden Obrenovitschien suvun kantaäiti.
Mutta etkö tahdo mennä huoneisiisi, Draga, olen varma siitä, ettet enää kauemmin voi unta vastustaa.
— Ei, anna minun viipyä luonasi! pyysi Draga innokkaasti. — Tiedäthän, että olet antanut minulle luvan tänä yönä viipyä läheisyydessäsi. Oikein vapisen peljätessäni, että sinulle jotakin pahaa tänä yönä tapahtuu, sillä tiedäthän hyvin, Aleksanteri, etteivät ihmiset soisi minulle onnea kuulua sinulle.
Ihmiset ovat niin ilkeitä, että he pikemmin näkisivät, että me eroaisimme. Kuinka paljon pahaa he ovatkaan puhuneet sinulle minusta, mitä inhottavia valheita kokoon kehränneet! Mutta sinä tiedät kyllä, ettei Draga voi sinulle valhetella; kun katsot silmiini, niin näet samalla sydämeeni.
— Niin, Draga, minä uskon sinua, sanoi Aleksanteri vakavasti ja painolla, upottaen katseensa hänen tummiin, hehkuviin silmiinsä. — Minä uskon, mitä minulle vakuutat, että tähän asti olet ollut ainoastaan yhden miehen, insinööri Maschinin oma, jonka vaimoksi jouduit, kun kotisi köyhyys sinua siihen pakotti. Oi, oikeinpa tulen hulluksi, ajatellessani, että olet voinut olla toisen miehen oma! Draga, Draga vanno minulle kallis vala, ettet koskaan ole rakastanut ketään muuta kuin minua.
Mustakiharainen nainen vaipui polvilleen, ojensi juhlallisesti ylös oikean kätensä, ja hänen kalpeat huulensa sammaltivat heikolla äänellä:
— Minä vannon sinulle, Aleksanteri, että sinä, kuninkaani, herrani, olet ensimäinen ja ainoa, jota minä olen rakastanut ja että aina tulet sellaisena pysymään — aina ja ikuisesti viimeiseen hengenvetooni saakka.
— Silloin minäkin vannon sinulle, Draga, huudahti nuori kuningas intohimoisella, liikutuksen valtaamalla äänellä, tarttuen kauniin naisen käsiin ja kiihkeästi painaen häntä itseensä, että minäkin olen pysyvä sinulle uskollisena ja että vain kuolema voi meidät erottaa, nainen, minä rakastan sinua mielettömästi; sinä olet sydämessäni sytyttänyt intohimon, josta minulla ei ole ennen ollut vähintäkään aavistusta. Oi, suutele minua, Draga, suutele minua, anna huulesi levätä minun huulillani.
Draga veti hänet korkealle kumpuilevaa poveansa vastaan ja painoi huulensa hänen huuliinsa. Aleksanterin hento, heikko vartalo vapisi rajun intohimon vallassa, jonka tuo paha hengetär hänessä sytytti.
Yht'äkkiä vetäytyi Draga takaisin rakastajansa syleilystä ja hänen peljästynyt katseensa kääntyi silkkiseen esirippuun päin, joka verhosi kuninkaan huoneen ovea. Kuului kolme kumeata lyöntiä; ne kaikuivat kauheilta.
— Kuka tulee? kysyi Draga levottomana. — Onko tuo ovi salvassa?
— Elä pelkää, rakkaani! sanoi Aleksanteri nauraen. — Minä tiedän, kuka sen oven takana seisoo. Tiedä sitte, Draga, jatkoi kuningas, tarttuen hänen käsiinsä, kauniisiin, kapeisiin käsiin, jotka olivat pelosta jähmettyneet — Obrenovitschin suvussa vallitsee se vanha tapa, että jokainen kuningas yöllä ennen avioliittoaan paljastuttaa itselleen tulevaisuutensa salaisuudet.
Munkki, joka on ainakin sata vuotta vanha, saapuu silloin aina Kruschedolin luostarista Belgradin konakkiin hallitsijansa ratkaisevimpana hetkenä ennustamaan tälle, mitä hänellä on tulevalta puolisoltaan odotettavana.
Sinä vapiset, Draga, pelkäätkö katsoa tulevaisuuteen? Minä kyllä tunnen itseni rohkeaksi kuulemaan munkin povausta.
Nopein askelin meni kuningas eteenpäin ja avasi oven.
Pimeästä käytävästä tuli hitaasti astuen huoneeseen ijän köyristämä vartalo, ruskeaan kaapuun verhottuna, keppiinsä nojaten.
— Sinä olet minua kutsunut, kuningas Aleksanteri, kaikui ruskeasta päähineestä, joka melkein kokonaan kätki miehen kasvot, — haluatko minulta kuulla, mitä Kruschedolin pyhillä kirjoilla on sinulle julistamista?
— Puhu, kunnianarvoinen isä! vastasi Aleksanteri, kiiruhtaen Dragan viereen ja häntä rauhoittaakseen kietoi käsivartensa hänen vyötäisensä ympäri. — Sano, mikä odottaa minua sen rakastetun naisen rinnalla, jonka minä muutamien tuntien kuluttua olen tekevä elämäntoverikseni?
— Synkkään vaippaan on ihmisen tulevaisuus verhottu, kuului käheästi hurskaan luostariveljen huulilta, onnellisia ne, jotka eivät koske tähän huntuun sitä kohottaaksensa, sillä kohtalolla on usein ihmiselle valmiina peljättävä tulevaisuus. Vielä kerran kysyn minä sinulta. Serbian kuningas, tahdotko oppia tuntemaan tulevaisuuttasi?
Peljättävinä kaikuivat sanat huoneessa. Draga vetäytyi väristen kuninkaan puoleen, joka hänkin kalpeni.
— Minä en pelkää mitään, huudahti Aleksanteri, minä olen Obrenovitschin sukua, serbialainen kansani rakastaa minua, ja minun sydämeni rakastettu ei ole minua pettävä. Mitä pahaa sitte voisi tulevaisuus tuoda minulle?
Silloin horjui munkki, sauvaansa nojaten, muutamia askeleita kuningasta kohti, löi kepillään kolme kertaa lattiaan ja sanoi kovalla äänellä varottaen:
— Luovu tästä naisesta, Serbian kuningas, hän tuottaa sinulle vaan häpeää ja kuolemaa!
Vihastumisen huuto pääsi kuninkaan huulilta.
— Sinä valehtelet, munkki! huudahti hän. — Sinun pyhät kirjasi ovat vääriä, minä en sinua usko.
— Ei, elä usko häntä, rakkaani! pyysi Draga kiihkeästi. — Usko vaan omaa sydäntäsi! Me tulemme onnellisiksi!
— Onnelliseksi liukkaan letukan kanssa! kajahti äkkiä aivan muuttuneella äänellä munkin huulilta, ja samassa oikasihe kumartunut vartalo melkoisen korkealle, ruskea kaapu putosi hänen hartioiltaan, sauva lensi sivulle, ja Aleksanterin ja Dragan hämmästyneiden katseiden edessä seisoi kuningas Milan.
Nauru pääsi riemuitsevan, rehevän naisen huulilta, ja hän sanoi:
— Oh, se oli siis Kruschedolin luostarin munkki, onnettomuuden korppi, joka noin kauhealla tavalla iski kyntensä meihin! Ha, ha! Saatoinhan minä uskoa, että tuo myrkky vuotaisi samasta lähteestä, joka aina on vihamielisyyttä tulvinut meidän ylitsemme!
— Vie tuo pois! sanoi Milan majesteetillisella, käskevällä äänellä, en tahdo puhua tuon naisen läsnäollessa. Elä epäile, Aleksanteri! Minä, sinun isäsi, olen tullut puhumaan kanssasi viimeisen, ratkaisevan sanan.
Kuningas vaipui kokoon; hän tuskin uskalsi katsoa Milanin suuriin, läpitunkeviin silmiin, eikä hän myöskään uskaltanut katsoa Dragaan. Vapisevin äänin sanoi hän hänelle, melkein rukoilevaisesti ja orjamaisesti:
— Minä pyydän, Draga, mene huoneisiisi; en tahdo saattaa sinua loukkausten alaiseksi; mene, pyydän sydämellisesti, mene!
— Kuningas pyytää! pilkkasi Milan nauraen. — Serbian kuningas rukoilee leski Draga Maschinia ikäänkuin poika, joka tahtoo lepyttää hänen erhetyksistä suuttunutta äitiänsä!
— Ulos! kajahti nyt korskeasti Milanin huulilta. Pois kasvojeni edestä, nainen, taikka… taikka…
Milan oli tätä sanoessaan tullut aivan Dragan lähelle ja vaikeni ainoastaan antaakseen silmäystensä puhua, mutta näissä oudoissa, salaperäisissä silmäyksissä näytti piilevän uhkaus, joka masensi vieläpä tuon uhmailevan naisen.
Tämän silmät suuntasivat myrkyllisen katseen harmaantuneeseen kuninkaaseen, sitte veti hän Aleksanterin mukanaan, ja kuiskasi hänelle oven takana:
— Valitse nyt tämän miehen ja minun välilläni! Valitse Serbian kuningas minun tuottamani ilon ja isällisen vitsan välillä. Osota nyt rakkauttasi ja uskoasi, kuningas Aleksanteri!
Näin sanoen kiiruhti hän pakoon, mutta kyllin kauaksi kerittyään, ikäänkuin matkalla huoneisiinsa, juoksi hän toisen oven eteen, joka johti käytävään, löi sen sisäpuolelta niin kovasti kiinni, että kaikui laajalti kerroksessa, ja hiipi sitte hiljaa kuin villikissa takaisin sille ovelle, jonka takana molemmat miehet puhuivat, jotenka hän saattoi kuulla kaikki mitä he sanoivat.
Minuutin ajan oli kaikki hiljaista; isä ja poika seisoivat vastakkain; silloin kuuli Draga kuningas Milanin äänen sanovan:
— Vielä kerran olen tullut sinua varottamaan, Aleksanteri. Kerran lahjotin sinulle valtaistuimen ja painoin vapaaehtoisesti kruunun päähäsi. Tämän lahjan palkinnoksi olet tehnyt elämäni minulle kiroukseksi, kotoni olet minulta riistänyt. Tämän kaiken olen kumminkin antanut sinulle anteeksi. Mutta että nyt tahdot vetää Obrenovitschin nimen lokaan, että nyt valmistaudut Belgradin kuninkaanlinnaan tuomaan naista, joka on ajettava halvimmankin porvarin ovelta, sitä… sitä en ikinä voi sinulle anteeksi antaa. Semmoisesta teosta täytyy minun kirota sinua esi-isiesi, Serbian, synnyinmaani nimessä.
— Taas tuo vanha ruikutus! vastasi Aleksanteri pilkallisesti kohauttaen olkapäitään. — Sinä laulat sitä minulle turhaan, isä, sillä minä olen valinnut Dragan, koska minä häntä rakastan, ja kuninkaan rakkaus jalostuttaa häntä.
— Nainen voi vajota niin alas, poikani, ettei edes kuninkaan rakkauskaan kykene häntä kohottamaan.
— Ah, sinä häpäiset minun morsiantani, joka muutamien minuuttien kuluttua on tuleva minun vaimokseni!
— Minä häpäisen leskirouva Maschinia, jonka sievät seikkailut ovat kaupungissa yleisenä puheenaineena.
— Kaikki on valhetta! huusi nuori mies, vihasta vavisten. — Uskotko sinä siis kaikkea, mitä tuo nainen kuiskaa korviisi? Hän rakastaa sinua! Oi, mitenkä hän rakastaisi, jolla ei ole enää sydäntä rinnassa, sillä sen hän on menettänyt, ja Europassa löytyy satoja miehiä, jotka voisivat näyttää sinulle kappaleen tuosta kurjasta sydämestä.
Mutta, tässä on jo kylläksi varotuksia! Valitse nyt, Aleksanteri, valitse, sillä sinä seisot tienhaarassa. Jos huomena viet tämän naisen kirkkoon, niin suodaan sinulle vaan lyhyt hetkellinen nautinto, unelma, joka raukalle saattaa tuntua suloiselta; mutta hirmuiseksi, Aleksanteri, muuttuu kaikki, kun unestasi heräjät.
Minun silmissäni aukenee tulevaisuutesi verho, minä näen, minä kuulen, koska isän sureva henki, joka huolehtii poikansa tulevaisuudesta, näkee tulevaisuuteen:
Tämä, palatsi muuttuu rajun taistelun näyttämöksi, verta vuotaa pitkin tämän talon portaita kadulle saakka ja kauheina lätäköinä yli koko Serbian. Minä näen ruumiita, Aleksanteri, ja muserretun kruunun, ja Obrenovitschin viimeinen jälkeläinen vaipuu maahan omien maamiestensä iskuja jakaessa.
Aleksanteri horjui. Hetkeksi yritti hän kaatua — mutta sitte oikasi hän itsensä pystyyn, ja äänessä vastenmielinen sointu, huudahti hän:
— Tämän lienet sanonut minulle viimeisen kerran! Ha, sinä joka olet johtanut Serbian perikadon partaalle, sinä, kuningas, jota ulkomaa sormellansa osottaa! Pois kasvojeni edestä! Minä käsken! Elä minua ärsytä, Milan, muutoin… täytyy minun sinulle osottaa, että minä olen kuningas!
— Hyvä, minä menen, vastasi Milan, mutta taakseni jätän paljasta häviötä ja perikatoa! Mutta… jollet tarkkaa isäsi ääntä, ehkäpä kumminkin puhtaan rakkauden äänen onnistuu tulla paremmin kuulluksi… Tule esiin, sinä, joka nuoruuden päivinä olit hänen hyvä enkelinsä — Genia von Sandorf, anna sydämesi puhua hänen sydämelleen!
Ennen mainitusta pimeästä käytävästä, joka sijaitsi tapettioven takana, näytti ilmestyvän enkelimäinen olento, ihana ja viaton. Hän lankesi polvilleen Aleksanterin eteen, ja kädet rukoilevasti häntä kohden ojennettuina kyynelsilmin lausui sydämellistä rakkautta hehkuen Genia:
— Serbian Aleksanteri, halvan tytön rakkaus puhuu sinulle sydämeni sisimmästä. Oi, kuule sitä, eläkä halveksi sitä ääntä, joka rukoilee, ettet välittäisi tuosta naisesta, joka on johtava sinut perikatoon! Minä vannon sinulle, että jos hän olisi kunnioitustasi ansaitseva nainen, oi kuningas — silloin en olisi koskaan uskaltanut astua eteesi, silloin olisin haudannut tuskani syvimpään yksinäisyyteen. — Mutta nyt sinä tulet onnettomaksi, Sascha [Aleksanterin venäjänkielinen nimitys], sillä… hän ei voi sinua rakastaa. Mutta minä — minä olen rakastanut sinua itseni tähden; nähdäkseni sinut onnellisena on minun ainoa toivomukseni. Sascha, Sascha, hylkää elämäsi paha henki, muutoin olet hukassa!
Mutta ennenkuin Aleksanteri kerkesi vastata, lensi ovi auki ja sisään syöksyi — Draga säihkyvin silmin.
— Polvillaan siis paronitar Genia von Sandorf kerjää miehen suosiota? sanoi hän kiihkeästi purevalla ivalla. — Tuon näköiset siis ovat ne tytöt, jotka kehuvat viattomuuttaan ja puhtauttaan! Ha, ha! Eipä ole kuningas Milan asiata hullummin ajatellut!… Tuo tyttö on siis ollut entinen rakastajattaresi? sanoi hän kysyvällä äänellä Aleksanterille, joka seisoi siinä kalpeana ja tuijotti häneen jähmettyneillä silmillään. — No, minä en tahdo sinua tehdä uskottomaksi. Hyvästi — minua et näe koskaan enää!
Oi, Draga tunsi liiankin hyvin tuon onnettoman, että Aleksanterille olisi mahdotonta raastaa itsensä irti siitä viekoituksen verkosta, johon hän oli kietoutunut.
— Draga, pysähdy, Dragani! huusi hän. — Oi, elä minua jätä! Olen jo valinnut, olen jo kauvan sitte tehnyt päätökseni. Minulla ei enää ole isää eikä nuoruuden ystävätärtä, yhtä vähän kuin minulla on äitiäkään. Sinä olet minulle kaikki, sinä olet minun kuningattareni!
Hän kietoi käsivartensa Dragan ympäri ja piti hänestä kiinni. Kauniin vartalonsa Draga sitte painoi Aleksanteria vastaan niin lujasti, että hänen hehkunsa virtasi tämän suoniin.
— Nouse pystyyn, Genia von Sandorf, huudahti Milan ja nosti kauniin tytön lattialta. — Sinun silmiesi ei tule enää nähdä tuota vihattua, inhottavata näytelmää! Lähtekäämme talosta, jonka häviön jumalat ovat päättäneet!… Tuo Jumalan hylkäämä raukka on antautunut naiselle, joka on voittanut hänet itse pirun opettamilla vehkeillään… Obrenovitschin suvun kruunun on kohtalo tuominnut häpeään ja alennukseen!… Niin olekin sinä sitte kirottu, sinä lahonneen rungon viimeinen vesa, hävitköön se sinun mukanasi! Niin sinä olet sen tahtonut.
Tukien puolipyörtynyttä Geniata kiiruhti Milan ulos huoneesta samalla vauhdilla, millä hän jo kuuli kattoparrujen ryskivän, merkiksi että ne olivat jo alas syöksymäisillään, ikäänkuin hän olisi ollut tukehtumaisillaan verihöyryistä ja kaikkia jähmettävästä kauhusta, joka kulki läpi rakennuksen huoneiden.
Salaliitto Dragan henkeä vastaan.
Kuningas Milan ja Genia tuskin sanaakaan vaihtoivat, kiiruhtaessaan ulos konakista. Vasta sitte kun he seisoivat Saven rannalla, pienessä kallioiden ympäröimässä lahdelmassa, missä laivuri venheineen odotti Milanin palausta, keskeytti Genia tuskan täyttämän hiljaisuutensa.
— Aleksanteri on siis hukassa? sanoi hän nyyhkyttäen ja kysyvällä äänellä; eikö sitte hänelle löydy mitään pelastusta?
— Ehkäpä vielä yksi… yksi ainoa, vastasi Milan, ja hänen kauniitten kasvojensa yli, joita koristi paksut, mustat viikset, lankesi synkkä varjo.
— Aion käyttää epätoivoista keinoa, sillä sen kautta annan oman kunniani alttiiksi. Mutta, mikäpä isä kysyy kunniaansa, kun hän voi suojella poikaansa sanomattomasta onnettomuudesta? Kuule, Genia! Sinut on kaitselmus valinnut kuninkaan pelastajaksi! Ota tämä kirje — kuningas otti vapisevin käsin povitaskustaan sinetillä lukitun kirjeen ja piti sitä korkealle kohotetussa kädessään — ja kun Aleksanteri huomenna ajaa Draga Maschinin kanssa tuomiokirkkoon, asetu silloin vaunujen tielle, viskaa kirje ja huuda: "Lue tämä, ennenkuin tulet tuon naisen puolisoksi!"
— Jos hän avaa kirjeen, ennenkuin on astunut alttarin eteen, niin ei hän voi ottaa Dragaa kuningattarekseen. Sillä tämä kirjoitus sisältää hirvittävän salaisuuden.
— Salaisuuden! — Oi Jumalani, ettekö voi puhua siitä minulle, kuningasMilan?
— En, Genia! jatkoi Milan, samassa kuin tumma punastus peitti hänen kasvonsa. Löytyy salaisuuksia, lapsukaiseni, joita semmoisen nuoren tytön kuin sinä olet, ei tule tietää. Sinun täytyy luottaa minuun, Genia. Minä sanon sinulle kumminkin vielä kerran, että tämä kirje antaa Dragalle kauhean iskun; se musertaa hänet varmemmin kuin mikään muu.
— Ja miksi ette itse ole ilmoittanut Aleksanterille tätä salaisuutta?
Syvästi kiihoittuneella miehellä näytti olevan vaikea hengittää, hän peitti silmänsä kädellään ja kuiskasi:
— Sentähden… sentähden etten tahtonut punastua poikani edessä, sentähden että tällä salaisuudella ikiajoiksi kuolettaisin senkin vähän rakkauden, mikä Aleksanterilla vielä saattaa olla minuun.
Kumminkin, vaikkapa niinkin kävisi! Ennemmin menetän poikani kuin näkisin tuon naisen Serbian valtaistuimella!
— Hyvästi nyt, lapseni! Kun olet täyttänyt tehtäväsi, niin käännä piammiten selkäsi tälle onnettomalle maalle! Vanhempiesi täytyy nyt olla kovasti levottomia sinun tähtesi.
— Niin, kyllä he todella ovat, vastasi Genia, samalla kuin hänen silmänsä täyttyivät kyyneleillä — Minä pakenin kotoani eräänä iltana, jolloin vanhempani olivat oopperassa. En mitenkään enää voinut kestää sitä ajatusta, että Aleksanteri tulisi onnettomaksi. Mutta huomenna olen palaava omieni luokse!
Silloin otti kuningas Milan suloisen tytön pään hiljakseen käsiensä väliin ja painoi keveän suudelman Genian puhtaalle, valkoiselle otsalle.
— Monta naista olen eläessäni suudellut, sanoi hän nähtävästi liikutettuna, — mutta en ketään samalla kunnioituksella ja arvonannolla kuin sinua, neitonen — voi hyvin!
Seuraavassa silmänräpäyksessä hyppäsi Milan venheeseen ja huusi laivurille:
— Työnnä vesille! Vie minut takaisin Itävallan onnelliselle rannalle! Jää hyvästi, Serbiani, minua et enää koskaan ole näkevä! Jospa ei koskaan toteutuisi se kirous, joka lepää ylitsesi, oi maa, sinä, jonka oma kuninkaasi pettää — letukan tähden!
Laineet veivät venheen pois.
Kauvan seisoi Genia rannalla ja katsoi etenevää venhettä. Sitte kätki hän Milanin antaman kirjeen povelleen ja kulki kiirreimmiten pimeän peittämiä Belgradin katuja takaisin siihen majataloon, jossa hän oli ottanut asuntonsa.
Paljon ei hänellä ollut rahoja mukanaan. Hänen säästölaatikkonsa, jonka hän tätä tarkotusta vasten oli tyhjentänyt, ei sallinut hänen asua suuremmassa majatalossa.
"Zum Bojaren" niminen ravintola, missä hänellä oli pieni huone, oli hyvin yksinkertainen. Se sijaitsi Tonavalle johtavan kaupunginportin ulkopuolella.
Kuu Genia kolkutti majatalon portille, päästäkseen sisään, näyttäytyi pieni, kyttyrähartiainen mies lyhty kädessä. Tuo oli ravintoloitsija itse, juutalainen Moses Mandelblüt.
Tämä heitti epäilevän silmäyksen Geniaan, näytti sitte hänelle tulta jyrkillä portailla, mutisten harmaassa parrassaan:
— Neiti tulee myöhään kotiin. No, eihän se minua liikuta. Mutta mielelläni näkisin, että vieraani olisivat luotettavaa väkeä.
Genia ei vastannut. Kun hän vihdoinkin pääsi köyhästi sisustettuun huoneeseensa, hengähti hän vapaasti, ikäänkuin olisi päässyt raskaasta taakasta.
Juutalaisella ei ollut aavistustakaan siitä, että hän oli kreivitär.Majatalon kirjassa luettiin vaan Genia Sandorf, jonka vuoksiMandelblüt varmaankin arveli, että hän oli tullut Belgradiin etsimäänkamarineitsyeen tahi puotiapulaisen paikkaa.
Genia ei sytyttänyt kynttilää, sillä kuu loisti huoneeseen ja valaisi sen, jotenka siellä suoriutui ilman valoa.
Hän astui ikkunan luokse, katsellen alas leveätä Tonavata, johon juuri näillä paikoin yhtyi Saven vesi, kulkien merelle saakka.
Äkkiä havaitsi Genia suuren, tumman olennon kulkevan pitkin jokirantaa ja lähestyvän taloa.
Tuo oli mies univormuvaippaan pukeutunut, jonka alta säkenöi miekan kärki.
Nyt mies pysähtyi ja löi hiljakseen käsiään kolmasti yhteen. Silloin kuuli Genia, kuinka aivan hänen huoneensa vieressä ikkuna avautui — joku esine viskattiin ilmeisesti tuosta ikkunasta alas maahan; mies laski jalkansa esineen päälle ja sitte —
Genia peräytyi kauhistuneena taaksepäin, sillä hän näki, kuinka mies kohosi ikäänkuin ilmassa yhä korkeammalle, kunnes oli aivan hänen ikkunansa vieressä.
Kaksi kättä ojennettiin sisäpuolelta tulevata kohti. Nähtävästi hänet vedettiin viereisen huoneen ikkunasta sisään, sillä mies oli äkkiä hävinnyt.
Esine, joka äskettäin viskattiin alas, vedettiin nyt taas ylös.
— Nuoraportaat! lausui hämmästynyt tyttö itsekseen. — Jumalani, täällä on… ryöväreitä… rosvoja! Ei, ei, tuo merkitsee jotakin muuta, jotakin kauheampaa. Oi Jumalani, ensi kerran elämässäni täytyy minun nyt salaa kuunnella, sillä minusta tuntuu, kuin voisi estää hirvittävän teon.
Genia riisui kengät jaloistaan, hiipi sitte seinän viereen, joka tämän tapaisessa majatalossa tavallisuuden mukaan oli laudoista, jotka olivat niin huonosti toisiinsa liitetyt, että Genia polvillaan saattoi nähdä melkein koko viereisen huoneen.
Täten näki hän ihmeekseen kolmetoista upseeria, joukossa harmaapartaisiakin, ahavoituine kasvoineen, istuvan pöydän ympärillä.
He juuri tervehtivät uutta tulokasta, jolla vaippansa alla oli kullankirjailtu univormu.
— Tervetuloa meille, eversti Maschin! huusivat muut upseerit. — Sano, mitenkä ovat asiat? Onko kuningas Milan saavuttanut tarkotuksensa? Onnistuiko hänen taivuttaa poikansa sydän, niin että tämä luopui tuosta häpeämättömästä naisesta, niinkuin hänen kuninkaallinen asemansa vaatii?
Kaikki toivo on nyt mennyttä! sanoi Maschin kumealla äänellä. —Huomenna on Serbia perinpohjin häväisty, huomenna ottaa AleksanteriDragan puolisokseen.
— Entäs kuningas Milan? kysyi vähän hintelämpi mies, jolla oli suuret, mustat viikset. Hänen nimensä oli kapteeni Mischitsch.
— Kuningas Milan on äskettäin lähtenyt Serbiasta Saven yli Semliniin. Kiittämätön poikansa on karkottanut hänet. Milan saattaa tuntea itsensä onnelliseksi, ettei ole tarvinnut tutustua Serbian vankiloihin.
— Niinmuodoin on Draga Maschinin tuomio langennut! huudahti Maschin, vetäen esiin revolverinsa.
— Minä ammun hänet matkallansa tuomiokirkkoon.
— Etpäs sinä, ystäväni, vastasi Mischitsch. — Sitä kunniaa ei vaan saa noin ilman muuta anastaa. Heittäkäämme arpaa siitä, kenenkä tulee huomenna tappaa kuningatar.
— Niin, heitetäänpä arpaa! sanoivat toisetkin puoliääneen. — Nyt ainoastaan nopea toiminta voi suojella meitä häväistykseltä!
— Onko puhe ainoastaan Dragasta? kysyi kiihkeästi nuori, kaunis upseeri, joka istui pöydän päässä, nuorin koko joukossa, tuskinpa vanhempi kuin itse kuningas, joka silloin oli 23 vuotias. — Miksi säästäisimme kuningasta? Hän ei ole koskaan saattava Serbiaa onnelliseksi. Löytyyhän arvokkaampiakin miehiä hänen sijalleen.
— Kuningasta? sanoivat jyrkästi monet miehet yhteen ääneen. — Kirottu olkoon se, joka koskee kuninkaaseen! Hänen persoonansa on pyhä.
— Miksi tappaisimme kuninkaan? kysyi eversti Maschin. — Onhan hän vielä nuori; tuo musta noita-akka on vietellyt hänet helvetin konsteillaan, joilla hän ennen sokaisi veliparkani. En koskaan käyttäisi kättäni kuninkaan murhaan. Kun Draga kerran on poissa, on Aleksanteri kyllä hänet pian unhottava. Mutta, heitetään arpaa! Luutnantti Stefan Naumovitsch, sekoittakaa arvat lakissanne.
Tämä oli pian tehty.
Nuori upseeri, joka vast'ikään puhui kuninkaankin tappamisesta, repäsi kolmetoista lehteä muistikirjastaan ja kirjotti yhdelle niistä muutamia sanoja. Sitte kääri hän kokoon arvat ja heitti ne univormulakkiinsa.
— Sen joka vetää lipun, johon olen kirjottanut sanat: "Alas Belgradin letukka!" sen tulee tappaa Draga Maschin huomenna, kun tämä ajaa tuomiokirkkoon.
Ei yksikään sana tuosta kamalasta neuvottelusta jäänyt Genian kuulematta. Hän tunsi, että otsansa oli tuskan hiestä kostunut, hän tunsi pian tukehtuvansa. Ja kumminkaan ei hän liikahtanut paikaltaan, vaan painautui vielä lähemmäksi seinää, jottei yksikään liike jäisi näkemättä, yksikään tavu kuulematta siitä, mitä nyt viereisessä huoneessa tapahtui.
Kuka, kuka vetäisi nyt turmiota tuottavan arvan? Joskin hänen juonensa onnistuisi, joskin hän tappaisi Draga Maschinin… niin olisi hän kumminkin mennyttä miestä! Hänet telotettaisiin murhaajana, eikä kuningaskaan surressaan rakastettunsa kuolemaa armahtaisi.
Ja kummallista. Genia ei voinut selittää, mistä johtui, että yht'äkkiä yksi ainoa ajatus täytti hänen sielunsa, miksi hän lähetti Jumalan tykö juuri tuon rukouksen — ettei vaan hän siksi tulisi, tuo kaunis, nuori upseeri mustine kiharoineen ja pitkine, silkkimäisine kulmakarvoineen, ettei vaan Stefan Naumovitsch! Tämähän oli vielä niin nuori. —
Oi — nyt he vetivät arpaa; toinen toisensa perästä pisti kätensä lakkiin.
— Jätä vähintäänkin yksi arpa minullekin! huudahti Stefan Naumovitsch hilpeästi nauraen. — Minä en tahdo lähteä täältä tyhjin käsin. Minulla on yhtä suuri oikeus kuolla isänmaan puolesta.
Hän sai ottaa viimeisen arvan, joka lakissa löytyi.
— Avatkaa liput! käski eversti Maschin kumealla äänellä.
Paperin ratinata kuului, sitte minuutin hiljaisuus, — kuumeentapaista jännitystä — sitte näki Genia, kuinka Stefan Naumovitsch kalpeni, kuinka hän molemmin käsin puristi rintaansa ja huudahti:
— Draga Maschin, Serbian onnettomuus, on huomenna kukistuva minun kädelläni!
Genia tunsi, kuinka sydäntänsä kouristi, hän tunsi tuskaa, jota ei koskaan ennen elämässään ollut tuntenut; ei edes silloin, kun hän sai tietää, että lapsuutensa leikkitoveri oli mennyt kihloihin Dragan kanssa, hän näin paljon kärsinyt.
Hän oikaisi itsensä. Hänestä tuntui kuin täytyisi huutaa kovalla äänellä: "Älä tee sitä, Stefan Naumovitsch, älä tee sitä! Kuolema väijyy tielläsi!"
Jo sammui tuli viereisessä huoneessa. Sitte putosivat nuoraportaat alas ikkunasta, ja toinen olento toisensa perästä liukui alas huojuvia tikapuita myöten.
— Hyvästi, hyvästi! sanoi Naumovitsch, joka yksin oli jäänyt huoneeseen, katoaville liittolaisilleen.
Minä järjestän täällä kaikki, jottei mikään voisi ilmaista salaista kokoustamme. Menkää vaan, minä tulen perästä!
— Hän on yksin, ajatteli Genia, — voi-, jos voisin varottaa häntä! Mutta enhän minä uskalla. Hän tappaisi minut, jos antaisin hänen tietää, että tunnen hänen salaisuutensa.
Hän meni ikkunan luoksi. Ainakin hän tahtoi nähdä, kuinka Naumovitsch viimeiseksi luisui rappusia alas ja poistui Tonavan rantaäyräälle.
Nyt — nyt viimeinen mies astui ulos ja, seisten tikapuiden horjuvilla nappuloilla katseli varovaisesti joka taholle, ollakseen siitä varma, ettei kukaan häntä huomannut.
Ei, ilma oli puhdasta. Hän laskeutui hitaasti, askel askeleelta. Silloin äkkiä pamahti laukaus ja seuraavassa silmänräpäyksessä huusi joku ääni:
- Ottakaa kiinni varas! Hän murtautui "Zum Bajaren" ravintolaan!
Vahtisotamies syöksyi esiin. Mutta jo oli Stefan Naumovitsch kiivennyt takaisin ja hypännyt ikkunasta sisään. Genia kuuli, kuinka hän sen paiskasi kiinni niin, että ruudut tärisivät ja muutamat vieläpä menivät kappaleiksi.
Seuraavassa hetkessä avasi hän oven, joka johti portaille. Nähtävästi hän aikoi paeta sitä tietä.
Mutta jo kuului portailta korskeita ääniä. Vahtikunnan johtaja huusi juutalaiselle Mandelblütille, että varas oleskeli talossa. Juutalainen, joka hyvin tunsi salaliiton, vakuutti kunniasanallaan, ettei se ollut mahdollista. Hän koetti saada sotamiehet poistumaan. Mutta korpraali oli itsepäinen ja vaati, että talo olisi tutkittava.
Silloin kolkutettiin äkkiä Genian ovelle. Hän vaipui kauhusta alas, kuullessaan äänen sanovan:
— Olkaa armelias! Kuka ikinä asuu tässä huoneessa, laskekoon minut sisään, että saan piilottautua! Minua ajetaan takaa!
Genia lykkäsi rahisevin käsin oven salvan syrjään. Nuori upseeri horjahti hänen huoneeseensa.
Puhdasta rakkautta.
Kummastuksella katseli nuori upseeri tytön suloisiin silmiin, joita ympäröitsi kullankeltaiset kutrit; hän oli näkevinänsä taivaallisen olennon.
Stefan Naumovitsch käsitti kumminkin, ettei hänellä ollut aikaa tuhlata. Rappusten edessä koetti Mandelblüt edelleen vakuuttaa vahtipäällikköä siitä, ettei mikään rosvo ollut talossa. Mutta sotilas vaati yhtä päätä itsepintaisesti saada tutkia kaikki huoneet.
— Voitteko antaa minulle anteeksi, hyvä neiti, sanoi Stefan puoliääneen ja koettaen tyvenesti puhua, — että minä tällä tavoin tunkeuduin Teidän huoneeseenne? Jumala on minun todistajani, etten muuta voinut tehdä. Jos minut täällä keksitään, ilman että minä voin tyydyttävästi tehdä selkoa, miksi täällä olen, niin ruvetaan minua epäilemään, jo silloin on minun mahdotonta vapautua syytöksestä. Neiti, minä vetoan Teidän ihmisrakkauteenne, pelastakaa minut… kätkekää minut!
— Jumalani, mihinkä voisin Teidät piilottaa! vastasi Genia. — Tässä viheliäisessä huoneessa ei edes ole kaappia, kaikkialla Teidät keksitään, ja kumminkin… vapisen minä Teidän henkenne tähden, sillä… Genia vaikeni; vieno puna peitti hänen poskensa.
— Te siis säälitte minua? huudahti Stefan kuiskaavalla, melkeinpä onnellisella äänellä. — Silloin… silloin en enää pelkää vaaraa! Kyynel tunkeutuu silmäänne… minä kiitän Teitä, neitiseni tuosta kyyneleestä, kiitän sanomattomasti.
Näin sanoen tarttui Stefan hänen käteensä ja vei sen huulilleen. Genia salli sen… hän oli näkevinään unta.
— Jopas vihdoin, sanoi korskea ääni oven ulkopuolia. — Tässä huoneessa hänen täytyy olla tahi viereisessä.
— Ajajat ovat jo täällä! sanoi Genia tuskallisesti. — Nyt… nyt ei minulla ole muuta tehtävää! Ei, älkää peljätkö, herra luutnantti, he eivät pääse Teille pahaa tekemään; minä kyllä todistan heille, että Teillä on täysi oikeus oleskella täällä.
Päättäväisesti meni Genia ovelle ja avatessaan salvan kuiskasi hänNaumovitschille:
— Ottakaa vaippa yltänne ja… miekka! Istuutukaa vuoteen reunalle, mutta ette saa vastustaa minua, vaikka kuulisitte minun mitä hyvänsä sanovan!
Ovi avautui. Ensimäinen, joka kynnyksellä näyttäytyi, oli Mandelblüt, joka piti savuttavaa lamppua kädessään; hänen ryppyinen naamansa oli huolestuneen näköinen, ja hänen jäsenensä vapisivat, sillä hän pelkäsi, että nyt tulisi ilmi, että hän oli vuokrannut huoneensa salaliittolaisille, ja kun hän näki Stefan Naumovitschin istuvan vuoteen reunalla, oli hän vähällä kauhusta viskata lampun lattialle.
Vahtipäällikkö, parrakas korpraali, meni Genian luokse ja mittaili häntä kiireestä kantapäähän saakka synkällä, uhkaavalla katseellaan. Hänen takanansa taas täyttivät sotamiehet pyssyineen oven aukon.
— Nuori rouvasihminen! sanoi korpraali. — Kuka Te olette?
Mandelblüt piti lamppua siten, että valo hetkeksi saattoi langeta ainoastaan Genian hennolle vartalolle; korpraali ei vielä ollut huomannut Naumovitschia.
— Kukako minä olen? — Herrasnainen, niinkuin näette, vastasi Genia lujasti, ja minä vaadin, että minua sellaisena kohdellaan.
— Herrasnainen?… No, saammehan sitte nähdä. Antakaas paperinne!
— Tässä ne ovat! vastasi Genia ja ojensi vahtipäällikölle kastetodistuksensa, jonka hän kotoa paetessaan, varovaisesti kyllä, oli ottanut mukaansa.
— Mitä hittoa! Oletteko te paronitar Eugenie von Sandorf? huudahti hämmästynyt sotilas. — Silloin varmaankin olisitte ylhäinen nainen. Mutta mitä Teillä sitte on tekemistä tässä huonomaineisessa ravintolassa juutalaisen Mandelblütin luona. Ei Teidän arvoisten henkilöiden ole tapana täällä asustaa.
— En luule, herra korpraali, vastasi Genia, olevani velvollinen tekemään Teille tiliä siitä, miksi olen valinnut juuri tämän ravintolan ennen muita. Kumminkin… sulhaseni on vastaava tähän kysymykseen paremmin kuin minä.
Näin sanoen otti hän lampun Mandelblütin kädestä, kohotti sen korkealle ja antoi valon langeta nuoren upseerin vartalolle.
— Kas, sotamies… upseeri? Herra luutnantti, pahoittaa mieltäni, mutta tiedättehän että se on minun velvollisuuteni vahtipäällikkönä: Teidän nimenne!
— Stefan Naumovitsch, kuninkaallisen kaartin luutnantti.
— Mikä asia onkaan Teidät tuonut "Zum Bojaren" ravintolaan?
Stefan ei vastannut, vaan heitti kysyvän silmäyksen Genian kasvoihin.
Viehkeä puna peitti rakastettavan tytön posket; sitte lähestyi hän korpraalia ja kuiskasi vapisevin äänin hänen korvaansa:
— Kuulittehan juuri, herra korpraali, että luutnantti Stefan Naumovitsch on minun sulhaseni. Mutta minun vanhempani vastustavat meidän liittoamme, ja sentähden johti ikävöimisemme meidät tänne.
— Vai on asia sitä laatua, puhkesi korpraali sanomaan hämillään nauraen, siinä tapauksessa ei minulla ole mitään kysyttävää. Siis rakastunut pari… suokaa anteeksi herra luutnantti, että häiritsin Teitä. Hitto ties, missä murtovaras asustaa, jonka me näimme tänne ryömivän; olinpa vähällä ampua hänet, kun hän seisoi nuoraportailla. Mutta kaikki tapahtui niin äkkiä. Herra luutnantti, suokaa anteeksi… mutta, mitä on tapahtunut! Näyttää siltä kuin vasemmasta poskestanne vuotaisi verta!
Todellakin siitä vuoti verta, mitättömästä naarmusta, sillä luutnantin kasvoa oli hipaissut se kuula, jonka korpraali lähetti luultua murtovarasta kohti.
— Te se sittekin olitte, herra luutnantti, joka kiipesitte nuoria myöten?
— Kyllä, hän se oli, huudahti Genia äkkiä, nähdessään, että Stefan loi katseensa alas, kykenemättä kysymykseen vastata.
— Minä itse viskasin hänelle nuoraportaat; herra Mandelblütin, isännän nimittäin ei pitänyt saada vähintäkään vihiä sulhasmiehen käynnistä, isäntä kyllä antaa minulle anteeksi, vaikka täten olen talossa kääntänyt kaikki ylös alaisin.
— Hyvin kernaasti, neitiseni, vakuutti Mandelblüt, jonka sydämmeltä nyt oli vierinyt sadannaulan painoinen kivi, ja salaisuudessa rukoili Jumalaa siunaamaan Geniaa.
— No, miksi ei voisi sietää nuorta paria, joka rakastaa toisiansa, suutelee ja hyväilee! Tietääkös korpraali, luulen, ettei meillä enää ole täällä mitään tekemistä; lähdetäänpäs alas saliin ja juodaan noiden nuorten rakastuneiden malja.
— Aivan niin! huudahti korpraali. — Toivottavasti Te ette vihastu, herra luutnantti… Koko kään… nös, mars!… Meillä ei täällä enää ole mitään tekemistä.
Sotamiehet kiiruhtivat kalisevine kivääreilleen rappusia alas;Mandelblütit ja korpraali vetäytyivät kunnioittavasti taaksepäin, jaGenia kiiruhti ovelle sekä sulki taas salvan.
Mutta kun hänen näin oli onnistunut pelastaa nuori upseeri, loppuivat hänen voimansa, hän rupesi horjumaan, ja varmaankin hän olisi vaipunut maahan, ellei Stefan olisi kiiruhtanut ja tukenut häntä. Minutin ajan lepäsi Genia hänen sylissään, pää hänen olkapäällään ja keveästi painoi luutnantti tyttöä rintaansa vastaan.
Stefan painoi päänsä alas, katsoi Genian kyynelillä täyttyneihin silmiin ja kuiskasi:
— Genia von Sandorf, Te olette tehnyt minulle palveluksen, jota kokonaisen elämän kiitollisuus ei voisi korvata. En tiedä, kuinka pitkä eloni aika on oleva; mutta olkoon se lyhyt tahi pitkä — en koskaan, koskaan ole unhottava, mitä Te nyt olette minun hyväkseni tehnyt.
— Minä olen Teille uhrannut kunniani, puhkesi Genia sanomaan keveästi vapisevalla äänellä ja samalla pääsi hänen silmistään kyyneltulva, ja hän sanoi vieläkin kerran:
— Kunniani — oi, kunniani!
— Älkää itkekö, Genia, pyysi Stefan. — Voi, jos minun suotaisi suudella pois nuo kyyneleet Teidän poskiltanne. Mutta ei, ei, minä en saa uneksia mitään onnea, minä en saa Teidän sydämmestänne etsiä vastakaikua niille tunteille, jotka tällä hetkellä syöksyvät rinnastani, minä en saa sitä tehdä, sillä — pian taas upottaisin Teidät syvään suruun, kun minä olen menossa kohtaamaan suurta vaaraa. — Genia, jatkoi nuori luutnantti kumealla äänellä, jo muutamia minuttia olen toivonut tuota vaaraa, sitä ikävöinyt, sillä se toisi minulle tilaisuuden kostaa siitä rikoksellisesta pilasta, jota eräs nainen kerran on tehnyt minun sydämelleni. Nyt — nyt pelkään tätä vaaraa, sillä nyt näyttää elämä taas olevan elämisen arvoista, kaikki on edessäni taas niin auringonpaisteista, onneni olen löytänyt, ja minä…
Tässä hän keskeytti, ikäänkuin ilma olisi keuhkoista loppunut, veti kätensä irti Genian käsistä, vaivutti päänsä alas rinnalleen ja seisoi siinä kuin mies, joka odottaa joka hetki, että pyövelin piilu on pään irrottava muusta ruumiista.
Kyynelverhon läpi katseli Genia kaunista, onnetonta miestä. Hän kyllä tiesi, mikä vaara miestä uhkasi, ja sittekin täytyi hänen huultensa pysyä suljettuna; hän ei edes uskaltanut varottaa häntä, ei edes pyytää, ettei vaan mies heittäytyisi hurjaan, mielettömään vaaraan, hänen täytyi vaieta. Ja kumminkin hän tunsi, että mielellään olisi uhrannut oman henkensä miehensä pelastamiseksi.
— Kaitselmus pitää kauheata leikkiä kanssani! sanoi Naumovitsch. — Mutta, minä nyt kerta olen tuomittu suorittamaan siinä osani, sitä nyt ei voida muuttaa. Ennenkuin poistun, sallikaa minun kumminkin, Genia von Sandorf, vielä kerran puhua Teille, — ehkä viimeisen kerran; kuvailkaa mielessänne, että kuoleva Teille puhuu, mies, joka hyvin tietää, että hänen hautansa jo avattuna häntä odottaa, mutta joka toki vielä kerran — viimeisen kerran — tahtoisi painaa onnensa kukan sydämelleen. Genia, Te olette tullut minulle rakkaaksi — ei, ei, tuo sana on liian heikko, liian voimaton — minä rakastan sinua, Genia, minä rakastan sinua… en koskaan, niin kauan kuin sydän lyö rinnassani, ole sinua unhottava. Mutta sinä, tyttöseni, unhota minut, pyyhi pois nimeni muistostasi äläkä sano kenellekään — kuuletko, älä kenellekään, — että olet nähnyt Stefan Naumovitschin. Ehkä on vaarallista huomenna mainita tätä nimeä Belgradissa; kiellä siis tuntevasi sen, jos sinulta sitä kysyttäisiin, jos ehkä kerran vaaditaan kertomaan, mitä tänä yönä olet saanut tietää! — Vielä kumminkin kerran tahdon suudella rakkaita käsiäsi, se on minulle onnea tuottava, ja onnea minä juuri huomenna mitä enimmin tarvitsen… onnea ja — menestystä henkeni pelastukseksi.
Genia koetti vetää kätensä hänen käsistään, mutta ei kyennyt, hän tunsi, kuinka Stefan painoi hehkuvan suudelman hänen kädelleen. Silloin hän horjui, mutta seuraavassa hetkessä sulki Stefan Genian syliinsä painaen huulensa hänen huuliansa vastaan sekä kuiskasi intohimon tukahuttamalla äänellä:
— Jää hyvästi… jää hyvästi! Sinun kuvasi sydämessäni tahdon kuolla, jos sen nyt täytyy tapahtua!
Naumovitsch heitti sitten vaipan hartioilleen, tempasi miekkansa ja syöksyi ulos huoneesta. Vielä muutaman silmänräpäyksen näki Genia hänen siron vartalonsa ovessa, mutta kuuli sitte kuinka hänen askeltensa ääni lopulta kokonaan raukesi.
Silloin vaipui Genia alas vuoteen reunalle ja nyt virtasivat hänen kyyneleensä vapaasti, hänen niitä koettamatta pidättää; hänestä tuntui hyvältä itkeä eikä hän voinut itselleen vastata kysymykseen, itkikö hän kuningas Aleksanterin valitettavata kohtaloa, kun tämä tuhlasi sydämensä pyhimmät tunteet arvottomalle, vai koskivatko kyyneleensä juuri poistunutta, joka itse oli vihkinyt itsensä kuolemaan, koska hänet oli valittu tappamaan tuo kunnoton Draga.
Genia oli yhtenä ainoana päivänä kokenut liian paljon, ja tunteiden liiallisuus saattoi hänet sanomattoman väsyneeksi, hän vaipui vuoteelleen, ja tuskin oli hän riisuutunut, kun uni hänet valtasi.
Mutta vielä unissakin raivosivat myrskyt hänen sielussaan, sillä hirvittävät unet vaivasivat häntä. Hän näki Stefan Naumovitschin kahleissa, ja hänestä tuntui, kuin olisi hän huutanut Stefanin nimeä rautaristikolla varustetun ikkunan takana.
Genia koetti murtaa ne muurit, joiden takana Stefan nääntyi, mutta ei kyennyt, ja tuon tuostakin kajahti ivallinen nauru hänen korvissansa; tämän päästi Draga, kaunis Draga Maschin, joka huomenna oli tuleva Serbian kuningattareksi.
Kirkunalla kavahti Genia pystyyn kiusallisesta unestaan…
Jumalan kiitos, hän oli vaan nähnyt unta; hän oli vielä huoneessaan "Zum Bojaren" ravintolassa, aurinko säteili huoneeseen, oli päivä — ratkaisun päivä — kaksinkertainen ratkaisu!
Geniasta tuntui, kuin jos niin hyvin serbialaiskuninkaan kohtalo kuinStefanin henki olisi riippunut hänen toimenpiteistään.
Sillä Aleksanterin päätöksen hän ehkä saattoi tehdä tyhjäksi, olihan Milanin kirje hänen povellaan, ja tämän kirjeen piti entisen kuninkaan vakuutuksen mukaan vaikuttaa kuin lumouskeinon tuohon hurmaantuneeseen.
Niin, tämän kirjeen hän, Jumalan kiitos, vielä omisti, sitä ei häneltä nukkuessa riistetty; se kirje piti hänen heittää kuninkaan jalkojen eteen, kun tämä ajoi tuomiokirkkoon.
Mutta Stefan… Oi Jumala, mitenkä Genia voisi pelastaa hänet joutumasta naisen murhaajaksi ja ehkäpä täten omaksi murhaajakseen!…
Ha, mikä ajatus. Tuossa, tuossa oli pelastus; ainoastaan siten voisi hän torjua onnettomuuden. Hän kirjottaisi hänelle, että kaikki olisi saatu ilmi, että Stefanin täytyisi paeta, paeta pois Belgradista mitä pikemmin. Stefan uskoisi häntä eikä uskaltaisi suorittaa kauheata aiettansa.
Taivaan Jumalan kiitos, hän oli keksinyt oikean keinon: Seuraavassa silmänräpäyksessä antoi hän kynän liukua paperilla ja kirjoitti:
"Kaikki on ilmi tullut, Stefan Naumovitsch; pakene, ennenkuin on myöhäistä! Samassa hetkessä kuin revolverilla tähtäät Dragaa, tulet vangituksi. Tiedetään, että on olemassa salaliitto Dragan henkeä vastaan, että sinä olet siinä osallisena samoinkuin eversti Masebin ja kapteeni Mischitsch y.m.; tiedetään, että Teillä viime yönä on ollut kokous 'Zum Bojaren' ravintolassa ja että sinun osaksesi on langennut tappaa Serbian paha hengetär.
Sinä onneton, rakkaus ja ystävyys vaativat sinun pelastamaan henkesi ja lähtemään Belgradista. Jumala olkoon sinulle armollinen, Stefan Naumovitsch; sinun puolestasi rukoilee tänään
rakastava sydän."
Vielä kerran luki Genia ne rivit, jotka hän oli kirjoittanut ikäänkuin sydänverellänsä, sitte pisti hän lipun kuoreen ja kätki senkin samaan paikkaan, missä Milaninkin kirje oli kätkettynä — lähelle sydäntänsä.
Ja nyt, ulos kaupungille! sanoi hän itsekseen — minä etsin hänet ihmistungoksesta, tuomiokirkon läheisyydestä täytyy minun löytää hänet. Minä pistän kirjeen hänen käteensä, ennenkuin hän edes kerkiää huomata, kuka hänelle tämän varotuksen antaa, ja johtakoon sitte Jumala hänen ajatuksensa oikeaan, niin ettei hän itse tee eikä hänelle tehdä mitään pahaa!